Alppien kyy – check!

Alppien kyy – check!

Tähän olisi tietty kiva laittaa kuva tummana sukkelaan kiemurtelevasta kyystä, jonka päälle olin todella lähellä astua. Käärme oli ensimmäinen, jonka olen nähnyt lähes parissa tuhannessa metrissä, joten reaktio oli sen mukainen. Kiljahdus ja askel taaksepäin ylämäkeen. Apua en saa kännykän kameraa päälle, nyt se menee jo tonne, ääh, kuvassa on vain nurmikkoa.

Suhtaudun käärmeeseen varovaisesti, mutta innostuneesti. Glarusin kantonissa kyyt saattavat olla tummanmustia, tämä oli minusta hyvinkin musta, mutta kuvio selkeän vaalea. Aldon mukaan kyy oli enimmäkseen vaalea. Pidän itseäni luotettavampana todistajana, sillä otus oli minun edessä, kymmenisen senttiä vaelluskengän kärjestä.

Oltiin siis nousemassa Leglerhüttelle, missä on käyty aiemminkin, mutta nyt toista kautta, ympyräreittinä ja järvien ohi.

Mettmerseeltä polku lähtee heti rivakasti ylöspäin ja meitä on kolme-neljä seuruetta peräjälkeen askeltamassa. Jättäydymme kuvailemaan kukkia ja järveä; suma hajoaa.

Suunta ylös.
Up we go.
Mehikasvi kukkii.
A blooming succulent.
Välillä tasaisempaa.
Not that steep – for a short while.
Gemssi.
Chamois.

Matzlenfurggle on risteys, jossa kaikki tuntuvat hengähtävän. Osa jatkaa tästä eteenpäin hetken verran suht tasaista maastoa, meitä odottaa paletillinen siksakkia ja suoraa, välillä ylös, toisinaan alas ja taas ylös.

Tauolla risteyksessä toisen seurueen lapsi alkaa yhtäkkiä kailottaa, yrittää säikäyttää lähelle hypähdellen nousevan gemssin. Otus pysähtyy kuuntelemaan ja katsoo mikä on meininki. Ehkä se tajuaa, ettei tuosta ole vaaraksi. Isä hiljentää pojan ja me muut ihailemme kepeää kapuamista heinikkoiselle vuorelle.

Seuraava luontokokemus onkin se käärme. Välissä huomaan, että mustikanvarvuissa näkyy raakileita. On hiljaista, vain tuuli humisee, se pyyhkii vihreitä rinteitä niin, että punaiset, valkoiset, siniset ja keltaiset kesäkukat hulmuilevat aaltoina.

Nousut ovat kaikki lyhyitä ja nopeasti kohoavia. Nälkä on muistuttanut pariin kertaan olemassaolostaan. Päässäni järvet sijoittuvat viimeisen vuorenharjanteen toiselle puolen, niin muistan ne nähneeni ylhäältä, Leglerhütteltä. Ja kartastakin.

Luontoa.
Nature.
Vesi on kirkasta ja kivet punertavan vihertäviä.
Clear water and some reddish and greenish stones.
Jo tallattua polkua.
Path already hiked.
Alppiruusut kukassa.
Blooming alpine roses.

Koipien tutina on energiapulassa sitä luokkaa, että päätän lounaskiven olevan tässä. Siihen istumme, lämmitetylle istuinpaikalle. Muhkea lumella koristeltu Glarusin vuorijono edessämme, alppiruusuja punaisina ketoina. Mutustelen leipiä tyytyväisenä, vaikka olinkin luvannut evästauon järvien luona. Tämäkin kohta on vailla vertaa.

Tajuan yhtäkkiä, että olen hävittänyt pienen pussukan, joka roikkui repusta. Matkapyyhe! Aldo muistelee nähneensä hissiaseman lähellä naisen, joka pisti pussukan reppuunsa. Hän ei silti ollut tajunnut, että se saattaisi olla minun. Läksytän itseäni, sillä muistan ajatelleeni, että se olisi laitettava varmempaan kohtaan. Vain puoli kesää käytetty! Miten nyt saan itseni kuivattua?!

Toinen miinus reissulle: Housujen takapuolen saumassa on reikä. Nousu vaati veronsa. Saatan tarvita uudet vaellushousut.

Reput selkään, eteenpäin. Ohitsemme kulkee vauhdilla puolijuoksua pinkovia lapsia, tässä on tasaisempaa hetken verran. Vajaa sata metriä ja notkahdelmassa edessämme kimmeltävät ne järvet. Olimme eväsleivillä siis aivan niiden vieressä.

Uiminen sai jäädä, koska ei ollut pyyhettä ja toisaalta, tuuli oli niin voimallinen, pilvet taivaalla risteileviä, ettei ollut tarvettakaan. Jalat olisin uittanut, mutta toisaalta olimme vetreitä paussin jälkeen. Mutisin jotain hyvästä suuntavaistosta ja kartanlukutaidosta. Kolmiuloitteinen pläänäys meni pieleen; en sittenkään ole sisäistänyt vuorten seinämiä ja notkahdelmia.

No kato, järvi.
Oh, a lake!

Viimeinen pätkä nousua ja olemme mökillä. Järvien luona ohi on kulkenut jonkun verran porukkaa, ylämäessä tapaamme pari retkuetta, mutta ylhäällä, siellä on hiljaista. Hüttestä tulee joku kysymään jäämmekö yöksi. Voi mieli tekisi, mutta…Joten päädymme vain kahviin ja omenaluumupiirakkaan.

Paluumatka kulkee aiemmalta reissulta tuttua reittiä, neljästi lumikenttien poikki. Kohtaamme murmelin, toisen nuoren gemssin, joka hypähtelee vähän kauemmas meitä tarkastelemaan ja kauempana kolme saksanhirviperhettä pienokaisineen. Jokaisella on kaksi pientä vasaa.

Nilkat ovat jostain syystä todella väsyneet. Syytän alun nälkää, se tekee oloni huteraksi ja kostautuu myöhemmin. Olisi pitänyt syödä se leipä jo silloin, kun tunsin vähäistä energiapulaa. Vasen nilkka muljahtaa kahdesti ikävästi. Se ei ole vielä toipunut viime vuoden rusahduksesta. Hidastamme hieman.

Melkein ylhäällä.
Almost up.
Leglerhütte.
Leglerhütten pihamaata.
The garden of Leglerhütte.
Mun snäkki.
My snack.
Makkarat riippumassa.
The salamis hanging.

Reppu on myös tavallista painavampi, sen tunnen jaloissani. En tiedä kuinka sain aikaan lähes yhdeksän kilon lastin. Takki, pitkähihainen ja vetskarihousuihin puntit, ne otin mukaan, koska oltiin menossa yli 2000 metriin. Ja varmuudeksi vaellussauvat (400 g), jotka lopulta toin vain repun koristeeksi. Noin kilon kamera, siltä varalta, että kännykkä ja sen viimeisiä hengähdyksiä vetelevä akku simahtaisi kokonaan. Kirkkaassa auringossa on silti turha alkaa arpoa kameran asetuksia, jos ne eivät ole aivan selkeinä mielessä. Joten kamerakin kävi lomareissulla Glarusin Alpeilla.

Kiesissä laakson asemalla hissin ovet avautuivat ja katseeni osuu pienellä tuolilla seinän vieressä olevaan pakettiin. Pyyhe! Minun! Kyllä, te voitte ottaa sen mukaan, siitä vain! Pilatukselle noustessa pudotin aurinkolasit pöydän ja penkin väliin, sieltä samaiselta rinteen piknik-pöydältä ne löytyivät takaisin tullessa. Ja nyt tämä. Kuinka todennäköistä on että vuorilla löytää kadottamansa? Erittäin, ainakin kun se tapahtuu Sveitsissä.

Hissiaseman jääkaapista ostamme vielä kimpaleet Glarusin Alppien juustoa. Yksi meille, toinen yläkerran Sylvialle, alkuperäiselle glarusilaiselle. Saamme kiitoskortin.

Teistä kahdesta on tullut niin sisukkaita patikoitsijoita. Se tekee minut onnelliseksi, että te vaellatte läpi Sveitsin ja Glarusin. Mekin yövyimme aikanaan usein Leglerhüttellä ja Engi Seelillä ja toimme ajatuksissamme kaunista maailmaa mukanamme kotiin. Näitä kuvia näette tekin silmissänne vielä vuosien jälkeen.

Talven jämiä.
Some rests of the winter.
Hyvin tarraa uudet kengät.
New boots seem to be working.
Suomen luontoa vuorilla.
Finnish nature in the mountains.
Merkkikivi joka haluaa isona olla vuori.
A markstone that would like to be a mountain.
Suovillaa.
Cottongrass.
Tuolta voi katsella luontoa.
There you can observe the nature.
Mettmensee.

En resumen: A la la cabaña alpina de Legler hemos ya subido antes, pero esta vez la ruta era diferente y nos llevó por unos lagos. Vimos una víbora, gamuzas y tres familias de ciervos cómunes. Un día increible, aunque se me rompieron los pantalones y casi perdí el paño de viaje. O sea, lo perdí y lo encontré. Me estaba esperando en la estación de la condola. Sólo en Suiza!

Kurzgesagt: Wir sind schon zur Leglerhütte gewandert, aber das Mal haben wir den Weg bei den Seen gewählt. Minuspunkte: eine Kreuzotter, verlorene Reisetuch und kaputte Wanderhosen. Pluspunkte: eine Kreuzotter, Gämse und Rothirsche, Wähe auf der Hütten Terrasse, Glarner Lanschaft, der Reisetuch der mich beim Talstation wartete.

Hellepaussi

Hellepaussi

Heräsin ihanaan aamuun – pilviä! Miten hyvältä tuntuu viileämpi aamu, ulkona yli kymmenen astetta vähemmän ja sisällä, no asteen verran.

Viikonloppuna mittari pyyhki punaisella, näillä seuduin kai jossain 35 asteessa. Nyt istuin rauhassa lehteilemässä aamun uutisia, siemailen kahvia, enkä tunne tarvetta mennä enää ikinä minnekään.

Helteellä on kaksi mahdollisuutta, joko pysytellä järvessä tai nousta pariin tuhanteen metriin vuorille. Mietin viikonloppuna jälkimmäistä, mutta koska otsoniluvut olivat nekin korkeat ja autossa istuminen on kuumassa ja ruuhkassa karmeaa, päätin jäädä istumaan pimeään kotiin. Ikkunat kiinni, verhot kiinni, luukut kiinni.

Naputtelin rästijuttuja kokoon, siivosin vessan, luin lehtiä. Tein kyllä ihmiskokeen, kävin kaupassa jalan. Otin reissusta kuvan todisteeksi ja ruusut osuivat korvan taa. Vielä tällä hetkellä kännykän kamera jaksoi ottaa kokonaisia kuvia.

Kadut olivat tyhjät, torillakin vaimeaa. Mäen jälkeen kaupan viileys tuntui ihanalta. Myös niistä sadasta muusta, jotka ovat ostoksilla. Puoli kylää on paennut kylmäaltaiden äärelle.

Kuumimpana hellepäivänä selviää, ettei kännykkääni ole tarkoitettu näihin olosuhteisiin. Se kuumenee kaikista toiminnoista ja saan otettua vain puolikkaita kuvia – ja ruutu pimenee. En halua luopua vanhasta toimivasta, tähänhän saa tilattua uuden akun. Niitä löytyy Zürichistä kolme. “Otetaanko kaikki?” kysyy Aldo. Nauran – ja kadun hetkeä myöhemmin. Ehkä luuri kestää vielä pidempään kuin uusi akku. Ehkä elokuun kuumassa tarvitsen seuraavan.

Zürichinjärven rantakadulla eletään kuin Floridassa, porukkaa suihkaa uikkareissa tai kylpytakki auki lepattaen, pyyhe olkapäillä kohti vihreää viileää. Varjot on kysyttyjä ja vedessä yllättäin tilaa. Rantojen uimalat sen sijaan ovat ihmismassoja, tungosta. Niissä on palveluja, suihkut ja syötävää.

Eräänä kuuman päivän aamuna (tulihan se kuuma selväksi?) olin sitä mieltä, että jos olen käynyt lenkillä Costa Ricassa rannalla, se onnistuu myös Zürichissä. Tosin Tyynellämerellä jolkottelin aamukuudelta, nyt kello oli jo puoli yksitoista. Läiskin aurinkorasvaa ja katua pitkin metsään. Kanjonissa kulkevaa jokivartta oli ihana kulkea, juoksusta oltiin aika kaukana, mutta väliäkö sillä. Täällä olivat kai ne loput zürichiläiset. Varjossa, matalassa joen lirussa asteli kiveltä veteen ja taas kivelle vanhempia lapsineen, nuotiopaikoilla leiskui tuli ja ylempänä pikkuruisen järven vieressä niityllä oli sama meininki.

Ylimmässä pisteessä vilja- ja heinäpeltojen keskellä auringossa sen sijaan ei ollut ketään. Aika nopeasti ymmärsin miksi. Ilma ei liikkunut ja kuumuus musersi. Pää ei ollut vielä niin paistunut, etteikö se olisi osannut muistuttaa järven viileydestä. Siispä suoraa tietä alas veteen.

Puolivälin jälkeen vesipullo oli tyhjä, jano karmea. Oli kurvattava lähimmälle lähteelle, mistä kertyi lisäkilometrejä. Mutta vesitankkauksen jälkeen oli hyvä.

Järven laineissa kelluessa vielä parempi. Sen sijaan nousu mäkeä ylös kotiin karmea. Paljasjaloin kävely oli vielä siedettävää järven tasolla, mutta mitä ylemmäs mentiin, sitä kuumempi oli asvaltti. Juoksin kantapäillä viimeiset metrit ja melkein talon portilla oli pakko vetää hätäisesti kengät jalkaan. Ei enää senttiäkään asvaltilla tai edes kivilaatoilla. Sain poltettua jalkapohjat niin, että ne olivat arat vielä seuraavanakin päivänä.

Illalla huomasin, että tilanne olkapäissä ja yläselässä oli toinen kuin olin kuvitellut. Läähmin paksun kerroksen viilentävää rasvaa. Hihaton lenkkipaita oli siis huono idea, voiteista huolimatta.

Nyt ikkunat ovat levällään, ovet myös. Kuulen sateen ropinan. Tunnen kuinka ajatus kirkastuu ja toivon ihmettä, joka elvyttäisi puhelimen. Jos on asiaa, lähetä minulle sähköpostia.

Mie.
Me.

Ei ole terassilla kahvittelijoita.
No coffeedrinkers at the terrasse.
Monenlaista vihreää. Melkein keltaista.
Different greens, almost yellow.
Joutsenpariskunta oli liikkeellä poikasineen. A swan family was on the way with its offspring.
Auringonlasku kuin Saharasta.
A sunset like in Sahara.
Liljat tykkää kuumasta.
These lilies don´t mind the heat.
Putouksen äärellä on raikasta.
Refreshing by the waterfall.

Lohkareista raapaleilla Sveitsin ja Italian rajalla

Lohkareista raapaleilla Sveitsin ja Italian rajalla

Hiukkasen meinasi verenpaine nousta, kun Suunnon ruutu oli mustana juuri sillä hetkellä, kun piti startata kohti Italian rajaa. Reitillä kuulemma vaaditaan jonkinlaista suunnistustaitoa. Ilman kellon tukea en lähde, hermoilin.

Kello heräsi kuitenkin henkiin; seuraavana yllärinä oli ruuhka moottoritiellä, puolivälissä matkaa. Yhtä matelua ja odottelua. Kesäkuu on kuitenkin hyvä hetki myöhäisille lähdöille; valoa riittää pitkälle iltaan.

Surettaseen ja Surettatalin lähimailla olin jo aiemmin katsellut kiemurtelevaa solatietä Italiaan. Mitä sieltä löytyy? Kivoja paikkoja? Jotain kivempaa kuin rajan tältä puolen? Kyltin mukaan ainakin ruokaa, mikä tietenkin veti minua puoleensa. Aina.

Kukkulan yli ja alas laaksoon ei selvästikään ole kaikkien kuppi teetä; edessä mateli auto pohjoisesta, hidastellen juuri nousevan mutkan selvitettyään ja aiheuttaen nytkähtelevää ajoa takana tuleville.

Montesplugan pikkuruinen kylä näytti Italialta; oli väriä, vähän heikossa hapessa olevia rakennuksia ja rauhallista istuskelua auringossa. Patojärvi Lago di Montespluga kimmelsi auringossa leveänä ja laveana, suistomaisena vesistönä.

Siinä, mistä kuvittelin polun lähtevän, oli portti ja kieltomerkki. Aldo muistutti, että costaricalaisena häntä ei estä mikään ja kiersi aidan toiselle puolen. Suunta oli silti väärä. Hetken pyörimisen jälkeen näkyi kohta, josta saattoi kuvitella jonkun joskus kulkeneen. Sinne. Kyltti oli selän takana. Valkoinen, haalistunutta punaista, ilman tekstiä. Siinä kaikki.

Reitti oli rengas tai ehkä pehmeä neliö, suurin osa matkasta Italian puolella. Neliön yläosa kuljettiin Sveitsissä. Se, että vertikaalista nousua oli vain puoli kilometriä harhautti. Lyhyehköllä eli n. 7 km:n matkalla se tarkoitti jyrkkää mäkeä ja koko kipuaminen heti alussa.

Polkumerkit oli varmaankin maalattu viime vuonna tai ehkä ennen koronaa, joten niitä jouduttiin etsiskelemään. Siinä polkua arpoessa katseltiin silmästä silmään murmeleita, viisi vaaleahkoa, pulleaa ja vilkasta otusta sujahti nopeasti koloihinsa.

Merkkien lisäksi myös se varsinainen reitti katosi ensin kivikkoon, sitten louhikkoon. Oltiin kuin temppuradalla, ihan muina kiipeilijöinä, ensin kädet apuna ja sitten takapuoli kolmantena jalkana, kuten Aldo asian ilmaisi. Joku saattaisi sanoa istuen.

Oli älyttömän hauskaa, ettei vain kuljettu eteenpäin tallaten rotkon reunalla. Molemmat oltiin tyytyävisiä siitä, että kivillä kiipeilyä ja hyppelyä oli tullut harrastettua lapsuudessa, Aldo costaricalaisissa joissa, minä Kotkan saaristossa. Ja kerrankin pilateksen tuoma kehonhallinta pääsi loistamaan.

Kivien kantit ja varsinkin kirkkaanvihreä sammal niiden päällä olivat teräviä ja veri valui säärtä pitkin. Pohkeet loistivat ensin punaisina raapaleista ja illalla auringosta. (Miten se jalkojen rasvaaminen aina unohtuu?)

Nousun välissä oli pakko vetäistä pienet leivät, mutta varsinainen tauko pidettiin ylhäällä Lago Azzorella. Solassa puhalsi kylmä tuuli, eikä todellakaan tullut mieleen edes uittaa jalkoja. Aldo tietenkin riisui välittömästi sukat ja kengät ja seisoi tyytyväisenä keskellä jääkylmää alppijärveä. Ei kuulemma edes kovin hyytävää.

Minä sillä aikaa puin päälleni kaikki löytyvät vaatteet ja kaduin, etten ottanut mukaan vetskarillisten housujen puntteja. Sortseissa olin kananlihalla.

Löysin lepotuolimaisen kohdan, jossa ei ollut tyyntä, mutta ainakin vähemmän tuulta. Kevennettiin repun eväspuolta ja lähdettiin tallaamaan kohti Sveitsiä, siis muutaman kymmenen metrin päähän.

Järven tasolla alkoi matkalla olla läikkiä lunta. Toisinaan myös oletetulla reitillä, alaspäin mennessä myös rinteessä. Ne pystyi silti hyvin kiertämään.

Kun edessä oleva merkki ei enää ollut puna-valko-punainen, vaan valko-puna-valkoinen, äskettäin maalattu ja vieressä keltainen kyltti, joka kertoi suunnista, oltiin taas Sveitsissä. Jalkojen alla ihan oikea polku ja matka selkeä.

Siis louhikkoon asti, tällä kertaa alaspäin. Kirkkaat merkit kyllä näkyivät hyvin, poluksi en reittiä silti nimittäisi.

Pienen järven, Bergseelin, jälkeen oltiin suoran Splügenpassin solatien yläpuolella. Kiemura näytti upealta, mutta kapeneva patikkapolku oli hetken sen näköinen, että saatoin väittää palaavani takaisin sinne mistä tultiin. Toisinaan kannattaa kuitenkin mennä hiukan eteenpäin, kulman takana ei välttämättä aina odotakaan rotko ja kylmä hiki.

Rajan paikkeilla Sveitsin puolella oli kartta, tervetuloa patikkamaahan, kylttiä joka suuntaan. Me jatkettiin eteenpäin kukkaketojen poikki, kivistä ladottua tietä pitkin. Muinaiset roomalaiset tekivät pari tuhatta vuotta sitten hyvää työtä, Alpit ylittävää reittiä on yhä hyvä tallata.

Viimeinen pätkä oli vehreää, niityillä kukkivat alppikukat, keltainen alppivuokkokin ja valkoinen ahokissankäpälä.

Näemme matkalla kahdeksan ihmistä, eikä Montesplugan kylälläkään ollut illalla enää juuri ketään. Kioski meni kiinni, kaksi pienempää ravintolaa näyttivät tyhjiltä. Päädyimme La Capriatan katetulle terassille. Toppatakkinen nainen ei kestänyt lämpötilaa, vaan poistui seuralaisensa kera oluen jälkeen. Sisällä ei ollut tilaa. Kinttuja paleli ja yritin lämmittää niitä avaamalla servetin.

Tilasin salaatin, Gli Gnocchetti di Chiavenna, juustoisen ja valkoispulisen peruna-leipä-minignocchi-annoksen ja vielä kokonaisen kalan grillatuilla vihanneksilla. Salaatin jälkeen en ollut varma jaksaisinko enää muuta ja kalalautasen tullessa tajusin ajatelleeni zürichiläisesti. Montesplugan annokset olivat valtavia ja niin ilahduttavia.

Lähdimme takaisin solatietä, joka nyt oli tyhjä. Vuoret loistivat keltaisina ilta-auringossa. Solatien ainut kuppila Berggasthaus Splügenpass kuulemma panostaa ruokaan, on kai paineita Italian läheisyydessä. Se jäi seuraavaan kertaan.

Lombardia, täältä tullaan!
Lombardy, here we come!
Lago di Montespluga
Montesplugan kylä.
The village of Montespluga.
Tässähän on ihan polku, sitä sitten tuonne ylös.
We found the hiking path, after some moments of uncertainty.
Ensimmäiset vaikutelmat: täällä on kaunista.
First impressions: it´s beautiful here.
Ciao, Montespluga!
Löysin kultaisia sieniä lehmänlannassa. I found golden shrooms in cow manure.
Tämä on vielä suht hyvää reittiä. Mutta polku…
This is still quite ok route. But a path…
Hän kipuaa.
He climbs.
Välisnäkki. A snack.
Kiipeilijä Helve dokumentoi reittiä.
The climber Helve is documenting the way.
Hetken verrean oli katseltava kukkia.
For a moment concentrating on the flowers.
Hädin tuskin pystyssä tuulessa, mutta ylhäällä vuorella.
Almost flying with a wind, but up in the mountain.
Lago Azzurro (IT)
Lepotauko.
A moment to relax.
Lohkareiden takaa tulee mies.
A guy appears behind the rocks.
Suomalainen valitsee lumen. The Finn choosees the snow.
Raja ylitetty, Sveitsissä. Se tietää tuoreista patikkamerkeistä ja keltaisista infokylteistä.
How do you know, you are in Switzerland: freshly painted marks and yellow hikingsigns.
Suunta on oikea, Splügen-sola.
The right way, Splügen pass.
Sveitsin vuoria.
The Swiss mountains.
Kivikko on meidän polku, alla solatie.
The rocks are our path. The serpentine road is Splügenpass.
Bergseeli (CH)
Alppikukkia.
Alpineflowers.
Ja takaisin Italiaan. And back to Italy.
Ahokissankäpälä.
Antennaria dioica.
Tämä näyttäisi alppireitiltä, mutta tässä mennään kyllä ihan tasaista.
What´s this sign?
Muinaisten roomalaisten reittiä.
Via Spluga.
Keltainen alppivuokko.
Yellow alpine anemone.
Iltapalaa.
Some evening snack.
Montesplugan raitilla on hiljaista.
It´s peaceful in Montespluga.
Berghaus Splügenpass (CH)

En resumen: La primera caminata de dos paises, en el paso de Splügen (CH) o Spluga (IT)! Caminar es tal vez mucho decir, más bien era escalar. Al menos parcialmente. Puntos extra del paisaje y de la comida en Montespluga.

Kurzgesagt: Erste zwei Länder Wanderung beim Splügenpass. Ziemlich kurz, steil und steinig, aber super schön und macht spass. Extra Pünkte für das Essen in Montespluga.

Olkoon kaikki elolliset onnellisia

Olkoon kaikki elolliset onnellisia

Naapurin kissa tuli tänään vähän aamunsarastuksen jälkeen naukumaan ikkunan alle, että pääsisikö meille lepotuoliin. Heräsin siis aika lailla ajoissa, joten tämä kirjoittaminen on yhtä pusertamista. Jos teksti tökkii, katso ainakin kuvat, sillä retki oli huikea!

Viime päivät on luovittu ukkoskuuroissa ja aurinkoisissa hellehetkissä. Helluntain paikkeilla teillä on aina jonoa Italian suuntaan, joten jos mielii retkelle, parasta on mennä jonnekin toisaalle. En myöskään halunnut joutua salamoiden keskelle paljaalle jyrkänteelle, ei siis kovin korkealle eikä kauas, sillä ukkosen mahdollisuus nousi iltaa kohti.

Välillä valinnat osuu vahingossa nappiin. Reitin kudoin osittain itse kokoon, mutta tärkeimmät koordinaatit oli kellossa. Toggenburgin Alt St. Johannin luostaripuutarhan edestä tallattiin hetki maaseudun läpi posottavaa suoraa tietä. Heinikossa puhalteleva tuuli, vihreät niityt, paljaat kiviset rinteet taustalla – olin heti ihan myyty.

Ehkä se oli kesärauha, mikä iski. Kukkaniittyjä, vanhoja alppitaloja runsaine puutarhoineen, lehmiä, heinäpeltoja, ei siis mitään niin erilaista, mutta kuitenkin elähdyttävää, tasapainottavaa. Kukkien välissä kulkiessa olo kevenee.

Aivan suunnittelematta matkalle osuivat myös Thurin putoukset; luolastossa pirskahteleva vesi tuntui ihanalta kasvoissa. Kamera sai sätkyn, valon kontrasti oli niin huima, että laite meni pois päältä ja kieltäytyi kuvaamasta.

Niittyjen taustalla se kaikkein uhkein huippu, Säntis, on myös muuten mukana syksyllä ilmestyvässä true crime -kirjassa Rikostarinoita maailmalta. (- Niin ja kyllä, Sveitsin osuus on minun, vaikkakin joissakin tiedoissa olen saanut itselleni pseudonyymin L. Helve-Zibaja.)

Sirkkojen sirittäessä ja tuulen puhallellessa märkää paitaa purjeeksi oli niin kesäinen olo kuin voi. Heinät kutittelivat jalkoja ja joka paikassa oli vain älyttömän kaunista.

Ei siis ihme, että tänne rinteeseen oli viime vuosisadan alussa rakennettu parantola. Karuna-taloon tuotiin aluksi tuberkuloosisairaita lapsia raittiiseen vuoristoilmaan, myöhemmin tiibettiläisiä pakolaisia ja nykyisin paikka on omistettu rauhoittumiselle.

Mögen die Gäste frische Energie tanken und wahren Frieden, Freunde und Harmonie geniessen. Mögen alle Lebewesen glücklich sein.

Enjoy the beauty, relax, be happy.

Reitti nousi kiemurrellen, metsästä niitylle, asumusten välistä seuraavalle; aurinko puri selkään, päähän, käsivarsiin. Oli istahdettava hetkeksi puun alle varjoon lounasleiville. Ruohikko näytti kuivalta, mutta unohdin yöllisen myräkän. Litimärissä sortseissa oli toki viileämpi edetä rinnettä kukkekedoilta metsään.

Patikkapolku muuttui puiden suojassa vuoristoiseksi ja kiviseksi, jyrkemmäksi. Ylhäällä olimme jo kukkulan toisella puolen, jalat sateiden jälkeisessä savivellissä ja musiikkina laaksosta kuuluvat erikorkuiset lehmänkellon kalkatukset ja kilkatukset.

Gräppelenseellä oli enemmän lehmiä kuin ihmisiä ja rannan tuntumassa uiskenteli miljoona nutipäätä. Iho kiehui, oli upottauduttava heti veteen. Hetken kuivattelun aikana katselin huippuja ja näin jonkun tulevan puolijuoksua sauvoineen. Olemus näytti tutulta; aivan kuin suomalaista kirjallisuutta julkaisevan Antium Verlagin Beat. Ja koska some kertoo kaiken, myöhemmin selvisi, että kyllä, se oli Beat. Hän oli kivunnut toiselta puolen lähiseudun huipulle. Tuttuja vuorilla.

Takaisin edelliseen laaksoon vie polkuja, maalaisteitäkin. Me kapusimme suorinta reittiä vuorta ylös ja alas tietä kiemurrellen. Illemmaksi luvattu ukkonen näkyi pelloilla; niittopuuhat vaikuttivat kiireisiltä ja määrätietoisilta. Heinäpellon poikki kulkeva patikkareittikin oli niitetty pois.

Alempana suoraan talon ovelle osoittava keltainen polkumerkki vaikutti hauskalta; lyhyt reitti kotiin. Mutta kyllä, siitä talon kulmalta jatkui juuri ja juuri silminnähtävä ihan aito patikkapolku kohti Alt St Johania. Valkoinen kyltti kylään sen sijaan johdatti meidät toisen talon sivusta keskelle kukkaniittyä. Sieltäkin päästiin pois, mutta tiellä ohi kävelevien paikallisten isäntien ilmeet olivat kertovat. Lähinnä tuomitsevat. Turistit.

Alt St. Johanin luostarin sivulla on avoin puutarha.
By the monastery of Alt St. Johan there´s a garden, which you can visit.
Tämä on Toggenburgia.
This is Toggenburg.
Pieni kivisilta.
A small stonebridge.
Osa Thur-putouksesta jää vuoren katveeseen.
From here you can see the Thur waterfall partly.
Aivan kuin putouksessa olisi mutka.
It looks like the waterfall had an angle.
Kyllä, vesi virtaa.
Yes, the water flows.
Tunnelin läpi pääsee katsomaan putousta ylempää.
Through the tunnel you get to see the upper part of the waterfall.
Vihreää huipuilla.
Green with peaks.
Mie.
Yes, that´s me.
Siellä pilkottaa Säntis.
There´s Säntis.
Lounaspaussi ja Churfirstenin huiput.
Lunch and the Churfirsten peaks.
Törkeän kaunista!
Just beautiful!
Tämä on kesää.
This is summer.
Tämäkin on kesää.
This is also summer.
Lehmät olivat lähes pisteitä laaksossa, kellojen kilkatus sen sijaan kuului selkeästi.
We could hardly see the cows, but the bells were loud.
Gräppelen-järven jakavat ihmiset ja lehmät.
The lake Gräppelen is for the cows and people.
Nutipäät kutkuttelevat jalkoja.
The pollards tickled feet.
Ja sitten rinnettä ylös.
And up we go.
Ja polku kulkee siis missä?
And the path goes where?
Sama kysymys.
The same question.

En resumen: Cataras de Thur, montes, campos de flores, un laguito (Gräppelen) – una ruta lindísima y mucho calor en Toggenburg. A veces el día es perfecto.

Kurzgesagt: Thurwasserfälle, Blumenwiesen, Gräppelensee, Berge – ein super schöner Weg. Manchmal ist der Tag perfekt.

Kristallikaupoilla paratiisissa

Kristallikaupoilla paratiisissa

Amsteg on siinä, missä Sveitsin läpi ajettaessa liikenne usein sakkaa. Laakso kapenee tunnelia kohti ja pienet kylät ovat moottoritiesiltojen katveessa. Mietin sitä, millaista täällä oli ennen isoja väyliä ja jatkuvaa, jyräväävää liikennettä.

Pohdinnan keskeytti nopeasti nykyisyys, joka osoittautui solmuiseksi ja riitaiseksi. Amstegin rampin jälkeen oltiin joka suuntaan suihkaavien liittymien ja teiden keskellä, eikä gps auttanut. Köysiradan osoite oli kylän pääkatu, mutta ohiajamamme viitta oli ennen kylää. Hätäisesti kiljahtelin, kun mies aikoi kääntyä ympäri – takaisin moottoritielle. Ei sinne ainakaan, ihan minne tahansa muualle. Epämääräisen kiemurtelun jälkeen ajettiin eteenpäin.

Seuraavassa kyltissä oli myös Arnisee ja kuplahissin kuva. Oikea suunta, ajattelin. Kun Amstegin kylä oli ohitettu, tie kiemurteli kapeana kallion viertä, olin valmis u-käännökseen. Takaisin lähtöpisteeseen.

Kipakan väittelyn jälkeen käännyttiin vasemmalle ensimmäiseltä hissikyltiltä ja päädyttiin lopulta sinne minne piti, hissin parkkipaikalle. Tietä ei tunne mikään kartta tai gps, eikä se todellakaan ole kylän pääkatu.

Hissillä kukaan ei enää muistanut hankalaa alkua, sillä olimme nousemassa ilmoihin mitä ilmeisimmin lelulla. Painoin vihreää nappia ja tiedotin ylös, että meitä olisi kolme tulossa. Ahtaaseen hissiin mahtui neljä, matkatavarat eli reput laitettiinn sen ulkopuolelle sivulootaan. Pohdin kestävätkö vesipullot taskuissa, vaellussauvat repussa. Kulkuväline oli niin nafti, että istumme todellakin kuin sillit suolassa. Seisomaan tuskin olisimme pystyneet. Penkeillä oli lämmikkeet kankun alle. Viehättävää.

Hisseissä en yleensä kärsi korkeudesta, mutta jotenkin olo tuntui pieneltä tässä heilahtelevassa mikrokabiinissa jyrkänteen vieressä.

Laakson ahtaus, liikenne ja muu tuska oli ylhäällä yhtä kaukana kuin kuu maasta. Olimme rantautuneet tai siis lipuneet paratiisiin. Värit olivat kirkkaammat, vallitsi rauha ja kiireettömyys. Meitä ennen matkustaneet istuivat jo mökin terassilla olusilla ja vilkuttivat.

Jäätiin suoraan aseman vieressä olevalle kristallilaatikolle. Tytär hamusi useita, minä löysin oman ja mielestäni parhaan, parin-kolmen sentin kantikkaan kristallin, josta maksoin frangin laatikkoon ja tulin onnelliseksi.

Aarre taskussa katseltiin alkukesän kukkaniittyjä ja tallattiin eteenpäin. Olisin voinut jäädä tähän ja olla täysin tyytyväinen retkeen.

Koska porukassa oli kaksi lenkkari-ihmistä ja yksi korona-keuhkoinen, oli itse patikka kevyt ja alas viettävä. Sitäpaitsi ylempänä on vielä paikoittain lunta. Näillä varustuksilla ja voimilla ei lähdetty liukastelemaan; tänään oli kyse vain ihanasta kesäpäivästä.

Kuljimme Arniseen ohi, metsien ja niittyjen poikki, toisinaan kedolla hädin tuskin seurattavaa polkua, kukat polvia kutkutellen, ohi meitä nihkeästi tiiravien lehmien, heinää niittävien urilaisten. Honigbergin Sanna kertoi, että Urin kantonissa eletään vielä suht samalla lailla kuin vuosikymmeniä sitten. Siksi ehkä tämä levollisuus.

Ostimme alppiperheen itsepalvelukojusta paketin juustoa, vaikka epäilin sen paistuvan repussa. Kuusi ja puoli frangia, sen verran pudottelin kolikoita metalliseen latikkoon kimpaleesta ohittamiemme lehmien maidosta tehdystä juustosta.

Kukkakehdossa kuhisi, ruskeita selkiä liikahteli, välillä heilahti häntä, toisinaan ylös katsahti sarvipää suussa nippu heinää ja kukkia. Alkukesän huuma oli selvästikin vienyt mukanaan nämä lehmät. Ne olivat onnellisia hamuamastaan keltasinisestä kukkavalikoimasta.

Gurtnellen kylässä polku oli kadota, mutta se löytyi lopulta kirkon sivusta, talojen välistä. Hetkeä pidemmällä gpx-reitin tilalla oli kaksi taloa. Pihan päässä varttui umpikuja, joten oli seurattava alaspäin mutkittelevaa autotietä ja siltä poikkeavia alkuperäistä alempana kulkevia patikkapolkuja.

Gurtnellen Wileristä oli paluu bussilla takaisin Arniseen hissin luo lähtöpisteeseen. Mielikuvissani istahtaisimme sitä ennen aurinkoon kahville ja muhkealle jäätelöannokselle. Kylässä ei ollut mitään auki olevaa kahvilaa, vain hotellin tyhjä ja ankea parin pöydän terassi, maisemat rautatien suojavallille.

Pysäkin läheltä löytyi pieni kyläkauppa, jonka tiskin takana roikkui kuivamakkaroita narulla ja ikkunaa koristivat paikalliset piiraat ja mikä tärkeintä, kylmäkaapissa oli jätskiä. Mutta huom, täällä pelaa vain käteinen, “Sveitsin frangi”, totesi myyjä. Ei kortti, ei sovellukset. Sveitsiläiset setelit ja kolikot.

Kuplahissi Arniseelle. Matkatavarat kulkevat ulkopuolella.
Arnisee gondola. Luggage travels outside.
Laaksoa halkoo moottoritie
There´s a highway passing the valley.
Kristalleja kaupan!
Crystals to purchase.
Minkä ottais?
Which one?
Tänne voisin jäädä. Taustalla hissiasema.
I could stay here. On the background the liftstation.
Vihreää ja kukkia!
Green and flowers!
On se järvikin ihan nätti.
The Arnilake is also pretty.
Ylempää kulkee myös reitti Gurtnelliin, mutta sinne seuraavalla kerralla.
There´s also a higher path to Gurtnellen, but that´s for next time.
Matkalla samat huiput, mutta maisemat muuttuvat korkeuden mukaan.
The same peaks but the view is different depending of the altitude.
Mun aarre.
My precious.
Äiti ja lapsi.
Mom and the child.
Onnellinen lehmä.
Happy cow.
Orvokkeja kallion kupeessa.
Violets by the rock.
Kukkakedon läpi. Passing the flowerfield.
Gurtnellen kylä.
The hamlet of Gurtnellen.
Gurtnellen Wilerissä eletään monessa tasossa: joella kalastaja, ylempänä kylää, päällä moottoritie.
In Gurtnellen Wiler there´s life in different levels: by the river there´s a fisher, on the next level the village and higher up the highway.
Amstegissa hissiasemalle vie joen ylittävä kävelysilta.
In Amsteg there´s a small bridge over the river to the gondolastation.
Matkalla vielä kuppi kahvia Urnerseellä. A cup of coffee on the way by the lake Uri.

En resumen: Pasando Suiza uno ni se da cuenta, que de Amsteg para arriba hay un paraiso.

Kurzgesagt: Wenn man richtung Süden in der Schweiz fährt, merkt man vielleicht gar nicht, dass es oberhalb vom Amsteg ein Paradies gibt.