Niin se on, että kausi on paketissa. Iso osa hisseistä pitää huoltotauon tai jää odottelemaan talvea. Alppitiloilta on tultu jo aikaa sitten alas alavammille maille. Viikonloppuna olisi tehnyt mieli sumun yläpuolelle, mutta nitkautin selän muutaman millin harhaliikkeellä sellaiseen kuntoon, ettei tullut mieleenkään lähteä istumaan autoon tai junaan. Sillä sinne olisin varmaan jäänytkin, ellei joku olisi nostanut ylös.

Hermot olivat hiukan kireällä. Sisällä huuteli tarve nousta rinnettä, valloittaa kukkula. Se on kuulemma jonkinlaista vuoristoriippuvuutta. Äärikokemuksen endorfiinit ja dopamiinit jäävät puuttumaan. Vaikken ole mikään seikkailija, olen silti koukussa. Rakastan uusia maisemia ja hikisiä nousuja. Lähdin peruslenkille lähiseudulle juoksemaan näiden perässä. Ainakin olo oli sen jälkeen parempi ja selkäkin vetreämpi.

Kotipihalla kahlasin lehtien läpi ulko-ovelle ja muistin, että niin, ne syystyöt. Nehän ne olikin, mitä välikaudella pitäisi tehdä. Ensin huomasin reppanan näköisiin varsiin jääneet tomaatit, sitten auringonhattujen kuivaneet varret, ylikasvaneen viikunan ja kirsikkakin pitäisi leikata. En suoranaisesti innostunut hommasta, mutta hain sakset, vetäisin puutarhahanskat käteen ja aloin raksutella. Kun pelargoniat oli viety kellariin ja puutarhapömpelitä täynnä pilkottuja oksia ja lehtiä, olin piirun verran enemmän kotona. Eikä kaukokaipuu enää repinyt.

Talvilenkkien suunnitteluun käyn, kunhan lumet peittävät ainakin korkeimmat huiput. Sitä odotellessa aikaa on yhtäkkiä enemmän. Lauantaina täytin sen aina pätevällä sijaistoiminnolla, leipomisella. Ulkona sumua ja sisällä kuumia perunapiirakoita; melko täydellistä.

En resumen: Hola, soy Liisa y adicto al senderismo.

Kurzgesagt: Hoi zäme, ich bin Liisa und wandersüchtig.