Ulkona on synkeän pimeää, patterikello tikittää ja kädet uppoutuvat taikinakulhoon. Tunnen itsessäni heräävän sisäisen mummon. Analogisesta radiosta voisi tulla musiikkia, mutta vielä ei ole edes kahvi valmis, se alkaa vasta pikkuhiljaa tuoksua. Olen leipomavalmiina jo ennen seitsemää – ja vielä lauantaina.

Koska on pimeää ja ilmassa kahvi ja kaneli kietoutuvat yhteen, tuntuu joululta. Mietin sytyttääkö kynttilän, mutta kädet, ne ovat syvällä taikinassa.

Valmis korillinen pullia tuntuu yllättävän painavalta ja houkuttelee haukkaamaan. Kokeilen sormella (pestyllä ja erittäin puhtaalla), kyllä, ne ovat lämpöisen pehmeitä.

Pullat lähtevät kohti Zürichin suomalaista perinteistä joulutoria. Samoin laatikollinen kirjojani.

Sirkku tulee dokumentoimaan meidät kirjapöydän takana. Kuva on autenttinen; kaulukset sojottavat eri suuntiin, hiukset pöyhöiset ja paita on ruttuinen, sillä aamun huiske ja hulina ottavat veronsa. Silmänpusseista ei ehkä kannata edes puhua.

Reppu ja reitti – patikkapolkujen Sveitsi pääsee Luomajoen Hannun kipukirjojen viereen. Ensin apua kipujen ymmärtämiseen ja hoitoon ja sitten patikoimaan. Tai miten päin vain. (Ehkä Hannulla olisi tähän jokin mielipide?) Ja kun on tauon paikka, pullakahvien seuraksi Väisäsen Helenan dekkari Kuoleman tuoksu (linkki on kyllä äänikirjaan, varsinainen laajemassa kuvassa alla).

Vuoden tapahtumapaussin jälkeen joulutorin kuhina on innostunutta. Pohjoisia tuotteita ja varsinkin niitä tuttuja makuja, sinappia, laatikoita, pullia ja pipareita on odotettu. Niin ja Sirkun perinteisen tiimin jouluateria; ilman sitä joulutorilta puuttuisi se lämmin sydän.

Otan metrin eron pullakoriin ja kirjoihin, istahahdan hetkeksi pöydän ääreen joululautasen kera. Pari suikulaista perunaa, laatikoita, kinkkua, rosollia. Raija asettelee persiljat kauniisti, jotta kuvistani tulee mahdollisimman esteettisiä. Nälkä ja aikainen herääminen sumentavat ajatuksen kulun ja sillä samalla hetkellä, kun lautanen osuu pöytään, tarraan haarukkaan ja upotan sen höyryävään perunaan. Tästä ei ole paluuta. Syön innokkaasti ja täyttymyksen tunteella puoli lautasta tyhjäksi. Energia löytää tien aivoihin ja kauhistun. Ne kuvat. Lautanen on työmaa, jonka kauneuden ymmärtää vain tyytyväinen vatsa.

En ehdi edes päästä pahoittelemaan tilannetta, kun parilla harppauksella olen takaisin täyttämässä pullapusseja ja kertomassa kirjoista. Puhun niin, että loppupäivän joudun säästelemään raakkuvaa ääntäni. Sosiaalisuusöverit, todellakin. En muista koska olisin nähnyt niin monet tutut kasvot ja jutellut näin pitkään yhtäjaksoisesti.

Myös suomalaista kirjallisuutta kääntävän kustantamo Antiumin Beat Hüppin levittää kirjansa pöydälle. Meiltä kysellään, tulemmeko ensi vuonnakin. Kyllä, jos vain on tuotantoa mitä myydä. (Niin ja jos joku jäi ilman Reppua ja reittiä, lähetä viestiä. Jos saan kasaan tarpeeksi tilauksia, pyydän paketillisen yhdellä kertaa, jotta postikulut saadaan pienemmiksi.)

Ja pandemiaa tai ei, Joulupukki on paikalla, eikä kohtaamishetken maagisuus jää jälkeen aiempien sukupolvien kokemuksesta. (Tytär aikanaan sanoi pukille toivovansa timanttisormusta ja kyyninen vastaus “Niinhän ne kaikki…” hämmensi hiukan, muttei kuitenkaan ollut täysin tyrmäävä. Ja joulupukki oli todellinen vielä muutaman vuoden.)

En resumen: Para nosótros en Suiza la navidad empieza de la feria tradicional de los finlandeses. Esta vez yo participé con mis rollos de canela y mi nuevo libro.

Kurzgesagt: Für uns in der Schweiz fängt die Weihnachten auf dem finnischen Weihnachtsmarkt. Dieses mal war ich dabei mit meinen Zimtschnäcken und mit meinem neuen Buch.