Vaikka kuinka olen syntynyt lumen, jään, pakkasen ja pimeyden mannuilla, niin silti ajatus, että Sveitsissä on ikuisia jäätiköitä, on sävähdyttävä. Massa, joka ei sula pois. Ainakaan kokonaan. Tai ihan heti. Ja on melkein paikoillaan. Mitä nyt virtaa hitaasti.

Suomen talvinen kerros sulaa kuitenkin joka vuosi kokonaan pois. Jäätikkö ei. Janan yhdessä päässä on aikakausia, jolloin ne ovat keränneet valkoista massaa ja venyneet pituutta, toisessa taas pienentyneet hälyttävällä nopeudella. Ja niiden välillä on ollut liikettä molempiin suuntiin. Nyt ollaan tuon jälkimmäisen vaihtoehdon paikkeilla ja pessimistisimmät tutkijat näkevät kerroksen vajuvan niin huolestuttavasti, että lapsille pitäisi paikkaa esitellä vielä, kun se näyttää jäätiköltä.

 

Niinpä raahattiin kummipoika, joka siis on jo pikemminkin mies, härmän lakeuksilta kiviselle polulle, Euroopan suurinta jäätikköä, Aletschia, sivuavan vuoren polulle. Kiva reitti sinänsä, aina ihan uudenlainen. Ylhäältä vierii silloin tällöin tonnikaupalla kiviä ja –voilá- taas on uudet haasteet polulla. Mietin kypärän tarvetta, mutta luulen, että jos vyöry osuu kohdalle, pään suojaamisesta tuskin on kauheasti apua.

 

 

 

 

Hiekkakuorrutteisella marengeilla eteni muurahaisia; vaeltajaporukkaa köysien ja hakkujen kera.Viime kerralla, jokunen vuosi sitten, sokeritötterömäiset kohoumat jäätiköstä olivat mielestäni erottuvampia.. Ehkä alppiaurinko on tehnyt tehtävänsä.

Reitin puolivälissä pääsee laskeutumaan joenkin käyttämää kivistä tietä alas jäätikön sivuun. Sekin oli kutistunut, kerrostalosta oli tullut toisesta laidasta kavuttava kohouma. Mutta oli se silti vielä vaikuttava. Siis jäätä, joka kestää helteen silloin kun ihokin palaa! Siis jäätä, joka virtaa!

Tällä polulla ei tule vesipulaa, eikä heikotusta, sillä tottahan jäätikön kupeessa pitää olla kuppila. Jäätikkötupa. Taukopaikka oli kohdallaan, vaikka reitti ei ole vaativa, riittää kilometrejä tallattavaksi. Jäätikkötuvan läheltä voivat laiskemmat oikaista kostean tunnelin läpi toiselle puolen. Vaihtoehtona on kiertää yläkautta, sieltä missä ovat muutkin ahkerat liikkujat, lehmät ja lampaat.

 

 

 

Reittinä oli Bettmeralp-Bettmerhorn (kuplahissillä pääsee ylös, luonnollisesti myös jalan) -Märjelensee-Fiescheralp-Bettmeralp, meidän majapaikalta n.17 km. Se ei vaadi erityistä kuntoa, mutta kompastelu ei ole suositeltavaa. Tunnelista eteenpäin leveä hiekkatie.

 

 

 

En resumen: El camino de Bettmerhorn a ver el lado del glaciar, Aletsch, es siempre impresionante. El glaciar parece un flujo de suspiros (en el verano suspiros decorados con arena) y encima de vez en cuando aparecen unas hormiguitas; grupos de gente con cuerdas de seguridad. La ruta es cada vez diferente; de vez en cuando vienen avalanchas de piedras que modifican el paisaje y el camino. Pensé, que tal vez me haga falta un casco. Pero si de pronto vendría un rio de una tonelada, tal vez proteger la cabeza no me ayudaría mucho.

Kurzgesagt: Aletsch Gletcher ist immer beeindrückend. Und der Weg zum Gletcherrand anders, weil es ab und zu ein Fluss von Steine herunterkommt. Der Gletcher ist auch seit dem letzten Mal kleiner geworden; glaube ich. Oder weitergeflossen und zeigt uns nur eine andere Seite. Dieses Mal die Natur gibt uns die möglichkeit den Eissculptur zu besuchen, sogar daraufzustehen.