Uppoan kevätjuttuihin, mutta missä kevät?

Uppoan kevätjuttuihin, mutta missä kevät?

Keväällä….

  • Istun kahvilla ulkona, syön illalla kevyessä auringon lämmössä terassilla. (Todellisuus: kahvit olen juonut työpöydän ääressä, pari kertaa on illallistettu ulkona, sitten tuli lumi, kylmä ja tarve kääriytyä huopaan. Sisällä.)
  • Ruopsutan ja kuokin puutarhassa innokkaana kuin mustarastas madon etsinnässä. (Todellisuus: en. Mutta sain roudattua kellarista pelakuut ulos, vaihdoin niihin mullat ja nyt ne ovat sateen ja tuulen ryöpyttäminä ikkunalla. Aika surkeilta näyttävät. Riivin myös kielojen ympäriltä rikkaruohot sekä kukkineiden krookusten lehdet pois, jotta ne pääsisivät kukoistamaan.)
  • Liihottelisin kevätmekossa ympäriinsä. (Todellisuus: en liihota, en mekossa enkä talvitakissa. Jalassa on villasukat ja nukuin kaksi hupparia päällekkäin, etten jäätyisi.)
  • Söisin ekan ihanan yleellisen jäätelön kauniissa ympäristössä, mieluiten kimmeltävän järven partaalla. (Todellisuus: muistelen syöneenin jäätelöitä, tötteröitä, luultavasti edellisessä elämässä, siinä johon ei kuulunut K-kirjainta. Mutta maaliskuun vai oliko se huhtikuun alun välikesässä, kun olin jo sortseissa ja luulin näin jatkuvan syksyyn, enkä aavistanut tulevaa lumisadetta, toin kotiin pienen Gasparini-yrityksen artesaani-jätskit. Helle painoi niin, että oli otettava kylmäkassih kaupasta mukaan. Toinen asiakas kertoi juuri tulleensa järveltä ja hänen jäätelönsä valui pitkin käsivarsia.)
  • Söisin parsoja ja mansikoita lähellä tuottajia, mieluiten maalaiskylän terassilla. (Todellisuus: on syöty. Ei maalaiskylän terassilla, vaan kotona. Viimeiset, valkoiset, sulivat suuhun. Silti kaipaan meidän kevätretkeä parsojen luo. Parsat tosin ovat näillä keleillä vetäytyneet takaisin multiin, eivätkä tule enää tänä vuonna esille.)
  • Juoksentelisin pitkin vuorten laaksoja, missä kevätkukat kukkivat, krookukset, vuokot ja sellaiset karvaiset Alppikukat, joiden nimeä en ikinä muista. (Todellisuus: Lunta. Ei kukkia.)

Joten, olen päättänyt pysyä sisällä villasukka-villapaita-huppari -komboineni ainakin sunnuntaihin, jolloin pitäisi olla lämmintä ja paistetta. Kuten kuvista näkyy, lähiseuduilla luonto kukoistaa ja olen käynyt kylillä lämmittämässä sieluani huokailemalla sinisateen ihanuutta, tulppaanien määrää, kirsikan kukkia.. Kevättä on siis tullut hengitettyä.

Tällä pienellä talolla on kaikki: sinisade, magnolia ja päärynä. Kaikki kauniita kukkiessaan.
This small house has it all: wistaria, magnolia, pear.
Tämä on syksyä. Toukokuussa.
This is fall. In May.
Kylän keskusaukiota koristaa monta upeaa kirsikkaa.
The main plaza has a row of spectaculous cherrytrees.
Näyttävät chileiltä. Ovat lehtinuppuja.
Look like chilies, but are leafbuds.
Ei aurinkoa, ei vuoria, mutta tulppaaneissa riittää.
No sun, no mountains, but a looot of tulips.
Lempipuutarhani. Tuossa pöydän ääressä joisin iltapäiväteetä olkihattu päässä.
My favorite garden. Here I´d sit to zip my afternoon tea, wearing a strawhat.
Näitä kaivelin esille kasvustosta. Onnekseni ovat vuosien saatossa myös lisääntyneet. These are liking the place where they grow, every year a couple more.

En resumen: Esta primavera no puede decidirse, si venir o no. Pero las flores, ellas si saben. Es el momento.

Kurzgesagt: Dieser Frühling kann sich nicht entscheiden – soll ich jetzt erscheinen oder vielleicht später? Aber die Blumen, sie wissen es. Es ist Zeit.

Ekosaippuaa muratista, häh?

Ekosaippuaa muratista, häh?

Murattia riittää. Zürichissä se kasvaa vauhdilla ja sen lisäksi, että se peittää hyvin nopeasti koko puutarhan alleen, se kiertää ja kiemurtelee ylöspäin ja -hups- koko talo on muratin sisällä.

Olen riipinyt lehtiä ja sen tarraavia varsia irti puista, tolpista, juuria maasta, lentänyt selälleni, sadatellut, saanut allergiaoireita siitä irtoavasta pölystä (siitepölyä?), inhonnut ja myös tykännyt, sillä muratti kutoi verkon meidän ja naapureiden väliin.

Tämä se on. Muratti, se kiipeävä.
Ivy, the climbing one.

Keittiössä porisi kattilassa tyttären ekosaippua, jota kuulemma syntyy muratista. Meillä on yritetty siirtyä lähemmäs luontoa kaikessa kulutuksessa, mutta tämä herätti hieman ristiriitaisia tunteita. Oletko varma, ettei tuloksena ole myrkytys? Miten niin saippuaa? Ja onko litku turvallista?

Eikö näissä ole jotain suonimaista?
Aren´t these like veins?

Ajatus siitä, että pesuneste astioille tulisi puutarhasta on viehättävä. Ei muovipulloja ja lisäksi uusiutuvaa ja edullista. Muratissa on saponiineja ja saponaria-kasvisuvun juuria on ennenvanhaan käytetty saippuan tapaan. Saponiinit voivat myös aiheuttaa vatsavaivoja, mutta niitä on esimerkiksi palkokasveissa. Saippuamaiset saponiinit voivat myös olla antibakteerisia, kertoo luonnonlääketiede.

Saponiinit pullossa ja pesukokeilu.
Saponins in the bottle and first washing try.

Reseptin mukaan lehdet laitetaan kattilaan veteen, keitellään kansi päällä ja valmista tuli. Jäähtyneenä saippua pullotetaan ja meillä siihen laitettiin vähän laventelia tuoksuksi. Lehtiä pitäisi voida laittaa suoraan esimerkiksi pesukoneen luukun sisälle pesuainetabletin tapaan. Sitä, minkälaista mössöä sihtiin päätyy, osaan vain kuvitella. Ehkä sekin toimii?

Pesuaineen pitäisi säilyä joitakin viikkoja. Noin viikon päästä se tuoksahtaa lievästi levälle – mutta pesee lasin. Kalkkisen veden ympäristössä kiinnostavaa olisi seurata, kertyykö kasaumia ja näkeekö lasista yhä läpi pitemmän pesujakson jälkeen.

Muratin myrkyllisyys myös on jäänyt takaraivoon hermostuttavan tiukasti. Voinko oikeasti luottaa puhdistavani lasin? Teenkö ekoteon vai tarjoilenko vettä myrkyllä?

Näyttää puhtaalta ja kirkkaalta.
Looks bright and clean.

En resumen: Siempre pensé, que hiebra sería venenoso. Resulta que las hojas contienen saponinas, las que funcionan como jabones ecologicos. Maravilloso, ya que hiebra crece por todo lado, es gratis y facil de conceguir, sin empaque. Y parece que funciona, pero me quedo con una dudilla. Me enveneno o no me enveneno?

