Ach, Aach

Välillä sitä joutuu paikkoihin, mihin ei ikinä tulisi varta vasten mentyä. Tai oikeastaan tässä tapauksessa mentiin tähän saksalaiseen pikkukaupunkiin juuri varta vasten. Jälkikasvu tarvitsi kyydin keskiaikafestivaaleille. Minulle sen sijaan tuskin olisi koskaan tullut tarvetta päätyä Aachiin.

aach-ikkunasyvennys

Google antaa tulokseksi kolme Aachia, eikä kukaan oikein tiennyt mihin niistä pitäisi ajaa. Läntiseen, jonnekin Itävallan suuntaan; pohjoiseen Luxemburgin paikkeille vai Bodenjärven länsipuolelle. Veikattiin viimeistä, sitä pienintä ja mitättömintä, juuri sitä joka oli gps:llä hankalinta paikantaa ja kartassakin muurahaisen munan kokoinen. Puolitoista tuntia autossa, ensin pieni pätkä Sveitsiä, sitten neljä voisarvea ja tankillinen bensaa ja loppukiri pitkin saksalaista autobaanaa.

blogi-aach-yleis

Aachin uutta osaa

aach-quelle-yleis

Aachquelle. Vettä tuuppaa litrakaupalla maan uumenista.

blogi-aach-quelle-sillalta

Silmäilin kaupunkia kahvilaa ajatellen ja ajatuksen loppuvaiheessa olimme jo keskustan ulkopuolella. Yksi nuhjuinen Gasthaus oli ohitettu ja sekin näytti suljetulta. Kahvipaikka vessalla alkoi siinä vaiheessa tuntua päivän tärkeimmältä päämäärältä, mutta sen sijaan löydettiin Saksan suurin luonnonlähde, Aachquelle.

Tuijotin sillalla alla pulpahtelevaan veteen. Käsittämätöntä, että maan uumenista riittää 8500 litraa vettä sekunnissa. Ja koko ajan, aina vain lisää. Päivästä päivään, vuodesta vuoteen. Paikasta lähti patikkapolkuja rinnettä ylös; sinne katosi reppuselkäisiä reippailijoita.Viitan mukaan vanhaankaupunkiin olisi 1.8 km. Siis täällä oli vanhakaupunki! Se, jos joku, kuulosti pieneltä mukavalta kahvilalta, posliinikupeilta ja kakkusilta.

aach-kanakukko

Kukko vai kana?

Pienen polun myötä löytyi kukkulan laki ja sieltä näkymä vanhahtavaan kaupunkiin toisella nyppylällä. Mutta ei polkua siihen suuntaan. Joten palasimme takaisin lähteelle, padolle, puusillan yli, ohi hanhien, hiekassa kylpevien kanojen ja kukkojen, jotka olivat niin sulat sekaisin, ettei niitä erottanut toisistaan.

aach-muurin-kaari

Ken tästä portista käy, kärsiköön nälkää ja janoa.

Vanhaan kaupunkiin veikin oikea asfalttitie. Kaariholven paikkeilla olin optimistinen ja hiukan ehkä ihastuksissani, olihan tämä kaunista ja kaupungit muurien sisällä viehättäviä. Kaupungin määritelmä vain oli hieman hukassa. Ehkä ymmärrän sen toisin kuin näillä seutuvilla tavataan ajatella. Sillä täältä ei löytynyt muuta kuin aukio, kirkko, kaupungintalo, jossa Goethe oli vieraillut, merkittävä paikka siis. Ja asuintaloja plus asukkaita, jotka katselivat meitä hiukan kummissaan kastellessaan kukkia ja raahatessaan matkalaukkuja autosta kotiovelle. Enää ei etsitty kahvilaa, vaan etupäässä vessaa. Jota sitäkään ei täällä ollut tarjolla.

aach-rathaus-sisaankaynti

Kaupungintalo, jonne päästäkseen pitää ottaa mukaan tikkaat.

aach-rathaus-takaa

Kaupungintalon takaseinä.

aach-goethe

Goethellä oli näköjään jotain asiaa Aachiin.Mitä, se ei selvinnyt.

Siispä jälleen mäkeä alas, ohi hanhien, kanakukkojen, sillan yli ja voi riemastus, lähteellä oli avannut ovensa terassikahvila. Tylyä palvelua tasoitti siisti vessa ja lasivitriinin kakkutarjonta. Valtava pala marjajuustokakkua sekä mokkakakkua sekä kaksi kahvia lämmittivät zürichiläisen sydäntä. Sveitsissä näillä roposilla irtoaisi kaksi kahvia ja kenties pala suklaata.

En resúmen: en Alemania hay tres lugares, que se llaman Aach y nunca he pensado viajar a ningúno de esos. Pero en un sábado, estaba en la más pequeña ciudad de Aach. Descubri que tiene una ciudad vieja, donde no hay ni una cafetería. Tampoco restaurantes y ni una tienda. Pero afuera del casco viejo, tiene una fuente natural más grande de Alemania. Y en la rivera una cafeteria en la terraza, donde vale la pena de ir solo por los quques.

Kurzgesagt: in Deutschland gibt es wenigstens 3 Städte die Aach heissen. Egentlich hatte ich nie den Plan nach einer Aach zu reisen. Aber am einen Samstag war ich da, in der Kleinstadt Aach. Es gibt eine Altstadt, die keine Cafés hat. Auch kein Restaurante oder Laden. Aber unterhalb die grösste Naturquelle Deutschlands. Und gerade da ein Café mit feinen Kuchen – riesen Stücken und Auswahl gleich enorm.

Megalomaaninen taidepläjäys kurpitsaburgerilla

Pyörittelen ruudulla aina vain kasvavaa kuvamäärää ja uutistoimittaja korvan takana tai ehkä päänahkan alla koputtelee rystysillään ja hoputtaa, hopihopi. Päivän kamerassa ummehtuneet kuvat ovat jo vanhoja, kun on kaikki ne kanavat, joissa julkaista heti koettu materiaali. Mutta onneksi nämä eivät ole uutisia, onneksi voin ripotella kuvia ja hetkien palasia milloin huvittaa. Eikä pelkästään myöhässä, vaan myös ajallisesti sekaisin. Eikä se haittaa.

manifesta3-cabaret-voltaire

Stairway to Dadaism.

 

manifesta1

Dadaa hameessa?

Mutta Manifesta loppui 100 päivän jälkeen nyt viikonloppuna (eikä joskus kauan sitten keskikesällä) ja päivää ennen juoksin läpi jättinäyttelyn muutaman pisteen. ”What People Do for Money: Some Joint Ventures” oli mottona. Näyttely järjestetään parin vuoden välein ja on vieraana milloin missäkin eurooppalaisissa kaupungeissa. Sitä miten Löwenbräun tiloihin roudatut brownies-kakkusilta näyttävät palaset, jotka todellisuudessa olivat sitä itteään eli zürichläisten ulostetta kuivattuna, liittyi näyttelyn teemaan, jäi vähän hataraksi. Haju sen sijaan oli konkreettinen, siitä kertoi myös näyttelyvieraiden hermostuneet nauruntirskahdukset.

manifesta4-kyltti

manifesta-4-zurich-load

Vesileimasta huolimatta nämä eivät ole suklaapaloja.

Sen mitä ehdin nähdä jäi suurelta osin tajuamatta ja monen edessä seisoin äimistyneenä, pelkkänä kysymysmerkkinä. Mitä tämä mitä katson ylipäätään on? Miksi joku haluaa, että näen tämän? Onko tällä joku viesti? Onko teoksella joku esteettinen viesti? Merkitys? Mitä xxx:n pitäisi aiheuttaa minussa? Hauskoja ideoita oli useita, mutta niiden taiteellisuudesta en kykene sanomaan mitään. Löwenbräun tiloissa oli teos, jota olisin veikannut pohjoismaalaiseksi, nimittäin pyöreä sauna. Kiuas lämmitti ja keskellä seisoi pakastin, jonka sisällä olisi pitänyt olla jo kertaalleen sulanutta jäätä. Se oli kuitenkin tyhjää täynnä. Ehkä teos luovutti, olihan jo melkein viimeinen päivä. Tai ehkä jää olikin jo haihtunut ilmaan?manifesta5-seitit

Kuudelta illalla oli pakko luovuttaa, jalat kaipasivat levähdystaukoa ja vatsassa murisi tyhjyys. 250 näytteilleasettajan töistä nähtiin vain murusia, mutta minkäs teet. Laahauduttiin Escher Wyss Platzin kautta Hardbrückelle ja radan toiselle puolen. Zürichin Street Food Festivalkin veteli viimeisiään tältä vuodelta, viimeistä kertaa ratapihalla. Hämärtyvässä illassa maistelin luomukurpitsaburgeria. Punaiset paperilamput heilahtelivat tuulessa ja zürichiläiset kääriytyivät syvemmälle takkeihinsa; syksy häivähteli ja kaipasin kaulaliinaa.

street-food-fest-yleisk

street-food-kurpitsaburgeri

 

En resúmen: Manifesta es una exposición enorme, que visita diferentes ciudades de Europa, esta vez Zurich y tengo que decir, que me quedé con muchas preguntas. Qué es arte? Qué es lo que vi? Por qué tengo que ver esto? Tiene algún significado? Qué es que el artista quiere que yo vea?

Kurzgesagt: Manifesta, ein riesen Kunstausstellung, die verschiedene Städte Europas besucht, diesmal in Züri, ist zu gross für einen Besuch von einigen Stunden und ich bin mit vielen Fragen geblieben. Was habe ich gesehen? Warum muss ich das schauen? Hat das eine Bedeutung? Was ist Kunst? Was möchte Künstler das ich da erlebe?

 

Kun kengästä putoaa pohja Alpilla

Vaellus: Ebenalp (1644 m)-Füessler-Altenalp (? m)-Mesmer (1613 m)-Seealpsee (1141 m)-Wasserauen (876m). Opasvihkosen mukaan 5h, 11,7 km ja vaativa. Nousua 397 m ja laskua 1083 m.

Luin laiskasti lehteä loppukesän aamuna pihalla, välillä jäin tuijottamaan venettä järvellä ja hörppäsin jo kylmennyttä kahvia. Tuntui vähän siltä, että haluaisin tänään kiivetä vuorelle. Vilkaisin kelloa ja näytti aika myöhältä. Yritin kipristellä muistiani, josko sieltä tulisi mieleen joku paikka, jonne aina on tehnyt mieli. Tarve kiivetä jonnekin tuli vain vähän myöhään, jos sattuu istumaan vielä yhdeksältä aamiaisella yöppärissä, eikä edes kohdetta ole päätetty. Moni paikka on turhan kaukana tai vaellukset liian pitkiä.

ebenalp-lehmipoika

Kuvasta tuli vähän turhan, sanottaisiinko taiteellinen, mutta laitettava silti. Tilanne on niin Appenzelliä. Yhtäkkiä eteen tuli lauma lehmiä, joita johdattavat kukkakranssein koristetut nuorukaiset. Ehkä jo paluuliikennettä vuorilta laaksoon.

ebenallp9-polku

Vuoristossa vaellusreitit tunnistaa punavalkoisista merkeistä

Tuntia myöhemmin oli ikkunaluukut suljettu, reppu pakattu ja auto käännetty kohti Appenzellin Alppeja. Kuplahissillä vaikutti siltä, että samaan ideaan oli päätynyt koko lähialueen väestö. Olin halunnut pitkään näyttää Ebenalpin seudun puolisolle. Puolilta päivin oltiin lopulta ylhäällä ja täydessä paisteessa tallaamassa kohti ensimmäistä määränpäätä, Altenalpia.

ebenalp-13-maatila

Altenalp. Tässä puhallutti sen verran, että kamerakin on vinossa.

ebenalp11-maitotonkat

Maitotonkat järjestyksessä ulkoseinällä.Ylhäällä yöpymätilat.

Viitta näytti heti alkupätkän jälkeen osoittavan pienelle, alaspäin siksakkaavalle kiviselle polulle. Pari porukkaa kävi kurkkaamassa, pyörittivät päätä ja jatkovat leveämpää tietä. Osuus on lyhyt, eikä niin paha miltä vaikuttaa. Silti, näillä seuduilla olen ensimmäisen kerran nähnyt kylttejä, joissa lapset kehotetaan sitomaan turvaköyteen kiinni. Polut ovat kapeita ja reunat jyrkkiä. Vuoristolaispuolisosta täällä oli syytäkin olla hiukan hermona, oli kuulemma sen verran kivistä ja koordinatiivisesti hankalaa reittiä. Minä, saarelainen ja Kronbergillä, kolmisen sataa metriä alempana korkean hyydyttämä, en nähnyt näissä poluissa mitään ongelmaa. Kuulin sveitsiläisen pariskunnan kyselevän paikallisilta, jyrkkeneekö reitti vielä tästä, oli jonkinlaista korkeanpaikan kammoa. ”Jos kerran olette tänne asti päässeet, niin ei se enää pahemmaksi muutu,” kannusti Alpenalpin pikkuruisen maatalon emäntä. Sattuvasti uutisissa mainitaan juuri näihin aikoihin, että ihan tavallisia patikkaretkeläisiäkin putoa, kompastuu, lierähtää ja lipsahtaa poluilta vuosittain  useita ja huonoin seurauksin. Eniten onnettomuuksia vuorilla sattuu yli viisikymppisille miehille, jotka ovat yksin liikenteessä.

ebenalp-12-altenalp-menu-kukat

ebenalp10-sapuska

Vaaleaa vuohenjuustoa ja kellertävää alppijuustoa.

Altenalpissa on pakko pysähtyä, ihan vain siksi, että saman katon alla on itse tupa, possuja ja navetta. Ja pihalla vielä parit kanat. Ruokalistalta löytyy maitoa suoraan lehmästä, lämpimänä tai kylmänä, Heusuppe, heinäkeittoa, jonka liemi tehdään kuivista alppiheinistä, possun filettä pihan sikalasta, piimää, omia juustoja ja jugurttia. Tämän lähempää lähiruoka tuskin voisi tulla.  Meille tuli pöytään alppi- ja vuohenjuustoa ja pussillinen leipää. Kahvi tarjoiltiin laakeasta kupista. Meidän lepuuttaessa vaelluskenkien suojaamia kaupunkilaiskoipiamme, isäntä työnsi paljasjaloin edelweiss-paidassa kottikärryt alamäkeä lähteen luo ja haki siellä kylmenneen maitotonkan ja puski lastin kaulasuonet pinkeinä torpan edustalle.

Appenzellin vuoret ovat rajusti kohoavia, särmäreunaisia. Kivimursketta on valunut alas laaksoon; isoja möhköjä on siellä täällä. Ja niiden vieressä Seealpsee, kirkkaan vihertävä alppijärvi.

ebenalp-14-huiputebenalp-15-maisema

ebenalp-kartta

Mesmerin kohdalla on nousut ja kapeimmat polut selätetty, siitä eteenpäin on alamäkeä ja välillä tasaistakin. Meillä oli kahvin tarve, kova paiste oli muutenkin saanut mehut irti molemmista. Tunsin valtavan kiven kengänpohjassa, enkä tajunnut missä se oikein oli.  Pohja oli irronnut jalkaterän kohdalta kokonaan ja kivi siellä välissä. Tilattiin kahvit ja mantelisarvet sekä rulla teippiä. En kuulemma ole ensimmäinen, joka on kaivannut ensiapua vaelluskengilleen. Teippasin varmuudeksi molemmat, mutta mutta puolivälissä kohti järveä tunsin käveleväni varvastossuissa. Nyt lonksutti oikean kengän pohja kantapäästä asti ja vasenkin oli irtoamassa.

ebenalp-18-mesmer-keskella

Jos oikein siristää silmiä, näkyy kuvan keskellä laaksossa talo. Siellä juotiin kahvit ja teipattiin kengät.

Myönnetään, että kengät ovat edelliseltä vuosituhannelta, mutta muuta vikaa ei tähän mennessä ollut ilmaantunut. Järven luona mies pulahti uimaan ja minä etsin lisää teippiä. Ei löytynyt. Lonksuttelin viimeisen tunnin autolle ja kotona oli pakko luovuttaa kengät roskapussille. Tärkeiden vaellustarvikkeiden listalle pääsee siis teippirulla. Sen lisäksi seuraavalla kerralla olisi muistettava hengittää suu kiinni maastosta riippumatta, sillä onnistuin polttamaan aurinkosuojalla voitelemani huulet suun sisäpuolelta.

ebenalp5-paluu-jarvi

Vingertävää polkua alas kohti järveä

ebenalp2-kynsivuori-jarvi

Seealpsee

En resúmen: La ruta en Appenzell es maravillosa, pero parece que demasiado para mis botas. En la mitad del camino se me cayó la suela de frente, pero por dicha en el lugar de pausa tenían teip. No se me ocurrió, que también hubiera tenido que amarrar la parte del talón, así que la última hora cuesta abajo mi bota pareció un flipflop.

Kurzgesagt: Die Umgebung von Ebenalp ist eine von meinen Favoriten. Aber anscheinend zu viel für meine Wanderschuhen. In Mesmer im Berggasthaus hatten sie Klebeband zur ersten Hilfe, aber ich hätte auch daran denken sollen, dass die Sohle auch bei der Ferse ausfallen wird. Die letzte Stunde bergab hatte ich dann anstatt einen Wanderschuh einen Flipflop.

ebenalp3-niemi

Seealpseen niemi

Yö museoissa

Viikko alkoi notkahduksella; kosteutta oli sisällä asti, ulkona etanat surffasivat laineilla. Hämmentävintä oli se, että aamupala piti syödä sisällä. Tätäkö tämä nyt sitten olisi? Syksy? Ulko-olohuoneemme sulkeutuisi ja ovet pitäisi pitää kiinni, ettei hyhmä rantautuisi luihin ja ytimiin. Jalat verhoiltaisiin jälleen vaatteisiin, eivätkä uikkarit roikkuisi jatkuvasti pihatuolin karmilla kuivumassa.

Säätiedotuksessa meteorologi kertoi kulmat kurtussa tilanteen vakavuudesta, kyllä, syksyyn ollaan menossa, sadetta ja viileitä lämpötiloja. Siis kaksi päivää harmailla pilvillä ja reilu 20 astetta. Siitä eteenpäin ollaan takaisin kesähelteissä. Oi tätä sveitsiläistä syksyä.

20160903_202204

Zürichin ilta

 

Lauantaina Zürich oli eteläinen lomakeskus. Ilta hämärtyi, valot ja kynttilät nousivat esiin pimeydessä. Kadulla aaltoili ruokien tuoksuja, järven sivulla nurmikoilla keräiltiin kamoja, pyyhkeitä, eväiden rippeitä. Sirkat säksättivät ja ilma tuoksui lämpöiseltä kesäyöltä. Jokaisella mahdollisella terassilla oli juhlia; häitä, kihlajaisia, improvisoituja grillibileitä, skandinaavien rapujuhlia. Kaiken lomassa vielä zürichiläinen versio taiteiden yöstä, Lange Nacht der Museen, pitkä museoyö.

20160903_191709

Järven tietämillä Sukkulenten Sammlung lupasi klassisen hetken. En ollut aivan varma minne olin menossa, museo se ei varmaankaan ollut. Ympärillä oli puistoaluetta, etsin siis jotain kasvihuonetta muistuttavaa. Ovesta näkyi jättimäinen rivistö kaktuksia. Oboe, kitara ja huilu -trio soitti klassisia sävelmiä mehikasvikokoelman Amerikka-osastolla, metrin päässä aloeverasta. Oboistin housunpunttiin tarttui piikikäs lonkero. Onneksi ei ollut tunkua. Ihmisten väistely olisi saattanut tuottaa kivuliaita vammoja.

20160903_211000

Tämä bändi on Panama. Sen jäsenet tosin ovat Perusta, Kolumbiasta, Argentiinasta ja Saksasta.

Useiden näyttelyiden läpi juokseminen tuntui mahdottomalta, siksi bongailtiin lisää museoita musiikilla. Völkerurkundemuseumissa soi salsa ja bolerot, Helmausissa jonkinlainen folkjazz ja Landesmuseumissa erittäin coolien nuorten muusikoiden pipappadipappaduu jazz. Jälkimmäisen juuri valmistunut uusi osa peittää Zürichiin tunnelin kautta saapuvilta kauniin linnamaisen profiilin, jota aina olin ihaillut. Pikkuhiljaa olen alkanut silti lämmetä myös uudelle seinämälle, jota alunperin luulin vain rakennussuojaksi pyöreillä rei´illä. Sisältäkäsin tila on valtava, Kiasman tyyliin yhtä valoa ja avaruutta. Rappuset ovat ehkä kaupungin korkeimmat, mutta ovat näköjään monikäyttöiset ja soveltuvat myös tanssiesityksien näyttämöksi.

laakonki-eth-zurich

Ponttooni-installaatio juuri valmistuneena alkukesästä

20160903_202019

Ponttooni-installaatio iltasella

Museoiden välillä sahaaminen on hikistä puuhaa kesäyössä ja välietappii huilihetkeen löytyi siitä, missä Limmat-joki ja Zürichinjärvi kohtaavat. Huojuva silta johtaa vedessä kelluvaan Manifesto-taidetapahtuman installaatiolle. Ponttoonilta pääsee uimaan, myös pyörätuolissa istuville on systeemi, jonka avulla voi pulahtaa virkistäytymään. Seinällä oleva taideteos näyttää vähän sarjalta puhelimia, mutta ne ovatkin hiustenkuivaajia. Kelluvalla saarekkeella oleiltiin, osa uikkareissa pyyhkeeseen kääriytyneinä, toiset korkkareissa ja juhlamekoissa. Joku oli käärinyt housunpuntit ylös ja liotti pimeydessä jalkojaan järvivedessä. Joku toinen haki lisää leipää olkikoriin salaatin kaveriksi. Baarista sai pientä syötävää ja valtavalla screenillä pyöri lyhytelokuvia. Olimme kaupungin keskellä, mutta sittenkin vähän ulkopuolella. Pieni keinahtelu rauhoitti, ei ollut kiirettä mihinkään.

20160903_203519_hdr

Ponttooni-installaatio yöllä

 En resúmen: El sábado era la noche larga de museos en Zürich. Ya que es imposible ver varias exposiciones una después de otra, nos concentramos en los pequeños conciertos que ofrecieron en los museos. El primer lugar- que definitivamente no era un museo – era en total un jardín de suculentas. Y si, tuve que buscar de un diccionario que son las suculentas. El pontón tampoco es exactamente un museo, sino que una instalación, donde se puede ver cortometrajes, tomar alguito del bar o tirarse al agua a un nadadito.

Kurzgesagt: Samstag die Stimmung in Zürich war wie im Süden; parties am Ufer, mehr Leute als während des Tages, Kerzen, drinks – und dazu noch Kultur. In der  Lange Nacht der Museen gibts nur ein Problem: zu viel zu sehen.

Apua, koivet hyytelönä

kronberg11 tyypit reunallaSveitsiläiset pysyttelevät mieluusti omilla kielialueillaan, eivätkä ole kovinkaan kiinnostuneita muiden tarjonnasta. Näin väitti artikkeli aamun lehdessä ja kehotti esimerkiksi länsi-sveitsiläisiä piipahtamaan Kronbergillä, jolla on kuulemma “huimasti annettavaa”, vaikka onkin Alppien joukossa nysä, vain 1663 metriä. Ranskankielisen alueen väki tuskin avaa saksankielistä Tages-Anzeigeria tai ottaa kehotuksesta vaarin. Mutta sen sijaan me, suomen- ja espanjankieliset, pakkasimme kamat ja lähdimme oitis tutkimaan Kronbergin rinteitä.

Takana oli vaellusväsymystä, joten pieni lenkki jossain huipun tuntumassa, lounaalla ja auringolla terästettynä, kuulosti täydelliseltä. Samoin “Kraftweg”, voimauttava lenkki nyppylän ympäri. Paikallinen vaeltajia opastava tyyppi lähetti meidät matkaan kylttien osoittaman suunnan sijaan vastapäivään. Normaalin kierroksen alussa on “ainakin sata rappusta alaspäin”, meille sanottiin. Paikan kohdalla selvisi varoittelun todellinen sisältö: puisista askelmista ei ollut juuri mitään jäljellä, vain hiekkaa ja kiviä. Ja kyllä, pätkä oli huomattavasti parempi kulkea ylös- kuin alaspäin.

kronberg5

Jaakobin ts.Santiagon kappeli

kronberg7 hyvä polku sivusta

Tämä polku on vielä turvallisen leveä, eikä aivan reunalla.

kronberg1 bodensee

Bodenjärvi sinertää vasemmalla.

Matkalle osui myös Jaakon kappeli eli Jakobskapelle. Reitti on osa Sveitsin läpi kulkevaa Santiagon tietä, joka päätyy Espanjassa Santiago de Compostelaan. Kappelilta tie kapeni ja kulki horisontaalisti vuoren sivua. Jyrkänne ja laakso vetivät minua puoleensa kuin magneetti. Maasto oli matalaa, hiukkasen kumpuilevaa ja alavuutta riitti kauas, niin kauas, aina Bodenjärvelle ja Saksaan. Lintu minussa halusi levittää siivet. Maakrapu taas piti kiinni kasveista, kuin hengenhädässä. Siinä vaiheessa, kun polku oli enää kahden vaelluskengän levyinen ajattelin takaisinpäin kääntymistä. Toisaalta, tie olisi yhtä kapea sinnekin suuntaan. Jalkani sen sijaan eivät ajatelleet enää minkäänlaista liikettä. Tilanne oli kuin muulin kanssa. Kehotuksia sateli, eteenpäin, mars, yks, kaks, mutta mitään ei tapahtunut. Jalka ei ottanut nytkäystäkään astuakseen eteenpäin.Eikä taaksepäin. Puoliso totesi, että ehkä merenpinnankorkeus on saaressa syntyneelle sittenkin se oikea korkeus. 1500 metrissä syntynyt ei havainnut polussa ja mitään ongelmaa.

Kuvittelin, että polku on Mussalossa, meren rannassa ja siinä ne aallot liplattelevat vieressä. Helppo nakki, tästä näin askelletaan. Ei ynähdystäkään. Sitten rähisin jaloille hetken ja sain ne lopulta hitaasti liikkeelle. Laahauduin vinossa, ylärinteeseen tukeutuen, heinissä ja alppikukissa roikkuen. Lihasten hyytelömäinen tila alkoi palautua normaaliksi. Aiemmin olin kokenut saman kuvausreissulla teollisuuslaitoksen katolla. Tarkoitukseni oli ottaa artikkeliin kuvia antennissa roikkuvasta asentajasta, mutta muutama metri kertaa metri katolla siitä ei tullutkaan mitään. Jouduin istumaan keskelle kattoa ja kun lopulta sain jalat toimivaan kuntoon, kapusin yhä tutisevin koivin tikkaita alas.

Jyrkkä rinne ei haittaa, ei edes kilometrin pudotus, eivät kiviset ja huonokuntoiset polut. Tältä polulta puuttui henkinen tuki, samoin sieltä katolta. Vieressä nouseva vuori olisi vienyt aavalta pudotukselta kärjen. Tai alemmassa rinteessä nousevat pari puuta, kenties vähän kasvustoa, puskia tai nokkosetkin olisivat kelvanneet. Niillä olisi tyynnytetty jostain kumpuava saarelaisen paniikki korkeuksissa.

kronberg9 hörppy jacobsquellestä

Hörpin vettä Jakobin lähteestä raamatullisten säteiden keskellä.

Onneksi Jakob silloin aikoinaan Santiagossa heitti vaelluskeppinsä menemään. Legendan mukaan se tulla singahti Appenzelliin, tänne Kronbergin kylkeen ja sai aikaisiksi energisoivan lähteen. Sillä tämän polun keskellä todella tarvitsin voimaa. Ripulinkin uhalla join desikaupalla vettä. Epäilin hikoilleeni itseni pelkästä hermostuksesta nestehukan partaalle. Kapealla osalla ei nimittäin otettu repusta yhtään mitään, ei vesipulloa, eikä kameraa.

Siinä vettä maistellessani tajusin,  että joutuisin todennäköisesti kävelemään polun toistamiseen.Olimmehan Riikan kanssa päättäneet kulkea osissa Santiagon tien Sveitsin osuuden.Vesihuikan jälkeen tunsin oloni mainioksi. Mies sen sijaan alkoi nähdä siellä täällä sinisiä pieniä sammakoita.

This slideshow requires JavaScript.

kronberg16 liitäjiä taivaalla

Takaisin lähtöpisteessä, Kronbergin kuppilan terassila, tuoli tuntui hyvältä ja vakaalta istua. Käänsin katseeni vuoristoon ja dokumentoin siipensä levittäviä liitäjiä, mutten enää tuntenut tarvetta liittyä heidän joukkoonsa, vaan halusin keskittyä eteeristen tunnelmien sijaan realiteetteihin. Adrenaliinin ylituotanto nimittäin johtaa nälkään. Lieneekö sitä silmälläpitäen vai kohtalon oikku, mutta ruokalistalla ei ollut mitään kevyttä; kasvissyöjä saisi täällä tyytyä pieneen alkusalaattiin.

kronberg15 sapuska

Vuoristossa ei tunneta mitään läskittömiä fitnesspossuja.

Vuorelta laskeuduttuamme Jacobsbadin aseman vierestä löytyi nunnaluostari, Kaputzinerinnen Kloster (josta ottamani kuvat onnistuneesti kadotin). Kyltit veivät luostarin pieneen kauppaan, josta ostettiin tuliaisia, tummaa minttusuklaata ja valkosuklaata, jossa oli aronian marjoja, ja lisäksi pieni pullo mustaseljalikööriä. Nunnilla on bisnekset hallussa, sillä suklaista veloitettiin melkein kahdeksan frangia/100g. En oikeastaan tiedä miten nunnat suhtautuvat maallisiin nautintoihin, mutta ehkä tuo on hinta pienestä synnistä.

kronberg16 nunnilta eväitä

En resumen: En un sabado queríamos hacer una vuelta pequeña y comoda, un poco de sol, aire fresco y buen almuerzo. Así que fuimos a Appenzell, a Kronberg, una montaña de 1663 m. Caminamos la vuelta alrededor del pico, la vuelta de energía. Según la leyenda, Santiago tiró su bastón en Satiago de compostela y vino hasta aquí y en ese punto nació una fuente. Tomámos agua y me sentí refrescada. Mi compañero mantañero (que no vio ningún problema con el camino tan angosto, que era de dos zapatos de caminar, a la par de un guindo) en vez empezó a ver ranas azúles por todo lado. Yo sólo vi un camino, donde mis pies eran como burros, no querían tomar ni un paso. Tal vez el tiene razón: la mejor altura para mi, es en el nivel del mar.

Kurzgesagt: Kronberg sollten auch die Leute von Romandie besuchen, schrieb jemand in der Tagesszeitung. Wir, von Deutschschweiz, hatten den Berg auch nicht erlebt. Also, hinauf marschieren! Oder eigentlich: hinauf mit dem Seilbahn! Oben wollten wir den Kraftweg laufen. Etwas gemütliches für Samstag, frische Luft, Sonne, Mittagsessen…und schwer war es nicht, nur für mein Gehirn. Der Weg war teilweise so schmal wie zwei Wanderschuhen und meine Füsse meinten “Das war´s”. Ich konnte keinen Schritt nehmen. Nur ein paar Bäume neben dem Hang oder wenigstens einige Blümen hätten schon geholfen. Aber es war zu Steil und dann zu flach, bis Bodensee und nach Deutschland. Ich brauche Bergen neben mir um mich sicher zu fühlen, war meine Theorie. Zum Glück gab es Jacobsquelle auf dem Weg und mit dem Wasser haben wir uns erholt und konnten weiterlaufen. Ich – ziemlich ohne Probleme und er – na ja, er sah einige blaue Frösche ab und zu. Vielleicht hatte der Wasser mehr Kraft als wir hätten geglaubt.

 

 

 

 

 

 

 

%d bloggers like this: