Sosiaalista tapahtumia – apua?

Sosiaalista tapahtumia – apua?

Viikonlopun jälkeen on ääni käheänä, tutkailen onko kyse kurkkukivusta, ei, äänihuulet vain ylirasittuneet. Olen aika poikki, vatsalihakset väsyneet ja jalkaterätkin oudon tuntuiset. Silti sisäinen energia kuplii; tästä se lähtee! Mikä? No – no, mikä vain!

Olisin varmaankin tavallisissa olosuhteissa käynyt lataamassa pattereita vuorilla, mutta kotipolulla juoksulenkillä nyrjähtänyt nilkka vingahtelee vielä tiukassa ylämäessä. Ja sitäpaitsi (keskittykää, tulossa on jotain mullistavaa ja suurta) en ehtinyt, koska oli sosiaalisia menoja. Kutsuja (syntymäpäivät). Konsertti (Kajaus-kvartetti Suomesta; musiikki on jälleen liikkessä!). Tapaamisia. Koska viimeksi olen kirjannut mitään tämäntyyppistä kalenteriini?

Yritän vakuuttaa itseni juhlakelpoisuudesta ja sitten mentiin.
Trying to convince myself that I´m a partyperson and off we go.

Juuri ennen sulkutilaa kävin kirjatapahtumassa, naureskelimme hieman huvittuneina erilleen aseteltuja tuoleja, hermostuneina, mutta luottavaisina. Ilta jäi mieleen, tärkeämpänä kuin osattiin odottaa. Viimeisenä aikoihin.

Vielä olen kuin arka hiiri, joka lymyilee kolonsa ovella viikset hermostuneesti väristen, sprinttaa sitten lähimmän auringonhatun alle, kapuaa sukkelaan ylös, nappaa siemenkodan ja hyppää jamesbondina maahan ja sujahtaa piiloon, turvaan.

On silti mieletöntä lähteä ovesta ulos juhlatamineissa. Tätä ei ole juuri treenattu ja ilmankos kaapissa on paljon venyneitä, väärää väriä ja kummallisia sukkahousuja. En muista enää omistanko muita kuin ulkoiluun soveltuvia takkeja. Melkein nappaan juoksurepun olkapäälle. Mekko sentään löytyy, joten se päälle ja pitkävartiset nahkasaappaat jalkaan, jotta joku suojaisi kinttuja.

Ihmisten ilmoilla tuntuu tungos, mietin hengityksiä, kuinka tila täyttyy hiilidioksidista viruksineen, oli ne sitten mitä tahansa. Joka tapauksessa muiden käyttämää ilmaa. Kiemurtelen, kun joku koskee. On liian lähellä. Yritän pidätellä yskähdystä ja keuhkoni louskuttavat tyhjää kuin vanha hanuri. Räpyttelen silmiä suuressa joukossa, josta lähtee kova pulina. Patoutunut keskusteluntarve purkautuu.

Herkkupöytä parhaimmillaan. A goodietable at its best.

Euforiaa on ilmassa, kaikki tuntuvat panostaneen tapahtumiin. Juhlantuntu, erityistilanne, odotus ja täyttymys, niitä olemme kaivanneet. Kompastelen vähän keskusteluissa, en muista kuinka ryhmässä toimitaan. Vajaassa tunnissa olen käyttänyt koko kapasiteettini. Olen aivan poikki.

Pari treeniä peräjälkeen ovat kuitenkin nostaneet sietokykyä. Uskon pääseväni normaalivauhtiin piakkoin. Ehkä kannattaisi aloittaa pienillä kahvilatapaamisilla yksittäisten ystävien kanssa ja vasta sitten siirtyä suurempiin ryhmiin.

Ihminenhän on lopulta sosiaalinen eläin, huomaan kirjoittavani, enkä ehkä ole sittenkään sitä mieltä. Itse taidan kuulua puoli-erakoiden lajityyppiin, niihin, jotka tarvitsevat tapaamisia, mutta tyytyvät satunnaisiin, hajanaisiin ja myös mikrotapaamisiin.

Näillä muutamilla tapahtumilla pärjään pari seuraavaa sulkutilaa. Ellen ole jäänyt jo sosiaaliseen koukkuun ja vaikutuksen haihduttua ala haikailla seuraavia.

Tämmöisestä unelmoin sulkutilassa. Ehkä esteettisin jälkkäripöytä ikinä.
This is what I was dreaming during the lockdown. Maybe the most aesthetic desserttable ever.

En resumen: El comienzo de los eventos sosiales me ha enseñado, que soy tal vez semihermitaño después de los lockdowns y la capacidad de conversar se ha disminuido bastante. Con un concierto y un cumpleaños sobrevivo un par de lockdowns más.

Kurzgesagt: Gesellschaftliche Events sind etwas, dass seit langem nicht gegeben hat. Eine Geburtstagsparty und ein Konzert – mit diesen Erlebnissen überlebe ich noch einige weitere Lockdowns.

Minä ja Costa Rica 30 vuotta sitten

Minä ja Costa Rica 30 vuotta sitten

Välillä tulee hetkiä, jolloin todella tajuan ajan kulumisen. Kuten sen, että tänä kesänä tulee 30 vuotta siitä, kun laskeuduin Costa Ricaan, San Josén lentokentälle. Se ei ollut ensimmäinen kerta Keski-Amerikassa, mutta olin liikkellä yksin, menossa opiskelemaan yliopistoon, johon olin pitänyt yhteyttä faksilla ja luonnollisesti täysin tietämätön tulevasta. Muun muassa siitä, että asuisin vuosikymmeniä myöhemmin Sveitsissä suomalaiscostaricalaisen perheeni kanssa.

Saavuin Santo Domingo de Herediaan vähän sen jälkeen, kun täydellinen auringonpimennys pimensi koko Costa Rican ja muutama kuukausi siitä, kun maa järisi historiallisella voimalla. Karibian puoleinen ranta kohosi paikoittain lähes kaksi metriä. Päiväkirjasta löydän tapahtumia, jotka päässäni ovat osittain yhdistyneet, jotkut olivat päässeet unohtumaan. Ja onneksi kaikista sivuista ei saa selvää. Patetia ja jonkinlainen kirjallinen uho on huomattavaa, säästän teidät niiltä osilta, mutta tässä muutamia kohtaamisia uuden ja tuntemattoman kanssa:

Heinäkuu: Täällä olen enkä muuta voi. Siitä huolimatta, että Costa Rican koneessa ja kentällä minua epäiltiin sinfoniaorkesterin solistiksi (viulun takia) ja passia ylistettiin kauniiksi, tunnen tulleeni petetyksi. Tämä maa on outo, ei ollenkaan sitä mitä oletin. Espanja kuulostaa oudolta ja maisemat vasta outoja ovatkin. Ei jyrkkiä mäkiä tahi rotkoja.

Sunnuntaina vuokraemäntä vei minut tyttärensä luo Escazún. Talo oli vauras. Autotallissa oli pankki, siksi koko aluetta ympäröi rautaportit ja vartia istui tuolissa tuijottaen kameraan.

Minä, 30 v. sitten. Aldolla on ollut tapana ikuistaa minut hehkeänä. Yöpaita nurinperin, hiukset kampaamatta.
Me, 30 years ago.

Elokuu: Laitoin juuri flanellisen “sukan” kahvikannuun. Mittasin kaksi lusikallista Costa Ricaa ja kunhan vesi kiehuu, kaadan suodattimeen kupillisen vettä . Karvakahvia a lá Costa Rica.

