Antakee armoo! Siinä tiivistettynä patikka ihan täydellisessä talvipäivässä, mitä nyt tuuli pyyhki lumen lanatun tien peitoksi, mutta muuten.

Pizolissa talvipolkuja on ollut vain yksi ja sekin lyhyt, nykyisin Bad Ragazin puolelta nousee tämä toinen. Ihmeteltiin, ettei ketään ole liikkeellä.

Muutama minuutti tallaamisen jälkeen tajuttiin, että pulkka ja muu sunnuntaikävelykansa on mennyt suoraan ylös hissillä. Matka on lyhyehkö, periaatteessa. Reitti nousee tiukasti heti, eikä helpompaa ole luvassa kuin pieninä notkahdelmina.

Aldo kyseli jossain vaiheesssa, että kuinkas monta sataa metriä korkeuseroa tällä reitillä onkaan. Muistelin että puolisen kilometriä. No siihen suuntaan. Siis yli 700 m.

Onneksi tuuli oli hyytävä ja noustiin yli 2200 metriin, mikä tarkoittaa, ettei tossun alla missään vaiheessa ollut sohjoa. Tässäkin oli tekemistä. Traktoriaskel oli käytössä usein ja kaikin voimin.

Lihakset jaksoivat hyvin, mutta keuhkot piiputtivat. Kylmä tiukka viima ei auttanut asiaa, hengittäessä kirveli. Asemalla vilkkui punainen ilmoitus; tuulen takia hissit saattoivat joutua pysäyttämään toimintansa.

Laufbödenin pikkuisen Stüblin terassi oli aivan täynnä porukkaa. Kohta on hektinen, siinä treffaavat sekä suksiporukka että jalan liikkuvat. Tuuli pöllytti siinäkin, ei mikään ihanteellinen paikka pysähtyä.

Siirryttiin seuraavalle reitille, joka koukkaisi huippujen ympäri ja palaisi samaan pisteeseen. Alppeja, aurinkoa ja eväitä. Mielikuvissani istahdin polun reunaan ja lämmittelin ihanassa paisteessa. Kun availin leipäpakettia jääkylmässä viimassa, vaikkakin todella upeassa maisemassa, mietin lähinnä kuinka syödä ilman, että menetän sormet.

Toiselta puolen kukkuloita löysin tuttuja maisemia ja hissiaseman, jolta lähdettiin nousemaan ylös viiden järven lenkille. Aldon mielestä ihan vieraita huippuja, ei kuulemma minkäänlaista mielikuvaa paikasta. Talvi muuttaa maisemaa.

Aseman vieressä Pizolhütten terassilla ajattelin palkita hikoilun kaakaolla ja reilulla annoksella kermavaahtoa. Pöydässä pari muuta seuruetta oli samoilla linjoilla, kaipasivat ainakin juomista, ehkä palan kakkua. Yksi tarjoilija oli vastuussa maksujen keräämisestä, toinen toi ruuat. Se kolmas, joka otti vastaan tilaukset, ei koskaan tullut paikalle.

Me kyllästyimme ensin, sillä kello tikitti. Lähtöpaikasta ei ollut tietä alas laaksoon, oli pakko ehtiä kuplahissiin. Viis kofeiinin tarpeesta, kaakaohimosta ja ihanan ilmavasta kermasta. Repusta kaivettiin kuivaa kakkua (Aldon synttäritäytekakkua edelsi epähuomiossa epäonnistunut lättänä, josta olin sivaltanut siivut mukaan.) ja hyytävää vettä päälle. Jospa sitä kahvia Laufbödenissa.

Mutta ei. Terassilla pyyhki tiukka viima.

Siispä mäkeä alas. Jokainen tyylillään, minä usein kyykyssä liukuen.

Laaksossa virtasi joki ja auringon puolen rinteillä lumiraja oli ylhäällä huipuilla. Kotoa 470 m korkeudelta tytär raportoi pihatöistä, lämmöstä, ensimmäisestä perhosesta ja sisiliskosta.

En resumen: 700 metros de diferencia de altura no es para tanto en el verano, pero en el invierno te hace trabajar. Una vuelta en Pizol en condiciones ideales; sol, nieve y una vista increible en los Alpes.

Kurzgesagt: 700 Meter bergauf ist im Winter etwas anderes als im Sommer. Aber der Tag war perfekt, wahnsinnig schön, keine einzige Wolke im Himmel und wenig Leute.