Halloota talvihorrorista

Halloota talvihorrorista

Tähän asti on mennyt ihmisten välttelyn suhteen todella hyvin. Olen onnistunut valitsemaan lähes täydellisiä retkipaikkoja, joten kerrankos sitä sitten erehtyy.

Lauantai on yleensä se parempi päivä viikonlopusta. Osa väestöstä juoksentelee kaupungilla, toreilla ja turuilla, joten luonnossa on tilaa. Sunnuntaina tiet täyttyvät varsinkin iltaa kohti, kun kaikki, sekä päiväreissulaiset että viikonlopun viettäjät palaavat kotiin.

Wildhaus on itä-Sveitsissä, lähellä ja kivaa seutua. Ja viime lauantaina tosi kaunista – sekä ihan hirveää.

Samaan paikkaan oli ilmeisesti päättänyt lähteä koko Zürichin kantoni, ajattelin. Myöhemmin selvisi, että sen lisäksi myös kaikki saksalaiset. Sveitsi vetää, kun naapureilla on paikat kiinni.

Kotoa lähdettiin sumussa.
The morning started foggy.
Aurinko on löytynyt.
We found the sun.
Autojen rivi on kuin helminauha. It´s not a pearl string, but parked cars.
Tämmöinen patikkapolku hissille.
Hiking towards the lifts.
Jo aika lähellä hissiä.
Pretty promising, lift nearby.

Lähdettiin matkaan suht ajoissa, joka oli lopulta liian myöhään, koska ensimmäinen, toinen ja kolmas parkkipaikka olivat täynnä. Neljä avutonta liikenteenohjaajaa seisoskeli ja katseli virtaa. Juu, ajakaa vain pitemmälle. Minne? Laakson päähän? Mieluiten Itävaltaan? Hornankuuseen?

Kulkupelille löytyi lokonen äärimmäisestä rivistä. Ne ressukat, jotka tulivat perässä, joutuivat peruuttamaan takaisin jonossa ja pysäköimään kenties seuraavaan kylään – tai kyllästyivät ja lähtivät kotiin.

Patikointi alkoi siis jo laaksosta. Tallasin autojonon vieressä jäistä tietä, koska pelto upotti polveen. Vasta puolisen kilometriä myöhemmin hoksasin, että autojonon ja parkissa olevien toiselta puolen löytyi talvikävelytie. Kuvittelin sen olevan hiihtäjille, luistelijoille siis, ja kaiken ärtymyksen sivussa kärsin tajuttomista tunnontuskista tuhotessani latua kenkä upoksissa.

Köysiradan lippujonossa helpotti hieman. Vain muutama edessä ja minuuteissa istuttiin hississä menossa ylöspäin.

Ylhällä avautui hulabaloo, joka juhli endemiaa pandemian sijaan. Maskeja ei käyttänyt kukaan – paitsi rinneravintolan vessassa – ja surpussa höngittiin minne sattuu.

Patikkapolulla sydämellinen vastaanotto.
Heartwarming hikingpath.
Kannatti sittenkin hikoilla parkkijonossa.
It might have been worth while sweating in the parking line.

Katsoin kelloa huolestuneena, koska patikkareitti oli arvioitu paussitta neljäksi tunniksi. Enää ei ollut aikaa näin pitkään. Urheilukello kai aavisti jo valmiiksi hermostuneen tilan ja ryppyili. Tai sitten vain täpinöissäni ja tajuttomassa auringossa painelin liian nopeasti, hitaasti, pyyhkäisin väärin, huidoin ja sohin ja kulutin seuraavat kallisarvoiset minuutit yleissähläämiseen.

Reitin pää oli siis kateissa sekä ruudulla, että käytännössä. Jo aiemmin olen huomannut, että näillä seuduilla kyltteihin panostetaan mahdollisimman vähän. Että kyllä ne löytää, jos haluaa. Ihmismassassa ei näkynyt mitään osviittaa kävelyreittiin, mutta pari kävelijää tuli yhdeltä suunnalta, joten sinne. Siis väärään suuntaan. Paluu takaisin.

Pienen pieni Winterwanderwege – viitta löytyi köysiratajonon ja muiden massojen massojen takaa. Samalla kun vierestä suihkasi T-hississä mukavasti matkaavia laskettelijoita, me tallaajat hikoilimme ylämäessä pöperöisessä lumessa.

Pullo tyhjäksi heti alussa.
The bottoms up already in the beginning.
Varjoa ja aurinkoa.
Shadow and sun.

Muutama sata metriä eteenpäin stressi oli mennyttä, pulssi nakutti tiukasti muuten vain, sellaisella terveellä tavalla. Metsässä käveli pari muuta, lumi kimmelsi, aurinko lämmitti kasvoja ja alhaalla lelluva sumu näytti täältä käsin pumpulikerrokselta.

Kellon GPX:ät olivat ihan pielessä, mutta matkalta löytyi pari selventävää karttaa. Reitin suoran osuuden jälkeen edessä oli ikäänkuin kolme erillistä silmukkaa tai rengasta ja päätettiin koukata ensin vasemmalta, tullessa oikealta. Viimeisen paikkeilla oli selvää, ettei päivää enää riittänyt kahden tunnin lisäsilmukkaan. Hiukan otti aivoon, sillä paljon ei puuttunut, mutta viimeiseen hissiin oli ehdittävä ja sapuskapaussikin pidettävä.

Pikkuruisia lumivyöryjä.
Small avalaches.
Ylös ja alas.
Up and down.
Lumikenkäilijöitä liikkeellä.
Snowshoers on the way.
Tässä on pätsi. Ei tuulta, kovasti aurinkoa.
A lot sun, no wind.
Toisen puolen huippuset.
The peaks on the other side.

Kiivettiin korkeimmalle kohdalle ja vetäistiin jumppamatto pyrstön alle, ihan vain polun reunaan, koska sivussa upotti. Edessä oli särmäinen vuori, aurinko porotti päin pärstää, joten mikäpä tässä. “En tiedä pitäisikö sanoa, mutta tuolla edessä rakennusten luona on ihana penkki” tiedotti ohikulkeva neropatti. Siis ei pelkästään istumapaikka, vaan myös wunderschön.

Natustin viimeiset patikoitsijan piparkakut, jalan muotoiset, luonnollisesti. Täällä vallitsi rauha. Ja oikeastaan reitti oli yksi parhaista. Tarpeeksi pituuttakin, jos siis olisi ollut aikaa.

Alppitila lumen ympäröimänä.
An alpine farmhouse surrounded by snow.
Ihanteellista. Idyllic.
Leiri seuraavalle nyppylälle.
On the left is our snackspot.
Minä ja karmea nälkä. Me, very hungry.
Patikkapiparit.
Hikers cookies.

Paluumatkalla reitti oli varjoisa ja sinisessä tuli viileä. Hissien luona lähenevä ilta näkyi seudun rauhoittumisena. Päätettiin napata lähtiäisiksi kioskikuppilasta kahvit. Ihmisenä olen selvästikin huonoa materiaalia; en opi kokemastani. Vuoden toinen kahvi kodin ulkopuolella ja linja jatkuu pulverina. En sanoisi, että se oli pahaa, mutta ehdottoman mitätöntä. Ensi kerralla ne omat sumpit mukaan.

Laaksossa autojen helminauha oli alkanut liikkua. Costaricalainen kovapää päätti mennä sieltä, missä on tilaa eli pellon poikki. Kilometri umpihangessa polvea myöten on omiaan tiristämään loputkin mehut ihmisestä.

Takaisin varjossa.
Back in the shadow.
Säntishän se siellä.
That´s Säntis.
Huono kahvi nro 2.
This years 2. bad coffee.
Laskettelijatkin menossa kohti laaksoa.
The skiers also going towards the valley.
Hissillä alas.
Down with the lift.
Kuu Wildhausin yllä.
The moon over Wildhaus.

Kintut pääsivät lepoasentoon välittömästi, eikä autosta tarvinnut liikahtaa minnekään ylimääräistä tuntia myöten. Mateleva ruuhka nimittäin alkoi parkkipaikalta ja jatkui seuraavat 30 kilometriä. Jottei olisi niin ottanut päähän, järjesti luonto upean auringonlaskun. Shown loppuhuipennuksena sujahdimme pilkkopimeässä paksuun sumukerrokseen.

Seuraavakin päivä oli vuorilla täydellinen. Annoin olla. Juoksin kotiseudulla kevyesti lumettomilla, mutta kauniin huurteisilla metsäteillä puron vartta, enkä todellakaan tuntenut sen kummempaa retkitarvetta. Hyvin harvinaista, joten kirjattakoon se muistiin.

Ajetaan kohti auringonlaskua. Ja sumua.
Driving towards sunset. And the fog.

En resumen: Creí que eramos yo y el cantón Zurich completo en las montañas de Wildhaus, pero en total por ahí andaba además todo Alemania.

Kurzgesagt: Ich dachte alle aus Kanton Zürich waren in Wildhaus am Samstag, aber zum Schluss war da auch das ganze Deutschland.

Minä vuorella, missä lumi?

Minä vuorella, missä lumi?

Tänään Sveitsissä herättiin koko maassa pakkaslukemiin tai no, jossain taisi olla lähellä nollaa, mutta kuitenkin. Itäisessä osassa oli miinusasteita melkein 30. Tuntuu käsittämättömältä, että viikko sitten Zürichiin tupsahti välikevät aurinkoineen, lämpöineen ja kukkineen.

Tietenkin siitä nautittiin, mutta silti. Tuli olo, että ei, haluan talven. Zürichin ympäristössä lähes kaikki talvipatikkapolut olivat palanneet takaisin kesämuottiin, siis lumettomiksi, mutta en silti olisi jaksanut matkustaa päiväreissua varten kovin kauas tai ylös.

Lumirajan piti pyyhkiä jossain parin kilometrin korkeudessa, silti Zürichinjärvestä seuraavan, Walenseen yläpuolella 1200 m:stä löytyi auki oleva talvipatikkareitti. Ei lumivyöryvaaraa tai muita häiritseviä tekijöitä. Vain märkä, huomautettiin sivustolla.

Alhaalta katsottuna tilanne ei näyttänyt kovin talviselta. Yhtä vihreää seepraa koko vuoristo. Jalkaan vetäisin kesäkakauden vaelluskengät, koska epäilin varpaille tulevan joka tapauksessa hikiset olosuhteet.

Ylös Arvenbüeliin asti oli puhdasta asvalttia, parkkipaikalla tilaa ja rinteessä laskettelijoita, joten kaikki hyvin. Patikkareitti ei ole kovin pitkä ja eestaas-polku, mutta kelpaa sunnuntain hikilenkiksi.

Lunta oli alun keväisen osuuden jälkeen enemmän kuin olin odottanut, edessä valkoista polkua ylös asti. Pöperöistä kylläkin ja reitti oli pudotettu ylärinteeltä siihen, missä edellisvuonna kulkivat vain lumikenkäilijät. Sääoloista johtuen, sillä ylempänä oli suurelta osin vihreää.

Kohti Vorher Höhin huippua kuljettiin teepaidoissa, välikerroksen hihat ylhäällä, punakoina ja hikisinä. Alaspäin tulevat näyttivät palaavan naparetkeltä, huivit tiukasti kaulan ympärillä, pipot, huput, aurinkolasit, kaikki paikoillaan. Me vasta liikkeelle lähteneet, viattomat, emme tienneet ylhäällä puhaltavasta puhurista. Myöhemmin etsin mainintoja Föhn-myrskystä tai muusta tiukasta tuulesta, enkä löytänyt mitään. Silti laella oli seisottava jalat harallaan ja puhelimesta pidettävä kiinni kaikin sormin (siksi yksi myös kuvassa), jottei olisi päädytty alas laaksoon lento-oravan lailla.

Onneksi eväspaussille oli lato ja sen edessä puolittainen kieppi, jonne sujahtaa tyyneen ruokailemaan. Vieressä oli myös penkki linnunpöntöllä, mutta istumaosio oli kärsinyt talvesta.

Aurinko otti ja meni pilveen ja istuessa tuli kylmä kaiken hikoilun jälkeen. Alpin latokuppilasta olisi varmaan saanut kahvia, jota kaipasin, sillä termari jäi täyttämättä ennen lähtöä (äkkipäätös, näets). Silti tuuliset olosuhteet pakottivat paluureitille.

Alamäessä nähtiin erilaisia selviytymistyylejä, yksi veti sivuttain tampaten, toinen töpötteli, kunnes liukui ja oli levitä, otti pari suurta vauhtiaskelta ja joutui juoksemaan loput, kiljuntaa, oho-hups-tilanteita, voimakasta sivuhorjuntaa ja annas-kun-autan-tarjouksia. Itse jouduin turvautumaan uuteen oikea-jalka-johtaa-polvi-koukussa-systeemiin ja vasen oli sivuttain jarruna. Tasapaino pysyi loistavasti, mutta vastaantulija huusi, että hän kyllä väistää polulta hypäten, jos vauhti kasvaa liikaa.

Kahvia saatiin ihan lopussa rinteessä lumirajalla jököttävästä vaunusta. Ei ehkä esteettisin paikka, litslätsmärkää, mutta katseen voi luoda vuoristoon. Itse sumppi oli pahinta ikinä, pikakahvia pulverista ja suolaiset 4 frangia. Mutta lämmintä. Ja seuraavalle lähdölle tulee taatusti mukaan oma termari.

Pilvistä voi aavistaa, että ylhäällä kävi puhuri.
The clouds look like there could be some heavy wind.
Seepramaisema ei lupaa lumisia olosuhteita.
Zebra-hill look doesn´t really promise a real winterhike.
Hissi toimii, samoin rinneravintola.
The lift is working, as well as the sloperestaurant.
Ketä lienevät Figaro, Boy ja Protz? Ehkä täällä kesällä laiduntavat lehmät?
So, who are Figaro, Boy and Protz? The cows who pasture here in summer?
Lämpö on puhaltanut ylempänä.
Warm weather has melted the snow in upper hillside.
Ihan hyväksyttävät talviolosuhteet.
Pretty good winterconditions.
Hei mutta tuollahan on elämää! There´s something happening up there!
Reitti vaikuttaa tasaiselta, pelkkää hämäystä.
The route looks flat, it´s not.
Tästä suunnasta Säntis vaikuttaa pieneltä ja viattomalta.
From here Säntis doesn´t look so intimidating.
Churfirsten ja lumikökkeröt.
Churfirsten and the snowformations.
Hänkin yrittää kestää pystyssä tuulessa.
He also tries to stand straight in the wind.
Ihan ollaan tuulitukkia.
Almost gone with the wind.
Lounas näkymällä. Metallinen viittapylväs heiluu uhkaavasti tuulessa.
Lunch with a view. The metall signpole wings terribly in the wind.
Pakko pistää pää pakettiin, hetkisen kuluttua lisään pipon.
Gotta hide the head and after a while, need also a beanie.
Paluu puolipilvisessä ilta-auringossa.
Back in partly sunny evening.
Lopussa seisoo (paha) kahvi. Ja suklaa.
In the end there´s (bad) coffee. And chocolate.

En resumen: De pronto vino casi la primavera y la nieve se derritió hasta en los montes cercanos. Pero en Arvenbüel pudimos hacer un caminito en la nieve en condiciones bastante invernales. Buena vuelta, café horroroso.

Kurzgesagt: Wir hatten plötzlich fast Frühling und der Schnee ist in den nahen Bergen verschwunden. Aber in Arvebüel konnten wir doch eine Winterwanderung machen. Ein schöner Rundgang, mit schrecklichem Kaffee.

Meillä kävi kevät

Meillä kävi kevät

Täällä taas! Pidin joulun jälkeen vapaata, kuvittelin tarvitsevani ainakin kerran vuodessa ihan puhtaan lomaviikon. Muutamassa päivässä tuli selväksi, että päinvastoin kuin olen aina luullut, kykenin sittenkin tylsistymään. Välipäiville ei ollut kahvilakahvitteluja, elokuvia elokuvatettereissa tai museoissa luuhaamista ja säät pitivät huolen, ettei päiväretkille Zürichin ympäristön vuoristoon ollut oikein myöskään menoa (sadetta, tulvia ja lumivyöryjä). Joten lähdin ulkoiluttamaan uutta urheilukelloa kaupungissa.

Tarkoitus oli kokeilla navigointi-ominaisuutta kotipusikoissa, mutta mieluusti vierailla poluilla. Löysin uuden pätkän yhdistettynä tuttuun ja lähdin kiertämään Witikonin kaupunginosaa metsiä myöten.

Leppeässä ilmassa tuoksui kevät, linnut kantoivat oksia nokissaan ja kaunokaiset, Bellis Perennis, avasivat terälehtensä nurmikoilla loistaen pieninä valkoisina pilkkuina. Ei siis ihan tavallinen joulu-tammikuu. Kadulla ohi sujahti lapsia skeittilautoineen – sortseissa.

Metsässä joen varrella oltiin kanjonissa ja varjossa, viileämmässä ja talvitakkien osastossa. Paitsi me juoksevat, meillä kerrokset kuoriutuivat kilometrien myötä.

Elefanttipurolla laitoin navigoinnin päälle ja kello tuntui entiseen verrattuna älykkäältä ja helpolta. Kunnes suuntaa näyttävä nuoli yhtäkkiä halusikin viedä takaisinpäin. Vika ei ollut ymmärryksessä tai kellossa, vaan reitin gpx-tiedoissa.

Reitti ei lopulta vienyt purossa seisovan elefantin ohi, mutta polun varrella seisova puusta veistetty pää kärsällä kertoi, että paikka oli oikea. Viime päivien puhuri oli kaatanut puita ja aurinko oli jossain kaukana ylhäällä. En ollut muutenkaan ajatellut ottaa kuvia, kunhan pistin juosten, sillä kovin esteettinen ei lumeton, risuinen ja lehdistä muhjuuntunut polku ollut.

Witikonissa reitti vei sen vanhalle kirkolle, jossa entinen naapurimme vihittiin 1900-luvun puolivälissä, luulen muistavani. Kukkula näkyy vanhojen talojen reunustamana tuli mistä suunnasta tahansa ja sen ohi on ajettu taatusti tuhat kertaa, silti vanha osa on jäänyt käymättä.

Kirkon muurilla istui porukkaa nauttimassa auringosta, katselemassa maisemia ja yksi vanhempi pariskunta setvimässä kiivaasti suhdettaan. Portin kyltissä tosin vedottiin rauhalliseen käytökseen kirkkomaan läheisyydessä.

Kontrasti kanjonin varjoisaan lähes sokaisi; miten en ollut tajunnut, että näin läheltä kotia näkyvät Alpit aivan älyttömän upeasti? Zürichinjärven yllä leijui usvaa, mutta lumihuippuja ei peittänyt mikään.

Kukkulalta näkyi myös se, miten moderni piirittää vanhaa. Herttaiset Riegelhäuser eli ristikkotalot ovat jääneet vähemmistöksi ja kaupunki sekä valkoiset laatikkotalojen korttelit kuroneet niittyjä umpeen.

Vain piirun verran viistoon normireiteistä ja olo oli kuin lomalta palatessa. Kello näytti reilut 15 kilomeriä ja 68 tuntia palautumista. Edellinen pitänee paikkansa, jälkimmäinen tuskin. Mutta meillä molemmilla on opettelemista, kellolla ja minulla. Tämän tutustumissession jälkeen olemme valmiita vuoristoon ja tuntemattomille reiteille.

Jokikanjonissa ollaan auringon ulottumattomissa.
The sun doesn´t reach the canyon at this time of the day.
Pahka poikineen. Ja patikkakyltistä näkee, että olemme Zürichissä.
Burl with the family. The hiking sign tells we are in Zurich.
Ristikkotalon oven edessä roikkuu vielä misteli.
The timber framed house has still a misteltoe hangin in front of the door.
Kirkon muurilla istuu porukkaa ihastelemassa maisemia.
The wall is a perfect place to look at the view.
Alpithan ne siellä!
The Alps, indeed!
Kun päätä käänsi kohti Zürichiä, muuttui maisema usvaisemmaksi.
When you turn your head towards Zurich, the view gets misty.
Witikonin uutta ja vanhaa asutusta.
New and old settlement in Witikon.
Turvallisesti kotikukkulalla.
Back on the hometown hill.

En resumen: El tiempo está semi loco y las condiciones en las montañas cercanas malas, así que fui a probar la navegación con mi reloj de deporte nuevo en los bosques de Zurich. Después del cañon en la sombra subimos a la igelicia de Witikon y que increibles eran el sol y los Alpes! Y creo que ahora ya estoy lista para subir a las montañas con este aparato, que me ayuda a navegar hacia los nuevos destinos.

Kurzgesagt: Das Wetter spielt verrückt und deswegen habe ich meine neue Sportuhr in den Wälder von Zürich probiert. Nach dem Schatten im Tobel sind wir auf dem Kirchhügel in Witikon gestiegen und was für ein Kontrast! Wunderschöne Aussicht zu den Alpen und Sonne. -Und jetzt bin ich bereit in den Bergen zu wandern mit den Apparat, der mir zu den neuen Wegen navigieren hilft.

%d bloggers like this: