Viime päivät olen vaellellut, huoneesta toiseen, pihalle ja sisään, postilaatikolle ja pesutupaan. Kerran peräti muutaman kilometrin kotiovelta parisataa metriä ylemmäs. Autolla tulin takaisin.
Ruusu rinnassa on saanut uuden merkityksen. Vedän viruslääkettä jo kuudetta päivää. Raaputan infernaalisesti oikeaa puolta yläselästä. Paikkoja ei enää jäydä, terävä hermotus on laantunut, mutta kärsin paikallaanolosta. Ensi viikolla saan taas uida, olla auringossa ja urheillakin. Jos vyöruusu suo.
Olen myös hypistellyt kristallia. Niiden väitetään auttavan lähes kaikkeen. Minusta se on vain hieno ja tällä hetkellä ainut kontakti vuoriin. Ja sen pudotin ikkunasta. Grillin päältä kivilaatalle ja se osa, joka ei ole kristallia lohkesi, katosi. Se, joka teki siitä epätäydellisen kristallin ja siksi täydellisen hypisteltäväksi. Voisi tietenkin kysyä, miksi ylipäätään pitelin kristallia ikkuna-aukossa hyppysissäni. No valon takia. Tietenkin. Jotta se läpäisisi särmät ja näkisin kristallin sisään.
Aamuyöstä heräsin raapimaan ja koska uni kaikkosi kokonaan, suunnittelin tekeillä olleen artikkelin ja ruuat. Päivän tapahtuma on ollut aamiainen pihalla, sillä silloin on vielä varjoa. Kaurapuuro alkoi äkkiä kyllästyttää, siitä huolimatta, että joukossa oli pähkinöitä, kurpitsansiemeniä, kuivattuja aprikooseja ja muuta. Surautin sen sauvasekoittimella pannukakkuainekseksi ja söin ihastuneena vaahterasiirapin kera. Paras pohja ikinä.
Lauantaina – samoin aamupalalla – näin pieniä kohoumia järvellä, kuin jättimäisiä sadepisaroita olisi osunut pintaan. Muina kiikarikyylinä tarkkailin järven ylitystä terveellisen välimatkan takaa, kahvia lipitellen. Kylän uintitapahtuma on selvästi kärsinyt joko inflaatiosta tai koronasta. Porukkaa oli vähemmin kuin koskaan ja viimeiset kauhoivat pelottavan hitaasti. Onneksi pelastusveneet ja muut gondolierit olivat lähettyvillä varmuuden vuoksi.
Ja aamupalasta muihin ruokiin: kurpitsat ovat ilmaantuneet peltojen laitaan ja hain ensimmäisen risottoon. Myskikurpitsa oli pikkuisen minusta vihertävä, sisältä vaaleahkon kellertävä, etten sanoisi raaka. Pilkoin sen silti onnellisena raastamiseen soveltuviksi palasiksi. Helteen taittumisessa syyskuuksi on puolensa: kurpitsat.
Lopuksi vielä muita elämää maustavia asioita, nimittäin Rikostarinoita maailmalta on kuulemma tullut painosta. Homma siis etenee. Vastaan Sveitsin osuudesta; muuta odottelen jännittyneenä!
Siellä niitä tulee. Uimareita. There they come, the swimmers.Tämä kaurapuuro maistuu mahtavalta. This outmeal is tasty!Lupiinin uudet lehdet punertaa. The new leaves of lupine are reddish.Valtava ja ihana. Myskikurpitsa. Huge and fabulous, a butternut squash.Kattauksessa voisi olla toivomisen varaa, mutta taivas pistää parastaan. The setting of the table could be more elegant, but look at the sky!
En resumen: Nada de montes, nada de caminatas. O sí, pero solo de un cuarto al otro.
Kurzgesagt: Keine Wanderungen, oder schon, von einem Zimmer zu das andere.
Kartan sadetta vuorilla, mikäli mahdollista. Ukkosta kuin ruttoa. Avoimelta rinteeltä ei löydy suojaa ja ihmisparka on villinä raivoavan tuulen ja sateen saartamana, ehkä tönimänä, irtonaisena ulokkeena ja ukkosenjohdattimena.
Tutkin lähtiessä kaikki mahdolliset sääsivustot, ennusteet ja arvelut ja niiden mukaan säädän ohjelmaa. Ja jos vaikuttaa siltä, että päivän loppupäähän ajoittuu myräkkä, jätän vaellussauvat kotiin, sillä epäilen niiden vain lisäävän mahdollisuutta saada tärskyn taivaalta.
Aurinko paistoi aamulla lämpimästi ja olin jo vaihtanut plääniä moneen kertaan. Suuntaan vai toiseen? Ylös ja alas? Vai ylös, kiertäen ja junalla? Mennäkö ollenkaan?
Firstille nousevalle päivän ensimmäiselle hissille oli odottelemassa vain kourallinen porukkaa. Sillä se sää. Kysyin vielä lähtiessä tietäviltä ja sanoivat, että poutaa riittää hyvälle vaellukselle. Uskoin. Ja lähdettiin.
Aamun rauha oli ihmeellinen, näillä seuduin tuppaa olemaan tungosta. Kauris oli samaa mieltä, se hypähteli rennon kevyesti ja pysähteli haukkaamaan ruohoa. Murmeleiden vihellyksiä kuului puolelta jos toiseltakin, mutta ihan lähikontaktia ei saatu. Useampi huomioi kulkijat ja jähmettyi patsaaksi varmuuden vuoksi. Sillä meistä ei tiedä. Saatamme olla vihollisia.
Ennen viimeistä siksakkia Faulhornin huipulle tie oli täynnä. Juttelin lehmälle, että josko se antaisi tilaa. Juttelin myös sähköaitaa virittelevälle isännälle, sillä hän paikallisena varmaan tietäisi säästä. “Ei mitään hajua”, hän sanoi ja räpläsi puhelinta. Sieltä varmistettuaan uskalsi kehottaa matkaan. Jos huipulle nousun jälkeen jatkaisimme välittömästi matkaa, ehtisimme ohittaa säälle armottomimmat kohdat ennen rajuilmaa3.
Vilkaisimme maisemat, söimme lounaan sijaan vahvistavat patukat ja lähdimme reippahasti alamäkeä, tasaista, ylämäkeä ja kohti uutta, sinistä järveä ja turkoosia järveä.
Paljaalla harjanteella ylle liiti valtava lintu. Nostin pään ylös ja olin horjahtaa, tunsin olevani maailman huipulla. Siivenväli ja leveys ei antanut epäilykselle sijaa. Alppikotka! Sen perässä tuli jokunen pienempi, joista en saanut selvää. Väittäisin että haukkoja, mutta miksi ne lentäisivät kotkan perässä? Kotkan jälkikasvua?
Maasto oli murenevaa, joka mutkan takana uudenlaista. Välillä Grand Canyon -tyyppistä, toisinaan selvää Alppia niittyinen, sitten valkeahkoa outoa kivikkoa.
Ukkosesta ei ollut jälkeäkään, silti katsoin kelloa ahkerasti. Matkaa riitti ja piti saada energiaa. Pötköistä sitä saa, päätin. Niillä pääsee perillea asti. Ei, tarvitaan sittenkin lounasta.
Louhikon alla näkyi Männdlenenin vuoristomökki, mutta kunnon ruokailu veisi liikaa aikaa. Alamäkikivikon puolivälissä oli selvää, ettei asiakkaita juuri ollut. Ehkä sittenkin. Jotain, mikä ei vaatisi valmistusta.
Päivän kasviskeitto oli kaasulla höyryävänä, samoin siihen kuuluvat ohuet makkarat. Korillinen leipää ja puoli litraa vettä lisäksi. Isäntä kertoi, että tänne asti patikoineiden olisi pelastushelikopterin tyyppien mukaan pitänyt helteillä juoda jo 2,5 litraa. Edellisinä päivinä oli tullut useita uupumuksen partaalla. Taju saattaa mennä yllättäin pelkästään nestehukasta. Olivat kuulemma juoneet vettä, kuten asiaan kuuluu. Kun isäntä tiukkasi määrää, oli se vain joitakin desejä.
Tuuli puhalsi raikkaasti. Isäntä tuli kiikareiden kanssa, kotka istui lähinyppylällä tarkkailemassa maastoa. Kyselin mielipidettä säästä ja mies pyöritti päätä. Ei ole tulossa sadetta, ei tänne.
Mutta meillä oli vielä matkaa sinne, minne oli luvattu ukkosta. Isoa louhikkoa seurasi kivimuruinen rinne, kapeaa ja viettävää. Sitä en olisi sateella ilman sauvoja selvittänyt.
Mutka mutkalta, alas ja ylös, lähestyimme Schynige Platten harjannetta ja muutaman harhautuneen pisaran lisäksi avautui näkymä järville, Brienzerseelle ja oletettavasti Thunerseelle. Sinisenharmaa, lilahtavakin, välkkyviä salamia ja jokunen jyrähdys. Siellä se oli, vuorten toisella puolen.
Katselin kolmea edessä avautuvaa reittiä auringossa, sinisen harmaata taustaa ja päätimme vielä mennä äärimmäistä, harjanteen reunimmaista. Sieltä kurvaisimme suojaista polkua mahdollisimman suoraan kohti asemaa.
Jokunen sata metriä ennen Schynige Platten rakennuksia nousi pyörteinen tuuli. Yritin kiskoa takkia ylleni, se halusi lentää taivaalle, kädessä oleva kännykkä myös. Pilvet tulivat kovaa kyytiä ukkosen puolelta peittämään meidät, laskeutuivat viereen, alemmas laaksoon, pyörähtivät takaisin. Maisema vaihtui sekunneissa moneen kertaan.
Sade yltyi rankaksi, kun olimme jo aseman katoksen alla. Rakeet ja sateenkaari tulivat bonuksena, samoin tieto siitä että alas vievä juna oli peruttu. Siihen oli iskenyt salama. Aseman ihminen haalareissa käveli koira perässään hakemaan tikkaat; menivät yhteen suuntaan, sitten toiseen, mies puuhasteli jotain sähkölaitteiden kanssa, koira makoili odottaen.
Istuin portaalle ja vedin pitkähihaista päälle. Puolitoista tuntia myöhemmin päivän viimeinen juna pääsi tuksuttelemaan ylös vuorelle. Hitaasti jarrutellen laskeuduttiin alas laaksoon, yhdellä pysähdyksellä. Lehmä pyrki raiteille. Esikouluikäinen lehmipoika huopahattu päässä, oksa kädessä, komensi kantturoita pysymään poissa tieltä. Nainen, ehkä äiti, tuli myös hätiin, mutta siinä vaiheessa tilanne oli jo hallussa.
Aamu on lupaava. Promising morning.Patikalla nämäkin. These were hiking too.Alpit. The Alps.Patikkakaveri. The hiking pal.Faulhorn huiputettu. The peak of Faulhorn climbed.Sininen ja turkoosi järvi. Blue and turquoise lake.Pientä kiveä tiellä. Some stones on the way.Sapuskapaikka Berghaus Männdlenen (2344 m) poterossa. The lunchplace Berghaus Männdlenen (2344 m)Energiaa loppumatkalle. Onneksi syötiin, matka venyi. Energy for the rest of the way. Didn´t know that it was gonna be a looong way.Kivikossa ei juuri ole multaa, mutta kukkia riittää. There´s almost no soil, but a plant finds a way to grow.Tämä on alppivuoristoa. This is Alps.Tämäkin on alppivuoristoa. This is Alps too.Alppikannusruoho. Erittäin pieniä kukkia. Linaria alpina, very small pretty flowers.Meidän polku kulkee harjannetta ukkosen ja auringon rajalla. Our path is the one just on the border of the sun and storm.Tällö puolella vallitsee ukkosolosuhteet. The stormside.Dauben näköalapaikalta pyyhkäistiin möhkäreen vierestä vasemmalta alas. Beside the weird stone there´s our way down towards the station.Tie sulkeutuu. The path is closing.Apua mie lennän. Help I´m gonna fly.Selviän ehkä sittenkin. Might survive after all.Lehmät järjestykseen. Putting the cows in order.
En resumen: Un par de cientos de metros antes de la estación de Schynige Platte se nos vino la tormenta encima. Un espectáculo increible y por dicha, no hasta que en el final. Al tren tuvimos que esperar 1,5 horas, ya que le pegó un relámpago.
Kurzgesagt: Ein Gewitter in den Bergen möchte ich immer vermeiden. Aber es war ein super Show und zum Glück waren wir schon in der Nähe vom Bahnhof Schynige Platte.
Heräsin ihanaan aamuun – pilviä! Miten hyvältä tuntuu viileämpi aamu, ulkona yli kymmenen astetta vähemmän ja sisällä, no asteen verran.
Viikonloppuna mittari pyyhki punaisella, näillä seuduin kai jossain 35 asteessa. Nyt istuin rauhassa lehteilemässä aamun uutisia, siemailen kahvia, enkä tunne tarvetta mennä enää ikinä minnekään.
Helteellä on kaksi mahdollisuutta, joko pysytellä järvessä tai nousta pariin tuhanteen metriin vuorille. Mietin viikonloppuna jälkimmäistä, mutta koska otsoniluvut olivat nekin korkeat ja autossa istuminen on kuumassa ja ruuhkassa karmeaa, päätin jäädä istumaan pimeään kotiin. Ikkunat kiinni, verhot kiinni, luukut kiinni.
Naputtelin rästijuttuja kokoon, siivosin vessan, luin lehtiä. Tein kyllä ihmiskokeen, kävin kaupassa jalan. Otin reissusta kuvan todisteeksi ja ruusut osuivat korvan taa. Vielä tällä hetkellä kännykän kamera jaksoi ottaa kokonaisia kuvia.
Kadut olivat tyhjät, torillakin vaimeaa. Mäen jälkeen kaupan viileys tuntui ihanalta. Myös niistä sadasta muusta, jotka ovat ostoksilla. Puoli kylää on paennut kylmäaltaiden äärelle.
Kuumimpana hellepäivänä selviää, ettei kännykkääni ole tarkoitettu näihin olosuhteisiin. Se kuumenee kaikista toiminnoista ja saan otettua vain puolikkaita kuvia – ja ruutu pimenee. En halua luopua vanhasta toimivasta, tähänhän saa tilattua uuden akun. Niitä löytyy Zürichistä kolme. “Otetaanko kaikki?” kysyy Aldo. Nauran – ja kadun hetkeä myöhemmin. Ehkä luuri kestää vielä pidempään kuin uusi akku. Ehkä elokuun kuumassa tarvitsen seuraavan.
Zürichinjärven rantakadulla eletään kuin Floridassa, porukkaa suihkaa uikkareissa tai kylpytakki auki lepattaen, pyyhe olkapäillä kohti vihreää viileää. Varjot on kysyttyjä ja vedessä yllättäin tilaa. Rantojen uimalat sen sijaan ovat ihmismassoja, tungosta. Niissä on palveluja, suihkut ja syötävää.
Eräänä kuuman päivän aamuna (tulihan se kuuma selväksi?) olin sitä mieltä, että jos olen käynyt lenkillä Costa Ricassa rannalla, se onnistuu myös Zürichissä. Tosin Tyynellämerellä jolkottelin aamukuudelta, nyt kello oli jo puoli yksitoista. Läiskin aurinkorasvaa ja katua pitkin metsään. Kanjonissa kulkevaa jokivartta oli ihana kulkea, juoksusta oltiin aika kaukana, mutta väliäkö sillä. Täällä olivat kai ne loput zürichiläiset. Varjossa, matalassa joen lirussa asteli kiveltä veteen ja taas kivelle vanhempia lapsineen, nuotiopaikoilla leiskui tuli ja ylempänä pikkuruisen järven vieressä niityllä oli sama meininki.
Ylimmässä pisteessä vilja- ja heinäpeltojen keskellä auringossa sen sijaan ei ollut ketään. Aika nopeasti ymmärsin miksi. Ilma ei liikkunut ja kuumuus musersi. Pää ei ollut vielä niin paistunut, etteikö se olisi osannut muistuttaa järven viileydestä. Siispä suoraa tietä alas veteen.
Puolivälin jälkeen vesipullo oli tyhjä, jano karmea. Oli kurvattava lähimmälle lähteelle, mistä kertyi lisäkilometrejä. Mutta vesitankkauksen jälkeen oli hyvä.
Järven laineissa kelluessa vielä parempi. Sen sijaan nousu mäkeä ylös kotiin karmea. Paljasjaloin kävely oli vielä siedettävää järven tasolla, mutta mitä ylemmäs mentiin, sitä kuumempi oli asvaltti. Juoksin kantapäillä viimeiset metrit ja melkein talon portilla oli pakko vetää hätäisesti kengät jalkaan. Ei enää senttiäkään asvaltilla tai edes kivilaatoilla. Sain poltettua jalkapohjat niin, että ne olivat arat vielä seuraavanakin päivänä.
Illalla huomasin, että tilanne olkapäissä ja yläselässä oli toinen kuin olin kuvitellut. Läähmin paksun kerroksen viilentävää rasvaa. Hihaton lenkkipaita oli siis huono idea, voiteista huolimatta.
Nyt ikkunat ovat levällään, ovet myös. Kuulen sateen ropinan. Tunnen kuinka ajatus kirkastuu ja toivon ihmettä, joka elvyttäisi puhelimen. Jos on asiaa, lähetä minulle sähköpostia.
Mie. Me.Ei ole terassilla kahvittelijoita. No coffeedrinkers at the terrasse.Monenlaista vihreää. Melkein keltaista. Different greens, almost yellow.Joutsenpariskunta oli liikkeellä poikasineen. A swan family was on the way with its offspring.Auringonlasku kuin Saharasta. A sunset like in Sahara.Liljat tykkää kuumasta. These lilies don´t mind the heat.Putouksen äärellä on raikasta. Refreshingby the waterfall.
Hiukkasen meinasi verenpaine nousta, kun Suunnon ruutu oli mustana juuri sillä hetkellä, kun piti startata kohti Italian rajaa. Reitillä kuulemma vaaditaan jonkinlaista suunnistustaitoa. Ilman kellon tukea en lähde, hermoilin.
Kello heräsi kuitenkin henkiin; seuraavana yllärinä oli ruuhka moottoritiellä, puolivälissä matkaa. Yhtä matelua ja odottelua. Kesäkuu on kuitenkin hyvä hetki myöhäisille lähdöille; valoa riittää pitkälle iltaan.
Surettaseen ja Surettatalin lähimailla olin jo aiemmin katsellut kiemurtelevaa solatietä Italiaan. Mitä sieltä löytyy? Kivoja paikkoja? Jotain kivempaa kuin rajan tältä puolen? Kyltin mukaan ainakin ruokaa, mikä tietenkin veti minua puoleensa. Aina.
Kukkulan yli ja alas laaksoon ei selvästikään ole kaikkien kuppi teetä; edessä mateli auto pohjoisesta, hidastellen juuri nousevan mutkan selvitettyään ja aiheuttaen nytkähtelevää ajoa takana tuleville.
Montesplugan pikkuruinen kylä näytti Italialta; oli väriä, vähän heikossa hapessa olevia rakennuksia ja rauhallista istuskelua auringossa. Patojärvi Lago di Montespluga kimmelsi auringossa leveänä ja laveana, suistomaisena vesistönä.
Siinä, mistä kuvittelin polun lähtevän, oli portti ja kieltomerkki. Aldo muistutti, että costaricalaisena häntä ei estä mikään ja kiersi aidan toiselle puolen. Suunta oli silti väärä. Hetken pyörimisen jälkeen näkyi kohta, josta saattoi kuvitella jonkun joskus kulkeneen. Sinne. Kyltti oli selän takana. Valkoinen, haalistunutta punaista, ilman tekstiä. Siinä kaikki.
Reitti oli rengas tai ehkä pehmeä neliö, suurin osa matkasta Italian puolella. Neliön yläosa kuljettiin Sveitsissä. Se, että vertikaalista nousua oli vain puoli kilometriä harhautti. Lyhyehköllä eli n. 7 km:n matkalla se tarkoitti jyrkkää mäkeä ja koko kipuaminen heti alussa.
Polkumerkit oli varmaankin maalattu viime vuonna tai ehkä ennen koronaa, joten niitä jouduttiin etsiskelemään. Siinä polkua arpoessa katseltiin silmästä silmään murmeleita, viisi vaaleahkoa, pulleaa ja vilkasta otusta sujahti nopeasti koloihinsa.
Merkkien lisäksi myös se varsinainen reitti katosi ensin kivikkoon, sitten louhikkoon. Oltiin kuin temppuradalla, ihan muina kiipeilijöinä, ensin kädet apuna ja sitten takapuoli kolmantena jalkana, kuten Aldo asian ilmaisi. Joku saattaisi sanoa istuen.
Oli älyttömän hauskaa, ettei vain kuljettu eteenpäin tallaten rotkon reunalla. Molemmat oltiin tyytyävisiä siitä, että kivillä kiipeilyä ja hyppelyä oli tullut harrastettua lapsuudessa, Aldo costaricalaisissa joissa, minä Kotkan saaristossa. Ja kerrankin pilateksen tuoma kehonhallinta pääsi loistamaan.
Kivien kantit ja varsinkin kirkkaanvihreä sammal niiden päällä olivat teräviä ja veri valui säärtä pitkin. Pohkeet loistivat ensin punaisina raapaleista ja illalla auringosta. (Miten se jalkojen rasvaaminen aina unohtuu?)
Nousun välissä oli pakko vetäistä pienet leivät, mutta varsinainen tauko pidettiin ylhäällä Lago Azzorella. Solassa puhalsi kylmä tuuli, eikä todellakaan tullut mieleen edes uittaa jalkoja. Aldo tietenkin riisui välittömästi sukat ja kengät ja seisoi tyytyväisenä keskellä jääkylmää alppijärveä. Ei kuulemma edes kovin hyytävää.
Minä sillä aikaa puin päälleni kaikki löytyvät vaatteet ja kaduin, etten ottanut mukaan vetskarillisten housujen puntteja. Sortseissa olin kananlihalla.
Löysin lepotuolimaisen kohdan, jossa ei ollut tyyntä, mutta ainakin vähemmän tuulta. Kevennettiin repun eväspuolta ja lähdettiin tallaamaan kohti Sveitsiä, siis muutaman kymmenen metrin päähän.
Järven tasolla alkoi matkalla olla läikkiä lunta. Toisinaan myös oletetulla reitillä, alaspäin mennessä myös rinteessä. Ne pystyi silti hyvin kiertämään.
Kun edessä oleva merkki ei enää ollut puna-valko-punainen, vaan valko-puna-valkoinen, äskettäin maalattu ja vieressä keltainen kyltti, joka kertoi suunnista, oltiin taas Sveitsissä. Jalkojen alla ihan oikea polku ja matka selkeä.
Siis louhikkoon asti, tällä kertaa alaspäin. Kirkkaat merkit kyllä näkyivät hyvin, poluksi en reittiä silti nimittäisi.
Pienen järven, Bergseelin, jälkeen oltiin suoran Splügenpassin solatien yläpuolella. Kiemura näytti upealta, mutta kapeneva patikkapolku oli hetken sen näköinen, että saatoin väittää palaavani takaisin sinne mistä tultiin. Toisinaan kannattaa kuitenkin mennä hiukan eteenpäin, kulman takana ei välttämättä aina odotakaan rotko ja kylmä hiki.
Rajan paikkeilla Sveitsin puolella oli kartta, tervetuloa patikkamaahan, kylttiä joka suuntaan. Me jatkettiin eteenpäin kukkaketojen poikki, kivistä ladottua tietä pitkin. Muinaiset roomalaiset tekivät pari tuhatta vuotta sitten hyvää työtä, Alpit ylittävää reittiä on yhä hyvä tallata.
Viimeinen pätkä oli vehreää, niityillä kukkivat alppikukat, keltainen alppivuokkokin ja valkoinen ahokissankäpälä.
Näemme matkalla kahdeksan ihmistä, eikä Montesplugan kylälläkään ollut illalla enää juuri ketään. Kioski meni kiinni, kaksi pienempää ravintolaa näyttivät tyhjiltä. Päädyimme La Capriatan katetulle terassille. Toppatakkinen nainen ei kestänyt lämpötilaa, vaan poistui seuralaisensa kera oluen jälkeen. Sisällä ei ollut tilaa. Kinttuja paleli ja yritin lämmittää niitä avaamalla servetin.
Tilasin salaatin, Gli Gnocchetti di Chiavenna, juustoisen ja valkoispulisen peruna-leipä-minignocchi-annoksen ja vielä kokonaisen kalan grillatuilla vihanneksilla. Salaatin jälkeen en ollut varma jaksaisinko enää muuta ja kalalautasen tullessa tajusin ajatelleeni zürichiläisesti. Montesplugan annokset olivat valtavia ja niin ilahduttavia.
Lähdimme takaisin solatietä, joka nyt oli tyhjä. Vuoret loistivat keltaisina ilta-auringossa. Solatien ainut kuppila Berggasthaus Splügenpass kuulemma panostaa ruokaan, on kai paineita Italian läheisyydessä. Se jäi seuraavaan kertaan.
Lombardia, täältä tullaan! Lombardy, here we come!Lago di MontesplugaMontesplugan kylä. The village of Montespluga.Tässähän on ihan polku, sitä sitten tuonne ylös. We found the hiking path, after some moments of uncertainty.Ensimmäiset vaikutelmat: täällä on kaunista. First impressions: it´s beautiful here. Ciao, Montespluga!Löysin kultaisia sieniä lehmänlannassa. I found golden shrooms in cow manure.Tämä on vielä suht hyvää reittiä.Mutta polku… This is still quite ok route.But a path…Hän kipuaa. He climbs.Välisnäkki. A snack.Kiipeilijä Helve dokumentoi reittiä. The climber Helve is documenting the way.Hetken verrean oli katseltava kukkia. For a moment concentrating on the flowers.Hädin tuskin pystyssä tuulessa, mutta ylhäällä vuorella. Almost flying with a wind, but up in the mountain.Lago Azzurro (IT)Lepotauko. A moment to relax. Lohkareiden takaa tulee mies. A guy appears behind the rocks.Suomalainen valitsee lumen. The Finn choosees the snow.Raja ylitetty, Sveitsissä. Se tietää tuoreista patikkamerkeistä ja keltaisista infokylteistä. How do you know, you are in Switzerland: freshly painted marks and yellow hikingsigns. Suunta on oikea, Splügen-sola. The right way, Splügen pass.Sveitsin vuoria. The Swiss mountains.Kivikko on meidän polku, alla solatie. The rocks are our path. The serpentine road is Splügenpass.Bergseeli (CH)Alppikukkia. Alpineflowers.Ja takaisin Italiaan. And back to Italy. Ahokissankäpälä. Antennaria dioica.Tämä näyttäisi alppireitiltä, mutta tässä mennään kyllä ihan tasaista. What´s this sign?Muinaisten roomalaisten reittiä. Via Spluga.Keltainen alppivuokko. Yellow alpine anemone.Iltapalaa. Some evening snack.Montesplugan raitilla on hiljaista. It´s peaceful in Montespluga. Berghaus Splügenpass (CH)
En resumen: La primera caminata de dos paises, en el paso de Splügen (CH) o Spluga (IT)! Caminar es tal vez mucho decir, más bien era escalar. Al menos parcialmente.Puntos extra del paisaje y de la comida en Montespluga.
Kurzgesagt: Erste zwei Länder Wanderung beim Splügenpass. Ziemlich kurz, steil und steinig, aber super schön und macht spass. Extra Pünkte für das Essen in Montespluga.
Amsteg on siinä, missä Sveitsin läpi ajettaessa liikenne usein sakkaa. Laakso kapenee tunnelia kohti ja pienet kylät ovat moottoritiesiltojen katveessa. Mietin sitä, millaista täällä oli ennen isoja väyliä ja jatkuvaa, jyräväävää liikennettä.
Pohdinnan keskeytti nopeasti nykyisyys, joka osoittautui solmuiseksi ja riitaiseksi. Amstegin rampin jälkeen oltiin joka suuntaan suihkaavien liittymien ja teiden keskellä, eikä gps auttanut. Köysiradan osoite oli kylän pääkatu, mutta ohiajamamme viitta oli ennen kylää. Hätäisesti kiljahtelin, kun mies aikoi kääntyä ympäri – takaisin moottoritielle. Ei sinne ainakaan, ihan minne tahansa muualle. Epämääräisen kiemurtelun jälkeen ajettiin eteenpäin.
Seuraavassa kyltissä oli myös Arnisee ja kuplahissin kuva. Oikea suunta, ajattelin. Kun Amstegin kylä oli ohitettu, tie kiemurteli kapeana kallion viertä, olin valmis u-käännökseen. Takaisin lähtöpisteeseen.
Kipakan väittelyn jälkeen käännyttiin vasemmalle ensimmäiseltä hissikyltiltä ja päädyttiin lopulta sinne minne piti, hissin parkkipaikalle. Tietä ei tunne mikään kartta tai gps, eikä se todellakaan ole kylän pääkatu.
Hissillä kukaan ei enää muistanut hankalaa alkua, sillä olimme nousemassa ilmoihin mitä ilmeisimmin lelulla. Painoin vihreää nappia ja tiedotin ylös, että meitä olisi kolme tulossa. Ahtaaseen hissiin mahtui neljä, matkatavarat eli reput laitettiinn sen ulkopuolelle sivulootaan. Pohdin kestävätkö vesipullot taskuissa, vaellussauvat repussa. Kulkuväline oli niin nafti, että istumme todellakin kuin sillit suolassa. Seisomaan tuskin olisimme pystyneet. Penkeillä oli lämmikkeet kankun alle. Viehättävää.
Hisseissä en yleensä kärsi korkeudesta, mutta jotenkin olo tuntui pieneltä tässä heilahtelevassa mikrokabiinissa jyrkänteen vieressä.
Laakson ahtaus, liikenne ja muu tuska oli ylhäällä yhtä kaukana kuin kuu maasta. Olimme rantautuneet tai siis lipuneet paratiisiin. Värit olivat kirkkaammat, vallitsi rauha ja kiireettömyys. Meitä ennen matkustaneet istuivat jo mökin terassilla olusilla ja vilkuttivat.
Jäätiin suoraan aseman vieressä olevalle kristallilaatikolle. Tytär hamusi useita, minä löysin oman ja mielestäni parhaan, parin-kolmen sentin kantikkaan kristallin, josta maksoin frangin laatikkoon ja tulin onnelliseksi.
Aarre taskussa katseltiin alkukesän kukkaniittyjä ja tallattiin eteenpäin. Olisin voinut jäädä tähän ja olla täysin tyytyväinen retkeen.
Koska porukassa oli kaksi lenkkari-ihmistä ja yksi korona-keuhkoinen, oli itse patikka kevyt ja alas viettävä. Sitäpaitsi ylempänä on vielä paikoittain lunta. Näillä varustuksilla ja voimilla ei lähdetty liukastelemaan; tänään oli kyse vain ihanasta kesäpäivästä.
Kuljimme Arniseen ohi, metsien ja niittyjen poikki, toisinaan kedolla hädin tuskin seurattavaa polkua, kukat polvia kutkutellen, ohi meitä nihkeästi tiiravien lehmien, heinää niittävien urilaisten. Honigbergin Sanna kertoi, että Urin kantonissa eletään vielä suht samalla lailla kuin vuosikymmeniä sitten. Siksi ehkä tämä levollisuus.
Ostimme alppiperheen itsepalvelukojusta paketin juustoa, vaikka epäilin sen paistuvan repussa. Kuusi ja puoli frangia, sen verran pudottelin kolikoita metalliseen latikkoon kimpaleesta ohittamiemme lehmien maidosta tehdystä juustosta.
Kukkakehdossa kuhisi, ruskeita selkiä liikahteli, välillä heilahti häntä, toisinaan ylös katsahti sarvipää suussa nippu heinää ja kukkia. Alkukesän huuma oli selvästikin vienyt mukanaan nämä lehmät. Ne olivat onnellisia hamuamastaan keltasinisestä kukkavalikoimasta.
Gurtnellen kylässä polku oli kadota, mutta se löytyi lopulta kirkon sivusta, talojen välistä. Hetkeä pidemmällä gpx-reitin tilalla oli kaksi taloa. Pihan päässä varttui umpikuja, joten oli seurattava alaspäin mutkittelevaa autotietä ja siltä poikkeavia alkuperäistä alempana kulkevia patikkapolkuja.
Gurtnellen Wileristä oli paluu bussilla takaisin Arniseen hissin luo lähtöpisteeseen. Mielikuvissani istahtaisimme sitä ennen aurinkoon kahville ja muhkealle jäätelöannokselle. Kylässä ei ollut mitään auki olevaa kahvilaa, vain hotellin tyhjä ja ankea parin pöydän terassi, maisemat rautatien suojavallille.
Pysäkin läheltä löytyi pieni kyläkauppa, jonka tiskin takana roikkui kuivamakkaroita narulla ja ikkunaa koristivat paikalliset piiraat ja mikä tärkeintä, kylmäkaapissa oli jätskiä. Mutta huom, täällä pelaa vain käteinen, “Sveitsin frangi”, totesi myyjä. Ei kortti, ei sovellukset. Sveitsiläiset setelit ja kolikot.
Kuplahissi Arniseelle. Matkatavarat kulkevat ulkopuolella. Arnisee gondola.Luggage travels outside.Laaksoa halkoo moottoritie There´s a highway passing the valley.Kristalleja kaupan! Crystals to purchase.Minkä ottais? Which one?Tänne voisin jäädä. Taustalla hissiasema. I could stay here.On the background the liftstation.Vihreää ja kukkia! Green and flowers!On se järvikin ihan nätti. The Arnilake is also pretty.Ylempää kulkee myös reitti Gurtnelliin, mutta sinne seuraavalla kerralla. There´s also a higher path to Gurtnellen, but that´s for next time.Matkalla samat huiput, mutta maisemat muuttuvat korkeuden mukaan. The same peaks but the view is different depending of the altitude.Mun aarre. My precious.Äiti ja lapsi. Mom and the child.Onnellinen lehmä. Happy cow.Orvokkeja kallion kupeessa. Violets by the rock.Kukkakedon läpi. Passing the flowerfield.Gurtnellen kylä. The hamlet of Gurtnellen.Gurtnellen Wilerissä eletään monessa tasossa: joella kalastaja, ylempänä kylää, päällä moottoritie. In Gurtnellen Wiler there´s life in different levels: by the river there´s a fisher, on the next level the village and higher up the highway.Amstegissa hissiasemalle vie joen ylittävä kävelysilta. In Amsteg there´s a small bridge over the river to the gondolastation.Matkalla vielä kuppi kahvia Urnerseellä. A cup of coffee on the way by the lake Uri.
En resumen:Pasando Suiza uno ni se da cuenta, que de Amsteg para arriba hay un paraiso.
Kurzgesagt: Wenn man richtung Süden in der Schweiz fährt, merkt man vielleicht gar nicht, dass es oberhalb vom Amsteg ein Paradies gibt.
Toukokuun parasta ovat olleet ulkoaamupalat. Niitä tässä mietin, kun istun sisällä ja viime viikon 30 asteesta on jäljellä 15.
Se hyvä puoli kosteassa ja viileämmässä on, että tuli tehtyä pihahommia. Kesä pörähti käyntiin niin vauhdilla, että kukkakalenterissani kääntyi sivu muutaman päivän välein: lumikellosta krookukseen, krookuksesta kirsikankukkaan, kirsikankukasta magnolian kautta omenankukkaan, omenankukasta – okei, nyt meni muisti. Joka tapauksessa puutarhaunikot tuli ja meni vauhdilla; onneksi pelloilla yhä kukitaan. Ja pionit ovat nyt parhaimmillaan. Se kesän paras, laventeli, jota kuljen haistelemassa istutukselta toiselle, on puolestaan aloittelemassa.
Kysyn vain, että mitä jää heinäkuulle, kun kaikki ihanuudet on jo nähty? Vai onko tämä vain alkukesän huumaa, jonka runsauden jälkeen ihminen ei enää jaksa reagoida luonnon kukkeuteen?
Koska mullan kapsutus on väsyttävää, pitää välillä tehdä muutakin (saan tämän kuulostamaan siltä, kuin ahkeroisin puutarhurina tuntikausia. Se on todellisuudessa tunti, puolitoista, sen jälkeen sormet eivät pysty tarraamaan rikkaruohoon, puristusote on mennyttä ja peukalo krampissa). Siispä pyörällä mäkeä ylös niitä unikoita tarkastamaan.
Viljapelto, yleensä spelttiä, kirkkaan oranssinpunaisine läikkineen on hyvä palkinto; ensimmäinen etappi saavutettu, puoliväliin noustu vuorelle. Se että lyhyen jyrkän pätkä yläpäässä on meneillään draama, häiritsee luontoon keskittymistä. Saksalainen pariskunta levittää ympäristöön negatiivista energiaa.
Järkyttävän hengästynyt nainen on lähellä leviämistä työntäessään raskasta sähköpyöräänsä viimeisiä metrejä ja mies seisoo ylempänä arrogantisti kommentoiden. “Älä anna minulle komentoja!” pystyy nainen hengenvedon välissä tiuskaisemaan.
Kohtaamme pariskuntaan vielä toisen kerran. Mies ei anna naisen levähtää hetkeäkään. Epäilemme, että tiet eroavat ennen kuin he pääsevät päämääräänsä.
Ylhäällä Pfannenstielissä on sumeat näkymät. Eväslaatikossa jämiä edellisiltä retkiltä, murusia ja palasia, joita tuskin edes evääksi voi mainostaa.
En uskonut, että tauon jälkeen jaksaisimme tänne asti, sitä paitsi toisen pyörän jarrut on siinä kunnossa, että olisi ehkä ollut parempikin pysyä alempana. Salitreenin muutamat muutokset ovat kuitenkin saaneet enemmän aikaan kuin vuosien uurastus. Nyppylällä oltiin sukkelammin ja kevyemmin kuin koskaan.
Alan miettiä pitempää pyörälenkkiä, sellaista yöpymisten kera. Mille järvelle? Minkä solan yli? Tour de Suisse?
Hyväntekeväisyyspulla marketista ja ekoja sveitsiläisiä mansikoita. A charity bun from the market and first Swiss strawberries.Molemmat köynnösruusut, punainen ja keltainen, kukkivat kuin viimeistä päivää. Both climbing roses, red and yellow, are blooming like crazy!Nämäkin kukoistavat. These do blossom too.Tauon paikka. A break. Mun lempparit. My favorites. Vielä nupulla. Still a bud.Mikä tää on? Näitä oli erikokoisia, parisenttisiäkin ja ne tarttui iholle. What is this? There were different sizes, even 2 cm long, and they got stuck on the skin.Ei näitä ehkä evääksi voi kutsua. This might not be even a snack, but anyway…Sumuista ja ukkostavaa on. Some foggy views; a thunderstorm coming up.
En resumen: Trabajo de jardín obligatorio de la epoca, una vuelta en bici, muchos chubascos. Nada más esta vez.
Kurzgesagt: Gartenarbeit, Velotour, Gewitter und Schauer. Das ist alles dieses Mal.
Siinä jäivät viherä alppijärvi ja vuorenhuiput kukkien varjoon, kun löysin villit krookukset.
Ehkä jouduin pienen hurmion valtaan, makailin pitkin ketoja nenä valkoisessa kukassa. Ja hidastin matkaa, koska jokainen krookus on ainutlaatuisesti hienossa kohdassa ja muutoinkin upea.
Lilat krookukset, sellaiset suikerolehtiset, kukkivat syksyllä metsissä ja joillakin niityillä, nyt on valkoisten aika vuorilla. Olin elätellyt toivoa kohtaamisesta, mutten rohjennut sanoa sitä ääneen. Vähän sama kuin lumen kanssa, tosin päinvastaisesti. Matkaan lähdetään lallatellen mielikuvissa kesäpolut ja sitten ollaan reittä myöten hangessa.
Matkalla vähän liikennettä, mitä nyt muutama lehmä. The traffic was light, just a couple cows on the road.Rentukat loistaa. Marsh Marigolds were glowing.
Sämtiserseelle Appenzellissä vievä tie nousi jykevästi kuten asiaan kuuluu, puhtoisena ja tyhjänä. Sivupoluille ei ollut asiaa -lunta- mutta sen olin työstänyt jo etukäteen; tänään noustiin huoltotietä, onhan meneillään rospuuttokausi.
Kahvipaussi Sämtisersee. Coffeebrake by Sämtisersee.Eväs. Snack.
Järvi on solamaisessa laaksossa ja tuuli puhaltaa lähes aina. Aurinko yritti lämmitellä usvan takaa ja eväitä kuorittiin esille olevinaan kummun suojassa, ainakin pienemmällä viimalla. Kevään kuivuus näkyi kutistuneena alppijärvenä. Rantaa oli metreittäin enemmän kuin tavallisesti.
Eväspuolella oli taas pientä tuhoa, olin huoletta heitellyt keitetyt kananmunat repun pohjalle ja murskanahan se alin oli. Joka tapauksessa syötävissä. Ensi kerralla kaikki sapuskat laatikoihin!
Patikkaporukan energiatasojen tarkastuksen jälkeen päätettiin vielä jatkaa seuraavalle, Fählen- tai Fälenseelle, ihan kuinka haluatte, molempia kirjoitusasuja käytetään. (Itse harrastan taloudellista kirjoittamisen muotoa; mitä vähemmän kirjaimia, sitä parempi.)
Alppikrookuksia. Alpine Crocus.Puu kivellä. A tree on a stone.Ylempänä riittää vielä paikoittain lunta. A bit higher there are still some thicker snowlayers.
Ehkä korkeus, ehkä luonnon puhtaus tai alppimaaperä vaikuttavat väreihin, mutta vuorilla ne ovat intensiivisempiä kuin missään. Rentukat ja siellä täällä muutamat leskenlehdet loistivat rannan tuntumassa, seuraavana tulisivat voikukat.
Ja sitten ne krookukset. Olin vähällä ohittaa ne, niin pieniä kukat ovat. Krookussilmän auettua niitä näkyi kaikkialla. Valkoisia pisteitä, kuin pieniä helmiä alppikedolla.
Alppien toisella puolen krookuksista kerätään sahramia. Näistä hennoista yksilöistä tuskin saisi suuremmin satoa, mutta keltainen loisti valkoisten terälehtien keskellä ja kutsui luokseen pörriäisiä, joita ei kylmässä lennellyt lainkaan.
Huhtikuussa kaikki majatalot näillä rinteillä ovat ainakin viikolla kiinni. Fälenseen Gasthausilla oli remppaporukka hommissa ja näytti, ettei paikka ole kyllä vielä pitkään aikaan valmis vastaanottamaan ketään. Järvikin oli jäässä. Vain toisessa päässä oli reunoilta hiukan sulaa ja lohjennut jäälautta. Vieressä uiskenteli pari sorsaa. Ehkä ne pesivät jossain täällä lähellä.
Krookuksia kuin valkoisia helmiä nurmella. Crocus, like white pearls on the grass.Fälenseellä ei vielä laineet loisku. In Fälensee there are no waves yet. Toivo silti jäiden lähdöstä. Still some hope, that the ice might melt someday.Patikkaretkue. Hikingpals.Huippu huipun takana. A peak behind the peak.Twinpeak?!
Takaisin ensimmäisellä järvellä oli jo sellainen olo, että uitettiin jalat jäisessä järvessä. Matalikko oli yhtä sammakonkutua ja joku kututyyppi kuin metri mustaa helminauhaa. Eteenpäin ei tarvinnut kiivetä kallion vuoristopolkua, vaan rantakivikko toimi reittinä, se missä tavallisesti on vettä metrin verran.
Uusia sammakkosukupolvia tulossa. New generation of frogs coming up.Sammakkoasioita miettimässä. Thinking of frogstuff. Picture:Maarit Piippo
Oli merkillisen rauhallista, vain linnut raakkuivat ja naksuttelivat järvellä. Puuttuivat retkiporukat, lehmät, vuohet. Paluureitillä olimme lähes yksin.
Kahdeksantoista kilometriä vuorilla nousuineen ja laskuineen on sen verran, että etsiydyttiin perillä Brülisaun ainoaan aukiolevaan majataloon, Rössliin, syömään. Oltiin selvästikin ainoita kylän ulkopuolisia, rekkareiden perusteella ainoita toisesta kantonista ja peräti toisista maista.
Odotukset maalaiskuppilasta eivät olleet mitkään kovin suuret, mutta nuorehkolla isännällä on selvästi korkeat laatukriteerit, ruoka oli kaunista ja maukasta. Appenzeller Chäsmagronen, juustokermamakaronigratiini oli saanut uutta pontta rosmariinista ja vihreä salaatti ei ollutkaan salaatinlehtiä tomaattisuikaleella, vaan mukana oli vaikka mitä, sipulinituja myöten.
Gasthausin isäntä oli tarjoilun lomassa vetänyt ylleen palomiehen vermeet. Perjantai-illan menojen kulminaatio oli selvästi alkamassa; palokunta veti harjoituksia kylän päätiellä.
En resumen: April es un poco temprano para paseitos en los Alpes, pero en Appenzell pudimos subir a dos lagos, a Sämtisersee y Fälensee, que estába todavia cubierto por hielo. Una tranquilidad increible, ya que la epoca del verano todavía no ha empezado. Nos topámos sólo un par de otros grupos en el camino y vacas ni cabras todavía no han llegado. Y un montón de crócus alpinos salvajes.
Kurzgesagt: April ist ein bisschen früh für Wanderungen in den Bergen, aber genau deswegen ist es super ruhig. In Appenzell gab es noch keine Kühe oder Geise, nur einige Wanderer und wir. Und wahnsinnig viele wilde Krokus!
Iltasumu laskeutuu Appenzelliin. The eveninghaze surrounding Appenzell.
Täällä ihan mummoina töpöttelen, pohkeiden hapotus ei tunnu laantuvan. On rullattu ja venytelty ja joo, myös ajettu pyörällä mäkeä ja käyty salilla, joten ei ihme ettei palautumista tapahdu.
Kävin hakemassa lihasjumit alamäkipatikasta. Tämä oli ikäänkuin eksentrinen treeni, jossa siis jarrutellaan koko matka. Sitä tarvitsisin etureisille. Tai no niin, saattoi olla myös kyse siitä, että väsytti ihan sikana ja reilut kahdeksan kilometriä puolen kilometrin korkeuserolla kenties kosteassa lumessa ei ollut omiaan houkuttelemaan ihmistä ulos. Oli silti ihan hyvä, sillä Saharan pölyä oli sittenkin vielä ilmassa.
Joten koska oli sunnuntai, lähdettiin sillä mielellä, että nautitaan auringosta, hengitetään korkealla ohutta happea ja tepastellaan uusissa maisemissa.
Savignon lienee viininystäville tuttu. Ja koska viiniin sopii juusto, niin ehkä myös Savognin. Jälkimmäinen on siis kylä itäisessä Sveitsissä Sursésin alueella. Pari tuntia autossa pisti vähän miettimään, mutta herättiiin ajoissa ja oltiin hyvissä ajoin lähtöpisteessä.
Ei ruuhkaa, tilaa parkkeerata, kaksi ihmistä jonossa lippuluukulla ja kuplahissiin käveltiin suoraan sisään. Ylhäällä Somtgantissa raikasi musiikki, konttibaarin pitäjä hymyili ohimeneville järjestellessään systeemejä, aurinko paistoi niin täydellä voimalla, etteivät edes kaikkein vahvimmat aurinkolasit tuntuneet olevan tarpeeksi ja voi sentään niitä lumikenttiä ja huippuja.
Kotona kukkii kaikki, metsissä valkovuokkomättäät, pihalla narsissit, aprikoosi, kevätesikot ja muut. Savogninin kylällä oli lumesta jäljellä vähäiset kinokset reuna-alueilla, ylhäällä parissa tuhannessa metrissä reilu metri kinosta. Erehdyttiin molemmat muutama sentti lanatun polun, ei, vaan varsinaisen straadan viereen ja ensin humpsahti Aldo ja sitten minä. Reittä myöten hangessa.
Eväsleivät ja banaani-kookosmuffinsit oli mukana, mutta kahvi unohtui kotiin. Paussipenkillä tuuli kylmästi, eikä kylmä vesi pullosta auttanut hytinää. Seuraava kyltti Tigiaan oli lupaus aurinkoterassista ja maitokahvista.
En odottanut ihmeitä, sillä liian usein upea näkymä tarkoittaa surkeaa sapuskaa. Höpertyneenä kaikesta ihanuudesta, kimmeltävistä rinteistä ja huumaavasta valkeasta olisin kyllä nyt ottanut laihankin kahvin iloiten vastaan, kunhan se olisi kuumaa. Hetken voisimme istahtaa, oli paikka minkälainen tahansa.
Pikkuisen puumökin terassilla oli leppoisaa, ruskeiksi paahtuneet paikalliset polttelivat vitriinistä löytyviä sikareita ja aika tuntui pysähtyneen. Oltiin tässä. Auringossa rupattelemassa.
Ruokalistalla oli paikallisia herkkuja, lähiruokaa. Mangoldikääryleet, capuns, tunnistin. Eväsleivät olivat tukuisat, joten siirryttiin suoraan kahviin. Ja marjapiirakkaan. Tämä oli retki, jolloin pulssi nousi vain kahdesti. Kun katse kohtasi yläasemalla lumihuiput ja piirakan kahveineen tullessa pöytään.
Keittiössä häärää oikea kokki ja maut olivat paikoillaan, sumppikin ihan aitoa, eikä mitään pulveria. Terassin ohi käveli muutama, kaikilla hymy kasvoilla. Ihmeellinen paikka. Elähdyttää nuupahtaneenkin ihmisen.
Loppupäässä reitti koukkasi lanatun tien sivusta, vaihtoehtona upottava hanki tai jäinen polku. Costaricalainen valitsi suoran tien hangen poikki, suomalainen kipitti pitemmän kautta, koska ei halunnut lunta kenkään. Toinen meistä jumittui polvea myöten talveen.
Savogninin kylältä haettiin vielä juustolan automaatista muutamat kimpaleet -yllättäin- Savognin-juustoa. Tietenkin sitä voimakasta. Lehmät ovat syöneet näiden rinteiden heinää ja juusto todellakin lähituotantoa.
Kotimatkalla pysähdyttiin vielä kurkkaamaan Unescon maailmaperintölistalla olevan Solis-sillan profiilia ja tietenkin alas rotkoon. Siinä missä vesi oli paikoillaan, se oli vihreää, putouksessa toisella puolen sinertävää.
Päivä on pidentynyt sen verran, että ehdittiin kotipihalle aperolle maistamaan juustoa. Aurinko jäi paistamaan mieleen koko yöksi.
Kevät on kavunnut jo näinkin ylös. Spring has climbed already pretty high on the mountains.Raamit on vielä syvällä lumessa. The frame is still deep in the snow.Vasemmalla Saharan värjäämää vuoristoa, oikealla yhä valkoista. On the left side Sahara sand on the mountains. Tässä voi soitella lähtömusiikit patikalle. Cowbells for the start of the hike.Ihan täydellistä ja kauhee paiste. Just perfect and really bright sunshine.Tässä mitään hymyillä. A picture is a serious thing.Savonginin lähihuiput. The peaks near Savognin.Lisää lehmänkelloja. More cowbells.Naparetkeilijä Helve. Polar explorer Helve.Nuo tulivat lounashetkeeni. They came in my lunchmoment.Lehmien kesäkoti. Cows do live here in summer.Lupaa safkaa. A promise of food.Laskettelijoiden ja patikoitsijoiden tie risteää. The paths of the skiers and the hikers cross here.Kahvipaikka näkyvissä. Coffeeplace on the sight.Hetki piirakalle. A moment for a pie.Tönö kuppilan vieressä. A hut beside the restaurant.Hän valitsi suoran tien ja upposi. He chose the direct way and sank.Kevättä ristin ympärillä. Spring around the cross.Viimeiset metrit keväistä vuoristopatikkapolkua. Last meters a snowfree (almost) mountain hikingpathPaksi täynnä juustoa. Trunk full of cheese.Solis-siltaa. Solis-bridge.85 m sillan alla. 85 m under the bridge.Tuliaisten maistelua. Ilta-auringossa aromit vahvistuvat. Tasting of the souvenirs.The flavours get stronger in the evening light.
En resumen: En Zurich ya es la primavera con flores y temperaturas de cafecitos en el sol, pero en las montañas arriba sigue un rato más el invierno. En la caminata cuesta abajo en el sol del Savognin el pulso subió solo dos veces, primero cuando vimos el paisaje y otra vez cuando el queque llegó a la mesa en el restaurancillo.
Kurzgesagt: In Zürich herrscht schon Frühling, aber in den Bergen findet man noch ein bisschen Winter. Die Wanderung bergab war Genuss pur; der Puls ist nur zwei mal gestiegen, als wir die Aussicht mit Schneebergen gesehen haben und als der Kuchen auf den Tisch gelandet hat.
Heräsin aivan kaamean väsyneenä, jokaista lihasta juimi ja tuntui, että tänään jään tänne peiton alle huppuun ja katson läppäristä sarjoja. En varmaan ole ainut suomalainen, eurooppalainen, jonka unet ja verenpaineet on koholla.
Mutta se aurinko. Paiste oli niin kirkas, etten olisi voinut puhtain omintunnoin pysyä sisällä muhimassa raatelevassa tainnoksessa. Se toinen keino yrittää vältellä jatkuvia katastrofiajatuksia on uudella reitillä navigointi.
Koska väsy, ei liukas ja korkea tullut kysymykseen. Ripaus toivoa, kevättä, sitä lähdimme Aldon kanssa etsimään Teufenin kylän liepeiltä Appenzeller Ausserhodenista.
Kohtasimme
-Lukemattoman määrän Appenzellin maalaistaloja
-Vuoret usvan takana
-Ainakin 15 kissaa
-Lehmiä kolmen ryhmissä
-mustavariksia neljän ryhmissä
-erilaisia lampaita
-törkeän kylmän viiman
-kahvipaikan näkymällä ja perinteisellä appenzelliläisellä meiningillä: paikallista, itsetehtyä, lämmöllä ja koko perheelle. Hyvää kahvia ja maukasta kaakkua.
Ensimmäinen kissa oli niin valkoinen, ettei kamera kestänyt mukana. The first cat was so white, that the camera got confused.Sarah sponsoroi reitille Sveitsin lipun. Sarah had sposored a Swiss flag on this road.Asfalttia ylös, peltojen välissä, eikä ketään missään. Asphalt road uphill, between the fields and nobody around.Appenzelliläistä maaseutuarkkitehtuuria. Taustalla olisi vuoria. Jos näkyisi. Appenzell countryside architecture. On the background there would be mountains. If there wasn´t the haze.Tässä talosessa voisin asustella. I could live in this house.Tässä pitäisi mennä patikkapolku. Liukasta ja ylös. Slippery hikingpath uphill.Shamaani mukana. With the shaman.Sveitsissä ollaan ajasta tarkkoja. In Switzerland we are very pedantic when it comes to the time. Arrogantti lammas tuli tarkastamaan ohikulkijat. An arrogant sheepcame to check thehikers.Se siitä saa kun tarpoo peltojen poikki. This happens when you walk on the fields.Itätuuli oli hyytävä ja maa jäässä, tässä luntakin. Lähes kierien mentiin kuitenkin alempi mutainen osuus niitystä. The eastwind was freezing and the ground was frozen. But the slippery and muddy meadow was the part, where we almost rolled downhill.Yritin huomaamatta ottaa appenzelliläiskuppilan rakennuksesta kuvaa. Tried to take imperceptibly a pictureof the coffeeplace.Appenzelliläinen omenafladen. Appenzell apple Fladen.Huom. hanskakäsi kuuluu suomalaiselle, ei costaricalaiselle. Notice: the hand with the glove belongs to a Finn, not to the Costarrican. Olisi leipää ja muita herkkuja puu-uunista. There´s bread and other goodies directly from a wood oven.Tästä käydään leipomoon. The door to the bakery.Ja seuraava maatalo. Taustalla paikallisia kukkuloita. Next countryhouse and the local hills.Patikkasukkia tarjolla. A hikingsockshop on the table. Valitse haluamasi ja maksa laatikkoon tai sovelluksella. Choose the ones you want and pay to the box or with the app.Alfred Vogel kehitteli kuuluisia yrttitroppejaan täällä Teufenissa. It was here in Teufen, where Alfred Vogel was making his herbal remedys.Teufen ja usvaiset vuoret. Teufen and the misty mountains.
En resumen: Estoy supercansada y tensa en esta situación de Europa, del mundo. En vez de quedarme abajo de la cobija viendo series me consentré en un nueva ruta en Appenzell. Y me topé con un montón de gatos, vacas, tranquilidad y un pedazo delicioso de queque.
Kurzgesagt: Bin super müde und gespannt und sicher so geht es euch auch in dieser Situation in Europa. Ich wollte eigentlich nur im Bett bleiben und Serien schauen, aber habe dann geschafft auf einen neuen Wanderweg in Appenzell mich zu konzentrieren. Und habe unterwegs mit wenigstens 15 Katzen, vielen Kühen, Ruhe und einen Stück feinen Apfelfladen getroffen.
Alppien rinteillä olisi tietty kiva, jos ei kapealla polulla korkealla heilahtelisi tuulessa kuin vähän heikompi lipputanko. Haluaisin tasapainon olevan parhaassa mahdollisessa kunnossa.
Sen tiedän, etten voi hirveästi heilutella päätä tai maisema kippaa. Sisäkorvan osuuteen en voi puuttua ja näkö on mitä on, mutta lihaskuntoa sentää voin treenata.
Siedätystäkin olen kokeillut. Iltaisin herätän kylillä huomiota sinä hulluna suomalaisena, joka kulkee päätään heilutellen. Yritän edetä suoraan lähes pimeällä kadulla ilman vingertelyä. Sata metriä riittää, sen jälkeen on jo aika sekava olo.
Balettitanssija-fysioterapeutin pilatestunneilla laahaan tasapainoharjoituksissa aina perässä, huojahdellen ja heilahdellen. Lastina ovat hajonneet nilkat ja yliliikkuvat nivelet. Ei sillä, ettenkö treenaisi tasapainoa, kyllä vain ja useita kertoja viikossa. Niitä vai pitää tehdä enemmän ja erilaisia.
Jumppaleluja, myöskin löysille nivelille ja tasapainoon. Toys for training, also for hypermobile joints and balance.Unelmoin ja yritän pysyä pallolla yhdellä jalalla. Dreaming and trying to balance on a soft ball.
Jotain kummaa on tapahtunut myös reisissä, askel on pyrstövetoinen eli takareidet ja kankun lihakset hoitavat päätyön, etureidet lusmuilee mukana. Nyt herättelen reisilihaksia ja jumppaan ahkerasti myös jalkateriä, sillä kaikki on vinossa niistä lähtien, jalkapöytä kupristelee suuntaan jos toiseen, samoin nilkat, polvi kääntyy ja muljahtelee minne sattuu ja lonkat nyt ovat aina olleet ongelmalliset.
Jääkerros viettää kohti jokea. Icy path inclined towards the river.Jäisiä veistoksia matkalla. Some cold sculpture on the way.
Kotona treeniarsenaali koostuu parista vehkeestä, joista puolikas siilipallo on paras. Jos lattialla seisominen yhdestä jalasta kädellä kiinni pitäen on liian helppoa, laita silmät kiinni ja heiluta päätä. Jos sekin vaikuttaa nössöltä, astu puolikkaan siilipallon päälle ja tee sama. Yritin myös jälkimmäistä versiota toteuttaen ottaa kameralla todisteita peilin kautta, yhdellä silmällä kuvakulman tarkistaen. Sekunnin murto-osassa olin lattialla.
Salilla on erilaisia tasapainolaitteita ja koneita ja ties vaikka mitä, mutta eniten tykkään lievästi notkahtelevasta parin metrin putkesta ohuesta putkesta, jolla voi leikkiä nuorallatanssijaa. Vieressä rotkon sijaan 30-40 sentin pudotus. Älyttömän kivaa.
Tästä liukuen toiselle puolen. Sliding to the other side
Nilkat olen hajoittanut ihan tavallisella lenkkipolulla, enkä suinkaan vuoristossa ja haasteellisissa olosuhteissa yritän hipsutella mahdollisimman varovasti, etten päätyisi kipsattavaksi.
Luistinradaksi viikonloppuna jäätynyt metsäpolku tuli vähän yllätyksenä ja toimi myös osaltaan tasapainotreeninä. Kaarevalla sillalla jouduin tarraamaan kaiteeseen kaksin käsin; sentin jääkerros oli kosteahko ja todella liukas. Alaspäin mennessä ei tarvinnut edes ottaa askelia, toiselle puolelle pääsi liukumalla. Ylempänä aukealla aurinkoisilla ja puhtailla hiekkateillä muistin jälleen miten ihana asia on kunnon kitka. Se, kun lenkkari tarraa ja askel vetää.
Vielä vesi virtaa. Water still running.
En resumen: En la vida lo mas importante es elbalance. En todo.
Kurzgesagt: Das wichtigste im Leben ist Gleichgewicht. In allem.
Pala Suklaata 