Surettaako Surettatalissa?

Surettaako Surettatalissa?

Vastaan heti kysymykseeni: ei. Surettatalissa hymyilytti ja kovasti. Ja huokailutti koko paikan ihanuus. Kuin satukirjasta konsanaan.

Mutta ennen kuin päästiin vuoristolaaksoon asti, oli taitettava taivalta, pidettävä taukoa ja halailtava aluskasvillisuutta, sillä reuna veti puoleensa. Siksi maa-ainesta kertyi matkalta peukalon kynsien alle aika lailla. En luottanut pelkkään puskaan, vaan junttasin peukalot rinteen pintakerrokseen niin syvälle kuin pystyin. Turvatapiksi.

Hinterrhein, ensimmäinen joki ylitetty.
First river on the way, Hin
terrhein.

Oltiin siis retkellä, Sufersin kylästä ylöspäin, jolla en tarkoita pohjoista, vaan rinnettä ylös. Vihertävän patojärven ympäristö, missä kylä sijaitsee, itä-Sveitsissä, St. Bernardinon solaa kohti matkattaessa aivan Italian rajan tuntumassa, oli jotensakin hämmentävää. Luonto oli isoa, sivilisaatio periaatteessa pientä, toisaalta valtavaa. Kylän vaatimattomuus jäi teiden ja rakennustöiden varjoon, pato oli järjetön mahtavuudessaan. Ja toiseen suuntaan katsottaessa tästä kaikesta ei tarvinnut tietää mitään. Me poistuimme metsätietä ylös ja näimme vain mustikkamättäitä, kirkkaanvihreinä ja kukkivina.

Reitti ei selvästikään ollut mikään turistikohde. Kylässä oli paikkaa parin vieraan kulkuneuvolle ja polulla tyhjää. Järven reunustalla kalastettiin ja hlapsiperheet paistoivat makkaraa. Ylempänä tapasimme alussa kaksi seuruetta, teiden haarauduttua ja vieläkin ylempänä enää yhden ja Surettatalissa vain lehmille ja lampaille paikkoja valmistelevia tyyppejä. Olimme niin ajoissa, ettei edes karjan kesäloma alpilla ollut alkanut.

Alkupätkälle osui tämmöinen mökki. Istahdettiin muina patikoitsijoina murkinalle.
Found this cottage on the way und had lunch sitting on a real table.
Evästä.
Some provisions.
Kahvii.
Coffee
Leipää.
Sandwich.

Olimme myös viikkoa ennen varsinaisen patikkakauden alkua. Talvi oli hento, siksi uskaltauduimme. Etsin tarkoituksella paikan jossa olisi vähän porukkaa, tiedätte miksi. Perhe halusi metsään, sitäkin löytyi. Vuoristovaellusmerkkejä oli maalailtu uudelleen, se kertoi valmistautumisesta kauteen. Juuri siellä missä sitä olisi kaivattu, suuntamerkki oli yhä hetteikön peittämä ja haalistunut.

Alkumatka oli vähitellen kohoavaa metsätietä, joka muuttui kapeammaksi metsäpoluksi ja lopulta kinttupoluksi, josta koitti epämääräinen alppikauriin mentävä reitti. Menimme karhunkävelyä, nojauduimme reunan vastaiseen heinikkoon, tarrasimme sen minkä kykenimme varvukkoon. Edellisenä päivänä oli satanut ja parhaimmillaan puolentoista kengän levyinen polku ei sallinut huonoa askelta.

Saatoin jopa sanoa, että lähdetäänkö takaisin. Pyörsin välittömästi sanani, sillä alaspäin olisi ollut vielä vaikeampi mennä. Puhisten ja keskittyen pääsimme ensimmäiselle lumivyöryesteelle, metalliselle ja vakaalle kehikolle. Istahdettiin hetkeksi lepuuttamaan väsyneitä lihaksia ja pohdittiin jatkoa. Siinä kohtaa näytti siltä, että olisi mentävä telineen alta, mutta heinäinen höttö oli onneton astua. Roikuimme metallissa ja kiitin salitreeniä, tässä kestäisin, vaikka jalat lähtisivät alta.

Tie Hevosen päälle.
The way to Ross Chopf.
Tänne oltiin kavuttu alhaalla näkyvästä Sufersista.
Got already pretty high from the village below.
Ei ole tämäkään huono näkymä.
Not that bad this view either.

Telineen toisessa päässä polkua ei enää ollut. Roikkuen ja varovaisesti palasimme telineen yläpuolelle. Tutkin Suunnon näyttämää reittiä ja katselin taaksepäin, löysin viitan kätköistä, toisen ylempää. Olimme harhautuneet alas, kun piti lähteä ylös.

Patikkareitin ohjeissa kehuttiin matkan monipuolisuutta. Kyllä, sitä se oli. Järveä, lukemattomia puroja, jokia, haastetta, leveää polkua, kipuamista, laaksoa, alppia, lunta. Kaikki muu ohjeissa olikin pielessä. Kartalla reitti kehotettiin kulkemaan vastapäivään, ohjeistuksessa myötäpäivään. Alku oli suunnasta riippumatta outo, mainittua siltaa ei ole olemassakaan.

Kivisempi osuus. Polkua tämäkin.
The path is a bit stony.
Pientä ihmettelyä ilmassa. Että mihin ja miten.
A moment of slight wondering – where to and how??
Merkki piilossa. Onneksi löytyi.
Found this mark finally.

Lounaspaussi tuli pidettyä hyvissä ajoin, olimme voimissamme haasteellisella pätkällä. Kahville oli pysähdyttävä vähän ennen alppilaaksoon saapumista. Vaikeampi pätkä vaati veronsa. Onneksi oli naapurin tekemiä pipareita ja termoksessa sumppia.

Matkalla on myös näköalapaikka, jonne kannattaa kavuta. Ross Chopf, hevosen pää, on kallio kuusien keskellä, jolta avautuu näkymä patojärvelle ja Sufersia reunustaville vuorille. Tähän asti reitti Sufersin eteläpuolelta lähtien on helppokulkuinen ja syykin selvisi viittakyltistä. Zürichin kaupunki on sponsoroinut patikkapolkujen kunnostusta. Tuli mieleen, että voisivat ehkä pistää muutamat frangit lapiotyöhön tästä eteenkin päin, jotta kaupunkilaiset eivät lipsahtaisi polulta. Syy, miksi Zürich on laittanut varojaan tänne kaukaiselle vuorelle, kimmeltelee alapuolella. Ilmeisesti kaupungin energialaitos saa täältä vesivoimaa.

Tässä jo hymyilyttää. Tai ainakin vielä.
Here smiling again. Or is it still?
Toinen sellainen hetki, etten ole ihan varma mikä on polkua ja mikä ei.
Another moment of uncertainty. What is path and what is not?
Täs vain kokeilen, et pysyykö paikallaan. Pysyyhän se.
Testing, if the stone is still or in move.
Viehkeä lammikko, jonka ympäristöstä löytyi lumiraja.
Found some snow and a pond or is it a lake?
Reunakoristeita.
Decorations on the shore.

Suunnon kanssa oli tällä kertaa vähän taas säätämistä. Kellon heikkous on sen akku. Patikka olisi ohjeiden mukaan pitänyt selättää reilussa neljässä tunnissa, mutta kuvaus-, ruoka- ja muine pausseineen meillä meni seitsemän tuntia, varsinaiseen liikkeelläoloon ehkä kuusi. Yleensä on pysytty viittojen ja muiden ohjeiden antamissa ajoissa, joskus oltu nopeampia. Ehkä tämäkin reitti on joskus ollut sellaisessa kunnossa, että sen pystyy reippaasti kävelemään.

Taidetta luonnossa. Esteettinen asetelma.
Art in nature. Very esthetic.
Tässä piti taas arpoa, että mistäs sitä menis.
Again a moment on uncertainty. The way is where?
Jossain matkan varrella, kaunis hetki.
Somewhere on the way, a beautiful moment.
Pimeässä metsässä luulin näitä raaoiksi mansikoiksi. Taitavat olla käpyjä?
In the dark forest I thought these were tiny strawberries. But maybe small cones?

Suunnon akku siis tyhjeni puolessa välissä. Vara-akku oli onneksi matkassa, sillä epämääräisyystekijöitä oli tällä reissulla niin paljon, että kaipasin Suunnon reititystä. Ilman sitä tuskin olisimme päätyneet Surettataliin, vaan olisimme pyyhkäisseet kylttejä seuraamalla jo aiemmin kohti Sufersia.

Kivikkoisen taipaleen jälkeen tuli ensimmäinen satukirjahetki. Roikkuvien kuusenoksien alla väikkyi pieni järvi tai lampi, tiedä häntä. Pintaa peitti siitepöly, rantaa reunusti roina, varmaankin sulavan lumen mukana valunutta metsää. Lunta oli läikkinä sivuilla ja valo oli ihmeellinen. Jos jossain, täällä asuisi maahisia.

Kahvitauko. Ihan ollaan voittajia.
Coffeebrake. Definitely survivers.
Surettatal. Kamera oli valo-olosuihteissa ongelmissa. Mutta aivan ihana laakso.
Surettatal. A bit difficult for camera, too much contrast. But a beautiful, beautiful place.
Surettabach

Tästä eteenpäin taival oli jälleen mukavaa, kivistä mutta kuitenkin tavallista metsäpolkua. Nousimme pimeähköön metsään, ohitimme avoimen portin. Edessä oli aurinkoinen niitty, keltaisia kukkia auringossa, taustalla huumaavan valkoisena hohtava vuori. Kuusiverhon jälkeen näimme laakson koko komeudessaan. Rinteillä elää vuorikauriita, niittyjä laiduntaa kesällä karja. Purossa ui nuijapäitä ja käki kukkui äänen kaikuen seinämästä toiseen. Tiesin laaksosta, mutten osannut odottaa mitään tällaista. Surettabach virtasi voimakkaana ja ylitimme sillan. Tämä oli kääntöpiste.

Melkein padolla.
Almost by the dam.

Kello oli jo paljon, mutta onneksi valoisaa riittää iltayhdeksään. Vuorilla tulee aikaisemmin kylmä, kun aurinko katoaa rinteen taa. Alaspäin kuljimme hämäävästi Schwarzwaldin läpi. Luulin, että se sijaitsee vai eteläisessä Saksassa. Mutta ei, tämäkin oli mustaa metsää ja ansaitusti.

Palasimme järven padon yli ja hetken luulin että joutuisimme kiertämään järven pidemmän kautta. Suunto vei meidät kuitenkin rakennustyömaalle, pätkän tietä, mutta niin näyttivät patikkakyltitkin.

Kirkon kello näytti seitsemää ja Sufersin kylä alkoi juuri jäädä varjoon. Olimme perillä.

Sufers-Ross Chopf-Surettatal-Schwarzwaldchopf-Sufers, 12,5 km, 6 h

Kylä vuoren katveessa. Jälleen Sufersissa.
Village by the mountains. Back in Sufers.
Kirkon kello näyttää seitsemää.
It´s time to go home.

En resumen: un paseo más, a Surettatal, cerca de la frontera de Italia. Este tenía de todo: calle de bosque, caminito, senderito, peligro a la par del gindo, nos perdimos, encontrámos un laguito, un montón de plantas de arándano, y como el clímax del día, un valle alpino con un rio y montaña de nieve. Y lo mejor: no nos topámos con casi nadie.

Kurzgesagt: Eine Wanderung nach Surettatal hatte ein bisschen mehr Überraschungen als gewünscht, z.B. ein Teil des Pfades, wo es fast keinen Platz für beide Füssen gab und der Hang, der zu nah und zu steil war. Aber es gab auch Bilderbuch Momente. Nach dem dunklen Wald war Surettatal etwas wunderschönes. Schneeberg im Hintergrund, grüne Wiese mit Blumen, kristalklares Wasser im Bach. Es hat sich gelohnt, dieses Schwitzen und leiden am Hang.

Huonoja retkiä ei olekaan

Huonoja retkiä ei olekaan

Ollakseni rehellinen, tuona päivänä olin suht pitkään toista mieltä. Ihan vastakkaista. Nimittäin, että huonoja retkiä vasta onkin ja juuri nyt eletään yhtä niistä. Ärtymyksen rajalla, mutta vielä toiveikkaana katselin kulmat lievässä kurtussa kukkuloita, joille ei päässyt, joki jonka ympäristö ei viehättänyt ja polkuviittoja, jotka veivät liian kauas.

Tilanne oli siis tämä. Olin valinnut huolella kohteen, tehnyt eväät, vedellyt aurinkorasvaa, sillä helle oli melkoinen, ja pakannut porukat kasaan. Glarus on kantoni noin tunnin päässä, upeita rinteitä, eikä luksuspaikkoja tai instakohteita eli tilaa, tavallista väkeä tavallisin määrin.

Pienen pieni järvi, nuotion polttoa, kahvit, vähän tepastelua ympäristössä. Siinä kaikki, mitä halusin. Ei sinne kukaan tulisi, me mahtuisimme hyvin, ilman kasvosuojia, ilman stressiä kanssaihmisen hengitysmolekyyleistä.

Vuoria, vettä, aurinkoa. Tältä osin kaikki ok.
Mountains, water, sun. Sounds pretty ok.

Siinä missä tie lähtee pienestä kaupungista siksakkaamaan vähän ylemmäs seisoi oranssiliivinen mies. “Mihin matka? Mitä varten?” No patikoimaan. “Juu ei. Kun on korona ja kaikki, tiedättehän… Ainoastaan, jos olette menossa hotellille tai on muuta tähdellistä asiaa.”

U-käännös ja mietintää. Ei haittaa, sanottiin, ajellaan eteenpäin ja etsitään eväspaikka. Koko laakso vain tuntui olevan kaupunkialueen ulkopuolella yhtä rämppälää, teollisuutta ja asuintaloja. Schwandenin luona luovutettiin. Pysähdyttiin parkkipaikalle, reput selkään ja joen varrelle tallaamaan.

Tästä kohtaa lähdettiin viime vuonna ylös, kohti Leglerhütteä, mahtava retki, sinne haluan uudestaan.

Vesi virtaa. Lupaavaa, vai?
Water flowing. Promising, isn´t it?
Sulkuportti? Kaipaisi pientä ehostusta.
This place might need some fixing. Soon.

Vaelluskengät kopisivat järjettömän kokoisen tuntuisina asvaltilla. Mutta onhan maisema kaunis, kun kääntää katseen ylös, totesin. Vuoret, vehreät. Huumaava aurinko. Ja joki, se on smaragdin värinen, janottavan pirskahteleva. Näin tässä kohtaa myös rappioromantiikkaa.

Tunnin verran jaksettiin tallata, polku vei kauemmas joesta, väliin tuli rakennushalleja. Hiki. Jano. Nälkä. Ei penkkiä, ei niittyä.

Onhan se hitto, puuskahdin ja käänyttiin takaisin.

Autossa oli ainakin sata lämmintä. Onneksi Hilja oli tehnyt popcornia, se on yllättävän lohduttavaa mönkään menneiden suunnitelmien kohdatessa. Ja olisi toiminut hätävarana nuotion sytytysongelmissa. Tiesitkö sen? Hyvin rätisee tuli, vaikkei sytykettä luonnosta löytyisi, kunhan repussa on poppareita. Kosteiden säiden kikka.

Ikivanha paloasema vuoristotaustalla.
Old firestations sits nicely to the mountainscenery.

Ajettiin tietä yhä eteenpäin ja olisin lähtenyt ylittämään solatietä, sieltä olisi varmasti löytynyt sekä polku että eväspaikka. Mutta aika ei olisi riittänyt siihen. Oli tapaaminen illansuussa.

Kotona mentiin suoraan pihalle. Järvimaisema, aurinkoa, höyryävät kahvit termarista, leivät valmiina. Miksi edes lähdettiin täältä minnekään? Tässähän on täydellistä.

En resumen: El cantón Glarus no nos dejó ir al monte. Caminámos un rato por el rio en un día espectacular, pero entre edificios industriales. La pausa de café no lo tuvimos hasta que en casa, por falta de un lugar bonito, por falta de un potrero. Para qué salir si todo está perfecto en nuestro jardín, al frente del lago?

Kurzgesagt: Kanton Glarus wollte nicht, dass wir zur Obersee wandern. Deswegen sind wir am Fluss gelaufen, zwischen Industriegebiet und die Bergen oben mit Sehnsucht geschaut. Zurück zu Hause, im Garten, mit Seesicht haben wir Kaffee aus Thermoflasche serviert und die Sandwiches gegessen. Hat gut geschmeckt. Hätten wir auch ohne die Reise nach Glarus machen können.

Zürichin huipulle

Zürichin huipulle

Ikinä en ole kiivennyt minkään paikan korkeimmalle huipulle. Luulisin. Tai ehkä Kotkassa Haukkavuorelle, 72 metriä merenpinnan yläpuolella.

Zürichin korkeimmalle huipulle Schnebelhornillekaan ei ole tullut kavuttua, sillä onhan meillä kunnon Alppejakin tarjolla. Se on silti ollut patikkalistoillani jo pitkään, kevätkohteena, silloin kun korkeammalla on lunta, mutta vaelluskengät alkavat levottomina kaivata poluille.

Tästä se lähtee!
Here we go!
Mihin? Seuraa matoa.
Were to? Follow the worm.
Muita tielläliikkujia.
Fellow creatures.

Korona ja lockdown tekivät tehtävänsä ja yhtäkkiä kaikki kotipihan ulkopuolinen vaikutti mahdollisuudelta seikkailuun. Patikointi on Sveitsissä ollut sallittua koko pandemian ajan, kunhan ei lähde kauas kotoa, läähätä kanssakulkijan niskaan ja välttää riskipaikkoja, ettei vie sairaaloiden kapasiteettia.

Siispä Schnebelhornille. Sortsit jalkaan, reppu selkään. Polku lähti Stegin asemalta itä-Sveitsissä. Muutama sata metriä katua ja käännyimme polulle, jyrkästi metsään, läpi niittyjen.

Tämmöistä maalaismaisemaa.
Countryside, pretty idyllic.
Kukkuloita. Luontoa.
Hills. Nature.

Painostavan kuuma sai hien pintaan välittömästi. Olin ottanut mukaan takinkin, saattaahan tulla viileä ja olin ihan väärässä. Johdin Aldoakin harhaan ja hän, tropiikin mies ja talvellakin kuumissaan, noitui jo autossa pitkiä housujaan. Sortsit oli onneksi mukana ja ne hän vaihtoi ne heti alkunousun jälkeen, yleisönä kaksi nuorehkoa lehmää, jotka äännähtelivät kannustavasti.

Olin laittanut reitin Suunnon urheilukelloon ja onneksi, sillä sanallinen ohjeistus ja viitat eivät olleet yksiselitteisiä. Vuorella risteilee muutenkin useita polkuja ja tämä oli vain yksi suositus. Yritin laittaa kello paussille siksi aikaa, kun Aldo vaihtoi varustustaan, mutta mitään ei tapahtunut. Kotona huomasin, että kello ei ollut tallentanut matkaa tämän pysähdyksen jälkeen. Hiukan harmitti, sillä olisin halunnut reitin kartalle. Ehkä seuraavalla kerralla muistan laittaa päälle automaattisen paussitoiminnon.

Turvaväli.
Keeping distance.
Tämä olisi voinut olla Costa Ricasta. Väli-Amerikan Sveitsistä.
Somehow this could be from Costa Rica, known as Switzerland of Central America.
Jalka nousee kepeästi.
Going up, up, up…

Kellosta viis, ilma oli upea, mäkeä riitti, väkeä taas ei. Rinteiltä näkyy aina Bodenjärvelle ja Alpeille, myös Itävallan lähimmille huipuille asti. Ilmassa oli tänään jotain huttua; vuoret kumottivat silti horisontissa.

Mitä ylemmäs nousimme, sitä enemmän oli edessä porukkaa ja myös takana. Välit pysyivät hyvinä, jossain vaiheessa vastaan tuli jokunen patikoitsija. Meidät ohitti myös pari maastopyöräilijää, aikamoisia tyyppejä. Reitti ei ole vaikea, mutta keuhkot ja lihakset saavat kyytiä jalankin, puhumattakaan että pyörällä. Yli puolivälin jälkeen maasto alkoi olla niin kivistä ja jyrkkää, että edessä oleva pyöräilijä antoi periksi, nosti pyörän selkään ja nousi loppumatkan menopeliään kantaen.

Zürichistä, myös Zürichin kantonista, tulee mieleen kaupunkiseutu, tiheys, mutta myös pellot ja risteilevät tiet. Tämä polveileva maasto oli rehevää ja maaseutumaista. Vuorella olimme uudelleen alkukeväässä; kotona jo ohi mennyt hedelmäpuiden kukinta oli täällä vielä vauhdissa. Toisaalta oli myös kuin Suomen kesä, maastossa kukki kieloja ja käki kukkui lähes koko matkan.

Poistuttiin reitiltä ja kiivettiin tällekin ristille.
Left the main path to hike up to this hill too.
Niin kaunista!
So beautiful!
Menee se pyörä selässäkin.
Some ride a bike, some carrie.

Kukkulan huipulla, 1292 metrissä, tuuli ja parveili väkeä. Kylttien vieressä oli risti ja siinä pieni kaappi, jonka huomasin vasta kuvasta. Kaapista löytyy kirja, jonne huipun saavuttanut voi laittaa puumerkkinsä.

Väkeä lojui pitkin poikin niittymäisessä rinteessä lepäilemässä. Toisella puolen vuorta on kaksi ravintolaa, koronan vuoksi vielä kiinni, joten eväät oli tuotava itse. Nuotiopaikoilla räiskyi tulet ja puhe sorisi.

Kaukana siintää Bodenjärvi. Luulisin.
From here you can see Lake of Constance. I think.
Huipulla! 1292 m Schnebelhorn.
On the top of Schnebelhorn, 1292 m.

Kuten kuvasta näkyy, olin tietenkin mätsännyt kynsilakan värin kuppiin. Ja jos oikein tarkkoja ollaan, niin myös juomapullon korkkiin sekä repun sisällä olevaan lenksuun.

Vinolla kedolla oli hyvä makailla, liiankin hyvä. Alpit siinsivät, ihmiset vertailivat jalkojensa vapina-astetta, nuotion käry yskitti ja jalalleni laskeutui kärpänen.

Snäkkiä esille ja heti.
Looking for a snack.
Nypy oikealla on vuoren huippu.
On the right hand side the peak.
Mätsäävät värit.
Nailpolish and cup – almost the same color, naturally.
Levällään kuin Jokisen eväät.
Never gonna get up.
Siel ne pilkottaa. Alpit.
There they are, the Alps.
Polku lähtee alas vasemmalla grillaavien ja oikealla istuvien välistä.
The path goes down between the guys barbecueing on the left and the other groups sitting on the right hand side.

Alastulo oli jyrkän, kivisen ja huteranilkkaiselle koordinaatiivisesti haastavan alkupätkän jälkeen helppoa astella. Jossain vaiheessa loppui vesi, siis jälleen näitä vuoden ensimmäisten patikoiden ongelmia. Sitä pitää olla liikaa, vaikka Sveitsissä on pitkin poikin juomapisteitä. Loppuvaiheessa löysimme aivan uuden lähteen, kutsuvasti virtaavine vesineen, mutta varustettuna “Ei juomavettä”-kyltillä.

Tällä puolen Schnebelhornia oli maataloja, kanoja, vuohia, lampaita ja jotain todella outoja otuksia. Olisi pitänyt olla kiikarit, jotta olisi nähty tarkemmin, mutta nämä näyttivät pieniltä sarvipäisiltä laihoilta lehmän ja vuohen välimuodoilta, joilla oli hevosen häntä. Siis mitä häh?

Juomatilanne ratkesi, kun olimme jo takaisin Stegissä. Maauimala oli saanut avata kioskinsa ja porttinsa, vaikkei uimaan päässytkään. Ostettiin vettä ja myyjä esitteli innokkaasti “tosi hyviä mantelisarvia” ja muita myytäviä. Ruohikolle olisi voinut jäädä istuskelemaan, toisin Zürichin kaupungin alueella, mutta “saatte tietysti jatkaa matkaakin”, totesi kioskin mies. Ystävällisiä nämä stegiläiset.

Steg-Schnebelhorn-Tierhag-Sennhütte-Steg

17 km, 5 h 30, n.700 m ylös, n. 700 m alas

Niin kesäistä.
Summerly feeling.
Muhkea kana tervehtii meitä.
A big boy. Or actually a girl.
Herttaisia, nuoria yksilöitä.
So cute, young ones.
Vuori päivässä piristää.
Niin kirkas kullero, ettei kamera pysty tarkentamaan.
So bright color, that the camera can´t focus.

En resumen: En Suiza, pandemia o no, ir de excurciones en la naturaleza está permitido, mientras uno no se va lejos de casa o a lugares de riesgo. Por eso subimos al punto más alto del cantón Zurich, Schnebelhorn, 1292 m.

Kurzgesagt: Zum Glück darf man jetzt wenigstens wandern. Der perfekte Moment den höchsten Berg kanton Zürichs, Schnebelhorn, zu erobern.

Sveitsin kouluelämää: korkeakouluun ilman lukiota

Sveitsin kouluelämää: korkeakouluun ilman lukiota

Tulin Sveitsiin lapsetta, huoletta ja sen kummempaa pohtimatta. Vain vuodeksi, joten pitkän tähtäimen asioihin ei tarvinnut puuttua. Sitten kun meitä oli kolme ja kouluikä lähestyi, piti pohtia jäädäkö vai lähteä. Ensinnäkin kielen, toisaalta koulun vuoksi.

Siinä vaiheessa päätä puristi vain vaimeasti, viidennen luokan vaiheilla se muuttui jomotukseksi ja yläkoulun puolella oltiin jo migreenijamassa. Selvisi, ettei lasta voi vain työntää ovesta ja vastaanottaa valmiina tuotteena toisesta. Uraputken voisi valita, mutta se pitäisi tehdä tietoisesti ja matkalla olisi monta kysymystä.

Tämä löytyi vain screenshotina, valitan…Työ on vanhimpia ja tilauksesta maalattu skateboardiin.
Sorry about the screenshot…This is one of the oldest works, decoration of a skateboard.
Kaurismäen elokuvan Toivon tuolla puolen pokerikohtauksen innoittama, ihmisille etsitty koirahahmot.
This is inspired by film The Other Side of the Hope by Aki Kaurismäki.

Ensimmäisen kerran akateemisen uran mahdollisuutta pohditaan juuri tuossa viidennen luokan paikkeilla. Silloin olisi tehtävä päätös jatkaako lapsi yläkoulussa vai meneekö suoraan pitkään lukioon. Jos valitaan jälkimmäinen, on alettava etsiä pääsykokeeseen valmentavaa kurssia ja tarkistettava finanssit, sillä näistä laskutetaan reippahasti.

Hän. Tytär ja taidekorkeakoulun opiskelija.
Daughter and a artsstudent.

Seuraavan kerran tulee lukiokysymys yläkoulun puolella; toisella tai kolmannella. Vain murto-osa sukupolvesta valitsee lukion, muistaakseni noin neljännes. Ja niistäkin osa karisee matkan varrella pois.

Jos lukio jätetään väliin, on edessä nipullinen muita teitä ja maahanmuuttajavanhemman epätietoinen paniikkihetki. Vuoristo kuvaa sveitsiläistä opetusjärjestelmää ja huipulle on monta polkua. Sieltä sitten valitsemaan, jos sattuu ymmärtämään mistä on kyse.

Useat valitsevat oppisopimuskoulutuksen. Mutta jos viisitoistavuotias sähkömieskokelas jossain vaiheessa huomaakin, että johdot ja virtapiirit ovat ja pysyvät vieraina, ei peliä ole menetetty, eikä tulevaisuus vain eläkkeen odotusta väärän ura valinneena ja tympääntyneenä duunarina.

Viulunrakentajan pajasta yksityiskohta, kontrabasson pää.
A detail of the head of doublebass. (Luthiers studio)
Soittimia samassa paikassa. / Instruments in the studio.

Jos minulle olisi alunperin selitetty ammattikoulutuksen idea rautalangasta vääntäen, olisi paineita vähennetty huomattavasti. Teinin ei siis ole tarkoitus löytää suoraan omaa alaa jo ennen täysi-ikäisyyttä, vaan kokeilla konkreettista työntekoa, jotta on näkökulmaa ja itsetuntemusta jatkaa matkaa koulutustiellä.

Opiskella voi pitkälle, useammankin mutkan kautta. Tämä oli se, mitä suomalaisen peruskoulu-lukio-yliopisto -matkan tehneen oli vaikea sisäistää. Eikä lukio ole välttämättömyys edes korkeakoulupaikkaa havittelevalle.

Pihalla talvella kukkinut katkero.
Gentian found in winter in our garden.

Useimmiten korkeakouluihin ja yliopistoihin vaaditaan joko lukion päästötodistus tai ammatillinen koulutus. Mutta monessa paikassa on myös muita mahdollisuuksia. Esimerkiksi paikka taidekorkeakoulussa, Zürcher Hochschule der Künste eli Zurich University of the Arts, irtoaa myös yläkoulun käyneelle, kunhan näyttöä riittää.

Graafisille aloille vaaditaan silti ennen korkeakoulua puolesta vuodesta vuoteen kestävä valmistava kurssi, myös lukion käyneille. Tämä on jälleen se, jolla rahastetaan. Vuoden kurssista saa pulittaa koulusta riippuen jopa 15 000 frangia, jotakuinkin saman varran euroissa.

Kun kurssi on suoritettu, tarvitaan siellä jo valmisteltu mapillinen töitä. Tytär haki opiskelemaan scientific visualization ja hakuprosessiiin liittyi kotona tehtävä työ ja videohaastattelu. Normaalisti lisänä olisi koetyö paikanpäällä, mutta se skipattiin koronan takia.

Tutkielma tulppaaneista, yksi vedessä, toinen ilman.
A study of tulips, on in water, other on without.
Toinen tutkielma kukista.
Another study of flowers.

Sur dossier-hakijan eli näytön perusteella kouluun pyrkivän kansiota ja töitä arvioidaan tiukemmin kuin lukio- tai ammattikoulutuspohjalta hakevan. Korkeakouluun ei myöskään haluta aivan teinejä. Heti yläkoulun päätyttyä on turha lähettää papereita, myös siksi, että hakukertoja saattaa olla rajoitettu määrä. Tyttärellä niitä oli kaksi.

No, pääsikö? Pääsi. Siitä ollaan erittäin tyytyväisiä ja helpottuneita. Jos vastaus olisi ollut kieltävä, olisi pitänyt ryhtyä etsimään oppisopimuspaikkaa. Korona takia monet ovat jättäneet hakematta, joten paikkoja kyllä olisi. Mutta tie graafiselle alalle Sveitsissä olisi pysähtynyt tähän.

Tilauspotretti kaverista.
A portret of a friend.

Kuvissa on omista kokoelmistani tyttären töitä, vanhimmat vuosien takaa, tuoreimmat hakutöitä. Mappi on korkeakoululla, joten valitettavasti en voi valita sieltä mieluisimpia. Tässä on kuitenkin ne, joita olen ihastellut. Valokuvissa on vähän varjoja ja kummia kulmia, jotka menevät kuvaajan eli minun piikkiin.

En resumen: El sistema educativo de Suiza no es lo más fácil de entender a alguien, quien viene de afuera. Lo más importante es que siempre hay un camino, hasta arriba, si uno quiere.

Kurzgesagt: Die Schulungssystem ist nicht ganz einfach zu verstehen für diejenige, die von aussen kommen. Aber es gibt immer einen Weg, sogar bis ganz oben, wenn man möchte.