Kurzgesagt: Ich dachte immer, dass Efeu giftig wäre. Die Blätter enthalten Saponin, die wie Ökoseife funktionieren. Wunderbar, weil wir mehr als nötig Efeu haben, er ist gratis, einfach zu kriegen und ohne Packung. Es sieht aus, dass die Efeuseife funktioniert, aber ich bleibe mit einem Verdächtli. Vergifte ich mich oder nicht?

Antisammaloitumassa

Antisammaloitumassa

Tosiasia: me olemme olosuhteiden nykyisessä jamassa sammaloituva kansakunta. “Vierivä kivi ei sammaloidu” on aina ollut yksi lempi sananlaskuistani ja olen alkanut huolestua vierimättömyydestäni.

En vieri henkisesti, fyysisesti enintään lieriskelen nykäyksittäin ja keveästi. Arki alkaa muistuttaa kallion elämää, jähmeää ja todellakin paikallaan pysyvää. Silloin tällöin sitä vavisuttaa järistys jos toinenkin, mutta varsinaista liikettä se tuskin on.

Olen kyllä kiireinen, tekemisiä aamusta iltaan. Perustila lähentelee kuitenkin jämähdystä.

Ajattelen kulttuuria aina useammin, eikä Netflix oikein enää riitä tai musiikki omista luureista, kuvat taiteesta Instagramissa. Museoon pääsisi ihan luvalla, eikä tarvitse edes kurkistella ikkunoista, vaan ihan rohkeasti astua sisään. Sammal vain painaa olkapäillä.

Siksi kävin antisammaloitumassa kaupungilla. En tiennyt, että tällaisia väkijoukkoja missään edes liikkuu. Olin projektin perässä, liikuskelin kamera kädessä videota kuvaten ja kuulin olevani “sellainen selfie-ihminen” ja “blogiin kuvaaja”. Siis todellinen vuorovaikutushetki oikeiden ihmisten kanssa.

Jos siristät silmiäsi, näet, että rannassa oli muutama muukin antisammaloitumassa. Tässä kohtaa kaupungin energia on aurinkoista, ylvästä ja ylöspäin kohottavaa.

Fyysisen antisammaloitumisen lisäksi tarvitaan henkistä herätystä, ärsykkeitä.

Katselin jossain vaiheessa vain kenkiäni, koska ihmiset alkoivat väsyttää pitkän sammalkauden jälkeen. Siinä missä vasemmalla jonotettiin sisään liikkeeseen hakemaan uusia lävistyksiä ja tatuointeja, huomasin kenkieni oikealla puolella maan rajassa lähteen. Siis koirille.

Rudolf Koller maalasi yli sata vuotta sitten realistisia ja klassisia eläinaiheisia taideteoksia. Hänen muistokseen laitettiin kaupungin koirille juomapaikka. Kuivalta näytti, kenties vielä ei ole tarpeeksi kevät.

Kollerista tuli siis päivän taide-elämys, oli pakko googlata, että kuka ja mitä. En ole tämänsorttisten maalausten ylin ystävä, mutta ovathan eläintaulut ja lähde inhimillisiä ja siinä mielessä sykähdyttäviä.

Matalalta katolta löysin yllättäin alppikukkia, en muista näiden karvaisten ja pinkkien nimeä, mutta miellän ne aina vuokoiksi, mitä ne siis eivät ole. Vastavaloa vasten syntyi kukkien profiilirintama, jota jäin kuikuilemaan pitkäksi toviksi. Olisin tarvinnut tikkaat päästäkseni lähemmäs. Meidän välissä oli lisäksi aita.

Pitkiä rappuja alas harppoessani valkoiset kukat puussa loivat herkän verkon taustan vihreälle kirkontornille. Mikä puu? Mikä kirkko? Molempia on kaupungissa niin paljon, etten jaksanut vaivautua nimityksiin. Tyydyin näkymään, joka ihan yksinkertaisesti vain oli herkkä. Kevään sielua.

Pulut olivat aktiivisella tuulella ja niitä väistellessäni jäin huomaamattani miettimään keskellä olevaa hökötystä. Siis vilkaisin, en ajatellut. Palasin ja todellakin ajattelin. Rautapiikit ovat yleinen keino estää lintuja istumasta aidoille, patsaille, muistomerkeille, pylväille. Mutta nuo enkelit? Entä se Sveitsin vaakunalla varustettu hamehelmainen, joka vaikuttaa enkeleimmältä kaikista?

Ensinnäkin, seivästetyissä enkeleissä on jotain väärää. Ja vaikka asetelma oliskin harkittu, pelkästään teline, miksi se on kalteriovessa? Suojelevatko enkelien päät Sveitsi-enkeliä? Mikä tämä oikein on?

Huomaan tulleeni ravistelluksi, suorastaan kuulen kuinka sammal rapisee maahan.

Vanhankaupungin kaduilla liehuivat Sveitsin liput. En tiedä onko tämä ylentävää vai alentavaa. Sammalet alkoivat kivuta jalkoja pitkin ylös, mutta päästivät irti ja jäivät jälkeen. Sillä onhan liehuva lippu kaunis. Se tosiasia, että juhla, jota varten ne on laitettu, on peruttu, on vain todettava ja huokaistava. Ehkä ensi vuonna.

Aukiolla kuvailen kasuaalisti, apunani laite, jota en osaa käyttää. Siitä keskittynyt ilme. Tietenkin pressiklubin edessä. Joka siis on kahvila.

Ja huomatkaa likaisen kellertävät kenkien reunat. Näin saattaa käydä, kun ei muista käydä antisammaloitumassa. Kengätkin alkavat siirtyä ajasta ikuisuuteen, muuttua osaksi luontoa.

Koska haahuilin, eksyin myös paikkoihin, joissa en ikinä ole käynyt. Pikkuisen normireittien sivussa ja löydän uuden maailman. Tämä se vasta rapisuttaa sammalkuorta, innostuin.

Näkökulmaa ei tarvitse muuttaa edes täysin toiseen suuntaan, kun löytää aarteita. Rakennusten reunusten patsaat ja tornit näkyivät lähempää kuin koskaan, valo oli ihmeellisen sumea ja samalla kirkas.

Aivan aseman lähellä on vielä kohtaaminen villan edessä kasvavan magnolian kanssa. Viereinen hautausmaa on rauhallinen. Miten voimme olla aivan kaupungin keskustassa?

Kierroksen jälkeen jalat on ihan romuna ja kipuan pyörän selkään tyytyväisenä. Lorvehtiminen on rankkaa, mutta puhdistavaa.

Tunnen pyyhkineeni kaikki sammaloitumisen kerrokset pois kehostani. Olen liikuttanut raajojani väsymykseen asti, käynyt jossakin itseni ulkopuolella ja tehnyt pesäeron sammalpesääni. Vapise sammalyhteiskunta! Pyörin yhä ja vielä vauhdilla!

En resumen: No sé si sabías, pero si uno no rueda, se queda cubierto de musgo. Así que fui a rodar un poquito, para quitarme la capa verde.

Kurzgesagt: Vielleicht weisst du das nicht, aber wenn man nicht rollt, wird man mit Moos bedekt. Deswegen bin ich ein bisschen rollen gegangen, um die grüne Schicht loszuwerden.

Missä ne kirsikankukat luuraa?

Missä ne kirsikankukat luuraa?

Bertastrasse on se, minne nykyisin ryhmävaelletaan katsomaan kirsikankukkia. Viime vuonna ei juuri oman korttelin ulkopuolelle ollut menoa, joten nyt ajateltiin, että josko kävelyreissu toimisi keväthuvituksena.

17 kilometria katua pitkin, toiselle puolen kaupunkia, kuulosti kyllä melkeinpä vierailulta kuussa. Vuoristossa en olisi juuri silmääni räpäyttänyt, vetänyt vain nauhat tiukalle ja lähtenyt ovesta ulos. Olemme kai kaupungin laiskuttamia. On ratikoita, busseja, junia, laivoja. Pysäkki joka 300 metrin päässä.

Seefeldin kaupunginosassa, juuri siinä kaupungin rakastetuimman pizzerian edessä, loisti kirkkaankeltainen seinä ja edessä valkoisten kukkapuiden rivistö. Harmaana talvipäivänä olen käynyt katsomassa keltaista seinää, nyt katu näytti vieläkin kukoistavammalta.

Lempparini, aprikoosinkukat.
Apricot blossoms, my favorites.

Ensimmäiset kukat löytyivät läheltä, omalta pihalta. Aprikoosi kukki alkuviikosta, pääsiäisenä niistä oli enää jäljellä ruttuiset jäänteet. Valo kuultaa terälehtien läpi kauniisti ja olisin radikaalisti sitä mieltä, että nämä valkoisen, keltaisen ja punaisen reunustamat kukat ovat vieläkin herkempiä kuin kirsikan.

Vaaleanpunainen yllätys löytyi matkanvarrelta, kohdasta, jota en ollut aiemmin edes rekisteröitynyt. Parkkipaikan ja junaraiteen välistä. Julmetusti kukkia, tiheässä ja tiiviisti. En tiedä minkä sortin kirsikasta on kyse, mutta ihailin sitä suunnattomasti ja iloitsin sattumasta.

Työkenttää pörriäisille.
Some workingarea for the bees and friends.

Seefeldin kevättä.
Spring in Seefeld.
Keltainen talo. A yellow house.

Magnoliat ovat myös vauhdissa, ne ikisuosikkini. Zürichin rantapromenaadin toisessa päässä Zürichhornissa keltainen isokukkainen oli vielä avautumaisillaan. Karvaiset, vaaleanruskeat nuput olivat antaneet periksi, longahdelleet, taipuneet, yrittäneet pitää kiinni asennostaan. Keltainen oli ylväänä ulkona, muttei vielä täydessä loistossaan.

zurichin-kukkakierros-3-keltainen-magnolia.
Keltainen magnolia. A yellow magnolia.

Kaupungin toisella puolen, Bertastrassen päässä vilkaisin vain kerran ja nopeasti ja ääh. Puuthan näyttivät ruskeilta. Missä oli vaaleanpunainen loisto? Hämmentyneenä nappasin pari kuvaa, sillä arkkitehtuuri on yhä viehkeää, vaikkakin kasvavan kaupungin tungussa urbaaniuden turmelemaa. Vieressä myytiin vegaaneja wrappejä. “Löytyiskö Bratwurstia?” huikkasi tyyppi pyörän päältä. Ilmeisesti wrappityyppien kavereita. Ja varmaankin usein tehty kysymys.

Kävelimme kadun toiseen päähän, Idaplatzin paikkeilla risteävällä kadulla kukkivat yhä valkeat kirsikat. Sivukadulla huomasin talorivistön pyöreähköt linjat. Kukapa arvaisi, että nämä vanhat kaupunkiasumukset ovat jääneet kaupungin jalkoihin. Vanha Wiedikon on mahtanut olla upeaa aluetta. Rinteessä katselee keskustaan suuria villoja. Väliin jäävän niityn alareunassa ollaan piknikillä. Tänne ei kuulu läheltä pyyhkivä moottoritie.

Berta, missä ne kukat on??
Berta, where are the blossoms??
Täällä kukkivat vielä valkoiset kirsikankukat, mutta meneillään oli joku poliisioperaatio, joten en mennyt lähemmäs kuvaamaan.
There are behind some white cherrieblossoms but also a police operation, so couldn´t take a picture nearer.
Wiedikonin kaunokainen.
A beauty of Wiedikon.

Kivinen ja tornilla varustettu rakennus veti meitä mäkeä ylös; se on kantonin lukio. Vieressä näköalapaikalla Wiedikonin kirkko, jota en sitäkään ollut koskaan nähnyt. Jos etsit magnolioita, niitä on jostain syystä aina kirkkojen ympäristössä muutama. Kukat olivat muhkeita ja kukkulalta näkyy aina urbaanin yli Käferbergille, luulisin, ehkä pitemmällekin.

Olimme kuin vieraassa kaupungissa, ratikat vievät aina samoja teitä, autolla hurautetaan ulos tai sisään pääväyliä käyttäen ja jalankin menot ovat samoilla seuduilla. Ylitämme Sihl-joen ja löydämme synagogan. Suunta järvelle päin on selvä, mutta missä kohti tarkemmin olemme, lienee vain googlen tiedossa. Schanzengrabenilla, Zürichin muinaisjäänteen reunalla, siis vallihaudan sivussa, alkavat suunnat selvitä. Vesiväylän päässä siintävät nimittäin Alpit.

Taustalla havaittavissa myös magnolia.
You may find a magnolia in the picture.
Vallihaudan jämää. Täällä kasvaa palmut ja muut.
Old moat area, here do grow the palmtrees and otherones too.

Järvellä huomaamme tuulen yltyneen myrskyksi, siitä varoittavat valot vilkuttavat ja hiekkatien päälle nousee pyörteitä. Toisella puolen järveä lehahtaa ilmaan pilviä – siitepölyä? Pölyä? Kukkivien puiden terälehtiä?

Tukka meinaa irrota päästä. Jotkut yrittävät epätoivoisesti puistoalueella grillata. Olisin halunnut tässä vaiheessa istahtaa hetkeksi, syödä vaikka jäätelön, nauttia auringosta. No ei. Nälkä oli huutava ja tuuli pakotti eteenpäin.

Myrskytuuli tekee pilvimuodostelmia.
Stormy wind making cloudformations.
Siipirataslaiva pyörii lähteäkseen ulapalle.
Paddelwheelship turning to leave to open waters. Or at least further.
Tämäkö on se föhn?
Is this what they call föhn?

Toisessa päässä puistoaluetta oli suojaisempaa, penkeillä istuksi porukkaa ja jotkut urheat surffasivat pompahdellen pienellä haita muistuttavalla laudalla ja päätyivät muutaman metrin jälkeen upoksiin. Jätimme ihmisjoukot ja suuntasimme kotikylään, joka harvoin, mutta tänään näytti olevan Alpeilla.

Kuvittelimme, että sää oli hurja, miten viileää kesäpäivien jälkeen. Vähänpä tiesimme. Seuraavana aamuna kylmänarat magnoliat saivat ylleen lumipeitteen.

Huomatkaa turvavälit. Myrskytuulessakin pidettävä.
Notice the distance between the people. Even in the stormy wind.
Kotikylä Alpeille.
Homevillage in the Alps.

En resumen: Los arboles están en pleno florecimiento. Los cerezos en la calle de Berta, a los cuales en realidad fuimos a ver, ya se habían pasado. Pero encontrámos otros, hasta magnolias amarillas. En el final el viento casi se nos lleva. Pensábamos, que el tiempo estába loco. Pero eso nos esperaba en el día próximo: el piso blanco de nieve.

Pääsäisen perässä vuorten keskellä

Pääsäisen perässä vuorten keskellä

Sveitsiläinen tietää miten mainostaa kotimaisuutta, ei mitään pientä, häveliästä merkkiä jossain sivussa, vaan lipun punavalkoinen peittää koko kannen. Laittelin eväsleipien väliin siis täkäläistä maustekurkkua, pirtsakan etikkaista, juustoa – Gruyère, kuinkas muuten – ja quorn-leikkelettä. Huiskin kassiin vähän mitä sattuu, sillä olihan meillä porkkanakakkua, jonka olin tehtaillut edellispäivänä. Laskin sen varaan. Että jos ei jaksa leivillä, niin ainakin jälkkärillä.

Päätin että nyt riitti talvi, vaihdan sesongin kevääseen. Vuorillahan vielä hiihdetään ja lasketellaan, mutta silti. Halusin katsomaan kevätkukkia ja kirmailemaan laitumelle.

Evästä kasaan.
Some snack coming up.
Seuraavana Sarnen.
Next, Sarnen.
Mukava talo. Vaikkakin moottoritien vieressä.
Nice house, eventhough too near the motorway.

Sarnen ei ole mikään varsinaisesti vuoristoa, siis ollenkaan, mutta huippujen katveessa, matkalla solatietä kohti. Se riitti näin alkuvaiheessa. Ruoho vihersi, vuorilla loisti valkoinen, aurinkoa. Siinä ne tärkeimmät.

Yllätyksenä tuli se, että satuimme selvästikin pääsiäisfanien keskittymään. Kaupungin keskellä oli viitta parkkipaikalle munien etsijöille. Täällä olisi siis joku isompi häppeninki pääsiäissunnuntaina.

Ilmestys kalliossa.
Madonna´s manifestation.
Moni on löytänyt täältä apua.
Many have gotten help from Maria.

Vinttasimme asemalta autotien yli maalaisemmille seuduille, jokivarren sivusta kohti Lourdesin luolalle, siis paikkaan, jossa Neitsyt Maria on ilmestynyt. Ylös vievät uudet portaat, jotka on rakennettu varmaankin aiemman kivivyöryn jälkeen, mutta myös hiekkatie, jota pitkin kulkee myös ristikulkue.

Madonnan muotoinen kuvio on kalliossa tunnistettavissa, mikä tuo paikalle pyhiinvaeltajia. Kärsimysten tiestä kertova polku jatkuu -yllätys yllätys- tiukasti nousevana. Matkalle on ripoteltu kertomuksen osasia, on ristejä, veistoksia, tekstejä.

Ei tämä silti mikään via dolorosa ole, ainakaan keväästä huumaantuneelle retkeläiselle. Rotkon vierellä kulkevan polun sivussa kukkii ainakin miljoona sinivuokkoa, alaspäin mennessä rinteitä peittävät valkovuokkomättäät.

Joo, joo, vuoria, mutta siis tää vihreä ruoho!
Yeah, mountains, I know, but look at the green grass!

Matkalle osuu tai siis sen sivussa on Grosse Melchaa -joen ja samaa nimeä kantavan kanjonin ylle rakennettu puusilta. Sen väitetään olevan Euroopan korkeimmalla oleva katettu silta. Kuilu näyttää kiviseltä ja uhkaavan mustalta; pohjalle on sata metriä sillalta.

Me kaarramme kuitenkin toiseen suuntaan, kohti Pax Montanan, vuorten rauhan, hotellia. Sen terassi suuntaa laaksoon, jonka toisella puolen kimmeltää lumihuippu. Ei huono. Kiinni, tietenkin, kuten kaikki ravintolat, kahvilat ja muut. Flüelin kylään vie hotellilta pergolan, viiniköynnösten, kattama tie, jonka on tietenkin vielä vain pelkkä ranko, mutta kesällä varmaankin ihanan varjostava.

Alppitilallakin panostetaan sesonkikoristeluun.
Even in an alpine farm they invest to seasonal decoration.

Flüelissä kuhisi, mikä aiheutti pientä koronan luomaa vastareaktiota, teki mieli paeta hetimiten pöpelikköön. Kioskissa myytiin jätskiä, kahvia, rukousnauhoja ja kynttilöitä. Aldon mukaan tämä on katolisten Disneyland. Reitille osuu yllättävä määrä kirkkoja ja kappeleita ja tämä oli kai kaiken keskus. Kiipesimme kirkkokukkulalle katsomaan maisemia. Siinä vaiheessa ei vielä tajuttu, mutta olimme saapuneet kansallispyhimyksen, Veli Klausin kotikylään.

1400-luvulla kirkon lähellä olevassa talossa syntynyt Niklaus von Flüe oli jo matkalla muualle, kun hänelle tuli ilmestys ja hän päätti sittenkin jäädä näille seuduille, sillä olihan se merkki ylempää. Ja paikka vetää yhä, samasta syystä, yli 600 vuotta myöhemmin.

Jossain puskien alla on lisää kanjonia ja joki.
Somewhere in the bushes there´s more canyon and a river.

Me, tästä kaikesta tietämättöminä, kävelimme lehmien tallaamaan rinteeseen. Aldon repusta löytyi luonnollisesti tyhjä uuden vuoden rakettipussi, joka halkaistiin kahtia ja sai toimia istuinalustana. Kuulemma hienostelin, kun en halunnut istua maahan. Siitä viis veisasin, laitoin vielä puseron ahterin alle, sillä vaikka aurinko poltti käsivarsia, rinne oli ollut yön varjossa ja oli kostean vilakka.

Mäkievästys oli vähän unohtunut. Sämpylät lähtivät rullaamaan kohti laaksoa, avautuivat ja tietenkin appeet levisivät pitkin ketoa ja voipuoli heitti voltin lantaiseen maastoon. Termarin kanssa olin varovaisempi, mutta kyssäkaali yritti karkuun sekin. Porkkanakakku ei selvinnyt reppumatkailusta yhtä hyvin kuin talven laskiaispullat. Kaavittiin kuorrutus eväslodjun reunoilta lusikoilla kaakkusen päälle. Hyvää se silti oli.

Pikkuisen matkaa maalaistietä.
Shortly countryside road.
Tämmöinen vuoristohotelli. Mountain hotel.

Flüelin kylä ja kirkko näköpiirissä. The village and church of Flüeli in the sight.
Kylän modernimpaa osaa. The modern part of Flüeli.

Ei aikaa alkaa rakentaa kuvituksellisia asetelmia, hirvee nälkä. No time for nice arrangements, very hungry!

Alaspäin mennessä lähes harhauduimme väärille teille. Palasimme kiltisti ylämäkeä kivuten takaisin vuoristopolulle. Siitä kiitoksena meitä odotti risteyksessä niityn toisella puolen yhdistetty puinen penkki ja sen toisessa päässä lähde. Täällä on pyhiinvaeltajamyönteisyyttä, selvästikin. Pienen katoksen alla oli jopa kupit janoisille, sekä rohkaisevia sanoja pienen Veli Klausin patsaan kera.

Harhatie.
The wrong path.
Takaisin oikealla tiellä.
Back on the right road.

Sachselsin kaupungin kirkon edustalla jaettiin ikivihreitä oksasia matkalaukusta. Sen verran aurinko oli ottanut kai päähän, että vasta hetkisen kulutta raksutti. Oli palmusunnuntai.

Takaisin Sarneniin vei kävelytie järven sivua. Kylän läpi oli tuupattu valtaisa putki, jonka ympärillä oli rautapalkeilla tuettu kaivanto, kävelytie vei sen ympäri. Rakenteilla oli systeemi tulvavesien säätelyksi.

Sarnen järven oikeassa päässä.
Sarnen in the right end of the lake.
Valkovuokkomätäs.
Loads of spring flowers.
Erilaisia pääsiäismunia.
Different kind of eastereggs.

Sarnenin keskusaukion kirkon edustalta bongattiin vielä jättimäinen pääsiäismuna, toinen lähtiessä liikenneympyrästä. Reissun pajunkissat olivat ylikukkineita, mutta kyllä tämä palmusunnuntaiksi riitti. Ajellessa supatin vielä “Virvon varvon viisahasti, taputtelen taitavasti, lykkyä talolle tälle! Isännälle ihravatsa, emännälle perä leviä, tyttärelle punaiset posket ja pojalle puuhevonen!” Mietin myös, että runo kaipaisi vähän päivitystä 2000-luvulle. Punaiset posket kyllä tuli saatua; kevätaurinkoa.

Sarnenin rantabulevardia.
The boulvard in Sarnen.
Hyvää pääsiäistä, toivotetaan täälläkin.
Happy Easter, they wish here too.
Lieneekö tuo suklaasta?
Is that full of chocolate?

En resumen: Una vuelta entre los montes, buscando rastros de la semana santa y pascua. Resultado: vimos el lugar donde apareció la Virgen Maria, el lugar donde nació el santo nacional suizo Hermano Klaus y un montón de decoraciones de pascua.

Haave-, virtuaali- ja kotiseutureissuja

Haave-, virtuaali- ja kotiseutureissuja

Nykyajan matkailu se vasta vaivatonta on – ei istumista lentokoneissa, ei ympäristön saastuttamista, ei turhien matkamuistojen raahaamista ja turistiripulikin on mennyttä elämää, ellei satu syömään kaukokaipuuseen edellisviikkoista sushia omasta jääkaapista. Ovesta vain ulos ja se on siinä: tie.

Itse en ollut aivan vakuuttunut myyntipuheestani. Olisin halunnut vuorille tai jonnekin. Enimmäkseen aurinkoon. Suomen maaliskuun kevättalvi olisi käynyt, Costa Rican, meidän kolmannen kotimaan, trooppisesta kosteudesta puhumattakaan. Lähiseudun vuoret oli poissa laskuista; lunta ja harmautta sielläkin ja pitemmät matkat, no siis, kun ei.

Satu Rämö Reykjavikin virtuaalioppaana.
Satu Rämö guiding us virtually through Reykjavik.

Tähän kaipuuseen on iski kuin frijoles nenään Naantalin matkakaupan virtuaalireissu. Päästiin nimittäin käymään Reykjavikissa. Satu Rämö oli livenä läppärini ruudulla ja esitteli meille paikkoja kuvaamansa videomateriaalin kera. Ajankohta oli kyllä sekin nappiin, sillä Satu pääsi myös päivittämään tietoja Fagradalsfjall-tulivuoren purkauksesta.

Yöllä näin tietenkin unta tulivuorista, mutta Costa Ricasta. Vuosia sitten olimme juuri kiivenneet Rincón de la Viejalla, kun se vuosikymmenten unen jälkeen heräsi henkiin yöllä järisten. Se ei ole yhtä perinteisen tötterömäisen mallinen kuin esimerkiksi Arenal, mutta ylhäällä kraaterin lähellä on upea laguuni ja toinenkin. Myöhemmin teimme toisen patikan, mutta huipulle asti ei ollut menoa. Alempanakin rinteessä pulppuilivat rikiltä haisevat, kuumana höyryävät muta-altaat.

Virtuaalimatkan jälkeen tuntui siltä kuin olisi käynyt paikanpäällä. Mutta jos olettaisi, että se tyydyttäisi matkustusnälkää, niin ei. Aloin miettiä missä ikinä olenkaan käynyt, minne halunnut ja minne pitäisi lähteä just nyt heti. Ooh, Ranska, niin lähellä kahveinesi ja sarvinesi, mutta silti saavuttamattomissa. Ooh, Italia, välillä jopa näköetäisyydellä, voin lähes haistaa spagetin ja tunnen gelaton maun suussani. Ooh, Itävalta ja Sacher-kakut. Ooh, Saksa ja Schwarzwäldertorte.

Unohtakaa kaikki aurinkoiset Alppi-kuvat: tämä on arkipäivää.
Just forget all the sunny Alp-pictures: this is my reality.

Oma reissutarpeeni vaikuttaa vahvasti liittyvän ruokaan, joten se on helposti järjestettävissä. Kauppaan ja kokkaamaan, spagetit lautaselle, viiniä lasiin ja joku italialainen leffa, vaikkapa La Dolce Vita pyörimään. Muut maat saman kaavan mukaan.

Mutta sunnuntaina en ollut yhtään tyytyväinen. Koska vuoristo oli poissa laskuista, kävin jääräpäisen systemaattisesti karttaa läpi, kriteereinä: ei autoa, ei julkisia kulkuvälineitä, jotain kivaa, ei kauhean rankka. Haluan jonnekin! Minne vain, mutta kunhan jonnekin!

Yö oli ollut kylmä. Maa kuurassa, harmaata ja kevät peruttu. Se, että jossain muualla päin maailmaa olisi vieläkin kylmempää tai harmaampaa ilahduttanut. Kun mittari on melkein nollassa meidän korkeudella, se kertoo pakkasesta ylempänä, joten pyöräretki lähikukkuloilla ei sekään ollut paras idea. Sitä paitsi kintut oli ihan poikki jo valmiiksi. Mutta silti. Haluan jonnekin! Minne vain, mutta kunhan jonnekin!

Ensimmäinen avoin valkovuokko.
First open anemone nemorosa.
Sveitsiläisnoitien kulkuneuvot, luudat. Tai sitten metsänsiivousvälineet.
Vehicles mainly used by Swiss witches. Or just to clean up the forest.

Jossain vaiheessa oli pakko luovuttaa. No okei, mennään sitten nössö-kävelylle. Ovesta ulos ja metsään. Jos edes juoksisi, niin se olisi jotenkin dynaamisempaa ja coolimpaa. Mutta kun ei jaksa.

Jokikanjonissa en enää muistanut mollata lähiseutukävelyä (jossa sinänsä ei ole mitään vikaa, siitä vain puuttui se “matka”-elementti) enkä polkua, sillä valkovuokot yrittivät urheasti pitää päätään ylhäällä kylmästä huolimatta. Supussahan ne olivat, mutta kuka nyt levittäisi terälehtiään, kun kylmä hyytää ja aurinko on jossain toisaalla.

Vanhan myllyn ratas talviasussaan.
The old mill in it´s wintercostume.
Löydätkö jäiset jalokivet?
Can you find the icy gemstones?

Pari sataa metriä korkeammalla, mäen ylös huhkittuani, oli happi keuhkoissa uutta ja mieli virkeä. Lumi tuli silti yllätyksenä ja iskuna keväälle. Miten niin meidän kylällä on vielä talvi? Keväthän tuli jo aikaa sitten, lämpöä oli 15 ja linnut tekevät pesää.

Lumiraja oli lähes viivasuora, ehkä tässä kohtaa ei ollut peltoa vielä myllätty ja siemenet oli kylvämättä. Toisella puolen, vielä pikkuisen ylempänä, hiekkatien varressa kohtasin vuoden ensimmäiset apposen auki olevat valkovuokot. Juttelin niille lempeästi, että miten te nyt kestätte ja menittepä avautumaan vaikka vieressä on lunta ja yöllä pakkasta, mutta kiitos kun olette. Jatkakaa samaan malliin, rohkaisin.

Joku oli kadottanut näille tienoille hopeasormuksen silloin kun lunta oli paksu kerros. Sitä etsiskelimme hajamielisesti eteenpäin tallatessa. Oltiin myös vähän eri mieltä siitä miten jatketaan. Kierrettiin lopulta pitemmän kautta ja oikaistiin lopusta.

Vanhalla myllyllä oli kylmä yö muovannut jääpuikkoja ja aarteita, selvästikin jäisiä jalokiviä. Pienillä putouksilla oli kauniimpaa kuin muistin. Maanläheiset värit sulautuvat toisiinsa, mutta veden turkoosi on aina yllättävä. Kirkkaassa virrassa kulki ruskea syksyltä jäänyt lehti aika haipakkaa. Olisin halunnut istahtaa sille ja antaa sen viedä kohti järveä.

En resumen: Un viaje virtual, un viaje en los sueños, un viaje en tus alrededores. Esas son las opciones hoy en día. Y no digo que sean malas.

Kurzgesagt: Eine Reise virtual, eine Reise im Traum, eine Reise in deiner Umgebung. Das sind die Alternativen heutzutage. Nicht schlechte, würde ich sagen.

Kakkuviikonloppu

Kakkuviikonloppu

Otan syyt niskoilleni. Paistoin joulupipareita perjantaina ja lauantaina tuli lumi. Kolusin pakastinta ja koska sieltä löytyi pieni mytty taikinaa, ajattelin, että olkoot, kai sitä keskellä vuottakin saa joululta tuoksua. Piparit muuten maistuu näin maaliskuussa huomattavasti paremmalta kuin jouluna. Ne pääsevät oikeuksiinsa, loistavat tähtenä. Iltakaakaon kanssa meni huomattava määrä, melkein vino pino.

Joulunakaan ei tainnut olla näin jouluista.
Not even in Chrismas was it so chrismassy.

Koko viikonloppu oli yhtä myrskyä ja koska päässäni on tasan kaksi viikonloppuaktiviteettiä, liikuntaa tai leipomista, pistin uunin kuumenemaan. Äskettäin kokeilin Islannin Satun banaanileipää, josta tuli tummahkoa ja koostumukseltaan kimmoisaa, hyvää sekin.

Samana päivänä löytyi myös kukkivia magnolioita.
On the same day I found also blooming magnolias.
Valkovuokkoressukat värisivät kylmissään.
Poor anemone nemorosas, trying not to freeze.

Aldolla on Costa Ricassa lapsuuden kotipihalla Escazússa tietenkin useampikin banaanipuu, joten kun kysyn, että mitä leipoisin, on vastaus aina banaanikakkua. Kuulemma kaikki on parempaa banaanin kanssa. Ja kahvin. Tämä on siis mies, joka syö mämminkin banaaninviipaleilla ja kaataa päälle kahvia.

Banaanileipä sai hyväksynnän, mutta meidän perinteinen trooppinen kaakku on Elisan banaanikakku. Reseptin alkuperää en tiedä, mutta se on äitini arkistoista löytänyt tieni oman keittokirjani väliin. Kaupassa sattui olemaan pari nippua tummahkoja banaaneja, jotka olivat menossa poistoon – siis täydellisiä kakkuun.

Täydellisiä kakkuun.
Perfect for a cake
Nämä on niitä tarroja, jotka ärsyttävät.
These are the stickers, that make me angry. Why does every banana need one?

Bananologi Sibaja seisoi keittiössä keskittyneenä ja olkapäistä näin pienen hermostuksen. Suurpiirteinen ihminen saa säkärit, kun tertun jokaiseen banaaniin on liimattu tarra, olkoonkin reilun kaupan merkki. Rituaali toistuu joka kauppareissun jälkeen. Ensin ne poistetaan ja sitten mies päästää ärtymyksensä valloille, koska merkit a) on turhia, b) niitä on ärsyttävä ottaa irti, c) lisää roskaa maailmaan, d) sanoinko jo, että se on turhaa ja ottaa hermoon.

Elisan banaanikkakku.
Elisa´s bananacake.

Käytiin juoksulenkillä ja siinä samalla kun sapuska lämpeni, otin ainekset esiin ja pistimme kakkupajan pystyyn. Aldo haluaa ensi kerralla kuulemma itse tehdä paakkelsinsa. Tällä kertaa hän tarkkaili kunnon insinöörin lailla mitä missäkin vaiheessa tapahtuu, pisti muistiin ainesosia, muussasi onnistuneesti banaanit ja mittasi aineksia.

Resepti on ihan perus, vaikkakin Satun banaanileivän tekoon verrattuna vaatii välineitä, kuten vatkaimen. Rivakkaan tahtiin hommaan ei suttaannu monta minuuttia. Kun uuni on lämmin, taikinakin on valmis. Ainut erilainen ainesosa peruskakkuihin verrattuna on leivitykseen käytettävät sesaminsiemenet. Ne tuo kivaa tuntumaa ja myös makua. Kermana käytän soijakermaa.

Itse kaakku on – banaanien koosta riippuen – erittäin pehmeä. Kannattaa jättää jäähtymään hetkeksi – olen saanut halkaistua kakun kahteen osaan kipatessani vuoan nurin.

Jos kakkuhammasta alkoi kolottaa, tässä ohje:

Ainekset:

  • 3 kananmunaa
  • 2 dl sokeria
  • 1 dl kermaa
  • 100 g voita tai margariinia
  • 3 dl jauhoja
  • 2 tl leivinjauhetta
  • 1 tl vaniljasokeria
  • 3 banaania
  • seesaminsiemeniä

Uuni 175 asteeseen. Voitele vuoka ja leivitä seesaminsiemenillä.

Sulata rasva, laita jäähtymään, ettei taikina mene kokkeliksi. Vatkaa munat ja sokeri vaahdoksi, lisää rasva ja sen jälkeen kerma.

Sekoita kuivat aineet ja lisää ne taikinaan.

Survo banaanit ja sekoita nopeasti taikinaan.

Paista noin tunti (kunnes irtoaa vähän reunoista)

Saisiko olla viipale?
Would you like a peace?

En resumen: El banánologo de nuestra familia se vuelve loco por las calcomanías que se ponen en los bananos. Para que se tranquilise, tuve que hacer un queque de banano. Hicimos un taller, para que el procedimiento se quede claro a todos y cada quien pueda hacer su quequito, cuando le antoje.

Kurzgesagt: Wir haben eine Banenkuchenwerkstatt zu Hause gemacht und der Bananaspezialist der Familie wird immerr verrückt, wenn er bemerkt, dass jede Frucht schon wieder einen Kleber hat. So ein Unsinn und extra Müll.

Viime hetken uutiset: perhonen Alpeilla

Viime hetken uutiset: perhonen Alpeilla

Alppien tietotoimistosta, hyvää päivää. Sveitsin Graubündenissä on nähty kevään merkkejä toistuvasti. Reportterimme Liisa Helve-Sibaja seuraa jatkuvasti muuttuvaa tilannetta paikan päällä vuorella:

Niin, täällä sitä ollaan ja voisin sanoa, että tilanne on tiukka. Kasvoihin on laitettu jo etukäteen viisikymppistä rasvaa, silti hehkun jo nyt kuin kesäauringon lämmittämä tomaatti.

Meillä on täällä lieviä teknisiä ongelmia Suunnon urheilukellon kanssa. Sehän on ollut vuosikausia luotettava kumppani, mutta uudistusten myötä muuttunut riippakiveksi. Tällä hetkellä vanhan kellon käyttäjä seilaa uuden appin ja vanhojen systeemien välimaastossa. Empiirinen tutkimus osoittaa sen, mitä on jo pitkään epäilty: jossain vaiheessa kellolla on heitettävä vesilintua. Tai alppinaakkaa. Mieluiten symbolisesti ja osumatta.

Palatakseni varsinaiseen aiheeseen, täällä, siis noin 2000 metrissä, on todellakin kevättä ilmassa. Liikettä on niukasti, mutta merkit selvät. Lunta arvioisin olevan vielä kunnon kerroksen ja ihmismittarimme H.S. kertoo testituloksistaan, että määrä on noin kolme neljännes reittä. Tähän lisäisin, että apujoukoille on vuoristossa keväisin tarvetta, sillä mittaustulosta on vaikea lukea, jos mittari jumahtaa hankeen.

Virallisestihan täällä eletään vielä talvikautta, mutta se ei estä tiettyjä tahoja toimimasta. Esimerkiksi sulaneessa rinteessä on jo saatu kokea iloinen perhetapahtuma: kotelo selviytyi ankarissa alppiolosuhteissa ja sen sisältä kuoriutui perhonen, joka nyt lentelee tässä vieressäni kuivatellen tuoreita siipiään. Ympäristössä on kuultavissa selkeitä “ihana!” ja “oi, katso!” -huuhdahduksia.

Sen lisäksi on huomioitava tosiasia, että massan alta paljastuvat kanervat ovat kuin pakastettuja, auringon lämmittäesssä kauniin tummanpunaisen ja lilan sävyisiä. Ilahduttavaa on se, että myös ensimmäiset leskenlehdet on havaittu täällä yläilmoissa. Lumen keltaisuus sen sijaan ei selity keväällä, vaan kuuluu kategoriaan “terveiset Saharasta”.

Tiivistettynä sanoisin, että tilanne on lupaava. Vajojen katot ovat myös vapauttaneet itsensä lumesta plus että rinteet varistavat kerroksia yltään kuin kiepissä heräävä teeri. Tästä voimme olettaa, että kyllä, kevät on läsnä.

Ja tähän loppuun vielä vinkki sille, jolta energia loppuu näihin aikoihin. Ensinnäkin: jaksaajaksaa. Toisena: alempana kylässä on jääkaappi täynnä luomutuotantoa. Kunnon kimpale alppijuustoa ja siihen päälle hörppy snapsia ja taas on millä jatkaa eteenpäin! – Päätän raporttini täältä tähän. Liisa Helve-Sibaja, Grabünden

Kiitoksia tästä! Ne joilla on pääsy teknisiin kuvalaitteisiin, voivat katsoa visuaalista materiaalia paikanpäältä. Varoituksena: ne saattavat aiheuttaa matkakuumetta ja vuoristokateutta.

Tie.
The trail.
Ensimmäinen leskenlehti.
The first coltsfoot.
Lehtikuusi on vielä lehdetön.
Larch still in winterlook.
Tämmöist tääl.
This is how it is here.
Asumuksia.
Some houses.

Lumivyöry 1 ja 2.
Avalanches 1 and 2.
Melkein ylhäällä.
Almost up.
Lumimuodostelma.
Snowfigure.
Vaeltaja.
A hiker.
Ruuhka.
Traffic jam.
Kevättä katolla.
Spring on the roof.
Lehtiä odotellessa
. Waiting for the leaves.
Ihmismittarin mukaan lunta on puolen kintun verran.
The humanmeter shows the amount of the snow.

Kevät koittaa piakkoin kyläänkin.
Spring is coming to the village too. Soon.
Piristykseksi ja voimaksi alppisnapsi. A schnapps for the road.

En resumen: Este camino desde Mathon no es nuevo, pero muy querido y siempre un gusto! Y apesar de toda la nieve, nos topámos con la primera mariposa y una flor de la primavera.

Kurzgesagt: Der Weg ist nicht neu für uns, aber immer ein Genuss. Und obwohl es noch eine gute Menge Schnee gibt, haben wir den ersten Schmetterling gesehen – und auch einen Huflattich!

Pulla-energialla Alpille

Pulla-energialla Alpille

Pitkästä aikaa kotonakin oli laskiaisena kunnon talvikeli. Painotan, että “oli”, sillä sunnuntain -8 on tänään +10 ja yhtä keväistä linnunlaulua. Joka tapauksessa, tunnelma oli aamusta alkaen virittynyt talviseksi. Joten kamat kasaan ja kohti alppimäkiä.

Ei sillä, että olisi ollut edes liukuria mukana, kelkasta tai suksista puhumattakaan, mutta juntattiin mäkeä ylös kävellen. Ensin jäistä ja sitten lumista.

Näillä on kivat maisemat.
These guys have a nice view.
Postiloota.
A postbox.
Ei hirveästi lunta, mutta riittää.
Not much snow, but enough for us.

Tällä reissulla tuli selväksi:

  • Villapaita riittää aurinkoisella Alpilla, vaikka pakkasta olisi -12.
  • Laskiaispullan voi ottaa reppuun, kunhan ei lataa päälle liikaa kermaa
  • Laskiaispulla Alppi-näkymällä maistuu paremmalta
Testikuva, säädöt kamerassa hukassa.
A test picture, the settings of my camera were somehow wierd.
Kyllähän tätä kävelee!
A nice path to walk.

Hanki.
The snow.
  • Lumikieppi pelastaa väsyneen vaeltajan, varsinkin, jos selustana on mökki ja alla penkki.
  • Aurinko siis todella lämmittää.
  • Liian mukavasta paikasta ei tee mieli lähteä ikinä.
Eikö lumi näytäkin kuin rutistuneelta maalipnnalta?
Doesn´t the snow look like wrinkeled paint surfice?
Kahvia maisemalla. Ihminen lumikiepissä.
Coffee with a view. A human in a snow hank.
Ihminen nro 2, hänkin kahvinjuonnissa.
The human number 2, drinking coffee as well.
  • Pienet vuoristokyläset on ihan mahtavia
  • Pieniin vuoristokyläsiin vie pienet, yhden auton levyiset tiet, joita ei välttämättä pidetä ihan priimakunnossa.
Testattu: laskiaspullia voi ottaa talvipatikalle.
You can take Semlas or in Finnish laskiaispulla to a winterhike.
  • Turvaväliä muihin ei tarvitse miettiä, kun juuri ketään ei ole missään.
  • Me molemmat tarvitsemme saksia. Koronapehko on riistäytynyt valloilleen.

Tää on talvea.
This is winter.
Paikallinen kuppila ja korona-ajan tungos.
.Local restaurant and a dense crowd of people a lá corona time.
Täällä näyttää maalaukselta.
Almost a painting.

En resumen: El invierno es más bonito en los pueblos chiquitillos de los Alpes.

Kurzgesagt: Der Winter ist schöner in den kleinen Alpen Dörfern.

Saharapölyssä kevään läpi talveen ja takaisin

Saharapölyssä kevään läpi talveen ja takaisin

Herään kelmeään valoon. Tältä siis tuntuisi, jos olisi digilasit ja elämää katselisi filtterin läpi, ajattelen. Ollaan lähdössä pyöräilemään, koska pihalla kukkii lumikellot ja kevätesikot ja ikkunan aukaistessa peipponen virittelee lauluaan. Hetken mietin, että onko tuota hyvä hengittää. Sitten näen vielä oranssimpia kuvia Alpeilta ja totean, ettei tämä nyt niin paha ole. Ja jos on, niin palataan takaisin.

Tänään meidän piti olla vuorilla lumessa ja auringossa. Olin kytännyt viikon ainutta säältään säällistä päivää, mutta föhn-myrsky, yhtäällä suljetut, toisaalla liukkaat polut pistivät muuttamaan suunnitelmaa. Koska olen retkiasenteella, haluan tälle pyörälenkille eväät mukaan. Ulkolounas siis.

Lumikellot kertovat, että nyt on kevät.
These are telling us, that the Spring is here.

Ensimmäisillä polkaisuilla mäessä kintut antavat ymmärtää, että edellisestä kerrasta on aikaa. Se taisi olla marraskuussa, jonka jälkeen oli turhan vilakkaa ja myöhemmin lumista lähteä näille kukkuloille.

Ensimmisillä tiukoilla polkaisuilla muistan, että jotain on tapahtunut. Väri varpaiden lähellä on vielä tumman sinertävä, muualla jalkaterässä jo haalistumassa. Alkuviikosta treenasin, miltä tuntuu, kun kieräyttää sängyltä viiden kilon painon jalkaterälle.

Mutta sävystä toiseen; tänään ajamme oranssin, Sahara-pölyisen kevään läpi. Metsässä on vielä muutama runko pitkin poikin ja vastaan tuleva vaari kehottaa meitä kääntymään ympäri. Ei kuulemma pääse pyörällä eteenpäin. Myöhemmin ihmettelemme, että missä se este oli. Rusautettiin pyörillä oksien yli. Meitähän ei mikään estä.

Lampaat ovat ulkona, mutta alpakoita, joita yleensä näillä main moikkailen, ei näy. Kiljahtelen, kun ohitan hyttyspilven. Tämä on niin kevättä.

Yksi jyrkimmistä kohdista. Lyhyt ja ihan mahdoton.
One of the steepest places on the way. Short and impossible.
Aurinko yrittää paistaa Sahara-hiekan läpi.
The sun trying to shine through the Sahara sand.
Tässä on enemmän valoa, mutta vuoret jäävät hiekkaverhon taa.
Here we have a bit more light, but the mountains stay behind the sand curtain.

Jään puhaltelemaan, kun kintuista ei irtoa voimaa päästä mäki ylös. Katselen aurinkoa, joka näyttää kuulta. Se yrittää paistaa sumean hiekan läpi. Meille luvattiin, että tänään saa laittaa aurinkolasit päähän. Epäilen sitä vahvasti. Jostain klopottelee hevonen kärryineen; se häviää metsään.

Puolisen kilometriä korkeammalla tulee vastaan pieni talvi. Keskellä tietä on valkea mutkitteleva viiru. Sivusta pääsee ohi. Kun tulemme kohtaan, joka on ajettu puista kaljuksi tuholaisten vuoksi ja jonne on istutettu kokonainen uusi metsä, joka on täysikasvuinen puolen vuosisadan päästä, olemme talvessa. Yritän vingerrellä pyörällä. Ei onnistu.

Työnnän selkä hiessä mäkeä ylös, ajan vähän ja edessä on puoleen sääreen lunta. Taas menee työntöhommiksi. Ollaan vuoren varjoisalla puolella, sen huomaa.

Kevät ei olekaan saapunut vielä tälle hakkuualueelle.
So, the Spring hasn´t arrived here.
Lumikin näyttää orassihtavalta. Täällä ollaan jo talvessa.
Even the snow looks orange. We´re back in winter.

Sama toistuu läikittäin. Toisesta suunnasta tulee paksuilla renkailla varustetuilla pyörillä muutama tyyppi. “Tää on hyvä treeni tasapainolle!” puuskuttaa nainen. Myöntelen, mutten kestä pystyssä omalla kulkuvälineelläni.

Ylhäällä kukkulalla on lumetonta, mutta tuulee. Silti, tämä on eväshetki. Solujen energiavarastot ovat, jos mahdollista, miinuksella. Nälkä ei ole. Olen sen verran poikki noususta ja lumen läpi jyräämisestä, hikoiltuani kaiken nesteen kehosta, että suurimpana on kahvin tarve.

Näkymä vuorille on hiukkasen rajoitettu.
The view to the mountains a bit limited.
Pala suklaata” goes outdoors.

Kypärä pois ja pipo päähän, huppu päälle, kaikki vetskarit kiinni. Kolme kuppia kahvia käynnistää lämmityksen, energiaksi täytetty pikkupatonki. “Pala suklaata goes outdoors!” julistan ja otan kuvan tryffelipallosta Aldon kahvisokeripurkin päällä. Olen selvästi jälleen voimissani.

Mukana on myös muutama konvehti. Syön niistä pari, mutta kummallista kyllä, en jaksa innostua niistä sen kummemmin.

Lounasnäkymät. Vähemmän oranssia.
So, this is the lunchview. Less oringe.
Totta kai pyörälenkillä on mukana konvehteja.
Of course one has to have some pralines on a cyclingtour.

Takasin ajaessa on pipo jätettävä kypärän alle, meno on yhtä alamäkeä ja viima melkoinen. Kohdassa, joka on rytyytystä muhkuraisella kivipolulla on yllättäin mutavirta. Epäilen lentäväni nurin viimeistään tässä. Puristan pyörää kuin viimeistä päivää ja jännitän jokaisen lihakseni. Tässä tulee treeni myös käsivarsille.

Suoraa on tällä tänään vajaan neljän, normaalisti kolmen tunnin reitillä vain kymmenisen minuuttia. Aina mennään joko ylös tai alas. Kun tie kohoaa hyvin loivasti hevostilan viertä, kramppaa sisempi reisilihas aivan hervottomasti. En pysty pitämään jalkaa suorana, enkä ihan koukussakaan. Heiluttelen ja sätkin. Juon lisää vettä. Se tuntuu auttavan.

Eikö näytäkin hurjan vihreältä?
Doesn´t it look really green here??
Törmättiin tähän iloiseen seurueeseen.
Supercute and happy group we met on the way.

Sitten meitä vastaan tulee onnellisen oloinen seurue. Pääponi vetää ihan pieniä kärryjä, jossa istuu kaksi tyttöä. Myöhemmin huomaan kolmannenkin, joka on vähän kyyryssä takana ja huolehtii sivussa kulkevasta kakkosponista. Kärryissä on mukana evästä, jotain pientä herkkua ja tytöillä on selvästi hauskaa. He ovat siis liikkeellä omatoimisesti, kruisailevat pitkin maaseutua ja höpöilevät keskenään.

Hymyilyttää, eikä kintutkaan kramppaa. Vasta kuin viimeisessä – ja voi elämän kevät miten pitkässä – mäessä. Tässä kohtaa tulee mieleen, että voisiko sitä nyt vaikka mennä kotiin lepäämään.

Miten vihreältä kaikki näyttää lumen jälkeen.
Amazed of the fresh grass after the snow.

En resumen: La vuelta al monte resultó ser más exigente que pensamos: había polvo de Sahara en los pulmones, sudámos todo el liquido del cuerpo, tuvimos que empujar las bicis en la nieve y casi nos congelamos arriba. Pero con un buen cafecito pudimos llegar hasta el final y vimos paisajes como nunca.

Kurzgesagt: Sahara-Staub, Schnee, Mücken, Pferde, Ponys – ein Velotour in Februar ist schon ein Erläbnis. Und positiv, würde ich sagen. Meine Beine sind wahrscheinlich nicht einverstanden.

%d bloggers like this: