Istuin Zürichin Hauptbahnohfin laituri 8:lta lähtevässä junassa ja ärisin hetken. Hyvin hiljaa kylläkin, sillä en halunnut säikyttää lähellä olevia turisteja. Viereisellä raiteella oli nimittäin juna Milano Centraleen. Sillä sekunnilla, kun huomasin kyltin vaunun kyljessä, tajusin että Milano olisikin se paras matkakohde. Aurinkoa, pastaa ja gelatoa! Ja minulla oli kädessäni lippu sateiseen Luzerniin.

Pureskelin pähkinöitä ja katselin junan ikkunasta niittyjä, pitkäkarvaisia lehmiä, kyliä, tunneleiden mustaa, Suojelusenkelin (Schutzengel) ja Punaisen ristin (Rotkreutz) asemia. Perillä kymmenet bussilliset aasialaisturisteja todistivat päätökseni oikeaksi. Tämä oli sittenkin se paikka, mihin tulla. Vaikka vuorista näkyi vain haamuja ja järvi näytti viluiselta.

Max (Es)

Itse luzernilaiset olivat varmaan paenneet sinne aurinkoiseen Milanoon, sillä turistien lisäksi kaduilla harhaili vain puoliboheemeja vaihtoehtoharrastajia, luonnosvihkot kainaloissaan, ranteissa Fumetto-rannekkeet ja katseet hiukan harhailevina. Aamusta iltaan sarjakuvaa, viivoja, linjoja, ruutuja ja kuplia. Askeleita läpi kaupungin, näyttelystä sarjakuvafestivaalin satelliittiin ja sieltä seuraavaan. Kuvat vilisivät silmissä sarjana; jossain vaiheessa luovutin ja katsoin enää kokonaisuuksia, värejä, tyyliä ja kerronnan etenemistä.

Condadin Wahl (CH)

Kornschütten festivaalikeskuksessa Kutikuti-sarjakuvayhdistyksen pöydällä kävi kuhina; siellä missä on sarjakuvia, on myös suomalaisia, eikä nyt puhuta Muumeista. Hipelöin kaikkea ja yritin pitää mielessä etten tavitse mitään, eikä seinille mahdu yhtäkään piirrosta. Samalla halusin kannattaa kaikkia eri puolilta Eurooppaa matkustaneita sarjakuvataiteilijoita ja viedä kotiin kassilliseen katseltavaa.

Koska maha murisi, päätinkin antaa tukeni tapahtumalle syömällä. Jonotin Food Pointilla vihreää kasviscurryannosta ja napsin siinä samalla kuvia sarjakuvaväestä. Mies edessäni totesi englanniksi, ranskan aksentilla, että onpa kiva nähdä jonkun käyttävän vanhoja kännyköitä. Ylistin luuriani vuolaasti, sen voi heittää liukuportaista alas ja vielä toimii, kamera on mahtava ja muutenkin näpsäkkä vehje. Otin ruoka-annokseni, kävelin pöytään, maistoin currya, näin kuvallisen tilanteen, nappasin kännyni, osoitin sillä kohdetta, katsoin ruutuun – ja järkytyin. Nokia N79 oli lopussa. Näyttö oli jakautunut kulmasta kulmaan kahtia ja yläosa siitä oli kuin musteen tahraama.

Caroline Sury (Fr)

Räpsin silti kuvia, sokkona. Paluujunassa tajusin, että olin ilman tekemistä. Ei kännykkää, ei puheluita, ei tekstareita, ei kuvia. Eikä edes mitään paperista luettavaa tai syötävää. Mutta vihko oli ja kynä, jolla piirrellä. Kunnioituksesta näkemiäni loistokkaita sarjakuvia kohtaan pysyttelin tikku-ukkeleissa. Kännykän kamerakin alkoi huolestuttavasti takkuilla, mutta suostui lopulta ottamaan tuotoksestani kuvan, viimeistä kertaa.

En resumen: En Fumetto, el festival de caricaturas en Lucerna, a mi celular de casi antiguedades, le apareció una mancha negra. Y solamente unos minutos después, de que un señor había hecho un comentario admirando el teléfono, tan viejo, pero funcionando, como si nada.(Los acontecimientos se puede ver en mi caricatura encima de este párrafo).

Kurzgesagt: Fumetto, internationals Comix-Festival, füllt den Kopf mit Bilder, Farben und Zeichnungen, aber trotzdem möchte man Fotos nehmen. Und genau dann ist es passiert, mein Handy, das quasi antik ist, hatte plötzlich eine diagonale schwarze Flecke. Im Zug nach Hause hatte ich also kein Spielzeug, konnte keine SMS schreiben oder die Fotos schauen. Aber Papier und einen Stift zum zeichnen schon. Das resultat ist oberhalb zu sehen.