Laiha-Pupun seikkailut 2: Duo

Laiha-Pupun seikkailut 2: Duo

Olivia koukkasi lusikalla kattilasta riisipuuroa ja yritti laittaa sen piirakan keskelle. Tahmainen puuro ei irronnut. Olivia työnsi sitä etusormella. Hienoa, puuropallukka irtosi – ja tarttui kiinni sormeen. Hän painoi puuron pyöreälle ruistaikinaiselle piirakkapohjalle ja levitti tahnaa etusormellaan. -Sinusta tuskin tulee leipuria koskaan, totesi Laiha-Pupu. Minä sen sijaan voisin ansaita elantoni paakarina, se lisäsi varsin omahyväisesti ja katseli symmetrisesti rypytettyä karjalanpiirakkaansa tyytyväisenä. – Ei kaikkien tarvitse olla mestarileipureita, yksi on ihan riittävästi ja loput tekee sen mihin kykenevät, se lisäsi. Olivia katsoi pupua loukkaantuneena.

Äiti oli ottanut piirakat uunista ja laittanut niiden päälle voita sulamaan. Kinastelukin vaimenisi, kun vatsassa olisi lämpimäisiä. Laiha-Pupu muisti, kuinka hän oli pienenä aina tehnyt pupu-äidin kanssa piirakoita. Duo-veli teki veneitä piirakoiden sijaan. Kun äiti käänsi selkänsä, Duo kipaisi tiskialtaalle ja uitteli piirakkapursiaan. Sen haaveena oli pienestä pitäen ollut päästä kauas merille, seilata maailman ääriin. -Voih, huokasi Laiha-Pupu ja puraisi piirakkaa. -Oih, se huoahti uudelleen. -Puhalla piirakkaa, niin ei suu pala, sanoi Olivia posket täynnä. En minä sitä, vastasi Laiha-pupu. -Tuli vain niin ikävä äidin keittiötä. Ja äitiä, isää, pikkusiskoja. Ja veljeä.

©hilja.cordata

-Mutta etkös sinä ole kangaspupu, ommeltu kokoon. Miten sinulla edes voi olla perhe, Olivia ihmetteli. – Kyllä minut ommeltu on, juu juu, mutta ommeltu on muitakin pupuja, närkästyi Laiha-Pupu, joka käytti itsestään myös nimeä Laihis. – Äiti ja isä lienevät pienessä mökissä saaressa. Siskot kukin tiellään, en ole oikein selvillä missä. Ja Duo, voi Duo. Sitä minulla on niin ikävä.

Duo ja Laihis olivat joulun alla istuneet lelukaupan ikkunassa yhdessä. Eräänä aamuna Duo oli vain yksinkertaisesti kadonnut. Ja iltapäivällä pakettiin pistettiin Laiha-Pupu. Sen jälkeen kaikki oli ollut vain yhtä pimeyttä, kunnes Olivia avasi lahjansa. Eikä enää yhtään veljeä tai siskoa ympärillä.

-Jos minä olisin yhtäkkiä vieraassa paikassa ilman äitiä ja isää, niin kyllä minullekin tulisi ikävä, pohti Olivia. Sen mielestä oli epäreilua, että Laiha-Pupu joutui jättämään perheensä. Koko pupuklaania tuskin voisi tuoda heille. Mutta veljeä voisi yrittää etsiä. Se ei voinut olla kovin kaukana, jos puput olivat istuneet saman lelukaupan ikkunassa, Olivia mietti.

-Kuule, mennään käymään siellä kaupassa. Joku varmasti osaa neuvoa meidät Duon jäljille, ehdotti Olivia ja nielaisi viimeisen piirakkapalan. -Loistava idea, ilahtui Laihis. -Otetaan piirakat mukaan, veli niin tykkää näistä, se touhotti ja kääri lämpimäisiä voipaperiin.

Pakkaslumi narskui talvisaappaiden alla. Laiha-Pupu värisi Olivian takin taskussa. Sen pitäisi mitä pikimmin kutoa itselleen villapaita. Eihän tämmöinen pupu pärjäisi pakkasessa ilman lämmikettä.

Lelukaupan ovessa roikkuva kello kilahti, kun Olivia astui sisään. -Tervetuloa, katselkaa rauhassa, tulen kohta, kuului takahuoneesta. Kaupan isäntä tuntui myös olevan leivontapuuhissa, sillä joka puolelle levisi piparkakkujen tuoksu. Kassakoneen edessä tiskillä olevassa korissa oli tarjolla tähden muotoisia pipareita. Ne oli koristeltu hopeisilla sokeripalloilla. ”Ota, ole hyvä”, luki pienessä kyltissä. -Otan, kiitos, sanoi Laiha-Pupu ja puraisi siirapilta maistuvaa piparia. Se katseli ympärilleen etsien tuttuja, mutta väki oli vaihtunut. Ikkunaa koristivat kevättä enteilevät nuket eväskoreineen, vaunuineen ja piknikliinoineen. Sivussa, jukkapalmun alla, istui eksoottinen joukko. Yksisarvinen, kirjava krokotiili tai sen sukuinen otus, pöllö ja vihreäoranssi sammakko. -Ette sattunut näkemään Duon lähtöä? kysyi Laiha-Pupu pipari suussaan. -Duo? Kuka Duo? kurnutti sammakko. -Velipoika, se katosi eräänä päivänä, hyvästejä jättämättä, sanoi Laihis hiljaa. Se tajusi, ettei kukaan näistä osaisi auttaa. Ikkunan uudet asukkaathan olivat tulleet hänen jälkeensä. Laihis itse oli viimeinen, joka oli nähnyt veljensä.

Kaupan isäntä tuli piparitarjottimen kanssa takahuoneesta. -Suoraan uunista, mies touhotti. Olivia otti yhden itselleen, toisen Laiha-Pupulle. Sen korvat lurpattivat alakuloisina. -Ihania, henkäisi Olivia ja söi ahnaasti omansa loppuun. Sitä rouskuttaessaan hän kysyi, tiesikö kauppias, minne se toinen tämännäköinen, vaaleansininen pupu, päätyi. -Jaa-a, mietitäänpäs, mies sanoi ja nosti silmälasinsa otsalleen. -Eilen täällä kävi joku, joka kyseli vaaleanpunaista pupua, se taidat olla sinä! Lelukaupan omistaja katsoi Laihista silmät iloisesti vilkkuen. -Olisivat halunneet molemmat, vaaleanpunaisen ja vaaleansinisen, mutta keksivät sen liian myöhään. Mutta sitä keitä he olivat, en osaa sanoa.

-Hei, pupunen, katsos tänne, kuului näyteikkunasta. Yksisarvinen osoitti nuken hiuksissa olevaa satiinikaistaletta. -Nauha löytyi näyteikkunasta, se kertoi. Nukke yritti vetäytyä sivuun, mutta tilaa oli niukasti. -Älä koske nauhaan, se on nyt minun, se ärähti. -Hänellä on karmea luonne,  selitti yksisarvinen ja meni hitaasti kohti nukkea, katsoen sitä herkeämättä silmiin. Yhdellä nykäyksellä se irrotti rusetin nuken kiharoiden ympäriltä. -Tänne! karjaisi nukke ja yritti tarttua nauhaan. Yksisarvinen vetäytyi nopeasti, kääräisi kaistaleen rullalle ja heitti Laiha-Pupulle. Pupu seisoi häkeltyneenä käärö käsissään. Duolla oli aina vaaleansininen rusetti kaulassa. Ei epäilystäkään, se oli velipojan. -Tiedätkös, miehellä, joka kävi täällä kyselemässä, oli torimyyjän essu päällä. Tänne jäi pitkäksi aikaa leijumaan voimakas kalan haju. Ehkä löydätte etsimänne torilta, lelukaupan isäntä pohti ja sujahti takahuoneeseen leipomustensa luo. -Onnea matkaan, hän vielä huikkasi.

Kirkonkello näytti jo yhtä, eikä Olivia ollut varma, olisiko tori enää edes auki. Laiha-Pupun maha oli jännityksestä aivan kireä. Meidän täytyy mennä torille nopeasti, on jo lounasaika, sanoi Olivia. -Pistä vain töppöstä toisen eteen, niin saadaan homma hoidettua, kannusti Olivian taskussa istuva Laiha-Pupu. Olivia pitäisi saada jollain keinolla kävelemään vauhdikkaammin, se mietti. Takapuolen alla tuntui jotain epämukavaa. Pupu vaihtoi kankun asentoa. Esine oli pyöreä. Ärtyneenä pupu työnsi sen sivuun. Nyt se painoi kylkeä. Pitääkö sitä kantaa kaikenmaailman roinaa taskuissaan, vaikka mukana on pupu, se ärisi ja vetäisi häiritsevän kapineen päivänvaloon. Kahden euron kolikko. Sillä voisi houkutella Oliviaan vauhtia. Torilla oli kyllä aika vähän mitään tyttöä kiinnostavaa. Punakaali tai multaiset perunat tuskin toimisivat vetonauloina. Vihannesten ja leipien välissä oli tavallisesti aina koju, jossa myytiin possoja ja lihapiirakoita. Vesi herahti sen kielelle. Ihania, rapeita sokerisia possoja, joiden sisältä suuhun valuu kuumaa omenahilloa. Vatsasta kuului murahdus. Tämä pupu haluaisi posson välittömästi, kun päästäisiin torille. Laiha-Pupu havahtui ruokaunelmistaan tajutessaan löytäneensä kaipaamansa vauhdittajan.

-Olivia, täältä löytyi kolikko. Sillä saisi kuuman posson, se huusi viekottelevasti taskusta. Olivia pysähtyi. -Ei, ei vielä olla possokojulla, pitää mennä nopeammin, ei hitaammin, pupu hätääntyi. -Minä vain yhtäkkiä tajusin, miten nälkä minulla on, Olivia puolustautui ja lähti hölkkäämään kohti toria.

Kojulla ei ollut jonoa. Pakkanen pisti toriasiakkaat tekemään ostoksensa ripeästi ja palaamaan takaisin kodin lämpöön. Osa kauppiaista lastasi myymättä jääneitä tuotteitaan autoihin. Oli sulkemisen aika. -Yksi posso, pyysi Olivia. Se oli lähes yhtä iso kuin Laiha-Pupu, tosin leveämpi. He jäivät kojun eteen syömään ahnaasti munkkipossoaan. Olivia nuoli sormistaan sokerit, Laiha-Pupu taputteli käpäliään yhteen. -Hei, mennään katsomaan, mitä muuta täältä löytyy, se hoputti.

Vihannesmyyjä jutteli kalakauppiaan kanssa, joka lastasi viimeisiä laatikoita peräkärryyn. Hän nousi autoon, käynnisti ja ajoi pois. Siiis kalakauppias! Olivia ja Laiha-Pupu olivat possot mielessä unohtaneet etsintäoperaationsa. -Voi minua, nyt en löydä Duoa enää ikinä, voivotteli Laiha-Pupu. Kalakaupppiaan puinen myyntipöytä värjötteli kylmässä. Maassa oli muutama pudonnut kalanpyrstö. Pupu hyppeli lumisia mukulakiviä pitkin pöydän luo. Ehkä Duo oli ollut täällä. Laihis heilutteli viiksikarvojaan ja yritti haistella. Ei kyllä haissut muulle kuin silakalle. Pöydän jalassa oli jotain raapustuksia. Ehkä se oli pöydän tai toripaikan numero. Matias 27.12. Oliko se se kalakauppias? Päivämäärä oli tuore. Viereen oli kaiverrettu paljon pienemmillä ja huterammilla kirjaimilla jotain, mutta Laiha-Pupu ei saanut siitä selvää. Tuo oli myös ollut täällä. Mutta Tuo ei ollut nimi. Ehkä se olikin Tao tai kenties Teo. Olivia kumartui katsomaan pupun osoittamia kaiverruksia. -Ei tuo ole Teo, Olivia sanoi. -Ensimmäinen kirjainhan on D ja toinen U. -Duo! huusi Laiha-Pupu. – Duo siis oli täällä!

Olivia muisti, että isä kävi joskus ostamassa kalaa suoraan satamasta. Kalakauppias löytyisi varmasti sieltä. – Jatketaan etsimistä aamulla, sanoi Olivia. -Miten aikaisin?, halusi Laiha-Pupu tietää. -Kukonlaulun aikaanko? -Jotakuinkin, vahvisti Olivia.

Aamu sinersi hyytävänä. Laiha-Pupu oli kietaissut Olivian kaulahuivin harteilleen tai pikemminkin ympärilleen ja muistutti muumiota kääreissään. Oliviallakin oli pitkä talvitakki ja käsissä paksut rukkaset. Lokit kirkuivat. Satamassa vilisi karvahattuja, kalaostoksille tulleita aamuvirkkuja.

-Mennään tuonne keskemmälle, Olivia ehdotti. Oli vaikea kurkotella aikuisten keskellä ja yrittää erottaa joukosta kalakauppias. Laiha-Pupu ei nähnyt taskun suulta sitäkään vähää. Se kapusi huiveineen kaikkineen ylöspäin, Olivian takin reunaa pitkin, eteni hihaan ja kohti olkapäätä. Siinä se istahti hetkeksi huoahtamaan ja tarrautui sitten Olivia pipon korvaläppään ja kohosi kuin vuorikiipeilijä tupsuun. -Mahtavat maisemat, se ihasteli. Se kiinnitti itsensä tupsuun Olivian hiuslenkillä. -Turvalenkki on laitettu, pupu tiedotti Olivialle.

Laituriin lipui veneitä. Kaikki kalastajat näyttivät samalta. Lakki päässä, punaiset nenät, pyöreät posket, tummat talvivaatteet ja essu. -En minä kyllä enää tiedä, kuka se näistä voisi olla, Olivia sanoi tuskastuneena. -Ei näytä tutulta ei, vahvisti Laihis. – Täytynee vain kysellä. He kulkivat paatista paattiin, sataman vasemmasta laidasta kohti oikeaa. Kuudennen veneen jälkeen Olivia alkoi väsähtää. Varpaita paleli, nenää nipisteli ja aamupala kuuman kaakaon kera alkoi tuntua houkuttelevammalta kuin kadonneen veljen metsästys. Laiha-Pupu sen sijaan ei ollut aikomustakaan luovuttaa, ennenkuin kaikki veneet olisi tarkistettu. Ja sen jälkeen, jos vieläkään ei onnistaisi, jatkettaisiin torille, se vannoi.

Toiseksi viimeisenä oli laiva, joka näytti enemmän mökiltä kuin merikelpoiselta kalastusalukselta. Ikkunaa reunustivat sievät kukalliset verhot ja kajuutasta leivisi kahvin ja pullan tuoksu. Laiha-Pupu pyysi Oliviaa kyykistymään sen verran, että se näkisi pyöreästä kajuutan ikkunasta sisään. Ihan kuin sisällä olisi samanlainen pupu kuin se itse. – Se on vain heijastus, Olivia totesi ja alkoi kävellä kohti viimeistä alusta.

Kalastaja oli siivoamassa kantta. Olivia kysyi, myykö mies kaloja torilla. – Juu, joskus, mutta nämä menevät suoraan ravintolaan, kertoi mies ja pyyhki kätensä housuihin. – Onko teilläpäin näkynyt tämännäköistä vaaleansinistä pupua, Olivia tiedusteli osoittaen tupsuun köyttäytynyttä Laihaa-Pupua. -Ai, sinulla on siellä kaveri mukana, kappas, mies hymähti. -Ei ole näkynyt, mutta kysypä tuolta, ukko sanoi osoittaen mökkiä muistuttavaa alusta.

Laiha-Pupu ja Olivia seisoivat jälleen toiseksi viimeisen veneen edessä. Ketään ei ollut näkyvissä, kalat olivat laatikoissa. – Veneeseen, käski Laihis. Olivia empi, katseli ympärilleen ja nousi lopulta laidan yli. Vene keinahti vienosti. Kajuuttaan vievän oven vieressä oli naru. Hän nykäisi ja pieni kello helisi. Olivia seisoi maton päällä, jossa luki ”Tervetuloa”.

Ovi aukesi ja sieltä kurkisti torin kalastaja. – Ja päivää, mitäs asiaa tytöllä on? kysyi kalastaja. – Me tämän pupun kanssa etsimme toista samanmoista pupua, aloitti Olivia. Kalastaja käski käydä peremmälle ja myhäillen johdatti vieraat kajuutan lämpöön. Pöydän ääressä istui rouva Kalastaja, poika Kalastaja ja pieni vaaleansininen pupu, joka säntäsi ylös, pinkaisi Olivian käsivartta pitkin pipoon ja rutisti Laiha-Pupua.

Matias olikin Poika Kalastaja. Hän sai avata Olivian taskusta löytyneen paketin. Karjalanpiirakat olivat kohmeisia ja ne pistettiin uuniin lämpiämään. – Me lähdettiin tuomaan sinulle piirakoita, Laiha-Pupu selitti Duolle.

Matias oli saanut Duon joululahjaksi ja Isä Kalastaja olisi halunnut ostaa hänelle vielä toisen, sen vaaleanpunaisen kaveriksi. -Mitä jos muuttaisit tänne meille, ehdotti Matias. – Se ei nyt käy päinsä, sillä minä asun Olivian luona, totesi Laiha-Pupu painokkaasti. Olivialta pääsi helpottunut huokaus. – Tule sinä meille, ehdotti Laiha-Pupu ja Duo ravisteli päätään. -Ei käy, katsos, minä elän nyt sitä elämää, jota aina havittelin. Asun laivassa, olen joka päivä merillä. Minusta on tullut aito laivapupu, se totesi ylpeänä ja haukkasi piirakkaa. -Kesällä voitte tulla saaristoristeilylle. Ja voinhan minä tulla silloin tällöin käymään. Ainakin silloin, kun teillä leivotaan piirakoita, Duo virnisti.

Edellinen osa löytyy täältä

En resumen: Este es un cuento para chiquitos para entretenerse en estos días raros. Pero ni siquiera la primavera me alcanza para hacer un resumen, así que cogan un libro de la biblioteca o suban un e-book.

Kurzgesagt: Das ist eine Geschichte für Kinder für diese seltsame Tage. Der Frühling reicht nicht mal für eine Zusammenfassung, also, nimmt ein Buch aus dem Bücherregal oder bestellt ein E-Buch.

Laiha-Pupun seikkailut

Laiha-Pupun seikkailut

Ajattelin laittaa jakoon aikaa sitten tyttärelleni kirjoittamia tarinoita Laiha-Pupusta, ainakin muutaman. Kenties niistä on iloa näinä karanteenien aikoina. Tässä on ensimmäinen, johdantotyyppinen luku.

Laiha-Pupu saapuu taloon

Jalkakäytävää  peitti narskuva lumikerros, kun tyttö asteli iltapimeässä. Äidin käsi tuntui villalapasen läpi turvalliselta. Katulampun valossa leijaili lumihiutaleita, kuin pieniä alushameita.

-Mennään katsomaan lelukauppaa, tyttö pyysi. Pääkadun liikkeiden ikkunoita reunustivat jouluiset havuköynnökset punaisine palloineen sekä kulkusineen. Yksi erottui joukosta, sen edustalla seisoi joulupukki pidellen kynttilätuikkua. Ikkunassa istui pikkuruisia tonttuja ja voi sitä lelujen paljoutta. Haukkuva koira, nukkeja, rakennuspalikoita, poliisiauto, kuorma-auto, laiva, pieni posliiniastiasto, sädehtivä keijukainen, mikroskooppi ja halinalle.

Tyttö painoi nenänsä ikkunaan kiinni. Hän olisi halunnut istua nukkien keskelle, kaataa pikku kannusta teetä kuppiin, rakentaa palikoista tornin ja uittaa venettä. Aivan vasemmassa reunassa, lähes köynnöksen alla, oli kaksi pientä pehmolelua. Yksi vaaleanpunainen ja yksi vaaleansininen pupu. Ohutta froteekangasta, pienillä pistoilla ommellut silmät. Ne olivat niin kapoisia, että tyttö olisi voinut tarttua pupua keskivartalolta ja sulkea kätensä kiinni. Puput makasivat ikkunassa poissaolevan näköisinä. Silti tyttö tiesi. Vaaleanpunainen pupu oli hänelle tarkoitettu. Hän ei ollut koskaan halunnut mitään lelua niin palavasti.

©Liisa Helve-Sibaja

Tyttö käveli aina koulusta kotiin palatessaan lelukaupan kautta. Ensin ikkunasta katosi sädehtivä keijukainen. Sitten mikroskooppi ja pari vauvanukkea. Puput makasivat edelleen ikkunassa. Tytöstä alkoi näyttää siltä kuin ne olisivat anelleet jotain. Ehkä ne eivät päässeet pystyyn. Ehkä niiden oli pakko maata päivät hiljaa. Tyttöä säälitti.

Hän oli kirjoittanut kirjeen joulupukille ja laittanut vain yhden toiveen. Ongelmana oli vain se, ettei hän tiennyt pupulle mitään nimeä. Pupuilla ei ollut edes hintaa. Tyttö yritti kuvailla mahdollisimman tarkkaan lelukaupan sijainnin, mutta häntä epäilytti löytäisikö pukki perille tai toisiko joulupukki ylipääätään jotain kaupassa myytävää. Jospa joululahjat olisivatkin vain ja ainoastaan Korvatunturin pajan tuotteita. Silloin pupu jäisi ikkunaan makaamaan ja tuijottamaan anovin silmin.

Viimeisellä viikolla ennen jouluaattoa tyttö juoksi reppu heiluen jälleen lelukaupan ikkunan luo. Hän oli ajatellut menevänsä sisään ja pyytävänsä, että puput laitettaisiin istumaan, ettei niillä olisi niin tylsää. Hän katsahti ikkunan vasempaan nurkkaan. Ja siinä istui kaksi pupua. Pyöreitä, pulleita, karvaisia, nappisilmäisiä. Hän etsi epätoivoisena vaaleanpunaista ja vaaleansinistä pupua pupua joka puolelta, kurkotti ylemmäs nähdäkseen muiden lelujen taakse. Mutta ne olivat kadonneet.

Myös tytön joulumieli oli kadonnut. Hän ei voinut ymmärtää mitä oli tapahtunut. Aattona kinkku tuntui kuivalta ja hän töni herneitä haarukalla.

-Joko jännittää, haluaisitko avata jonkun joululahjan? äiti kysyi ystävällisesti huomatessaan, ettei ruoka maittanut. Lapsille oli tapana aina antaa yksi pieni lahja jo ennen ruokaa. Mutta tyttö ei ollut edes käynyt katselemassa joulupukin jo aiemmin päivällä tuomia paketteja kuusen alla. Äidin kysymykseen hän vain pyöritti päätään. -Kulta, eihän sinulla ole huono olo? äiti huolestui. Tyttö oli ollut kalpea ja hiljainen jo muutaman päivän, minkä äiti oli laittanut joulujännityksen tiliin. Tai ehkä hän oli sairastumassa. Lahjoja avatessaan tyttö aavisti, ettei pukki ollut pystynyt täyttämään hänen toivomustaan, yksinkertaisesti siitä syystä, että puput eivät enää olleet siellä missä hän oli niiden kertonut olevan. Ne oli viety muiden lelujen tieltä pois ikkunasta, ehkä takahuoneeseen tai sivuhyllylle odottamaan pääsiäistä.

Paperista kuoriutui kirja, Sudenpentujen käsikirja, jota hän oli syksyllä kirjakaupassa tarkastellut. Mummolta tyttö sai sukat, joiden sisällä oli rasia suklaarusinoita. Pienessä paketissa oli hiuspinnit, joita koristivat vihreät onnenapilat. Lahjat oli jaettu, eikä missään ollut pitkää, kapeaa pakettia.

-Tyhmä koko joulu, tyttö murisi ja työnsi suklaarusinoita poskiinsa, missä oli jo ennestään taateli, mandariininviipaleita ja pähkinöitä.

Uusi punavalkoinen yöpaita päällään hän kapusi sänkyynsä. Nyt se oli ohi. Odotus. Jännitys. Enää oli pelkästään tylsää, niin tylsää, ettei edes nukuttanut. Hän laittoi päänsä tyynylle ja yritti puristaa silmänsä kiinni. Joku tuntui oudolta. Hän liikautti päätään ja kuuli rutinaa. Rasahdus. Uudelleen rutinaa. Hän laittoi lukuvalon päälle ja painoi tyynyä sivulta. Ei mitään. Keskeltä: rusahdus. Tyttö nosti tyynyn. Paketti. Pitkulainen ja kapea, punaiseen kiiltävään joulpaperiin kääritty lahja, jota kiersi helmenvalkoinen nauha. Nauha pois! Paperi pois! Ja hänen käsissään oli lelukaupan vaaleanpunainen pupu. Tyttö hymyili, paijasi hellästi pupua ja laittoi valon pois. Pupu pääsi tytön kainaloon ja hän vetäisi peiton paremmin päällen. Oikeastaan hän oli kauhean väsynyt.

-Voi olla, että olen vähän luipero ja pienikin, mutta pientä huomaavaisuutta voisi silti noudattaa, kuului kainalosta närkästynyt ääni. Peiton alta näkyi vain pupun korvat. Tyttö nosti peittoa. -Sanoitko sinä jotain? Hän kysyi.

-Kukas muu vai onko täällä muka muitakin? pupu sanoi yhä happamana.

-On tämäkin alku, ensin pannaan tyynyn alle, niin että happi on loppua ja sen jälkeen läväytetään peitto päälle.

-Minä vain halusin ottaa sinut kainalooni, ihan lähelle, että uni tulisi. Olen niin kauan toivonut saavani pupun. Kävin katsomassa sinua joka päivä ennen joulua. Ja nyt kun olet siinä, halusin sinut aivan lähelleni, selitti tyttö. – Se että peitto oli pääsi päällä oli vahinko, ei näin pimeässä ja varsinkaaan silmät kiinni sellaista huomaa.

-Ai jaahas, mutisi pupu, jo hieman leppyneenä, melkein mairiteltuna. -Noh, käyhän näitä.

Pupu haukotteli makoisasti ja kiepsahti kyljelleen. – Oikeastaan tässä on kyllä aika miellyttävää. Punkka on unilämmin ja täytyy sanoa, että nokoset tekisivät terää. Lahjapaketissa en saanut silmäntäyttä, paperi rapisi ja odotus oli yhtä raastavaa epävarmuutta. Sitä ei voi tietää minkälaisen riiviön käsiin päätyy, kaikkeen on varauduttava. Sinä näytät kuitenkin aika vaarattomalta, pupu totesi ja mittaisi katseellaan tytö perunanenää ja sekaista tukkaa.

Pupu pomppasi istumaa. -Hyvä ihme, unohdin esittäytyä! Laiha-Pupu, hauska tavata.

-Olivia, tyttö sanoi. -Niin ja samoin, hauska tavata, hän lisäsi, muistaen äidin puheet hyvistä tavoista. -Mutta miksi sinun nimesi on Laiha? Minusta se kuulostaa vähän kummalliselta.

-Ei siinä mitään kummallista ole, minähän olen laiha, jopa littana.  Ja sillä selvä.  Jos olisin pätkä, olisin Pätkä-Pupu. Jos olisin Pitkä-Pupu. Jos korvani taas olisivat lyhyet, olisin Lyhytkorva-Pupu. Jos ne taas olisivat pitkät, olisin…

-…Pitkäkorva-pupu, sain jo kiinni juonesta, tyttö tokaisi. Mutta eikö teillä lopu nimet kesken, jos on monta samannäköistä pupua? Ja äiti sanoi, ettei ole kohteliasta viitata toisen ulkomuotoon.

-Ei veikkoset, jokaisesta löytyy aina jotain erityislaatuista ja tunnistusta helpottavaa. Kuten Pitkäkinttu, Hammaspuoli tai Nöpönenä. Ja jos ei, otamme käyttöön numeroinnin. Minulla on pikkuveli, Laiha-Pupu kakkonen. Sitä on kyllä kotona sanottu lyhyemmin Duoksi. Kaksi on nimittäin italiaksi duo.

Laiha-Pupu oli hetken hiljaa ja huokaisi. -Duo, voi Duo. Missäköhän sinä olet. Koko perhe on vähän hajalla, yksi siellä, toinen täällä .

-Ehkä me voidaan etsiä sinun veljeäsi, mietti Olivia. -Lelukaupassa osataan ehkä auttaa, voidaan käydä kysymässä , kunhan se aukeaa joulunpyhien jälkeen. Vai mitä? Mutta kainalosta ei tullut vastausta, ainoastaan pienenpieni, ehkä laihakin kuorsaus.

©Liisa Helve-Sibaja

Haluatko palautetta teksteistäsi?

Kirjoitatko lyhyttä, pitkää, kokeeksi, itsellesi, jälkipolville? Haluatko laittaa tekstin ensimmäisen suodattimen läpi? Junnaako kirjoittamisesi samassa vanhassa formaatissa? Kaipaatko siihen uutta särmää? Jumittuiko tarina ennen varsinaista loppua?

Lähetä sivut minulle, niin annan palautetta juonesta, kielestä, rakenteesta, muodosta ja tyylistä.

Omalle tekstille sokeutuu nopeasti ja esimerkiksi päivänselviä jatkumovirheitä ei välttämättä huomaa. Ulkopuolisen kommentit saattavat auttaa löytämään yllättäviäkin uusia näkökulmia. En kuitenkaan korjaa pilkkuvirheitä, enkä tee arvioita siitä, soveltuuko teksti julkaistavaksi. Voit myös pyytää apua tiettyyn pulmaan tai toivoa palautteessa huomioitavan ongelmakohtia.

Kenelle palvelu soveltuu? Kaikille kirjoittajille, tarinoita suoltavasta koululaisesta elämäkertaansa kokoilevaan tai fantasiaa kirjoittavaan aikuiseen.

Minkälälaisia tekstejä voin lähettää? Kertomukset, novellit, romaanit, elämäkerrat, artkkelit, blogitekstit. Jos kirjoitat jotain muuta, ota silti rohkeasti yhteyttä.

Kuinka monta sivua pitää olla kasassa? Voit lähettää vain yhden liuskan tai esimerkiksi muutaman luvun.

Missä muodossa? Voit lähettää materiaalisi minä tahansa tekstitiedostona.Yksi liuska on A-4 ja käytä riviväliä 2.

Hinta?    1-20 sivua       30 euroa

              21-50 sivua       50 euroa

              51-70 sivua       70 euroa

              71-100 sivua   100 euroa

             101-150 sivua  120 euroa

Suuremmasta sivumäärästä voidaan keskustella. Lasku tulee samassa postissa palautteen kanssa.

Oma taustani: Yleisen kirjallisuustieteen maisteri, freelancer toimittaja ja toiminut myös kirjallisuuskriitikkona. Julkaistu teos: Hausfrau – kotona Sveitsissä (Atena, 2015)

Tekstit pysyvät kirjoittajan ja minun välisinä. En välitä kirjoituksia tai kommentteja kolmansille osapuolille.

Yhteystiedot: liisa.helve@bluewin.ch

Kylässä Pohjois-Koreassa

Kirja saatu Atena Kustannukselta

Oletko koskaan käynyt Pohjois-Koreassa? En minäkään, eikä lähitulevaisuuden matkasuunnitelmissa ole minkäänlaista viittaa siitä, että sinne haikailisin. Mutta tämä kummallinen, sulkeutunut ja ydinaseita henkivakuutuksenaan käyttävä maa kiinnostaa. Jo itsessään, mutta myös siksi että johtaja Kim Jong Un ja minä olemme asuneet yhtä aikaa Sveitsissä.

Kim Jong Un kävi koulua Bernin lähistöllä ja olen usein miettinyt, eikö ihmiseen, joka on viettänyt täällä lapsuusvuosiaan tarttunut yhtään sveitsiläisiä tai eurooppalaisia arvoja tai moraalikäsitteitä. Koko Pohjois-Korea on käsittämätön. Onneksi entinen kolleegani YLE:n ulkomaantoimituksesta, Mika Mäkeläinen, on avannut näkemäänsä ja kirjoittanut maasta kirjan.

Mäkeläinen ja kaksi uutta parasta ystävää, jotka pysyvät kintereillä koko Pohjois-Korean vierailun ajan.

En tiedä miksi kuvittelin tarttuvani teokseen, joka olisi tunnelmaltaan harmaata maailmanpolitiikkaa ja raskasta paraatia. Luultavimmin teemansa vuoksi. Jos Pohjois-Korea jotain maailmalle uutisissa antaa, niin uhkaa, ilottomuutta, turhia neuvotteluja, massojen voimaa ja painavaa pelkoa. Mutta Mikä Mäkeläisen ja hänen kertojanlahjansa tuntien olisi pitänyt tietää toisin. Kirja on erittäin luettava, sujuvan hauskasti kirjoitettu, viihdyttäväkin ja erityisesti äärettömän mielenkiintoinen.

Mäkeläinen on usein tarttunut aiheisiin, jotka ovat meille tuntemattomia ja matkustanut paikkohin, jonne harvat pääsevät. Kimlandia kirjassaan hän raottaa Pohjois-Korean todellisuutta ja pääsee myös kaikista rajoituksista ja kielloista huolimatta tutustumaan kansalaisten arkea koskettaviin asioihin. Hän kokeilee nettiä, jonka sivustoilla ei pääse pitkällekään, vaihtaa valuuttaa Pohjois-Korean woneihin, käy kaupassa ja huomaa luksustuotteita, joita ei kansainvälisten pakotteiden vuoksi pitäisi hyllyiltä löytyä ja vierailee kodissa, jossa katsotaan kiellettyjä eteläkorealaisia ohjelmia muistitikulta.

Pohjois-Korea paketissa. (kuva: Visa Mäkeläinen)

Luen läppäriltä, mikä on ainut asia, joka kirjassa ärsyttää. Eikä se ole tietenkään tekijänsä syytä. Sählään sivujen kanssa ja luen muutamia uudelleen, mutta käyn myös välillä netissä etsimässä mieleeni juolahtavasta asiasta tietoa. Mietin samalla omaa asemaani, sitä että saan lukea mitä haluan, surffailla rajattomasti, kirjoittaa mitä sylki suuhun tuo, matkustaa, elää vapaasti ja kuinka etuoikeutettu olen. Ja kuinka paljon voimavaroja maassa, kuten Pohjois-Korea, käytetään propagandaan, kyttäämiseen ja raportointiin, kuinka kansalaiset on valjastettu palvelemaan johtonsa tarkoituksia ja kuinka se kaikki porskuttaa eteenpäin ilman, että kukaan voi tehdä asialle mitään. Kirjassa spekuloidaan, mikä voisi saada aikaan Pohjois-Korean romahtamisen ja toisi mukanaan muutoksen. Mistään esitellyistä vaihtoehdoista ei ole merkkejä. Ainakaan vielä.

En ole nähnyt kaikkia Mäkeläisen raportteja Pohjois-Koreasta, mutta sosiaalisen median kautta olen jyvällä useastakin kirjassa kerrotusta tapahtumasta. Silti kirjan sivuilta löytyy aina uusia merkillisiä yksityiskohtia poliisivaltion kiemuroista. Sen lisäksi, että Mäkeläinen rikastuttaa mielikuvaa Pohjois-Koreasta, hän myös muuttaa käsityksiä. Maa ei ole niin suljettu kuin olen ymmärtänyt. Ulkomaalaiset, turistitkin, pääsevät kyllä rajan yli ja ovat valuuttavirran vuoksi toivottujakin, kunhan hyväksyvät rajoitukset. Sen sijaan pohjoiskorealaiset itse eivät pääse rajojen ulkopuolelle tai saa ottaa yhteyttä ulkomaille, oli se sitten kirjeitse, netin kautta tai puhelimitse.

Mika Mäkeläinen juttukeikalla.

Mutta kun on kieltoja, on myös kiertäjiä. Salakauppa ja sivubisnekset kukoistavat ja markkinatalouden käärme on luikerrellut yhteiskuntaan. Oikean ja väärän käsitteet ovat pohjoiskorealaisessa todellisuudessa elävälle aivan jotain muuta kuin eurooppalaisessa hyvinvointivaltiossa. Samoin se, mikä on laillista – tai pohjoiskorealaista arkipäivää värittävä kysymys: mistä on lupa kertoa ilman rangaistusta. Kansalaiset perehdytetään Juche-ideologiaan pienestä pitäen. Kaikki, kodin puhtaudesta ja töiden hoitamisesta lähtien tähtää maan johtajan ehdottomaan kunnioitukseen. Ja jo pienokaiset opetetaan arvioimaan itsekriittisesti, kuinka uskollisia he omasta mielestään ovat onnistuneet olemaan.

Toimittajalle tiedonsaanti on hankalaa, on “sumua ja sumutusta”. Maan pimeästä puolesta, kuten vankileireistä ja niiden olosuhteista, voidaan vain aavistella. Mäkeläinen on koonnut kirjansa teemoista, joista maa haluaisi myös vaieta: markkinatalouden vakiintumisesta, ulkomaisen viihteen ja tiedon leviämisestä sekä poliisivaltiokehityksestä. Mukana on myös vaikuttavia anekdootteja toimittajan työn esteistä ja riskeistä. Sananvapauden toteuttaminen ei maailmalla ole ole vaaratonta.

Kuvat Mika Mäkeläisen omasta albumista.

En resumen: Mi collega de las noticias de television Mika Mäkeläinen ha escrito un libro fascinante del Corea del Norte, de los temas grandes, pero también de la gente y de su vida entre semana. Los ciudadanos del país cerrado viven su realidad sin tener contactos permitidos con el mundo. Nosótros que tenémos la libertad de expreción, podémos elegir donde viajamos, que hacemos y como vivímos, pensemos y apreciemos eso. Espero, que el libro lo públiquen pronto en varios idiomas.

Kurzgesagt: Mein Kollege im YLE hat ein faszinierendes Buch über Nordkorea geschrieben, über die grossen Themen, aber auch über den Alltag. Die Bürger leben eingeschlossen ohne erlaubten Kontakte zum anderen Ländern. Wir haben Meinungs- und Pressefreiheit, dürfen leben wie und wo wir wollen, reisen wann und wohin wir wollen, sollten daran denken und schätzen. Ich hoffe das Buch wird bald in mehreren Sprachen auch publiziert.

Suomalainen dekkari sveitsiläisin kytköksin

 

Olen pitänyt itseäni dekkari-imurina, siitä lähtien, kun avasin ensimmäiset Agatha Christien klassikot. Sveitsissä lukutahti hidastui ja uusia ilmestyi ilman, että tajusin niitä metsästää, enkä oikein kestänyt kärryillä kirjailijoistaakaan, varsinkaan suomalaisista. Päätähdiksi yöpöydälläni nousivat Sue Grafton ja Donna Leon. Intensiivinen Nordic Noir vetosi jollain lailla, muttei todellakaan iltalukemisena.

helena kirja auki p

Lukemista lentokoneessa.

 

Jossain vaiheessa palasin taas etsimään uutta luettavaa ja viime aikoina ulkosuomalaiset ovat alkaneet vallata alaa dekkaripuolella. Edellinen lukemani oli Anu Patrakan Huomenna sinä kuolet ja nyt sain käsiini Helena Väisäsen Kuoleman tuoksun.

Päähenkilönä Helena Väisäsen kirjassa on rikoskomisario Saara Joho. Uusi naisnäkökulma on tervetullut Leena Lehtolaisen Maria Kallion ja suomalaista kirjallisuutta hallitsevien monien miesetsivien rinnalle.

Naisetsivät ovat usein yksineläjiä, kuten Sue Graftonin Kinsey Millhone ja sama pätee Saara Johoon. Syynä ei kuitenkaan ole ammatti tai yksinäisen suden luonne vaan traaginen lähimenneisyys. Lieneekö siinä myös syy, miksi Saara suhtautuu vaaraan lähes välinpitämättömästi tai ainakin ensi säikähdyksen jälkeen huoletta. Se katkaisee hiukan myös sitä jännitystä, jonka lukija olisi voinut kokea.

 

 

Saara Joho on todellinen nuuskija, sillä tavallisten tutkimusmetodien apuna hän käyttää hyväksi hajuyliherkkyyttään. Hajumuisti tuo vihjeitä ja auttaa myös eteenpäin. Se myös tekee Saarasta rikoskomissariona persoonallisen. Vaikka vaistot ovat tärkeässä asemassa, se ei syö päähenkilön uskottavuutta järkeilyssä.

Luin kirjan suurimmaksi osaksi lentokoneessa ja matkalukemisena se oli loistava, kuten dekkarit parhaimmillaan ovat. Ne vievät helposti alusta lähtien mukaansa ja pistävät pinnistelemään juonenkäänteiden myötä. Muistan lukeneeni artikkelin, jonka mukaan lentokoneessa keskittyminen on paineesta johtuen vaikeaa ja huomaan nyt, että yksityiskohdat jäivät hieman epäselviksi. Tämä siis menee omaan piikkiini, ei kirjan. Kirjasta se sen sijaan kertoo monipuolisista käänteistä.

helena kirja teksti lähis p

 

Sveitsissä asuvalle lukijalle viitteet Zürichiin ovat tietenkin hauskoja seikkoja. Helena Väisänen on elänyt pitkään näillä seuduin ja kytki juoneen useita yhteyksiä nykyiseen kotimaahansa. Lyhyitä Sveitsissä tapahtuvia rikoskertomuksia Helena on jo kirjoittanut aiemminkin; niitä on julkaistu mm. Joulukalenteri-kirjassa. Kirjan loppu on avoin ja se viittaa vähän siihen, että jatkoa olisi tulossa, Zürichiin sijoittuen.

Plussia ja miinuksia? Kokonaisuutena Kuoleman tuoksu on toimiva dekkari. Ihmettelin sitä, kuinka hyvin hän käytti lääketieteellisestä tutkimuksesta tarpeeksi syvänä elementtinä kertomatta siitä lopulta kovinkaan paljon. Vakuutti siis tavallisen lukijan. Dialogi taas on ajoittain hyvinkin kaurismäkeläisen jäykkää, jopa teennäistä. Jäin makustelemaan lauseita ja omaksi yllätykseksenikin tavallaan viehätyin siitä, että ne eivät olleet lainkaan arkikieleltä kuulostavia.

En resumen: La primera novela policiaca de la escritora Finlandesa Helena Väisänen. Por el momento sólo en finlandés, pronto en Alemán – y quien sabe, tal vez en el futúro en español.

Kurzgesagt: Der erste Krimi von Helena Väisänen. Im Moment nur auf Finnisch, bald auch auf Deutsch!

Suomalainen Sveitsissä: Helena Väisänen

Ulkona auringossa, siinä valkoisena hohtavan Zürichin oopperatalon lähettyvillä siemailemme kuplivaa ja keskustelemme Sveitsissä elämisestä. Niin ajattelimme Helenan kanssa. Mutta sää kylmeni, kiireet tulivat väliin. Helenakin lähti kirjakiertueelleen Suomeen ja niin siinä kävi, että homma oli hoidettava sähköpostitse. Onneksi sitä ennen ehdimme rupatella Winterthurissa Jaakko Melentjeffin kirjatilaisuudessa. Hukkuneet oli juuri ilmestynyt sveitsiläisen pienkustantamon Antium Verlagin kääntämänä saksaksi ja Helena juonsi tilaisuuden. Pian tämän jälkeen saimme kuulla, että myös Helenan uunituore kirja Kuoleman tuoksu ilmestyy käännöksenä sveitsiläisille kirjamarkkinoille.

-Mistä lähtien olet asunut Sveitsissä?

  • Muutin Suomesta v. 1994 ensin Saksaan. Siellä asuin ja työskentelin fysioterapeuttina puoli vuotta. Lapsuudenystäväni lähetteli minulle työpaikkailmoituksia Sveitsistä ja niinpä aika pian vaihdoinkin. Katselin karttaa ja minusta Altdorf näytti olevan lähellä Zürichiä, niin hain sinne ja pääsinkin. Olin tuolloin tottunut pitkiin matkoihin, joten vaikkei Altdorf ja Zürich ihan kyljikkäin olekaan, huomasin vasta myöhemmin miten pitkä tuo matka on.

-Miksi Sveitsi?

  • Kun valmistuin fysioterapeutiksi, haaveilin kahden vuoden ulkomaan oleskelusta. Vaihtoehtoina olivat Saksa, Sveitsi ja Englanti. Sain paikan Saksasta. Sveitsi on kaunis ja pieni maa. Se veti puoleensa. Vuoret tekevät maasta upean. Ihan ensimmäinen vaellukseni Sveitsissä tein kahden suomalaisnaisen kanssa Grindelwaldissa. Sen jälkeen oli selvää, että tahdon tänne.

helena vaeltaa 2 p

-Onko Sveitsi päätepiste vai onko joku muu maa mielessäsi, kenties Suomi?

  • Mieheni ei osaa suomea, joten emme ainakaan ihan kokonaan muta Suomeen. Välillä haaveilemme talosta Espanjassa, mökkielämästä. Ja aina vain toteamme, että asunpaikkamme on kaunis. Vierailemme kumpikin Suomessa lähes vuosittain. Minä käyn ainakin kerran vuodessa, monesti useamminkin.

-Minkälaiset ovat arkikuviosi?

  • Arkikuviot sisältävät liikkumista, työskentelyä kraniosakraali- ja fysioterapiassa. Toimin yksityisyrittäjänä. Näiden lisäksi kirjoitan intensiivisesti.

helena winti 1 p (2)

-Minkälaisena koet suomalaisen osan Sveitsissä?

  • Suomalaisia arvostetaan edelleen Sveitsissä. Aiemmin maailmansotien jälkeen suomalaisten sisukkuus ja pienen valtion taistelut nähtiin sankaritekoina. Nykyisin tuo kuva lienee jo haihtumassa. Mutta suomalainen koulusysteemi ja eksoottisuutemme on arvossa. Oma asemani lienee riippuvainen itsestä. En usko, että kovinkaan moni ajattelee minua suomalaisena. Tosin sveitsiläisiä kiinnostaa suomalainen politiikka.

helena talvisella vuorella p

-Kolmen kärki Sveitsistö?

  • Kolmen kärki: Vuoret, vaellusreitit ja luonto 😉. Tai sitten: Luonto, joukkoliikenne ja riippumattomuus.

-Kaipaatko jotain Suomesta?

  • Oltermanni pääsi taas loppumaan. Sitä toki läheisiä ihmisiä kaipaan myös.

 

 

Kuvat vuorilta Helenan omasta albumista.

Sarjan edellisissä osissa esiteltiin: Riika Östberg, Marika Rosenius ja Laura Missuray

En resumen: Hace algunas decadas de Finlandia salió una fisioterapeuta – ahora vive en Suiza y es además escritora de novelas policíacas.

Kurzgesagt: Vor einigen Jahrzehnten ist eine finnische Physiotherapeutin von ihrer Heimat ausgewandert. Jetzt wohnt sie in der Schweiz und ist Schriftstellerin geworden.

Hienostunut hetki kirjasalongissa?

Kaupunkiin on tullut kirjasalonki, mikä kuulostaa hiukan pölyttyneeltä, romanttiselta, hatuilta ja käsineiltä, sikareilta ja iltapäivä-sherryltä. Ehkä myös pikkuisen Agatha Christie -tyyppiseltä murhatapaukselta ja juoninnalta. Älykkötapaamisilta ja ryhmittymiseltä.

Mikään näistä ei sovi yhteen businesskaupunki Zürichin kanssa, mutta juuri siksi paikka on niin odotettu ja tarpeellinen. Salonki on osa kulttuuritaloa, Kosmosta, josta puhutaan urbaanina kokemustilana. Bistro, kirjasalonki sekä -kauppa, elokuvateatteri, auditorio ja baari muuttuvat joustavasti kulttuuritilaisuuksien kotipesäksi.

kirjasalonki 1 portaat p

Tästä ylös, hoppelihop

kirjasalonki 2 lauteet p

Ja jos jalka ei nouse, lauteilla on aina kohta johon jäädä lepäämään. Kirjatkin on valmiina.

Odotin kirjasalongin olevan pieni kirjakauppa parilla sohvalla ja löysin kaupungin parhaan oleskelutilan. Alvar Aallon suunnittelua muistuttava sisäänkäynti tai ainakin skandinaavisella fiballa maustettu hallimainen portaikko, jossa tuoksui sauna ja oli myös lauteet, oli jo täysin uutta silmälle. Yläpäässä avautui portaikkoa reunustava suuri, valoisa tila; sohvia, pöytiä, nojatuoleja ja kaikenikäistä porukkaa viettämässä aikaa.

Täällä siis saa olla, tehdä töitä, lukea kirjaa, funtsia, kokoontua, neuvotella. Eikä oleskelusta veloiteta. Sivussa on baari, mutta missään ei lue ostovelvollisuudesta. Sen sijaan vitriini on sen verran vetoava, että jossain vaiheessa, siinä kun aivoissa hurina alkaa lähestyä ajatuksen ja unen rajaa, on noudettava ravintoa mielelle ja vatsalle.

kirjasalonki 3 sohva p

Siihen vain soffalle istumaan.

kirjasalonki 3 kahvi p

Ihan kuin olisi vähän hienommalla retkellä. Voikku voipaperissa.

Tarjolla on kolmea sorttia sandwichejä, raakakinkku, vegaani ja kananmunavaihtoehto. Ja suolaisia piiraita, lähes pilvenpehmeää suklaapalakaakkua ja iltaa kohti aperokupposia, valtavia oliiveja, leipätikkuja. Kirjaa lehteillessä voi nauttia lasillisen viiniä pikkusyötävän kanssa.

kirjasalonki 6 astronautti kirjat p (2)

Tilasta löytyy sieltä täältä oudohkoja tyyppejä, kuten tämä maalaava (?) astronautti.

kirjasalonki 8 tyypit p2

Nämä ovat niitä tavallisempia tyyppejä. Kahvitaukolaisia.

 

 

Istun nojatuolissa läppäreineni, kun ohitse kulkee mies, piiloutuen lehden taakse. Hänen perässään konttaa ensin yksi konttausiän ohittanut lapsi. Sen jälkeen toinen, samaten polvillaan edeten, isompaa sorttia. Ja vielä kolmas, taatusti jo koululainen. Kirjahyllyn luona pariskunta läprää kirjoja ja joku nainen tulee kysymään löytyisikö hänen kaipaamaansa opusta. Muutoin on hiljaista kuin huopatossutehtaassa. Ikkunapöydässä nakutetaan ja tuijotetaan tietokoneen ruutuja ja vilkuillaan puhelinta. Kenelläkään ei ole kirjaa kädessä. Minä sentään ajattelen niitä. Salongin kirjat ovat ehkä pikemminkin rekvisiittaa – jonka voit halutessasi lunastaa itsellesi.

kirjasalonki 9 lauteet ja bistro p

Lauteilta voi katsella mitä alakerran bistrossa tapahtuu.

Kotiin kävellessäni tiedän löytäneeni itselleni toimiston ja henkisen kodin. Katu jolla kävelen, on minulle uusi. Täällä kohtaa vanha ja juuri valmistunut Zürich. Palaan kirjasalongista kotiin kuin ulkomailta, virkistyneenä ja tarmokkaana.

En resumen: Tenémos en Zurich un salón de libros! Me parece, que me ha venido la oficina lo que he esperado. En Kosmos, un lugar de cine, comida, arte, discuciones y bien estar, voy a estár sentada en las escaleras de madera (que huelen a sauna o Finlandia) o tal vez en un sofá, escribiendo, leyendo, tomando cafécitos. Gracias Zurich!

Kurzgesagt: Endlich haben wir ein modernes und urbanes Wohnzimmer in der Stadt! Im Buchsalon vom Kosmos, ein Haus für Kultur, Diskussionen und neuen Gedanken, werde ich auf dem Sofá oder auf dem Holztreppen (die nach Sauna oder nach Finnland riechen) sitzen, geniessen, schreiben, lesen, Kaffee trinken. Danke Zürich!

Pupu ja hornankattila

Pupu avasi oikean silmänsä ja nosti vasemman korvan pystyyn. Silmä näki lankkukaton, jonka välistä pilkisti aurinko. Svuuh, svaah. Verho heilui tuulessa. Svuuh, svaah. Kohina vaivasi. ”Pistäkää se pesukone pois päältä,” ärähti Roosa-pupu ja käänsi kylkeä. Kone jatkoi pesuaan. Pupu kierähti takaisin selälleen. Vasen silmä räpsähti auki. Sekin näki lankkukaton. Ilma maistui suolalta. Pupu pomppasi pystyyn. Vihdoin perillä! Tämän täytyi olla Costa Rica!

Roosa-pupu juoksi Tyyntämerta kohti käpälien ulkosyrjillä, heikka poltti riivatusti, mutta veteen oli päästävä. Sieltä ne tulivat, svuuh, svaah, valtavat aallot. Se pysähtyi kunnioittavan välimatkan päähän. Kuohupäästä jäljelle jäänyt, säyseä vesi kosketti sitä keveästi ja vetäytyi sitten pois. ”Tuo haluaa leikkiä,” ilahtui pupu.

Playa Granden tuulet pyyhkivät pitkin rantaa, puhalsivat hiekkapilven ja Roosa-Pupun kohti etelää. Olivia, tyttö, jonka taskussa pupu oli viettänyt lentomatkan, sai viime hetkellä ystävänsä korvasta kiinni. ”Huh, se oli melkein menoa,” yski Roosa-Pupu. Olivia ravisteli siitä loput hiekanmurut pois.

 

Tällaista lomaa se oli kaivannut. Pupu juoksenteli tyrskyissä, kellui laguuneissa ja jahtasi rantahiekassa erakkorapuja. Keskipäiväksi se siirtyi varjoon, pitkäjalkaisen lomamökin alle riippukeinuun. Tuuli heilutteli miellyttävästi. Ylhäältä terassilta kuului kahahdus. Joku laahautui pitkin lattiaa, pudotti jotain painavaa ja levitteli sisältöä. Roosa-Pupu pongahti riippukeinussa tikkusuoraksi ja oli hengittämättä. Varkaita! Se hyppäsi keinusta ja hiipi ylös kurkistamaan, vaikka oli pieni ja vähän arka puppeli. ”Jestas, tuohan on lohikäärme!” Otus oli metrin mittainen, sillä oli vaarallisen näköinen harjas ja pitkä häntä. Ja se söi Olivian banaaneja.

puppeli ja iguani

Suomi-puppeli tropiikissa.

Ei autuaan näköinen peto voi olla paha, mietti Roosa-Pupu ja päätti olla pyörtymättä pelosta. ”Hei, se kuiskasi. ”Mitä, hä?” pyöri lohikäärme häntänsä ympäri ja yritti nähdä puhujan. Roosa-Pupu veti itsensä viimeiseltä rappuselta ylös. ”Sitä vain, että oletko sinä lohikäärme?” se rohkeni kysymään. Otus katseli sitä kummissaan.”No, señorita, mielestäni olen iguani.” Se jauhoi banaania. Kuoret valuivat leukapielistä lattialle. ”Hyvä, en ollutkaan ihan valmis kohtaamaan lohikäärmettä. Ehkä vähän isompana,” mietti Roosa-Pupu. ”Minä olen Roosa ja kotoisin Suomesta. Kuulun froteepupujen lajiin, tarkemmin sanottuna yökavereiden sukuun,” se esittäytyi. ”Jaahas. Vaikutat aika turistilta. Voisin näyttää vähän paikkoja, jos kiinnostaa,” ehdotti iguani. ”Minä olen muuten Paco. Hyppää kyytiin,” se huikkasi. Roosa-Pupu tarrasi sen harjaksiin ja veti itsensä ylös. Paco teki parit punnerrukset, syöksyi portaisiin ja laskeutui kuin mahakelkka rantahietikolle.

Paco tarpoi kuumassa hiekassa. Sitä ei vaivannut porottava aurinko. Roosa-pupun korvia kuumotti. Paco pysähtyi hetkeksi. ”Kastele pää, se auttaa!” Vedessä näkyi jotain pyöreää. Roosa-Pupu kahlasi syvemmälle ja upotti päänsä tyrskyyn. Sitä tuijotti kaksi pinkeää silmää. Pupu juoksi takaisin kuivalle maalle. ”Joku katsoi minua,” selitti pupu hätäisenä. ”Pyöreä, ufon kokoinen, neljä jalkaa.” Pacoa nauratti. Se oli merikilpikonna, joka odotteli rantavedessä hämärää, päästäkseen turvallisesti munintapuuhiin.

Aurinko laski nopeasti ja hiekkakärpäset alkoivat nipistellä. Ihmisen mittainen ja hirven painoinen kilpikonna veti itseään hiekkasärkkää kohti. ”Kuule, minä haluaisin tulivuorelle. Olivia, se tyttö, jonka luona minä asun, luki koulukirjasta, että Costa Ricassa on niitä paljon.” kertoi Roosa-Pupu. ”Sinne on matkaa, mutta merikilpikonnan avulla se saattaisi onnistuakin,” mietti Paco. Tuntien uurastamisen jälkeen kilpikonna oli saanut ämpärillisen pingispallojen näköisiä munia turvaan hiekan alle ja kääntynyt jälleen kohti merta. ”Pikkuiset ovat nyt sitten jemmassa, ” aloitti Paco keskustelun tullen lähemmäksi konnaa. ”Toivottavasti jokunen selviytyy mereen asti,” huokaisi emo. ”Meitä ei ole enää monta. Iso osa munista joutuu linnunruuaksi tai kaupiteltaviksi toreille.  Mutta ei auta huolia, täytyy jatkaa matkaa.”  ”Ottaisitko kyytiläisen? Minulla on pohjoisesta vieras, joka haluaisi tulivuorelle.” Paco kysyi ja lisäsi: ”Sinä kun olet kokeneempi uimari.” ”Tuommoinen hippiäinen kyllä voi istua kuorelleni. Kestääkö se merenkäynnissä mukana, on taas toinen asia,” pohti kilpikonna.

Roosa-Pupu tarrasi tiukasti kiinni. Konna lupasi uida pinnassa ja lipui veteen. Suuntana oli pohjoinen ranta. Hopeaviiru valaisi taivasta; tähdenlento. ”Toivon, että pääsen kurkistamaan kraateriin, laavasuihkun kotipesään,” Roosa-Pupu mutisi. Paco ui perässä, pää veden alla liukuen, tehden hännällä uintiliikkeitä.

Kilpikonna jätti kaverukset aamulla rannalle ja palasi kuohuihin. Paco ja Roosa-Pupu pudistelivat enimmät vedet yltään ja lämmittelivät auringossa. ”Jatketaanpas eteenpäin,” kehotti Paco. ”Tuonne,” se nyökkäsi. Rantatien reunassa oli pieni tori. Peräkärryistä myytiin avocadoja ja meloneja. Paco lähti juoksemaan torikauppiaiden ohitse, pupu harjassa roikkuen. Se pysähtyi kauimmaisen peräkärryn luo ja sujahti suojapeitteiden alle. Tämä auto veisi oikeaan suuntaan.

Tie oli kiemurainen ja Roosa-Pupua alkoi pyörryttää. Se tuli peitteen alta haistelemaan raikasta ilmaa. ”Kuule, mistä arvasit, että auto ajaisi vuoristoon?” ”Kärryn kyljessä on tarra ja kuvassa tulivuori,” se vastasi haukotellen.

Roosa-Pupu katseli puiden latvoja, pilviä. Auto pysähtyi. ”Paco,” se töni iguania hereille. ”Tämä on ihan väärä paikka, ei täällä ole tulivuorta, vaan lehmiä ja talo. ”Minkäs teet,” mutisi Paco yhä silmät kiinni. ”Ehkä mañana, se mumisi ja alkoi kuorsata. ”Nyt lohikäärme hereille!” karjaisi Roosa-Pupu niin kovaa kuin froteepupusta lähtee. ”Sinä se jaksat hoputtaa,” valitti Paco. ”Hyvä on.” Paco kurkisti kärryn laidan yli. He olivat juuri siinä missä pitikin. Se hymyili tyytyväisenä ja hiukkasen omahyväisesti.

Roosa-Pupu epäili, että Paco huijasi. Tulivuorta ei näkynyt missään. Pelkkää ylämäkeä ja metsää. Sitä suututti koko hölmö iguani. Puista kuului huutelua. Roosa-Pupu vilkaisi ylös. Apinoita. Ne liikahtelivat hermostuneina, tähtäsivät heitä hedelmillä. ”Kyytiin!” huusi Paco ja lähti jolkottamaan vuorenrinnettä. Apinat huutelivat riemuissaan. Tunkeilijat oli karkoitettu.

puppeli ja rapu

Kaikenlaisia vörniäisiä sitä rannalta löytyykin. Ja sanddollar, hiekkadollari, kuin koru.

Polun pää häämötti. Oli saavuttu metsävyöhykkeeltä aukealle. ”Tämä on jähmettynyttä laava,” Paco näytti Roosa-Pupulle. ”Ihanko totta!” hihkaisi pupu ihastuneena ja hyppäsi maahan iguanin selästä. Se halusi teputella laavarinnettä ylös omin käpälin. Paco suuntasi kohti lähintä kukkulaa. ”Odotas, kun näet,” se myhäili. Ylhäältä avautui näkymä turkoosin siniselle laguunille. Ei laava, ei kipinöitä. Roosa-Pupu tajusi, että häntä oli huijattu. ”Eikö täällä olekaan mitään kiehuvaa?” se kysyi pettyneenä. Paco ei vastannut, vaan lähti kipuamaan kapeaa harjannetta. Roosaa huimasi. Molemmin puolin oli rotkoa. Sen tassut lipesivät hiekkamurujen päällä. Mutta jos kerran Paco jatkoi eteenpäin, niin silloin kyllä pupukin.

Roosa-Pupu ei muistanut koipiensa koskaan tutisseen näin paljon. Toisaalta, se oli aina halunnut tulivuorelle. Päättäväisesti se otti yhden askeleen kerrallaan, hengähti ja astui jälleen eteenpäin. Kraaterin liepeillä se tunsi pienen tärähdyksen ja syvyyksistä nousi savupilvi. Sitten toinen. Tulivuorella oli hikka. Se oli sittenkin elävä! Roosa-Pupu kurkisti kraaterin sisälle ihastuneena. Höyryävä hornankattila. Maa järähti jälleen. Paco näytti levottomalta. Vuori oli liian liikkuvainen. ”On lähdettävä. Jos laavamassa alkaaa purkautua, meidän käy kanttuvei,” iguani huusi pupulle. ”Mutta katso, tuolla on pieniä savupiippuja; niistä puskee höyryä. ”Kyytiin vain,” Paco hoputti. ”Tämä iguani lähtee nyt, se huusi ja alkoi astella harjannetta alaspäin. Paco taisi olla tosissaan. Roosa-Pupu vilkaisi viimeisen kerran kraateriin, otti pienen laavakiven ja juoksi Pacon perään.

Ilta hämärsi niiden laskeutuessa rinnettä alas. Roosa-Pupu yritti karistaa mielestään öisen viidakon vaarat. Ja sitä enemmän sille tuli niitä mieleen. Kissapedot, tarantellat, käärmeet. ”Paco, kai me ehdimme yöksi kotiin?” ”Playa Grandelle? Ehei. Mutta tässä on hyvä yöpaikka.” Iguani kiipesi puuhun. Oksanhaarassa oli kolo. Puuh! Paco puhalsi ötökät pois, riuhtoi lehtiä ja taputti ne pehmeäksi pesäksi. ”Por favor, señorita,” se osoitti punkkaa. Pupu asettui pitkäkseen. Paco kävi viereen oksalle. Ne kuuntelivat öisen metsän siritystä ja tulivuoren kuminaa.

Kun Roosa-Pupu heräsi aamulla, ei Pacoa näkynyt oksalla. Ei myöskään viereisellä, ei alhaalla, eikä ylhäällä. ”Mihin se iguani hävisi, jätti minut yksin viidakkoon,” höpötteli Roosa-Pupu ja läpsytteli käsivarsillaan itseään lämpöiseksi. ”Hrr…” sen hampaat kalisivat. Ei tullut mieleen, että tulivuorella olisi näin kylmä. Sitä lämmitti sentään oma vaaleanpunainen turkki. ”Pacooo!” se huhuili. Maassa lojui jotain harmaanvihreää. Paco. Sen kehon lämpötila oli laskenut yöllä liikaa ja ote oksasta pettänyt. Pupu hyppäsi sen viereen. Se ei näyttänyt vahingoittuneelta, mutta ei kovin elävältäkään. Sen sijaan se tuntui viileltä. Roosa-Pupu yritti lämmittää kaveriaan. Mutta pieni pupu on kovin huono peitto isolle iguanille. Trooppiset lehdet saivat toimittaa lämmikkeen virkaa.

Pupu tutkaili ympäristöä etsien lisää peittoaineksia. Banaani! Toinen! Nekin kävivät saaliista. Varmaankin apinoiden jäljltä, se ajatteli ja pisteli suuhunsa hedelmää. Se jatkoi etsintöjä saniaisia nostellen. Mutta alla kulki vain muurahaisvana, jokaisella kirkkaanvihreä lehdenpala leukojen välissä. Roosa-Pupu törmäsi johonkin pehmeään ja lämpöiseen. ”Ihan rauhallisesti,” se ajatteli, ”sen ei tarvitse olla mitään pelottavaa, onhan viidakoissa mukaviakin pehmoisia asioita, kuten minä.” Roosa-Pupu tunsi kostean hengityksen kasvoillaan. Villisika. ”Hei, minä olen Charlie,” se sanoi mörisevällä äänellä. ”Minä taas Roosa-Pupu.” Sitä kauhistutti, mutta se muisti silti hyvät tavat. ”Hauska tavata!” ”Samat sanat!” mörähti sika. ”Mikäs se tuo tuommoisen epelin tulivuoren juurelle?” kysyi Charlie. ”Loma, ihan vain turistina olen täällä,” selvitti Roosa-Pupu. Se tuumi hetken ja päätti ottaa riskin. ”Kuule, nyt kun on juteltu jo nämä tärkeimmät, voisinko pyytää palvelusta?” se kysäisi. ”No mikä ettei,” totesi Charlie auliisti.

puppeli pystykuva 2

Puppeli kotimaassa. Ehkä kuva keväiseltä piknikiltä.

Charlie ymmärsi hädän. Se ei ollut mikään kovin fiksu, mutta villisian karvan alla sykki lempeä sydän. Se pyyhkäisi kärsällään lehdet pois Pacon päältä, avasi sen suun ja puhalsi höyryävän lämmintä ilmaa Pacon sisuksiin. Sitten se rojahti iguanin viereen. Siinä ne kyhnöttivät tovin. Roosa-Pupu istui kyykyssä Pacon edessä ja yritti nähdä elonmerkkejä. Charlie nousi ylös ja vaihtoi puolta.”Voi, hyvä ystävä, yritä nyt herätä,” pupu puheli hermostuksissaan. ”Nyt voisi auttaa sapuska,” sanoi Charlie. Banaani! Roosa-Pupu raotti kuorta. ”Jo olet otus, jos pystyt vastustamaan tätä makeutta,” Roosa-Pupu sanoi. ”Mmm…nälkä,” sanoi Paco ja raotti silmiään.

Paco tepasteli lämmetäkseen hieman lisää. Charlie vei ne oikopolkua päätien varteen taukopaikalle. ”Mikä näistä menee Playa Grandelle?” kyseli eräs señora bussien vieressä. ”Tuo keltainen,” huikkasi samaa kyytiä odotteleva mies. Matkalaukut, surffilaudat ja kanahäkit oli lastattu katolle. Bussi oli puun varjossa. Sen oksalta Paco hyppäsi Roosa-Pupu selässä tavaroiden sekaan. ”Adios, Charlie, kiitos kaikesta!” huikkasi Paco lähtiäisiksi. Charlie röhkäisi ja kääntyi kannoillaan metsään.

Tuntien notkuvan ja heiluvan matkanteon jälkeen Paco ja Roosa-Pupu olivat takaisin tutulla rannalla. Vähän merisairaina, mutta perillä. Paco juoksi ennätysvauhtia perheensä luo ja sujahti kotikoloonsa. Ja Roosa-Pupu Olivian tuttuun taskuun, laavan kappale käpälässään. Se ei ollut aivan varma, mutta saattoi olla, että tuliperäinen kivi oli yhä vielä lämmin.

 

En resumen: Este es un cuento mio de un conejo peluche finlandés, Roosa, que llega a la Playa Grande en Costa Rica. Nunca a visto unas olas tan grandes, ni hablar de los bichos raros que viven allá. Se topa con una iguana y van juntos en una aventura al Rincón de la Vieja, ya que el conejito quiere ver un volcán de verdad.

Kurzgesagt: Das ist meine Geschichte über ein Kuschelhase, der  in den Ferien nach Costa Rica fliegt. In Playa Grande findet sie – Roosa heisst sie – die grösste Wellen und verschiedene komische Tiere. Mit einem Leguan macht sie ein Abenteuer auf einen Vulkan. Roosa hat nämlich ein echtes Berg mit innerem Feuer noch nie gesehen.

Suomalainen rikosromaani Portugalista

Harvoin koukkuunnun kirjaan heti ensimmäisestä kappaleesta lähtien, mutta Anu Patrakan rikosromaani Huomenna sinä kuolet (Myllylahti, 2017) herätti välittömästi hersyvällä kielellään lukemisen ilon.

Kiinnostuksen pohjana oli myös kirjoittajan tausta, josta löydän yhteneväisyyksiä omaani. Patrakka downshiftaa pohjois-Portugalin maaseudulla, minä puuhastelen keskemmällä Eurooppaa, elämme romaanisen kielen todellisuutta, monikulttuurisessa parisuhteessa ja kirjallisin aktiviteetein. Ehkä vielä ei voi puhua buumista, mutta ulkosuomalaiset kirjoittavat ahkerasti,dekkareita, lastenkirjoja, romaaneja ja muitakin kirjoja.

patrakan oma kuva

Pohjoismaisten dekkareiden synkkä ja väkivaltainen nordic noir -maailma ei yllä Portugalin maaseudulle, mutta pienessä kylässä on omat jännitteensä, jotka alkavat paljastua, kun suomalainen Johanna löytyy kotinsa läheltä kuolleena. Suomalaisuus on kirjassa lähinnä mausteena, pohjoisena henkäyksenä.

Patrakan romaanin päähenkilö on rikosetsivä Rui Santos. Mies on sympaattinen, komea, pyöräilevä, naissuhteissa kömpelö ja rakastaa portviiniä. Mietin miksi Patrakka on kirjoittanut miehen näkökulmasta. Se tuntuu kuitenkin toimivan, sillä huomaan ajattelevani, että lukisin mielelläni etsivän edesottamuksista vastakin.

ote 3 patrakka_LIRomaani lähestyy jossain määrin cozy crime fictionia; väkivallalla ei mässäillä ylenpalttisesti ja tapahtumien näyttämönä on pieni eristynyt yhteisö. Tosin rikosta ei tutki harrastelija, vaan ammattilainen. Kieli on värikästä, hauskaakin ja kuvailu herkullista, se vie mukanaan Portugalin maaseudulle, mutta välillä siitä muodostuu tekstin kompastuskivi; eteneminen takertuu kiemuroihin. Cozy crime -romaaneille tyypillistä on myös se, että etsivä on fiksumpi kuin lukija. Leppoisuuden keskelle olisin ehkä kaivannut murhakuvion jännitteen tiivistymistä.ote patrakka_LISelvästikin pidän viihdekirjallisuuden suuntaan menevistä dekkareista, vaikkakaan en pidä murhia viihteenä. Yöpöydälläni on neljä rikosromaania, joita olen lukenut samanaikaisesti. Neljän naisen tuotokset, neljä hyvin erilaista tapaa kirjoittaa murhista ja etsivän työstä. Donna Leon, Sue Grafton ja Leena Lehtolainen ovat pitkän uran kulkijoita rikoskirjailijoina. Anu Patrakka on alkumeterillä. Sarja on jo ilmeisesti syntymässä, sillä uusi Rui Santos -kirja on tuloillaan.

 

(Täällä lisää Anu Patrakasta: http://myllylahti.fi/kirjailijat/manufacturers/patrakka-anu Ja Anun blogi taas löytyy täältä: http://normaali-irtiotto.blogspot.fi/ )

 Kiitokset kustantamolle mahdollisuudesta lukea kirja!

En resumen: Tengo en mi mesa un libro detective finlandés de Portugal. Y cómo es eso? La escritora finlandesa vive en el norte de Portugal y escribió de un asesinato en un pueblo chiquitillo en el campo. Y de dónde es la victima? Que lean el libro. En finlandés.

Kurzgesagt: Ich habe ein Krimi finlandés aus Portugal auf meinem Schreibtisch. Wie ist das möglich? Die finnische Schriftstellerin wohnt in Portugal und hat über einen Mord in einem kleinen Dorf geschrieben. Und woher ist der Opfer? Sie müssen das Buch lesen. Auf Finnisch.

 

Herra Herra ja hänen kirjansa

“Mitä teit ennenkuin sinusta tuli enkeli?” “Toitko nuo silmät mukanasi vai ostitko ne täältä?” “Ovatko ne lasuurikiveä?” “Ja tuo hymy…Eikö olisi hyvä, että hymyjä markkinoitaisiin ja myytäisiin, niitä kun on niin vähän tässä maailmassa!” Eräs kuubalainen kirjailija-toimittaja oli istahtanut viereeni ja suolsi kaunopuheisia flirttifraaseja kuin liukuhihnalta.

Sitä ennen hän kyseli samalla penkkirivillä istuvalta naiselta mikä hän oli. “Lihansyöjä? Uskovainen? Pidät muurahaisten syömisestä? Yöihminen?” Luulin, että costaricalaiset olivat mestareita iskurepliikeissään, mutta ehkä se ei rajoittunutkaan yhteen kansaan, vaan liittyikin kieleen. Tai Latinalaiseen Amerikkaan.

ra herra 12

ra herra 4

 

Nämä puheenparret olin kirjoittanut päiväkirjaani silloin kauan sitten. Pudistelin kirjasta pölyt, sillä oikeastaan etsin kohtaa kohtaa, jossa tapasin costaricalaisen kirjailija-filosofin Rafael Angel Herran, mutta löysin sitä ennen monta unohtunutta anekdoottia. Halusin kirkastaa kuvaa menneestä, sillä sain postipaketin, jossa oli kolme Herran kirjaa. Ne pääsivät kirjahyllyyni kahden edellisen viereen, sinne lähelle Hermann Hesseä ja Liisa Helve-Sibajaa.

Olimme kirjallisuusseminaarissa Costa Ricassa San Joséssa; minä, Rafael Angel Herra ja se kuubalainen kaunopuheinen kirjailija. Päädyin tapahtumaan kuvittajana, mikä oli mielestäni hilpeää, sillä itse tiesin, etten osaa piirtää edes kissaa. Toinen kuubalainen kirjailija-toimittaja, Antonio Orlando Rodríquez, opetti silloin costaricalaisessa La Universidad Nacionalissa, jossa minä opiskelin ja piirustukseni huomattuaan halusi, että osallistuisin lastenkirjallisuusjulkaisun kuvitukseen. Hänen äitinsä oli lukenut lapsille Muumeja ja sympatiat Suomeen olivat melkoiset. Ja niin olin tapahtumassa keskellä kuvittajia ja kirjailijoita.

ra herra 2

Tämä ei ole Rafael Angel Herran tuotantoa, vaan päiväkirjani menneisyydestä.

ra herra 3

Rafael Angel Herran kanssa satuimme samaan pöytään. “Ai olet Suomesta. Frankfurtin kirjamessuilla näin suomalaisilla kirjoja, joissa luki herra ja kun kerroin sen olevan nimeni, heistä se oli niin hauskaa, että sain kirjan lahjaksi.”

Seminaarin jälkeen en tavannut Herraa enää, mutta sain myöhemmin Suomeen kaksi kirjaa. Ja Facebookin ihmeellisen maailmaa yhdistävän ominaisuuden vuoksi nyt, vuosikymmeniä myöhemmin muutaman lisää.

Yritin miettiä, mikä olisi ollut kirja, joka olisi ollut kirjamessuilla, luultavasti -80 ja -90 luvun taitteessa, ja otsikossa “herra”. Löysin vain Herra Hakkaraisen tarinoita, mutta ne on julkaistu paljon myöhemmin.

Señor Herran kaunokirjalliseen tuotantoon kuuluu novelleja, runoja ja tarinoita. Ajattelin lukea kaikki, muistin virkistykseksi, vanhimmasta uusimpaan. Mutta La divina chusma kuulosti hauskalta ja kansi kutsuvalta, että tartuinkin siihen. Ja huomasin, että espanjani kaipaa päivittämistä. Heti aluksi on myönnettävä, että vaikka se on toinen kotikieleni, kirjan nimi oli hauska vain sillä perusteella, miltä se kuulostaa; “chusma” oli haettava sanakirjasta. Kuubalaista perää oleva sana tarkoittaa siis roskaväkeä. Ja kirjan nimi jumalaista roskaväkeä. (Se on myös ilmestynyt saksaksi, Das göttliche Lumpenpack.)

Kirjan kertoja on papukaija ja kertomukset eläintarinoita, jotkut vain yhden kappaleen, kahden lauseen mittaisia. En tiedä ovatko nykyajan eläintarinat aikuisyleisölle vain Latinalaisen Amerikan ilmiö, mutta suomalaisessa nykykirjallisuudessa ei tämäntyyppistä genreä mielestäni ole. Saatan olla kyllä väärässäkin. Herran kertomukset alkavat jonkun eläimen näkökulmasta ja lopussa on enemmän tai vähemmän brutaali kliimaksi. Kuten kolme hämähäkkiä, jotka saalistaessaan lopulta köyttäytyvät omiin verkkohinsa. Tai etana, joka nähdessään oman kuvansa peilistä liukuu kuvan yli kerta toisensa jälkeen yrittäessään peittää niin ällöttävän ilmestyksen.

Palaan jälleen seminaariin päiväkirjan sivuille. Näköjään eniten vaikutuksen teki se, että eräällä lounaalla tarjoiltiin perunamuussia. Tropiikissa! Siis Keski-Amerikassa!  Nuori minä oli siitä hyvin onnellinen.

Ja sitten se tapaaminen yhden Costa Rican kuuluisimmista kirjailijoista, Joaquín Gutiérrezin kanssa (1918-2000). Me olimme jo istuneet kahvilla aiemmin, sillä hän sattui olemaan vuokraemäntäni veli. Seminaariyleisö kiersi meitä kuin kissa kuumaa puuroa. Puhuimme vuokraemännän kissasta, Joaquín näytti minulle pilapiirroksiaan yleisöstä valitsemistaan ihmisistä, kerroin meidän saarista eteläisessä Suomessa, hän matkoistaan Tortugueron kanaaleissa. “Olen lukenut kaikki teidän kirjanne,” joku fani yritti väliin. “Niin, ahaa. Mutta jos arvaatte, mistä maasta tämä tyttö on, saatte lahjaksi Cocorín.” Nainen jäi ilman palkittua lastenkirjaa.

Seminaarista sain kolme ystävää ja muutaman tuttavuuden. Mietin olisiko päiväkirjat pitänyt tuikata jo aikaa sitten juhannuskokkoon. Mutta näitäkään päiviä en olisi muistanut yhtä kirkkaasti ilman epäselvällä käsialalla kirjoitettuja muistiinpanojani.

En resumen: Me llegó un sobre lleno de libros del escritor costarrisense Rafael Angel Herra. Y ya por la segunda vez. Los primeros recibí hace algunas decadas, después de un Coloquio Internacional de Promoción de Literatura. Yo no sabía exactamente que hacía yo allá, pero estaba entre los ilustradores, aunque para mi era claro que no hubiera podido dibujar ni un gato. Pero el escritor cubano Antonio Orlando Rodríguez pensaba que eran algo que publicar. En el seminario oí los mejores pirópos de mi vida (Qué hiciste antes de ser un anglel? Trajiste esos ojos contigo o los compraste aquí?), causé envidia entre los participantes conversando con el escritor famoso tico, Joaquín Gutierrez. (Y de que conversamos? De nuestras islas en Finlandia, del gato de la dueña de mi casa, que era la hermana de don Joaquín). Y hice varias amistades, como con Rafael Angel Herra.

Kurzgesagt: 5 Bücher von dem costaricanischer Schriftsteller Rafael Angel Herra habe ich jetzt in meinem Bücherregal. Ich habe ihn kennengelernt in einem Seminar von Literatur in Costa Rica, vor vielen, vielen Jahren. Er erzählte mir, dass er in Frankfurter Buchmesse Bücher mit einem Titel mit “Herra” gesehen hatte. Die Finnen haben es lustig gefunden, das sein Name auf Finnisch “ein Herr” bedeutet und haben ihn den Buch geschenkt. Nach dem Seminar hat er mir einige von seinen Büchern nach Finnland geschickt und jetzt – danke soziale Medien – haben wir schon wieder kontakt – und ich 3 neue Bücher zum lesen.

 

%d bloggers like this: