Suomalainen etuilee tasa-arvoisesti

Suomalainen etuilee tasa-arvoisesti

Kukapa ei tykkäisi pitkistä ja hitaalla tempolla toteutetuista matkoista, yhtä rentoilua ja nautintoa. Silloin, kun nesteet piti alkaa laittaa muovipussukoihin ja huolehtia, ettei kallis vesipullo ja linkkuveitsi unohdu käsikassiin, voihkittiin matkustamisen vaikeutta.

Nyt se on enää pieni yksityiskohta koko säätämisen repertuaarissa. Ensin on selvitettävä matkustusrajoitukset, kuinka kentällä tällä kertaa on improvisoitu uudet rutiinit ja reitit, montako tuntia niihin on laskettava ja löytyvätkö tarpeistosta kaikki tarvittavat passit (matkustusasiakirja, boarding- ja koronapassi).

Mutta ihminenhän on sopeutuva eläin, muistutan hikoillessani kentällä.

Lyhyt yllätysreissu isän 80-vuotissyntymäpäiville lutviutuu kuitenkin ranskalaisten viivojen mukaisesti. Muistan melkein kaikki, jopa lunastaa lipun lentokenttäjunaan. Se että mekon kanssa ei ole sukkahousuja, on pieni lapsus, enkä jaksa huolehtia siitäkään, että pikkukengätkin ovat unohtuneet.

Kentän kioskilla jonottelen junalippua ja suklaa, turvavälin säilyttäen. Minun ja tiskin välissä ei ole ketään, myyjä vain touhuilee vielä jotain muuta.

Vasemmalta kurvaa mies laukkunsa ja lehtensä kanssa. Siihen eteeni, sen enempää vilkuilematta.

Suomalaisena hikeennyn etuilusta. Sveitsiläisenä hikeennyn ylipäätään epäkohteliaisuudesta. Olen tottunut siihen, että otetaan katsekontakti, kumpikos meistä nyt onkaan vuorossa? Usein saan kohteliaan viittauksen mennä ensin. Myös myyjät ovat tikkana. Tämä rouva on kyllä odottanut pitempään.

Sama toistu koneen ovella, kun nousemme portaita useamman henkilön rivistössä. Ei puhettakaan edes sveitsiläisestä vetoketjusysteemistä. Sitä vain mennään, kuka sattuu työntämään jalkansa sukkelammin eteenpäin.

Suomalaisena en tietenkään voi puhua “naiset ensin”-kohtelusta positiivisena ilmiönä, koska se on keskiaikaista ja tarkoitettu suojelemaan heikompia, mitä emme missään tapauksessa ole.

Sveitsiläinen vanhahtavalta vaikuttava kohteliaisuus on toisinaan myös muilla sävyillä koristeltu, nimittäin ylimielisyydellä tai on vähintäänkin holhoavaa. On silti myönnettävä – vaikka päälleni sataisi nyt koko lasti feministisitä tulikiveä – että parhaimmillaan kohtelias ele tuntuu mukavalta.

Sillä lopulta, kysehän on huomioon ottamisesta. Oli vastassa kuka tahansa.

Hetken hengähdys koneessa, adios Alpit.
A moment to rest in the plain, adios Alps.
Bussille kurvasin lähimmän kirjakaupan kautta ja siellähän se uusin kirjani oli.
On the way to the bus, checked the nearest bookshop and there it was, my newest book.
Perillä. Kotkassa loistavat Aalto-festivaalin valot.
In Kotka there´s a lightfestival.
Ruskassa on uusia sävyjä.
Fall colors have new shades.
Syksyn värejä sisällä ja ulkona.
Fallcolors inside and outside.
Ilta on pitkä, kuulas ja vilakka.
Evening is long, clear and coldish.
Takaisinpäin ja välisnäkkiä.
A Snack on the way back.
Ekan snäkin kahvi oli niin pahaa, että oli kokeiltava seuraavaa.
The coffee in the first snackplace was awful, so here´s the next cup.
En muista autoteillä koskaan kohdanneeni näitä tuhansia järviä.
Finland, the country of thousands of lakes.
Sveitsi, vuoret ja pilvikerrokset. Switzerland, mountains and cloudlayers.
Aurinko ja me laskeudumme. The sun and us, we are landing.

En resumen: Finlandeses se colan de vez en cuando, no importa quien esté al frente. Tal vez tiene que ver con lo de avanzar en la manera más fluido posible. Si lo confrontás, no lo hacen por mala gente o como un gesto descortés. Pero si, estoy de acuerdo. Inconsiderado si es.

Kurzgesagt: Die Finnen springen ab und zu die Warteschlange, egal wer dran sei. Wenn jemand eine Chance weiterzugehen sieht, nimmt man sie auch. Es sei nicht böse gemeint oder absichtlich unhöfflich. Aber ja, ich bin einverstanden, rücksichtlos ist es schon.

Patikan pelastava alppivaarin käsi

Patikan pelastava alppivaarin käsi

Syksyllä täytyy olla tikkana säiden kanssa, jos haluaa aurinkoon. Sitä luulee, että tätä tämä nyt on, yhtä harmautta, sumua ja pilveä. Odottelee taivaan repeämistä. Vetää verhot kiinni ja paketoituu peittoon.

Sääihmiset huutelivat kuitenkin, että nyt liikkeelle, upeat olosuhteet, kauas näkyy valtavan hyvin, hopihopi vuorille.

Mikä ihana tunne, kun hissin noustessa hiljaisessa pilvessä harmaille kasvoille alkoi pikkuhiljaa loistaa aurinko. Se lämmön kontrasti, kylmä koppi, yhä reilusti lämmittävät säteet.

Harmaan hutun jälkeen aurinkoa.
Sun after the gray cotton wool.
Churfirstenin huiput toisella puolen.
The peaks of Churfirsten on the other side.

Jonkinlainen syyslaiskotus ja varmaankin monet tekemiset rästissä pistivät lähtemään vain lähelle. Ei mitään pitkää matkantekoa, ajatuksena vain nousta vielä tänä vuonna kävellen yli 2000 metriin, sillä hyvin pian olisi jo talviset olosuhteet.

Maschgenkammin asemalla kuhisi lapsiperheitä, kaikenlaisia porukoita, auringonnälkäisiä. Kiersimme lämmön puolelle. En ollut edes miettinyt retkeä kovin tarkkaan, kunhan ylhäällä ja jonnekin. Levitin asemalta mukaan tarttuneen kartan ja näytin, että mitä jos tuonne ja sitten tänne.

Patikan alku: Maschengamm.
Start of the hike: Maschgenkamm
Ensimmäinen tauko: Leist.
First break: Leist.
Maailma on pilvimerta.
The world is a cotton wool sea.

Seitsemän huipun patikka oli ollut mielessä joku aika sitten, mutta laskin tunteja ja päivää, hetkeä, jolloin oltaisiin varjossa, koska aurinko menisi vuoren taa. Oli liian kylmä olla rinteessä enää niihin aikoihin, joten päädyttiin kolmeen huippuun. Neljännen olisi saanut heti lähtiessä ylitettyä, mutta otettiin rauhallisesti, sightseeingin kannalta ja nautiskellen.

Leistille noustiin 2222 metriin. Aika hyvä ja tasainen lukema hymisin. Churfirstenin huiput pistivät pilvimassasta esiin kuin lohikäärmeen selkä. Polku nousi mukavasti, mudassa olin liukua takaperin. Paikoittain maa oli niin jäässä, ettei edes sauvaa tarrannut kiinni.

Terävämpiä pikkuhuippuja.
Sharp small peaks.
Gulmenin huippu näyttää liukkaalta ja missä polku?
The peak of Gulmen seems slippery and whatabout the path?
Kuvatodiste, että Rainissaltsin huipulla olin vielä hengissä.
A document to show, I was at the Rainissalts peak still alive.

Jo melkein ylhäällä tuli toppi. Kaarteessa polku oli kapea, pudotus tietenkin vieressä ja edessä ehkä metrin pätkä jäistä, alaspäin viettävää parinkymmenen sentin polkua. Puntaroin, että minne saan sauvat, kuinka jarrutan, jos kenkä lipeää. Hikoilinkin hiukkasen ja myöhemmin huomasin purreeni huulen rikki. Takaa kuului ranskaksi ohjetta (koska me puhuimme espanjaa). Aldo kertoi jälkeenpäin, että mies kehotti kävelemään kuin kotona. Juupa juu, kotona olisin jo varmaan lentänyt selälleni, iskenyt kallon maahan ja makaisin tajuttomana reippaan askellukseni takia.

Alppivaarin manööveri oli sitä luokkaa, että nyt epäilen selässä lepatelleen siivet. Hän ohitti ensin Aldon ja tuli taakseni. Kerroin, että kenkäni eivät ihan satavarmasti pidä tuossa ja vaari naurahti, kyllä ne pitää. Painauduin seinämää vasten ja hän sauvoineen muineen, lyhyine jalkoineen, koukkasi rotkon kautta ohitseni ja hyppelehti huonon kohdan yli.

Kirkassilmäinen alppimenninkäinen ojensi kätensä ja minä tartuin. Uskoin ja astuin.

Nyt ajateltuna voin visualisoida monta tilannetta, kuten esim. että olisin horjahtanut vaarin mukaan vetäen. Sain vain pienen henkisen köyden ja selvisin ihan hyvin.

Se on se jää, johon suomalainen suhtautuu hyvin kunnioittavasti. Varsinkin kaltevilla pinnoilla. Tavallisena kuivana kesäpäivänä tuskin olisin paikkaa edes sen kummemmin ihmetellyt.

Rainissaltsin huipulla henkilö, vasemmalla pieni piste.
A person on Rainissalts, a dot left hand side.
Gulmenilla on talvisemmat olosuhteet. Lumisissa kohdissa ei juuri kuvailtu.
By Gulmen it gets wintery. No pictures of the snowy parts.
Ylhäällä!
Made it!

Mies jatkoi matkaa mahdottomalla vauhdilla, välillä mudassa liukastellen, silti tiukasti vetäen.

Huipulla puhaltelin hetken ihan vain maiseman takia. Nyt oli hetki keskittyä siihen. Maailma oli jaettu kahteen osaan, pilvien alapuolelle ja yläpuolelle.

Pieni saksalainen tyttö äitinsä ja isoäitinsä kanssa tuli iloisena letit heiluen ja totesi äidilleen: “Enhän ole kirjoillut kovinkaan paljon tähän mennessä?” Äiti siihen: “Et ainakaan ensimmäisen tunnin aikana”. Seuraavalla huipulla isoäiti oli varmaankin se, joka oli päästänyt ärräpäitä suustaan. Hän levisi maahan istumaan jalat harallaan uupumuksesta. “Sinä saat levätä, me jatketaan matkaa!” totesi tyttö.

Joka suunnassa upeita vuoria.
To all directions great mountain views.
Tästä sitten hoipakkaa alas.
And downhill we go!
Syksyn ensimmäinen lumipallo. Ja katse silti vuoristossa.
First snowball and still just concentrating in the mountains.

Toinen huippu oli lähinnä tasanko ja valmistelua seuraavaan. Pohdimme mitä siitäkin tulisi, sillä jyrkkä rinne oli valkoinen, eikä polkua missään. Päätettiin mennä katsomaan. Otin kuvan dokumentiksi – tänne asti olen päässyt, jatkosta ei ole tietoa.

Huipun juurella vastaantulijat vakuuttivat, että hyvä on nousta. Polku olikin lumeton, mutta paikoittain jalan alla oli jäätä ja sen alla mutaa, niin oudolta kuin se vaikuttaakin.

Tuolta ylhäältä tultiin tiukasti jarrutellen. Näyttää mukavammalta tältä puolelta.
Gulmen doesn´t seem that bad from this side.
Sächerseeli
Lampi. A pond.
Polkua. The path.

Huiput ovat pieniä, mutta oltiin sen verran ylhäällä, että vuoristomaisemia on joka suuntaan. Gulmenilla hikiset patikoitsijat näyttivät iloisen tyytyväisiltä, pyörivät ympäri kameroineen; älyttömän kaunista.

Housut sain rapaan polveen asti ja Aldon mukaan kangas on hiutunut jo vaarallisesti kankun kohdalta (tämä on pistettävä muistiin seuraavaa keikkaa ajatellen). Kengissä oli vielä kotonakin parin sentin kuiva mutakerros.

Tästä eteenpäin mentiin vain alaspäin, Gulmenin heinäistä rinnettä jarrutellen. Koukkasimme matkalla pienen järven kautta, joka oli tuttu ennestään ja sieltä takaisin kohti lähtöpistettä. Paitsi että pilvikerros oli painunut alemmas ja skippasimme hissin, jatkoimme vuoristopolkua vielä alemmas.

Vuoristohotelli Seebenalp. Mountain hotel Seebenalp.
Vähän vähemmän pilviä, mutta silti.
A bit less clouds, but still.

Tuuli puhalsi todella kylmästi, käsissä ei ollut tuntoa, mutta en jaksanut kaivaa hanskoja repusta. Pienet lammikot olivat jäässä, kasvustoa peitti huurekerros. Ilmassa tuoksui tuleva talvi.

Rompsoteltiin mäkeä alas kilometrin verran, sinne missä pilvet velloivat rinnettä kohti, peittivät yhtäkkiä näkymän ja virtasivat taas toisaalle.

Niin ja kuinkas ovat olosuhteet nyt? Voit käydä katsomassa live-kamerasta näkymiä – valkoista on!

Lehdet huurteessa aurinkoisen päivän jälkeenkin. The leaves are frozen even after a sunny day.
Syksyn värejä. Fallcolours.

En resumen: Las montañas

Kurzgesagt: Die Bergen!

Sosiaalista tapahtumia – apua?

Sosiaalista tapahtumia – apua?

Viikonlopun jälkeen on ääni käheänä, tutkailen onko kyse kurkkukivusta, ei, äänihuulet vain ylirasittuneet. Olen aika poikki, vatsalihakset väsyneet ja jalkaterätkin oudon tuntuiset. Silti sisäinen energia kuplii; tästä se lähtee! Mikä? No – no, mikä vain!

Olisin varmaankin tavallisissa olosuhteissa käynyt lataamassa pattereita vuorilla, mutta kotipolulla juoksulenkillä nyrjähtänyt nilkka vingahtelee vielä tiukassa ylämäessä. Ja sitäpaitsi (keskittykää, tulossa on jotain mullistavaa ja suurta) en ehtinyt, koska oli sosiaalisia menoja. Kutsuja (syntymäpäivät). Konsertti (Kajaus-kvartetti Suomesta; musiikki on jälleen liikkessä!). Tapaamisia. Koska viimeksi olen kirjannut mitään tämäntyyppistä kalenteriini?

Yritän vakuuttaa itseni juhlakelpoisuudesta ja sitten mentiin.
Trying to convince myself that I´m a partyperson and off we go.

Juuri ennen sulkutilaa kävin kirjatapahtumassa, naureskelimme hieman huvittuneina erilleen aseteltuja tuoleja, hermostuneina, mutta luottavaisina. Ilta jäi mieleen, tärkeämpänä kuin osattiin odottaa. Viimeisenä aikoihin.

Vielä olen kuin arka hiiri, joka lymyilee kolonsa ovella viikset hermostuneesti väristen, sprinttaa sitten lähimmän auringonhatun alle, kapuaa sukkelaan ylös, nappaa siemenkodan ja hyppää jamesbondina maahan ja sujahtaa piiloon, turvaan.

On silti mieletöntä lähteä ovesta ulos juhlatamineissa. Tätä ei ole juuri treenattu ja ilmankos kaapissa on paljon venyneitä, väärää väriä ja kummallisia sukkahousuja. En muista enää omistanko muita kuin ulkoiluun soveltuvia takkeja. Melkein nappaan juoksurepun olkapäälle. Mekko sentään löytyy, joten se päälle ja pitkävartiset nahkasaappaat jalkaan, jotta joku suojaisi kinttuja.

Ihmisten ilmoilla tuntuu tungos, mietin hengityksiä, kuinka tila täyttyy hiilidioksidista viruksineen, oli ne sitten mitä tahansa. Joka tapauksessa muiden käyttämää ilmaa. Kiemurtelen, kun joku koskee. On liian lähellä. Yritän pidätellä yskähdystä ja keuhkoni louskuttavat tyhjää kuin vanha hanuri. Räpyttelen silmiä suuressa joukossa, josta lähtee kova pulina. Patoutunut keskusteluntarve purkautuu.

Herkkupöytä parhaimmillaan. A goodietable at its best.

Euforiaa on ilmassa, kaikki tuntuvat panostaneen tapahtumiin. Juhlantuntu, erityistilanne, odotus ja täyttymys, niitä olemme kaivanneet. Kompastelen vähän keskusteluissa, en muista kuinka ryhmässä toimitaan. Vajaassa tunnissa olen käyttänyt koko kapasiteettini. Olen aivan poikki.

Pari treeniä peräjälkeen ovat kuitenkin nostaneet sietokykyä. Uskon pääseväni normaalivauhtiin piakkoin. Ehkä kannattaisi aloittaa pienillä kahvilatapaamisilla yksittäisten ystävien kanssa ja vasta sitten siirtyä suurempiin ryhmiin.

Ihminenhän on lopulta sosiaalinen eläin, huomaan kirjoittavani, enkä ehkä ole sittenkään sitä mieltä. Itse taidan kuulua puoli-erakoiden lajityyppiin, niihin, jotka tarvitsevat tapaamisia, mutta tyytyvät satunnaisiin, hajanaisiin ja myös mikrotapaamisiin.

Näillä muutamilla tapahtumilla pärjään pari seuraavaa sulkutilaa. Ellen ole jäänyt jo sosiaaliseen koukkuun ja vaikutuksen haihduttua ala haikailla seuraavia.

Tämmöisestä unelmoin sulkutilassa. Ehkä esteettisin jälkkäripöytä ikinä.
This is what I was dreaming during the lockdown. Maybe the most aesthetic desserttable ever.

En resumen: El comienzo de los eventos sosiales me ha enseñado, que soy tal vez semihermitaño después de los lockdowns y la capacidad de conversar se ha disminuido bastante. Con un concierto y un cumpleaños sobrevivo un par de lockdowns más.

Kurzgesagt: Gesellschaftliche Events sind etwas, dass seit langem nicht gegeben hat. Eine Geburtstagsparty und ein Konzert – mit diesen Erlebnissen überlebe ich noch einige weitere Lockdowns.

%d bloggers like this: