Zürichin joulu alkaa joulutorista

Zürichin joulu alkaa joulutorista

Ulkona on synkeän pimeää, patterikello tikittää ja kädet uppoutuvat taikinakulhoon. Tunnen itsessäni heräävän sisäisen mummon. Analogisesta radiosta voisi tulla musiikkia, mutta vielä ei ole edes kahvi valmis, se alkaa vasta pikkuhiljaa tuoksua. Olen leipomavalmiina jo ennen seitsemää – ja vielä lauantaina.

Koska on pimeää ja ilmassa kahvi ja kaneli kietoutuvat yhteen, tuntuu joululta. Mietin sytyttääkö kynttilän, mutta kädet, ne ovat syvällä taikinassa.

Valmis korillinen pullia tuntuu yllättävän painavalta ja houkuttelee haukkaamaan. Kokeilen sormella (pestyllä ja erittäin puhtaalla), kyllä, ne ovat lämpöisen pehmeitä.

Pullat lähtevät kohti Zürichin suomalaista perinteistä joulutoria. Samoin laatikollinen kirjojani.

Sirkku tulee dokumentoimaan meidät kirjapöydän takana. Kuva on autenttinen; kaulukset sojottavat eri suuntiin, hiukset pöyhöiset ja paita on ruttuinen, sillä aamun huiske ja hulina ottavat veronsa. Silmänpusseista ei ehkä kannata edes puhua.

Minä ja Helena Väisänen

Reppu ja reitti – patikkapolkujen Sveitsi pääsee Luomajoen Hannun kipukirjojen viereen. Ensin apua kipujen ymmärtämiseen ja hoitoon ja sitten patikoimaan. Tai miten päin vain. (Ehkä Hannulla olisi tähän jokin mielipide?) Ja kun on tauon paikka, pullakahvien seuraksi Väisäsen Helenan dekkari Kuoleman tuoksu (linkki on kyllä äänikirjaan, varsinainen laajemassa kuvassa alla).

Vuoden tapahtumapaussin jälkeen joulutorin kuhina on innostunutta. Pohjoisia tuotteita ja varsinkin niitä tuttuja makuja, sinappia, laatikoita, pullia ja pipareita on odotettu. Niin ja Sirkun perinteisen tiimin jouluateria; ilman sitä joulutorilta puuttuisi se lämmin sydän.

Otan metrin eron pullakoriin ja kirjoihin, istahahdan hetkeksi pöydän ääreen joululautasen kera. Pari suikulaista perunaa, laatikoita, kinkkua, rosollia. Raija asettelee persiljat kauniisti, jotta kuvistani tulee mahdollisimman esteettisiä. Nälkä ja aikainen herääminen sumentavat ajatuksen kulun ja sillä samalla hetkellä, kun lautanen osuu pöytään, tarraan haarukkaan ja upotan sen höyryävään perunaan. Tästä ei ole paluuta. Syön innokkaasti ja täyttymyksen tunteella puoli lautasta tyhjäksi. Energia löytää tien aivoihin ja kauhistun. Ne kuvat. Lautanen on työmaa, jonka kauneuden ymmärtää vain tyytyväinen vatsa.

En ehdi edes päästä pahoittelemaan tilannetta, kun parilla harppauksella olen takaisin täyttämässä pullapusseja ja kertomassa kirjoista. Puhun niin, että loppupäivän joudun säästelemään raakkuvaa ääntäni. Sosiaalisuusöverit, todellakin. En muista koska olisin nähnyt niin monet tutut kasvot ja jutellut näin pitkään yhtäjaksoisesti.

Myös suomalaista kirjallisuutta kääntävän kustantamo Antiumin Beat Hüppin levittää kirjansa pöydälle. Meiltä kysellään, tulemmeko ensi vuonnakin. Kyllä, jos vain on tuotantoa mitä myydä. (Niin ja jos joku jäi ilman Reppua ja reittiä, lähetä viestiä. Jos saan kasaan tarpeeksi tilauksia, pyydän paketillisen yhdellä kertaa, jotta postikulut saadaan pienemmiksi.)

Ja pandemiaa tai ei, Joulupukki on paikalla, eikä kohtaamishetken maagisuus jää jälkeen aiempien sukupolvien kokemuksesta. (Tytär aikanaan sanoi pukille toivovansa timanttisormusta ja kyyninen vastaus “Niinhän ne kaikki…” hämmensi hiukan, muttei kuitenkaan ollut täysin tyrmäävä. Ja joulupukki oli todellinen vielä muutaman vuoden.)

En resumen: Para nosótros en Suiza la navidad empieza de la feria tradicional de los finlandeses. Esta vez yo participé con mis rollos de canela y mi nuevo libro.

Kurzgesagt: Für uns in der Schweiz fängt die Weihnachten auf dem finnischen Weihnachtsmarkt. Dieses mal war ich dabei mit meinen Zimtschnäcken und mit meinem neuen Buch.

Kun syksy kuvottaa – oikeasti

Kun syksy kuvottaa – oikeasti

Siinä vaiheessa, kun lehtiä ropisee maahan, on lenkillä aktiivisesti tiedostettava mikä kuukausi on menossa. Lokakuusta eteenpäin eletään hälytystilaa, lehtiä on maassa sikana ja niiden alla kavalia kiviä.

Sen se tekee, kun hakeutuu maahan, jossa on enemmän lehtensä varistavia kuin havupuita. Eli oma vika. Myönnän. Mutta lehtikirjo huumaa; ruskean, keltaisen ja oranssin sävyt täplittävät maata kuin parastakin tilkkutäkkiä. Ja se tuoksu! Se on sama joka kolkassa. Maatuvan, kostean syksyn multainen aromi. Melkein parasta. Ellei lasketa kesäistä kuusimetsää muurahaisen tuulahduksella.

Sujahdan portaat alas jokivarren kanjoniin, jarruttelen lehtien päällä, jotten valuisi alas kuin Linnanmäen vekkulassa. Otan kenties muutaman juoksuaskeleen ja siinä se on. Outo olo vatsassa. Syksy ei vain huumaa, mutta myös huimaa.

Käännän katseen jokeen tai purohan se tällä hetkellä on. Lehdet vilahtelevat ohi liikkeen nopeudella. Ylhäällä puissa on tasaisempaa värimattoa, mutta silti, on räpyteltävä silmiä saadakseni kirjavuuden hallintaan. Ei sillä, että se auttaisi mitenkään.

Välillä on pakko pysähtyä. Yhteen tasaiseen väriläiskään keskittyminen lieventää kuvotusta. Taivasta ei puiden keskeltä oikein näe, sininen tai harmaa, värillä ei ole niin väliä, kunhan tasaisen yhdenmukainen. Huomaan sienirykelmän, sekin sopii, sillä ne ovat vain ruskeita.

Nousen kivelle, sieltä katsottuna laikukas maisema on kauempana ja hallittavampi. Seison hetken ja annan vatsan rauhoittuna. Sitten taas mentiin.

Syksypahoinvointi iskee vain jalan kulkiessa ja lehtipeitteellä. Epäilen sitä matkapahoinvoinnin sukulaiseksi. Siis mitä hittoa universumi?

Kerään todisteita luonnosta syksyn kauneudesta ja ihmeellisyydestä (omenankukkia marraskuussa!!), sillä yhtäkaikki, tämä on parasta vuodessa. Hetki, jolloin pistämme kesän pakettiin ja siirrymme kohti pimeää aikaa.

P.S. Se viime postauksen outo “kukka” onkin hedelmä ja sisältä paljastui viikkoa myöhemmin siemen. Marjolle kiitos vinkistä, se lienee Euonymus phellomanus ja jos ei aivan, niin ainakin samaa sukua.

Tämä on sitä kirjavuutta. Ei kylläkään pahimmillaan, koska aika ruskeaa ja vettynyttä.
The source of my autumnnausea, the leaves on the ground.

Rauhoittavat sienet.
Calming mushrooms.
Veteen tuijottelu auttaa aina.
Staring to the water helps always.
Perspektiiviä vähän ylempää.
Perspective from a bit higher level.
Nämä nyt vain on söpöjä.
These are just cute.
Kevään herkkyyttä syksyllä.
The delicacy of spring in autumn.
Tämä omenan nuppunen on vasta avautumassa.
This applebud is just about to open.
Euonymus phellomanus?
Tämä vihreä rauhoittaa.
Calming green.
Tässä kohtaa kirjavuus on tarpeeksi kaukana.
Here the colorfulness is far enough.

En resumen: En el otoño las hojas cafés, anaranjadas, amarillas y rojas decoran el piso. Y a mi me causan algun cierto cinetosis otoñal. Será por mi origen del país de los pinos, donde se caen menos hojas en el piso? Quien sabe. En todo caso, el otoño sigue siendo mi estación favorita.

Kurzgesagt: Im Herbst dekorieren die orange, rote, gelbe und braune Blätter den Wald. Und verursacht mir eine gewisse Übelkeit. Vielleicht, weil ich im Land den Föhren geboren bin. Wer weiss. Aber, sowieso, Herbst bleibt mein Lieblingsjahreszeit.

Syysjuttuja kotosalla

Syysjuttuja kotosalla

Loppuvuodesta kello alkaa nakuttaa nopeammalla tahdilla, oletko huomannut? Tekemisiä ropisee jatkuvasti lisää; kirjaan kotitreenin lomassa muistuvia juttuja kalenterin sivuun käsialalla, josta en myöhemmin saa mitään tolkkua. Jos nousisin jumppamatolta seisomaan, prosessi helpottuisi, mutta toisaalta, kintut ovat jo väsyneet ja yläasennosta eksyisin hyvin helposti istahtamaan tuolille ja treeni…se saattaisi unohtua.

Joka tapauksessa, siirrettyjen töiden listalla, niitä jotka hälyttävät jo punaisella ja piti olla jo hoidettuna näinä marraskuun päivinä, on useita. Kaikkiin liittyy sana “raivaus”. Kuten piha, joka alkaa olla Edenin tilassa. Tai mistä minä siitä tiedän, epäilen vain, että sielläkin etenivät köynnökset ja villit sekä uusia maita mahtavia etsivät kasvit. Meillä se tarkoittaa nilkan korkuista heinää, sellaista rypylälehtistä, leveästi kasvavaa salaattia muistuttavaa voikukan lehtikasvustoa, pihan ristiin rastiin ylittävää ja yhä ylös yrittävää murattia sekä punaviinimarjaa ja muita puskia kuristavaa kiiviä.

Sää oli törkeän hieno, aamulla utuisen punertava, vilakka ja iltapäivällä yhtä aurinkoa, silti vielä varjossa puraisevaa keliä. Mutta vuoristohommat oli pakko unohtaa, vaikka olisi ollut tienoita lumikerroksella ja syksyn sekä talven koristamia maisemia. Kylmästi ohitin kaikki ajatukset retkestä.

Lenkillä lähitienoolla ei enää niin ottanut päähän, edes vaikka kauppareissu oli vielä tiedossa. Tuli jätettyä sekin viikonlopulle ja myöhään, siihen hetkeen, kun jäljellä ei ole kuin viimeiset onnettomat käntyt leipähyllyissä ja tomaateista rangat. Mutta siis lenkkipolulla oli luvattoman kaunista.

Metsässä tuntematon lehtipuu työnsi vaaleanpunaista kukkaa. Näitä ihmeitä, joita yhä vielä löytyy luonnosta, jota en tunne lapsesta lähtien. Siis että syksylläkin voi olla kasveja, jotka ovat koko kevään ja kesän odottaneet pääsevänsä kukkaan.

Harmaahaikara järvellä kulki reunoja, ehkä sieltä löytyi kohmeisia sammakoita tai pikkukaloja. Tepastelimme myös hetken yhdessä hiekkatietä. Harvinaisen piittaamaton yksilö.

Pihan raivauksessa alku on vaikein, vauhtiin päästyä taas ei saa lopetettua. Vasta kun kädet alkoivat krampata, tajusin, että pitää irroittaa heinästä. Siihen mennessä oli tullut tehtyä monta pöntöllistä tulosta. Suurin yllätys oli, että kukkien ja heinikon takaa paljastui muurin reunasta kaksi komeaa lehtikaalia. Vähän etanansyömiä, mutta tummanvihreitä ja pontevia.

Kiivi sen sijaan oli ottanut varmalla otteella kiinni kaikesta lähellä olevasta, kuten punaviinimarjasta, mustaviinimarjasta, ruususta ja aitauksesta. Sen varret kiertyvät tiukasti ja muuttuvat lähes kiivikovaksi, vai mitenkäs sitä sanotaankaan. Saksilla oli hommaa, mutta sain erävoiton. Nyt näkyy taas järvi ja puskat hengittävät päästyään kuristusotteesta.

Ruokalistalle eivät vielä päässeet omat kurpitsat, jotka siis odottelevat vuoroaan pihapöydällä auringossa, vaan kaupan ryhmyläinen xx-lajike. Se on varmaa tavaraa, toimii hyvin täytettynä. Höyryävä kurpitsa täytettynä valkosipulilla, punasipulilla, maissilla ja fetalla sekä reippaalla tujauksella mausteita on kaikinpuolin ihanaa, niin ulkomuodoltaa kuin maultaan.

Ja koska on syksy ja pimeä tulossa, tarvitaan lisukkeita myös kahville. Joudun ehkä muuttamaan Suomeen siksi, että olen kehittänyt riippuvuussuhteen Fazerin Crunchy salted caramel -pötköön. Ja syksyllä tunne vahvistuu, sillä pitäähän ihmisenkin varustautua talveen. Varastoja on kerättävä.

Palkinto sille, joka nimeää puun.
A prize for the one, who names the tree.
Lampaat sulautuvat ympäröistön väreihin.
The sheep disappear to the colors of the environment.
Kurkistus harmaahaikaroiden pesimäniemeen.
That´s where the grey heron have the nests.
Harmaahaikara ottaa lojot.
The grey heron decides to leave.
Kaksi omaa, yksi muualta.
Two from our garden, one from somewhere else.
Näyttää viattomalta, mutta on kaamea kuristaja.
Looks innocent, but is a horrible choker.
Astia ja ruoka samassa. The dish and the meal combined.
Jösses, täällähän kasvaa lehtikaali. Good grief, we do have kale here!
Palkinto töiden jälkeen. Taputapu
The reward after work. Well done.

En resumen: A veces hay que tratar de olvidarse, que el dia seria perfecto para ir al monte y solo empezer a hacer las cosas de la lista, como trabajar en el jardín, que por cierto, es mucho más bonito y comodo justo en un dia perfecto. Y hablando de lo bonito, así es el el otoño también en casa. Un corridito en los colores del final del año, en un día fresquito, pero asoleado es para disfrutar a lo máximo.

Kurzgesagt: Manchmal muss man es nur vergessen, dass das Wetter perfect für einen Ausflug in den Bergen wäre. Es ist doch auch angenehmer den Garten für Wintermodus zu bearbeiten, wenn die Sonne scheint. Und joggen – macht mehr spass ohne Hagel und Eiskalten Regen. Als Belohnung: gefüllter Kürbis und Kaffee mit Liebelingsschoggi.

Virtuaalireissu vuoristoon!

Virtuaalireissu vuoristoon!

Nyt olisi mahdollisuus lähteä katsomaan Sveitsin Alppeja minun luotsaamanani. Reissupäiviä on tällä erää kolme: 17.11, 30.11 ja 10.12. Matkan voit buukata virtuaalimatkojen verkkosivulta.

Retket tehdään Zürichistä käsin ja aluksi piipahdetaan katsomassa Appenzellin värikkäitä ja nättejä taloja. Alpeilla patikoimme kolmeen kohteeseen ja näemme ylös kiemurtelevia teitä, alppijärviä ja lumihuippuja.

Tervetuloa mukaan!

Viimeinen vilkaisu syksyyn luisevassa St.Martinissa

Viimeinen vilkaisu syksyyn luisevassa St.Martinissa

Vuorilla tupruttaa lunta ja mieli tekisi kovasti alkaa suunnitella talviretkiä, mutta palaan vielä hetkeksi viime päiviin. Syksy, aah syksy, se on ollut niin kaunis.

Paitsi että eilisestä siis sataa, tääällä missä emme ole vuorilla.

Viimeiseksi lumettomaksi patikaksi tältä vuodelta jäänee reissu Calfeisentaliin ja St. Martinin kylään, jolle antaisin vuoden markkinointipalkinnon. Useasta lähteestä, kuten yhden auton mentävän vuoristotien alussa olleessa kyltistä, selvisi, että kylä on 1300-luvulta, upea ja ihmeellinen, ehdottomasti nähtävä.

Patikka oli tyssätä jo ennen alkua seuraavaan kylttiin patosillalla: iso punainen renkula ja VERBOT edetä autolla. Jalan kohtasimme seuraavan kilven: “Vettä on tullut niin roimasti, että myös jalankulku kylään kielletty.” Koska se oli käännetty katselemaan järvelle, tulitsimme varoituksen menneeksi.

Yksi kutsu, kaksi kieltoa. Tässä vaiheessa kylä alkoi vaikuttaa oudolta.

Järven turkoosi lumosi, patikkapolku tunnelissa muistutti minkälaista elämä on kaivostyöläisillä. Takaisin ulkoilmassa oloa varjosti pelko ylhäältä lierivistä kivistä, josta myöskin ilmoitettiin kyltillä. Se tosin vauhditti matkaa.

St. Martin on Walser-kylä eli joskus 500-luvulla liikenteeseen lähteneen kansan yksi etappi. 1300-luvulla tänne tultiin Rhônen liepeiltä. Sitä vain mietin että matka on mahtanut olla hikinen ja jyrkkien seinämien varjossa sekä kylmä että vaarallinen. Lumivyöryt, turpoileva joki, vierivät kivet.

Siksi kai muutaman hengen hautuumaa on ylempänä ja turvassa kukkulalla, josta näkee alas joelle ja kylään. Kirkolle on matkaa – tai kirkolta on matkaa.

Sitäpaitsi, miten päätös juuri tähän jäämisestä on tehty? Ei, emme mene laakealle niitylle, vaan vuorten kätköön. Ehkä se on ollut turvallinen soppi. St.Martin on vieläkin maailmalta piilossa.

Taloja oli lopulta kourallinen, eivätkä ne eronneet muista vuoristomökeistä muutoin kuin että kunnossapitoa olisi voitu harrastaa. Ehkä kylä kukoistaa kesällä?

Wirtschaft, kestikievari, oli niin kiinni, että ikkunaluukutkin oli suljettu. Terassi oli pakoillaan, mutta erittäin vähän kutsuva. Täällä oli kylmä, ilta ja yksi pakettiauto parkissa. Kahdessa ikkunassa kajasti valo, muiden ovilla luki Privat. Ei kovin kutsuvaa.

Kahdella harppauksella oli kylä kuljettu. Selvästi metsästäjäkansaa, sillä ovien kamanoita koristivat kallot.

Kirkko on seissyt tässä pitkään, eikä edes juuri kylän vierestä pyyhkäissyt tulvavesi ole sitä vuosisatojen aikana heilauttanut. Ohjeissa kehotettiin menemään sisään, anna energian virrata sisääsi. Löin nenäni oven ikkunaan. Sisällä värisi sähkölamppu ja lukko oli tiukasti kiinni.

Energiat kyllä alkoivat virrata, vai lieneekö hermostus, kun näin kylän entiset asukkaat pinossa kappelin vierustalla. Kysyn vain että miksi? Eikö heitä jaksettu kantaa hautausmaalle (tämä selittäisi sen, miksi ristejä oli vain kolme.) Vai ovatko nämä luut pyhimysten?

Kukaan ei vastannut kysymyksiini. Istahdin kirkon päätyseinämää vasten, rotkon reunalle rakennetulle penkille ja tuijottelin kanjonin iltavalaistukseen. Ei ihme, että Walserit päättivät pysähtyä juuri tänne. Itsekin olisin jäänyt, ellei vatsaa olisi jäytänyt järkyttävä nälkä.

Ylhäällä aurinkoa ja syysvärejä.
In the mountain sun and fallcolors.
St. Martinin aurinko osuu vain läikkänä järveen.
The sun of St. Martin shows only as a spot in the lake.
Ilta tulossa.
The evening.
Patikan lähtö- ja paluupaikka: St.Martin.
The start and end of the hike: St.Martin.
Kylässä on metsästäjiä.
There are hunters in the village.
Ravintola vasemmalla.
The restaurant on the left.
Kirkko. Church.
Ei pääsyä sisälle. No entrance.
Aiempia asukkaita? Levätköön rauhassa. The old inhabitants?May they rest in peace.
Tuonne kiivettiin. (kts. ed. postaus) (Pahoittelut kuvan laadusta.) The first part of the climbing. (Check the previous post) (Sorry about the quality of the picture)
Joseph Martinin mökki.
The hut of Joseph Martin.
Asutusta. The settlement.
Hyvin yksityinen ovi.
Very privat door.
Ilta.
Evening.
Takaisin luolan läpi.
Back through the tunnel.
Ja lopussa odottaa valo.
And in the end there´s light.

En resumen: Los Walser vinieron a St. Martin en los 1300 y me pregunto, cual era la razón de quedarse aquí, en el medio de los picos austeros y a la par de aguas violentas, que seguramente varias veces casi se lo llevaron al pueblo. Pero – buena decisión. La iglecia y las casitas que en aquellos tiempos construyeron, siguen aquí.

Kurzgesagt: Die Walser sind in St Martin seit 1300 gewesen und meine Frage wäre, warum sind sie da geblieben, in der Mitte von den steilen Bergen, neben der aggressigen Flüssen. Aber es war eine gute Entscheidung. Die Kirche und die Häuser, damals gebaut, sind immer noch da.

%d bloggers like this: