Advertisements

Sisusta

Kun elämä iskee paistinpannulla toistamiseen ja taas uudelleen, eikä siis millään kevyellä alumiinisella lettupannulla, vaan kunnon rautaisella, on oikeutettua tuntea itsensä lytätyksi. “Jaksaa, jaksaa!” kannustukset ovat kuin kaukaista hurinaa toisessa universumissa. Kun ei jaksa, riitä tai kykene, niin sitten ei. “Kyllä se sisulla onnistuu!” ei sekään auta. Tyrmätty sisu kutistuu pienenpieneksi, surkeaksi ja onnettomaksi. Siinä nököttäessään se on kalmankalvakka, ponneton ja saisi liikkeelle enintään olmin. Pienellä hönkäyksellä se katoaa kokonaan. Vai katoaako?

Ei tietenkään, sillä sisu on meissä sisäänrakennettuna. Sen siemen on istutettu suomalaiseen jo pienenä. Ja kun sveitsiläisen päivittäistarvikekaupan lehdessäkin tiedetään, että sisu on se suomalaista elämäntapaa kuvastava filosofia, samaan tapaan kuin hygge kuuluu tanskalaisuuteen, onhan siihen uskottava. Itse en ole koskaan pitänyt sisua filosofiana, mutta väliäkö tuolla. Sisäisestä voimastakin voisi olla monta mieltä. Asenne se kuitenkin on.

Tämänkö läpi me suomalaiset olemme valmiita menemään?

Pieni epäilyksen poikanen kytee sisälläni. Kenties sisu on samaa sarjaa kuin suomalainen joulupukki ja sveitsiläinen pääsiäispupu. Kun niistä on puhuttu tarpeeksi kauan, alkaa uskokin vakiintua. Tai ehkä sisimmässämme tiedämme, ettei niitä sittenkään ole, mutta halu uskoa on voimakkaampi kuin epäilys.

Oma sisuni on toisinaan pikemminkin välinpitämättömyyden kuori, joka sekin toimii. Torjun kaiken sen, joka saattaisi häiritä eteenpäin porskuttamista. Sillä tärkeintähän on se, että etiäppäin mennään. Vaikka seuraava pannun läjäys näkyisin olevan tuloillaan.

En resumen: Sisu es la fuerza interna finlandés, que nos lleva hacia adelante, venga lo que venga. Si existe o no, da lo mismo. Lo más importante es seguir y no dejar de rendirse.

Kurzgesagt: Sisu ist die innere Kraft, die die Finnen immer vorwärts bringt, egal wie gross das Hindernis wäre. Ob sisu existiert oder nicht, ist auch egal. Das wichtigste ist weitermachen.

Advertisements

Huhtikuu, yhtä juhlaa

Jos laitan silmät kiinni ja yritän luoda huhtikuusta yhden kuvan, se on pikemminkin tunne. Se, kun vatsa on täynnä ja tyytyväinen. Sillä synttäreiden, pääsiäisen ja muiden kestien välissä vatsa on täyttynyt erityisen hyvällä ruualla monesti.

Tyytyväistä vatsaa ympäröivät värit. Valkoista, keltaista, vaaleanpunaista, pinkkiä, lilaa, oranssia, punaista. Sveitsissä kaikki kukoistaa. Hedelmäpuut, pensaat, kukat. Auringonpaiste syö kuvat ja lintujen laulu kuuluu uniin.

Kirsikkapuussa on Kinder-linnun muna.
Pääsiäisbrunssin aineksia: tuli ja sapuskaa. Joukot puuttuvat.

Pääsiäissunnuntaina virittelemme alapihan takkaan tulet. Perinteinen brunssi vaatii liekit, vaikka olisi lämminkin. Ja kasviväreillä ja lehdillä koristellut kovaksi keitetyt munat, niitä pitää etsiä, vaikka kaikki kuuluvatkin jo virallisesti aikuisten kategoriaan. Sveitsiläisittäin jokainen valitsee itselleen munan. Ensin sen suippo pää isketään toisen kanssa yhteen, sitten tylppä. Joka säästyy vaurioitta pääsee jatkoon ja voittaja on se, joka sinnittelee pisimpään.

Banaanimuffinssit tuorejuustokuorrutteella
Suuresti rakastetut Mignonit.
Litteähköä pashaa pääsivät koristamaan vegaanit marmeladipuput.
Naapurin Sylvian koristelema muna.
Näitäkin syötiin, tuliaissuklaita Berliinistä.

Pääsiäissunnuntaina brunssin sulaessa tuijottelen ruohikkoa, jo hiipuvia tulppaaneita ja voikukkia. Tajuan, että puutarhassa kukkii pääasiassa rikkaruohoja. Tämä ajatus sulaa vaikeammin kuin kouralliset suklaamunia mämmin ja pashan kera. Saan huomiosta yöllä vatsanpuruja ja mietin järjestystä, jolla kävisimme vastahyökkäykseen.

Kun pelargoniat on tuotu kellarista ikkunan edustalle paikoilleen, mullat vaihdettu ja kuivat lehdet leikattu, siirryn murheenlaaksoon. Keltaiset auringonhatut ottivat viime vuonna lojot ja pari metriä leveä, metrin syvä kukkapenkki oli surullisen tyhjä. Olosuhteet eivät kai tyydytä enää keltaista kukkamerta tai sitten niittykukat ovat vallanneet asuinalueen, sillä keltaista tässä kohtaa on jo nyt.

Hetken kiskon rikkaruohoja, pohje kramppaa, samoin joku käsivarren lihas, peukalo valittaa, eikä selkä halua suoristua enää koskaan. Tunnen lyhythihaisen paidan reunan alapuolella käsivarressa jotain merkillistä, samanlaista arkuutta, kun kuume nousee. Ehkä housukangas hankaa, ajattelen ja vetäydyn yläruumiillani hiukksen ilmaan, niin etteivät käsivarret koske kyykkyasennossa polvia.

Ihoa alkaa poltella. Kämmenenkokoiset läikät ovat täynnä nokkosrokkoa. Niittykukka onkin rönslyleinikki tai joku samaa sukua – ja myrkyllinen ja hyvin vaikea saada kukkapenkistä katoamaan.

Tässä se on, varsinainen pirulainen. Kukapa olisi arvannut. Niin viattoman kaunis.

Keltaiset vihulaiset kiskon nopeaan tahtiin pois pois ja välillä ihailen vieressä seisovaa kitukasvuista hapankirsikkaa. Heti seuraavana arkipäivänä pidämme perinteiset kirsikankukkajuhlat. Hiukkasen myöhässä, koska työt, pääsiäinen ja sää häiritsivät alkukukintaa. Lähimmästä Japaniin viittaavasta ravintolasta mukaan sushit, peitto nurmikolle ja juhlat käyntiin. Kiitämme kauniista kukista, joita olemme saaneet ihailla vuodesta toiseen ja kilistämme syömäpuikoilla.

Kerran keväässä kokoonnumme kirsikan viereen lounaalle.
Puu valkoisessa asussaan.

Tuskin japanilaiset eväät ovat sulaneet, kun vaihdamme eurooppalaiseen ja sveitsiläiseen. Viulunrakentajan kanssa oli sovittu fonduetreffit jo viime vuoden lopulle. Tytär oli käynyt ikuistamassa paperille ateljeesta ja kodista yksityikohtia ja projektin päättymistä piti juhlia. Tämänkin tapaamisen järjestämistä häritsivät monet menot ja juhlat. Illalla on niin lämmin, että istumme vanhan myllyn terassilla. Koira käpertyy tyttären jalkoihin, kissa pinkaisee sisälle nauttimaan rauhastaan. Naapurin poika huutelee tervehdyksensä yläkerran ikkunasta. Viulunrakentajan lampaat määkivät ja meidän pihalla ruukussa alunperin kasvanut koivu on kasvanut jo puun mittaan terassin läheisyydessä.

Sisällä joudun hommiin. Olen kuulemma luvannut fonduen hämmentäjäksi. Kuumottava paikka; en ole koskaan tehnyt fonduetä sveitsiläisille. Pärjään kuitenkin hyvin, en polta massaa pohjaan. Joka puolella taloa on marimekkoa. Keittiössä peltipurkeissa koiran snäkkejä, naulakoissa roikkuu kuppeja, patahanska, tarjottimet; kaikki samaa. Mainitsen siitä isännälle ja hän esittelee myös mustaruskearaitaiset marisukkansa.

Nyt on keskiviikko. Illalla syöty fondue lämmittää vatsaa vieläkin. Tänään ei ole tiedossa juhlia, mutta kukkeus ulkona jatkuu ja juhlaruokiin on vielä jääkaapissa aineksia. Hetken hengähdys ja kohtahan voimme avata simapullot.

Siinä ne roikkuvat, Marimekon kupit. Yksi on tisipöydällä.
Vasemmalla viulunrakentaja ateljeensa 50-vuotisjuhlaessussa. Perhe oikealla. Myös Marimekon kannattajia. Pikkuikkunasta saattaa huomata pienet kasvot.
Tähän kuvaan keittiöstä ei osu Marimekon esineitä, mutta sentään Fiskarsin sakset. Ja yksi suomalainen.

En resumen: Abril ha estado lleno de fiestas, mucha comida, sol y la naturaleza floreciendo con unos colores increibles. En el fin de semana celebramos la pascua, tuvimos nuestra propia fiesta del cerezo tradicional y una noche de fondue con el constructor de violines. Ahora podemos respirar un par de días hondo y ahorita ya es mayo – y el asunto sigue.

Kurzgesagt: April ist dieses Jahr Fest pur. Viel Essen, Sonne, die Frühlingsblumen mit wahnsinnig schönen Farben. Am Wochenende Ostern, dann unser eigenes traditionelles Kirschblüten Fest, fondue auf der Terrasse vom Geigenbauer. Jetzt einige Tagen durchatmen und dann gehts weiter im Mai.

Kylässä Pohjois-Koreassa

Kirja saatu Atena Kustannukselta

Oletko koskaan käynyt Pohjois-Koreassa? En minäkään, eikä lähitulevaisuuden matkasuunnitelmissa ole minkäänlaista viittaa siitä, että sinne haikailisin. Mutta tämä kummallinen, sulkeutunut ja ydinaseita henkivakuutuksenaan käyttävä maa kiinnostaa. Jo itsessään, mutta myös siksi että johtaja Kim Jong Un ja minä olemme asuneet yhtä aikaa Sveitsissä.

Kim Jong Un kävi koulua Bernin lähistöllä ja olen usein miettinyt, eikö ihmiseen, joka on viettänyt täällä lapsuusvuosiaan tarttunut yhtään sveitsiläisiä tai eurooppalaisia arvoja tai moraalikäsitteitä. Koko Pohjois-Korea on käsittämätön. Onneksi entinen kolleegani YLE:n ulkomaantoimituksesta, Mika Mäkeläinen, on avannut näkemäänsä ja kirjoittanut maasta kirjan.

Mäkeläinen ja kaksi uutta parasta ystävää, jotka pysyvät kintereillä koko Pohjois-Korean vierailun ajan.

En tiedä miksi kuvittelin tarttuvani teokseen, joka olisi tunnelmaltaan harmaata maailmanpolitiikkaa ja raskasta paraatia. Luultavimmin teemansa vuoksi. Jos Pohjois-Korea jotain maailmalle uutisissa antaa, niin uhkaa, ilottomuutta, turhia neuvotteluja, massojen voimaa ja painavaa pelkoa. Mutta Mikä Mäkeläisen ja hänen kertojanlahjansa tuntien olisi pitänyt tietää toisin. Kirja on erittäin luettava, sujuvan hauskasti kirjoitettu, viihdyttäväkin ja erityisesti äärettömän mielenkiintoinen.

Mäkeläinen on usein tarttunut aiheisiin, jotka ovat meille tuntemattomia ja matkustanut paikkohin, jonne harvat pääsevät. Kimlandia kirjassaan hän raottaa Pohjois-Korean todellisuutta ja pääsee myös kaikista rajoituksista ja kielloista huolimatta tutustumaan kansalaisten arkea koskettaviin asioihin. Hän kokeilee nettiä, jonka sivustoilla ei pääse pitkällekään, vaihtaa valuuttaa Pohjois-Korean woneihin, käy kaupassa ja huomaa luksustuotteita, joita ei kansainvälisten pakotteiden vuoksi pitäisi hyllyiltä löytyä ja vierailee kodissa, jossa katsotaan kiellettyjä eteläkorealaisia ohjelmia muistitikulta.

Pohjois-Korea paketissa. (kuva: Visa Mäkeläinen)

Luen läppäriltä, mikä on ainut asia, joka kirjassa ärsyttää. Eikä se ole tietenkään tekijänsä syytä. Sählään sivujen kanssa ja luen muutamia uudelleen, mutta käyn myös välillä netissä etsimässä mieleeni juolahtavasta asiasta tietoa. Mietin samalla omaa asemaani, sitä että saan lukea mitä haluan, surffailla rajattomasti, kirjoittaa mitä sylki suuhun tuo, matkustaa, elää vapaasti ja kuinka etuoikeutettu olen. Ja kuinka paljon voimavaroja maassa, kuten Pohjois-Korea, käytetään propagandaan, kyttäämiseen ja raportointiin, kuinka kansalaiset on valjastettu palvelemaan johtonsa tarkoituksia ja kuinka se kaikki porskuttaa eteenpäin ilman, että kukaan voi tehdä asialle mitään. Kirjassa spekuloidaan, mikä voisi saada aikaan Pohjois-Korean romahtamisen ja toisi mukanaan muutoksen. Mistään esitellyistä vaihtoehdoista ei ole merkkejä. Ainakaan vielä.

En ole nähnyt kaikkia Mäkeläisen raportteja Pohjois-Koreasta, mutta sosiaalisen median kautta olen jyvällä useastakin kirjassa kerrotusta tapahtumasta. Silti kirjan sivuilta löytyy aina uusia merkillisiä yksityiskohtia poliisivaltion kiemuroista. Sen lisäksi, että Mäkeläinen rikastuttaa mielikuvaa Pohjois-Koreasta, hän myös muuttaa käsityksiä. Maa ei ole niin suljettu kuin olen ymmärtänyt. Ulkomaalaiset, turistitkin, pääsevät kyllä rajan yli ja ovat valuuttavirran vuoksi toivottujakin, kunhan hyväksyvät rajoitukset. Sen sijaan pohjoiskorealaiset itse eivät pääse rajojen ulkopuolelle tai saa ottaa yhteyttä ulkomaille, oli se sitten kirjeitse, netin kautta tai puhelimitse.

Mika Mäkeläinen juttukeikalla.

Mutta kun on kieltoja, on myös kiertäjiä. Salakauppa ja sivubisnekset kukoistavat ja markkinatalouden käärme on luikerrellut yhteiskuntaan. Oikean ja väärän käsitteet ovat pohjoiskorealaisessa todellisuudessa elävälle aivan jotain muuta kuin eurooppalaisessa hyvinvointivaltiossa. Samoin se, mikä on laillista – tai pohjoiskorealaista arkipäivää värittävä kysymys: mistä on lupa kertoa ilman rangaistusta. Kansalaiset perehdytetään Juche-ideologiaan pienestä pitäen. Kaikki, kodin puhtaudesta ja töiden hoitamisesta lähtien tähtää maan johtajan ehdottomaan kunnioitukseen. Ja jo pienokaiset opetetaan arvioimaan itsekriittisesti, kuinka uskollisia he omasta mielestään ovat onnistuneet olemaan.

Toimittajalle tiedonsaanti on hankalaa, on “sumua ja sumutusta”. Maan pimeästä puolesta, kuten vankileireistä ja niiden olosuhteista, voidaan vain aavistella. Mäkeläinen on koonnut kirjansa teemoista, joista maa haluaisi myös vaieta: markkinatalouden vakiintumisesta, ulkomaisen viihteen ja tiedon leviämisestä sekä poliisivaltiokehityksestä. Mukana on myös vaikuttavia anekdootteja toimittajan työn esteistä ja riskeistä. Sananvapauden toteuttaminen ei maailmalla ole ole vaaratonta.

Kuvat Mika Mäkeläisen omasta albumista.

En resumen: Mi collega de las noticias de television Mika Mäkeläinen ha escrito un libro fascinante del Corea del Norte, de los temas grandes, pero también de la gente y de su vida entre semana. Los ciudadanos del país cerrado viven su realidad sin tener contactos permitidos con el mundo. Nosótros que tenémos la libertad de expreción, podémos elegir donde viajamos, que hacemos y como vivímos, pensemos y apreciemos eso. Espero, que el libro lo públiquen pronto en varios idiomas.

Kurzgesagt: Mein Kollege im YLE hat ein faszinierendes Buch über Nordkorea geschrieben, über die grossen Themen, aber auch über den Alltag. Die Bürger leben eingeschlossen ohne erlaubten Kontakte zum anderen Ländern. Wir haben Meinungs- und Pressefreiheit, dürfen leben wie und wo wir wollen, reisen wann und wohin wir wollen, sollten daran denken und schätzen. Ich hoffe das Buch wird bald in mehreren Sprachen auch publiziert.

Kahden viikon kokeilu ilman tietokonetta

Myönnän heti aluksi, ettei koe ollut vapaaehtoinen. Läppärin näyttö oli oireillut jo pitkän aikaa. Ensin ilmeistyi muutamaksi sekunniksi pari viirua, joskus raitaviidakko, lopulta pelottavan pitkäksi ajaksi vain valkoinen ruutu. Siinä vaiheessa näin silmieni edessä kaiken kirjoittamani ja tallettamani, jota en enää koskaan voisi lukea uudelleen. Ja lähetin koneen verstaalle.

Herkku ja kahvi -komboja tuli nautittua läppäripaussilla useita./ Life without a laptop sucks, no doubt about that. But coffee with a treat helps to get bloodpreassure back down.

Lupailivat, että laite tulee takaisin kotiin kahdesta viiteen päivässä. Ei hätää, ajattelin. Sompailen sen mitä tarvitsee paperin ja kynän avulla ja puhelimella nettiasiat. Ja onhan laatikossa hätätilanteeseen viruksen runtelema läppäri, jolla voi ahdistuksen iskiessä katsoa jotain ohjelmaa.

Siis työasiat eivät selvästikään huolestuttaneet niin kuin riippuvaisuus viihteestä. Oivallus johti toiseen: tämä olisi hyvä hetki läppäridetoxille. Sopivasti myös pääsiäisen alla. Kaikki kieltäytyminenhän on näinä viikkoina pelkkää plussaa. Toiset jättävät herkut, jotkut lihan, minä tietokoneen.

Kuuma kaakao mantelimaidolla ja taatelikaakaopallo. Nekin maistuvat/ Hot chocolate with a treat. That helps, too.

Selvisi, etten olekaan niin riippuvainen kuin luulin. Läjä lehtiä vajui. Luin ensin Pekka Hiltusen Vilpittömästi sinun (424 sivua) loppuun ja sitten iskin kirpparilta 1,5 frangilla ostamaani 395 sivuisen Milena Moserin Montagsmenschen-kirjaan, joka vastaisi sarjamaratonia endorfiiniarvoltaan.

Puhelin on olkapäille rankempi kuin tietokone. Sekin tuli selväksi. Viikon päästä, kun koneen varaosat olivat vielä jossain tehtaalla, olin jo aivan jumissa. Tunsin myös olevani epäsosiaalinen. Nettiepäsosiaalinen. En vastannut kommentteihin, en viesteihin. Kävin katsomassa sähköpostini, mutta en jaksannut alkaa puhelimella tai miehen koneella juurikaan vastailla. Sen sijaan kävin monesti kahveilla perheen ja kavereiden kanssa.

Espresso ja tumma karamellisuklaa. Mahtava yhdistelmä./Espresso with dark chocolate with caramel. Great combination.

Oli myös aikaa pohtia asioita, joiden en tiennyt edes päätäni vaivaavan. Kuten että miksi Karjalan murteessa sanotaan “potslojollaan”, kun minä olen koko elämäni sanonut “potsojollaan”, siis pitkällään. Heittäydyn punkalle potsojolleen, sanon minä, yhä, enkä suostu muuttamaan siitä yhtäkään kirjainta.

Siinä vaiheessa, kun tajusin että joudun äänestämään kahden maan vaaleissa ja tehdä pohjatyötä ilman läppäriä aloin jo tuskastua. Suomen vaalit ovat vielä tulossa ja vaalikoneita on helppo käyttää myös puhelimella, mutta Sveitsi! Vaalikuori oli täynnä paperisilppua, nimiä joita en tunne, aukkoja joihin olisi pitänyt täyttää ehdokkaista tietoja, joita ei tietenkään löytynyt käsillä olevasta nivaskasta. Zürichin vaalit vaativat jo varsinaista omistautumista. Ajattelin niitä, joilla ei ole nettiä. Mistä he repivät nämä tiedot? Katsovat kai tikkana uutisia televisiosta ja lukevat lehtiä. Ja äänestävät niitä samoja kuin aina.

Capuccino ja herkku, terveellisemmästä päästä. / Capuccino with a treat. A healthy one, with dates and cacao.

Puolentoista viikon kohdalla alkoi kärsivällisyys pettää. Enää en kaivannut viihdettä, vaan töitä ja hoidettavia hommia alkoi kerääntyä. Kaikenlaisten asioiden selvittäminen alkoi käydä hermoille. Siinä vaiheessa aloimme jakaa kodin toisen läppärin käyttöaikaa. Päätin, että jos konetta ei pian kuuulu, haen sen takaisin ja käytän viiruinen kaikkineen varaosia odotellessa.

Kone oli viety remonttiin maanantaina. Melkein kaksi viikkoa siitä, perjantaina, sain lopulta viestin, että nyt olisi homma hoidettu. Kun musta lituska vihdoin oli pöydälläni, olin onnellinen. Ja lähdin ulos aurinkoon.

En resumen: A la pantalla de mi computadora se le vinieron rayas raras y de pronto estaba totalmente blanco, como yo también, de susto. La compu tenía que ir al taller. En las dos semanas me di cuenta que estoy demasiado dependiente de la tecnología y ya era hora de un detox. Pero resulta que conseguir información y hacer deberes sólo con el teléfono es pesado. Leí mientras tanto un montón de periódicos, 2 libros y fui a un montón de cafecitos con amigos y familia. Ahora la compu ha devuelto en mi escritorio. Y yo me siento como después de las vacaciones. Con energía y refrescada.

Kurzgesagt: Der Bildschirm hatte seit langem, aber ab un zu, komische Linien. Dann plötzlich war er ganz weiss und ich auch, vom Panik. Der Laptop musste zur Werkstatt. Also, zwei sehr lange Wochen ohne Komputer. Schon am ersten Tag bemerkte ich, dass es Zeit war für ein Technologie-Detox. So abhängig war ich vom Laptop. Aber es war auch überraschend schwierig Information zu kriegen, nur mit dem Smartphone. Anstrengend für den Schultern und der kleine Bildschirm hat genervt. In diesen Wochen habe ich viele Zeitungsartikel und zwei Bücher gelesen und war mehrere Mals mit den Freunden und Familie zum Kaffeetrinken. Jetzt ist der Laptop zurück auf meinem Schreibtisch. Und ich fühle wie nach den Ferien: mit Energie und erfrischt.

Läppäri pimeänä

Niin siinä kävi, että aikansa oireiltuaan – räpsähdys, viirut, pelkkää valkoista, raidallinen ruutu – läppäri joutui hoitoon. Pelkän löystyneen kontaktin sijaan diagnoosi on hajonnut näyttö. Sain nyt käsiini lainakoneen, mutta vain pieneksi hetkeksi, joten siksi vain tämä pieni tervehdys.

Mietin myös:

Jos kirjoittaisin vain vähän

tulisiko blogista kuin karkki

joka sulaa suuhun

jättäen makean muiston.

En resumen: La pantalla de mi compu dijo adiós.

Kurzgesagt: Der Bildschirm meines Computers hat adieu gesagt.

Zürich, rottien ja köyhien kaupunki

Astun metrin leveälle kujalle, talojen välissä ja kuvittelen rotan vilahtavan jaloissani. Hevosen kavioiden kopinaakaan en hämmästelisi, sähkövalon ilmestymistä nurkan takaa kylläkin. Yhtä sekaisin nykyisyydestä ja menneestä ovat edessä ja takana tulevat. Pimeä hämmentää todellisuutta; onko yhä 1500-luku, pitääkö yhden luterilaisen ja toisen katolisen pelätä henkensä vuoksi?

Keskiajalla kaupunki tuskin oli näin loistava pimeällä.

Keskiajalla Zürichin halkaisevan Limmat-joen yli kulki kävelysilta. Kaupungin profiili ei ole muuttunut lainkaan niin paljon kuin kuvittelisi. Satoja vuosia vanhoja taloja nojailee toisiinsa, lankkulattiat nitisevät, katot aaltoilevat ja niiden välissä on suojaisaa.

Nykyinen vanha kaupunki on herttainen, kodikas. Silloin kun kaupunki oli vielä katolinen ja Huelrich Zwingli vasta saapunut reformaatio-ajatustensa kanssa, kaduilla oli likaista, ihmiset köyhiä ja tautisia. Rutto vei ison osan asukkaista, sodat toisen. Zürichiläinen arroganttius ja omanarvontunto olivat jo silloin paikoillaan. Kaupunginjohtaja ja parlamentti ajoivat oman kaupunkinsa hyvää. Jos kirkolle menevistä varoista osa kääntyisi Zürichin kirstuun, sitä parempi. Zwingli sai ajatuksilleen tukea ja seuraajia. Katoliset saivat lähteä.

Zwinglin ja aikalaisensa Lutherin välit olivat kireät, he eivät päässeet yhteisymmärrykseen reformaation pääajatuksista. Mutta Zwinglin ajama uudistus levisi Sveitsissä. Entisessä zürichiläisessä luostarissa sijaitsi pian korkeakoulu, jonne kerääntyi eurooppalaisia teologeja ja älykköjä kääntämään ensimmäistä raamattua latinasta saksaksi.

Keski-Sveitsin katoliset lähtivät kuitenkin hyökkäykseen. Zwingli kokosi joukot, sai kasaan liian vähän miehiä ja päätyi surmatuksi ja tuhkat sirotelluksi Kappelin niityille.

Keskiajan näkökulmasta katsottuna tämä on supermodernia Zürichiä.

Pankki- ja finanssikeskus on sliipatun siisti, puhdas ja rikas. Sampanjaa, kultaa, kalliita autoja ja merkkivaatteita. Zürich on itsevarma, peloton. Ilmeisesti ollut jo vuosisatojen ajan. Yritän ymmärtää kaupungin menneisyyttä kävellessäni sen kujilla. Monet pysähtyvät Zwinglistä kertovan elokuvan jälkeen joen partaalla uskonpuhdistajan patsaalle. Rohkeutta, sitä tällä miehellä oli.

Eipä tiennyt Zwingli pääsevänsä leffan pääosaan. Eikä kyllä tiennyt elokuvista muutenkaan.

En resumen: Quien pensaría, que en Zurich, en la ciudad donde se toma champan y viven los banqueros, en la edad media había pobreza, enfermedades y una lucha religiosa.

Kurzgesagt: In der Stadt, wo man heutzutage champan trinkt und Geld fliesst, gab es in Mittelalter Pest, Armut und Religionskampf.

Kirppari Zürichin Kalliossa – Tampereen malliin

Yllätyn positiivisesti Langstrassella, kadulla, jolla kukkii elämän kaikki ilmiöt. Joidenkin mielestä ainut mielenkiintoinen paikka Zürichissä, ei niin sliipattu kuin muu kaupunki, kansainvälinen meininki ja vaihtoehtokulttuuria. Toisista alue on epäsiisti, ulkomaalaisten täyttämä, puukkotappeluiden paikka ja epämääräisen kaupan keskus.

Kolmansista se on jo pilalla. Vuokrien hinnat nousseet, menneen ajan tunnelma mennyttä. Pelätään, että kohta ne ovat täälläkin: halpaketjut, kansainväliset brändit. Ennen kadulla oli väriä ja vilskettä, jotain muuta kuin konservatiivisessa keskustassa, jossa kengät on lankattu ja vaurautta huokuvat vaatteet juuri silitetty.

Tästä käy tie Martan putiikkiin/ Here lives Marta´s second hand boutique

Tänään kadulle on helpompi sujahtaa, minusta tuntuu. Siis yksin, olemukseltaan pohjoismaisena, naisena, joka täältä katsottuna näyttää juuri siltä mitä on: ei täkäläisiä. Siis näistä kortteleista. Kesällä tyttären kanssa koimme olomme arvioiduksi. Kadulla baarien pöydissä istuskelevat miehet seurasivat, puhuivat jotain mitä emme ymmärtäneet. Mutta me olimme tulleet vain katsomaan kirpputoria, emmekä antaneet katseiden suuremmin häiritä.

Ajattelin vain niitä naisia, jotka kulman takana, Martan kirpputorin viereissä välikössä harjoittivat minihameissa ja pienissä topeissa ammattiaan. Kaupunki tarjoaa haluaville työluvan ja eläkkeen. Ajattelen mistä nämä nuoret naiset ovatkaan tulleet, mihin he päätyvät. He ovat tuskin tytärtäni vanhempia.

Luulen, että kenkieni joukossa on näiden saapikkaiden pikkuserkut. Avokkaat muistuttavat näitä – ilman pitsiosaa.

Nyt on kylmä. Kadulla on hiljaista. Ei miehiä, ei naisia. Martan kirpputorilla on kaksi naista, jotka kyselevät onko toppi tullut myydyksi. Sitten he palaavat paikalleen, ottavat styroksin ikkunalaudalle lämmikkeeksi ja jäävät odottelemaan.

Marta tulee meidän luo ja toteaa, että te varmaan puhutte jotain suomalaista murretta. Martalla on ystävä Tampereella ja sieltä idea kirpputoriin, missä kuka tahansa voi varata hyllyn tai rekin ja tuoda vaatteitaan kierrätykseen. “Tämä on kirppis.” Suomalainen terminologia on sekin hanskassa.

Kimmeltävää kirppiksellä / Some blingbling with a touch of past

Marta halusi tehdä jotain kestävän kehityksen puolesta; Sveitsissä käytetään uusiutuvia luonnonvaroja vuosittain monta kertaa enemmän kuin mitä ekosysteemi pystyy tuottamaan. Sveitsiläisiä second hand-putiikkeja on laidasta laitaan, melkein joka korttelissa ja nuhjuisista lastenvaatekirppareista kalliita merkkejä myyviin vintage-kauppoihin. Yhteistä niille on se, että ne valikoivat itse ostettavansa. Omia tavaroitaan voi kukin käydä myymässä ulkokirppareilla. Zürichissä Marta Flohmarkt on ensimmäinen, jonka omistaja tarjoaa infrastruktuurin, keskittyy pyörittämään toimintaa, eikä osallistu varsinaiseen kaupankäyntiin vain välikätenä ja kassanhoitajana.

Martalta löytyy vaatteita joka lähtöön ja makuun. / Black, white, colours, gold, fashionable, retro, new, old – you´ll find it here.

Hinnat Martalla riippuvat tietysti myyjistä. Joku on hinnoitellut ketjujen vaatteita hinnoiteltu aika yläkanttiin, huomaan. Mutta täällä saattaa tehdä löytöjä. Sivelen hellästi pehmeää villapaitaa, väriltään jotain persikan ja marjapuuron väliltä. Se on aivan uusi. Ja niin ihanan tuntuinen. Kashmir-villaa. 10 frangia, reilut 8 euroa. Martakin ihmettelee. Halvalla meni.

Yksisarvisia, niitäkin on kaupan. / Wellbehaved unicorn, anyone interested?

Martalla on korttelissa ja alueella myös sosiaalinen tehtävä. Tänne ovat kaikki tervetulleita. Asiakaskunta on heterogeenisempi kuin harvassa zürichiläisessä putiikissa. Martan idealla on selvästi tilausta. Varsinkin nyt, kun ilmastoasiat ovat pinnalla ja moni pohtii kulutuskäyttäytymistään.

Tämä on pehmein villapaita, joka löytyy kaapistani. Kalseassa vanhassa kivitalossa pelastava vaate. / Now the softest sweater in my closet. Thanks to Marta, I got it from someone, who did´t want it anymore.

En resumen: Martas tienda de segundamano tiene un concepto nuevo para Zurich – y traído de Tampere, Finlandia. Cada quien puede alquilar un estante o un perchero y vender sus cosas. Marta se concentra en la infraestructura. Con la tienda Marta apoya la naturaleza, desarrollo sostenible y es también un lugar importante socialmente en la area, donde se topan zuriquitos de diferentes lados de la ciudad.

Kurzgesagt: Marta Flohmarkt hat ein Konzept aus Finnland, ziemlich neu in Zürich. Jeder kann ein Regal hier mieten und die alte Kleider verkaufen. Marta kümmert sich um die Infrastuktur. Mit dem Laden unterstützt sie die Natur und nachhaltige Entwicklung. Er ist auch ein Ort der wichtig in sozialer Hinsicht ist, hier können verschiedensten Menschen sich vernetzen.

Oi niitä aikoja eli minä x 7

En ole laittanut blogiin kovinkaan usein kuvia itsestäni, joten tämä muuttukoon kertarysäyksellä. Tässä niitä tulee ja peräti historiallisena katsauksena.

Mie oon vissiin 5? / Maybe 5 with my moms beret and sunglasses.

Harvassa kuvassa höpöilen. Filmi-kuvat olivat ilmeisesti vakava asia ja vakavasti niihin suhtauduinkin. Mutta tässä olin pistänyt äidin aurinkolasit ja baskerin päähän ja oli hirveän hauskaa.

15 v? / Maybe 15, in San Andres for Christmas while living in Honduras.

Hondurasissa herätin hilpeyttä lentokenttähenkilökunnassa, kun saavuin maahan käsimatkatavaroina olkihattu ja viulu. Merkkaripussia tutki useampi viranomainen. Epäilivät joksikin pohjoismaiseksi huumeeksi, mutta haisteltuaan aikansa, uskoivat väitteeni karkista.

Tegucigalpa oli meidän koti vajaan vuoden verran. Kuvassa olen kuitenkin Kolumbiaan kuuluvalla San Andresin saarella Karibialla, missä vietimme parin suomalaisperheen kanssa joulun. Tarkoitus oli mennä Costa Ricaan, mutta joku meni varauksen kanssa pieleen. Silloin tuskin tiesin maan olemassaolosta. Nyt puoli perhettäni on costaricalaisia.

Täs olisin silleen niinku eteerinen. / I so wanted to look poetical and a bit distant, but interesting.

Tällainen halusin olla lukiossa. Vähän runollisen etäinen, kirjoja lukeva ja eteerinen. Mutta välillä iski päälle varmuus, “mitä välii” ja “antaa mennä”. Näiden kanssa vuorottelin, päivästä riippuen.

18 v. /Ei mun laji. /Never again. maracas and me – not working. -But notice the Latin influence.

Se jälkimmäinen fiilis, että me pystytään kaikkeen, tuotti Panaani-bändin ja loi minusta perkussionistin. Valitettavasti rytmi ei ole lajini, eikä bändi jatkanut ensiesiintymisensä jälkeen ainakaan tässä muodossa. Santanan Oye como va ei oikein kestänyt kasassa pianistin kyvyistä ja kovista yrityksistä huolimatta. Mutta päällä oli aidot loimet: sombrero suoraan Meksikosta ja poncho eli seinävaate muistaakseni Perusta. Latinokokemusta oli tässä vaiheessa siis jo neljän maan verran.

25 v. ja epätietoinen tulevasta. /25. birthday in Costa Rica and trying to figure out, what to do with this huge cake.

Paluu Keski-Amerikkaan. Kuva on keittiöstäni ja olen juuri täyttänyt 25-vuotta. Neilikat, joista en pidä, olivat vuokraemännältäni. Hämmennys johtuu valtavasta kakusta, jonka toi Aldo, silloinen tuttavuuteni, nykyinen mies, jonka kanssa jaan aamuisin kahvipannulliseni.

Toiset laittavat ulkomailla rakkaiden kuvia seinälle, minulla on itse ottamani ja pimiössä kehittämäni mustavalkokuva tamperelaisesta antikvariaatti Timistosta, jonka paikalla nykyisin toimii vohvelikahvila. Vietin putiikissa keskiviikkoja lukien kirjoja ja tienaten muutaman kolikon, jotka usein menivät suoraan kassaan ja lähtivät laukussani kotiin kirjojen muodossa.

Töissä on kivaa. / I just brought by bike extra film for the fotographer of the newspaper, where I worked.

Kymen Sanomissa kuvaaja Lauri Sorvoja ei aina keskittynyt pelkästään työtehtäviin, vaan napsi kuvia myös reportterista. Tämä on Meripäiviltä, jossa sain toimitukseen hätäisen puhelun lisäfilmin tarpeesta. Minihameesta huolimatta hurautin vauhdilla pyörällä filmit tarakalla Sapokkaan, jossa kuvaaja oli jossain korkealla. Kenties nostolavalla, ottamassa kuvia yleisöstä lahdenpoukamassa. Muistan tilanteesta vain kesän lämmön ja hektisen ilmapiirin.

Käsityönä tehdyt hopeakorvakorut ovat muuten Kaunissaaresta, jonne pääsin saarikeikalle tekemään juttua taideleiristä. Kiva keikka, mutta mantereelle lähtöä odoteltaessa kuvaaja Pöke kärähti auringossa.

30 ja risat./This is me passing the important stuff for the next generation: always eat well in the mountains.

Kolmekymppisenä yritin välittää tärkeitä perinteitä jälkikasvulle. Kuten herkuista nauttiminen. Huomaan, että oppi on jo mennyt perille. Maitopirtelön lisänä on kunnon jätskiannos. Mutta huom. niitä pistellään raikkaassa vuoristoilmassa.

En resumen: Yo x 7. 

Kurzgesagt: Ich x 7.

Minä, sveitsiläinen

Juuri ennen joululomalle siirtymistä tupsahti postilaatikkoon vaatimaton kirje. Kansalaisuusasia on saatu päätökseen, voitte hakea henkilökortin ensi vuoden alussa, oli kirjeen sanoma. Olin siinä vaiheessa jo siirtymässä huolestumisesta hermostuksen värisevään otteeseen, sillä prosessi kesti kauemmin kuin kenelläkään tuntemallani. Siitä hetkestä, kun kävin hakemassa lippuja ja lappuja täytettäväksi oli kulunut 2 vuotta ja neljä kuukautta.

Tämä on joku ylväs sveitsiläinen soturi. Ei ollut osana kansalaisuuskoetta, joten en tiedä kuka. Ettehän ota pois passia?

“Minähän sanoin,” pääsi Aldo oikeutetusti toteamaan. Olisi pitänyt hakea perheen kanssa yhtä aikaa. Mutta kun en. Joten maksoin enemmän, odotin vuoden ja neljä kuukautta kauemmin, jouduin kirjoittamaan tutkielman itsestäni ja syistäni hakea Sveitsin kansalaisuutta ja vielä selittämään, että miksi kirjoitin niin paljon. “Te ilmeisesti pidätte kirjoittamisesta,” sanoi rouva Kunnanjohtaja. Se saattoi olla moite. Ainakin ihmettely. Missään ei annettu merkkimäärää, joten kirjoitin kaiken, mitä mieleeni juolahti. Kuten sen, että lapseni on syntynyt kylällä ja myös töissä sen ainoassa juustokaupassa. Uskoin siitä ropisevan pisteitä kansalaisuuteni puoltamiselle.

Olen nyt osa idylliä.

Sain myös tehdä kokeen. Sitä ei vielä muutama vuosi sitten ollut; tytär ja mies pääsivät pälkähästä. Tytär ei muutenkaan ilmeisesti täällä koulunsa käyneenä olisi joutunut tentattavaksi. Minä opettelin valtion, kantonin ja kunnan asiat maantiedosta historiaan, oikeuslaitosta, uskontoa ja sosiaaliturvaa unohtamatta. Nytpä tiedän, että kylän nimi oli alunperin Collinchovin eli Zollon piha. Zollo oli alemaaneja, joiden heimot asustelivat näillä main 600-700 luvuilla. Roomalaiset ovat tiputelleet seudulle omana aikanaan kolikoita ja kelttien hautoja on lenkkipolun varressa. Siinä on vähän näkökulmaa menneisyyteen. Nyt täällä hilpottelee yksi kotkalainen. Upea jatkumo.

Tässä matskua, joka piti opetella alusta loppuun.

Osaan myös nimetä vuoden, jolloin juna pysähtyi kylän asemalla ensi kerran ja tiedän minä vuonna kunnantalo rakennettiin. Kouluajoista on aikaa, joten nippelitiedon ahtaminen lähimuistiin otti aikaa. Mutta kaikki oli vain opeteltava ulkoa. Ymmärtämisen kanssa oli oikeastaan ongelmia vain muutaman byrokraattisen toimiston toimenkuvan kanssa. Sielläkin olin jo asioinut, hakemassa tarvittavia todistuksia.

Kansallistunnelmaa kansallispäivänä.

Kansalaisuuden hakeminen vaatii hermoja, minua opastettiin. Kunnan päättäjien haastattelussa pöydälle levitettiin kaavio, jonka kymmenen porrasta veisivät kansalaisuuteen. “Te olette tässä. Nyt tarvitsee vain odotella, ehkä puolisen vuotta.” Siinä vaiheessa kaikki mahdollinen oli jo tehty. Paperit ilmeisesti liikkuivat toimistosta toiseen byrokratian rattaissa. Puoli vuotta oli optimistinen arvio.

Kärsivällisyyden lisäksi prosessi vaatii jalkatyötä. Pääsin käymään monessa toimistossa ja postissa ties kuinka monta kertaa. Ja pankissa. Kasasin kuitteja pinoon, mutta nyt en enää jaksa alkaa niitä ynnätä, vaan luotan informaatiopaketin tietoon. Aikuinen yksin hakeva saa pulittaa 2100 frangia eli noin 1870 euroa.

Tuo on se Matterhorn.

Pitäisi kai kysyä, että miltä nyt tuntuu, kun passi on plakkarissa. Asiat ovat loksahtaneet näiltä osin kohdilleen. Olen ensimmäistä kertaa mieheni kanssa samaa kansalaisuutta, mikä on tosi kummallista. Mietin kadulla, kuulunko tänne nyt jotenkin enemmän. Ainakin oikeuksia on enemmän, samoin velvollisuuksia. Mutta ei sveitsiläisyys syö sitä sisällä asuvaa suomalaista. Uusi kansalaisuus tuli vain alkuperäisen lisäksi. Ja helpottaa toisinaan arkea.

Kotkalaissuomalainen uus-sveitsiläinen.

Entä miten elämä tästä jatkuu? Ensimmäiseksi haen sen henkilökortin, että pääsen seuraavalla kerralla äänestämään. Ja sitten ihan tätä samaa kuin tähänkin asti.

En resumen: Ahora soy también suiza! Y toda mi familia tiene una misma nacionalidad.

Kurzgesagt: Jetzt bin ich auch Schweizerin. Und meine ganze Familie hat eine gleiche Nationalität.


2018

2018 oli kummallinen vuosi. Jonkinlainen jämähdyksen ja jumittuneisuuden vuosi. Asiat eivät edenneet tai tuntuivat pysähtyneen. Tapahtumia harvakseltaan, mutta isohkoja. Kaikesta huolimatta perusvire oli plussan puolella ja uusia asioita tuli nähtyä, koettua, tehtyä; tapasin mukavia ihmisiä ja nautin pienistä selkeistä jutuista. Niistä perusasioista. Yhdessäolosta, metsän tuoksusta, olosta lenkin jälkeen.


Costa Ricassa taikausko ottaa uutena vuotena kierroksia. Kysyin Aldolta, että miten on, onko perheesi Keski-Amerikassa joskus ostanut uudet laukut ja kiertänyt pakaasien kanssa talon ympäri keskiyöllä vuoden vaihteessa. Se kuulemma tuo uudelle vuodelle matkoja. Haluaisin nimittäin päästä enemmän reissuun ja ajattelin varmistaa mahikset. Mutta ei, ei heillä ole ollut tapana. Aldo itse kuulemma opiskeli kieliä ja hankki kansainvälisesti pätevän ammatin samoista syistä.

Zürichinjärvi ja ranta-asutusta lautalta käsin.

Kaikki eivät usko koulutukseen ja sen tuomaan elintasoon. Uutena vuotena monet myös pukevat päälleen keltaiset alkkarit. Se takaa hyvät energiat vastakin. Tai laittavat Santa Lucia -kukkia kuivattuna lompakkoon tuomaan onnea. Tajusin jättäneeni 2019 täysin itseni varaan; alushousut olivat väärän väriset, matkalaukku oli kellarissa ja lompakossa kolikoita.

Zug, Rigi ja Pilatus.
Luzernia.

2018 tilanne laukun ja alusvaatteiden osalta oli sama, eikä vuosi lopulta niin huonosti mennyt, varsinkaan matkojen suhteen. Kohteita ei ollut monta, mutta viidessä kävin useammin kuin kerran: Zug, Luzern, Kotka, Helsinki ja Ivalo. Siinäpä ne.

Lapin järvi. / Lake in Lapland.

Kävin pohjoisemmassa kuin koskaan, Suomen toisessa ääripäässä. Pääsin ensi kertaa tunturiin. Ja löysin lautaseltani uuden sienen, männyntuoksuvalmuskan, matsutaken. Otin satoja kuvia, suurin osa varmaankin sienistä ja mättäistä. Jouduin myös opettelemaan revontulien kuvaamista, mikä oli laiskalle kameraihmiselle aikamoinen haaste. Revontulet leimuivat taivaalla ja minä nökötin nojatuolissa tutkimassa asetuksia. Pelkäsin kaiken menevän sillä aikaa ohi; että taivaalla olisi kohta pimeää ja kamerassa vain aiemmin napatut mustat suhruiset ruudut. Periksi antaminen ei tullut kysymykseen.

Tunturissa. / On a Finnish mountain.

Lappi ja porot. / Santa´s vehicles.

Lappi osoittautui oivaksi sienipaikaksi. / Mushrooms and landscape (or lakescape) in Ivalo area.

Mättähälle kupsahtanut./ Me and Lapland.

Helsingissäkin piipahtelin, vain muutaman tunnin kiepahduksilla kaupungilla, mutta kuitenkin. Kotkassa meitä odotti vuoden yllätys: valkoinen joulu ja pakkanen.

Helsinki ja maamerkki. / Well, this is Helsinki. Or one of it´s landmarks.

Kotkan saariston talvea. / Winter in Kotka archipelago (FIN).

Vuoristoon, sen korkeammalle kuin lähikukkulat tai Lapin tunturit, ei päästy, sillä perheen kinttuvaivainen tarvitsi toipumiseen lopulta yllättävän pitkän ajan. Silti juoksu- ja pyörälenkkejä tehtiin monissa maisemissa. Ja selvitin itse vuoden ilman urheiluvammoja, siitä pisteitä. Movescount kertoo, että kaikenkaikkiaan käytin aikaa 594 tuntia liikuntaan, kuluttaen 85 488 kcal. Eli noin 85:n Fazerin sinisen suklaalevyn verran.

Täälläkin juostiin. Jossain missä on puu ja aurinko. /Jogging in anonymous place.

Täälläkin pyöräiltiin. Näköjään jossain Sveitsin länsipuolella. /We did some cycling, somewhere in west Switzerland.

Jos valokuviin on luottamista, söin mitä ilmeisimmin myös runsaasti herkkuja. Ylivoimaisesti tyrmäävin oli suklaakakku, jota leipoessa olisi aineista pitänyt ymmärtää sen hervoton koko. Nautimme parikiloisen kakun lähes kokonaan. Ja poistin reseptin arkistoistani. Merkittäviin leipomuksiin on myös listattava Halloweeniin innoittamat muumiot, jotka joidenkin mielestä muistuttivat myös kapaloitua vauvaa.

Vuoden makuelämysten inhokiksi valitsen niin kutsuvalta näyttävän Matcha Latten lehmänmaidolla. Ei enää ikinä. Mantelimaidolla ehkä, mutta muutoin matchalle täystyrmäys. (Tummassa suklaassa mausteena siedettävä.)

Herkkui / Sweets

Muumioita Halloweeniksi. /Halloween bakings.

Matcha Latte pettää houkuttelevalla ulkonäöllään ja kauniilla kattauksella. /New rule for 2019: Never order a Matcha Latte.

Yritin miettiä vuoden lukuelämystä, mutta olen kahlannut aimo kasan kirjoja ja unohtanut niiden nimet saman tien. Se ei tarkoita, etteikö lukuelämyksestä olisi jäänyt minuun paljon hyvää; nimimuisti vain on surkeahko. Vuoden viimeisillä päivillä olen kahlannut Raili Virtasen Reissukirjaa, taivastellut toimittajan työtä -60 -luvun lopulla ja istuttanut itseeni hervottoman matkakuumeen.

Zürichin taidetapaus 2018 lienee ollut Ernesto Geton Gaia Mother Tree Zürichin juna-asemalla. Minun ja monen muun mielestä sen olisi voinut jättää siihen, meditointipisteeksi kiireen keskellä.

Gaia Mother Tree, Zürich HB.

Taidetta on myös syntynyt meidän olohuoneessa, josta vuoden loppua kohti muovaantui sekä videostudio, musiikkisali että jättimäinen piirustuspöytä. Tytär koristeli mm. skeittilaudan planeettoja vastaavilla ötököillä.

Tyttären ötökkämaalaukset laudalla. / My daughter´s artstuff.

Summa summarum: 2018 oli hyvä vuosi. Seuraavasta tulkoon parempi. Miten? Näin:

  • Lue lisää hyviä kirjoja. Rikastaa oloa, hidastaa ajatusten sekalaista juoksentelua.
  • Syö vastakin hyvää ruokaa. Listaa uudet lempiateriat, sillä niitä ei muistu mieleen koskaan, kun vatsassa kurisee.
  • Matkusta enemmän. Tekee ihmiselle hyvää. Se nyt vain on tosiasia.
  • Retkeile. Paljon. Vuorilla, järvillä, metsissä.
  • Kirjoita artikkeleita. Muista myös myydä ne. Tämä pitää matkabudjetin tasapainossa.
  • Käy kahvilla ystävien kanssa. Ennen lähtöäsi kohti kaupunkia muista myös kutsua joku mukaan, muuten idea ei toimi.

En resumen: el año 2018 era raro, pero bueno. Que el próximo sea mejor.

Kurzgesagt: das 2018 war komisch, aber gut. Hoffentlich wird das nächste besser sein.

%d bloggers like this: