Kävi sitten niin, että sormi meni pitkähihaisen teepaidan kankaasta läpi. Se oli selvästi merkki, oli mentävä kaupunkiin ja ostettava tilalle uusi. Lykkäsin lähtöä, mietin että jaksaako. Tunnustelin että huvittaako. Entä aurinko, olisiko sitä, sillä sateeseen en mene. Ihmisvirta harmaassa ja kosteassa betoniympäristössä tuntui epäystävälliseltä asetelmalta ja ehdottomasti vältettävältä juuri nyt. Jossain takaraivon puolella ääni muistutti, että musta paita pitää aina olla kaapissa käyttövalmiina. Sille nyt vain on käyttöä.
Sitäkin mietin, ettei reikäinen vaate haittaa. Kohta on kuitenkin kesälämpö ja muiden vaatteiden vuoro. Ompeleminen tuskin auttaa, sillä se repeää sauman läheltä uudelleen hiutuneen kankaan takia. Kylmänä päivänä vetäisin paidan päälleni, muistaisin reiän ja puhahtaisin, että ääh, miksi tämä on yhä näin. Joten sinne kaupunkiin.
Harvinainen huhtikuun sää, sillä villakangastakissa tunsin lievää hytinää, vaikka odottelin junaa auringossa. Sveitsin lämpö iskee auringon myötä heti ja hanakasti, Silloin lentää päältä takki, pitkähihaiset vaatteet muutoinkin ja lapset sekä urheilijat viilettävät välittämästi sortseissa. Tänään kaupungillä käveli yhä pipopäitä, paksuihin takkeihin kääriytyneitä ja muutama teepaitailija.
Noudin paidan, kuljin vanhankaupungin läpi, koska se on erityisesti auringossa kaunis. Jäljellä oli yhä kukkia eiliseltä keväiseltä juhlapäivältä, värit lilluivat lähteissä ja turistit yrittivät mahduttaa kameran silmään sekä itsensä että väriloiston.
Kantonien liput roikkuivat kujaa varjoilla täplittäen, aukiolla istuttiin kahviloissa ja maisteltiin oransseja drinkkejä, katseltiin ohikulkijoita cappuccinon vaahtoa suupielessä. Huomasin uuden italialaisen kahvilan, joka varmaankin on ollut siinä jo ikiaikoja, mutta jäänyt huomaamatta nurkkauksen taa. Sinne tulisin lämpimänä aamuna, söisin mantelisarven ja maistelisin kahvin aromia.
En resumen: La primavera ha traido las flores a Zurich.
Kurzgesagt: Der Frühling hat die Blumen nach Zürich gebracht.
Viime viikko oli yhtä myrskyä, puita kaatui, metsässä meno yhtä aitajuoksua yli runkojen, kamat lensivät ja minä melkein myös. Sunnuntaina sääkartta näytti vähän rakoa sateiden välillä ja pienessä tihkussa lenteli mehiläisiä etsien kukkia; magnolioita, valkoisia kirsikoita, vaaleanpunaisia, aprikoosinkukkia ja mitä niitä onkaan.
Kävelin kadulla ja tuoksuttelin. “Ei, tämä ei toimi”, totesin nenä täynnä sellaista kukan terälehtien perushajua, vähän kirpeää ja orgaanista. Työnsin nokkani seuraavaan kämmenenkokoiseen vaaleanpunaiseen magnoliaan – toki tarkistaen ensin, onko kukkahämähäkki tai kenties joku pistävä lentävä ehtinyt sinne ennen klyyvariani – ja vetäisin nenäontelot täyteen oletettua tuoksua. Ei vieläkään.
Varsinaisesta liikunnasta ei ollut jälkeäkään, sillä oli jatkuvasti pysähdeltävä nyökyttelemään, että kyllä, tämäkin puska/puu/tiesmikäkasvi on taatusi seutukunnan kaunein. Väri – upea ja ainutlaatuinen. Valo – juuri sopivasti auringonsädettä varjon keskellä. Sijainti – miten sattuukaan juuri värimaailmaltaan sopivaan ympäristöön.
Villa Patumbahin puisto Zürichissä vetää kukkabongaajia puoleensa juuri näihin aikoihin. Kamerat räpsyy jo sen edustalla, missä kirsikka kukkii diivamaisesti keskellä kaupunkimaisemaa. Valurautaportista puikahtaa hymyileviä ihmisiä, keväthuuman luomamia.
Lähestyin valkoisten magnolioiden riviä sillä mielellä, että onhan näitä nähty. Pienet lerpattavat terälehdet ovat vähän sekaisin, eivätkä ollenkaan niin upean turpeita kuin tuplakokoiset vaaleanpunaiset tai keltaiset serkkunsa. Väheksyntä hyytyi sitä mukaa, kun hengitin makeaa tuoksua. “Nämäkö ne ovat?” Lähestyin valkeaa lurpaketta, nostin terälehteä ja haistoin. Kyllä, tässä on lumovoimaa.
Koska sää oli mitä oli, viileä ja pikkuisen epävarma, oli puistossa mukava käyskennellä, ei tavanomaista kevättungosta, silti muutamia ihailijoita ikuistamassa itsensä kukkapaljoudessa.
Toiselta puolen kadunlaidasta löysin löysäposkisen koiran vakavalla katseella. Bernhardilainen tuijotti hetken silmiini ja käänsi sitten päänsä pois. Ehkä se analysoi tilanteen: pikkuisen huumaantunut keväthuuruista, mutta ei ole vaarassa, eikä kaipaa pelastusta.
En resumen: La primavera ha llegado a Suiza.
Kurzgesagt: Der Frühling ist angekommen in die Schweiz.
Ilta-auringossa San José vaikuttaa peräti kauniilta. Siis jos on Amónin tai Escalanten kaupunginosassa. Matka läpi ruuhkaisen kaupungin, joka on sitä samaa kuin ennenkin, on kaoottinen, saasteet tuntuvat keuhkoissa ja kaduilla vaeltaa kodittomia, huumeidenkäyttäjiä.
Niitä paikkoja, joissa turistit kävelevät lallalallalaa kamerat kaulassa, on selvästikin kohennettu, maalia on pinnassa, katuja kunnostettu. Vanhat kauniit talot, ne jäljellä olevat, ovat yhä kauniita. Vieressä rönttölää, köyhää ja sotkuista. Kuka ottaisi kaupunkisuunnittelun haltuunsa ja toisi kaikille juoksevan veden?
Vähän ytimen ulkopuolella Sábanan puistossa costaricalaisen taiteen museo yllättää, se onkin ilmainen. Puistossa, autoväylien keskellä, juostaan lenkkiä, uidaan, kävellään. Kaipaan kahville ja siksi siis keskustaan, vaikka olin vannonut, että sen jätän väliin. Café Miel oli silti listoillani ja sinne haluan mennä. Koska? Kakut pursuavan herkullisia, tiskissä ylenpalttista makeutta ja houkutusta.
Enkä sitten syönytkään kaakkua, vaan suolaisia empanadaksia, sillä Costa Ricassa ei makea lopulta vetoakaan. Ehkä lämpö, kosteus, liikaa virikkeitä. Tärkeintä oli paikka. Kortteli on yksi kaupungin koruja, lähiseinillä köynnöksiä ja ympäristö kaunista eli ehdottomasti nähtävää. Kaunis ei nimittäin ole adjektiivi, jolla kaupunkia kuvaisin.
Jademuseo oli lähellä, muistin ja halusin viedä perheen sinne. Mutta se olikin vaihtanut paikkaa. Päätettiin silti kävellä, vaikka jännitti. Piilotin puhelimen. Oranssin kansallismuseon paikkeilla olin jälleen kartalla ja seutuhan olikin lähes kutsuva. Täällä oli rakennettu, siivottu. Vanhan tornin takana kumotti kauhistus, moderni kerrostalo, joka on kuulemma katastrofi. Kukaan ei halua asumaan tänne, pieniin ja kalliisiin asuntoihin.
Juoksemme vauhdilla tyylikkään museon läpi ja mielestäni jade-osuus on paljon pienempi kuin aikaisemmin, sen sijaan näytillä on keramiikkaa vaikka mistä. Ei haittaa, tuli nähtyä nämäkin kulmat.
Kirjaston luona muistan, kuinka kauan sitten puhuin puhelimessa Annamarin kanssa, kun maa järisi. Hän oli rakennuksen vieressä puhelinkopissa.
Pyhä José. Olet vähän rempallaan, joten mikään ei ole muuttunut. Tapaamisemme oli tärkeä. Silti on myönnettävä, että olin helpottunut päästessäni pois.
Sammakot ruuttaavat vettä. The frogs spit water.Costa Rican taidemuseon näyttelyistä osa on ulkona. Part of the exhibition of the Costa Rican Artmuseum is outside. Tykkään kultahuoneesta. I like the golden room, very fancy.Naiset liikkeessä. Women on the move.Limittäin ja lomittain uutta sekä vanhaa. Ja välissä liikennettä. New and old and between there´s a lot traffic.Café Mielillä on koti yhdessä kauniimmista rakennuksista. Café Miel has a home in one of the most beautiful buildings.Kansallismuseo on väriläiskä. The national museum is a colorspot in the city. Tässä jotain mistä en tykkää, kerrostalo museon takana. This is what I don´t like, the building behind the national museum.Kirjasto. The library.Vanhoja upeita taloja. Old beautiful buildings.Tämä loistaa ilta-auringossa. This is glowing in the evening sun.Jotenkin nättiä tämäkin. Somehow nice too.Café Miel on hyvässä seurassa. Café Miel in good companyt.Metropolialueen uutta profiilia. The new profile of the metropolitan area.
Lumi teki tehtävänsä, jouluinen olo tuli vahvempana kuin vuosiin ja yhdellä kertaa. Kirsikkapuu oli päättänyt samaan syssyyn, että nyt on aika kukkia. Vaaleanpunaiset pitsimekot saivat jääkuorrutuksen, mikä saattaa pitää ne hengissä, olen kuullut sanottavan. Silti joulukuun kukka tuskin on helmikuun kirsikka.
Kolmas adventti tarkoitti, että jos haluaa mennä joulutoreille, alkaisi olla hetki. Jo junassa kaupunkiin selvisi, että ajatus oli levinnyt zürichiläisten mielessä kuin kulovalkea. Tungos alkoi jo sieltä.
Oli myös Silvesterlauf, talvinen juoksukilpailu keskustassa. Liikennevaloissa seisoi höyryäviä poroja ja joulupukkeja, jo osuutensa kirmanneita ja palauttavaa glögiä etsiviä porukoita. Limittäin ja lomittain haahuili joulutunnelman etsijöitä, päiväretkellä alppiauringossa käyneitä ruskeaposkisia lumilautailijoita ja laskettelijoita välineineen, joukossa luovien, monoja roikottaen, laudalla tönien.
Väkijoukko on yhä se mikä tuntuu eksoottiselta ja pikkuisen painostavalta. Silti lämmiteltiin hetki markkinoiden keskellä kuuma fish&chips lautanen käsissä, haisteltiin mausteisia tuoksuja. En muistanutkaan kuinka kylmä voi tulla, kun lumi kimmeltää. Kotona suussa maistui joulu, kanelinen ja neilikkainen, sanoisin. Joulutunnelma kai tiivistyi makumuistoon ja vaikutti ihan aidolta.
Toisena päivänä, arkena ja Zürichin asemalla oltiin oikeasti vain läpikulkumatkalla, mutta jos hetkeksi poikkeasi katoksen alle markkinahumuun. Sen verran, että tulisi nähtyä kristallein koristeltu kuusi. Joka siis ei ollutkaan kristallein koristeltu. Konsepti oli muutettu tuosta noin ajanmukaiseksi, lehvillä loistivat jouluvalot, jotka saivat energiaa alla olevista pyöristä. Jos haluat, että valot palaa, täytyy istahtaa polkemaan. Vieressä olevasta mittarista voi tarkkailla wattimäärää.
Lunta roipotti kosteasti ja kylmä tunkeutui joka sopukkaan takin alle. Emmentalilaisten kuuma omenamehu vei hytinän. Olisi ollut keltaista hernekeittoakin, ehkä markkinoiden laadukkain ja halvin annos. Kokeiluun meni silti toisen ääripään korealainen corn dog, maissinakki. Korealaisen draaman seuraamisella on seurauksensa; siitä kärsii sekä kroppa että lompakko. Nakkia ei tässä edes ollut, vaan friteeratun pötkylän sisältä löytyi venyvää juustoa, päällä chilikastiketta ja liru majoneesia koristeeksi. Annoksessa, tuskin oli mitään terveydelle hyvää, lähinnä rasvaa ja rasvaa, silti se hymyilytti.
Jäätyneitä kirsikankukkia. Frozen cherryflowers.Maalaisin tämän jos osaisin. I´d like to paint this. Just missing some talent.Ihan parhaat maisemat. The best view!Populaa niin, ettei eteenpäin pääse. You just gotta go with the flow…Joulukylän humua Bellevuellä. Christmasvillage in Bellevue.Fish and chips lämmittää käsiä. Fish and chips to warm up the cold hands.Kelluva teatteri ilmestyy rantaan näinä aikoina. The floating theater appears by the shore in December.Kuusi loistaa pyörävoimalla. The tree shines with bike energy.Enkeli ei näytä olevan samaa mieltä snäkin valinnasta. I think the angel doesn´t agree the choise.Sivukadun jouluvalot on symppikset. These christmaslights are kind of cute.Poseerauskohta selvästikin. The place to pose, it seems.Lunta vihmoo. It´s snowing.
En resumen: Nos vino nieve justo para el 3. adviento. Decoró todo como ázucar y lo que todavía faltaba del átmosfera de la navidad lo encontramos de las ferias de navidad.
Kurzgesagt: Es hat für 3. Advent geschneit. Der Schnee hat alles wie Zucker dekoriert und was noch fehlte von der Stimmung haben wir von den Weihnachtsmärkten gefunden.
Tultiin siis Suomesta kuin rantalomalta, paahtuneina ja vähän pöllähtäneinä. Kotona pöydällä odotti naapurin mummolta kukat ja leipä aamupalaa varten. Matkalaukut saivat jäädä eteiseen; kylässä oli juhlat vielä muutaman tunnin ajan. Kukkulalla viiniviljelysten vieressä puhallinyhtye puhalteli viimeisiä säveliään. Valkosipulileivän jälkeen suunnattiin suoraan raclette-pisteeseen. Herrojen jumppayhdistyksen väki oli selvästi uupunutta. He olivat viistäneet valtavista juustopaloista sulanutta päälliskerrosta jo kolmatta päivää ja iltaa lautasille ja alun innostus parin vuoden juhlapaussin jälkeen hiipunut.
Kotkassa tahmasin kai kädet posso- ja lihapiirakkarasvaan, sillä reissukuvat on suurelta osin sameita. Puhelin kehotti jossain vaiheessa putsaamaan linssin ja kas, laatu parani välittömästi.
Kotkan vanhaa satamaa. The old port of Kotka.Kotiseutua. My home.Saaressa. On the island.Kotkan kallioita. The rocks in Kotka.Karhut ja Järviset valmiina toimintaan. Finnish skis readdy for action.
Ystävien ja perheen lisäksi tapasimme kaksi karvamatoa, kiireisen ja tielle pysähtyneen. Sienimetsässä oli kuivaa, yksi kohtalainen ja toinen pienenpieni kantarelli riittivät paistettuna peittämään yhden paahtoleivän, jonka jaoimme tasapuolisesti viidelle.
Hengittelin meri-ilmaa talteen, ooh sitä levän ja suolaisen veden tuoksahdusta. Ja saaressa puusaunan lempeä lämpö; sen talletin iholle.
Joskus aiemmin etsin Aldon kanssa Kotkansaarelta kylttiä, joka kertoo Euroopan loppuvan siihen. Nyt sitkeydellä jatkettiin siitä minne aiemmin jäätiin. Eteen oli kasvanut pari pihlajaa. Kotkastahan näkyy meren yli rajan toiselle puolen; kyltti on konkreettisempi kuin koskaan.
Kun laittelin kuvia Kotkan pääkirjaston läppärille, ajattelin, että yleisöä se perhekin on. Patikkakirja Sveitsistä ei ehkä sittenkään ole se kuuma juttu pikkukaupungissa, varsinkaan helteessä. Kun sali täyttyi ja noudettiin vielä parit lisätuolit, olin enemmän kuin kiitollinen. Sain lämpimän vastaanoton ja tunsin todellakin olevani kotona. Ajatelkaa, yleisössä oli myös ensimmäisen ja toisen luokan opettajani!
Kuiva ja syöty sieni irrallaan maassa. A dry and eaten mushroom.Juttuja verkossa. Stuff in a spiderwebb.Karvamato. A hairy catepillar.Mun maisemia. My childhood view.Tässä päättyy Eurooppa. Here ends Europe.Kotkan kirjastossa Reppu ja reitti – luento, tässä vasta alkamassa. Me in the main library of Kotka before the readingof my book.
Helsingissä tarkastin – tietenkin – kirjakauppojen tarjonnan ja siellä se odotti viininpunaisine selkämyksineen. Reppu ja reitti. Eikä edes vielä ALE-laarissa.
Hotellieläminen tarkoitti sitä, että pääkaupungissa testattiin jokunen ravintola. Ymmärrän, että tautitilanne vaikuttaa yhä. Useammassa paikassa hinnat olivat nousseet ja ruoka lähinnä onnetonta tai ällöttävää. Onneksi pari erittäin hyvää ateriaa tasapainotti kokemusta. Halvin oli myös paras; korealaisen Mannan lounas sai koko perheen tyytyväiseksi.
Tuomiokirkon rappusten puolivälissä syntisellä “Olut- ja viiniterassilla” juotu jääkahvi palautti voimat ja viilensi olon. Vieressä nainen harmaassa asussaan papinkauluksen kera rupatteli niitä näitä. Ei pappikaan ollut olusilla, vaan kahvitauolla.
Helsinkiä tämäkin. This is also Helsinki.Tsekkaamassa antiikkia. Checking some antiques.Salmiakkijätskiä. Vai oliko lakritsa? Some liquorice ice cream, maybe salty.Maagista kamaa. Magic stuff.Tuo on minun. That´s my book.Helsinki-lounas. Lunch in Helsinki.Illallinen Helsingissä. Dinner in Helsinki.Ja toinen lounas, hyvä sellainen, Mannassa. And another lunch in Helsinki, a good one in Manna.Sähkökaappi. An electric center.Helsingin iltaa. Helsinki by night.Lautalla. On a ferry.Suomenlinna. Fortress of Suomenlinna.Naapurilta kukat ja leipä. Flowers and a bread from our neighbour.Suoraan kiinni sveitsiläisiin juttuihin, raclettea kyläjuhlissa. Directly to Swiss things: raclette in our village celebration.Auringonlasku viininviljelysten luona. Sunset by the vineyards.
Oltiin missä tahansa, kun eteen osui uimapaikka, se oli hyödynnettävä. Hietsun meduusat missattiin parilla päivällä. Kotkassa mahaa hivelivät vain levän rihmat.
Kotona hypättiin takaisin arkeen. Naapurin kissa juoksee jatkuvasti perässä, jos suljemme oven, se tulee ikkunasta, jos ikkuna menee kiinni, se tulee oven taa. Kissa ei ota uskoakseen, että todellakin olemme täällä ja varmistaa ettei ainakaan kaikki poistu yhtäaikaa näkyvistä. Meitä on selvästi kaivattu.
En resumen: Nos fuimos y nos regresamos. Además de ver amigos y familia, lo más importante de viajar es que da perspectiva.
Kurzgesagt: Reisen verändert die Perspektive. Keine Überraschung, aber wahr.
Täällä taas! Pidin joulun jälkeen vapaata, kuvittelin tarvitsevani ainakin kerran vuodessa ihan puhtaan lomaviikon. Muutamassa päivässä tuli selväksi, että päinvastoin kuin olen aina luullut, kykenin sittenkin tylsistymään. Välipäiville ei ollut kahvilakahvitteluja, elokuvia elokuvatettereissa tai museoissa luuhaamista ja säät pitivät huolen, ettei päiväretkille Zürichin ympäristön vuoristoon ollut oikein myöskään menoa (sadetta, tulvia ja lumivyöryjä). Joten lähdin ulkoiluttamaan uutta urheilukelloa kaupungissa.
Tarkoitus oli kokeilla navigointi-ominaisuutta kotipusikoissa, mutta mieluusti vierailla poluilla. Löysin uuden pätkän yhdistettynä tuttuun ja lähdin kiertämään Witikonin kaupunginosaa metsiä myöten.
Leppeässä ilmassa tuoksui kevät, linnut kantoivat oksia nokissaan ja kaunokaiset, Bellis Perennis, avasivat terälehtensä nurmikoilla loistaen pieninä valkoisina pilkkuina. Ei siis ihan tavallinen joulu-tammikuu. Kadulla ohi sujahti lapsia skeittilautoineen – sortseissa.
Metsässä joen varrella oltiin kanjonissa ja varjossa, viileämmässä ja talvitakkien osastossa. Paitsi me juoksevat, meillä kerrokset kuoriutuivat kilometrien myötä.
Elefanttipurolla laitoin navigoinnin päälle ja kello tuntui entiseen verrattuna älykkäältä ja helpolta. Kunnes suuntaa näyttävä nuoli yhtäkkiä halusikin viedä takaisinpäin. Vika ei ollut ymmärryksessä tai kellossa, vaan reitin gpx-tiedoissa.
Reitti ei lopulta vienyt purossa seisovan elefantin ohi, mutta polun varrella seisova puusta veistetty pää kärsällä kertoi, että paikka oli oikea. Viime päivien puhuri oli kaatanut puita ja aurinko oli jossain kaukana ylhäällä. En ollut muutenkaan ajatellut ottaa kuvia, kunhan pistin juosten, sillä kovin esteettinen ei lumeton, risuinen ja lehdistä muhjuuntunut polku ollut.
Witikonissa reitti vei sen vanhalle kirkolle, jossa entinen naapurimme vihittiin 1900-luvun puolivälissä, luulen muistavani. Kukkula näkyy vanhojen talojen reunustamana tuli mistä suunnasta tahansa ja sen ohi on ajettu taatusti tuhat kertaa, silti vanha osa on jäänyt käymättä.
Kirkon muurilla istui porukkaa nauttimassa auringosta, katselemassa maisemia ja yksi vanhempi pariskunta setvimässä kiivaasti suhdettaan. Portin kyltissä tosin vedottiin rauhalliseen käytökseen kirkkomaan läheisyydessä.
Kontrasti kanjonin varjoisaan lähes sokaisi; miten en ollut tajunnut, että näin läheltä kotia näkyvät Alpit aivan älyttömän upeasti? Zürichinjärven yllä leijui usvaa, mutta lumihuippuja ei peittänyt mikään.
Kukkulalta näkyi myös se, miten moderni piirittää vanhaa. Herttaiset Riegelhäuser eli ristikkotalot ovat jääneet vähemmistöksi ja kaupunki sekä valkoiset laatikkotalojen korttelit kuroneet niittyjä umpeen.
Vain piirun verran viistoon normireiteistä ja olo oli kuin lomalta palatessa. Kello näytti reilut 15 kilomeriä ja 68 tuntia palautumista. Edellinen pitänee paikkansa, jälkimmäinen tuskin. Mutta meillä molemmilla on opettelemista, kellolla ja minulla. Tämän tutustumissession jälkeen olemme valmiita vuoristoon ja tuntemattomille reiteille.
Jokikanjonissa ollaan auringon ulottumattomissa. The sun doesn´t reach the canyon at this time of the day. Pahka poikineen. Ja patikkakyltistä näkee, että olemme Zürichissä. Burl with the family. The hiking sign tells we are in Zurich. Ristikkotalon oven edessä roikkuu vielä misteli. The timber framed house has still a misteltoe hangin in front of the door.Kirkon muurilla istuu porukkaa ihastelemassa maisemia. The wall is a perfect place to look at the view.Alpithan ne siellä! The Alps, indeed!Kun päätä käänsi kohti Zürichiä, muuttui maisema usvaisemmaksi. When you turn your head towards Zurich, the view gets misty.Witikonin uutta ja vanhaa asutusta. New and old settlement in Witikon.Turvallisesti kotikukkulalla. Back on the hometown hill.
En resumen: El tiempo está semi loco y las condiciones en las montañas cercanas malas, así que fui a probar la navegación con mi reloj de deporte nuevo en los bosques de Zurich. Después del cañon en la sombra subimos a la igelicia de Witikon y que increibles eran el sol y los Alpes! Y creo que ahora ya estoy lista para subir a las montañas con este aparato, que me ayuda a navegar hacia los nuevos destinos.
Kurzgesagt: Das Wetter spielt verrückt und deswegen habe ich meine neue Sportuhr in den Wälder von Zürich probiert. Nach dem Schatten im Tobel sind wir auf dem Kirchhügel in Witikon gestiegen und was für ein Kontrast! Wunderschöne Aussicht zu den Alpen und Sonne. -Und jetzt bin ich bereit in den Bergen zu wandern mit den Apparat, der mir zu den neuen Wegen navigieren hilft.
On melko varhainen aamu, aurinkoista ja raikasta. Kuljen vauhdilla kohti kuntosalia, reppu selässä, urheiluvermeissä. Kadun toisella puolen puun latvassa on säpinää, kottaraiset kokoilevat joukkojaan ja treffaavat tapansa mukaisesti täällä syksyä ennakoiden ja pitäen valtavaa piiskutusta. Pysähdyn hetkeksi kuvaamaan tilannetta, kun silmäkulmasta huomaan pyörällä ohiajaneen henkilön palaavan puhelin kädessä. Ajattelen hänen kysyvän tietä, kuten usein näillä seuduilla tapahtuu. Suljen ruudun ja käännän katseeni.
-Täytyy sanoa, että Te vain näytätte niin ihanalle.
-Hm, aha.
Teen yleisen turvallisuustsekkauksen. Keski-ikäinen, vankalla pyörällä liikkeellä, säänkestävä takki, kypärä päässä. Tavallinen tyyppi.
–Mitä jos menisimme kahville?
Mitä jos ei nyt kuitenkaan, vastaan melkein. Katson tarkemmin. Ei mitään ihmeellistä merkillepantavaa. Mutta voihan ihminen silti olla vinksahtanut päällekävijä tai sarjamurhaaja.
-Kiitos, mutta olen menossa treenaamaan. Käännän selkäni ja jatkan matkaa.
Kun tilanne on ohi, ajattelin ensin, että mitä hittoa. Sitten uudestaan, että mitä hittoa. Ajatusmytty on melkoinen ja yritän selvitellä sitä loppumatkan. Ensinnäkin, jos minä jäin katsomaan lintuja, oliko mieskin bongaamassa tipuja vai vain aamuajelulla huvin vuoksi?
Olen myös vähän huvittunut. Yli viisikymppisten naistenhan piti olla virallisesti näkymättömiä. Sekin on nyt todistettu paikkansapitämättömäksi.
Ja sitäpaitsi mikä tätä katua vaivaa? Näin on käynyt ennenkin, silloinkin minä tulossa salilta ja puhelinnumeron pyytäjä pyörällä. Eikä todellakaan olla missään punaisten lyhtyjen alueella Zürichissä.
Tarraan ajatusmytyn seuraavaan lankaan: mitä jos itse olisin kehunut kypäräpään ulkomuotoa ja kysellyt kuinka olisi kahvit? Miten absurdilta tilanne olisikaan vaikuttanut. Ajatelkaa, softshelltakissa ja urheilutrikoissa joku pussisilmäinen aamunuhru lähestyy siistiä toimistonörtiltä näyttävää perheenisää ja kysyy, että kuules, miten olisi kupposellinen? Voin kuvitella vastauksen: Mene sinä sinne salille ja jätä muut rauhaan.
Keski-Amerikassa asuttujen vuosien jälkeen olen aika kovaksikeitetty viheltelyn ja huutelun suhteen; jos sattuu olemaan nuori ja vaaleahko, catcalling on arkipäivää. Tytär kyllä pöyristyi, kun äidille huikkailtiin ehdotuksia nelikymppisenäkin – hyvä ihme, jälkikasvun läsnäollessa. Ei mitään rajaa.
Lopulta olen myös ihmeissäni järkytyksestäni. Olen elellyt ikäni luomassa turvakuplassa, nauttinut vapaudesta ja rauhasta. Ja muutenkin, koska viimeksi on vieras ihminen ylipäätään lähestynyt kadulla? Pikemminkin on pyritty pitämään turvaväliä. (Siitä tyypille plussat, pyörä ei tullut paria metriä lähemmäs.)
Myönnän pikkuisen vieraantuneeni sosiaalisista kohtaamisista ja kiemurtelin tilanteesta vaivaantuneena enemmän kuin normiolosuhteissa. Kuplani on kärsinyt kolhun.
Näinkö kenties tiirailin kottaraisia aamuauringossa? Was this the gaze to see the starlings in the morning sun?Paljas totuus lienee tämä. The plain truthmight be more likethis.
En resumen: Un desconocido me dice un piropo y pregunta si vamos a tomar un cafecito. Desde cualquier punto de vista totalmente absurdo. Especialmente en la epoca de Covid.
Kurzgesagt: Unbekannter kommentiert mein Ausshenen und fragt, ob wir zusammen Kaffee trinken gehen würden. Aus allen Aspekten war es absurd. Speziell in der Zeit von Covid.
Nyt syntyy megakesäpostaus! Kesä on ollut sitä luokkaa, että aurinkoiset hetket on käytettävä heti ja todella siihen tarttuen tai on jo liian myöhäistä. Siksi ajattelin, että menen kesähuuhailemaan kaupungille, tiedättehän, jätskiä herkullisesti kupposessa, ehkä kahvi silmiä siristellen katukahvilassa, nojailua kaiteeseen ja järven sineen tuijottelua, turistien ohittelua ja sen sellaista. Käyn läpi kaikki kesäiset asiat, jotka mieleen juolahtavat.
Huomioitavaa tässä on siis: 1.Uhkarohkeasti jätin sateenvarjon kotiin. 2.Menin kaupunkiin. 3.Uhrasin salireissun. 4. En ollut vuorilla, vaan patikoin urbaanissa ympäristössä.
Zürichin verhoiltu asema. The upholstered main station in Zürich. On jälkiä siitä, että kaksi ihmistä on käynyt ulkokahvilla. There are signs, that two people had coffee in the terracecafé.
En kylläkään lähtenyt vaelluskengissä, vaan pitkän pähkäilyn jälkeen laitoin oikein silitetyn puseron päälle ja ulkona hetkisen kuluttua peitin sen villatakilla, tuli vilu, nääs. Kaupungissa huomasin, että siinä oli reikä ja hihat roikkuvat velttoina. Kotona sen rääpälemäisyys ei ollut tehnyt minkäänlaista vaikutusta.
Aurinkoahan ei sitten ollut. Sitä ei kukaan enää jaksa ihmetellä, mutta järveltä nouseva tuuli, sellainen myrskyä ennustava, ja jostain Alpeilta päin pukkaava musta taivasvyöhyke lupaili jotain muuta kuin meteorologi.
Rakkauskin on ruostunut. Eventhe love has gotten rusty.Jotain on tulossa. Something is coming.
Pikku sortseissaan ja paitasissaan, hellemekoissaan ja muissa kesävehkeissään kaduille uskaltautuneet söivät väristen jäätelöä. Muutamat olivat ennakoineet tilanteen, sen josta Suomessa jo puhutaan, siis syksyn, ja vetäneet päälleen kunnon pompat tai ainakin parkatakkeja, nahkatakkeja ja muita lämmikkeitä.
Siis ei!! Sveitsissähän kesä jatkuu usein vielä syyskuuhun ja nyt se ei ole vielä oikeasti alkanutkaan. Vettä on satanut toukokuusta ja se oikea kesäfiilis on vain jossain menneiden kesien muistoissa.
Jätskikärry ja ulkopaikat varjojen ja markiisien alla. Ice-cream cart under the (sun)shades and umbrellas. Suklaapuodista saisi erimakuisia myös lämpimiä kaakaoita. In the chocolateshop you´d get different cocoas, also warm.
Tämä on siis ollut yhtä feikki kesä kuin nyt tunnelma kaupungilla. Konstruktio, johon halutaan uskoa. Zürichin rautatieasemakin on verhoiltu kankaalla, johon fasaadi on maalattu. Sekään ei ole oikea. Terassikahvilat ovat tyhjillään, jäätelökärryt katoksen alla suojassa sateelta, laivat ajelevat ees taas suht tyhjillään ja lähteet pulputtavat vettä, eikä kenelläkään ole jano.
Tähän on jäänyt. Left alone.Kaupungin uusi lähde. The new fountain of the town.
Olen silti syönyt aamupaloja ulkona, en kaikkia mutta kuitenkin, käynyt uimassa suoraan lenkiltä, patikoinut, vähemmän kuin tavallisesti ihan vain turvallisuussyistä, koska vuorten rinteet ovat vettyneitä ja vettä virrannut yli jokien ja järvien, pyöräillytkin ja mitäs niitä muita kesäasioita on? Reisissä on paarman pistoja, pihalta on syöty kesäkurpitsoita (kasvit ovat venyneet valtavasti, kaikenlaisia kukkia on silti vähemmän) illalla on istuttu katsomassa punaisia auringonlaskuja.
Ainut, mikä on jäänyt väliin, on kuumat yöt, joita en sinällään haikaile. Talon lämmityssysteemi on paukutellut putkia läpi kesäkuukausien, jottei kosteus tunkisi luihin ja ytimiin.
Vedän tässä villasukkia jalkaani ja odottelen perjantaita, seuraavaa sateetonta päivää. Ainakin niin on ennusteltu.
Bulevardilla ei enää onneksi läisky tulviva järvivesi. No more flooding on the boulevard.Laivaliikenne pelaa jälleen. The boats sail again normally.
En resumen: Iba hacer unas tomas de verano, heladito, cafecito en una terraza, gente disfrutando, pero este año ha sido medio complicado el asunto. Hay que ser muy rapido, correr al sol, cuando aparesca o ya se le viene un chubasco o hasta tormenta encima. Ha sidoel verano que nunca vino de verdad.
Kurzgesagt: Ich wollte einige Sommer Fotos machen; du weisst schon, Café am Strassencafe, Glace, die Leute am geniessen….aber das Jahr ist anders. Man sollte schnell sein, sonst verliert man den Besuch der Sonne und bekommt Regen oder vielleicht einen Sturm anstatt. Es ist ein Sommer, der eigentlich nie angefangen hat.
Ei ole tullut käytyä viime päivinä kaupunkia pidemmällä, sillä olen askarrellut videota – teille. Tulossa on nimittäin virtuaalireissu Zürichiin!
Homma toimii niin, että virtuaalimatkojen sivulta varataan haluttu reissu, jonka siis saa sveitsiläisen lounaan hinnalla, parilla kympillä. Reissu kestää noin puolitoista tuntia ja pitää sisällään suomenkielisen live-opastuksen ja se toteutetaan Zoom-sovelluksella.
Matka taltuttaa pikkuisen reissunälkää, mutta saattaa myös lisätä sitä. Siitä tuskin tulee ongelmaa, sillä kohteita on monta. Voit käväistä viikon sisällä Japanissa, Laosissa, Irlannissa tai vaikka Islannissa.
Olen kipitellyt kamera kädessä ympäri Zürichiä, joten sinun kinttusi eivät tällä matkalla suuremmin väsy. Voit keskittyä katselemaan paikkoja, napostella ehkä siinä sivussa suklaapalan tai toisen ja pistää fonduet porisemaan autenttisen tunnelman luomiseksi.
Tosiasia: me olemme olosuhteiden nykyisessä jamassa sammaloituva kansakunta. “Vierivä kivi ei sammaloidu” on aina ollut yksi lempi sananlaskuistani ja olen alkanut huolestua vierimättömyydestäni.
En vieri henkisesti, fyysisesti enintään lieriskelen nykäyksittäin ja keveästi. Arki alkaa muistuttaa kallion elämää, jähmeää ja todellakin paikallaan pysyvää. Silloin tällöin sitä vavisuttaa järistys jos toinenkin, mutta varsinaista liikettä se tuskin on.
Olen kyllä kiireinen, tekemisiä aamusta iltaan. Perustila lähentelee kuitenkin jämähdystä.
Ajattelen kulttuuria aina useammin, eikä Netflix oikein enää riitä tai musiikki omista luureista, kuvat taiteesta Instagramissa. Museoon pääsisi ihan luvalla, eikä tarvitse edes kurkistella ikkunoista, vaan ihan rohkeasti astua sisään. Sammal vain painaa olkapäillä.
Siksi kävin antisammaloitumassa kaupungilla. En tiennyt, että tällaisia väkijoukkoja missään edes liikkuu. Olin projektin perässä, liikuskelin kamera kädessä videota kuvaten ja kuulin olevani “sellainen selfie-ihminen” ja “blogiin kuvaaja”. Siis todellinen vuorovaikutushetki oikeiden ihmisten kanssa.
Jos siristät silmiäsi, näet, että rannassa oli muutama muukin antisammaloitumassa. Tässä kohtaa kaupungin energia on aurinkoista, ylvästä ja ylöspäin kohottavaa.
Fyysisen antisammaloitumisen lisäksi tarvitaan henkistä herätystä, ärsykkeitä.
Katselin jossain vaiheessa vain kenkiäni, koska ihmiset alkoivat väsyttää pitkän sammalkauden jälkeen. Siinä missä vasemmalla jonotettiin sisään liikkeeseen hakemaan uusia lävistyksiä ja tatuointeja, huomasin kenkieni oikealla puolella maan rajassa lähteen. Siis koirille.
Rudolf Koller maalasi yli sata vuotta sitten realistisia ja klassisia eläinaiheisia taideteoksia. Hänen muistokseen laitettiin kaupungin koirille juomapaikka. Kuivalta näytti, kenties vielä ei ole tarpeeksi kevät.
Kollerista tuli siis päivän taide-elämys, oli pakko googlata, että kuka ja mitä. En ole tämänsorttisten maalausten ylin ystävä, mutta ovathan eläintaulut ja lähde inhimillisiä ja siinä mielessä sykähdyttäviä.
Matalalta katolta löysin yllättäin alppikukkia, en muista näiden karvaisten ja pinkkien nimeä, mutta miellän ne aina vuokoiksi, mitä ne siis eivät ole. Vastavaloa vasten syntyi kukkien profiilirintama, jota jäin kuikuilemaan pitkäksi toviksi. Olisin tarvinnut tikkaat päästäkseni lähemmäs. Meidän välissä oli lisäksi aita.
Pitkiä rappuja alas harppoessani valkoiset kukat puussa loivat herkän verkon taustan vihreälle kirkontornille. Mikä puu? Mikä kirkko? Molempia on kaupungissa niin paljon, etten jaksanut vaivautua nimityksiin. Tyydyin näkymään, joka ihan yksinkertaisesti vain oli herkkä. Kevään sielua.
Pulut olivat aktiivisella tuulella ja niitä väistellessäni jäin huomaamattani miettimään keskellä olevaa hökötystä. Siis vilkaisin, en ajatellut. Palasin ja todellakin ajattelin. Rautapiikit ovat yleinen keino estää lintuja istumasta aidoille, patsaille, muistomerkeille, pylväille. Mutta nuo enkelit? Entä se Sveitsin vaakunalla varustettu hamehelmainen, joka vaikuttaa enkeleimmältä kaikista?
Ensinnäkin, seivästetyissä enkeleissä on jotain väärää. Ja vaikka asetelma oliskin harkittu, pelkästään teline, miksi se on kalteriovessa? Suojelevatko enkelien päät Sveitsi-enkeliä? Mikä tämä oikein on?
Huomaan tulleeni ravistelluksi, suorastaan kuulen kuinka sammal rapisee maahan.
Vanhankaupungin kaduilla liehuivat Sveitsin liput. En tiedä onko tämä ylentävää vai alentavaa. Sammalet alkoivat kivuta jalkoja pitkin ylös, mutta päästivät irti ja jäivät jälkeen. Sillä onhan liehuva lippu kaunis. Se tosiasia, että juhla, jota varten ne on laitettu, on peruttu, on vain todettava ja huokaistava. Ehkä ensi vuonna.
Aukiolla kuvailen kasuaalisti, apunani laite, jota en osaa käyttää. Siitä keskittynyt ilme. Tietenkin pressiklubin edessä. Joka siis on kahvila.
Ja huomatkaa likaisen kellertävät kenkien reunat. Näin saattaa käydä, kun ei muista käydä antisammaloitumassa. Kengätkin alkavat siirtyä ajasta ikuisuuteen, muuttua osaksi luontoa.
Koska haahuilin, eksyin myös paikkoihin, joissa en ikinä ole käynyt. Pikkuisen normireittien sivussa ja löydän uuden maailman. Tämä se vasta rapisuttaa sammalkuorta, innostuin.
Näkökulmaa ei tarvitse muuttaa edes täysin toiseen suuntaan, kun löytää aarteita. Rakennusten reunusten patsaat ja tornit näkyivät lähempää kuin koskaan, valo oli ihmeellisen sumea ja samalla kirkas.
Aivan aseman lähellä on vielä kohtaaminen villan edessä kasvavan magnolian kanssa. Viereinen hautausmaa on rauhallinen. Miten voimme olla aivan kaupungin keskustassa?
Kierroksen jälkeen jalat on ihan romuna ja kipuan pyörän selkään tyytyväisenä. Lorvehtiminen on rankkaa, mutta puhdistavaa.
Tunnen pyyhkineeni kaikki sammaloitumisen kerrokset pois kehostani. Olen liikuttanut raajojani väsymykseen asti, käynyt jossakin itseni ulkopuolella ja tehnyt pesäeron sammalpesääni. Vapise sammalyhteiskunta! Pyörin yhä ja vielä vauhdilla!
En resumen: No sé si sabías, pero si uno no rueda, se queda cubierto de musgo. Así que fui a rodar un poquito, para quitarme la capa verde.
Kurzgesagt: Vielleicht weisst du das nicht, aber wenn man nicht rollt, wird man mit Moos bedekt. Deswegen bin ich ein bisschen rollen gegangen, um die grüne Schicht loszuwerden.
Pala Suklaata 