78 km rankkasateessa

78 km rankkasateessa

Kostea viikonloppu oli todella sananmukainen ja vettä lotisee tänäänkin. Mutta jalassa on kuivat sukat, eikä kasvoja pitkin valu vesi, toisin kun lauantain lenkillä ja sunnuntain pyöräilytapahtumassa.

Kalastajat olivat kesän kuivuuden jälkeen saapuneet metsän jokivarteen. Harmaahaikara tuijotti meitä hetken, palasi sitten omiin toimiinsa eli tarkkailemaan vedenalaista liikehdintää tuoreen snäkin toivossa.

Sieniä näkyi siellä täällä ja saksanpähkinät värittivät polkua, rusahtelivat kengän alla. Joku kyläläinen oli tullut jumppakassin kera pähkinään ja lattoi juuri valtaisaa saalistaan jemmaan, jatkaakseen seuraavan pussin täyttämistä. Tungin taskuun niin paljon kuin mahtui ja juostessa se tuntui heiluvalta vesimelonilta taskussa. Ei varsinaisesti helpottanut askellusta.

Nyt on kaloja.
Now there are fish again.
Kiharakampaus.
Curly hairstyle.
Nää pitävät sadetta.
A rainy moment to rest.
Vihreät verhot pähkinäsaaliin ympärillä ovat viikunanlehtiä.
The green curtains are figleaves.

Sadetutka lupaili sunnuntaina Zürichinjärvelle vähäsateista osuutta iltapäivään asti. Päätin, että jos aamulla ei tulisi vettä siinä määrin, että vaatteet kastuisivat välittömästi, lähdettäisiin järven toiseen päähän vievään pyöräilytapahtumaan. Ensimmäiset 10 km mentiin omia polkuja, kukkulan viiniviljelysten kautta lähtöpisteeseen Meileniin. Puhallettu kaariportti heilahteli tihkussa ja tuulessa surkean yksinäisenä. Ei soittokuntaa, ei väentungosta, ei myslipötköjä tai jätskejä ilahduttamaan polkijaa.

Ajeltiin melko yksin ja vauhdilla eteenpäin, suunnitelmien mukaan ainakin siihen asti, kunnes sade estäisi näkyvyyden. Stoppi tuli yllättäin 7 km ensimmäistä etappia eli Rapperswilin linnakaupunkia.

Sunnuntain fiilis. Harmaa ja kostea. The feeling of Sunday: gray and wet.
Tilaa tiellä.
Almost nobody there.
Rapperswil häämöttää.
There´s Rapperswil.
Ekat täällä.
We were the first here.

Edessäni ajoi neljä rinnakkain täyttäen kaistan, heidän vieressä kaksi peräjälkeen ohitusmeiningillä. Lähdin kiihdyttämään samaa vauhtia, ajatuksenani vetää näidenkin ohi. Edessäni oleva teki yllättäin jonkun ihme liikkeen sivulle, minä hätäjarrutuksen. Aldo perässä samoin, niin tiukan, että päätyi syleilemään asvalttia.

Tien sivussa tarkastettiin tappiot ja todettiin, että laastari oli repusta loppu ja desinfiointiliina kuivunut. Hurjalta näyttänyt lento oli kuitenkin pintapuolinen, vaikkakin törkeät jäljet jättävä, joten eteenpäin.

Rapperswilissa oltiin päivän ensimmäisinä asiakkaina koputtelemassa ensiapuvaunun ovelle. Desinfinointisession jälkeen pohdittiin sadetilannetta, joka oli kääntymässä rankaksi. Jos vielä vähän eteenpäin, Bächlihofin kurpitsafarmille, ajattelin. Sieltä löytyisi katosta ja ruokaa.

Varsinaisesta gourmet´sta ei ollut kyse, kun ladoin lautaselle sapuskaa, mutta kuumaa ja täyttä energiaa. Höyryävä kahvi lämmitti, eikä edes ottanut niin päähän se, että varapaita oli litimärkä ja kylmä. Olin tunkenut reppuun kaksi vesipulloa, joista toinen oli törmäyksessä auennut ja kastellut kaiken, lompakkoa myöten.

Rankkasade lounaan päätteeksi pisti jälleen pohtimaan jatkoa. Toisaalta, housut oli jo likomärät, lenkkarit kuin veteen upotetut pesusienet. Tähän parikymmentä kilometriä lisää järven toiseen ääreen ei pahentaisi tilannetta.

Kuumaa sapuskaa.
Hot food.
Kurpitsat sateessa.
The pumpkins in rain.
Muutama lajike siinä. A couple of different pumpkinvarieties there.

Vedin sadetakin hupun päähän, sen päälle kypärän ja pyyhin vettä satulalta. Ajeltiin ohi luostarin, sekö talon, jonne täkäläinen psykoanalyytikko C.G.Jung purjehti järven toisesta päästä ollakseen rauhassa. Rauhassa oltiin mekin; rankkasade oli hyydyttänyt vähäisenkin osanoton. Tie oli autoilta suljettu ja ne muutamat pyöräilijät istuskelivat juoma- tai ruokatauolla katosten alla odottelemassa sateen laantumista.

Lupasin itselleni Schmerikonissa kaakkupalan ja jättikupillisen kahvia. Perillä oli tarjolla pyörähuoltoa, lounasta ja olutta. Missä oli kaikki kahviteltat, kuppikakut ja suklaakakkuja myyvät vapaaehtoiset? Riehakas lopputapahtuma? Torvisoitto?

Katoksen päälle kertyi vesimassoja joita poika tökki sormellaan tyhjäksi. “Saisiko olla burgeri?” ehdotti mummeli hymyillen. Torjuin sen, mutta nyökkäsin letulle. Aldolle kanelisokerilla, minulle Nutellalla. Ja sitä kahvia.

Proosalliseltahan annos näytti ja kahvi oli surkeaakin laihempaa, mutta kuuma lettu suussa olin tyytyväinen. Tällä jaksaisi kotiin.

Schmerikonista takaisin ajeltiin rantatietä niittyjen viertä. Ilmavirta ja sade heilutteli kolmen ilmapallon rykelmää ensin yhtäälle, sitten se leijaili toisaalle. Kaksi lehmää katseli kiinnostuneena lähestyvää spektaakkelia, kolmas kauhistui ja rynni toisaalle. Pallot seurasivat lehmää ja se päätti lähteä kokonaan toiseen suuntaan. Laskeutumispaikaksi valikoitui niityn keskipiste. Pelokas lehmä kävi haistelemassa niitä varmistaakseen, että härpäke on eloton, eikä esimerkiksi jättimäinen surviainen. Perästä tuli kaksi muuta vasikoineen. Koska tilanne oli vielä epävarma, ne jättivät pienokaisensa vähän taaemmas, kunnes totesivat, ettei tässä ole hätää. Palloista ei olisi uhkaa.

Useimminten Slow up, oli se sitten Zürichinjärvellä tai muualla Sveitsissä, osuu aurinkoiselle, lämpimälle päivälle. Zürichissä on syksyn viimeinen tapahtuma; ripaus kesää on tuntunut ihanalta. Sade & pyöräily ei koskaan ole ollut lempikomboni, mutta jotain hauskaa hulluutta tässäkin oli. Plussia lisäsi huomio, ettei lenkki tuntunut juuri missään. Ei karmeaa väsymystä, eikä kipeitä lihaksia. Ja tasapuolisuuden nimissä olimme molemmat, mies ja minä, toinen silmä turvonneena seuraavana päivänä. Loppumatkasta sade vaimentui ja ilmassa lenteli hyttysiä, joista yhden matka päättyi verkkokalvolleni.

Kuuma lettu ja laiha kahvi.
Hot crepe and very bad coffee.
Kuka sinä olet ja miksi makaat laitumellani?
Who are you and why are you on my lawn?
Harmaa Rapperswil.
Grey Rapperswil.
Kello jäi päälle lounaan ajaksi. Mutta kilometrit täsmää.
Forgot to stop the watch during the lunchbrake, but the kilometers match.

En resumen: Una vuelta en bici en la lluvia. 78 km a la par del lago de Zurich, hasta Schmerikon. Positivo: cansancio minimo, crepa caliente, casi nadie en la calle. Negativo: una caida, mal café y un mosquito en el ojo.

Kurzgesagt: Slow up in Zurich, von Meilen bis Schmerikon im Regen. Positiv: minimal Muskelkater, eine heisse Crêpe, fast niemand auf der Strasse. Negativ: ein Sturtz, schlechter Kaffee und eine Mücke im Auge.

Lohkareista raapaleilla Sveitsin ja Italian rajalla

Lohkareista raapaleilla Sveitsin ja Italian rajalla

Hiukkasen meinasi verenpaine nousta, kun Suunnon ruutu oli mustana juuri sillä hetkellä, kun piti startata kohti Italian rajaa. Reitillä kuulemma vaaditaan jonkinlaista suunnistustaitoa. Ilman kellon tukea en lähde, hermoilin.

Kello heräsi kuitenkin henkiin; seuraavana yllärinä oli ruuhka moottoritiellä, puolivälissä matkaa. Yhtä matelua ja odottelua. Kesäkuu on kuitenkin hyvä hetki myöhäisille lähdöille; valoa riittää pitkälle iltaan.

Surettaseen ja Surettatalin lähimailla olin jo aiemmin katsellut kiemurtelevaa solatietä Italiaan. Mitä sieltä löytyy? Kivoja paikkoja? Jotain kivempaa kuin rajan tältä puolen? Kyltin mukaan ainakin ruokaa, mikä tietenkin veti minua puoleensa. Aina.

Kukkulan yli ja alas laaksoon ei selvästikään ole kaikkien kuppi teetä; edessä mateli auto pohjoisesta, hidastellen juuri nousevan mutkan selvitettyään ja aiheuttaen nytkähtelevää ajoa takana tuleville.

Montesplugan pikkuruinen kylä näytti Italialta; oli väriä, vähän heikossa hapessa olevia rakennuksia ja rauhallista istuskelua auringossa. Patojärvi Lago di Montespluga kimmelsi auringossa leveänä ja laveana, suistomaisena vesistönä.

Siinä, mistä kuvittelin polun lähtevän, oli portti ja kieltomerkki. Aldo muistutti, että costaricalaisena häntä ei estä mikään ja kiersi aidan toiselle puolen. Suunta oli silti väärä. Hetken pyörimisen jälkeen näkyi kohta, josta saattoi kuvitella jonkun joskus kulkeneen. Sinne. Kyltti oli selän takana. Valkoinen, haalistunutta punaista, ilman tekstiä. Siinä kaikki.

Reitti oli rengas tai ehkä pehmeä neliö, suurin osa matkasta Italian puolella. Neliön yläosa kuljettiin Sveitsissä. Se, että vertikaalista nousua oli vain puoli kilometriä harhautti. Lyhyehköllä eli n. 7 km:n matkalla se tarkoitti jyrkkää mäkeä ja koko kipuaminen heti alussa.

Polkumerkit oli varmaankin maalattu viime vuonna tai ehkä ennen koronaa, joten niitä jouduttiin etsiskelemään. Siinä polkua arpoessa katseltiin silmästä silmään murmeleita, viisi vaaleahkoa, pulleaa ja vilkasta otusta sujahti nopeasti koloihinsa.

Merkkien lisäksi myös se varsinainen reitti katosi ensin kivikkoon, sitten louhikkoon. Oltiin kuin temppuradalla, ihan muina kiipeilijöinä, ensin kädet apuna ja sitten takapuoli kolmantena jalkana, kuten Aldo asian ilmaisi. Joku saattaisi sanoa istuen.

Oli älyttömän hauskaa, ettei vain kuljettu eteenpäin tallaten rotkon reunalla. Molemmat oltiin tyytyävisiä siitä, että kivillä kiipeilyä ja hyppelyä oli tullut harrastettua lapsuudessa, Aldo costaricalaisissa joissa, minä Kotkan saaristossa. Ja kerrankin pilateksen tuoma kehonhallinta pääsi loistamaan.

Kivien kantit ja varsinkin kirkkaanvihreä sammal niiden päällä olivat teräviä ja veri valui säärtä pitkin. Pohkeet loistivat ensin punaisina raapaleista ja illalla auringosta. (Miten se jalkojen rasvaaminen aina unohtuu?)

Nousun välissä oli pakko vetäistä pienet leivät, mutta varsinainen tauko pidettiin ylhäällä Lago Azzorella. Solassa puhalsi kylmä tuuli, eikä todellakaan tullut mieleen edes uittaa jalkoja. Aldo tietenkin riisui välittömästi sukat ja kengät ja seisoi tyytyväisenä keskellä jääkylmää alppijärveä. Ei kuulemma edes kovin hyytävää.

Minä sillä aikaa puin päälleni kaikki löytyvät vaatteet ja kaduin, etten ottanut mukaan vetskarillisten housujen puntteja. Sortseissa olin kananlihalla.

Löysin lepotuolimaisen kohdan, jossa ei ollut tyyntä, mutta ainakin vähemmän tuulta. Kevennettiin repun eväspuolta ja lähdettiin tallaamaan kohti Sveitsiä, siis muutaman kymmenen metrin päähän.

Järven tasolla alkoi matkalla olla läikkiä lunta. Toisinaan myös oletetulla reitillä, alaspäin mennessä myös rinteessä. Ne pystyi silti hyvin kiertämään.

Kun edessä oleva merkki ei enää ollut puna-valko-punainen, vaan valko-puna-valkoinen, äskettäin maalattu ja vieressä keltainen kyltti, joka kertoi suunnista, oltiin taas Sveitsissä. Jalkojen alla ihan oikea polku ja matka selkeä.

Siis louhikkoon asti, tällä kertaa alaspäin. Kirkkaat merkit kyllä näkyivät hyvin, poluksi en reittiä silti nimittäisi.

Pienen järven, Bergseelin, jälkeen oltiin suoran Splügenpassin solatien yläpuolella. Kiemura näytti upealta, mutta kapeneva patikkapolku oli hetken sen näköinen, että saatoin väittää palaavani takaisin sinne mistä tultiin. Toisinaan kannattaa kuitenkin mennä hiukan eteenpäin, kulman takana ei välttämättä aina odotakaan rotko ja kylmä hiki.

Rajan paikkeilla Sveitsin puolella oli kartta, tervetuloa patikkamaahan, kylttiä joka suuntaan. Me jatkettiin eteenpäin kukkaketojen poikki, kivistä ladottua tietä pitkin. Muinaiset roomalaiset tekivät pari tuhatta vuotta sitten hyvää työtä, Alpit ylittävää reittiä on yhä hyvä tallata.

Viimeinen pätkä oli vehreää, niityillä kukkivat alppikukat, keltainen alppivuokkokin ja valkoinen ahokissankäpälä.

Näemme matkalla kahdeksan ihmistä, eikä Montesplugan kylälläkään ollut illalla enää juuri ketään. Kioski meni kiinni, kaksi pienempää ravintolaa näyttivät tyhjiltä. Päädyimme La Capriatan katetulle terassille. Toppatakkinen nainen ei kestänyt lämpötilaa, vaan poistui seuralaisensa kera oluen jälkeen. Sisällä ei ollut tilaa. Kinttuja paleli ja yritin lämmittää niitä avaamalla servetin.

Tilasin salaatin, Gli Gnocchetti di Chiavenna, juustoisen ja valkoispulisen peruna-leipä-minignocchi-annoksen ja vielä kokonaisen kalan grillatuilla vihanneksilla. Salaatin jälkeen en ollut varma jaksaisinko enää muuta ja kalalautasen tullessa tajusin ajatelleeni zürichiläisesti. Montesplugan annokset olivat valtavia ja niin ilahduttavia.

Lähdimme takaisin solatietä, joka nyt oli tyhjä. Vuoret loistivat keltaisina ilta-auringossa. Solatien ainut kuppila Berggasthaus Splügenpass kuulemma panostaa ruokaan, on kai paineita Italian läheisyydessä. Se jäi seuraavaan kertaan.

Lombardia, täältä tullaan!
Lombardy, here we come!
Lago di Montespluga
Montesplugan kylä.
The village of Montespluga.
Tässähän on ihan polku, sitä sitten tuonne ylös.
We found the hiking path, after some moments of uncertainty.
Ensimmäiset vaikutelmat: täällä on kaunista.
First impressions: it´s beautiful here.
Ciao, Montespluga!
Löysin kultaisia sieniä lehmänlannassa. I found golden shrooms in cow manure.
Tämä on vielä suht hyvää reittiä. Mutta polku…
This is still quite ok route. But a path…
Hän kipuaa.
He climbs.
Välisnäkki. A snack.
Kiipeilijä Helve dokumentoi reittiä.
The climber Helve is documenting the way.
Hetken verrean oli katseltava kukkia.
For a moment concentrating on the flowers.
Hädin tuskin pystyssä tuulessa, mutta ylhäällä vuorella.
Almost flying with a wind, but up in the mountain.
Lago Azzurro (IT)
Lepotauko.
A moment to relax.
Lohkareiden takaa tulee mies.
A guy appears behind the rocks.
Suomalainen valitsee lumen. The Finn choosees the snow.
Raja ylitetty, Sveitsissä. Se tietää tuoreista patikkamerkeistä ja keltaisista infokylteistä.
How do you know, you are in Switzerland: freshly painted marks and yellow hikingsigns.
Suunta on oikea, Splügen-sola.
The right way, Splügen pass.
Sveitsin vuoria.
The Swiss mountains.
Kivikko on meidän polku, alla solatie.
The rocks are our path. The serpentine road is Splügenpass.
Bergseeli (CH)
Alppikukkia.
Alpineflowers.
Ja takaisin Italiaan. And back to Italy.
Ahokissankäpälä.
Antennaria dioica.
Tämä näyttäisi alppireitiltä, mutta tässä mennään kyllä ihan tasaista.
What´s this sign?
Muinaisten roomalaisten reittiä.
Via Spluga.
Keltainen alppivuokko.
Yellow alpine anemone.
Iltapalaa.
Some evening snack.
Montesplugan raitilla on hiljaista.
It´s peaceful in Montespluga.
Berghaus Splügenpass (CH)

En resumen: La primera caminata de dos paises, en el paso de Splügen (CH) o Spluga (IT)! Caminar es tal vez mucho decir, más bien era escalar. Al menos parcialmente. Puntos extra del paisaje y de la comida en Montespluga.

Kurzgesagt: Erste zwei Länder Wanderung beim Splügenpass. Ziemlich kurz, steil und steinig, aber super schön und macht spass. Extra Pünkte für das Essen in Montespluga.

Villejä alppikrookuksia, joka puolella!

Villejä alppikrookuksia, joka puolella!

Siinä jäivät viherä alppijärvi ja vuorenhuiput kukkien varjoon, kun löysin villit krookukset.

Ehkä jouduin pienen hurmion valtaan, makailin pitkin ketoja nenä valkoisessa kukassa. Ja hidastin matkaa, koska jokainen krookus on ainutlaatuisesti hienossa kohdassa ja muutoinkin upea.

Lilat krookukset, sellaiset suikerolehtiset, kukkivat syksyllä metsissä ja joillakin niityillä, nyt on valkoisten aika vuorilla. Olin elätellyt toivoa kohtaamisesta, mutten rohjennut sanoa sitä ääneen. Vähän sama kuin lumen kanssa, tosin päinvastaisesti. Matkaan lähdetään lallatellen mielikuvissa kesäpolut ja sitten ollaan reittä myöten hangessa.

Matkalla vähän liikennettä, mitä nyt muutama lehmä.
The traffic was light, just a couple cows on the road.

Rentukat loistaa. Marsh Marigolds were glowing.

Sämtiserseelle Appenzellissä vievä tie nousi jykevästi kuten asiaan kuuluu, puhtoisena ja tyhjänä. Sivupoluille ei ollut asiaa -lunta- mutta sen olin työstänyt jo etukäteen; tänään noustiin huoltotietä, onhan meneillään rospuuttokausi.

Kahvipaussi Sämtisersee. Coffeebrake by Sämtisersee.
Eväs.
Snack.

Järvi on solamaisessa laaksossa ja tuuli puhaltaa lähes aina. Aurinko yritti lämmitellä usvan takaa ja eväitä kuorittiin esille olevinaan kummun suojassa, ainakin pienemmällä viimalla. Kevään kuivuus näkyi kutistuneena alppijärvenä. Rantaa oli metreittäin enemmän kuin tavallisesti.

Eväspuolella oli taas pientä tuhoa, olin huoletta heitellyt keitetyt kananmunat repun pohjalle ja murskanahan se alin oli. Joka tapauksessa syötävissä. Ensi kerralla kaikki sapuskat laatikoihin!

Patikkaporukan energiatasojen tarkastuksen jälkeen päätettiin vielä jatkaa seuraavalle, Fählen- tai Fälenseelle, ihan kuinka haluatte, molempia kirjoitusasuja käytetään. (Itse harrastan taloudellista kirjoittamisen muotoa; mitä vähemmän kirjaimia, sitä parempi.)

Alppikrookuksia.
Alpine Crocus.
Puu kivellä.
A tree on a stone.
Ylempänä riittää vielä paikoittain lunta.
A bit higher there are still some thicker snowlayers.

Ehkä korkeus, ehkä luonnon puhtaus tai alppimaaperä vaikuttavat väreihin, mutta vuorilla ne ovat intensiivisempiä kuin missään. Rentukat ja siellä täällä muutamat leskenlehdet loistivat rannan tuntumassa, seuraavana tulisivat voikukat.

Ja sitten ne krookukset. Olin vähällä ohittaa ne, niin pieniä kukat ovat. Krookussilmän auettua niitä näkyi kaikkialla. Valkoisia pisteitä, kuin pieniä helmiä alppikedolla.

Alppien toisella puolen krookuksista kerätään sahramia. Näistä hennoista yksilöistä tuskin saisi suuremmin satoa, mutta keltainen loisti valkoisten terälehtien keskellä ja kutsui luokseen pörriäisiä, joita ei kylmässä lennellyt lainkaan.

Huhtikuussa kaikki majatalot näillä rinteillä ovat ainakin viikolla kiinni. Fälenseen Gasthausilla oli remppaporukka hommissa ja näytti, ettei paikka ole kyllä vielä pitkään aikaan valmis vastaanottamaan ketään. Järvikin oli jäässä. Vain toisessa päässä oli reunoilta hiukan sulaa ja lohjennut jäälautta. Vieressä uiskenteli pari sorsaa. Ehkä ne pesivät jossain täällä lähellä.

Krookuksia kuin valkoisia helmiä nurmella.
Crocus, like white pearls on the grass.
Fälenseellä ei vielä laineet loisku.
In Fälensee there are no waves yet.
Toivo silti jäiden lähdöstä.
Still some hope, that the ice might melt someday.
Patikkaretkue.
Hikingpals.
Huippu huipun takana.
A peak behind the peak. Twinpeak?!

Takaisin ensimmäisellä järvellä oli jo sellainen olo, että uitettiin jalat jäisessä järvessä. Matalikko oli yhtä sammakonkutua ja joku kututyyppi kuin metri mustaa helminauhaa. Eteenpäin ei tarvinnut kiivetä kallion vuoristopolkua, vaan rantakivikko toimi reittinä, se missä tavallisesti on vettä metrin verran.

Uusia sammakkosukupolvia tulossa.
New generation of frogs coming up.
Sammakkoasioita miettimässä. Thinking of frogstuff. Picture:Maarit Piippo

Oli merkillisen rauhallista, vain linnut raakkuivat ja naksuttelivat järvellä. Puuttuivat retkiporukat, lehmät, vuohet. Paluureitillä olimme lähes yksin.

Kahdeksantoista kilometriä vuorilla nousuineen ja laskuineen on sen verran, että etsiydyttiin perillä Brülisaun ainoaan aukiolevaan majataloon, Rössliin, syömään. Oltiin selvästikin ainoita kylän ulkopuolisia, rekkareiden perusteella ainoita toisesta kantonista ja peräti toisista maista.

Odotukset maalaiskuppilasta eivät olleet mitkään kovin suuret, mutta nuorehkolla isännällä on selvästi korkeat laatukriteerit, ruoka oli kaunista ja maukasta. Appenzeller Chäsmagronen, juustokermamakaronigratiini oli saanut uutta pontta rosmariinista ja vihreä salaatti ei ollutkaan salaatinlehtiä tomaattisuikaleella, vaan mukana oli vaikka mitä, sipulinituja myöten.

Gasthausin isäntä oli tarjoilun lomassa vetänyt ylleen palomiehen vermeet. Perjantai-illan menojen kulminaatio oli selvästi alkamassa; palokunta veti harjoituksia kylän päätiellä.

En resumen: April es un poco temprano para paseitos en los Alpes, pero en Appenzell pudimos subir a dos lagos, a Sämtisersee y Fälensee, que estába todavia cubierto por hielo. Una tranquilidad increible, ya que la epoca del verano todavía no ha empezado. Nos topámos sólo un par de otros grupos en el camino y vacas ni cabras todavía no han llegado. Y un montón de crócus alpinos salvajes.

Kurzgesagt: April ist ein bisschen früh für Wanderungen in den Bergen, aber genau deswegen ist es super ruhig. In Appenzell gab es noch keine Kühe oder Geise, nur einige Wanderer und wir. Und wahnsinnig viele wilde Krokus!

Iltasumu laskeutuu Appenzelliin. The eveninghaze surrounding Appenzell.

Aurinkoa ja juustoa Savogninista

Aurinkoa ja juustoa Savogninista

Täällä ihan mummoina töpöttelen, pohkeiden hapotus ei tunnu laantuvan. On rullattu ja venytelty ja joo, myös ajettu pyörällä mäkeä ja käyty salilla, joten ei ihme ettei palautumista tapahdu.

Kävin hakemassa lihasjumit alamäkipatikasta. Tämä oli ikäänkuin eksentrinen treeni, jossa siis jarrutellaan koko matka. Sitä tarvitsisin etureisille. Tai no niin, saattoi olla myös kyse siitä, että väsytti ihan sikana ja reilut kahdeksan kilometriä puolen kilometrin korkeuserolla kenties kosteassa lumessa ei ollut omiaan houkuttelemaan ihmistä ulos. Oli silti ihan hyvä, sillä Saharan pölyä oli sittenkin vielä ilmassa.

Joten koska oli sunnuntai, lähdettiin sillä mielellä, että nautitaan auringosta, hengitetään korkealla ohutta happea ja tepastellaan uusissa maisemissa.

Savignon lienee viininystäville tuttu. Ja koska viiniin sopii juusto, niin ehkä myös Savognin. Jälkimmäinen on siis kylä itäisessä Sveitsissä Sursésin alueella. Pari tuntia autossa pisti vähän miettimään, mutta herättiiin ajoissa ja oltiin hyvissä ajoin lähtöpisteessä.

Ei ruuhkaa, tilaa parkkeerata, kaksi ihmistä jonossa lippuluukulla ja kuplahissiin käveltiin suoraan sisään. Ylhäällä Somtgantissa raikasi musiikki, konttibaarin pitäjä hymyili ohimeneville järjestellessään systeemejä, aurinko paistoi niin täydellä voimalla, etteivät edes kaikkein vahvimmat aurinkolasit tuntuneet olevan tarpeeksi ja voi sentään niitä lumikenttiä ja huippuja.

Kotona kukkii kaikki, metsissä valkovuokkomättäät, pihalla narsissit, aprikoosi, kevätesikot ja muut. Savogninin kylällä oli lumesta jäljellä vähäiset kinokset reuna-alueilla, ylhäällä parissa tuhannessa metrissä reilu metri kinosta. Erehdyttiin molemmat muutama sentti lanatun polun, ei, vaan varsinaisen straadan viereen ja ensin humpsahti Aldo ja sitten minä. Reittä myöten hangessa.

Eväsleivät ja banaani-kookosmuffinsit oli mukana, mutta kahvi unohtui kotiin. Paussipenkillä tuuli kylmästi, eikä kylmä vesi pullosta auttanut hytinää. Seuraava kyltti Tigiaan oli lupaus aurinkoterassista ja maitokahvista.

En odottanut ihmeitä, sillä liian usein upea näkymä tarkoittaa surkeaa sapuskaa. Höpertyneenä kaikesta ihanuudesta, kimmeltävistä rinteistä ja huumaavasta valkeasta olisin kyllä nyt ottanut laihankin kahvin iloiten vastaan, kunhan se olisi kuumaa. Hetken voisimme istahtaa, oli paikka minkälainen tahansa.

Pikkuisen puumökin terassilla oli leppoisaa, ruskeiksi paahtuneet paikalliset polttelivat vitriinistä löytyviä sikareita ja aika tuntui pysähtyneen. Oltiin tässä. Auringossa rupattelemassa.

Ruokalistalla oli paikallisia herkkuja, lähiruokaa. Mangoldikääryleet, capuns, tunnistin. Eväsleivät olivat tukuisat, joten siirryttiin suoraan kahviin. Ja marjapiirakkaan. Tämä oli retki, jolloin pulssi nousi vain kahdesti. Kun katse kohtasi yläasemalla lumihuiput ja piirakan kahveineen tullessa pöytään.

Keittiössä häärää oikea kokki ja maut olivat paikoillaan, sumppikin ihan aitoa, eikä mitään pulveria. Terassin ohi käveli muutama, kaikilla hymy kasvoilla. Ihmeellinen paikka. Elähdyttää nuupahtaneenkin ihmisen.

Loppupäässä reitti koukkasi lanatun tien sivusta, vaihtoehtona upottava hanki tai jäinen polku. Costaricalainen valitsi suoran tien hangen poikki, suomalainen kipitti pitemmän kautta, koska ei halunnut lunta kenkään. Toinen meistä jumittui polvea myöten talveen.

Savogninin kylältä haettiin vielä juustolan automaatista muutamat kimpaleet -yllättäin- Savognin-juustoa. Tietenkin sitä voimakasta. Lehmät ovat syöneet näiden rinteiden heinää ja juusto todellakin lähituotantoa.

Kotimatkalla pysähdyttiin vielä kurkkaamaan Unescon maailmaperintölistalla olevan Solis-sillan profiilia ja tietenkin alas rotkoon. Siinä missä vesi oli paikoillaan, se oli vihreää, putouksessa toisella puolen sinertävää.

Päivä on pidentynyt sen verran, että ehdittiin kotipihalle aperolle maistamaan juustoa. Aurinko jäi paistamaan mieleen koko yöksi.

Kevät on kavunnut jo näinkin ylös.
Spring has climbed already pretty high on the mountains.

Raamit on vielä syvällä lumessa.
The frame is still deep in the snow.
Vasemmalla Saharan värjäämää vuoristoa, oikealla yhä valkoista.
On the left side Sahara sand on the mountains.
Tässä voi soitella lähtömusiikit patikalle.
Cowbells for the start of the hike.
Ihan täydellistä ja kauhee paiste.
Just perfect and really bright sunshine.
Tässä mitään hymyillä. A picture is a serious thing.
Savonginin lähihuiput.
The peaks near Savognin.
Lisää lehmänkelloja.
More cowbells.
Naparetkeilijä Helve.
Polar explorer Helve.
Nuo tulivat lounashetkeeni. They came in my lunchmoment.
Lehmien kesäkoti.
Cows do live here in summer.
Lupaa safkaa.
A promise of food.
Laskettelijoiden ja patikoitsijoiden tie risteää. The paths of the skiers and the hikers cross here.
Kahvipaikka näkyvissä.
Coffeeplace on the sight.
Hetki piirakalle.
A moment for a pie.
Tönö kuppilan vieressä.
A hut beside the restaurant.
Hän valitsi suoran tien ja upposi.
He chose the direct way and sank.
Kevättä ristin ympärillä.
Spring around the cross.
Viimeiset metrit keväistä vuoristopatikkapolkua.
Last meters a snowfree (almost) mountain hikingpath
Paksi täynnä juustoa.
Trunk full of cheese.
Solis-siltaa.
Solis-bridge.
85 m sillan alla.
85 m under the bridge.
Tuliaisten maistelua. Ilta-auringossa aromit vahvistuvat.
Tasting of the souvenirs.The flavours get stronger in the evening light.

En resumen: En Zurich ya es la primavera con flores y temperaturas de cafecitos en el sol, pero en las montañas arriba sigue un rato más el invierno. En la caminata cuesta abajo en el sol del Savognin el pulso subió solo dos veces, primero cuando vimos el paisaje y otra vez cuando el queque llegó a la mesa en el restaurancillo.

Kurzgesagt: In Zürich herrscht schon Frühling, aber in den Bergen findet man noch ein bisschen Winter. Die Wanderung bergab war Genuss pur; der Puls ist nur zwei mal gestiegen, als wir die Aussicht mit Schneebergen gesehen haben und als der Kuchen auf den Tisch gelandet hat.

Rauhaa, rakkautta ja pullia

Rauhaa, rakkautta ja pullia

Kun maailma nyrjähtää, on pakko miettiä kuinka pitää itsensä kasassa, oli uhka miten lähellä tai kaukana tahansa. Pelko on todellinen joka tapauksessa.

Minä lähdin liikkeelle. Tarvitsen happea ja vastusta; sen jälkeen tulee tyyneys, jos on tullakseen.

Luontokaan ei pyristellyt vastaan, oli kirkas taivas, pieni puraiseva pakkanen. Tänään ei mentäisi valloittamaan huippuja. Vain vähän metsää, pikkuisen mäkeä, narskuvaa lunta ja jonkunlaista irti päästämistä. Hengähdystä.

Mutta koska ollaan vuoristossa, mäki on edessä. Se hyvä puoli hangessa ja rinteessä on, ettei todellakaan tule mietittyä millä mallilla mikään on. Tai tulee, mutta hyvin pian on pakko yrittää saada tarpeeksi happea ja keskittyä polkuun.

Siinä samalla purimme huolet ja realiteetit, mahdollisuudet ja mahdottomat. Aurinko häikäisi ja seutu oli traumhaft, aivan upeaa, kuten Illgaun kuplahissiasemalla lunta lapioinut mies totesi. St. Karl on sanoman mukaan rauhan tyyssija, missä energiat saadaan tasapainoon. Ei yhtään liikaa sanottu.

Ennen lähtöä olin täyttänyt laskiaispullat mukaan, mansikkahilloa ja kermaa. Tajusin kyllä kantta kiinni survoessani, ettei se ole järkevää. Mutta välikö sillä, pullalla voisi kaapia tursuuneet kermat. Pääasia, että kermapullat repussa. Ja kahvia, sitä myös.

Mihinkään aivan ihmisten ulottumattomiin ei menty, eikä edes kovin korkealle, mutta silti olimme kovin kaukana kavalasta maailmasta. Muutamat kävelivät, pari suksi murtsikkaladulla ja rinteessä oli kourallinen laskettelijoita. Leppoisaa ja aurinkoista.

Takaisin Schwyzin kaupungin läpi ajettaessa rakennuksia koristivat karnevaalin narrit. Se tuntui jotenkin väärältä. Ei koristeet, vaan itse juhlinta. Mutta kuka minä olen sanomaan mikä on oikein ja mikä ei. Vaellushousujen polvissa on kermaa ja posket hehkuvat auringosta. Minäkin olen niitä hyväosaisia.

Alhaalla vihreää, ylhäällä valkoista.
In the valley green, up in the mountain white.
Huurre oli koristellut puut.
Frost decorated the trees.
Pikkuruinen köysirata-asema.
Tiny cablecar station.
Melkein ylhäällä. Lupaavaa.
Almost up in St.Karl, very promising.
Pikkuruinen oli hissikopperokin.
The gondola was tiny too.
Tässä huokailtiin hetki. Niin kaunista.
Had to breath for a while to calm down; such a beautiful place.
Menossa metsään.
On the way to the forest.
Tästä ovat menneet lumikenkäilijät.
Snowshoepath.
Murtsikkalatu.
Crosscountry skiing possibility.
Näkymät Zugerseelle.
View to the lake Zug.
Lähellä korkeinta matkan pistettä.
Getting near the highest point of the hike.
Kyllä evästä pitää olla.
You gotta have some snacks.
Vähän liiskana, mutta laskiaispullia joka tapauksessa.
Finnish semla for coffee.
Löysin muuten kevään. Keskittyminen on pullansyönnin a ja o.
Gotta concentrate while eating. Btw. I found the spring.
Ei kovin suurta tungosta T-hissin asemalla.
Not very busy t-lift station.
Tästä takaisin.
Towards the gondola.
Sinistä ja valkoista, tummin havumetsäläikin.
Blue and white with some dark woods.
Pitäiskö kuplahissin puhelimeen vastata jos se soi?
Should we answer the gondola phone if it rings?
Schwyz ja karnevaalimaski partsilla.
Schwyz and the carneval decoration.

En resumen: En los tiempos dificiles, lo único que me tranquiliza es moverme.

Kurzgesagt: In den schwierigen Zeiten, das Einzige das mich beruhigt ist die Bewegung.

Ruokaa romaanista

Ruokaa romaanista

Olen pidellyt säätä ihan muina muumeina ja välttänyt ulko-oven käyttöä. Silti aina välillä, kun puhuri on vetänyt henkeä, näkyy sujahdus kohti metsää, sellainen viivamainen etenevä olento, maantiekiitäjän tyyliin, pyörähdys pöpölikön ympäri ja takaisin. Sekin olen minä.

Lopun aikaa olen keskittynyt luomaan ruokaa aineksista mitä kotoa löytyy ja tietenkin syömiseen, kahvinkeittoon, kirjojen lukemiseen ja sarjojen katsomiseen, myönnettäköön.

Joskus aiemmin jo kerroin testailevani romaanien reseptejä ja nyt oli käsissä Joanne Harrisin Appelsiinin tuoksu. Sota-ajalta Ranskasta kertova kirja on ihanan napakasti kiinni ruuassa ja kuusikymppisen tyttären kertomaa, muistoja ajalta jolloin hän on yhdeksän.

Pöperö kasarissa. Väriltään aika laimeaa.
Food on the pan, kind of colorless.

Äiti on leski, kärsii jatkuvista migreeneistä, lääkitsee itseään morfiinilla ja on ihan pihalla. Tytär manipuloi appelsiininkuorilla – sitrushedelmän tuoksu on yksi, joka kertoo äidille lähestyvästä kohtauksesta.

Hänen muistiinpanonsa ovat sekavia, osittain salakieltä tai vain kaoottista tuotosta. Ehkä tässä olisi ollut yksi syy, miksi reseptejä ei kannattaisi kokeilla. Se tuli mieleen kokkauksen puolivälissä, kun aineita oli aika rutkasti. En myöskään ihan ymmärtänyt, vaihtuiko resepti jossain vaiheessa toiseen. Päätin, että tämä ateria ei todellakaan mene enää uuniin tai siihen lisätä yhtään mitäään, varsinkaan ohranjyviä.

Näyttääkö ranskalaiselta maalaisruualta?
Does it look like French peasant food?

Siis kalaruuasta oli kyse. Sipulia, oliiviöljyä, herkkusiniä ja purjoa pannulle. Koska kotona ei ollut herkkusieniä, otin kaapista vielä jäljellä olevia kuivattuja suppilovahveroita. Öljyn piti olla rosmariinilla maustettua. Nyhtäisin pihan rosmariinista pitkän oksan ja silppusin vihreän kasariin.

Lisää kourallinen kuivattuja tomaatteja sekä basilikaa ja timjamia. Näitä yrttejä ei nyt ollut tuoreena, joten kuivatut saivat kelvata.

Perhe säilöi itse kalastettuja sardelleja kellarissa. Niitä piti laittaa neljä pitkittäin viipaleina vuokaan. Kuvittelisin, että isoja kaloja. Meillä sardellit tarkoittavat purkkia, jossa on noin 10 hyvin laihaa filettä, kovempia ja suolaisempia kuin anjovikset ja ilman niiden makeutta. Joten tässä oli se hetki, jolloin mentiin todella metsään. Luulisin.

Kypsyttelin näitä hetken ja lirutin sen jälkeen päälle jokusen desin valkoviiniä, sekä perunoita ja pakastekalaa, koska muuta kalaa, silavaa tai lihaa ei ollut. Kalan laitoin lomittain perunoiden kanssa, jotta se saisi makua yriteistä. Ja lisäsin viiniä niin että se ylsi kaikkiin aineksiin.

Kansi päälle ja haudutusta ilman sekoittelua.

Näitäkin tein. Tuttua ja turvallista.
I did bake too. Known and safe Finnish pullas.

Rosmariini jotenkin lisäsi kalamaista tuoksua, joka ei ollut mikään suurta ruokahalua innoittava. Silti lautasella annoksessa oli jotain maalaismaisen syvää. Makuja, joita oli vaikea eritellä. Hyvin erilaista kuin mikään koskaan. Kalasta vähemmän innostuvakin oli sitä mieltä, että tässä oli jotain. Saatan jopa tehdä uudelleen.

Sillä välin ulkona tuli myrskyn lomassa kevät.
In between the storms, the spring appeared.

En resumen: Hay muchas novelas con recetas y el de Joanne Harris, Five Quarters of the Orange, tiene unas más confusas. Yo seguí una hasta donde pude y el resultado, una comida de pescado, papas, hongos, hierbas y tomates secas resultó tener el toque francés. Como directo de un restaurante del campo.

Kurzgesagt: Es gibt viele Romane mit Rezepten und der von Joanne Harris, Five Quarters of the Orange, hat einige sehr verwirrende. Ich habe einen nachgekocht, bis es möglich war und das Resultat, ein Gericht mit Fisch, Kartoffeln, Pilze, Kräuter und getrocknete Tomaten hatte einen Geschmack von einem französischen Landrestaurant.

Neilikan tuoksu, tuo ilmassa leijuva joulu

Neilikan tuoksu, tuo                                              ilmassa leijuva joulu

Heräsin tänään aivan joulutunnelmissa. Olin nukkunut melkoisen rokuliin harmaudessa, jossa päivä todennäköisesti ei valkene. Tunnelma oli pehmeän kiireetön (siihen asti siis, kunnes tajusin, ettei ole joulu tai edes viikonloppu.) Tuoksu enteili lupaavasti. Nenäni hajuepiteeliin leijui pöydälle jääneeltä lautaselta neilikan tuoksuisia joulun molekyylejä. Joulukuusen lisäksi paras loppuvuoden aromi!

Neilikka on ollut se mauste, joka usein jää vanhenemaan kaapissa. Purkki dinosaurusajoilta, sisältö todennäköisesti samoin. Tömäkkä lisuke lähinnä jouluisiin ruokiin. Toisinaan myös, ripaus sinne, ropaus tuonne, lähinnä aasialaisiin tai Lähi-Idän resepteihin. Sitten se taas jää purnukoiden ja purkkien takariviin odottelemaan vuoden loppua.

Varsinainen tuoksupommi, tämä lautanen!
This plate works like a Christmas booster in the room!

Kuvittelin aina, että joulun tärkein kaveri on kaneli. Toisaalta, sitä käytän läpi vuoden. Samoin inkivääriä, kardemummaa ja mitä niitä on. Myös thtianis on ehdottomasti loppuvuoden kategoriaa, mutten välitä sen makeasta imelyydestä muutoin kuin pienenä sivuheittona makupaletissa. Kauneuskisat tähti kyllä voittaa.

Neilikka sen sijaan on se, joka terästää maun, palauttaa sen oikealle mallilleen ja tuo tunteen, tässä se on, täydellisyys. Glögiin, punssiin, kinkun koristeeksi, appelsiiniin tuikattuna, pipareihin, kaikkiin näihin tarvitaan neilikkaa.

Kun ilma viilenee, pistelen useammin puuroa, sitä kauraista, mutta joulun alla sekin kaipaa lisämakua, jottei arkisuus olisi liian hyökkäävää. Heittelen mukaan rouskuvaa, varsinkin saksanpähkinöitä, kenties luumuja, taateleita, oman puun kuivattuja viikunoita – ja kanelin, inkiväärin sekä kardemumman lisäksi ripottelen päälle neilikkaa. (Yksi versio on tietenkin kaki-hedelmän kera, sitä hillomaista oranssia ihanuutta. Siihenkin sopivat nämä kaikki mausteet ja nyt on juuri sesonki). Ja edessä on joulun maulta hehkuva päivä.

Kaakaoon ripoteltuna neilikalla on sama efekti, luonnollisesti, mutta sitä juon vähän harvemmin. Sen sijaan kokeilin maustettua kahvia, jonka ystävä en kyllä ole, varsinkaan niiden ylimakeiden litkujen, joita monissa kahviloissa tarjoillaan. Periaatteeni on, että kahvi kahvina ja lisukkeet päälle. Silti välillä tekee mieli jotain määrittämätöntä tehostusta, joka ei osaa muotoutua jälkiruokasuklaaksi tai muuksi herkuksi. Silloin ripaus maustekombinaatiota ja ruuttaus kermaa tekevät tehtävänsä. Kahviparka jää kakkoseksi ja muuttuu joksikin muuksi. Mutta aistit! Ne hurmaantuvat.

En resumen: Clavos de olor son una especia, la que uso poco. Tal vez cocinando comidas asiaticas o del Medio Oriente. Pero no hay navidad sin clavos de olor! Si te falta un poco el átmosfera navideña, añade una pizca del polvo oscuro con una aroma fuerte y ya está! Llegó la navidad!

Kurzgesagt: Gewürznelken benutze ich wenig, aber je näher sind wir die Weihnachten, desto öfter greife ich nach diesen komischen pflanzlichen Nägeln. Falls es etwas von der Stimmung fehlt – mehr Gewürznelken und voilà, Weihnachten ist da! Im Luft, auf der Zunge und in der Seele.

Kakkuviikonloppu

Kakkuviikonloppu

Otan syyt niskoilleni. Paistoin joulupipareita perjantaina ja lauantaina tuli lumi. Kolusin pakastinta ja koska sieltä löytyi pieni mytty taikinaa, ajattelin, että olkoot, kai sitä keskellä vuottakin saa joululta tuoksua. Piparit muuten maistuu näin maaliskuussa huomattavasti paremmalta kuin jouluna. Ne pääsevät oikeuksiinsa, loistavat tähtenä. Iltakaakaon kanssa meni huomattava määrä, melkein vino pino.

Joulunakaan ei tainnut olla näin jouluista.
Not even in Chrismas was it so chrismassy.

Koko viikonloppu oli yhtä myrskyä ja koska päässäni on tasan kaksi viikonloppuaktiviteettiä, liikuntaa tai leipomista, pistin uunin kuumenemaan. Äskettäin kokeilin Islannin Satun banaanileipää, josta tuli tummahkoa ja koostumukseltaan kimmoisaa, hyvää sekin.

Samana päivänä löytyi myös kukkivia magnolioita.
On the same day I found also blooming magnolias.
Valkovuokkoressukat värisivät kylmissään.
Poor anemone nemorosas, trying not to freeze.

Aldolla on Costa Ricassa lapsuuden kotipihalla Escazússa tietenkin useampikin banaanipuu, joten kun kysyn, että mitä leipoisin, on vastaus aina banaanikakkua. Kuulemma kaikki on parempaa banaanin kanssa. Ja kahvin. Tämä on siis mies, joka syö mämminkin banaaninviipaleilla ja kaataa päälle kahvia.

Banaanileipä sai hyväksynnän, mutta meidän perinteinen trooppinen kaakku on Elisan banaanikakku. Reseptin alkuperää en tiedä, mutta se on äitini arkistoista löytänyt tieni oman keittokirjani väliin. Kaupassa sattui olemaan pari nippua tummahkoja banaaneja, jotka olivat menossa poistoon – siis täydellisiä kakkuun.

Täydellisiä kakkuun.
Perfect for a cake
Nämä on niitä tarroja, jotka ärsyttävät.
These are the stickers, that make me angry. Why does every banana need one?

Bananologi Sibaja seisoi keittiössä keskittyneenä ja olkapäistä näin pienen hermostuksen. Suurpiirteinen ihminen saa säkärit, kun tertun jokaiseen banaaniin on liimattu tarra, olkoonkin reilun kaupan merkki. Rituaali toistuu joka kauppareissun jälkeen. Ensin ne poistetaan ja sitten mies päästää ärtymyksensä valloille, koska merkit a) on turhia, b) niitä on ärsyttävä ottaa irti, c) lisää roskaa maailmaan, d) sanoinko jo, että se on turhaa ja ottaa hermoon.

Elisan banaanikkakku.
Elisa´s bananacake.

Käytiin juoksulenkillä ja siinä samalla kun sapuska lämpeni, otin ainekset esiin ja pistimme kakkupajan pystyyn. Aldo haluaa ensi kerralla kuulemma itse tehdä paakkelsinsa. Tällä kertaa hän tarkkaili kunnon insinöörin lailla mitä missäkin vaiheessa tapahtuu, pisti muistiin ainesosia, muussasi onnistuneesti banaanit ja mittasi aineksia.

Resepti on ihan perus, vaikkakin Satun banaanileivän tekoon verrattuna vaatii välineitä, kuten vatkaimen. Rivakkaan tahtiin hommaan ei suttaannu monta minuuttia. Kun uuni on lämmin, taikinakin on valmis. Ainut erilainen ainesosa peruskakkuihin verrattuna on leivitykseen käytettävät sesaminsiemenet. Ne tuo kivaa tuntumaa ja myös makua. Kermana käytän soijakermaa.

Itse kaakku on – banaanien koosta riippuen – erittäin pehmeä. Kannattaa jättää jäähtymään hetkeksi – olen saanut halkaistua kakun kahteen osaan kipatessani vuoan nurin.

Jos kakkuhammasta alkoi kolottaa, tässä ohje:

Ainekset:

  • 3 kananmunaa
  • 2 dl sokeria
  • 1 dl kermaa
  • 100 g voita tai margariinia
  • 3 dl jauhoja
  • 2 tl leivinjauhetta
  • 1 tl vaniljasokeria
  • 3 banaania
  • seesaminsiemeniä

Uuni 175 asteeseen. Voitele vuoka ja leivitä seesaminsiemenillä.

Sulata rasva, laita jäähtymään, ettei taikina mene kokkeliksi. Vatkaa munat ja sokeri vaahdoksi, lisää rasva ja sen jälkeen kerma.

Sekoita kuivat aineet ja lisää ne taikinaan.

Survo banaanit ja sekoita nopeasti taikinaan.

Paista noin tunti (kunnes irtoaa vähän reunoista)

Saisiko olla viipale?
Would you like a peace?

En resumen: El banánologo de nuestra familia se vuelve loco por las calcomanías que se ponen en los bananos. Para que se tranquilise, tuve que hacer un queque de banano. Hicimos un taller, para que el procedimiento se quede claro a todos y cada quien pueda hacer su quequito, cuando le antoje.

Kurzgesagt: Wir haben eine Banenkuchenwerkstatt zu Hause gemacht und der Bananaspezialist der Familie wird immerr verrückt, wenn er bemerkt, dass jede Frucht schon wieder einen Kleber hat. So ein Unsinn und extra Müll.

Sveitsiläinen onkin teenjuoja

Sveitsiläinen onkin teenjuoja

Surullisena haaleassa vedessä uiskenteleva teepussi oli pitkään teenjuojan todellisuutta Zürichissä. Vaihtoehtona oli kannullinen ylihinnoiteltua, piirun verran parempaa laatua. Näistä päivistä on kuitenkin edetty ja parhaassa tapauksessa laatuja on tarjolla listan verran, matchasta paikallisiin yrtteihin. Panostaminen näkyy esillelaitossa; yrtitit ja muut mausteet koristavat kannua tai lasia. Kesällä jäätee on suosittua ja sitäkin on tarjolla yrttien kera. Varsinainen teehifistelijä taas hakee vaativaan makuunsa ainekset alan putiikista, joita niitäkin alkaa kaupungissa olla peräti useita.

Olin pitkään sitä mieltä, ettei Sveitsi ole mikään teenjuojien maa. Kahvilla on yhteiskunnassa etulyöntiasema; se on lähes aina hyvää, voimakasta ja tummaa. Yllättäin teetä juodaan kuitenkin enemmän kuin kahvia. Keskivertosveitsiläinen nauttii päivässä 2,6 desiä kahvia – ja 2,9 dl teetä.

Teeainekset ilahduttavat myös silmää.
Tea ingredients bring also joy for the eye.

“Voit antaa pullosta fenkoliteetä”, kehotettiin, kun tyttärellä oli vauvaikäisenä vatsavaivoja. Olin mieltänyt teen isojen lasten ruokavalioon kuuluvaksi, jos sinnekään. Eipä olisi tullut kuuna päivänä mieleen tarjota vauvalle teetä, edes kofeiinitonta.

Kofeiinittomat teet, joita monissa kielissä ei teeksi edes lueta, vaan uutteeksi, ovatkin sveitsiläisten suosikkeja. Yli 60 prosenttia alppimaassa juodusta teestä on hedelmä- tai yrttiteetä. Loput vihreää tai mustaa teetä.

Tytär ei saanut lopulta fenkoliteetä, vaan vauvahierontaa. Silti mieltymys teehen on syntynyt jossain vaiheessa ja opiskelijalla on hyllyssään osittain omalta pihalta kerättyjä ja itse kuivattuja yrttejä, sitruunamelissaa, nokkosta, laventelia ja kamomillaa ja luomuappelsiineista viipaleita koristeeksi ja mausteeksi. Valmistusrituaalin, tuoksun ja maun lisäksi hän nauttii selvästi teen estetiikasta; lasikannussa yrtit uuttuvat hitaasti elävän, ornamenttimaisen taideteoksen tapaan.

Tavallisessa marketissa ja varsinkin luomukaupassa teetä on rivikaupalla. Kuumaa juomaa on tarjolla lähes mihin tahansa tilanteeseen tai vaivaan: vatsakipuihin, illaksi ennen nukahtamista, aamun virkistykseksi, vaihdevuosiin, ruuansulatusta auttavaa, maksan toimintaan, flunssaan, rentoutumiseen tai virkistykseen. Teetä onkin Sveitsissä juotu ja juodaan yhä usein ennaltaehkäisevästi tai sairaana.

Aineksia yrttiteehen kasvaa omasta takaa Alpeilla. Vuoristossa yli tuhannen metrin korkeudessa yrtit kasvavat hitaasti alppiauringossa mineraalipitoisessa maaperässä ja ovat siksi erityisen aromikkaita. Alpeilta löytyy tuhansia syötäviä ja myös lääkekasveja. Omaan teekannuun ei kaikkia silti voi kerätä, esimerkiksi edelweiss on rauhoitettu.

Kamomillaa, sitruunamelissaa, nokkosta, laventelia ja kuivattua appelsiinia teemukiin.
Chamomile, melissa, nettle, lavender and dried orange for tea.

Timjamin sukuinen kangasajuruoho on yksi tykätyimmistä alppiyrteistä. Teetä voi juoda päivittäin, mutta yrttiä käytetään myös kurkkukivun, yskän tai tulehdusten hoitoon. Kamomillalla on samantyyppisiä ominaisuuksia ja sen sanotaan lisäksi rentouttavan. Kamomillatee onkin perinteinen iltajuoma.

Heinäratamo kasvaa patikkapolkujen, katujen tai peltojen varrella ja se tunnetaan keuhkovaivojen helpottajana. Alppiyrttien sekoitukseen kuuluu lisäksi tietenkin mukaan Sveitsin tunnetuin kasvi eli alppitähti. Kansanlääketieteessä edelweissia on käytetty vatsakipuihin ja hengitystieinfektioihin, myös ripuliin ja yskään.

Siitä huolimatta, että yrtti- ja hedelmäteetä juodaan johonkin tiettyyn tarkoitukseen, on se myös vaihtoehto kahville. Lapsille hedelmätee maistuu sen makeuden vuoksi. Yrttiteetäkin suositellaan, varsinkin kamomillaa, anista, kuminaa, minttua tai fenkolia.

Fondue on raskasta ruuansulatukselle, mutta tee auttaa siinäkin.
Fondue is quite heavy, but tea helps with the digestion.

Mustalla teellä on silläkin oma tärkeä paikkansa Sveitsin teekulttuurissa. Juustoruokien luvatussa maassa fonduen kanssa valkoviinin rinnalla suosittu juoma on nimittäin tee. Mustaa teetä juodaan sen tanniinien vuoksi, jotka avittavat ruuansulatusta. Fondue ei ole mitään kevytruokaa, joten teen kalorittomuus on plussaa. Närästyksestä kärsivän kannattaa mieluummin valita minttutee, se toimii samassa tarkoituksessa, muttei ärsytä vatsaa.

Suomessa vietetään kansallista teen päivää 6.2 ja postaus on mukana kampanjassa sympatiapohjalta ja tuomassa ulkosuomalaista näkökulmaa.

Teen juhlaa kaikille!

#teenpäivä

Sveitsiläiset ovat yrtti- ja hedelmäteen juojia.
The Swiss are herbal and fruit tea drinkers.

En resumen: El Té negro o una infusión de menta son una opción liviana para acompañar el fondue. También el té calienta. (El 6.2. es el día nacional de té en Finlandia)

Kurzgesagt: Die Schweizer sind doch Teetrinker, es wird nämlich mehr Tee als Kaffee getrunken. Sogar für die Kleinkinder empfiehlt man koffeinfreier Tee. (Der 6.2 ist Nationaler Tee-Tag in Finnland)

Jos pikkuisen suklaata jouluksi

Jos pikkuisen suklaata jouluksi

Mummon tekemät marmeladit, sokeriset, vähän muotopuolet ja tädin tehtailemat marsipaanit olivat lapsuuden jouluherkkujen listan kärjessä. Niitä ei syöty monta, mutta ne olivat joulun mausteita, ne tekivät juhlasta oikean tuntuisen.

Kirja-suklaa -kombinaatio oli askel eteenpäin nautintojen tiellä. Se oli varmaankin sitä vaihetta, kun olin alkanut imuroida kirjaston hyllyjen sisältöä aina vain kiihtyvällä tahdilla. Rento asento tuolissa, oma laatikko konvehteja ja mukaansa vievä paksu kirja (koko oli tärkeä tekijä, ettei lopu liian nopeasti) – ja olin siirtynyt toiseen todellisuuteen.

Viime vuosina olen alkanut jemmata kaappiin astioiden taakse ja väliin sieltä täältä hankkimiani herkkuja ja olen aina yhtä yllättynyt siitä älyttömästä määrästä, joksi kätköni osoittautuu. “Älä osta liikaa!” olin kirjannut tälle vuodelle joulutarpeet -listaani. “Vähempikin riittää”. Pandemiakin on rajoittanut; tyydyn lähikauppojen tarjontaan.

Pieni paniikki oli iskeä, kun huomasin, ettei ruokakaupassa viikkoa ennen joulua enää ollutkaan konvehteja läjäpäin. Vain muutama hassu laatikko. Sesonki tuppaa loppumaan ennen juhlapäiviä. Joulu pannaan pakettiin uuden vuoden tieltä. Heräävässä hädässä tarrasin tuntemattomaan Wieboldin laatikkoon, tryffelitähtiin. Sen perinteinen kansi tähtineen ja kuusenoksineen vetosi. “Taianomainen joulu” kuulosti myös hyvältä, olen sen kannalla. Mutta tryffelit, vaikkakin perinteisellä reseptillä tehtyjä ja perhefirma, ovat saksalaisia, mikä on Sveitsissä synti, varsinkin, kun Lindtin tehdas katselee meitä toiselta puolen järveä. Wiebold tuntui kuitenkin kotoisammalta. Minkäs teet.

Konvehtien lisäksi haluan aina vähän marsipaania. Ja niissäkin luotan taattuun saksalaiseen ja tietenkin lübeckiläiseen laatuun. Vähän, mutta herkkua. Rapsahtava, ohut suklaakuori ja pehmeää marsipaania, ihan sitä perusjuttua, ilman kommervenkkejä.

Maanläheisyys on tänä jouluna muutenkin se juttu. Jos koko joulu on rajoituksineen XS-kokoa, niin kouhaamisen ja vouhaamisen vähentäminen on tuonut lähemmäs perinteitä. Siksi tarrasin pussiin joulukuusen suklaita. Varsinkin vihreät kävyt ovat niin antiikkista muistoissani, että haluan niitä kuuseemme.

Koska Wieboldista ei ole aiempia kokemuksia, viime hädässä vedin varman päälle ja ostin vielä lempitryffeleitäni toisesta kylän ruokakaupasta. Tartufi nocciolati on puhdas, samettisen pehmeä elämys.

Tässä vaiheessa alkoi selvästi linja pettää. Että jos sittenkin varalta. Ettei lopu kesken. Että on tarpeeksi. Ettei tunnu kitsastelulta. Kävin kaupungissa muissa asioissa ja kiireessäkin löytyi hetki käydä suklaaliikkeessä. Tietenkin Läderachilla, jonka herkut ovat ylivoimiaisia (nyt hyllyillä oli kyllä myös jotain kummallisia popcorn-suklaa-juttuja. Läderachille sanoisin, että popcornit kuuluu elokuvateatteriin, ei suklaakauppaan!). Kauniit sesonkiherkut olivat jo lähes loppu, mutta tartuin muutamaan erivärisiin metallipapereihin käärittyihin tähtisuklaisiin, joiden sisällöstä en tiedä, mutta uskon niihin. Ne tulevat koristeeksi jouluaperolle, jonka teemme alapihalla ulkotakan ääressä.

Ja sutjakkaasti sujahti käsi vielä Florentiner-pussukalle. Krokanttisuklaat ovat huonohampaisen kauhu, mutta näissä on vain pientä sitkeyttä, juuri sopivan paksu suklaapohja, eikä sokeroitu hedelmä torpedoi suklaaelämystä. I-i-ha-naa! Ei ehkä mikään joulusuklaa, mutta tekee omasta herkkupöydästäni täydellisen.

Sillä erityisesti tänä vuonna panostan joulun tunnelmaan. Varmistan, että tunnen sen. Tarvitsemme vyllinkiä pitämään tautisen maailman loitolla, edes hetken. Ja perinteet, ne kertovat siitä, että ennenkin on voitettu vaikeita aikoja. Ketju ei ole katkennut, eikä katkea nytkään.

En resumen: Esta Navidad es de modo XS, pero no del atmósfera. Y para asegurar, que de veras me sienta la Navidad, necesito reservas de chocolate, especialmente de trufas y mazapan. En el momento que empiezo a pensar en la pandemia: chocolate a la boca. Y se vuelve la Navidad.

Kurzgesagt: Dieses Weihnachten ist der Grösse XS. Deswegen muss ich das Weihnachtsgefühl mit genügenden Schoggireserven absichern, speziell mit Trüffeln und Marzipan. Immer wenn ich plötzlich wieder an Pandemie denke: Schoggi in den Mund. Und Weihnachten ist zurück.

%d bloggers like this: