Minä pyörän päällä. Sata metriä poljettu.

-Mun keuhkot on ihan finaalissa.

Pari polkaisua lisää.

-Joo, en kyllä jaksa ylös asti.

Vaihdan pienemmän vaihteen.

–Ei irtoa, edes seuraavaan risteykseen.

Nelisen tuntia myöhemmin veto loppuukin urheilukellosta ennen minua, patteri on tyhjä ennen kotia. Aldon Sportstrackerin mukaan kasassa on lopulta 48 km ja suht hulppeat 800 korkeusmetriä.

Kukapa olisi uskonut, puhisen, enkä tunne itseäni edes väsyneeksi.

Normiretki lähimmälle kukkulalle on jo sekin sitä luokkaa, että välillä on pakko vain jäädä puhaltamaan. Hiekkamäkiä on jyrkkyysluokkaa “hevonenkin sutii, kun klopottelee ylös”, joita ei todellakaan pysty nousemaan ajaen. Ja niitä, joita kyllä polkee, mutta kun sitä vain jatkuu, jatkuu ja kaarteen jälkeen alkaa seuraava, on pakko odottaa hetkinen ja antaa pulssille mahdollisuus rauhoittua.

Nyt istun kotona mukavasti pöydän ääressä ja lipittelen laihaa kahvia (kahvikone on yhä takuuhuollossa ja purujen lasku meni jotenkin sekaisin) ja ihmettelen näitä huimia näkymiä valokuvissa. Kuvia on vähän, sillä mitä rankempi reissu, sitä vinommassa horisontit, sitä vähemmän ihmisiä, sitä nopeampia “hei räpsään tästä vielä kuvan”-tilanteita, joissa hiki valuu silmiin, aurinko pistää päähän ja kädet sekä reidet tutisee siihen malliin, ettei vinoissa mäissä juuri valokuvataidetta synny.

Kahden matalapaineen välissä kaksi aurinkoista päivää viikonloppuna lähentelee jo lottovoittoa. Siitä nyt muistona polvesta ylöspäin 20 cm kevätrusketus ja heleänpunainen nenänpää. Koska edellisellä sortsikerralla ylhäällä odotti hyytävä viileys ja idästä meitä kohti lelluva sumu, en enää lähde näihin aikoihin ilman takkia ja välikerrosta. Ei tullut niille tarvetta.

Imuroin silmilläni hunajantuoksua ja kirkasta keltaista rypsipelloilta, kukkivien omenapuiden ja vuorten valkoista. Kirsikkana päällä käki, joka kukkui kuuluvasti jälkimmäisellä järvellä. Siellä kosteikossa häntä suorana hiippaili myös kettu. Kuvittelisin, että paikka oli saalistajalle kuin jättimäinen puffetti. -Mitä saisi olla? Pesivää sorsaa? Nokikanaa? Entä sammakkoa väijyvää harmaahaikaraa?

Mutta tätä ennen oli selvitettävä mäki kukkulalle. Sieltä olisimme tavallisesti lasketetelleet mäkiä alas, rytyyttäneet kivikkoa, nousseet vielä toista, sillä maisemat ovat matkalla huimat, varsinkin nyt vuorineen, hedelmäpuineen, ja lopulta kotiin. Huipun nurmikolla eväsleivillä katseltiin kuitenkin toiseen suuntaan, sen puolen järvelle ja putkahti mieleen, että josko. Ja oikeastaan, mikä ei. Alun väsymys? Mitä välii.

Alasmeno maalaisteitä, mutta asvalttia, fiuuuu. Ja tasaista järvensivua? No problem. Lisäkilometrejä tavalliseen? Tänne vain. Lopussa edessä oleva nousu vuorelle, jonka toisella puolen olisi koti, tuntui olevan kaukana tulevaisuudessa, sellaisessa, jossa on voimia ja lihakset innokkaat.

Greifensee ei ole kovin miellyttävä viikonloppuna; liian tiheää, liian liikennöity. Mutta järvensivun tiiviin neljänneksen jälkeen olimme yksin. Tai siis ketun ja sitä kuvaavan miehen kanssa.

Loin viimeiset kaipaavat katseet vuoriin, täällä ne tuntuivat olevan entistäkin valkoisempina, lähempänä ja massiivisina. Sen jälkeen siihen tummaan metsään, jonne heti jyrkästi nouseva tie veisi.

-En kyllä jaksa enää, varsinkaan tuota.

Ja aloin polkea.

Puolivälissä oli pakko hengähtää. Ongelma on siinä, kuinka päästä vauhtiin uudelleen. Slalom-tyyli, ensin sivulle, sitten toiselle ja lopulta suoraan ylös. Polkaisin ja olin päätyä tien vasemmanpuoleiseen ojaan. Polkaisin toiseen suuntaan, sama juttu. Ei ollut polkaisu kuten päivän alussa, siis riittävän vauhdikas ja voimallinen. Joten työntämään. Tossua toisen eteen.

Seuraavan pienen leventymän kohdalla olin jälleen pyörän päällä ja puuskuti-puuskuti myös vuoren päällä. Ja saavuimme kotikylälle kuin maailmanvalloittajat. Tämähän oli jo hyvä alku Tour de Suisse:lle.

Johtopäätös: kaunis kevät vie pitkälle myös epäilevän matkalaisen.

Voimalähteenä: värit, valo, tuoksut ja äänet. Ja myös parit sandwichit.

En resumen: Dificil de creer, pero aunque en el comienzo no hay energy, en total se puede subir en bisi 800 m y andar 47 km. Al monte, al lago y de vuelta al otro monte.

Kurzgesagt: Kaum zu glauben, dass obwohl man am Anfang keine Energie hat, sei es möglich 800 Höhenmeter und 47 km mit dem Velo zu besiegen.