Sateiden jälkeen, juuri syysloman aikaan ja viikonlopulle, pämähti muutaman päivän aurinkoinen jakso. Pläräsin kiihkeästi syksypatikka-aineistoani löytääkseni sen täydellisen paikan retkelle. Kuten kaikki muutkin Sveitsissä. Siksi pelkkä hieno luontopolku ei enää riittänyt kriteeriksi, vaan tarvittiin myös paikka, jossa oli vielä tilaa kallistaa pää yöksi tai kiva retki-idea jostain suhteellisen läheltä, ilman yöpymistarvetta.

Pitkään olen haikaillut Sveitsin italiankieliselle alueelle Tessiiniin, Verzasca-laaksoon. Vielä kesän lopulla lämpötilat olivat niin huikeita, että oli mentävä korkeammalle, sinne missä aurinko paistaa, mutta ilma ei tukahduta. Tänään oli juuri sopiva päivä kohota kiemuraista tietä Lavertezzoon ja heittää reppu selkään. Andiamo!

Ystävämme Ivano kertoi, ettei kukaan ennen käynyt Verzascassa tai edes tiennyt siitä. Nyt porukkaa tulee Milanoa myöten bussilasteittain ihailemaan keskiaikaista Ponte dei salti siltaa, jota roomalaisten sillaksikin kutsutaan, ja sen ympäristön kallioita, kiviä, kristallinvihreää vettä. Tämäkin on sosiaalisen median ansiota tai vika, ihan kuinka vain. Pienille kylille varmaankin myös yksi tienestin lähde.

Jätämme massat kiville ja sillan ympäristöön ja Verzasca-joen vasemmalta puolen löydämme Sonognoon ohjaavat kyltit. Tästä lähtee reilun neljän tunnin patikointi.

Polku on koko matkan kivistä, kas kummaa, ja tuntuu seuraavana päivänä sisäreisissä. En tiedä kuinka koikkelehdin, mutta myös Lapissa tunturipolun jälkeen reisissä oli hapot samoissa paikoissa. Rankkaa ei ole missään vaiheessa, edes niissä “tosi tiukoissa portaissa”, mutta loppua kohti lonkankoukistajat alkavat hyytyä. Nilkoille kunnon korkeat vaelluskengät olivat hyvät, mutta tämä reitti olisi kuitenkin pehmeämpien ja kevyempien kenkien matka. Myös pöydän alle pari viikkoa sitten jäänyt isovarvas muistutteli lopussa olemassaolostaan.

Noin tunnin tallaamisen jälkeen väki on vähentynyt merkittävästi. Vastaan tulee enimmäkseen saksaa puhuvia sveitsiläisiä, jotka tervehtivät minua Grüezillä. En näytä “Buongiorno“-ihmiseltä. Aldo näkee jonkun repussa Suomen lipun ja herättää sekaannusta sanomalla “Päivää!”

Alkupätkällä on upeita kohtia lepotauolle. Kivisiltä rannoilta nousee savua; lapsiperheet ovat tulleet kunnon eväiden kanssa. Valmiilla nuotiopaikoilla on puita, muuten risukkoa riittää ja materiaalia on taatusti yhden lounaan verran.

Joen varrella puista roikkuu juttuja, jotka ymmärrän taiteeksi. Tämä on myös taidepolku. Ehkä hauskaa lapsille etsiä kummallisia juttuja matkan varrelta tai niille, jotka kävelevät vain pienen pätkän.

Mitä lähemmäs Sonognoa edetään, sitä suurempia järkäleitä joesta löytyy. Kamera ei tajua niiden kokoa. Kuvissa luulee katsovansa pikkukiviä. Salakuvaan pariskunnan loikoilemassa yhdellä massiivisella lohkareella perspektiivin takia.

Tarkoitus on pysähtyä syömään joko keskellä reittiä tai sen toisessa päässä. Edellisen illan myöhäinen tukuisa ateria pitää meidät voimissa, eikä tule nälkä. Ja tuo on lause, jota en koskaan kuvitellut kirjoittavani. Minulla on aina nälkä, patikoimassa tai kirjoituspöydän ääressä. Jossain vaiheessa alan kompastella ja päätetään pitää pieni levähdyshetki. Kuvan hyytynyt ilme kertoo viimasta, joka puhalsi joen yllä. Takana joku tytteli hyppelee uikkarit päällä; minä kietoudun heti mandariinin syömisen jälkeen takkiin. Aldon mielestä on yhä sikakuuma.

Puolivälin jälkeen ruskaa näkyy enemmän. Vaikka Tessiinissä luonto on Zürichiin verrattuna hyvinkin trooppisen oloista, Aldon mielestä ihan Costa Ricaa, on tässä laaksossa Lappi-fiilis. Kukapa olisi uskonut, että vuorten keskeltä löytyy joki, jonka rantojen puusto on pääasiassa koivikkoa!

Jään kuvaamaan matkan ainutta kärpässientä. Takaa tulee ranskaa puhuva mies, joka kaatuu lähes rähmälleen. Matkaseura nauraa hervottomasti ja mies selittää, että “champignon” harhautti katsomaan polulta sivuun.

Reitti on hyvin merkitty, mutta löytämissäni suosituksissa oli pari poikkemaa. Me seurasimme aina polkua, joka kulki lähinnä jokea. Loppuvaiheessa kivet muuttuvat punertaviksi, kuulemma raudan takia. Joki jakautui kahtia ja vasemmalla puolella on laakson viimeinen kylä, Sonogno. Luulen tulevani pieneen kylään, jossa on ehkä yksi ravintola ja siinä kaikki, mummeli siellä, toinen täällä. Vähän ennen saapumista kuulen tuttua ääntä, enkä tajua sitä todeksi. Kyllä. Kiekko läiskähtää kaukalon seinään. Sonognon sivustalla aukeaa tekojääkaukalo ja siellä on peli meneillään.

Ivanon mielestä koko paikka on ihan feikki. Kylää on tekohengitetty erilaisilla aktiviteeteilla. Jääkiekko on nykynuorisolle, turisteille tarjotaan taidetta, juustoa ja käsitöitä. Sveitsiläisiä koululaisia käytetään katsomassa, kuinka ennenvanhaan elettiin.

Aurinko on jo laskenut vuorten taa. Kävelemme kylän raittia ja ravintolan edessä viiniä maisteleva vällyihin pynttäytynyt väki hörähtää naurun, epäuskon ja kauhistuksen mölähdykseen, kun kävelemme sortseissa ohi. Minä, myöskin vilukissa, en ymmärrä. Kintut kiehuvat vielä patikoinnista.

Lähellä virtaa lämmintä ilmaa. Raitilla on ulkoilmauuni. Leipuri kyselee, että mistäs sitä ollaan ja että mitenkäs saunan kanssa Suomessa on, sehän poistaa toksiineja. “Ai ja sinäkö taas olet Costa Ricasta, ihan mahtava maa, minulla oli tyttöystävä Palmaresissa”. Ostamme vehnä- sekä spelttileivän ja Costa Rica -lisänä saamme vielä yhden kaupan päälle. Oli ilmeisesti ollut kiva tyttöystävä. Nyt miehellä on guatemalalainen vaimo, jonka kanssa vaihdamme pari sanaa.

Laakson päästä pääsee pois joko jalan tai postibussilla. Pimeä on tulossa, joten odottelemme tunnin verran bussia. Automaatista saa vuohenjuustoa, mutta linkkuveitsi oli jäänyt autoon. Brutaalisti taittamalla ja puremalla saadaan särvintä juuri uunista tulleen leivän päälle. Kun bussikuski avaan ovet, olemme juuri nielaisseet viimeiset palat leipää.

Lavertezzo-Sonogno about 4,5 h hike, depending how many “oh, wow!” -moments you need to appreciate the view. 14 km, 509 m ascent, 169 descent. Season: May-October

En resumen: Ticino es una mezcla de norte y sur. Este camino desde Lavertezzo y Ponti dei salti, por el río Verzasca es muy bonito por las piedras enormes, lijadas por el agua verde, que fluye con mucha fuerza. La ruta termina en Sonogno, el último pueblo en el valle.

Kurzgesagt: Endlich in Verzasca! Nach dem Anfang in Lavertezzo und Ponte dei salti, der Weg ist ziemlich ruhig. Wunderschön, grünes Wasser, enorm grosse Steine und eine Landschaft, wo man Tropen und Norden sich einender mischen.