Kelasin mielessä repun sisältöä: avaimet, puhelin, pähkinöitä, aurinkorasvaa, huulirasvaa, aurinkolasit. Olin suhteellisen ylpeä siitä, että tällä kertaa vesipullo oli täytetty ja myös mukana, eikä keittiön pöydällä. Puolivälissä matkaa kohti itäistä Sveitsiä, vai lieneekö koillista, joka tapauksessa, tajusin, että lompakko sen sijaan oli kotona. Lähdin liikkeelle ilman rappeniakaan (paikallinen sentti) ja sen lisäksi olin ilman henkkareita ja kohta rajan toisella puolen, vierailla mailla tietymättömillä. Hiukkasen déjà vu -olo; näin on tainnut käydä pari kertaa aiemminkin.

Aldo lupasi kuitenkin piffata ruuat ja todistaa henkilöllisyyteni tarvittaessa. Silti oli hiukan orpo olo. En tahdo muista ottaa urheilullisiin aktiviteetteihin koskaan rahaa, koska salille lähden saman repun kera ja aina ilman lompakkoa.

Liechtensteinin ja Sveitsin eteläisen rajan paikkeilla jätettiin auto kylään, jonka nimeä kumpikaan ei pistänyt merkille. Toivoimme reitin järjestäjien painottaneen tiukkaa johdonmukaisuutta suunnittelussaan ja johdattavan meidät takaisin samaan pisteeseen. Tosin parkkialue oli reitin ulkopuolella.

Liechtenstein on niitä paikkoja, ettei sinne suuremmin ole asiaa. Pääkaupunki Vaduz on hetkessä nähty ja kultaharkot sekä suuremmat käteisvarat voi tallettaa Zürichissäkin pankkiin. Autolla olemme hurauttaneet ruhtinaskunnan läpi ja katsastaneet linnat ulkopuolelta. Tutustuimme silloin lounaalla vanhukseen, joka kertoi olevansa Chäser. Olimme sen verran noviiseja näillä main, että luulimme kyseessä olevan kaninkasvatuksen (jänis=Hase, juusto=Chäs (sv. saksa)). Ilmankos kommunikaatio vähän takkusi.

Tänään ajoimme pyörillä Vaduzin paikkeilta pohjoiseen ja tarkastimme tilukset. Siistiä ja hiljaista oli. Kuin Sveitsiä, mutta erilaisin puistonpenkein ja rekkarikyltein. Eikä Sveitsin presidentillä ole linnaa vuoren kupeessa.

Vaduzin keskustassa meitä oli hämmentävä joukkue; kolme bussillista japanilaisia turisteja ja iso lauma pyöräilijöitä. Taidemuseo vaikutti uudelta ja mielenkiintoiselta. Näin myös kyltin, jonka mukaan eräs rakennus kuuluu Liechtensteinin yliopistolle. Siis ruhtinaskunnassa, jossa on vähemmän asukkaita kuin Kotkassa, on oma yliopisto.

Lounaan koittaessa en ollut enää ihan varma olimmeko jo palanneet Sveitsiin vai ajelimmeko yhä ruhtinaan mailla; lehmät ja pellot näyttivät samalta joka puolella. Mutta ei, ulkomaanmatka jatkui. Ruokaa tarjoilivat liechtenstanilaiset yhdistykset. Oman annokseni kokosi ja grillasi Liechtensteinin jodlauskerho.

+25 ja vastatuuli oli oikeastaan aika mukava pyöräilykeli. Vuoret pysyivät etäisinä ohuen usvakerroksen takana. Siellä täällä eteen ilmestyi linna tai rauniot. Kylissä mummelit ja ukkelit vilkuttelivat oletettavasti vakkaripenkiltään ja puutarhoistaan. Olivat tulleet katsomaan viikonlopun showta, ohi ajavia pyöräilijöitä.

Reitti oli kevään ensimmäisiin sunnuntaiajeluihin juuri sopiva; nousua vähän ja lyhyesti. Yhteensä koko lenkistä kertyi noin 50 kilometriä.

Reissun idyllisin paussipaikka löytyi Werdenbergistä. Kaupungin linnan ympäristöä järvineen ja viiniviljelyksineen olisi ollut kiva käydä tutkimassa vähän tarkemmin, mutta jätimme sen toiseen kertaan ja keskityimme jätskiin veden äärellä. Richard Straussin oopperassa Ruusukalvajeeri on muuten prinsessa Marie Thérèse von Werdenberg. Lieneekö Strausskin joskus pyöräillyt näillä seuduilla.

En resumen: Una vuelta en bici de Suiza a Liechtenstein: 49 km, al menos 4 castillos, una comida preparada por el club de jodel (no tengo ni idea como se escribe en español. Yodel?) de Liechtenstein, un heladito y muchos rayos de sol.

Kurzgesagt: Eine Velotour Schweiz-Liechtenstein: 49 km, wenigstens 4 Burgen, ein Mittagsessen gekocht vom Jodelclub Liechtenstein, eine Glac399e und vielen Sonnenstrahlen.