Olin pakannut syyskuuta varten laukkuun villasukkia, eri paksuisia fleecejä, villapaidan, hanskat, pipon ja buffin. Sveitsistä katsottuna Lapissa näytti olevan kylmä. Inarissa Otsamon juurella kuoriudun takista ja hörpin vettä. On lähes kesä.

Tämä on sitä kesää, jonka kuvittelin kohtaavani heinäkuussa. Silloin vastassa olivat ne huimat 30 astetta ja paarmat. Tänään raikas sää, ruskaiset värit, sienet, mustikat, puolukat ja variksenmarjat.

Otsamo on 481 m korkea tunturi, kymmenisen kilometriä Inarin kirkonkylältä. Meidän koti on Sveitsissä 473 m meren pinnan yläpuolella. Kauppareissulla nousen siis korkeammalle kuin tuo tunturi. Eikä siinä mitään, täältä en etsi korkeusmetrejä, vaan pohjoisen maisemia, poroja ja karuutta.

Aurinkolasit jäivät ottamatta mukaan. Parikymmentä vuotta Sveitsissä saattaa saada aikaan hämmentäviä muistihäiriöitä. Kuten, että miltä korkeudelta aurinko Suomessa paistaa syyskuussa. Tai paistaako se ylipäätään. Ja jos niin millä intensiteetillä. Raapustan muistikirjaan “Lasit välttämättömät. Aurinko paistaa suoraan aivoon. Rypyt syvenevät.”

Otan useita videoita lähestyessäni huippua. Värit ovat kauniit, valo kuulas. Kivinen loppunousu saa sveitsiläisetkin hengästymään. Pidän kameraa vakaasti ja paneeraan mielessäni sille pituutta laskien. Mökillä tarkistan otokset. Yksi lähtee jaloistani ylös huitaisten. Toiseen tunkeutuu vieraita vaeltajia. Kolmas on niin nopea, etteivät silmät kestä perässä. Löytyy jälleen yksi asia, jossa olisi parantamisen varaa.

 

Ylhäällä tuuli tuivertaa niin tehokkaasti, että on laitettava takkia päälle. Nostan katseen kohti huipun päivämökkiä ja ehdin nähdä muutaman sekunnin spektaakkelin. Tunturin yli juoksee upeasarvinen yksinäinen poro. Ajattelen, miten upea kuva siitä tulisi sinistä taivasta vasten. Poro on siinä vaiheessa jo kadonnut alamäkeen.

Päivämökkiin on ahtautunut patikkaporukkaa. Jotkut laittavat tulta nurkan kamiinaan. Aika perusmökki, mutta tarpeeseen kylmällä ja sateella.

 

Ylhäältä löytyy luonnon asetelma, jossa on voimaa ja herkkyyttä. Sitä tarkastellessa on todettava, että höyhenessä on parempi design kuin suomalaisessa tukassa. Tästä olisi pitänyt olla se video. Molemmat lepattavat tuulessa vauhdikkaassa liikkeessä, mutta kuvassa höyhen poseeraa ihan coolina. Minun hiukseni taas yrittävät riistäytyä päästä.

Lounaspaikka löytyy mättäiden ja kivien luota, upealla näköalalla. Puraisen sämpylää hiuksilla. Yritin kovasti olla istumatta kaarnikoiden päälle. Sen jälkeen ainakin istua kevyesti survomatta. Marjoja on sakeana. Ei täällä ainakaan nälkään kuolisi, jos eväät joutuisivat karhun kitaan tai unohtuisivat jänkälle. Napsin mustia marjoja jälkiruuaksi ja ihmettelen, miksi en koskaan aiemmin ole niitä sen kummemmin noteerannut.

Alastulomatkalla keräämme marjoja, mustikoita ja puolukoita. Kaikki maistuvat vielä makeilta, kylmä ei ole puraissut. Yhtäkkiä olen yksin. Muut ovat menneet matkojaan. Kuppini on täynnä, eikä ämpärin kantajaa näkömailla. “Mut eihän näitä siis voi jättää tänne…” parkaisen, mutta kukaan ei vastaa. Ne voi sittenkin jättää sinne. Kaikki ne varvut täynnä suuria mustikoita. Riivin käteeni vielä kourallisen ja syön ne seisten ja syöksyn muun porukan perään. Eivät ne kaukana ole. Vain kyyristyneinä, mättäiden keskellä, aamumarjoja haalimassa.

En resumen: Un buen caminito al Otsamo, cerca de Inari, muy en el norte de Finlandia, en el ultimo día tibio del otoño. Mucho viento, 1 reno, sol, arándanos y una vista espectacular.

Kurzgesagt: Einen Ausflug nach Otsamo, in der Nähe von Inari, ganz hoch im Norden Finnlands. Es war vielleicht der letzte warme Herbsttag. Viel wind, 1 Rentier, Sonne, Blaubeere und super Aussicht!