Kotihäähäkki katon rajassa on ilmeisen masentunut. Neljä jalkaa roikkuu alakuloisesti mustan listan alta, eikä se ole puoleen päivään laskeutunut lattiatasolle. Muutenkin sen ympyrät ovat olleet tylsänpuoleiset. Joko kotona tai pöydän alla, missä se seisoo hermostuneesti pingottuneena neljälle jalalleen vai kuusiko niitä on? Kahdeksan? Kävin yöllä vessassa ja laitoin valon keittiöön, jotten astuisi Häkin päälle. Nostin katseeni kohti listaa ja paikka oli tyhjä. Karmean hetken aja luulin, että se oli lähtenyt kokonaan pois luotani, jättänyt minut yksin keskelle Costa Ricaa, mutta aamulla rauhoituin, Häkki oli palannut takaisin yöllisiltä retkiltään.

Talonmies-puutarhuri Beto ja minä kotini edustalla. Hyvin virallinen poseeraus.
The garderer etc. Beto and me posing very officially in front of my house.

Syyskuu: Juuri kun olin nukahtamaisillani, sänky alkoi heilua, pääty kilkatti seinään. Tätä kesti ehkä muutaman sekunnin. Ensimmäinen maanjäristys, kun olen ollut hereillä. Jos tulee pitempi, yritän napata kassin, viltin, kengät ja rahat ja syöksyn ulos . Kaiken varalta kengät on aina sängyn vieressä, samoin kassi.

Vuokraemäntä kertoi, että kadulla oli viime yönä ammuskeltu. Poliisit ja roistot olivat tähtäilleet toisiaan. Limónissa, Atlantin puolella, on ollut kovia tulvia ja ihmisiä on jäänyt kodittomiksi, työttömiksi. He kulkevat San Joséta kohti ja ryöstelevät henkensä pitimiksi. Koko kulmakunta on kaivanut torlakot esiin. Vuokraemäntäkin oli ampunut, kertoi hän silmät innosta kiiluen.

Marraskuu: Olin aamulla putarhassa pitkästä aikaa. Ensin ohitse, ihan vierestä, vilisti orava, samaa lajiketta, jonka kissa nitisti, sitten näin opossumin kiipeilevän hanhien koppien luona ja sitruunapuun ympärillä surrasi kolbri.

Tulin kaupasta ja Beto (talonmies-puutarhuri) kertoi, että joku oli yrittänyt ryövätä talon, tullut pickupilla. Olin puutarhassa ottamassa aurinkoa, sitten tulin suihkuun. Ovi oli auki ja sillä aikaa tyypit olivat teppailleet pihalla, huomanneet, että joku oli sittenkin kotona ja ottaneet lojot. Beton kaveri oli huomannut tyypit ja soittanut poliisit.

Yliopistokaupunki Heredia. Tunnetaan myös kukkien kaupunkina.
University town of Heredia. Known also as the town of flowers.

Tyynenmeren rannalle pääsin amerikkalaisten naapureideni, Suen ja Jimin kanssa. Yhden hotellin ranta on nykyisin pieni kaupunki.

Joulukuu: 11 km ennen Playa Grandea tie muuttui päällystämättömäksi, kiviseksi, kuoppaiseksi, 6 km ennen rantaa kärrypoluksi keskellä rantavuoristoa. Muutama metri vedestä oli yksinäinen, kaunis Las tortugas-hotelli. Syöksyimme heti aaltoihin. Kilometrejä pitkä, tyhjä ranta. Pelikaaneja, perhosia.

Hotellissa oli himmeät valot verhojen takana, ruokasalissa vain kynttilöitä. Merikilpikonnat menettävät suuntavaistonsa, jos näkevät häikäiseviä valoja tullessaan laskemaan munassa. Ne saapuvat nousuveden aikaan, ryömivät koko 600kg ruumiinsa kanssa puhisten ylös särkälle, etsivät hiekan joka on 29, 5 asteista ja kaivavat noin puoli metriä syvän kuopan, pudottavat munat, täyttävät sen ja valuvat taas mereeen. Saattavat olla 2 m pitkiä! Kävelimme pilkkopimeässä rantaa pitkin ja näimme useiden kilpikonnien lähtevän takaisin mereen urakan jälkeen, kahden laskevan munansa.

Taustalla Playa Grande ja sen ainut hotelli siihen aikaan. Playa Grande and it´s only hotel by that time.

Vuokraemäntä oli omalaatuinen ja heitti minut lopulta pihalle, koska kuulemma rikoin esineitä ja varastin häneltä. Silti, sitä ennen hän oli osallisena tapahtumaan, joka lopulta muutti kaiken.

Helmikuu: Jopas jotakin, vuokraemännän sobrina (veljetytär), lääkäri, Ana Cristina, kutsui minut ulos tänä iltana ystäviensä kanssa. Ilahduin. Vuokraemännän mukaan Ana Cristina tykkää kauniiden ihmisten seurasta, rumien kanssa on vaikea olla. Voi olla kyllä vuokraemännän omia tulkintoja, mutta meni halut lähteä.

Ilta oli sittenkin ihan mukava. Ana Cristinan, Randallin ja jonkun (Randallin veli) kanssa. Hauskoja ihmisiä, vaikkeivat ihan mun tyylisiäni. Eivät mitenkään merkittävän mielenkiintoisia. Ajoimme Barban ohi vuorelle Refugioon illalliselle. Sieltä oli näköalat laaksoon. Laskeuduimme vuoreelta alas, piipahdimme Escazússa baarissa, toisessa ja lopulta päädyimme San Josén johonkin kolkkaan. Kahdelta olin aivan puhki, vaikka pojista toinen halusi vielä tanssimaan. Keksivät kauheasti suunnitelmia mitä voisimme tehdä yhdessä ja olin vähän jo hermona. En ajatellut, että vietän heidän kanssaan koko loppuaikani Costa Ricassa.

Randallin veli, Aldo on siis se, joka nyt istuu seinän toisella puolen etäkokouksessa, jonka kanssa join aamukahvit ja nauroin päiväkirjan vanhoille kuville, unohtuneille tapahtumille. Tyyppi osoitti sitkeyttä heti alkuvaiheessa. Kaksi viikkoa ensitapaamisesta hän soitti ja kysyi lähdenkö syömään – suomeksi. Mukana oli kirja “Kuinka oppia suomea kymmenessä päivässä.”

Minä, Liisa ja ystäväni, Liisa, joka tuli kyläilemään.
Me, Liisa and my friend, Liisa, who came to visit.

En resumen: Resulta, que tengo el aniversario de conocer Costa Rica. El país que en total cambió el rumbo de mi vida. El mae, campesino con bigote, según yo, sigue conmigo. Si lo hubiera sabido, hace 30 año.

Kurzgesagt: Es sieht aus, dass ich 30 Jahre Jubileum mit Costa Rica habe. Mit dem Land, das die Richtung meines Lebens veränderte. Der Typ, ein campesino mit Schnurrbart, ist immer noch bei mir. Wenn ich dass gewusst hätte, vor 30 Jahren.

Pääsäisen perässä vuorten keskellä

Pääsäisen perässä vuorten keskellä

Sveitsiläinen tietää miten mainostaa kotimaisuutta, ei mitään pientä, häveliästä merkkiä jossain sivussa, vaan lipun punavalkoinen peittää koko kannen. Laittelin eväsleipien väliin siis täkäläistä maustekurkkua, pirtsakan etikkaista, juustoa – Gruyère, kuinkas muuten – ja quorn-leikkelettä. Huiskin kassiin vähän mitä sattuu, sillä olihan meillä porkkanakakkua, jonka olin tehtaillut edellispäivänä. Laskin sen varaan. Että jos ei jaksa leivillä, niin ainakin jälkkärillä.

Päätin että nyt riitti talvi, vaihdan sesongin kevääseen. Vuorillahan vielä hiihdetään ja lasketellaan, mutta silti. Halusin katsomaan kevätkukkia ja kirmailemaan laitumelle.

Evästä kasaan.
Some snack coming up.
Seuraavana Sarnen.
Next, Sarnen.
Mukava talo. Vaikkakin moottoritien vieressä.
Nice house, eventhough too near the motorway.

Sarnen ei ole mikään varsinaisesti vuoristoa, siis ollenkaan, mutta huippujen katveessa, matkalla solatietä kohti. Se riitti näin alkuvaiheessa. Ruoho vihersi, vuorilla loisti valkoinen, aurinkoa. Siinä ne tärkeimmät.

Yllätyksenä tuli se, että satuimme selvästikin pääsiäisfanien keskittymään. Kaupungin keskellä oli viitta parkkipaikalle munien etsijöille. Täällä olisi siis joku isompi häppeninki pääsiäissunnuntaina.

Ilmestys kalliossa.
Madonna´s manifestation.
Moni on löytänyt täältä apua.
Many have gotten help from Maria.

Vinttasimme asemalta autotien yli maalaisemmille seuduille, jokivarren sivusta kohti Lourdesin luolalle, siis paikkaan, jossa Neitsyt Maria on ilmestynyt. Ylös vievät uudet portaat, jotka on rakennettu varmaankin aiemman kivivyöryn jälkeen, mutta myös hiekkatie, jota pitkin kulkee myös ristikulkue.

Madonnan muotoinen kuvio on kalliossa tunnistettavissa, mikä tuo paikalle pyhiinvaeltajia. Kärsimysten tiestä kertova polku jatkuu -yllätys yllätys- tiukasti nousevana. Matkalle on ripoteltu kertomuksen osasia, on ristejä, veistoksia, tekstejä.

Ei tämä silti mikään via dolorosa ole, ainakaan keväästä huumaantuneelle retkeläiselle. Rotkon vierellä kulkevan polun sivussa kukkii ainakin miljoona sinivuokkoa, alaspäin mennessä rinteitä peittävät valkovuokkomättäät.

Joo, joo, vuoria, mutta siis tää vihreä ruoho!
Yeah, mountains, I know, but look at the green grass!

Matkalle osuu tai siis sen sivussa on Grosse Melchaa -joen ja samaa nimeä kantavan kanjonin ylle rakennettu puusilta. Sen väitetään olevan Euroopan korkeimmalla oleva katettu silta. Kuilu näyttää kiviseltä ja uhkaavan mustalta; pohjalle on sata metriä sillalta.

Me kaarramme kuitenkin toiseen suuntaan, kohti Pax Montanan, vuorten rauhan, hotellia. Sen terassi suuntaa laaksoon, jonka toisella puolen kimmeltää lumihuippu. Ei huono. Kiinni, tietenkin, kuten kaikki ravintolat, kahvilat ja muut. Flüelin kylään vie hotellilta pergolan, viiniköynnösten, kattama tie, jonka on tietenkin vielä vain pelkkä ranko, mutta kesällä varmaankin ihanan varjostava.

Alppitilallakin panostetaan sesonkikoristeluun.
Even in an alpine farm they invest to seasonal decoration.

Flüelissä kuhisi, mikä aiheutti pientä koronan luomaa vastareaktiota, teki mieli paeta hetimiten pöpelikköön. Kioskissa myytiin jätskiä, kahvia, rukousnauhoja ja kynttilöitä. Aldon mukaan tämä on katolisten Disneyland. Reitille osuu yllättävä määrä kirkkoja ja kappeleita ja tämä oli kai kaiken keskus. Kiipesimme kirkkokukkulalle katsomaan maisemia. Siinä vaiheessa ei vielä tajuttu, mutta olimme saapuneet kansallispyhimyksen, Veli Klausin kotikylään.

1400-luvulla kirkon lähellä olevassa talossa syntynyt Niklaus von Flüe oli jo matkalla muualle, kun hänelle tuli ilmestys ja hän päätti sittenkin jäädä näille seuduille, sillä olihan se merkki ylempää. Ja paikka vetää yhä, samasta syystä, yli 600 vuotta myöhemmin.

Jossain puskien alla on lisää kanjonia ja joki.
Somewhere in the bushes there´s more canyon and a river.

Me, tästä kaikesta tietämättöminä, kävelimme lehmien tallaamaan rinteeseen. Aldon repusta löytyi luonnollisesti tyhjä uuden vuoden rakettipussi, joka halkaistiin kahtia ja sai toimia istuinalustana. Kuulemma hienostelin, kun en halunnut istua maahan. Siitä viis veisasin, laitoin vielä puseron ahterin alle, sillä vaikka aurinko poltti käsivarsia, rinne oli ollut yön varjossa ja oli kostean vilakka.

Mäkievästys oli vähän unohtunut. Sämpylät lähtivät rullaamaan kohti laaksoa, avautuivat ja tietenkin appeet levisivät pitkin ketoa ja voipuoli heitti voltin lantaiseen maastoon. Termarin kanssa olin varovaisempi, mutta kyssäkaali yritti karkuun sekin. Porkkanakakku ei selvinnyt reppumatkailusta yhtä hyvin kuin talven laskiaispullat. Kaavittiin kuorrutus eväslodjun reunoilta lusikoilla kaakkusen päälle. Hyvää se silti oli.

Pikkuisen matkaa maalaistietä.
Shortly countryside road.
Tämmöinen vuoristohotelli. Mountain hotel.

Flüelin kylä ja kirkko näköpiirissä. The village and church of Flüeli in the sight.
Kylän modernimpaa osaa. The modern part of Flüeli.

Ei aikaa alkaa rakentaa kuvituksellisia asetelmia, hirvee nälkä. No time for nice arrangements, very hungry!

Alaspäin mennessä lähes harhauduimme väärille teille. Palasimme kiltisti ylämäkeä kivuten takaisin vuoristopolulle. Siitä kiitoksena meitä odotti risteyksessä niityn toisella puolen yhdistetty puinen penkki ja sen toisessa päässä lähde. Täällä on pyhiinvaeltajamyönteisyyttä, selvästikin. Pienen katoksen alla oli jopa kupit janoisille, sekä rohkaisevia sanoja pienen Veli Klausin patsaan kera.

Harhatie.
The wrong path.
Takaisin oikealla tiellä.
Back on the right road.

Sachselsin kaupungin kirkon edustalla jaettiin ikivihreitä oksasia matkalaukusta. Sen verran aurinko oli ottanut kai päähän, että vasta hetkisen kulutta raksutti. Oli palmusunnuntai.

Takaisin Sarneniin vei kävelytie järven sivua. Kylän läpi oli tuupattu valtaisa putki, jonka ympärillä oli rautapalkeilla tuettu kaivanto, kävelytie vei sen ympäri. Rakenteilla oli systeemi tulvavesien säätelyksi.

Sarnen järven oikeassa päässä.
Sarnen in the right end of the lake.
Valkovuokkomätäs.
Loads of spring flowers.
Erilaisia pääsiäismunia.
Different kind of eastereggs.

Sarnenin keskusaukion kirkon edustalta bongattiin vielä jättimäinen pääsiäismuna, toinen lähtiessä liikenneympyrästä. Reissun pajunkissat olivat ylikukkineita, mutta kyllä tämä palmusunnuntaiksi riitti. Ajellessa supatin vielä “Virvon varvon viisahasti, taputtelen taitavasti, lykkyä talolle tälle! Isännälle ihravatsa, emännälle perä leviä, tyttärelle punaiset posket ja pojalle puuhevonen!” Mietin myös, että runo kaipaisi vähän päivitystä 2000-luvulle. Punaiset posket kyllä tuli saatua; kevätaurinkoa.

Sarnenin rantabulevardia.
The boulvard in Sarnen.
Hyvää pääsiäistä, toivotetaan täälläkin.
Happy Easter, they wish here too.
Lieneekö tuo suklaasta?
Is that full of chocolate?

En resumen: Una vuelta entre los montes, buscando rastros de la semana santa y pascua. Resultado: vimos el lugar donde apareció la Virgen Maria, el lugar donde nació el santo nacional suizo Hermano Klaus y un montón de decoraciones de pascua.

Jos pikkuisen suklaata jouluksi

Jos pikkuisen suklaata jouluksi

Mummon tekemät marmeladit, sokeriset, vähän muotopuolet ja tädin tehtailemat marsipaanit olivat lapsuuden jouluherkkujen listan kärjessä. Niitä ei syöty monta, mutta ne olivat joulun mausteita, ne tekivät juhlasta oikean tuntuisen.

Kirja-suklaa -kombinaatio oli askel eteenpäin nautintojen tiellä. Se oli varmaankin sitä vaihetta, kun olin alkanut imuroida kirjaston hyllyjen sisältöä aina vain kiihtyvällä tahdilla. Rento asento tuolissa, oma laatikko konvehteja ja mukaansa vievä paksu kirja (koko oli tärkeä tekijä, ettei lopu liian nopeasti) – ja olin siirtynyt toiseen todellisuuteen.

Viime vuosina olen alkanut jemmata kaappiin astioiden taakse ja väliin sieltä täältä hankkimiani herkkuja ja olen aina yhtä yllättynyt siitä älyttömästä määrästä, joksi kätköni osoittautuu. “Älä osta liikaa!” olin kirjannut tälle vuodelle joulutarpeet -listaani. “Vähempikin riittää”. Pandemiakin on rajoittanut; tyydyn lähikauppojen tarjontaan.

Pieni paniikki oli iskeä, kun huomasin, ettei ruokakaupassa viikkoa ennen joulua enää ollutkaan konvehteja läjäpäin. Vain muutama hassu laatikko. Sesonki tuppaa loppumaan ennen juhlapäiviä. Joulu pannaan pakettiin uuden vuoden tieltä. Heräävässä hädässä tarrasin tuntemattomaan Wieboldin laatikkoon, tryffelitähtiin. Sen perinteinen kansi tähtineen ja kuusenoksineen vetosi. “Taianomainen joulu” kuulosti myös hyvältä, olen sen kannalla. Mutta tryffelit, vaikkakin perinteisellä reseptillä tehtyjä ja perhefirma, ovat saksalaisia, mikä on Sveitsissä synti, varsinkin, kun Lindtin tehdas katselee meitä toiselta puolen järveä. Wiebold tuntui kuitenkin kotoisammalta. Minkäs teet.

Konvehtien lisäksi haluan aina vähän marsipaania. Ja niissäkin luotan taattuun saksalaiseen ja tietenkin lübeckiläiseen laatuun. Vähän, mutta herkkua. Rapsahtava, ohut suklaakuori ja pehmeää marsipaania, ihan sitä perusjuttua, ilman kommervenkkejä.

Maanläheisyys on tänä jouluna muutenkin se juttu. Jos koko joulu on rajoituksineen XS-kokoa, niin kouhaamisen ja vouhaamisen vähentäminen on tuonut lähemmäs perinteitä. Siksi tarrasin pussiin joulukuusen suklaita. Varsinkin vihreät kävyt ovat niin antiikkista muistoissani, että haluan niitä kuuseemme.

Koska Wieboldista ei ole aiempia kokemuksia, viime hädässä vedin varman päälle ja ostin vielä lempitryffeleitäni toisesta kylän ruokakaupasta. Tartufi nocciolati on puhdas, samettisen pehmeä elämys.

Tässä vaiheessa alkoi selvästi linja pettää. Että jos sittenkin varalta. Ettei lopu kesken. Että on tarpeeksi. Ettei tunnu kitsastelulta. Kävin kaupungissa muissa asioissa ja kiireessäkin löytyi hetki käydä suklaaliikkeessä. Tietenkin Läderachilla, jonka herkut ovat ylivoimiaisia (nyt hyllyillä oli kyllä myös jotain kummallisia popcorn-suklaa-juttuja. Läderachille sanoisin, että popcornit kuuluu elokuvateatteriin, ei suklaakauppaan!). Kauniit sesonkiherkut olivat jo lähes loppu, mutta tartuin muutamaan erivärisiin metallipapereihin käärittyihin tähtisuklaisiin, joiden sisällöstä en tiedä, mutta uskon niihin. Ne tulevat koristeeksi jouluaperolle, jonka teemme alapihalla ulkotakan ääressä.

Ja sutjakkaasti sujahti käsi vielä Florentiner-pussukalle. Krokanttisuklaat ovat huonohampaisen kauhu, mutta näissä on vain pientä sitkeyttä, juuri sopivan paksu suklaapohja, eikä sokeroitu hedelmä torpedoi suklaaelämystä. I-i-ha-naa! Ei ehkä mikään joulusuklaa, mutta tekee omasta herkkupöydästäni täydellisen.

Sillä erityisesti tänä vuonna panostan joulun tunnelmaan. Varmistan, että tunnen sen. Tarvitsemme vyllinkiä pitämään tautisen maailman loitolla, edes hetken. Ja perinteet, ne kertovat siitä, että ennenkin on voitettu vaikeita aikoja. Ketju ei ole katkennut, eikä katkea nytkään.

En resumen: Esta Navidad es de modo XS, pero no del atmósfera. Y para asegurar, que de veras me sienta la Navidad, necesito reservas de chocolate, especialmente de trufas y mazapan. En el momento que empiezo a pensar en la pandemia: chocolate a la boca. Y se vuelve la Navidad.

Kurzgesagt: Dieses Weihnachten ist der Grösse XS. Deswegen muss ich das Weihnachtsgefühl mit genügenden Schoggireserven absichern, speziell mit Trüffeln und Marzipan. Immer wenn ich plötzlich wieder an Pandemie denke: Schoggi in den Mund. Und Weihnachten ist zurück.

Juhannus? Juhannus… Juhannus!

Juhannus? Juhannus… Juhannus!

Suomen rajojen ulkopuolella juhannus on joko olematon, laimea tai päättäväisesti muistojen mukaan rakennettu. Juhliako, kun kukaan muu ei tajua juhlan syvintä olemusta? Ja jos juhlisi niin miksi? Miten on tunnelman laita?

Onko liikaa juhannusfiilistä, kun suomalaissiirtolaiset virittelevät kokkoja ja heittävät löylyä hanurimusiikin tahdissa laulaen kaihoisasti “Kallioille kukkuloille…” keskellä tropiikkia tai lumihuippuisten vuorten katveessa?

Kännykän käsittely öljyisillä käsillä tuottaa eteerisiä kuvia. Luulisin. / Don´t handle oil and phone at the same time, if you don´t like ethereal pictures.

Väittävät, että Sveitsissä ei ole juhannusta. Ehkä ei, mutta naapuri katsoo tarkasti almanakastaan päivämäärän ja istuu vuodesta toiseen parvekkeella todistamassa pisimmän päivän katoamista Uetlibergin taa. Juhannusrituaali sekin.

Koska juhannusta ei sveitsiläisyhteiskunnassa noteerata, oli aattona arki. Päivällä juoksemista, järkkäämistä, töiden hoitelua. Silitin – koska täkäläiseen tapaan oli meidän viikon ainut pyykkipäivä – ja juoksin pesutuvasta viiden minuutin välein kääntämään pannulla muhivia paprikoita.

Valkosipulisämpylöitä ja omia retiisejä./ Garlic buns and radish from garden.
Illallista tulilla. /Dinner coming.
Tämän täytyy olla salvian sukulainen. /This must be from the family of sage.

En saanut poltettua mitään, ruokaa tai silitettäviä ja Brita-kakku mansikoineen valmistui ajoillaan, sillä aikaa kun grilliryhmä viritti alapihan tulisijaan liekkejä.

Oli valittava auringonlaskun ja mukavuuden välillä. Suomalaisen juhannussään tapaan ensin ripotteli vettä, tuuli puhalteli, asteita oli 18 sekä vedessä että ilmassa ja aurinko käväisi näkyvillä vain hetkittäin. Omalla terassilla olisi kaasugrilli ja auringonlasku suoraan edessä tai siis sivulla. Alapihalla kasvien katveessa taas tuuletonta ja nuotion lämpöä. Jälkimmäinen voitti.

Kyllä tällä pahat henget karkottuvat. /Fire to shoo the bad spirits.

Vatsat täyttyivät, istuimme ulkona takit päällä, hiuksissa savun tuoksua, kimmeltävä järvi lähietäisyydellä. Lähes kaikki suomalaiskesän kriteerit täyttyivät. Saunaa ei kyllä ollut, eikä kukaan halunnut vilakassa säässä uimaan. Hyttyiä ei näkynyt.

Eläimistön kanssa oli muutoin pientä skismaa. Meillä päivittäin vieraileva kissa, Mandarinoksi nimetty, olisi halunnut makkaraa ja kun lupaa ei kuulunut se avasi kitansa ammolleen ja iski koko purukalustonsa Aldon käsivarteen. Katti karkotettiin lähituolille, jonne se torkahti. Juhannusrauha palautui.

Aurinko laski, kuten asiaan kuuluu. Ensin pilvien taa, sitten vuoren. Otin lisää mansikkaista kakkua ja siirryin lähemmäs tulta. Ihan pätevä kesäilta, juhannuksella tai ilman.

Auringonlasku. Joka ilta uusi show. /Sunset. New show every night.

En resumen: Después del día más largo del año, estámos yendo hacia el invierno. Antes del frío disfrutemos del verano.

Kurzgesagt: Nach dem längsten Tag des Jahres, führt es richtung Winter. Aber zuerst sollten wir den Sommer geniessen.

Neljäs on jo avattu

Blogi on joulutauolla. Palaan, kunhan saan aikaan kunnioittavan loven jouluherkkutarjottimelle, olen vetänyt lonkkaa kyllästymiseen asti ja polttanut kynttilöitä riittävästi. Toivottavasti tekin.

En resumen: Blog está en una pausa de navidad. Regreso, cuando haya comido suficientemente delicias de navidad, haya estado hechada en el sofá tanto que ya no puedo y cuando ya no me dan ganas de estár viendo el arbol de navidad.

Kurzgesagt: Blog macht eine Weihnachtspause. Ich werde zurückkehren, wenn ich genug Weihnachtsdelikatessen gegessen habe, keine lust mehr auf dem Sofa zu liegen habe und nicht mehr den Weihnachtsbaum starren möchte.

Huhtikuu, yhtä juhlaa

Jos laitan silmät kiinni ja yritän luoda huhtikuusta yhden kuvan, se on pikemminkin tunne. Se, kun vatsa on täynnä ja tyytyväinen. Sillä synttäreiden, pääsiäisen ja muiden kestien välissä vatsa on täyttynyt erityisen hyvällä ruualla monesti.

Tyytyväistä vatsaa ympäröivät värit. Valkoista, keltaista, vaaleanpunaista, pinkkiä, lilaa, oranssia, punaista. Sveitsissä kaikki kukoistaa. Hedelmäpuut, pensaat, kukat. Auringonpaiste syö kuvat ja lintujen laulu kuuluu uniin.

Kirsikkapuussa on Kinder-linnun muna.
Pääsiäisbrunssin aineksia: tuli ja sapuskaa. Joukot puuttuvat.

Pääsiäissunnuntaina virittelemme alapihan takkaan tulet. Perinteinen brunssi vaatii liekit, vaikka olisi lämminkin. Ja kasviväreillä ja lehdillä koristellut kovaksi keitetyt munat, niitä pitää etsiä, vaikka kaikki kuuluvatkin jo virallisesti aikuisten kategoriaan. Sveitsiläisittäin jokainen valitsee itselleen munan. Ensin sen suippo pää isketään toisen kanssa yhteen, sitten tylppä. Joka säästyy vaurioitta pääsee jatkoon ja voittaja on se, joka sinnittelee pisimpään.

Banaanimuffinssit tuorejuustokuorrutteella
Suuresti rakastetut Mignonit.
Litteähköä pashaa pääsivät koristamaan vegaanit marmeladipuput.
Naapurin Sylvian koristelema muna.
Näitäkin syötiin, tuliaissuklaita Berliinistä.

Pääsiäissunnuntaina brunssin sulaessa tuijottelen ruohikkoa, jo hiipuvia tulppaaneita ja voikukkia. Tajuan, että puutarhassa kukkii pääasiassa rikkaruohoja. Tämä ajatus sulaa vaikeammin kuin kouralliset suklaamunia mämmin ja pashan kera. Saan huomiosta yöllä vatsanpuruja ja mietin järjestystä, jolla kävisimme vastahyökkäykseen.

Kun pelargoniat on tuotu kellarista ikkunan edustalle paikoilleen, mullat vaihdettu ja kuivat lehdet leikattu, siirryn murheenlaaksoon. Keltaiset auringonhatut ottivat viime vuonna lojot ja pari metriä leveä, metrin syvä kukkapenkki oli surullisen tyhjä. Olosuhteet eivät kai tyydytä enää keltaista kukkamerta tai sitten niittykukat ovat vallanneet asuinalueen, sillä keltaista tässä kohtaa on jo nyt.

Hetken kiskon rikkaruohoja, pohje kramppaa, samoin joku käsivarren lihas, peukalo valittaa, eikä selkä halua suoristua enää koskaan. Tunnen lyhythihaisen paidan reunan alapuolella käsivarressa jotain merkillistä, samanlaista arkuutta, kun kuume nousee. Ehkä housukangas hankaa, ajattelen ja vetäydyn yläruumiillani hiukksen ilmaan, niin etteivät käsivarret koske kyykkyasennossa polvia.

Ihoa alkaa poltella. Kämmenenkokoiset läikät ovat täynnä nokkosrokkoa. Niittykukka onkin rönslyleinikki tai joku samaa sukua – ja myrkyllinen ja hyvin vaikea saada kukkapenkistä katoamaan.

Tässä se on, varsinainen pirulainen. Kukapa olisi arvannut. Niin viattoman kaunis.

Keltaiset vihulaiset kiskon nopeaan tahtiin pois pois ja välillä ihailen vieressä seisovaa kitukasvuista hapankirsikkaa. Heti seuraavana arkipäivänä pidämme perinteiset kirsikankukkajuhlat. Hiukkasen myöhässä, koska työt, pääsiäinen ja sää häiritsivät alkukukintaa. Lähimmästä Japaniin viittaavasta ravintolasta mukaan sushit, peitto nurmikolle ja juhlat käyntiin. Kiitämme kauniista kukista, joita olemme saaneet ihailla vuodesta toiseen ja kilistämme syömäpuikoilla.

Kerran keväässä kokoonnumme kirsikan viereen lounaalle.
Puu valkoisessa asussaan.

Tuskin japanilaiset eväät ovat sulaneet, kun vaihdamme eurooppalaiseen ja sveitsiläiseen. Viulunrakentajan kanssa oli sovittu fonduetreffit jo viime vuoden lopulle. Tytär oli käynyt ikuistamassa paperille ateljeesta ja kodista yksityikohtia ja projektin päättymistä piti juhlia. Tämänkin tapaamisen järjestämistä häritsivät monet menot ja juhlat. Illalla on niin lämmin, että istumme vanhan myllyn terassilla. Koira käpertyy tyttären jalkoihin, kissa pinkaisee sisälle nauttimaan rauhastaan. Naapurin poika huutelee tervehdyksensä yläkerran ikkunasta. Viulunrakentajan lampaat määkivät ja meidän pihalla ruukussa alunperin kasvanut koivu on kasvanut jo puun mittaan terassin läheisyydessä.

Sisällä joudun hommiin. Olen kuulemma luvannut fonduen hämmentäjäksi. Kuumottava paikka; en ole koskaan tehnyt fonduetä sveitsiläisille. Pärjään kuitenkin hyvin, en polta massaa pohjaan. Joka puolella taloa on marimekkoa. Keittiössä peltipurkeissa koiran snäkkejä, naulakoissa roikkuu kuppeja, patahanska, tarjottimet; kaikki samaa. Mainitsen siitä isännälle ja hän esittelee myös mustaruskearaitaiset marisukkansa.

Nyt on keskiviikko. Illalla syöty fondue lämmittää vatsaa vieläkin. Tänään ei ole tiedossa juhlia, mutta kukkeus ulkona jatkuu ja juhlaruokiin on vielä jääkaapissa aineksia. Hetken hengähdys ja kohtahan voimme avata simapullot.

Siinä ne roikkuvat, Marimekon kupit. Yksi on tisipöydällä.
Vasemmalla viulunrakentaja ateljeensa 50-vuotisjuhlaessussa. Perhe oikealla. Myös Marimekon kannattajia. Pikkuikkunasta saattaa huomata pienet kasvot.
Tähän kuvaan keittiöstä ei osu Marimekon esineitä, mutta sentään Fiskarsin sakset. Ja yksi suomalainen.

En resumen: Abril ha estado lleno de fiestas, mucha comida, sol y la naturaleza floreciendo con unos colores increibles. En el fin de semana celebramos la pascua, tuvimos nuestra propia fiesta del cerezo tradicional y una noche de fondue con el constructor de violines. Ahora podemos respirar un par de días hondo y ahorita ya es mayo – y el asunto sigue.

Kurzgesagt: April ist dieses Jahr Fest pur. Viel Essen, Sonne, die Frühlingsblumen mit wahnsinnig schönen Farben. Am Wochenende Ostern, dann unser eigenes traditionelles Kirschblüten Fest, fondue auf der Terrasse vom Geigenbauer. Jetzt einige Tagen durchatmen und dann gehts weiter im Mai.

Liisan keittiöstä, päivää!

Joulun alla yleensä kokkailu kiihtyy – ja tavalliset sapuskat yksinkertaistuvat. Ylimääräistä tehtailtavaa on juuri sen verran, etten enää oikein jaksa panostaa lounaisiin ja iltaisin syödään mitä on jämiä. Tai sitten keitän kokoon sosekeiton kaapista löytyistä aineksista.

Tavallaan keventäminen on hyväksi, sillä päivän kalorimäärä ei lopulta vahingossakaan pääse laskemaan. Jouluisia snäkkejä tarttuu käteen taukoamatta; on pipareita, lämpimiä juomia, piiraita, lahjasuklaita, omia suklaita, maista tätä, otapa tuosta.

Timjamitähtiä juuston kera.

Jottei perhe riutuisi kokonaan keittolinjalla, leipaisin timjamin makuisia juustokeksejä. Satsi on niin suuri, että siitä riitti sekä joulukortin kaveriksi ystäville sekä omaan pöytään. Keksit ovat Kotilieden jonkun menneen vuoden leipomakilpailusta ja saivat vähän sapiskaa rasvaisuudesta. Mutta cheddar ja timjami ovat mukavan mausteinen yhdistelmä. Glögin kanssa hyvä pari. Käyttämäni biotimjami on aika tömäkkää, sen suhteen täytyy olla varovainen. Ohjeen maksimimäärä oli kuitenkin suhteellisen passeli.

Tavallisten joulupipareiden tuotanto takkusi alkuvaiheessa, vaikka resepti on aina sama, lehtileike jostain x-lähteestä vuosien takaa. Taikina oli kummallisen löysää, eikä kumpikaan tekijöistä tunnustanut mittavirhettä. Myöhemmin tajusin, että sokeri saattoi olla koivusokeria. Muuttaako se rakennetta? Tämä jäi mysteeriksi. Pistettiin lisää jauhoja ja ihan aidoilta ne kyllä maistuivat. Kiikutin näitä myös suomen opiskelijoilleni, eivätkä hirveästi valitelleet. Mukaan lipsahti yksi hiukan tummapohjainen (sori!), sillä ensimmäinen pellillinen kärähti. Epäilen, että uunissa on jotain häikkää, sillä ohjeiden lukemilla poltan nykyisin kaiken. 10 astetta viileämmässä uunissa, ylemmällä ritilällä ja puolella paistoajasta tulos oli ihan ok.

Tästä alkaa syntyä kanawokki.

Viikonlopun kunniaksi päätin vielä kuitenkin ponnistella kasaan wokkiruuan, että sitten viimeisellä viikolla ennen joulua voisin hyvällä omalla tunnolla vain keitellä niitä keittojani. Tässäkin projektissa oli havaittavissa kiireen tuomaa problematiikkaa. Cashewbroileriin, Annasta leikattuun ohjeeseen, myöskin vuosien takaa, piti myös tulla porkkanaa, mutta koska ne unohtuivat kauppalistalta, lisäsin paprikan määrää ja heitin joukkoon vielä lisäksi sattumalta kaapista löytyneitä herkkuseiniä.

Kevätsipulit piristävät wokkia, kun ne lisää joukkoon vasta ihan lopuksi.
Kuivattuja chilejä löytyy meiltä aina.

Wokkiin lisätään kastike kalakastikkeesta, osterikastikkeesta, kasvisliemestä ja mausteista. Koska kanaa ei marinoida etukäteen, se jää miedoksi. Itse ruuttasin syödessäni koko jutun päälle vielä srirachaa, makeaa chilikastiketta. Perhe totesi, että tätä kyllä voidaan syödä useamminkin, siis päivitetyllä reseptillä.

Wokki on valmis.

Kolmantena adventtina heitin vielä uuniin myöskin Annasta löytyneellä ohjeella sieni-piparjuuripiirakan. Ja jos piparit paistuivat liikaa, tässä tapauksessa pohja vaati puolisen tuntia ylimääräistä paistoa. Piirakkaan tarvittiin suolasieniä, mikä Sveitsissä voi aiheuttaa päänvaivaa. Mutta pohjoisesta kotoisin oleva ystävämme Aldi auttoi asiassa. Tölkki suolasieniä ei maksanut maltaita. Mutta kotona huomasin deltaljin, joka oli pakko jättää syöntivaiheessa mainitsematta. Tuote oli tehtailtu Kiinassa. Toivoin, että laatukontrolli rajalla pelaa.

Kiinalainen sienipiiras.

Alunperin piiras oli tarkoitettu pikkujouluihin, jotka sitten lopulta kunkin kiireiden vuoksi siirrettiin tammikuulle. Onneksi leipomus tuli testattua. Ei mene jatkoon. Taikina oli tylsä ja raskas, itse piirakasta en enää paistamisen jälkeen löytänyt vivahdettakaan piparjuureen. Ensi vuoden kekkereihin on löydettävä jotain maukkaampaa.

Mitäkö tänään sitten syödään? No sitä sosekeittoa. Paljon purjoa, vähän perunaa ja reilusti porkkanaa. Jälkiruuaksi maistiaisiksi käsintehty lahjatryffeli suomen opiskelijalta. Olen luonteeltani suhteellisen tottelevainen, varsinkin mitä tulee suklaalaatikoiden kehotuksiin. Ja tässä lukee: “Nautittava mahdollisimman nopeasti.”

En resumen: Antes de la navidad está pasando mucho en la cocina. Ya sucedido: Tofu-se quemó hasta parecerse carbón. Galletas de navidad – del fondo negras. Un quiche de hongos: sin sabor. Pero también: un wok de pollo version 2.0 – riquísimo, galletas de queso y tomillo – buenos con glögi, vino caliente finlandés con especias.

Kurzgesagt: Vor Weihnachten ist in der Küche viel los. Schon passiert: Tofu-schwarzgebrannt, eine Portion Pfefferkuchen-gebrannt, Pilz Quiche – kein Geschmack. Aber auch: Poulet Wok 2.0 – sehr gut, Thymian Chäs Guetzli – ziemlich ok, wenn mit Glögg genossen.


Hulinaa ja huisketta eli 2. adventin viikonloppu

Tuijotin Swarowskin kristallein koristeltua kuusta Zürichin asemalla ja yritin keräillä langanpäitä yhteen. Sain tönäisyn selkään, joku astui varpaille ja minä sen kun mietin. Etsin apua hätäisesti puhelimeen kirjoittamista muistiinpanoista. Gpauppa, HB jgoyi, yeiluliike ja muut hyödylliset viitteet eivät vieneet pitkälle.

Aseman joulukuhinaa.

Saan kuusen alla jälleen kiinni yhdestä langanpäästä. Pukin asioita, niitä piti hoitaa. Marilou vain häiritsi keskittymistä ja tunnelmaa. Se riepotti 150 km tuntivauhdilla irtaimistoa pitkin seutukuntaa, vettä satoi joka suunnasta ja sateenvarjo väitti olevansa liian vanha myrskyihin. Siksi olin jämähtänyt tänne katon alle, kuusen katveeseen, ihmisjoukon muovattavaksi.

Lahjaideat kassissa viipotin pari tuntia myöhemmin kotiin. Tytär oli aloittanut piparitaikinan teon, minä tein loppuun. Hötäkässä poltetettiin pellillinen; vieläkään en ymmärrä tätä uunia, miksi ohjeen lämpötila on aina liian paljon? Pari muuta satsia päätyi piparipurkkiin. Lopun taikinan tuuppasin pakastimeen. Ehkä nekin sieltä paistuvat, viimeistään tammikuussa.

Pyykit, työt, suunnitelmat, joulukortit, rallatin ja pesin samalla vessan lattiaa. Puoli kylppäriä tuli siivotuksi, sitten tuli stoppi. Kääriydyin peittooni ja toukkana keskityin lukemistoon, annoin uneliaisuuden tulla.Ammeen kuuraan huomenna. Tai ehkä ensi vuonna. – Minustahan on tulossa hyvä lykkäämään asioita, kehun pikkuisen.

Marilou oli hurjalla päällä, aamulla pihalla oli taas sekasotku, vielä joulukuussakin tomaatin jo väsyneestä emäkasvista roikkuvista tomaateista puolet oli pitkin maata ja mantuja, harava keskellä nurmikkoa, tuolit nurin ja piharoskapömpeli oksentanut sisältönsä matkalla kieriessään kohti tontin kulmaa.

Varustauduin erämatkaajaksi, tiukalla asenteella selkä köyryssä ja jalat vakaina painoin mäkeä ylös kohti metsää ja salia. Jokiuomassa ei edes Mariloun henkäykset häirinneet, vain virtaava sade. Pysähdyin kuvaamaan monen kuukauden kuivuuden jälkeen vihdoinkin virtaavaa jokea. Pientä iloista putousta, janottavan raikasta keskikokoista ja täytenä ryöppyävää suurinta. Nyt huomaan, etten enää voikaan laittaa tähän suoraan videota. Mutta kuvitelkaa happea täynnä olevaa ryöpsähtelyä. Onhan se virvoittavaa.

Tämä on hyvä sali. Ahkerat saavat suklaatin.

Salilla oli hiljaista. Ehkä ihmiset jäivät kotiin syömään sarvia ja juomaan kahvia, katsomaan myrskyä ikkunasta. Urheiluohjaaja jakeli korista pähkinöitä ja suklaita. Että jaksaisimme. -No, jos nyt tämän kerran, kuntoilijat kursailivat.

En ehkä hehkeimmilläni, mutta lookki parani iltaa kohti.

Ilma oli kylmentynyt kotiin kävellessä. Huolestuneet otsanrypyt kertovat jäätävästä sateesta ja vaikka kuva ei tavoita tuulta, tässäkin puhalsi aikalailla tarpeeksi.

Sain sulateltua rypyt iltaa kohti ja hiuksetkin kuivaksi ja kampaukselle. Pukeuduin fiinisti, mustaa ja trumpettihihat, sillä olimmehan menossa Zürichin oopperaan. Tytär piti tavata aukiolla joulutorilla sitä ennen. Olin ehkä minuutin etuajassa ja pakenin tuulta ja märkää joulukoristemökkiin. Ikkunaan heijastuvasta kuvasta näin föönattujen hiusteni muuttuneen harakanpesäksi.

Joulutori oopperan ikkunasta nähtynä.

Tämmöisiä meille yritetään kaupata. Sisällä oli lämmin, kuivaa ja tuuletonta.

Mukava joulutunnelmaa luova hetki maailman makuja maistellen muuttui nopeaksi haukkaisuksi ja rivakaksi siirtymiseksi oopperataloon. Vegimomot olivat kyllä maukkaita nyyttejä. Tulipa nekin testattua, katon alla, vesilätäkössä seisten.

Nämä on niitä. Ihanan pehmoisia tiibetiläisiä momoja. Vegitäytteellä. Ei esteettisyydessään kummoisia, mutta tyypillisiä taikinanyyttejä.

Mitä tulee musikaalista, joka on makaaberi, mietin. Tiesin vähän juonesta, muutaman tyttären fanittaman laulukohtauksen. Ja että Sweeney Toddista, The Demon Barber of The Fleet Street on Tim Burtonin mainetta niittänyt kauhuelokuvaversio, jota tähditti Johnny Depp.

Ylväs Zürichin ooppera. 

Epäilen, että yleisö oli kirjavampaa kuin muissa ensi-illoissa. Leopardipukuisen daamin perässä portaita nousi yläkatsomoon reikäfarkkuinen teepaitatyttö kangaskasseineen, vastapäisessä loosissa istuvat nuoret miehet saketeissaan ja rusetit kaulassa; he ottivat yhteiskuvia. Ja La Lupa! Zürichin ekstravagantti kypsään ikään ehtinyt laulajalady, joka loisti punaisessa tukassaan ja kulmakarvoissaan, vihreissä hulmuavissa vaatteissaan.

Tästä se lähtee. Itse eityksessä ei tietenkään saanut kuvata.

Siristin silmiä, kuikuilin ja etsin, sillä lavalla kuorossa oli myös Laura Missuray, Kotkan tyttöjä. Joukkokohtauksissa väkeä oli vain niin paljon, voi niitä helmoja, hattuja. Luulen valon kohdistuneen hänen kasvoihinsa, luulen tavoittaneeni sopraanon, mutta meni kyllä arvaamiseksi. Viereisellä rivillä herrasmiehellä oli oopperakiikarit. Meidän tavalliset kiikarit olisivat saattaneet herättää huomiota, sillä ne eivät olisi sopineet iltalaukkuun. Ehkä ne olisi voinut laittaa kaulaan roikkumaan ja väittää asusteeksi.

Ei mulla muuta.

Mitäkö pidin musikaalista? Siinä on kaikki moraalisesti ja muutenkin väärin; ehkä tarinan voima perustuu katharsikseen. Toteutus oli huima! Yksinkertaisin lavastekikoin erittäin vaikuttava, isot kohtaukset erittäin hallittuja ja voimakkaita, aivan upeita laulajia, Sweeney Toddina bassobaritoni Bryn Terfel ja massiivinen orkesteri, laskujeni mukaan mukana neljä bassoa, kahdet urut ja piano. -Ja loppukaneetiksi toteaisin, että tämän jälkeisille päiville ei kannata suunnitella jauheliharuokia.

Entä ne langanpätkät? Sweeney Toddin jälkeen en enää muistanut mitä ne edes olivat. Monta asiaa tuli tehtyä. Monta jäi tälle viikolle. Alan taas pikkuhiljaa kokoilla uusia. Ehkä saan niistä kiinnikin.

Oh näitä koristuksia. 

En resumen: Un fin de semana del fin de año loco. Con compras de navidad, cocinar galletas de navidad, un poco trabajo, tormenta de varios días, una visita superrapida a la feria de navidad y el musical Sweeney Todd, el bárbero diabólico de la calle Fleet, el la opera de Zurich. – Ahora es el momento de tranquilizarse. O tal vez en el año próximo.


Kurzgesagt: Ein verrückte Wochenende mit viel los. Ein bisschen Arbeit,  Guetzli backen, versuchen nicht mit dem Sturm Marilue wegzufliegen, schnelle besuch in Weihnachtsmarkt (wegen Wind und Regen), schnell Geschänke jagen (Marilue ist schon wieder Schuld) und zum Schluss el Musical Sweeney Todd, The Demon Barber of The Fleet Street, im Opernhaus Zürich. Jetzt werde ich mich ausruhen. Oder vielleicht nächstes Jahr.

Ensimmäinen henkäys jouluilmaa

Nousen portaita ylös Grossmünsterin kirkkoa kohti ja puolivälissä askellusta tuoksu saavuttaa nenän. Täällä selvästikin lämpenee Glühwein.

Kirkon edustalla seisoo kaksi kuusta. Pieniä, mutta ystävällisiä. Vieressä on puheensorinaa, höyryäviä kuppeja. Myyjiä, jotka odottavaisina katselevat ohikulkijoita.

Myö tässä ootellaan joulua.

Aurinko painuu kotivuoren taa. Paletillinen sinisiä sävyjä värittää taivasta, kaukana häämöttäviä Alppeja ja järven selkää. Jouluvalot syttyvät; siirrytään päivästä iltaan.

Tuolla jossain ne häämöttää. Alpit.

Kaupungilla on enemmän väkeä kuin arkena. Pian Zürich olisi liian pieni meille kaikille. Tungoksessa joka toinen vaikuttaa puhuvan jotain espanjan versiota.

Iltahämärän koittaessa koristeet alkavat loistaa.

Piipahdan luksuksella kuorrutetussa tavaratalossa herkkuosastolla ja koen hetkellisen sekoamisen. Silmäni liikkuvat oikealta vasemmalle ja taas takaisin niin nopeasti, etteivät aivot hetkeen ehdi rekisteröidä mitä näen. Miten kauniisti järjestykseen aseteltuja sokerista taiteiltuja kuvioituja makeisia! Miten hienoja suklaatähtiä, limittäin kultaisessa tuokkosessa, kultaisilla nonparelleilla koristeluja! Kymmeniä suklaalevyjä, joita en ollut koskaan nähnyt ja joita haluaisin maistaa! Pysähdyn hengähtämään ja tarkastelen hintalappuja. Se rauhoittaa kummasti. En sittenkään ole valmis maksamaan kymmeniä frangeja makeasta, oli laatu tai määrä mikä tahansa. Mutta löydän yllätyksen joulukalenteriin.

Ovella saan lähtiäisiksi sveitsiläisen joulupiparin, Mailänderlin. Maku tuo mieleeni Sylvian, naapurin mummelin. Hänen piparinsa maistuvat aidommille, tietenkin. Voille ja sitruunankuorelle. Ja tuoksuvat koko talossa. Mutta astun piparin myötä askeleen lähemmäs joulumieltä.

Singing Christmastree

Bahnhofstrassen sivukadulla laulavasta joulukuusesta kantautuu säveliä koko kortteliin. Puuhun on kiivennyt Voice and Music Academy Zürich:in kuoro. Bändi sentään jäi juurelle. Täälläkin tuoksuu mausteiselta viiniltä ja sulaneelta juustolta. Vähän on vappu-tunnelmaakin; tanssahtelevan isän olkapäillä istuvaan lapseen kiinnitetty joulupukkipallo leijailee musiikin tahdissa.

Kävelykadun loistetta.

Valot yössä tekevät kaupungista lempeän ja kutsuvan. Arjen askeleet hidastuvat, kylmässäkin pysähdellään, katsellaan. Jonotellaan rauhassa kojujen edessä. Ollaan hakemassa tunnelmaa.

Zürichin valoja.

Tai sitten ruokaa. Olen nälkäinen, niin nälkäinen, etten pääsisi näillä energioilla omien patojen luokse, sanoo vatsani. Jo kuoron toisesta biisistä lähtien olen alkanut nähdä silmissäni hollantilaisen perunakioskin valikoimat. Ranskalaisia hollantilaisella reseptillä, ketsupilla, majoneesilla, hollantilaisella kastikkeella, ties millä soossilla. Suuntaan määrätietoisesti Zürichin Joulukylään, Zürcher Wienachtsmärt, oopperan edustalle. Ja jumitun kuumien juomien kanssa seisovaan massaan.

Täällä ei kiiruhdeta, se on selvää. Yritän keskittyä tutkimaan tarjontaa, haistella tuoksuja. Tähän nälkään kelpuuttaisin vaihtoehtoisesti kuuman sandwichin. Wesley´llä olisi taikinanyyttejä, joita leivottaan lasi-ikkunaisen kioskin sivupöydällä ja joita haluaisin maistaa, mutta samaan ovat päätyneet aasialaisturistit ja puoli kaupunkia. Wesley´s kitchen on tuttu aseman kulmilta. Kioskin luukku aukeaa jo aikaisin; talvella sen ikkunoita pitkin valuu tiivistynyt höyry. Turistit hakevat kotimaista aamupalaa, zürichiläiset lounasta. Wesley on kova tekemään töitä.

Täältä löytyy joulukylä.

Löydän ostereita. Mutta kolme annoksen osteria vaatisivat toisen hetken, eivät huutavaa nälkää, vaan rauhaa ja keskittymistä. Ja sitä sampanjaa. Sillä olen syönyt aiemmin ostereita vain mielikuvissani, enkä ole aivan varma kuinka niihin suhtautuisin. Varmaankin samalla tekniikalla kuin etanoihin Norsunluurannikolla. Suuhun ja alas. Etanat olivat kyllä kiehuvassa maustekastikkeessa, joka oli maukasta.

Tuulimylly vetää puoleensa nälkäisiä kuin lamppu hyttysiä.

Proosallisia perunoita himoittiin selvästikin enemmän kuin ostereita. Maistelin jonossa kauramaitoon tehtyä chaita, jonka mausteet olivat juuri sitä mitä kaipasin. Täyteläisiä, monipuolisia ja ilahduttavia, joulunsävyisiäkin.

Ranskalaiset, edes hollantilaiset, eivät kyllä liity jouluun, sanon minä. Eivätkä varsinkaan sveitsiläiseen jouluun, luulen minä. Mutta sijansa niillä näyttää olevan. Lämmin tötterö kädessä, ensimmäistä maistaessa, luulen nousevani taivaisiin. Soossin vähetessä tajuan, että laatukontrolli on kyllä pettänyt. Ehkä alkuvaiheen stressiä? Saan mini-annoksestani viikon suolat ja tötterön pohjalta kuivia murusia. Murr.

Oh miten herttaista; ranskalaisia ja joulukoristeita.

Vetäydyn torilta kohti bussipysäkkiä. Kauempaa katsottuna jouluun on vielä aikaa. Kiire ja tekemiset pyörivät kilpaa sen ympärillä. Mutta tehtävä on täytetty. Ensimmäinen kontakti jouluun otettu. Ei täydellistä, mutta kyllä se tästä. Pikkuhiljaa.

Jossain tolpan valojen takana on joulukylä.

En resumen: Hice una vuelta en Zürich, buscando el atmosfera de diciembre, respirando el aire navideño por la primera vez.

Kurzgesagt: Ein Spaziergang in Zürich, auf der Suche nach der Stimmung, und Düfte vom Dezember.

%d bloggers like this: