Monthly Archives: December 2020

Kävellen kohti uutta

30. December 2020 By in Allgemein, elämä, Elämänlaatu, Liikunta, luonto, patikointi, Retkeily, Sveitsi, Urheilu Tags: , , , Leave a comment
Kävellen kohti uutta

Selailin urheilukellon satoa tältä vuodelta ja sen mukaan olen liikkunut 573 tuntia tänä vuonna. Siis yli kolme viikkoa aina liikkeellä. Saattaa tuosta joku retki puuttuakin, välillä taas kello raksutti, vaikka istuin lepäämässä.

Yllättäin pyöräily ja patikointi ovat suht samoissa. Mielikuvissani olen ollut enemmän liikkeellä jalan, mutta ei. Pyörällä kertyi lähes kolminkertainen määrä kilometrejä, mutta se nyt ei ole ihme. Patikointitunteja tuli siis kokoon 113, kilometrejä 356. Jotakuinkin sama, kuin jos kävelisi Kotkasta Siilinjärvelle.

Hyinen Schübelweiher ja Alpit / Frozen Schübelweiher and the Alps.
Talvikoristeet. /Winter decorations.
Ensimmäinen isompi putous. /First bigger waterfall.

En tee näillä tiedoilla oikeasti mitään, hymistelen vain, että jopas jotain, kylläpäs on oltu menossa. Eikä aikomukseni ole ensi vuonna taivaltaa ennätystäni, kunhan vain muuten kuljen.

Samalla mentaliteetilla lähdettiin kävelemään polkuja, joita yleensä suhaamme pyörillä. Siis minä ja Aldo. Lensin kauan sitten talvella kaupan pihassa jäisessä säässä, iskin leuan asvalttiin, pyörän viereen. Yhä kartan jäätä kuin ruttoa, enkä lähde varsinkaan joen viereen ylä- ja alamäkiä ajelemaan. Joten jalan.

Talvimaisemaa./Winter landscape.
Ruokaa odotellessa./Waiting for something to eat.

Vuoria etsittiin, sillä föhn-puhalsi ja se tarkoittaa Zürichistä katsottuna upeaa näkymää Alppirivistölle. Alkutiellä oli vain paikoittain jäätä, järven pinta kirjottu kylmällä, läpinäkyvällä pitsillä ja joessa puikkoja.

Muutama sata metriä ylempänä tulimme lumirajalle ja maatilan luo. Alpakat oli kai viety jonnekin lämpimämpään, yksi vaalea, toinen lähes musta, kikkarin otsatukin. Lampaat sen sijaan loikoilivat oljilla. Kohta näytti lumettomalta, ehkä omalla ruumiinlämmöllä sulatettu. Paikalle pakitti lava-autolla punaposkinen ja karvahattupäinen maanviljelijä-nainen, joka ruiskutti tankista vettä juotavaksi ja sai liikettä otuksiin. Ne saivat varmaan myös jotain apetta. Ja vastaanottivat kaiken ilolla. Mää.

Tie Alpeille. /A road to the Alps.
Taukomaisema./Break view.
Toinen suunta./The other direction.
Snäkki. /Snack.

Vielä ylempänä tulimme tielle, joka johtaa vuorille. Siis kohtaan, josta ne näemme upeasti. Kääntöpisteeseen. Lounaspenkki oli jäässä, joten istahdimme kaiteelle. Sekin tuntui kylmältä. Kuuma kahvi-kaakao lämmitti vain hetken käsiä, se oli pakko juoda nopeasti ja kaataa heti lisää.

Kinkkuvoileivät dijon-sinapilla, limettimarinoiduilla punasipuleilla ja suolakurkulla maistuivat taivaallisilta – ja kylmiltä. Heitin perään vielä pari piparia ja suklaan, mutta kylmiä rypäleitä ei kumpikaan kaivannut.

Jäinen koristenauha reunassa. /Icy decoration in front.
Vähän isompi putous. /A bit bigger waterfall.

Lounasmaisema oli mitä upein. Kellertävä taivas yhtäällä, samean uhkaava toisaalla.

Paluu keväisempään luontoon metsän läpi oli vilakka. Käsiä paleli ja lonkankoukistajat väsyivät. Edellisestä kerrasta vaelluskengin on aikaa. Tuhottoman painavat. Lenkkareissa olisi vain tullut kylmä ja näillä pysyi paremmin tiellä liukkaassakin.

Vuoden patikkasaldoon kilahti 17 kilometriä ja olo oli raukea. Sauna tuli loppumetreillä mieleen. Kuuma suihku kelpasi sekin.

En resumen: A veces hay que subir un poco, para encontrar la nieve y las montañas. Pero vale la pena. Con chococafé del termo nos calentamos y por su puesto, no hay caminito sin pancito.

Kurzgesagt: Manchmal muss man ein bisschen hinauflaufen um den Schnee und die Alpen zu sehen. Aber es lohnt sich. Mit Schoggi-Kaffee haben wir uns aufgewärmt und es gibt auch keine Wanderung ohne Sandwich.

Jääpuikkoja muodostumassa. /Icicles forming.

Jos pikkuisen suklaata jouluksi

23. December 2020 By in Elämänlaatu, joulu, juhlat, Ruoka, Sveitsi Tags: , 4 Comments
Jos pikkuisen suklaata jouluksi

Mummon tekemät marmeladit, sokeriset, vähän muotopuolet ja tädin tehtailemat marsipaanit olivat lapsuuden jouluherkkujen listan kärjessä. Niitä ei syöty monta, mutta ne olivat joulun mausteita, ne tekivät juhlasta oikean tuntuisen.

Kirja-suklaa -kombinaatio oli askel eteenpäin nautintojen tiellä. Se oli varmaankin sitä vaihetta, kun olin alkanut imuroida kirjaston hyllyjen sisältöä aina vain kiihtyvällä tahdilla. Rento asento tuolissa, oma laatikko konvehteja ja mukaansa vievä paksu kirja (koko oli tärkeä tekijä, ettei lopu liian nopeasti) – ja olin siirtynyt toiseen todellisuuteen.

Viime vuosina olen alkanut jemmata kaappiin astioiden taakse ja väliin sieltä täältä hankkimiani herkkuja ja olen aina yhtä yllättynyt siitä älyttömästä määrästä, joksi kätköni osoittautuu. “Älä osta liikaa!” olin kirjannut tälle vuodelle joulutarpeet -listaani. “Vähempikin riittää”. Pandemiakin on rajoittanut; tyydyn lähikauppojen tarjontaan.

Pieni paniikki oli iskeä, kun huomasin, ettei ruokakaupassa viikkoa ennen joulua enää ollutkaan konvehteja läjäpäin. Vain muutama hassu laatikko. Sesonki tuppaa loppumaan ennen juhlapäiviä. Joulu pannaan pakettiin uuden vuoden tieltä. Heräävässä hädässä tarrasin tuntemattomaan Wieboldin laatikkoon, tryffelitähtiin. Sen perinteinen kansi tähtineen ja kuusenoksineen vetosi. “Taianomainen joulu” kuulosti myös hyvältä, olen sen kannalla. Mutta tryffelit, vaikkakin perinteisellä reseptillä tehtyjä ja perhefirma, ovat saksalaisia, mikä on Sveitsissä synti, varsinkin, kun Lindtin tehdas katselee meitä toiselta puolen järveä. Wiebold tuntui kuitenkin kotoisammalta. Minkäs teet.

Konvehtien lisäksi haluan aina vähän marsipaania. Ja niissäkin luotan taattuun saksalaiseen ja tietenkin lübeckiläiseen laatuun. Vähän, mutta herkkua. Rapsahtava, ohut suklaakuori ja pehmeää marsipaania, ihan sitä perusjuttua, ilman kommervenkkejä.

Maanläheisyys on tänä jouluna muutenkin se juttu. Jos koko joulu on rajoituksineen XS-kokoa, niin kouhaamisen ja vouhaamisen vähentäminen on tuonut lähemmäs perinteitä. Siksi tarrasin pussiin joulukuusen suklaita. Varsinkin vihreät kävyt ovat niin antiikkista muistoissani, että haluan niitä kuuseemme.

Koska Wieboldista ei ole aiempia kokemuksia, viime hädässä vedin varman päälle ja ostin vielä lempitryffeleitäni toisesta kylän ruokakaupasta. Tartufi nocciolati on puhdas, samettisen pehmeä elämys.

Tässä vaiheessa alkoi selvästi linja pettää. Että jos sittenkin varalta. Ettei lopu kesken. Että on tarpeeksi. Ettei tunnu kitsastelulta. Kävin kaupungissa muissa asioissa ja kiireessäkin löytyi hetki käydä suklaaliikkeessä. Tietenkin Läderachilla, jonka herkut ovat ylivoimiaisia (nyt hyllyillä oli kyllä myös jotain kummallisia popcorn-suklaa-juttuja. Läderachille sanoisin, että popcornit kuuluu elokuvateatteriin, ei suklaakauppaan!). Kauniit sesonkiherkut olivat jo lähes loppu, mutta tartuin muutamaan erivärisiin metallipapereihin käärittyihin tähtisuklaisiin, joiden sisällöstä en tiedä, mutta uskon niihin. Ne tulevat koristeeksi jouluaperolle, jonka teemme alapihalla ulkotakan ääressä.

Ja sutjakkaasti sujahti käsi vielä Florentiner-pussukalle. Krokanttisuklaat ovat huonohampaisen kauhu, mutta näissä on vain pientä sitkeyttä, juuri sopivan paksu suklaapohja, eikä sokeroitu hedelmä torpedoi suklaaelämystä. I-i-ha-naa! Ei ehkä mikään joulusuklaa, mutta tekee omasta herkkupöydästäni täydellisen.

Sillä erityisesti tänä vuonna panostan joulun tunnelmaan. Varmistan, että tunnen sen. Tarvitsemme vyllinkiä pitämään tautisen maailman loitolla, edes hetken. Ja perinteet, ne kertovat siitä, että ennenkin on voitettu vaikeita aikoja. Ketju ei ole katkennut, eikä katkea nytkään.

En resumen: Esta Navidad es de modo XS, pero no del atmósfera. Y para asegurar, que de veras me sienta la Navidad, necesito reservas de chocolate, especialmente de trufas y mazapan. En el momento que empiezo a pensar en la pandemia: chocolate a la boca. Y se vuelve la Navidad.

Kurzgesagt: Dieses Weihnachten ist der Grösse XS. Deswegen muss ich das Weihnachtsgefühl mit genügenden Schoggireserven absichern, speziell mit Trüffeln und Marzipan. Immer wenn ich plötzlich wieder an Pandemie denke: Schoggi in den Mund. Und Weihnachten ist zurück.

Kanto-kissa, lihaisa pulu ja muita kohtaamisia

16. December 2020 By in Allgemein, elämä, luonto, Sveitsi, terveys Tags: , 2 Comments
Kanto-kissa, lihaisa pulu ja muita kohtaamisia

Oli vähän sekava olo. Salille ei pääse, korona sulki sunnuntait. Vuorille ei ehdi ja muutenkin pitäisi pysyä kotona, sillä sairaaloissa ei ole tilaa rinteissä nyrjähtäneille. Puutarhan syystyöt on vaiheessa, vaikka periaatteessa on jo talvi. Ei vain oikein huvita.

Joten metsään. Vapaavalintaisille poluille.

Haistelin harmaata ja siristelin silmiä taivasta kohti, yritin nähdä jossain vilahduksen taivasta tai edes jälkiä auringonsäteestä. Tammen oksissa roikkui vielä ruskeita lehtiä, niitä ei ollut mikään varistellut. Ollaan niin lähellä joulua, että näin oksissa lehden muotoisia piparkakkuja. Huomasin heti piristyksen energioissani. Kärsin luultavasti akuutista vajeesta, johon auttaa vain yksi: pipari.

Eiväkö lehdet näytäkin pipareilta?/Don´t the leaves look like cookies?
Epäsosiaalinen kissa. /Antisocial cat.

Kaarsin kohti jokiuomaa, joka on syvähkössä kanjonissa. Rinteen reunassa kannolla istui kissa, Gato Gia eli Opaskissa. Tavallisesti se juoksee jo kaukaa tervehtien kiehnäämään jalkoihin, vaatien rapsutusta ja paijailua, kulkee polulla edessä näyttäen tietä tai perässä varmistaen, että mennään minne piti. Tänään se istui pyöreän kissamaisena ja katsoi minua: “Tänne ei ole tulemista.” Kohta oli selvästi valittu yksityisyyttä vaalimaan. Ehkä sillä oli huono päivä.

Omat energiani sen sijaan parantuivat askel askeleelta. Tympeähkö lähtötilanne oli mennyttä. Pistelin menemään kunnon vauhdilla ja kohti mäkeä, sillä mitä suorempi nousu, sitä vähemmän väkeä. Siinä suhteessa olin samoilla linjoilla kissan kanssa. Ei tässä ketään tarvitse kohtailla. Mitä vähemmän käytettyä ilmaa, sitä parempi.

Sienten valloittama kanto. /Perfect place to grow for mushrooms.
Aivan selvästi ovi jonnekin. /This must be a door to somewhere.

Pöpelikössä pölähti ja tömähti. Olin saanut vauhdikkaalla menollani lihaisan ja kimmoisan sepelkyyhkyn sydäninfarktin partaalle ja se yritti lentää jonnekin pois, mutta törmäsi tömähtäen oksaan ja räpisteli sitten vähemmän tyylikkäästi kuusikon turviin.

Saavuin välietapin paikkeille syvään hengittäen, siihen missä tulee pätkä tasaista ennen seuraavaa nousua, ja vedin keuhkot täyteen kannabiksella maustettua happea. Polulla ei näkynyt ketään. Pössyttelijä oli joko piilossa tai liukkaasti liikkunut toiseen suuntaan.

Siellä se menee, hevonen ihmisineen, molemmat iloisina./There it goes, the horse with someone, both happy.

Lumesta oli enää rippeet, sammalet raikkaan vihreitä. Sienet nauttivat kosteudesta, vaikka kylmä oli puraissut. Löysin myös punaisia omenoita, ne eivät kuitenkaan näyttäneet syötäviltä. Mustikan varpujen alla taas näyttää asuvan joku. Ehkä se on ovi hiirelään. Aukealla, lumikentän poikki, astelee ratsu hyväntuulisesti ihmisineen. Miten niin tiedän niiden mielentilasta? Ihan vain aavistan, olemuksesta ja liikkeestä.

Ihan näyttävät leikkiomenoilta./Are these even real?

Zollikon syntyi aikanaan metsäkorporaatiosta, joka on yhä voimissaan. Muistan, että joskus metsästä on saanut hakea itse kuusen. Ne on tältä vuodelta loppuunmyyty. Meidän kuusiasia on vielä pohtimatta, hoitamatta. Ehkä vuokraamme ruukkukuusen, ehkä ostamme sen rassukan, vinon ja toispuolisen, jota kukaan muu ei halua. Ehkä joulu on ohi, ennenkuin toimimme ja kuusen virkaa toimittaa oksa.

Järven yläpuolella joudun ihmisten keskelle, enkä pääse pakenemaan edes pikkupolkua kohtaamatta laumoittain vastaantulijoita. Me kaikki astelemme varovasti, sillä polut ovat yhtä mutavelliä ja liukkaampaa kuin lumi. Kotona huomaan olevani kurassa polvitaipeeseen asti.

Harmaa sää on lempeä ja leppeä. Vaihdan jalkaan villasukat ja keitän kupin teetä.

Harmaa päivä on enimmäkseen sininen.
Oikeastaan harmaa päivä on enimmäkseen sävyiltään sininen. /Actually a grey day is mostly blue.

En resumen: Un día gris no invita mucho a nada. Pero en el paseíto me topé con muchos otros, que se habían también salido en la busqueda de aire fresco: el gato sentadito, una paloma gorda, que se asustó y chocó con una rama, un fumador de cannabis, un jinete con su caballo y docenas de gente como yo.

Kurzgesagt: Ein grauer Tag ist eigentlich nicht etwas, dass man begeistert bewundert und in die Natur einladen würde. Aber im Wald gab es doch viele begegnungen: mit einer sitzenden Katze, mit einer dicken Ringeltaube, die erschrocken gegen einen Ast flug, mit der Wolke, die ein Kiffer gelassen hatte, mit einem Reiter oder Reiterin und mit dutzenden von Leute wie ich.

Olis jo kiva…

9. December 2020 By in Elämänlaatu Tags: , Leave a comment
Olis jo kiva…

…olla ajattelematta asiaa, kun ohikulkija yskäisee räkäisesti.

…imuroida ysköksestä omaan elimistöön vieraaksi vain pieni ja ystävällinen talviflunssa.

…tehdä mitä vain ilman huolenhäivää.

…istua ihmisjoukossa kahvilassa.

…istua ihmisjoukossa ylipäätään.

…olla siinä hetkessä elokuvateatterissa, kun etsin paikkaa jaloilleni, maistelen popcornia ennen leffan alkua ja nauran kököille mainoksille.

Kahvila! / Café!

….maleksia museossa, katsella taidetta ja ajatella niitä näitä.

…käyttää huulipunaa. Maskin alta se näkyy huonosti.

…pakata matkalaukkua.

…tuntea se kutitus, kun istun lentokoneessa ja ollaan lähdössä. Napostella kupista lämpimiä pähkinöitä ja kuunnella henkilökunnan selostuksia puolihuolimattomasti.

…istua puulämmitteisessä saunassa ja katsella suomalaista maisemaa.

Museo!/Museum!

…jutella Kotkassa keittiössä valkoisen, pyöreän pöydän ääressä iltateellä niitä näitä.

…istua Escazún keittiössä Costa Ricassa aamupalalla joulukuussa. Avata banaaninlehtipaketista maissipiiras, josta löytyy luumu, kenties pieni pala lihaa, suikale paprikaa, pari hernettä ja oliivi. Pari tippaa tabascoa päälle. Ja iso kupillinen kahvia.

…olla ihmisten tönittävänä joulutorilla ja yrittää siemaista Glühweinia ilman, että se päätyy takille tai polttaa kielen. Katsella valoja, haistella tuoksuja, ihastella jälleen kerran oopperaa jouluasussaan.

Eiköhän tässä tällä kertaa. Nyt haken kupin kahvia omasta keittiöstä ja kietoudun villatakkiin, sillä koteloelämä jatkuu. Toistaiseksi. Mutta kyllä me osataan. Eläiminä meillä ei pitäisi olla ongelmaa talvihorros-konseptin kanssa.

Kaupunkielämää ihmisten keskellä! /Citylife with people!

En resumen: Sería ya bonito ir a un café, no importar, que alguien te tosa a la cara, sentarse en un cine, sentarse en un avión, estár en Kotka hablando paja con la família, estár en Escazú hablando paja con la família (y comer tamales), pasear en una feria de navidad, oler, ver y asombrarse de la navidad. Pero no. En vez me envuelvo en un sweater y sigo el estado hermitaño. Ya que es el invierno, no debería ser un problema. Después de esta larga hibernación, ojalá con la primavera volvamos de vuelta a la vida.

Kurzgesagt: Es wäre schön ein Café zu besuchen, nicht in Panik zu geraten, wenn jemand auf deinem Gesicht hustet, in einem Flugzeug zu sitzen, Popcorn im Kino essen und über blöde Werbungen lachen, in Kotka mit der Familie sein, in Costa Rica mit der Familie sein (und tamales essen), auf dem Weihnachtsmarkt Glühwein trinken und sich den Mund verbrennen. Aber nein. Anstatt zu Hause sitzen und weiter machen mit diesem Eremitleben. Für uns, als Tiere, sollte es nicht so schwierig sein, nach dem Winterschlaf kommt der Frühling. Irgendwann.

Costaricalainen maissilettu

2. December 2020 By in Allgemein, Elämänlaatu, Ruoka Tags: , , , 6 Comments
Costaricalainen maissilettu

Teen suvereenin loikan Sveitsi-aiheista ja patikoinnista Costa Ricaan ja ruokaan. Seilaaminen Euroopan ja Väli-Amerikan välillä, jos ei muuten niin ajatuksissa, johtuu parista seikasta: perheessä on sekä sikäläisiä, että täkäläisiä. Korona ei päästä sukuloimaan. Sää Sveitsissä vuorilla surkea. Ja ruuanhimo, se istuu minussa kuin tatti.

Eli tiivistettynä: jos en ole patikoimassa, alan kokkailla haikailemiani asioita. Yhteen päivään sain mahdutettua normisapuskojen lisäksi kastanjapyre-suklaakakun sveitsiläisittäin ja sen lisäksi toiselle kahville costaricalaiset maissiletut eli chorreadas.

Tästä lähdetään. /Yes, this is the starting point.
Ei toimi. /Not working.
Ei mitään outoja minimunia, vaan maissia. Tämän enempää ei herunut nestettä. /These are not some weird, tiny eggs, but corn and all the liquid I could squeese out.

Joskus kauan sitten menneisyydessä kuljin San Jose – Tyynivaltameri -väliä suht usein ja siinä matkalla tuli pysähdyttyä Maissin Juhlaan, La Fiesta del Maís -nimiseen kuppilaan. Itse paikka ei ollut ihmeellinen; moottoritien vieressä, avoin tila, kivipöydät (ainakin muistikuvissani) ja costaricalaiseen tyyliin aika kalsa ja tuulinen paikka. Mutta pöytään tuotiin lautasen kokoinen paksuhko, höyryävä lätty, jossa näkyi maissikohoumia. Päälle lusikoitiin paksua kermaviiliä, natillaa. Nälkäisenä se osui johonkin makuhermoon ja olin taivaassa.

Chorreada ei silti ole makujen ilotulitusta, täysin sen vastakohta, vaatimaton, mutta rehellinen. Se on osa costaricalaista maalaiskulttuuria, paikallisista aineksista, helppo, halpa ja täyttävä. Maissin vivahteet olivat uusia nuorelle minälle, vaikka osani olin jo oppinut vuosikymmen aiemmin Hondurasissa. Taco-kuppilat ja muut texmex-jutut olivat vierasta hapatusta, chorreadassa taas costaricalaisuuden siemen parhaimmillaan.

Chorreadaan käytetään tuoretta maissia, mikä talvisessa Sveitsissä on haastava hankkia ts. mahdotonta. Enää ei voi edes lenkillä ohimennen nyysiä maissipellon sivusta. Joten kätevänä perheenemäntänä avaan lasipurkin, josta kaadan pari kupillista maissia taikinakulhoon. Aito campesina jauhaa jyvät käsin, joten minä myös. Koska olen suomalainen, ainut hommaan sopiva väline on perunasurvin. Puukauha on myös pyöreydeltään hyvä, mutta epäilen murskaavani maissin lisäksi välineen, sillä se on hentoa tekoa.

Toinen työkalu – näyttää lupaavammalta. /Another tool – looks promising.
Loput aineet sekaan. /The rest of the ingredients to the bowl.

Käsin siksi, että maissista pitäisi saada irti neste ja kaataa se kuppiin, jotta taikinan kosteutta pystytään lisäämään vähitellen, jos se ylipäätään on tarpeen. Ei irtoa neste. Sen sijaan nahka ruttaantuu käsissä ja muuttuu punaiseksi.

Otan järeämmät aseet käyttöön ja unohdan yritykseni identifioitua satavuotisessa, sinivalkoisessa adobe-tiilitalossa asuvan costaricalaisen keittiömeininkiin. Tosiasiat esiin: olen Sveitsissä, maissi väärää ja nälkä kurniva.

Sauvasekoitin surrauttaa maissit muruksi, eikä nestettä ole juuri lainkaan. Olen tyytyväinen tulokseen.

Heitän sekaan jauhoja, munia, voita (margariinia) ja ripauksen suolaa. Väittävät, että sokeri kuuluisi mukaan, mutta koska maissit on purkista, minulle riittää niiden makeus. Chorreadasta on myös imeliä versioita, itse en niistä välitä.

Sumpit tulemaan costaricalaisittain./Costarrican coffeemaker.
Chorreadas

Taikina tirisee pannulla. En muista edes sen ulkonäköä, rakenteesta kaipaisin jotenkin tanakkuutta. Muistan väärin, mitä varmimmin. Paistamiseen suttaantuu aikaa, vaihdan jalkaa ja odottelen. Ei ole hätäisen hommaa, sillä liian aikainen kääntäminen kostautuu. Homma leviää pannulle.

Chorreadan kanssa costaricalainen valuttaa kahvin perinteiseen tyyliin. Kaivan kaapista demolaitteen ja tajuan, että se on kestävän kehityksen trendin tuleva hittituote. Kun me muualta tulevat olemme hihitelleet costaricalaiselle sukkametodille kahviasioissa, se on todellisuudessa luontoa säästävä ja hipstereillekin kelpaava filtterisysteemi. Suodatin on kankainen, metallirenkaaseen kiinnitetty ja se laitetaan jaloillaan seisovaan telineeseen, pannu alle. Omani on turistilelu, mutta välittää idean.

Jos maailma olisi raiteillaan, seisoisin pannun ja hellan ääressä ehkä Playa Grandella Guanacastessa, terassilla, kuuntelisin meren kuohuja, tönisin iguania pois mangojen luota ja suojelisin ruokaa töyhtöpäisiltä huraca-linnuilta, harakan sukulaisilta. Nyt istun ruokapöydän ääreen täällä keskellä Eurooppaa, mutta tuoksu on aito. Lastaan haarukkaan lettua, päälle reilusti natillaa. Hörppään kahvia päälle. Olen Costa Ricassa.

Seuraava minulle. /A second one for me.

En resumen: No he comido chorreads desde hace tanto tiempo, que casi no me acuerdo como son. Y ya que el mundo está como está, no puedo ir al Fiesta del Maís, aunque quiera, sino que tuve que hacer mis propias chorreadas. Y con el sabor llegue allá donde quería: a Costa Rica.

Kurzgesagt: Chorreadas sind eine Art costarricanische Mais Crêpe, würde ich sagen. Und weil es mit dem Reisen so ist wie es ist, musste ich einen Versuch zu Hause machen. – Und der Geschmack hat es geschafft: ich war da, am Pazifik, in Mittelamerika.