Kukkia ja kulttuuria

13. March 2024 By suklaasyomari in Allgemein, Elämänlaatu, kaupunki, luonto, Retkeily, Sveitsi, taide Tags: aprikoosinkukat, Feeling Good, kaupunkikulttuuri, kevät, kirsikankukat, magnolia, Nina Simone, Perfect Days, Wim Wenders 2 Comments

Koko viikko meni aika lailla harakoille. Siinä mielessä, etten todellakaan ollut hyödyksi. Kuten vaikka ahkerat pörrääjät kevätkukissa, joilla on sesonki vakaasti käynnissä. Itse makasin maanantain vaakatasossa kuunnellen mitä vatsassa tapahtuu ja kuumetta mitaten, loppuviikon periaatteessa terveen kirjoissa, töitä vasurilla hoidellen ja päiväunia nukkuen. Se hyvä puoli oli, ettei tarvinnut mennä kauppaan. Ruokaa ei kulunut.

Voimat palasivat kinttuihin perjantai-iltana ja kun en enää pudotellut kuppeja ja kävellyt päin seiniä, tuli tarve päästä ulos. Ihana kevät hurisee jatkuvasti eteenpäin, enkä halua pudota kelkasta, jäädä paitsi. Piti tarkistaa ne ensimmäiset jonkun sortin kirsikan kukat – hyvin kukinta aluillaan. Ja Balgristin valtavat magnoliat – tiheällä karvalla päällystetyt nuput jo rakoilevat. Karhunlaukat peittävät metsänpohjaa ja rinteitä; pitäisi kerätä talteen, jotta saan tehtyä pääsiäisen hitiksi nousseen nyhtöleivän. Siinä vaiheessa, kun valkeat kukat aukeavat, on jo liian myöhäistä.

Ulkoilmasta huumaantuneena energisoiduin niin, että sain myös hoidettua käytävien, nähtävien, koettavien listoilta pois taidenäyttelyn ja yhden elokuvan. Villa Meier-Severinissä on ison lähiseudun taiteilijaryhmän töitä esillä kerran vuodessa ja heräsin siihen huomatessani katiskamateriaalia taivaalla. Ne ovat varmaankin pilviä, ymmärsin. Isossa puutarhassa kimmeltää illalla värikkäitä juttuja, kaukaa ei pysty päättelemään ovatko ne keijukaisia vai kukkasia. Osa kipuaa puunrunkoa ylös, jotkut kasvavat ruohikosta. Yhden tunnistan sieneksi ja toisen kukaksi.

Sisällä on hauskoja ideoita, älykkäitä oivalluksia ja myös töitä, joita en varsinaisesti taiteeksi tunnista. Mutta itseni löysin. Mietin, olisiko vauhdikkaan oloinen pitkäraajainen mekkohenkilö pitänyt tuoda kotiin.

Aldo suhtautui ajatukseen Wim Wendersin leffasta Perfect Days ihan, että joo ei. Yleisten vessojen siivojasta Tokiossa kertova elokuva kuulostaa niin masentavalta, ettei tule kuuloonkaan. Mutta ehkä kevät vaikutti, herätti mielenkiinnon ja astelimme lähes sata vuotta illasta iltaan elokuvia pyörittänyttä Uto-teatteria kohti. Pienen ja kapean sisäänkäynnin perällä lipunmyyntiluukku on sekaisen nuhruinen, vanhanaikainen ja varmaankin alkuperäinen. Siinä seisoskellessa kannattaa nostaa katse ylös, sillä sinisessä kupolikatossa kimmeltävät kultaiset tähdet. Tämä oli varmaankin viimeinen kerta näissä tiloissa; paikka suljetaan kuun lopussa.

Leffa oli juuri sopiva sateiselle sunnuntaille, pienieleinen ja hurmaava. Toimintaleffojen kannattajakin myönsi, että kannatti. Tunnelma jäi kuplimaan aurinkoa useammalle päivälle. Kuuntelen parhaillaan päätöskappaletta, Nina Simonen Feeling Good. Se olkoon tämänkertaisen postauksen äänetön taustamusiikki.

Pörrääjä työssä.
*A hard working creature.*

Ekat huitukkamagnoliat auki.
*The first magnolias.*

Löysin itseni näyttelystä. (*Rachel Duc: The future is unwritten* – sarjasta yksi)
*Found myself in the exhibition*

Koko paikassa on kaurismäkeläistä nuhruisuutta.
*The whole place has this certain Kaurismäki-feeling.*

Viimeinen kerta varmaankin tässä salissa.
*Most probably last time in this movietheater.*

En resumen: La primavera avanza. Fuimos a ver arboles floreciendo, en una exposición de arte (de donde encontré a mi misma) y en el cine (la película de Wim Wenders, Perfect days.). La canción para el feeling de ahora: Nina Simone, Feeling Good.

Kurzgesagt: Wir haben Blumen und Blüten gesehen, Kunst (ich habe mich selbst gefunden) und einen Film (Wim Wenders, Perfect days). Das Stück für das heutige Gefühl: Nina Simone, Feeling Good.

Pyhä Jose, mikä ruuhka

22. March 2023 By suklaasyomari in Allgemein, Costa RIca, kaupunki, kulttuuri, liikenne, matkailu, Matkat, taide Tags: Barrio Amón, Café Miel, Costa Rican pääkaupunki, Museo de Arte Costarricense, Museo del Jade, Museo Nacional, San José 2 Comments

Ilta-auringossa San José vaikuttaa peräti kauniilta. Siis jos on Amónin tai Escalanten kaupunginosassa. Matka läpi ruuhkaisen kaupungin, joka on sitä samaa kuin ennenkin, on kaoottinen, saasteet tuntuvat keuhkoissa ja kaduilla vaeltaa kodittomia, huumeidenkäyttäjiä.

Niitä paikkoja, joissa turistit kävelevät lallalallalaa kamerat kaulassa, on selvästikin kohennettu, maalia on pinnassa, katuja kunnostettu. Vanhat kauniit talot, ne jäljellä olevat, ovat yhä kauniita. Vieressä rönttölää, köyhää ja sotkuista. Kuka ottaisi kaupunkisuunnittelun haltuunsa ja toisi kaikille juoksevan veden?

Vähän ytimen ulkopuolella Sábanan puistossa costaricalaisen taiteen museo yllättää, se onkin ilmainen. Puistossa, autoväylien keskellä, juostaan lenkkiä, uidaan, kävellään. Kaipaan kahville ja siksi siis keskustaan, vaikka olin vannonut, että sen jätän väliin. Café Miel oli silti listoillani ja sinne haluan mennä. Koska? Kakut pursuavan herkullisia, tiskissä ylenpalttista makeutta ja houkutusta.

Enkä sitten syönytkään kaakkua, vaan suolaisia empanadaksia, sillä Costa Ricassa ei makea lopulta vetoakaan. Ehkä lämpö, kosteus, liikaa virikkeitä. Tärkeintä oli paikka. Kortteli on yksi kaupungin koruja, lähiseinillä köynnöksiä ja ympäristö kaunista eli ehdottomasti nähtävää. Kaunis ei nimittäin ole adjektiivi, jolla kaupunkia kuvaisin.

Jademuseo oli lähellä, muistin ja halusin viedä perheen sinne. Mutta se olikin vaihtanut paikkaa. Päätettiin silti kävellä, vaikka jännitti. Piilotin puhelimen. Oranssin kansallismuseon paikkeilla olin jälleen kartalla ja seutuhan olikin lähes kutsuva. Täällä oli rakennettu, siivottu. Vanhan tornin takana kumotti kauhistus, moderni kerrostalo, joka on kuulemma katastrofi. Kukaan ei halua asumaan tänne, pieniin ja kalliisiin asuntoihin.

Juoksemme vauhdilla tyylikkään museon läpi ja mielestäni jade-osuus on paljon pienempi kuin aikaisemmin, sen sijaan näytillä on keramiikkaa vaikka mistä. Ei haittaa, tuli nähtyä nämäkin kulmat.

Kirjaston luona muistan, kuinka kauan sitten puhuin puhelimessa Annamarin kanssa, kun maa järisi. Hän oli rakennuksen vieressä puhelinkopissa.

Pyhä José. Olet vähän rempallaan, joten mikään ei ole muuttunut. Tapaamisemme oli tärkeä. Silti on myönnettävä, että olin helpottunut päästessäni pois.

Sammakot ruuttaavat vettä.
*The frogs spit water.*

Costa Rican taidemuseon näyttelyistä osa on ulkona.
*Part of the exhibition of the Costa Rican Artmuseum is outside.*

Tykkään kultahuoneesta.
*I like the golden room*, *very fancy.*

Limittäin ja lomittain uutta sekä vanhaa. Ja välissä liikennettä.
*New and old and between there´s a lot traffic.*

Café Mielillä on koti yhdessä kauniimmista rakennuksista.
*Café Miel has a home in one of the most beautiful buildings.*

Kansallismuseo on väriläiskä.
*The national museum is a colorspot in the city.*

Tässä jotain mistä en tykkää, kerrostalo museon takana.
*This is what I don´t like, the building behind the national museum.*

Vanhoja upeita taloja.
*Old beautiful buildings.*

Tämä loistaa ilta-auringossa.
*This is glowing in the evening sun.*

Jotenkin nättiä tämäkin.
*Somehow nice too.*

Café Miel on hyvässä seurassa.
*Café Miel in good companyt.*

Metropolialueen uutta profiilia.
*The new profile of the metropolitan area.*

Visuaalista energiaa Luzernista

6. April 2022 By suklaasyomari in Allgemein, kulttuuri, matkailu, Matkat, Sveitsi, taide Tags: Fumetto, Luzern, sarjakuvat 4 Comments

Seikka yksi: olin festivaalilla. Seikka kaksi: lämmin kevät olikin kylmä talvi. Seikka kolme: Luzern oli lähes tyhjä.

Luzern on se häkellyttävän herttainen kaupunki, upeilla vuorilla, siintävällä järvellä ja järkyttävällä määrällä turisteja. Nyt se kaikki oli jossain piilossa. Vuoria ei näkynyt, oli kylmää, harmaata, tuulista ja normaalioloihin verrattuna hyvin tyhjää. Jopa se italialainen safkapaikka, jonne aina lopulta päädymme, oli puolityhjä.

Imagon ja todellisuuden ero on harvoin yhtä suuri. Luzernin resuinen ja rosoinen kauneus, viehättävä rämppärähjäisyys, jää tavallisesti upeiden kulissien varjoon ja lähestulkoon huomaamatta. Sarjakuvafestivaali Fumetto taas on ollut kaiken sen normikauneuden vastakohta, rajoja rikkova ja myös ruma.

Mitä minä siellä ylipäätään teen? Etsin kuin tryffelipossu luovaa energiaa, ympäriinsä haistellen, sillä sitä on kaikkialla. Esillä on varsinkin nuorten piirtäjien töitä ja myynnissä kuvitettua tilpehööriä, vihkoja, tarroja, kortteja, julisteita ja kasseja, ties mitä, joihin on laitettu kaikki omaperäinen ajattelu ja taito. Juuri näiden myyntipöytien äärellä on taidon keskittymä. Kaikki ovat lahjakkaita piirtäjiä.

Tällä kertaa festivaalilta puuttui jotain, ehkä tauti vielä rajoittaa kansainvälisyyttä ja Euroopan muut tragediat lienevät vaikuttaneet rahahanoihin. Mutta ydin oli paikalla. Tarve kertoa, puuttua, vaikuttaa.

Kaupungilla kävellessä silmä löytää kaikkea, mikä ei kuulu Fumettoon, mutta voisi. Tai ehkä kuuluukin. Ympäristökin on osa näyttelyitä, matkaa paikasta toiseen. Osa päivän satoa.

Pikkuisen oli leikittävä turistiakin, sillä Luzernilla on muutamia juttuja, mitä Zürichin vanhastakaupungista ei löydy. Kuten historiallinen puusilta ja muuri torneineen. Jälkimmäisestä saatan olla pikkuisen kateellinen, sillä romantikko sisälläni viehättyy ajatuksesta kaupungista muurien sisällä tai edes muurin pätkästä muistona menneestä. Ja siitä että erään vanhankaupungin talon ikkunasta hoitui kakkumyynti. Tänään oli tarjolla ainakin suklaakakkua, muut vaihtoehdot jäivät kuulematta. Raha naruun kytketyn korin kyytiin ja paluupostissa toisesta kerroksesta pala tai useampi kaakkua. Haluan tämmöistä myös meille.

Tämäkin on osa Fumettoa. Piristi kummasti.
*This is also part of Fumetto.* *Wakes you up!*

Kaupungin profiilia Luzernin taidemuseon ikkunasta.
*The profile of Luzern, a view from the Artmuseum.*

Turistikuva nro 1.
*The touristpicture number 1.*

Festivaalikeskus.
*The festival center.*

Sarjakuvataiteilijat tuotteineen.
*Artists with there products.*

Tämä on vain Luzernia.
*This is just Luzern.*

Pikku-Heidin versio satunnaisella seinällä.
*A version of little Heidi on some random wall.*

Näiden töiden valmistumista voi seurata suorana.
*You could watch the painting online.*

Yksi näyttelytila oli entisessä vankilassa, nykyisessä hotellissa.
*One of the exhibition spaces was in a old prison, which is now a hotel.*

Vankilakokemuksia taiteen näkökulmasta.
*Prisonexperiences from artistic view.*

Näiden ovien takaa löytyy näyttely supersankareista.
*Behind these doors there´s an exhibition of superheros.*

Kaikki eivät voi hyvin Luzernissa.
*Not all are feeling well in Luzern.*

Tää oli mun suosikkityö. *My favorite work.* **Artist: Jodie Wilders.**

Luzernilla on muuria.
*Luzern has a stonewall.*

Kaupunki toisella puolen.
*The town on the other side.*

En resumen: Primera vez en un festival desde hace mucho tiempo. Caricaturas, lugares de exposiciones especiales, belleza y lo pitoresco, viejo y urbano, hasta feo, si lo quiere, todo junto con energía creativa. Luzern y Fumetto.

Kurzgesagt: Das erste Mal seit langem in einem Festival. Comics, interesante Austellungsorte, Schönheit und malerisch, alt und sogar hässlich und urban, alles zusammen mit kreative Energie. Luzern und Fumetto.

Kohtaamisia

8. January 2020 By suklaasyomari in elämä, Elämänlaatu, Sveitsi, taide Tags: kohtaamiset, Museum Rietberg, Rieterpark, ystävät, Zürich 4 Comments

Kävin läpi viime vuoden kuvia ja tajusin, että olen ronkeli. Zürichistä otan kuvia vain erittäin ihanteellisissa olosuhteissa, silloin kun taivas on kirkas, kukat tai vaihtoehtoisesti talvi parhaimmillaan. Koska talvea ei ole aikoihin näkynyt, ainakaan valkoisessa asussaan, on kesän jälkeen otoksia todella vähän. Harmaa taivas ja harmaa kaupunki korostavat toinen toisensa ankeutta, joki virtaa tummana ja sormia palelee.

Olin sopinut treffit keskusasemalle ja jäin yhtä asemaa ennen pois junasta, vain katsoakseni, onko kaupungissa sävyjä. Saattoihan olla, etten enää nähnyt kaupungin kauneutta muulloin kuin ideaalisäällä. Mutta onhan se niin, että aurinko luo tietyn mielentilan ja esittelee parhaat puolet näkymästä. Hämäryydessä ja harmaudessa on kuitenkin omat puolensa ja Zürich lopulta viehättävä kaikissa valoissa.

Esteettinen näkökulma kaupunkiin iski päälle varmaankin siksi, että olin tapaamassa kaverin opiskeluajoilta. Kävimme aikanaan kirjallisuustieteen luennoilla, yritimme ymmärtää estetiikkaa taidenäyttelyissä. Käytimme teoksia tulkitessamme termejä kuten “ottaa vaari”, joka esiintyi usein estetiikan teorioita selvittävässä kirjassa ja kuulosti muinaismuistolta tai pikemminkin vitsiltä.

Kaipauksessa on muutoksen siemen. — *Zürich*, *Limmat-river*, *Lindenhof*

Zürichissä olimme jo käyneet Zürichin taidemuseon kokoelmat läpi, Monet´n hempeät ja valtavat teokset, Rembrandtit ja Mirót. Tänään vuorossa oli Rieterpark ja Rietbergin museo, taidetta ja muotoilua Euroopan ulkopuolelta.

Iltapäivän viimeisillä tunneilla museo oli hiljainen, vain kahvilassa oli tungosta. Museo on puistossa, joka kesällä on vehreä kukkula Zürichinjärven oikealla puolen. Yhdessä neljästä villasta asui aikanaan myös Richard Wagner. Upea paikka miettiä sinfonioita, mutta säveltäjä joutui lopulta pakenemaan kaupungista; syynä suhde ystävänsä vaimoon.

*Muotoilua ammoisilta ajoilta*. /*Some ancient sculptures*

*Rietbergin kokoelmia* / *From the collection of Musem Rietberg*

Näyttelyssä on niin runsaasti katsottavaa, ettemme ehdi keskittyä kaikkeen. Itse villakin on kaunis; puiset kaiteet ovat sileät ja lattiat narisevat. Vaihdamme kuulumisia viimeisiltä vuosikymmeniltä, mikä on mahdoton tehtävä. Mietin uudenvuoden vieraitamme Costa Ricasta, hekin entisiä koulukavereita, mutta siis miehen. Toisen heistä Aldo oli nähnyt viimeksi 42 vuotta sitten. Ajatus huimaa päätä.

*Ylväät maisemat Zürichinjärven toiselle puolen.* / *Majestetic view to the other side of Zürichlake*

Auringonlasku luo Rietparkin ylle vaaleanpunaisen valon. Hiekkateiden lamput syttyvät ja kävelemme mäkeä alas kohti järveä. Iltavalossa keskusta näyttää kutsuvalta. Käymme vielä istumassa hetken toisella puolen järveä, Zürichin oopperan takana kasvisravintola Tibbitsin bistron puolella.

Kävelen kotiin leppeässä illassa ja tajuan kuinka kovasti pidän näistä hetkistä, museokäynneistä ja kahvitteluista ystävien kanssa. Ikävöin niitä jo silloin, kun yliopistoelämä päättyi. Päätän ryhdistäytyä ja palata taiteen pariin useammin. Ei silti, ettenkö olisi käynyt näyttelyissä. Ne ovat ne ihmiset, ne tietyt ihmiset. Ne joiden kanssa vietimme kiireetöntä aikaa. Heitä kai kaipaan.

*Tiefenbrunnenin myllyn alueella on nykyisin kulttuuria, ruokaa, liikuntapaikka ja liikkeitä, mutta jauhetaan vieläkin välillä jyviäkin.* / *Tiefenbrunnen was a mill, but today there´s culture, food, gym and shops. And every once in a while they still grind some grains.*

En resumen: Encuentro con una amiga del pasado. Somos ahora otros, aunque todavía los mismos. Un resumen de las vidas de las últimas decadas era demasiado exigente de hacer. Entonces, vamos a ver arte, como en aquel entonces, cuando eramos estudiantes de literatura y interpretámos obras por las teorías de estética. Y de pronto es como antes.

Kurzgesagt: Treffen mit einer Freundin aus Vergangenheit. Wir sind jetzt andere, obwohl die gleiche. Es war zu schwierig die vergangene Jahrzehnte zusammenzuziehen, also, gingen wir ins Museum, wie damals, als wir Literaturstudenten waren und Kunst durch Ästhetik interpretierten. Und plötzlich war es wie früher.

Läpi Gruyèresin – eikä viipalettakaan juustoa

17. July 2019 By suklaasyomari in Liikunta, luonto, matkailu, Matkat, Retkeily, taide, Urheilu Tags: Alien, Château de Gruyères, Gruyères., HR Giger, pyöräily Sveitsissä, Slow up Gruyères 3 Comments

Kun reitti kantaa Gruyèresin nimeä, sitä kuvittelisi menevänsä myös kyseisen kylän läpi tai ainakin vierestä. Mutta ei.

Olen aina, siis ne parikymmentä vuotta, joiden aikana olen nauttinut aamiaisillani varmaankin kokonaisen kymmenien kilojen Gruyère-kiekon verran juustoa, aina halunnut käydä Gruyèresissä.

*Auto pellolle ja pyörä liikkeelle. Juusto tukee pyöräilytapahtumaa. / Cheese sponsored cycling*.

*Kuuliaisia kavereita. (Toinen aasi kätkeytyy edellä olevan taakse. /These guys do as they are told: slow up! (Other darker donkey is hiding behind the grey one.)*

Nyt pistin kypärän päähän ja lähdin ajelemaan pitkin Gruyèresin raittia, maissipellon viertä. Ohitin pari aasia, nousin pitkästi ja hartaasti nousevaa mäkeä, hikinen tukka hulmuten laskin kohti Lac de la Gruyèreä, sinivihreää järveä. Maaseutu oli lempeää, mutta matkalla ei ollut asutusta, ei kivoja pittoreskeja kyliä, joita olin vähän odotellut. Eikä juustoa. Ei niin missään. Viimeisillä kilometreillä ohitin Fromagerien. Yhden. Eikö Gruyèresissä syödä juustoa? Onko sitä omasta takaa kaikilla?

*Hopeapajut pehmentävät maiseman pumpulimaiseksi./These whitewillows change the surroundings soft like cotton wool.*

Maitotuotteiden olisi luullut olevan kaikkialla. Suklaatehtaan läpi sentään ajoimme. Mutta vaikka se oli ystävällisesti avannut porttinsa läpi virtaaville pyöräilijöille, kaikki ovet ja luukut pysyivät visusti kiinni. Tämä vaikutti näkymältä Jali ja suklaatehtaasta, Roald Dahlin lastenkirjasta. Mitään ei irtoa ulkopuolisille, ei tuoksuja, ei vihjeitä tuotannosta, ei työntekijöistä. Sisällä tapahtuu vain salaisia suklaa-asioita. Jos olisin ollut paikallinen Villi Vonkka, tehtaan johtaja, olisin seissyt tehtaan nurkalla ja jakanut koristani pieniä suklaamaistiaisia. Jos ei muuten, niin mainokseksi.

*Ikävä tehdas laaksossa? Se on suklaatehdas! / Ugly factory in the valley? It´s a chocolate factory!*

Roolinsa vakavasti ottava isä: pyöräilevä supermies./ A father taking his role seriously: a biking superman.

Jäätelöä sentään oli tarjolla siellä täällä. 22 km kohdalla söin softiksen, mansikkaisen, josta puuttui se kerman kieltä hivelevä maku. Kylmäähän se oli ja virkistävää, mutta niin makeaa.

Nautin viileästä välipalasta ja vieressä kirkon kello löi kolme. Joku isä varustautui poikansa kanssa jatkamaan matkaa. Heitti jalkansa pyörän yli viitta suoristuen. Superman sukista siis roikkui punaiset viitat, jotka ajaessa lepattivat tuulessa. Pojasta ne oli varmaan ihan mahtavat. Matkaa oli jo taitettu aimo annos, eivätkä ne olleet vielä suikaloituneet pinnojen välissä.

*Ihana vanha maalaistalo. / Beautiful old farmhouse.*

*Gruyèresin järvi* / *The lake of Gruyères*

Pyöräilyt oli myöhään iltapäivällä pyöräilty ja Gruyères yhä näkemättä. Fiksaationi vuoksi paluu kotiin ei käynyt päinsä. Kokka oli käännettävä kohti Molésonin jylhää vuorta ja Gruyèresin kylää. Molésonille pitäisi tulla erikseen toisella kertaa, sillä sieltä löytyy patikkapolkuja, mutta myös kiipeilyreitti via ferrata. Ei minulle, vaan costaricalaiselle lanko nro 1:lle.

*Keskellä peltoa pieni kappeli tai tosi pieni kirkko./ A small chapel or a very small church in the middle of a field.*

Kuulin, että Gruyères on pieni, vartissa nähtävä. Mielikuvissani topografialtaan litteän kylän läpi kulkee yksi tie ja sitä reunustavat vanhat alppityyliset talot, joiden ikkunoilla on pelargonioita.

Mutta keskiaikainen kylä olikin kukkulalla ja sitä ympäröi muuri, kirsikkana päällä tietenkin linna. Tavallisesta kylästä on jossain vaiheessa tullut turistikohde, joka varmaankin yrittää olla muuttumatta Venetsiaksi. Kolme parkkipaikkaa, bussilasteittain ihmisiä. Putiikeissa myydään Sveitsi-krääsää ja suklaata; ravintolat tarjoavat fondueta. Lieneekö ihmistulvan hallitsemiseksi, ettei kartassa ole pistettä, jossa lukisi ” Gruyères”, alue kylläkin. Ja Gruyèresin linna. Mutta ei täällä mitään normaalielämää ole eletty enää aikapäiviin.

*Täällä ollaan! Gruyèresin kylässä. /This is it! The village of Gruyères!*

*Nätti talo nro 1. / Cute house number 1 in Gruyères*

*Nätti talo nro 2. / Cute house number 2 in Gruyères*

Muurien keskellä, kaiken punavalkoisen idyllin lomassa, on HR Gigerin museo. Jos olet katsonut Alien-elokuvia, Giger oli se, joka sai Oscarin erityistehosteista ja on luonut hahmot. Kylässä asuneen taiteilijan töissä yhdistyivät ihmiset ja koneet ja materiaalina hän käytti uniaan. Mies on elänyt ilmeisen synkässä maailmassa keskellä kaunista laaksoa.

Linnan pihan narisevia ovia oltiin jo sulkemassa, mutta ehdimme saada vilauksen siitä tunteesta, kun neito herää kamarissaan ja katsoo ikkunasta kolmea kukkulaa, alas kiemurtelevaa tietä. Keskiajalla täällä on asuttu ylhäisesti ja yksin, juustoa nakerrellen. Luulisin.

*Nämäkin ovat paikallisia. / Aliens are here also locals. (HR Giger museum)*

Jottei päivä olisi mennyt harakoille, ilta-aterialle oli saatava sitä juustoa. Quiche, pizza ja rösti, kaikki paikallisella juustolla. Päälle kupillinen jättivattuja – Gruyèresin tuplakermaa, niin tönkköä, että olisi hävinnyt ranskankermallekin. Suoraan laaksossa laiduntavilta lehmiltä.

*Näkymä linnan terassilta. / A view from the terrase of the castle.*

*Vattuja ja Gruyèresin tuplakermaa.* /Rasberries and double cream from *Gruyères*.

*Gruyèresin kylää.* / The village of *Gruyères.*

En resumen: Cuando uno anda en Gruyères en bici, piensa, que va a comer queso y llega al pueblo de Gruyères. Después de 30 km no habíamos cruzado ningúna de las metas. Pero antes de la puesta del sol, la situación era otra: el area del castillo de Gruyères, crema doble y quesos locales, hasta el museo del creador de Alien – todo encontrado, visto y disfrutado.

Kurzgesagt: Wenn man in Gruyères velo fährt, würde man denken, es gebe überall Käse und irgendwann kommt man in dem Dorf Gruyères an. Nach 30 km hatten wir keine von den Zielen erreicht. Aber vor dem Sonnenuntergang hatte die Situation sich verbessert: der Schloss Greyerz, Dobblecreme und Käse, sogar der Museum vom HR Giger – alles gefunden, gesehen und genossen.

*Tältä maailma näyttää muurien sisältä katsottuna./ A view to the world.*

Keltaista, sinistä ja maailman parasta jäätelöä

19. June 2019 By suklaasyomari in Elämänlaatu, kaupunki, Ruoka, taide Tags: Gelateria di Berna, Haus Konstruktiv, Kirstine Ropestorff, Konstruktiivinen taide, Olivier Mosset, Zürich 2 Comments

Jos tapahtumakrapula olisi olemassa, Zürich saattaisi kellua sen jälkimainingeissa. Valtava naisten lakko, joka vyöryi kaduille suurina massoina, riemua ja euforiaa, tarvetta muuttaa asioita. Sitten Pride, siinäkin tasa-arvosta ja hyväksynnästä kyse. Ja nyt tavallista arkea. Jälkipuintia, muuttuiko mikään, muuttuuko mikään, onko niin kuten Sveitsissä tavallista, jotain pääsee pintaan ja peitellään sen jälkeen hiljaiseksi.

Pöyhimisen ja ruodinnan, tekemisen ja pohtimisen keskellä tarvitsin jotain selkeää. Oli harmaita päiviä, rankkasateita; väritkin tekisivät hyvää. Siispä museoon. Konstruktiivisen, konseptuaalisen ja konkreettisen taiteen pariin. Ei mitään pieniä yksityiskohtia, vaan reiluja ja selkeitä linjoja.

*Museo, Haus Konstruktiv. / Museum, Haus Konstruktiv.*

*Uutta ja vanhaa vierekkäin. /New and old, entering to Haus Konstruktiv.*

*Tämä huone oli kuin jäätä, minttua, jotain viilentävää. / This room was like mint, ice, something cooling.*

*Lila ja keltainen. /Purple and yellow.*

Zürichissä on monta kymmentä taidetta esittelevää museota ja galleriaa, ties mitä tilaa. Haus Konstruktiv on yksi hämmentävimmistä. Kassan takana on ovi, joka näyttää hyvin yksityiseltä tai ainakin todella suljetulta. Sieltä mennään ensimmäiseen näyttelytilaan. Valoa, valtavia ruutuja, punaista, sinistä, lilaa. Arizonassa asuva Olivier Mosset on kuulemma yksi tärkeimmistä elävistä sveitsiläisistä taiteilijoista.

Ja minä ajattelen, että ei ole totta, maksoin 16 frangia tästä.

Liian vähän, liian vähän yritystä, nakutti takaraivossa. Huomasin, että näyttelyä jatkui toisen rautaoven takana.

Okei, ei sittenkään niin paha. Sitäpaitsi tämä on yhtä valoa, kirkkautta, raikkautta.

*Tästä tulee mieleen Stella Harasek ja hänen tatuointinsa./ A finnish blogger has this kind of black tattoo.*

*Hyvin musta taulu./ Very black picture.*

Ja samalla taas oli pakko kysyä, että miksi nämä värilliset ovat taidetta, mutta jos minä ne olisin maalannut, se olisi vain väriä. Opiskelemani estetiikan teoriat olen jo unohtanut.

Päätin myös unohtaa sisäisen mutinani ja vain todeta, että tässä tilassa on hyvä hengittää, selkeä olo. Siksi se on taidetta. Tai jotain sellaista ihmiselle hyvää tekevää.

Valoilla luodussa sinisessä huoneessa taiteen vaikutus iski heti. Aldo käski kuvata seinää ja hän kävelisi töppöaskelin kameran edestä, tietenkin ääniefektein. Syntyi 9 sekunnin taideinstallaatio, Mossetin inspiroimana.

*Erilainen näyttelytila./ A very different museum room.*

*Nurkasta pimeästä löytynyttä. / Artist´s words on one corner.*

Museon tilat on jaettu useampaan kerrokseen, joihin mennään rappukäytävän kautta. “Tässä olisi tämmöiset suojat, saa laittaa, mutta ei ole pakko,” meille sanottiin. “Siis lattian vai kenkien takia?” “Jos on kalliit kengät, ettei likaannu tai mene pilalle.” Katsoin omiani ja menin ovesta sisään ilman suojia. Askel tömähti sepelille.

Jos edellisessä huoneessa oli valo, täällä vallitsi pimeys, rosoisuus ja kovat pinnat. Sementtitasoille sai nousta. “Annattehan silmien tottua hämärään.” Tanskalaisen Kirstine Roepstorff oli lapioinut paikalle aimokerroksen maa-ainesta, joka muuttui seuraavassa tilassa hiekaksi. Ajattelin sitä pölyä, joka nousee ilmaan. Yskitti. Nauratti. Se yksinkertaisuus, kaunistelemattomuus ja ne kulmat, joihin olisi voinut lyödä pään.

Valon ja pimeän jälkeen ei voinut muuta kuin käyskennellä vanhan kasvitieteellisen läpi, lorvia joen vartta, istuskella puun varjossa ja etsiytyä Street Food -festivaalin kautta parhaimman jäätelöpaikan luo. Makuaistit tarvitsivat vielä täyttymystä. Gelateria di Bernan jäätelö maistuu juuri siltä, mitä odotat. Tuoreelta vadelmalta, kookokselta, marsipaanilta.

-Ja selkeys oli tässä.

*Maailman parasta jätskiä. / Best ice cream ever.*

*Minun. Vaniljaa ja salted caramelle. / Mine. Vanilla and salted caramelle*

En resumen: A veces hace falta claridad. Arte ayuda, también un buen heladito.

Kurzgesagt: Manchmal braucht man Klarheit. Da hilft Kunst und auch eine gute Glace.

2018

2. January 2019 By suklaasyomari in Allgemein, elämä, kaupunki, kulttuuri, Matkat, Ruoka, taide, Urheilu Tags: 2018 2 Comments

2018 oli kummallinen vuosi. Jonkinlainen jämähdyksen ja jumittuneisuuden vuosi. Asiat eivät edenneet tai tuntuivat pysähtyneen. Tapahtumia harvakseltaan, mutta isohkoja. Kaikesta huolimatta perusvire oli plussan puolella ja uusia asioita tuli nähtyä, koettua, tehtyä; tapasin mukavia ihmisiä ja nautin pienistä selkeistä jutuista. Niistä perusasioista. Yhdessäolosta, metsän tuoksusta, olosta lenkin jälkeen.

Costa Ricassa taikausko ottaa uutena vuotena kierroksia. Kysyin Aldolta, että miten on, onko perheesi Keski-Amerikassa joskus ostanut uudet laukut ja kiertänyt pakaasien kanssa talon ympäri keskiyöllä vuoden vaihteessa. Se kuulemma tuo uudelle vuodelle matkoja. Haluaisin nimittäin päästä enemmän reissuun ja ajattelin varmistaa mahikset. Mutta ei, ei heillä ole ollut tapana. Aldo itse kuulemma opiskeli kieliä ja hankki kansainvälisesti pätevän ammatin samoista syistä.

Zürichinjärvi ja ranta-asutusta lautalta käsin.

Kaikki eivät usko koulutukseen ja sen tuomaan elintasoon. Uutena vuotena monet myös pukevat päälleen keltaiset alkkarit. Se takaa hyvät energiat vastakin. Tai laittavat Santa Lucia -kukkia kuivattuna lompakkoon tuomaan onnea. Tajusin jättäneeni 2019 täysin itseni varaan; alushousut olivat väärän väriset, matkalaukku oli kellarissa ja lompakossa kolikoita.

2018 tilanne laukun ja alusvaatteiden osalta oli sama, eikä vuosi lopulta niin huonosti mennyt, varsinkaan matkojen suhteen. Kohteita ei ollut monta, mutta viidessä kävin useammin kuin kerran: Zug, Luzern, Kotka, Helsinki ja Ivalo. Siinäpä ne.

Kävin pohjoisemmassa kuin koskaan, Suomen toisessa ääripäässä. Pääsin ensi kertaa tunturiin. Ja löysin lautaseltani uuden sienen, männyntuoksuvalmuskan, matsutaken. Otin satoja kuvia, suurin osa varmaankin sienistä ja mättäistä. Jouduin myös opettelemaan revontulien kuvaamista, mikä oli laiskalle kameraihmiselle aikamoinen haaste. Revontulet leimuivat taivaalla ja minä nökötin nojatuolissa tutkimassa asetuksia. Pelkäsin kaiken menevän sillä aikaa ohi; että taivaalla olisi kohta pimeää ja kamerassa vain aiemmin napatut mustat suhruiset ruudut. Periksi antaminen ei tullut kysymykseen.

Lappi osoittautui oivaksi sienipaikaksi. / Mushrooms and landscape (or lakescape) in Ivalo area.

Mättähälle kupsahtanut./ Me and Lapland.

Helsingissäkin piipahtelin, vain muutaman tunnin kiepahduksilla kaupungilla, mutta kuitenkin. Kotkassa meitä odotti vuoden yllätys: valkoinen joulu ja pakkanen.

Helsinki ja maamerkki. / Well, this is Helsinki. Or one of it´s landmarks.

Kotkan saariston talvea. / Winter in Kotka archipelago (FIN).

Vuoristoon, sen korkeammalle kuin lähikukkulat tai Lapin tunturit, ei päästy, sillä perheen kinttuvaivainen tarvitsi toipumiseen lopulta yllättävän pitkän ajan. Silti juoksu- ja pyörälenkkejä tehtiin monissa maisemissa. Ja selvitin itse vuoden ilman urheiluvammoja, siitä pisteitä. Movescount kertoo, että kaikenkaikkiaan käytin aikaa 594 tuntia liikuntaan, kuluttaen 85 488 kcal. Eli noin 85:n Fazerin sinisen suklaalevyn verran.

Täälläkin juostiin. Jossain missä on puu ja aurinko. /Jogging in anonymous place.

Täälläkin pyöräiltiin. Näköjään jossain Sveitsin länsipuolella. /We did some cycling, somewhere in west Switzerland.

Jos valokuviin on luottamista, söin mitä ilmeisimmin myös runsaasti herkkuja. Ylivoimaisesti tyrmäävin oli suklaakakku, jota leipoessa olisi aineista pitänyt ymmärtää sen hervoton koko. Nautimme parikiloisen kakun lähes kokonaan. Ja poistin reseptin arkistoistani. Merkittäviin leipomuksiin on myös listattava Halloweeniin innoittamat muumiot, jotka joidenkin mielestä muistuttivat myös kapaloitua vauvaa.

Vuoden makuelämysten inhokiksi valitsen niin kutsuvalta näyttävän Matcha Latten lehmänmaidolla. Ei enää ikinä. Mantelimaidolla ehkä, mutta muutoin matchalle täystyrmäys. (Tummassa suklaassa mausteena siedettävä.)

Muumioita Halloweeniksi. /Halloween bakings.

Matcha Latte pettää houkuttelevalla ulkonäöllään ja kauniilla kattauksella. /New rule for 2019: Never order a Matcha Latte.

Yritin miettiä vuoden lukuelämystä, mutta olen kahlannut aimo kasan kirjoja ja unohtanut niiden nimet saman tien. Se ei tarkoita, etteikö lukuelämyksestä olisi jäänyt minuun paljon hyvää; nimimuisti vain on surkeahko. Vuoden viimeisillä päivillä olen kahlannut Raili Virtasen Reissukirjaa, taivastellut toimittajan työtä -60 -luvun lopulla ja istuttanut itseeni hervottoman matkakuumeen.

Zürichin taidetapaus 2018 lienee ollut Ernesto Geton Gaia Mother Tree Zürichin juna-asemalla. Minun ja monen muun mielestä sen olisi voinut jättää siihen, meditointipisteeksi kiireen keskellä.

Taidetta on myös syntynyt meidän olohuoneessa, josta vuoden loppua kohti muovaantui sekä videostudio, musiikkisali että jättimäinen piirustuspöytä. Tytär koristeli mm. skeittilaudan planeettoja vastaavilla ötököillä.

Tyttären ötökkämaalaukset laudalla. / My daughter´s artstuff.

Summa summarum: 2018 oli hyvä vuosi. Seuraavasta tulkoon parempi. Miten? Näin:

Lue lisää hyviä kirjoja. Rikastaa oloa, hidastaa ajatusten sekalaista juoksentelua.
Syö vastakin hyvää ruokaa. Listaa uudet lempiateriat, sillä niitä ei muistu mieleen koskaan, kun vatsassa kurisee.
Matkusta enemmän. Tekee ihmiselle hyvää. Se nyt vain on tosiasia.
Retkeile. Paljon. Vuorilla, järvillä, metsissä.
Kirjoita artikkeleita. Muista myös myydä ne. Tämä pitää matkabudjetin tasapainossa.
Käy kahvilla ystävien kanssa. Ennen lähtöäsi kohti kaupunkia muista myös kutsua joku mukaan, muuten idea ei toimi.

En resumen: el año 2018 era raro, pero bueno. Que el próximo sea mejor.

Kurzgesagt: das 2018 war komisch, aber gut. Hoffentlich wird das nächste besser sein.

Monta puhelinkoppia teidän kylällä on?

12. September 2018 By suklaasyomari in Allgemein, kulttuuri, taide Tags: Kunstgallerie, Telefonkabine, Zürich 1 Comment

Meidän kotipaikka jakautuu kahteen osaan, kylään ja vuoreen. Asun kylällä, joten vuoren asiat ovat siellä ylhäällä ja vähän kaukaisia, mutta joskus myös nämä ihan läheisetkin jäävät huomaamatta. Kuten se, että meillä todellakin on vielä puhelinkoppeja.

Puhelin kopissa, joka ei ole enää puhelinkoppi.

Aseman portaiden edessä oli jokunen viikko sitten pysäköity auto, mikä ei sinänsä ole ihme, paikka vain vähän huono. Mies odotteli naista, joka seisoi puhelinkopissa. Luuri kädessä ja puhumassa. Sen verran historialliselta tapahtuma näytti, että tuijotin ehkä hetken liian kauan tajuamatta heti itsekään miksi. Siinä oli kaksi aikuista, joilla kummallakaan ei selvästikään ollut kännykkää.

Joku sanoi, että Sveitsissä asemien lähellä pitää olla yleisöpuhelin, mikä on turvallisuusnäkökulmasta ymmärrettävää, mutta onhan asemilla hätäpuhelimetkin. Myös kylän aukiolla oleva puhelinkoppi vaikuttaa dinosaurukselta 70-luvulta. Ympäristössä on putiikkeja ja kuppiloita, täynnä puhelimia ja kännyköitä käyttäviä asiakkaita, joten perusteita sen olemassaololle ei ole ollut enää pariin vuosikymmeneen.

Ei sisäänpääsyä.

Kunnolla lukossa.

Kylän koppi on betoninen, karmea möhkäle, seläkkäin autoparkkiin vievän hissin kanssa. Ruma kuin mikä ja lähinnä nuorison ryyppy- sekä erilaisten tuotteiden sauhuttelupaikka. Vessanakin sitä on käytetty, sanovat sisälle kurkistaneet.

Muutama viikko sitten oli lehdessä maininta taidennäyttelyn avajaisista kylällä. Joku muukin oli ajatellut vähemmän lämpimästi kopista ja toteuttanut omalla rahalla taiteellisen idean. Puhelinkoppi sulkeutui ja siitä tuli todennäköisesti maan pienin taidegalleria.

Sinisestä ovesta pääsee hissiin, toisella puolen on galleria.

Torikauppiaan pakettiauto on lauantaisin taiteellisessa ympäristössä.

Tässä galleriassa ei ole sisäänpääsymaksua, todennäköisimmin siksi, että sisään ei pääse. Ovessa on munalukko ja seinien antia tirkistellään ikkunoista. Suunnasta ja ikkunasta riippuen näyttää teos aina vähän erilaiselta, myös auringosta ja pilvistä, aukion sen hetkisistä tapahtumien tai ohikulkijoiden heijastuksista riippuen.

Niin ja miten sen puhelimen kanssa olikaan? Tottahan sellainenkin galleriasta löytyy, menneisyyttä kunnioittaen ja museokappaleena.

Puhelinvanhus entisessä puhelinkopissa.

En resumen: Qué se hace con una cabina telefónica, que ya no hace falta? En nuestro pueblo la convirtieron en una galería más chiquitilla de Suiza. Y – no hay que pagar entrada. Ya que no se puede entrar. El arte hay que apreciar por las ventanas.

Kurzgesagt: Was macht man mit einer Telefonkabine, die man nicht mehr braucht? In unserem Dorf hat man sie zur kleinsten Kunstgallerie der Schweiz umgewandelt. Eintrittsgebühr gibt es nicht, weil man nicht eintreten kann. Die Kunst darf man durch das Fenster schauen.

Taidetta yössä, yö taiteessa

5. September 2018 By suklaasyomari in Elämänlaatu, kaupunki, kulttuuri, taide Tags: Lange Nacht der Museen, Migros Museum für Gegenwartskunst, Museum für Gestaltung, Museum Rietberg, Sukkulenten Sammlung, Zürich 1 Comment

Mikä siinä on, että taide on yöllä kiehtovampaa kuin päivällä? Että se tuntuu siltä kuin avaisi pieniä lahjoja vähän väliä? Vai olemmeko me vain Instagramin pilaamia ja tarvitsemme endorfiiniärsykettä toinen toisensa jälkeen ja siitä tämä onnentunne?

Valoa pimeydessä. Museo vetää meitä kuin yön ötököitä.

Olen tänään epäkyynisellä päällä, koska aurinko paistaa. Sitäpaitsi kyynisyys saa aikaan sisäistä kylmyyttä ja herkkyyden katoamista ja on siksi vältetävä tapa katsoa maailmaa. Näin ollen sanoisin, että yö, joka tarjoaa taidetta, on korillinen pieniä ystävällisiä hetkiä itselle ja luovuudelle.

This slideshow requires JavaScript.

Zürichin Lange Nacht der Museen yhdistelee musiikkia, taidetta, ruokaa; kaikkea sellaista, mikä tekee ihmiselle hyvää. Kun istuin vähän kylmissäni yhtäkkiä viilentyneen sään takia kasvihuoneessa kaktusten keskellä ja kuuntelin jazzia 20-luvulta, tuntui kaikki loksahtelevan paikoilleen. Tottakai kaunis nainen helmet kaulassa laulaa aloeveran takana. Tottakai me kiiruhdamme paikalle ja ilahdumme. Tottakai sen jälkeen sekä muusikot että yleisö kiiruhtavat viereiseen kasvihuoneen sivuhuoneeseen maistelemaan panamalaisia tamaleksia ja melonisalaattia.

Tämä on taidekorkeakoulu. Ja museo.

Protestia julisteina. Hyvin ajankohtainen näyttely.

Taideyön lumo lienee siinä, että arkielämän konventiot rikotaan ja säännöt lakkaavat olemasta. Kiiruhdamme lyhdyillä koristeltua kiiltomatomaista puistokäytävää pitkin Museum Rietbergin eri rakennuksiin, varjoina pimeässä, haistellen tiibettiläisiä momo-taikinanyyttejä. Tavallisesti koko puisto on kiinni tähän aikaan. Museosta puhumattakaan. Ovet lukossa, valot pimeinä, lipunmyyjät kotona illallisella.

Pipilotti Ristin videojutut ovat usein inhorealistisia. Ja siksi niin hauskoja.

Migrosin nykytaiteenmuseossa jotkut istuvat lattialla, toiset lasten tuoleissa, joihin aikuinen saa takalistonsa vain käsinojille. Laukkaaminen kaupungin yhdeltä puolelta toiselle, myöhäinen yö ja kenties viini, pistävät pysähtymään. Ympärillä leijuu sveitsiläisen taiteilijan Pipilotti Ristin videoinstallaation valoja kuin pieniä tähtiä, jotka osuvat silloin tällöin pitsikankaisiin, jotka leijuvat keskellä suurta hallia. Toisella puolen heijastuu nainen seinälle. Tässä on hyvä miettiä syntyjä syviä. Tai vain ihmetellä, miten kaunista ja kummallista kaikki on.

Tämmönen tyyppi. Erittäin designia.

Puolilta öin hyydyn. Jalat ovat väsyneet, vatsassa kurnii nälkä (taas). Yritämme vielä saaa ruokaa Museum für Gesetaltungin edustalta. Mutta viimeisiä nuudeleita kaavitaan wokista, kattilat on laitettu pesuun. Kurpitsakeittoa ei ole ollut enää hetkiin. Näyttely on pakko skipata. Enää ei jaksa. Mutta olimme jo käyneet museon toisessa näyttelyssä Toni Arealilla, taidekorkeakoulun puitteissa. Kahteen olisi jatkunut ja siitä vielä tovin Dadaismin syntytalossa, Cabaret Voltairen loppubileissä. Ehkä ensi vuonna.

Oasis, ajattelemme. Mutta ei. Ei ruokaa, ei lepopaikkaa.

En resumen: En una noche logramos ver al menos 10 exposiciones, oir 1,2 grupos musicales (la segunda sólo por unos minutos), comer tamales panameños, cansar los pies por caminar de un museo al otro y conseguir un montón de experiencias estéticas. Era la noche larga de arte de Zürich.

Kurzgesagt: In einer Nacht 50 Museos zu besuchen ist doch unmöglich. Aber wir haben es versucht und wenigstens 10 Ausstellungen gesehen, 1,2 musikalische Gruppen gehört (für die Zweite waren wir zu spät), panamenische Tamales gegessen, die Füsse kaputt gelaufen und wahnsinnig viele estetische Erlebnisse bekommen. Nächstes Jahr machen wir weiter in der lange Nacht der Zürcher Museen.

Jyvät purkkiin Zero waste -putiikissa

30. May 2018 By suklaasyomari in Allgemein, elämä, Elämänlaatu, luonto, Ruoka, taide Tags: Foifi zero waste, Helsinki Design, mehiläisvahaliina, muovi, roskaaminen, Zürich, zero waste 3 Comments

Edon pienessä saaressa ja vielä pienemmällä perheen mummon, abuelan, hiekkaluodolla, jota koristivat kookospalmut, tajusin olevani paratiisissa. Ei tarvinnut uida väljemmille vesille etsimään koralleja ja värikkäitä kaloja. Riitti, että pisti pään rannassa veteen ja katseli.

Tästä sisään.

Foifi, ihanteena jätteetön myynti.

Nämäkin on jotenkin hyviä. Olisko luomua tai muuten vain ihan, noh, purkkaa.

Tiedättehän ne muovilauttakuvat, jotka jokin aika sitten ilmestyivät ruuduillemme? Ne ovat juuri tuolta, Keski-Amerikan Hondurasin edustalta, Roatanin saaren lähettyviltä. Siinä välissä kun minusta tuli aikuinen ja lapseni kasvoi samaan ikään kuin minä olin silloin uidessani kirkkaudessa, meri täyttyi roskasta.

Nykyisessä kotikunnassani alettiin kerätä kaiken muun kierrätyksen lisäksi myös muovit omaan säkkiin ja kauhistuimme sitä määrää. Luulin, että noin puolet olisi muovia, mutta sitä onkin suurin osa. Sadan litran säkki täyttyy alta aika yksikön, vaikka valitsen kaupasta sen pahvirasian muovisen sijaan.

Purkkivalikoimaa. Täynnä tai tyhjänä.

Tässä täytetään pesuainepurkkia, olisiko soodaa tms.

Torilla hinnat ovat korkeammat kuin kaupassa, tosin tuotteet parempia – ja muovittomia. Mutta mitä tehdä salaattikerälle jääkaapissa, ettei se ole seuraavana päivänä lounaalla nahkea leprake? Osa vihanneksista säilyy kaupassa nykyisin ostettavissa olevissa kestopusseissa, sipulin puolikkaat ja muut jämät laitan vanhoihin muovipurkkeihin, jotka varmaankin kestävät loppuikäni. Uudet ovat lasista.

Papuparatiisi.

Suomalaiset eivät vielä ole löytäneet tänne. Ruispönikkä on ihan täynnä.

Foifissa jokainen asiakas on mylläri.

Kelmuriippuvaisuus on toinen ongelma. Siihen löysin avun Foifista, Zürichin ensimmäisestä Zero waste -kaupasta. Suuren mehiläisvahaliinan suolaiselta hinnalta, 15 Fr, suljin silmäni ja ajattelin niitä muovilauttoja. Liina tuntuu kovalta käsissä, mutta kehon lämmön avulla se muovautuu salaattikulhon ympärille ja suojaa sisältöä.

Pesuaineita luonnon aineksista.

Sähköhammasharjan vastakohta.

Kiertelin Foifissa hurmaantuneesti hymyillen, enkä ollut ainut. Täällä ollaan lähempänä aitoa tuotetta; tunnelma on kuin vanhanajan kaupassa. Pastat, pavut, jyvät, karkit, pesuaineet, kaikki voit ostaa suoraan purkkiin. Jos omaa ei ole mukana, hyllystä löytyy kaikkia kokoja. Suomalaiselle on ruista, costaricalaiselle musta- ja kidenypapuja, tyttärelle pastaa. Janoiselle patenttikorkilla varustettuja pulloja, joiden materiaalin nimen ehdin jo unohtaa, mutta se on kevyempää ja ohuempaa kuin tavallinen lasi. Ja myös metallipillejä, puuvartisia hammasharjoja, ekologisia pesuaineita.

Putiikissa tykätään myös lähituotteista, jotka tuodaan myyntiin pyörällä, jos mahdollista. Vihannesnurkkauksessa on myös “rumia vihanneksia”, joiden hinta määrittyy omantunnon mukaan.

Eväspurkkeja.

Muovisten pillien tilalle metalliset. Älä käytä pakkasella.

Putelit estämään nestehukkaa.

Ettei meininki olisi liian hyveellistä, on tarjolla myös hanasta -lasipullosta- omaa olutta, giniä ja viinä. Näin myös voileipiä sekä hapantaikinaan tehtyjä ruisleipiä. Pienessä kiireessä tehty visiitti oli aivan liian lyhyt; tänne on tultava kauppalapun kera ja kaverin kanssa kahville, oleilemaan, tutkimaan. Sillä kauppa on myös kahvila. Zürichin alueen suomalaisen designin ystäville se on myös kätevässä paikassa; samalla voi käydä katsomassa viereisen Helsinki designin ikkunat. Tai ehkä piipahtaa sisäänkin.

Tiskiltä löytyy teetä monta sorttimenttiä.

En resumen: Yo nadé hace años cerca de Roatán en aguas claras como el cristal, donde ahora flota la alfombra de plástico. Para tratar de reducir la cantidad de plastico que usamos hoy en día es un reto, pero en eso nos ayudan las tiendas de Zero waste. En Foifi en Zurich es como regresar en las tiendas antiguas; todo se puede comprar en frascos – sin plástico.

Kurzgesagt: Vor vielen Jahren habe ich in der Karibik im Kristalklaren Wasser Korallen und farbige Fische gesehen, dort, bei der Insel Roatán (Honduras), wo jetzt einen Teppich aus Plastik schwebt. Weniger Plastik zu benutzen ist eine Herausvorderung, aber machbar. Da hilft z.B. Zero Waste Läden, wie Foifi in Zürich. Da kann man eine Dose direkt ausfüllen, mit Bohnen, Getreide, Schoggi, Putzmittel etc. Und auch einen Kafi mit lokalem Gebäck und eine Atmosphäre von einem Laden von vergangenen Jahren mit modernen Twist geniessen.

	suklaasyomari on Hullunhieno maisemareitti…
	Satu on Hullunhieno maisemareitti…
	suklaasyomari on Sipulinkuoria ja karhunlaukan…
	Marjo on Sipulinkuoria ja karhunlaukan…
	suklaasyomari on Sipulinkuoria ja karhunlaukan…

Pala Suklaata

Liisa Helve-Sibaja

Category Archives: taide