Advertisements

Läppäri pimeänä

Niin siinä kävi, että aikansa oireiltuaan – räpsähdys, viirut, pelkkää valkoista, raidallinen ruutu – läppäri joutui hoitoon. Pelkän löystyneen kontaktin sijaan diagnoosi on hajonnut näyttö. Sain nyt käsiini lainakoneen, mutta vain pieneksi hetkeksi, joten siksi vain tämä pieni tervehdys.

Mietin myös:

Jos kirjoittaisin vain vähän

tulisiko blogista kuin karkki

joka sulaa suuhun

jättäen makean muiston.

En resumen: La pantalla de mi compu dijo adiós.

Kurzgesagt: Der Bildschirm meines Computers hat adieu gesagt.

Advertisements

Zürich, rottien ja köyhien kaupunki

Astun metrin leveälle kujalle, talojen välissä ja kuvittelen rotan vilahtavan jaloissani. Hevosen kavioiden kopinaakaan en hämmästelisi, sähkövalon ilmestymistä nurkan takaa kylläkin. Yhtä sekaisin nykyisyydestä ja menneestä ovat edessä ja takana tulevat. Pimeä hämmentää todellisuutta; onko yhä 1500-luku, pitääkö yhden luterilaisen ja toisen katolisen pelätä henkensä vuoksi?

Keskiajalla kaupunki tuskin oli näin loistava pimeällä.

Keskiajalla Zürichin halkaisevan Limmat-joen yli kulki kävelysilta. Kaupungin profiili ei ole muuttunut lainkaan niin paljon kuin kuvittelisi. Satoja vuosia vanhoja taloja nojailee toisiinsa, lankkulattiat nitisevät, katot aaltoilevat ja niiden välissä on suojaisaa.

Nykyinen vanha kaupunki on herttainen, kodikas. Silloin kun kaupunki oli vielä katolinen ja Huelrich Zwingli vasta saapunut reformaatio-ajatustensa kanssa, kaduilla oli likaista, ihmiset köyhiä ja tautisia. Rutto vei ison osan asukkaista, sodat toisen. Zürichiläinen arroganttius ja omanarvontunto olivat jo silloin paikoillaan. Kaupunginjohtaja ja parlamentti ajoivat oman kaupunkinsa hyvää. Jos kirkolle menevistä varoista osa kääntyisi Zürichin kirstuun, sitä parempi. Zwingli sai ajatuksilleen tukea ja seuraajia. Katoliset saivat lähteä.

Zwinglin ja aikalaisensa Lutherin välit olivat kireät, he eivät päässeet yhteisymmärrykseen reformaation pääajatuksista. Mutta Zwinglin ajama uudistus levisi Sveitsissä. Entisessä zürichiläisessä luostarissa sijaitsi pian korkeakoulu, jonne kerääntyi eurooppalaisia teologeja ja älykköjä kääntämään ensimmäistä raamattua latinasta saksaksi.

Keski-Sveitsin katoliset lähtivät kuitenkin hyökkäykseen. Zwingli kokosi joukot, sai kasaan liian vähän miehiä ja päätyi surmatuksi ja tuhkat sirotelluksi Kappelin niityille.

Keskiajan näkökulmasta katsottuna tämä on supermodernia Zürichiä.

Pankki- ja finanssikeskus on sliipatun siisti, puhdas ja rikas. Sampanjaa, kultaa, kalliita autoja ja merkkivaatteita. Zürich on itsevarma, peloton. Ilmeisesti ollut jo vuosisatojen ajan. Yritän ymmärtää kaupungin menneisyyttä kävellessäni sen kujilla. Monet pysähtyvät Zwinglistä kertovan elokuvan jälkeen joen partaalla uskonpuhdistajan patsaalle. Rohkeutta, sitä tällä miehellä oli.

Eipä tiennyt Zwingli pääsevänsä leffan pääosaan. Eikä kyllä tiennyt elokuvista muutenkaan.

En resumen: Quien pensaría, que en Zurich, en la ciudad donde se toma champan y viven los banqueros, en la edad media había pobreza, enfermedades y una lucha religiosa.

Kurzgesagt: In der Stadt, wo man heutzutage champan trinkt und Geld fliesst, gab es in Mittelalter Pest, Armut und Religionskampf.

Kirppari Zürichin Kalliossa – Tampereen malliin

Yllätyn positiivisesti Langstrassella, kadulla, jolla kukkii elämän kaikki ilmiöt. Joidenkin mielestä ainut mielenkiintoinen paikka Zürichissä, ei niin sliipattu kuin muu kaupunki, kansainvälinen meininki ja vaihtoehtokulttuuria. Toisista alue on epäsiisti, ulkomaalaisten täyttämä, puukkotappeluiden paikka ja epämääräisen kaupan keskus.

Kolmansista se on jo pilalla. Vuokrien hinnat nousseet, menneen ajan tunnelma mennyttä. Pelätään, että kohta ne ovat täälläkin: halpaketjut, kansainväliset brändit. Ennen kadulla oli väriä ja vilskettä, jotain muuta kuin konservatiivisessa keskustassa, jossa kengät on lankattu ja vaurautta huokuvat vaatteet juuri silitetty.

Tästä käy tie Martan putiikkiin/ Here lives Marta´s second hand boutique

Tänään kadulle on helpompi sujahtaa, minusta tuntuu. Siis yksin, olemukseltaan pohjoismaisena, naisena, joka täältä katsottuna näyttää juuri siltä mitä on: ei täkäläisiä. Siis näistä kortteleista. Kesällä tyttären kanssa koimme olomme arvioiduksi. Kadulla baarien pöydissä istuskelevat miehet seurasivat, puhuivat jotain mitä emme ymmärtäneet. Mutta me olimme tulleet vain katsomaan kirpputoria, emmekä antaneet katseiden suuremmin häiritä.

Ajattelin vain niitä naisia, jotka kulman takana, Martan kirpputorin viereissä välikössä harjoittivat minihameissa ja pienissä topeissa ammattiaan. Kaupunki tarjoaa haluaville työluvan ja eläkkeen. Ajattelen mistä nämä nuoret naiset ovatkaan tulleet, mihin he päätyvät. He ovat tuskin tytärtäni vanhempia.

Luulen, että kenkieni joukossa on näiden saapikkaiden pikkuserkut. Avokkaat muistuttavat näitä – ilman pitsiosaa.

Nyt on kylmä. Kadulla on hiljaista. Ei miehiä, ei naisia. Martan kirpputorilla on kaksi naista, jotka kyselevät onko toppi tullut myydyksi. Sitten he palaavat paikalleen, ottavat styroksin ikkunalaudalle lämmikkeeksi ja jäävät odottelemaan.

Marta tulee meidän luo ja toteaa, että te varmaan puhutte jotain suomalaista murretta. Martalla on ystävä Tampereella ja sieltä idea kirpputoriin, missä kuka tahansa voi varata hyllyn tai rekin ja tuoda vaatteitaan kierrätykseen. “Tämä on kirppis.” Suomalainen terminologia on sekin hanskassa.

Kimmeltävää kirppiksellä / Some blingbling with a touch of past

Marta halusi tehdä jotain kestävän kehityksen puolesta; Sveitsissä käytetään uusiutuvia luonnonvaroja vuosittain monta kertaa enemmän kuin mitä ekosysteemi pystyy tuottamaan. Sveitsiläisiä second hand-putiikkeja on laidasta laitaan, melkein joka korttelissa ja nuhjuisista lastenvaatekirppareista kalliita merkkejä myyviin vintage-kauppoihin. Yhteistä niille on se, että ne valikoivat itse ostettavansa. Omia tavaroitaan voi kukin käydä myymässä ulkokirppareilla. Zürichissä Marta Flohmarkt on ensimmäinen, jonka omistaja tarjoaa infrastruktuurin, keskittyy pyörittämään toimintaa, eikä osallistu varsinaiseen kaupankäyntiin vain välikätenä ja kassanhoitajana.

Martalta löytyy vaatteita joka lähtöön ja makuun. / Black, white, colours, gold, fashionable, retro, new, old – you´ll find it here.

Hinnat Martalla riippuvat tietysti myyjistä. Joku on hinnoitellut ketjujen vaatteita hinnoiteltu aika yläkanttiin, huomaan. Mutta täällä saattaa tehdä löytöjä. Sivelen hellästi pehmeää villapaitaa, väriltään jotain persikan ja marjapuuron väliltä. Se on aivan uusi. Ja niin ihanan tuntuinen. Kashmir-villaa. 10 frangia, reilut 8 euroa. Martakin ihmettelee. Halvalla meni.

Yksisarvisia, niitäkin on kaupan. / Wellbehaved unicorn, anyone interested?

Martalla on korttelissa ja alueella myös sosiaalinen tehtävä. Tänne ovat kaikki tervetulleita. Asiakaskunta on heterogeenisempi kuin harvassa zürichiläisessä putiikissa. Martan idealla on selvästi tilausta. Varsinkin nyt, kun ilmastoasiat ovat pinnalla ja moni pohtii kulutuskäyttäytymistään.

Tämä on pehmein villapaita, joka löytyy kaapistani. Kalseassa vanhassa kivitalossa pelastava vaate. / Now the softest sweater in my closet. Thanks to Marta, I got it from someone, who did´t want it anymore.

En resumen: Martas tienda de segundamano tiene un concepto nuevo para Zurich – y traído de Tampere, Finlandia. Cada quien puede alquilar un estante o un perchero y vender sus cosas. Marta se concentra en la infraestructura. Con la tienda Marta apoya la naturaleza, desarrollo sostenible y es también un lugar importante socialmente en la area, donde se topan zuriquitos de diferentes lados de la ciudad.

Kurzgesagt: Marta Flohmarkt hat ein Konzept aus Finnland, ziemlich neu in Zürich. Jeder kann ein Regal hier mieten und die alte Kleider verkaufen. Marta kümmert sich um die Infrastuktur. Mit dem Laden unterstützt sie die Natur und nachhaltige Entwicklung. Er ist auch ein Ort der wichtig in sozialer Hinsicht ist, hier können verschiedensten Menschen sich vernetzen.

Oi niitä aikoja eli minä x 7

En ole laittanut blogiin kovinkaan usein kuvia itsestäni, joten tämä muuttukoon kertarysäyksellä. Tässä niitä tulee ja peräti historiallisena katsauksena.

Mie oon vissiin 5? / Maybe 5 with my moms beret and sunglasses.

Harvassa kuvassa höpöilen. Filmi-kuvat olivat ilmeisesti vakava asia ja vakavasti niihin suhtauduinkin. Mutta tässä olin pistänyt äidin aurinkolasit ja baskerin päähän ja oli hirveän hauskaa.

15 v? / Maybe 15, in San Andres for Christmas while living in Honduras.

Hondurasissa herätin hilpeyttä lentokenttähenkilökunnassa, kun saavuin maahan käsimatkatavaroina olkihattu ja viulu. Merkkaripussia tutki useampi viranomainen. Epäilivät joksikin pohjoismaiseksi huumeeksi, mutta haisteltuaan aikansa, uskoivat väitteeni karkista.

Tegucigalpa oli meidän koti vajaan vuoden verran. Kuvassa olen kuitenkin Kolumbiaan kuuluvalla San Andresin saarella Karibialla, missä vietimme parin suomalaisperheen kanssa joulun. Tarkoitus oli mennä Costa Ricaan, mutta joku meni varauksen kanssa pieleen. Silloin tuskin tiesin maan olemassaolosta. Nyt puoli perhettäni on costaricalaisia.

Täs olisin silleen niinku eteerinen. / I so wanted to look poetical and a bit distant, but interesting.

Tällainen halusin olla lukiossa. Vähän runollisen etäinen, kirjoja lukeva ja eteerinen. Mutta välillä iski päälle varmuus, “mitä välii” ja “antaa mennä”. Näiden kanssa vuorottelin, päivästä riippuen.

18 v. /Ei mun laji. /Never again. maracas and me – not working. -But notice the Latin influence.

Se jälkimmäinen fiilis, että me pystytään kaikkeen, tuotti Panaani-bändin ja loi minusta perkussionistin. Valitettavasti rytmi ei ole lajini, eikä bändi jatkanut ensiesiintymisensä jälkeen ainakaan tässä muodossa. Santanan Oye como va ei oikein kestänyt kasassa pianistin kyvyistä ja kovista yrityksistä huolimatta. Mutta päällä oli aidot loimet: sombrero suoraan Meksikosta ja poncho eli seinävaate muistaakseni Perusta. Latinokokemusta oli tässä vaiheessa siis jo neljän maan verran.

25 v. ja epätietoinen tulevasta. /25. birthday in Costa Rica and trying to figure out, what to do with this huge cake.

Paluu Keski-Amerikkaan. Kuva on keittiöstäni ja olen juuri täyttänyt 25-vuotta. Neilikat, joista en pidä, olivat vuokraemännältäni. Hämmennys johtuu valtavasta kakusta, jonka toi Aldo, silloinen tuttavuuteni, nykyinen mies, jonka kanssa jaan aamuisin kahvipannulliseni.

Toiset laittavat ulkomailla rakkaiden kuvia seinälle, minulla on itse ottamani ja pimiössä kehittämäni mustavalkokuva tamperelaisesta antikvariaatti Timistosta, jonka paikalla nykyisin toimii vohvelikahvila. Vietin putiikissa keskiviikkoja lukien kirjoja ja tienaten muutaman kolikon, jotka usein menivät suoraan kassaan ja lähtivät laukussani kotiin kirjojen muodossa.

Töissä on kivaa. / I just brought by bike extra film for the fotographer of the newspaper, where I worked.

Kymen Sanomissa kuvaaja Lauri Sorvoja ei aina keskittynyt pelkästään työtehtäviin, vaan napsi kuvia myös reportterista. Tämä on Meripäiviltä, jossa sain toimitukseen hätäisen puhelun lisäfilmin tarpeesta. Minihameesta huolimatta hurautin vauhdilla pyörällä filmit tarakalla Sapokkaan, jossa kuvaaja oli jossain korkealla. Kenties nostolavalla, ottamassa kuvia yleisöstä lahdenpoukamassa. Muistan tilanteesta vain kesän lämmön ja hektisen ilmapiirin.

Käsityönä tehdyt hopeakorvakorut ovat muuten Kaunissaaresta, jonne pääsin saarikeikalle tekemään juttua taideleiristä. Kiva keikka, mutta mantereelle lähtöä odoteltaessa kuvaaja Pöke kärähti auringossa.

30 ja risat./This is me passing the important stuff for the next generation: always eat well in the mountains.

Kolmekymppisenä yritin välittää tärkeitä perinteitä jälkikasvulle. Kuten herkuista nauttiminen. Huomaan, että oppi on jo mennyt perille. Maitopirtelön lisänä on kunnon jätskiannos. Mutta huom. niitä pistellään raikkaassa vuoristoilmassa.

En resumen: Yo x 7. 

Kurzgesagt: Ich x 7.

Minä, sveitsiläinen

Juuri ennen joululomalle siirtymistä tupsahti postilaatikkoon vaatimaton kirje. Kansalaisuusasia on saatu päätökseen, voitte hakea henkilökortin ensi vuoden alussa, oli kirjeen sanoma. Olin siinä vaiheessa jo siirtymässä huolestumisesta hermostuksen värisevään otteeseen, sillä prosessi kesti kauemmin kuin kenelläkään tuntemallani. Siitä hetkestä, kun kävin hakemassa lippuja ja lappuja täytettäväksi oli kulunut 2 vuotta ja neljä kuukautta.

Tämä on joku ylväs sveitsiläinen soturi. Ei ollut osana kansalaisuuskoetta, joten en tiedä kuka. Ettehän ota pois passia?

“Minähän sanoin,” pääsi Aldo oikeutetusti toteamaan. Olisi pitänyt hakea perheen kanssa yhtä aikaa. Mutta kun en. Joten maksoin enemmän, odotin vuoden ja neljä kuukautta kauemmin, jouduin kirjoittamaan tutkielman itsestäni ja syistäni hakea Sveitsin kansalaisuutta ja vielä selittämään, että miksi kirjoitin niin paljon. “Te ilmeisesti pidätte kirjoittamisesta,” sanoi rouva Kunnanjohtaja. Se saattoi olla moite. Ainakin ihmettely. Missään ei annettu merkkimäärää, joten kirjoitin kaiken, mitä mieleeni juolahti. Kuten sen, että lapseni on syntynyt kylällä ja myös töissä sen ainoassa juustokaupassa. Uskoin siitä ropisevan pisteitä kansalaisuuteni puoltamiselle.

Olen nyt osa idylliä.

Sain myös tehdä kokeen. Sitä ei vielä muutama vuosi sitten ollut; tytär ja mies pääsivät pälkähästä. Tytär ei muutenkaan ilmeisesti täällä koulunsa käyneenä olisi joutunut tentattavaksi. Minä opettelin valtion, kantonin ja kunnan asiat maantiedosta historiaan, oikeuslaitosta, uskontoa ja sosiaaliturvaa unohtamatta. Nytpä tiedän, että kylän nimi oli alunperin Collinchovin eli Zollon piha. Zollo oli alemaaneja, joiden heimot asustelivat näillä main 600-700 luvuilla. Roomalaiset ovat tiputelleet seudulle omana aikanaan kolikoita ja kelttien hautoja on lenkkipolun varressa. Siinä on vähän näkökulmaa menneisyyteen. Nyt täällä hilpottelee yksi kotkalainen. Upea jatkumo.

Tässä matskua, joka piti opetella alusta loppuun.

Osaan myös nimetä vuoden, jolloin juna pysähtyi kylän asemalla ensi kerran ja tiedän minä vuonna kunnantalo rakennettiin. Kouluajoista on aikaa, joten nippelitiedon ahtaminen lähimuistiin otti aikaa. Mutta kaikki oli vain opeteltava ulkoa. Ymmärtämisen kanssa oli oikeastaan ongelmia vain muutaman byrokraattisen toimiston toimenkuvan kanssa. Sielläkin olin jo asioinut, hakemassa tarvittavia todistuksia.

Kansallistunnelmaa kansallispäivänä.

Kansalaisuuden hakeminen vaatii hermoja, minua opastettiin. Kunnan päättäjien haastattelussa pöydälle levitettiin kaavio, jonka kymmenen porrasta veisivät kansalaisuuteen. “Te olette tässä. Nyt tarvitsee vain odotella, ehkä puolisen vuotta.” Siinä vaiheessa kaikki mahdollinen oli jo tehty. Paperit ilmeisesti liikkuivat toimistosta toiseen byrokratian rattaissa. Puoli vuotta oli optimistinen arvio.

Kärsivällisyyden lisäksi prosessi vaatii jalkatyötä. Pääsin käymään monessa toimistossa ja postissa ties kuinka monta kertaa. Ja pankissa. Kasasin kuitteja pinoon, mutta nyt en enää jaksa alkaa niitä ynnätä, vaan luotan informaatiopaketin tietoon. Aikuinen yksin hakeva saa pulittaa 2100 frangia eli noin 1870 euroa.

Tuo on se Matterhorn.

Pitäisi kai kysyä, että miltä nyt tuntuu, kun passi on plakkarissa. Asiat ovat loksahtaneet näiltä osin kohdilleen. Olen ensimmäistä kertaa mieheni kanssa samaa kansalaisuutta, mikä on tosi kummallista. Mietin kadulla, kuulunko tänne nyt jotenkin enemmän. Ainakin oikeuksia on enemmän, samoin velvollisuuksia. Mutta ei sveitsiläisyys syö sitä sisällä asuvaa suomalaista. Uusi kansalaisuus tuli vain alkuperäisen lisäksi. Ja helpottaa toisinaan arkea.

Kotkalaissuomalainen uus-sveitsiläinen.

Entä miten elämä tästä jatkuu? Ensimmäiseksi haen sen henkilökortin, että pääsen seuraavalla kerralla äänestämään. Ja sitten ihan tätä samaa kuin tähänkin asti.

En resumen: Ahora soy también suiza! Y toda mi familia tiene una misma nacionalidad.

Kurzgesagt: Jetzt bin ich auch Schweizerin. Und meine ganze Familie hat eine gleiche Nationalität.


2018

2018 oli kummallinen vuosi. Jonkinlainen jämähdyksen ja jumittuneisuuden vuosi. Asiat eivät edenneet tai tuntuivat pysähtyneen. Tapahtumia harvakseltaan, mutta isohkoja. Kaikesta huolimatta perusvire oli plussan puolella ja uusia asioita tuli nähtyä, koettua, tehtyä; tapasin mukavia ihmisiä ja nautin pienistä selkeistä jutuista. Niistä perusasioista. Yhdessäolosta, metsän tuoksusta, olosta lenkin jälkeen.


Costa Ricassa taikausko ottaa uutena vuotena kierroksia. Kysyin Aldolta, että miten on, onko perheesi Keski-Amerikassa joskus ostanut uudet laukut ja kiertänyt pakaasien kanssa talon ympäri keskiyöllä vuoden vaihteessa. Se kuulemma tuo uudelle vuodelle matkoja. Haluaisin nimittäin päästä enemmän reissuun ja ajattelin varmistaa mahikset. Mutta ei, ei heillä ole ollut tapana. Aldo itse kuulemma opiskeli kieliä ja hankki kansainvälisesti pätevän ammatin samoista syistä.

Zürichinjärvi ja ranta-asutusta lautalta käsin.

Kaikki eivät usko koulutukseen ja sen tuomaan elintasoon. Uutena vuotena monet myös pukevat päälleen keltaiset alkkarit. Se takaa hyvät energiat vastakin. Tai laittavat Santa Lucia -kukkia kuivattuna lompakkoon tuomaan onnea. Tajusin jättäneeni 2019 täysin itseni varaan; alushousut olivat väärän väriset, matkalaukku oli kellarissa ja lompakossa kolikoita.

Zug, Rigi ja Pilatus.
Luzernia.

2018 tilanne laukun ja alusvaatteiden osalta oli sama, eikä vuosi lopulta niin huonosti mennyt, varsinkaan matkojen suhteen. Kohteita ei ollut monta, mutta viidessä kävin useammin kuin kerran: Zug, Luzern, Kotka, Helsinki ja Ivalo. Siinäpä ne.

Lapin järvi. / Lake in Lapland.

Kävin pohjoisemmassa kuin koskaan, Suomen toisessa ääripäässä. Pääsin ensi kertaa tunturiin. Ja löysin lautaseltani uuden sienen, männyntuoksuvalmuskan, matsutaken. Otin satoja kuvia, suurin osa varmaankin sienistä ja mättäistä. Jouduin myös opettelemaan revontulien kuvaamista, mikä oli laiskalle kameraihmiselle aikamoinen haaste. Revontulet leimuivat taivaalla ja minä nökötin nojatuolissa tutkimassa asetuksia. Pelkäsin kaiken menevän sillä aikaa ohi; että taivaalla olisi kohta pimeää ja kamerassa vain aiemmin napatut mustat suhruiset ruudut. Periksi antaminen ei tullut kysymykseen.

Tunturissa. / On a Finnish mountain.

Lappi ja porot. / Santa´s vehicles.

Lappi osoittautui oivaksi sienipaikaksi. / Mushrooms and landscape (or lakescape) in Ivalo area.

Mättähälle kupsahtanut./ Me and Lapland.

Helsingissäkin piipahtelin, vain muutaman tunnin kiepahduksilla kaupungilla, mutta kuitenkin. Kotkassa meitä odotti vuoden yllätys: valkoinen joulu ja pakkanen.

Helsinki ja maamerkki. / Well, this is Helsinki. Or one of it´s landmarks.

Kotkan saariston talvea. / Winter in Kotka archipelago (FIN).

Vuoristoon, sen korkeammalle kuin lähikukkulat tai Lapin tunturit, ei päästy, sillä perheen kinttuvaivainen tarvitsi toipumiseen lopulta yllättävän pitkän ajan. Silti juoksu- ja pyörälenkkejä tehtiin monissa maisemissa. Ja selvitin itse vuoden ilman urheiluvammoja, siitä pisteitä. Movescount kertoo, että kaikenkaikkiaan käytin aikaa 594 tuntia liikuntaan, kuluttaen 85 488 kcal. Eli noin 85:n Fazerin sinisen suklaalevyn verran.

Täälläkin juostiin. Jossain missä on puu ja aurinko. /Jogging in anonymous place.

Täälläkin pyöräiltiin. Näköjään jossain Sveitsin länsipuolella. /We did some cycling, somewhere in west Switzerland.

Jos valokuviin on luottamista, söin mitä ilmeisimmin myös runsaasti herkkuja. Ylivoimaisesti tyrmäävin oli suklaakakku, jota leipoessa olisi aineista pitänyt ymmärtää sen hervoton koko. Nautimme parikiloisen kakun lähes kokonaan. Ja poistin reseptin arkistoistani. Merkittäviin leipomuksiin on myös listattava Halloweeniin innoittamat muumiot, jotka joidenkin mielestä muistuttivat myös kapaloitua vauvaa.

Vuoden makuelämysten inhokiksi valitsen niin kutsuvalta näyttävän Matcha Latten lehmänmaidolla. Ei enää ikinä. Mantelimaidolla ehkä, mutta muutoin matchalle täystyrmäys. (Tummassa suklaassa mausteena siedettävä.)

Herkkui / Sweets

Muumioita Halloweeniksi. /Halloween bakings.

Matcha Latte pettää houkuttelevalla ulkonäöllään ja kauniilla kattauksella. /New rule for 2019: Never order a Matcha Latte.

Yritin miettiä vuoden lukuelämystä, mutta olen kahlannut aimo kasan kirjoja ja unohtanut niiden nimet saman tien. Se ei tarkoita, etteikö lukuelämyksestä olisi jäänyt minuun paljon hyvää; nimimuisti vain on surkeahko. Vuoden viimeisillä päivillä olen kahlannut Raili Virtasen Reissukirjaa, taivastellut toimittajan työtä -60 -luvun lopulla ja istuttanut itseeni hervottoman matkakuumeen.

Zürichin taidetapaus 2018 lienee ollut Ernesto Geton Gaia Mother Tree Zürichin juna-asemalla. Minun ja monen muun mielestä sen olisi voinut jättää siihen, meditointipisteeksi kiireen keskellä.

Gaia Mother Tree, Zürich HB.

Taidetta on myös syntynyt meidän olohuoneessa, josta vuoden loppua kohti muovaantui sekä videostudio, musiikkisali että jättimäinen piirustuspöytä. Tytär koristeli mm. skeittilaudan planeettoja vastaavilla ötököillä.

Tyttären ötökkämaalaukset laudalla. / My daughter´s artstuff.

Summa summarum: 2018 oli hyvä vuosi. Seuraavasta tulkoon parempi. Miten? Näin:

  • Lue lisää hyviä kirjoja. Rikastaa oloa, hidastaa ajatusten sekalaista juoksentelua.
  • Syö vastakin hyvää ruokaa. Listaa uudet lempiateriat, sillä niitä ei muistu mieleen koskaan, kun vatsassa kurisee.
  • Matkusta enemmän. Tekee ihmiselle hyvää. Se nyt vain on tosiasia.
  • Retkeile. Paljon. Vuorilla, järvillä, metsissä.
  • Kirjoita artikkeleita. Muista myös myydä ne. Tämä pitää matkabudjetin tasapainossa.
  • Käy kahvilla ystävien kanssa. Ennen lähtöäsi kohti kaupunkia muista myös kutsua joku mukaan, muuten idea ei toimi.

En resumen: el año 2018 era raro, pero bueno. Que el próximo sea mejor.

Kurzgesagt: das 2018 war komisch, aber gut. Hoffentlich wird das nächste besser sein.

Hulinaa ja huisketta eli 2. adventin viikonloppu

Tuijotin Swarowskin kristallein koristeltua kuusta Zürichin asemalla ja yritin keräillä langanpäitä yhteen. Sain tönäisyn selkään, joku astui varpaille ja minä sen kun mietin. Etsin apua hätäisesti puhelimeen kirjoittamista muistiinpanoista. Gpauppa, HB jgoyi, yeiluliike ja muut hyödylliset viitteet eivät vieneet pitkälle.

Aseman joulukuhinaa.

Saan kuusen alla jälleen kiinni yhdestä langanpäästä. Pukin asioita, niitä piti hoitaa. Marilou vain häiritsi keskittymistä ja tunnelmaa. Se riepotti 150 km tuntivauhdilla irtaimistoa pitkin seutukuntaa, vettä satoi joka suunnasta ja sateenvarjo väitti olevansa liian vanha myrskyihin. Siksi olin jämähtänyt tänne katon alle, kuusen katveeseen, ihmisjoukon muovattavaksi.

Lahjaideat kassissa viipotin pari tuntia myöhemmin kotiin. Tytär oli aloittanut piparitaikinan teon, minä tein loppuun. Hötäkässä poltetettiin pellillinen; vieläkään en ymmärrä tätä uunia, miksi ohjeen lämpötila on aina liian paljon? Pari muuta satsia päätyi piparipurkkiin. Lopun taikinan tuuppasin pakastimeen. Ehkä nekin sieltä paistuvat, viimeistään tammikuussa.

Pyykit, työt, suunnitelmat, joulukortit, rallatin ja pesin samalla vessan lattiaa. Puoli kylppäriä tuli siivotuksi, sitten tuli stoppi. Kääriydyin peittooni ja toukkana keskityin lukemistoon, annoin uneliaisuuden tulla.Ammeen kuuraan huomenna. Tai ehkä ensi vuonna. – Minustahan on tulossa hyvä lykkäämään asioita, kehun pikkuisen.

Marilou oli hurjalla päällä, aamulla pihalla oli taas sekasotku, vielä joulukuussakin tomaatin jo väsyneestä emäkasvista roikkuvista tomaateista puolet oli pitkin maata ja mantuja, harava keskellä nurmikkoa, tuolit nurin ja piharoskapömpeli oksentanut sisältönsä matkalla kieriessään kohti tontin kulmaa.

Varustauduin erämatkaajaksi, tiukalla asenteella selkä köyryssä ja jalat vakaina painoin mäkeä ylös kohti metsää ja salia. Jokiuomassa ei edes Mariloun henkäykset häirinneet, vain virtaava sade. Pysähdyin kuvaamaan monen kuukauden kuivuuden jälkeen vihdoinkin virtaavaa jokea. Pientä iloista putousta, janottavan raikasta keskikokoista ja täytenä ryöppyävää suurinta. Nyt huomaan, etten enää voikaan laittaa tähän suoraan videota. Mutta kuvitelkaa happea täynnä olevaa ryöpsähtelyä. Onhan se virvoittavaa.

Tämä on hyvä sali. Ahkerat saavat suklaatin.

Salilla oli hiljaista. Ehkä ihmiset jäivät kotiin syömään sarvia ja juomaan kahvia, katsomaan myrskyä ikkunasta. Urheiluohjaaja jakeli korista pähkinöitä ja suklaita. Että jaksaisimme. -No, jos nyt tämän kerran, kuntoilijat kursailivat.

En ehkä hehkeimmilläni, mutta lookki parani iltaa kohti.

Ilma oli kylmentynyt kotiin kävellessä. Huolestuneet otsanrypyt kertovat jäätävästä sateesta ja vaikka kuva ei tavoita tuulta, tässäkin puhalsi aikalailla tarpeeksi.

Sain sulateltua rypyt iltaa kohti ja hiuksetkin kuivaksi ja kampaukselle. Pukeuduin fiinisti, mustaa ja trumpettihihat, sillä olimmehan menossa Zürichin oopperaan. Tytär piti tavata aukiolla joulutorilla sitä ennen. Olin ehkä minuutin etuajassa ja pakenin tuulta ja märkää joulukoristemökkiin. Ikkunaan heijastuvasta kuvasta näin föönattujen hiusteni muuttuneen harakanpesäksi.

Joulutori oopperan ikkunasta nähtynä.

Tämmöisiä meille yritetään kaupata. Sisällä oli lämmin, kuivaa ja tuuletonta.

Mukava joulutunnelmaa luova hetki maailman makuja maistellen muuttui nopeaksi haukkaisuksi ja rivakaksi siirtymiseksi oopperataloon. Vegimomot olivat kyllä maukkaita nyyttejä. Tulipa nekin testattua, katon alla, vesilätäkössä seisten.

Nämä on niitä. Ihanan pehmoisia tiibetiläisiä momoja. Vegitäytteellä. Ei esteettisyydessään kummoisia, mutta tyypillisiä taikinanyyttejä.

Mitä tulee musikaalista, joka on makaaberi, mietin. Tiesin vähän juonesta, muutaman tyttären fanittaman laulukohtauksen. Ja että Sweeney Toddista, The Demon Barber of The Fleet Street on Tim Burtonin mainetta niittänyt kauhuelokuvaversio, jota tähditti Johnny Depp.

Ylväs Zürichin ooppera. 

Epäilen, että yleisö oli kirjavampaa kuin muissa ensi-illoissa. Leopardipukuisen daamin perässä portaita nousi yläkatsomoon reikäfarkkuinen teepaitatyttö kangaskasseineen, vastapäisessä loosissa istuvat nuoret miehet saketeissaan ja rusetit kaulassa; he ottivat yhteiskuvia. Ja La Lupa! Zürichin ekstravagantti kypsään ikään ehtinyt laulajalady, joka loisti punaisessa tukassaan ja kulmakarvoissaan, vihreissä hulmuavissa vaatteissaan.

Tästä se lähtee. Itse eityksessä ei tietenkään saanut kuvata.

Siristin silmiä, kuikuilin ja etsin, sillä lavalla kuorossa oli myös Laura Missuray, Kotkan tyttöjä. Joukkokohtauksissa väkeä oli vain niin paljon, voi niitä helmoja, hattuja. Luulen valon kohdistuneen hänen kasvoihinsa, luulen tavoittaneeni sopraanon, mutta meni kyllä arvaamiseksi. Viereisellä rivillä herrasmiehellä oli oopperakiikarit. Meidän tavalliset kiikarit olisivat saattaneet herättää huomiota, sillä ne eivät olisi sopineet iltalaukkuun. Ehkä ne olisi voinut laittaa kaulaan roikkumaan ja väittää asusteeksi.

Ei mulla muuta.

Mitäkö pidin musikaalista? Siinä on kaikki moraalisesti ja muutenkin väärin; ehkä tarinan voima perustuu katharsikseen. Toteutus oli huima! Yksinkertaisin lavastekikoin erittäin vaikuttava, isot kohtaukset erittäin hallittuja ja voimakkaita, aivan upeita laulajia, Sweeney Toddina bassobaritoni Bryn Terfel ja massiivinen orkesteri, laskujeni mukaan mukana neljä bassoa, kahdet urut ja piano. -Ja loppukaneetiksi toteaisin, että tämän jälkeisille päiville ei kannata suunnitella jauheliharuokia.

Entä ne langanpätkät? Sweeney Toddin jälkeen en enää muistanut mitä ne edes olivat. Monta asiaa tuli tehtyä. Monta jäi tälle viikolle. Alan taas pikkuhiljaa kokoilla uusia. Ehkä saan niistä kiinnikin.

Oh näitä koristuksia. 

En resumen: Un fin de semana del fin de año loco. Con compras de navidad, cocinar galletas de navidad, un poco trabajo, tormenta de varios días, una visita superrapida a la feria de navidad y el musical Sweeney Todd, el bárbero diabólico de la calle Fleet, el la opera de Zurich. – Ahora es el momento de tranquilizarse. O tal vez en el año próximo.


Kurzgesagt: Ein verrückte Wochenende mit viel los. Ein bisschen Arbeit,  Guetzli backen, versuchen nicht mit dem Sturm Marilue wegzufliegen, schnelle besuch in Weihnachtsmarkt (wegen Wind und Regen), schnell Geschänke jagen (Marilue ist schon wieder Schuld) und zum Schluss el Musical Sweeney Todd, The Demon Barber of The Fleet Street, im Opernhaus Zürich. Jetzt werde ich mich ausruhen. Oder vielleicht nächstes Jahr.

Ensimmäinen henkäys jouluilmaa

Nousen portaita ylös Grossmünsterin kirkkoa kohti ja puolivälissä askellusta tuoksu saavuttaa nenän. Täällä selvästikin lämpenee Glühwein.

Kirkon edustalla seisoo kaksi kuusta. Pieniä, mutta ystävällisiä. Vieressä on puheensorinaa, höyryäviä kuppeja. Myyjiä, jotka odottavaisina katselevat ohikulkijoita.

Myö tässä ootellaan joulua.

Aurinko painuu kotivuoren taa. Paletillinen sinisiä sävyjä värittää taivasta, kaukana häämöttäviä Alppeja ja järven selkää. Jouluvalot syttyvät; siirrytään päivästä iltaan.

Tuolla jossain ne häämöttää. Alpit.

Kaupungilla on enemmän väkeä kuin arkena. Pian Zürich olisi liian pieni meille kaikille. Tungoksessa joka toinen vaikuttaa puhuvan jotain espanjan versiota.

Iltahämärän koittaessa koristeet alkavat loistaa.

Piipahdan luksuksella kuorrutetussa tavaratalossa herkkuosastolla ja koen hetkellisen sekoamisen. Silmäni liikkuvat oikealta vasemmalle ja taas takaisin niin nopeasti, etteivät aivot hetkeen ehdi rekisteröidä mitä näen. Miten kauniisti järjestykseen aseteltuja sokerista taiteiltuja kuvioituja makeisia! Miten hienoja suklaatähtiä, limittäin kultaisessa tuokkosessa, kultaisilla nonparelleilla koristeluja! Kymmeniä suklaalevyjä, joita en ollut koskaan nähnyt ja joita haluaisin maistaa! Pysähdyn hengähtämään ja tarkastelen hintalappuja. Se rauhoittaa kummasti. En sittenkään ole valmis maksamaan kymmeniä frangeja makeasta, oli laatu tai määrä mikä tahansa. Mutta löydän yllätyksen joulukalenteriin.

Ovella saan lähtiäisiksi sveitsiläisen joulupiparin, Mailänderlin. Maku tuo mieleeni Sylvian, naapurin mummelin. Hänen piparinsa maistuvat aidommille, tietenkin. Voille ja sitruunankuorelle. Ja tuoksuvat koko talossa. Mutta astun piparin myötä askeleen lähemmäs joulumieltä.

Singing Christmastree

Bahnhofstrassen sivukadulla laulavasta joulukuusesta kantautuu säveliä koko kortteliin. Puuhun on kiivennyt Voice and Music Academy Zürich:in kuoro. Bändi sentään jäi juurelle. Täälläkin tuoksuu mausteiselta viiniltä ja sulaneelta juustolta. Vähän on vappu-tunnelmaakin; tanssahtelevan isän olkapäillä istuvaan lapseen kiinnitetty joulupukkipallo leijailee musiikin tahdissa.

Kävelykadun loistetta.

Valot yössä tekevät kaupungista lempeän ja kutsuvan. Arjen askeleet hidastuvat, kylmässäkin pysähdellään, katsellaan. Jonotellaan rauhassa kojujen edessä. Ollaan hakemassa tunnelmaa.

Zürichin valoja.

Tai sitten ruokaa. Olen nälkäinen, niin nälkäinen, etten pääsisi näillä energioilla omien patojen luokse, sanoo vatsani. Jo kuoron toisesta biisistä lähtien olen alkanut nähdä silmissäni hollantilaisen perunakioskin valikoimat. Ranskalaisia hollantilaisella reseptillä, ketsupilla, majoneesilla, hollantilaisella kastikkeella, ties millä soossilla. Suuntaan määrätietoisesti Zürichin Joulukylään, Zürcher Wienachtsmärt, oopperan edustalle. Ja jumitun kuumien juomien kanssa seisovaan massaan.

Täällä ei kiiruhdeta, se on selvää. Yritän keskittyä tutkimaan tarjontaa, haistella tuoksuja. Tähän nälkään kelpuuttaisin vaihtoehtoisesti kuuman sandwichin. Wesley´llä olisi taikinanyyttejä, joita leivottaan lasi-ikkunaisen kioskin sivupöydällä ja joita haluaisin maistaa, mutta samaan ovat päätyneet aasialaisturistit ja puoli kaupunkia. Wesley´s kitchen on tuttu aseman kulmilta. Kioskin luukku aukeaa jo aikaisin; talvella sen ikkunoita pitkin valuu tiivistynyt höyry. Turistit hakevat kotimaista aamupalaa, zürichiläiset lounasta. Wesley on kova tekemään töitä.

Täältä löytyy joulukylä.

Löydän ostereita. Mutta kolme annoksen osteria vaatisivat toisen hetken, eivät huutavaa nälkää, vaan rauhaa ja keskittymistä. Ja sitä sampanjaa. Sillä olen syönyt aiemmin ostereita vain mielikuvissani, enkä ole aivan varma kuinka niihin suhtautuisin. Varmaankin samalla tekniikalla kuin etanoihin Norsunluurannikolla. Suuhun ja alas. Etanat olivat kyllä kiehuvassa maustekastikkeessa, joka oli maukasta.

Tuulimylly vetää puoleensa nälkäisiä kuin lamppu hyttysiä.

Proosallisia perunoita himoittiin selvästikin enemmän kuin ostereita. Maistelin jonossa kauramaitoon tehtyä chaita, jonka mausteet olivat juuri sitä mitä kaipasin. Täyteläisiä, monipuolisia ja ilahduttavia, joulunsävyisiäkin.

Ranskalaiset, edes hollantilaiset, eivät kyllä liity jouluun, sanon minä. Eivätkä varsinkaan sveitsiläiseen jouluun, luulen minä. Mutta sijansa niillä näyttää olevan. Lämmin tötterö kädessä, ensimmäistä maistaessa, luulen nousevani taivaisiin. Soossin vähetessä tajuan, että laatukontrolli on kyllä pettänyt. Ehkä alkuvaiheen stressiä? Saan mini-annoksestani viikon suolat ja tötterön pohjalta kuivia murusia. Murr.

Oh miten herttaista; ranskalaisia ja joulukoristeita.

Vetäydyn torilta kohti bussipysäkkiä. Kauempaa katsottuna jouluun on vielä aikaa. Kiire ja tekemiset pyörivät kilpaa sen ympärillä. Mutta tehtävä on täytetty. Ensimmäinen kontakti jouluun otettu. Ei täydellistä, mutta kyllä se tästä. Pikkuhiljaa.

Jossain tolpan valojen takana on joulukylä.

En resumen: Hice una vuelta en Zürich, buscando el atmosfera de diciembre, respirando el aire navideño por la primera vez.

Kurzgesagt: Ein Spaziergang in Zürich, auf der Suche nach der Stimmung, und Düfte vom Dezember.

Mitä costaricalais-suomalaisessa perheessä syödään?

 

 

Viikon ruokapäiväkirjasta tuli dokumentti tähteistä. Pöydässä oli vaihtelevasti yksi, kaksi, kolme tai neljä henkilöä, eikä edes kristallipallo kyennyt kertomaan etukäteen minkälainen porukka oli luvassa. Siksi ruokaa jäi useimmiten jäljelle reilusti.

Teen aina viikoksi ruokasuunnitelman ja ostan aineksia niin, että osa on pitempään säilyviä, jotta voin jarrutella kokkaamisten kanssa, jos ja kun on tarvetta. Välillä se tarkoittaa sitä, että syön itsekseni samaa soppaa toistamiseen, toisinaan täytyy keksiä lisuketta, kun porukkaa vastoin kaikkia odotuksia, onkin yllättäin enemmän.

ruoka pk ke kurpitsakeitto

Kurpitsakeittoa

 

Kirjasin ensimmäisen aterian keskiviikolta. Päivällä syötiin belugalinssikeittoa, joka on yksi suosikeistani. Mustia linssejä kutsutaan myös kasvissyöjän kaviaariksi. Keitettynä ne menettävät väriä, mutta muhkea maku pysyy.

Illalla Halloweenia mukaillen keittyi hellalla seuraava keitto. Ajeltiin ylös kotivuorelle hakemaan kurpitsoita ja kuten usein käy, me olimme myöhässä, eikä pellon kulmassa olleesta myyntipaikasta ollut jäljellä edes telttaa. Lähikaupan kurpitsalaari sekin näytti onnettomalta, mutta keittoaineet löytyivät. Paahdoin päälle kurpitsan siemeniä ja lisukkeeksi näpertelin nakkimuumioita, jotka kyllä muistuttivat jotensakin kapaloituja vauvoja. Nakkeja emme syö kovinkaan usein ja monesti ostan kasvis- tai tofunakkeja. Mutta näihin käytettiin perinteistä ja sydäntautilääkärin kammoamaa reseptiä: aitoja nakkeja ja lehtitaikinaa.

ruoka pk ke nakkimuumiot

Nakkimuumiot

 

Torstaina jatkettiin edellisen illan linjaa eli kurpitsakeittoa oli aika reilusti. Sen lisukkeeksi söin arjen nopeaa perussaalaattia balsamicolla ja oliiviöljyllä sekä Urkonrbrot, jyväisää spelttileipää tekemälläni humuksella ja avokadolla.

ruoka pk to kupr keitto salaatti humus avocado

Kurpitsakeittoa, spelttileipää humuksella ja avokadolla

 

Illalla kaavin lautaselleni vielä linssien jämät ja varsinaisena pääruokana oli kinkkukiusausta. Ei mikään vakioruoka meidän perheessä, mutta jostain syystä syksyisin herää tarve syödä jotain tukuisaa ja maukasta. Lisukkeeksi humusta, broccolia ja perussalaattia. Aika kirjavalta näyttää, varsinaista cross-kitcheniä. Varsinkin Aldolla, jonka lautasella costaricalaiseen tapaan on aina pari kourallista riisiä. Kuulemma hyvin menee riisi kiusauksen kanssa. “Otatko perunaa vai riisiä?” on turha kysymys. Ne eivät kuulemma ole vaihtoehtoja. Riisi on perusruokaa ja peruna lisukkeeksi luokiteltava vihannes.

ruoka pk to kinkkukiusaus broccoli salaatti humus

Kinkkukisausta, humusta, linssejä, broccolia – aikamoista sekasotkua

 

Perjantaina palataan taas oranssiin keittoon. Listalla oli siis muutakin kuin keittoja, mutta skippasin ne ideat, sillä olin jo pitkään himoinnut tomaatti-chavroix -keittoa. Se on myös nopea tehdä ja aina maukasta. Nälkäisimmille oli lisukkeeksi nakki. Salaattiakin oli tarjolla, mutta taisi jäädä kuvaamatta. Muutenkin huomaan, että nälkä ja kuvaaminen eivät istu yhteen. Kuvat ovat hätäisesti ja dokumenttimielessä otettu. Erittäin autenttisia.

ruoka pk pe tomaattikeitto

Tomaatti-chavroix -keitto

 

Perjantai-illan ruuista kotona en ole selvillä, sillä iloisesti kassi heiluen kipaisin kolmen ystävän kanssa syömään uudehkoon kreikkalaiseen ravintolaan. Ynos vaikutti mielenkiintoiselta ja mukavalta vaihtelulta Zürichin aika samanlaisiin ruokalistoihin. Otimme neljä alkupalaa ja kaksi pääruoakaa, jotka oli tarkoitettu jaettaviksi.

Yrttipaneroitu feta mangochilihillolla ja sesaminsiemenillä oli aika kalapuikkomainen, mutta kesäkurpitsadonitsit täyttivät jo vatsaa myönteisemmin. Pitaleivän dipeistä oliivipaté oli järkyttävän suolaista, punajuuri- ja fetadipit syötäviä. Leipä hyvää – ja lämmintä. Katkaraputatar tomaattikastikkeen ja fetamoussen kera ouzolla maustettuna oli niin pieni annos, ettei kaikille riittänyt edes kokonaista katkarapua. Sekin kyllä maukasta. Pääruuiksi otimme kanaa sienten kera ja lisuketta, joka mielessäni oli kokojyväriisiä, mutta en mene kyllä takuuseen, sekä lohta kreikkalaisen pastan kera. Nälissämme tyhjensimme lautaset ehkä minuutissa. Annokset olivat puolet siitä mitä yksin tavallisesti tarvitsisin täyttääkseni vatsani. Hintaa kanalla 34 frangia, lohella 29. Loppupäätelmä: mielenkiintoisia makuja, mutta ylihinnoiteltua.

 

ruoka pk pe ilta kreikkal alkupalat

Vas. fetaa ja oik. kesäkurpitsadonitsit

 

 

ruoka pk pe pita ja lisukkeet

Pitaa ja dippejä

 

ruoka pk pe ilta alkupalat 2

Jossain tuolla alla on kolme katkarapua.

Lauantaina olin taas tyytyväisenä omien sapuskojen parissa. Lehtikaalisalaattia öljyllä ja limetillä ja sen kanssa kuumana pulpahtelevaa aubergine parmigianaa, munakoisoa tomaattikastikkeessa parmesaanin kera. Ei ehkä kovin esteettistä, mutta makunystyröitä ilahduttavaa. Lounas oli kyllä todella myöhäinen, sillä munakoisoviipaleet on ensin grillattava, soossi keiteltävä ja koko juttu laitetaan vielä puoleksi tunniksi uuniin.

ruoka pk la lehtikaalisalaatti aubergine parmigiana

Illalla otettiin kevyesti eli kurpitsakeittoa jäi vielä tällekin pienelle iltapalalle. Muumioiden lopusta kääretaikinasta syntyi purjo-juusto -pasteijat. Tuunasin lehtikaalisalaatin värikkäämmäksi torilta haetuilla pikkutomaateilla.

ruoka pk la sal keitto pasteija

Sunnuntaina nukuttiin pitkään ja aamupalasta oli tulla lounas. Hellan ääressä hääri costaricalainen gallo pintonsa parissa. Siis riisiä ja papuja, sipulia ja paprikaa sekä maustekastiketta. Sen lisukkeeksi munakasta, halukkaille pekonia ja avokadoa, luonnollisesti kahvia ja appelsiinimehua. Ja minulle, nälkäisimmälle, vielä luonnonjugurttia.

ruoka pk su gallo pinto etc

Lounaaksi syötiin samalla teemalla eli riisiruokaa sekin. Kasvisrisottoa Aldon tapaan. Costaricalaiset risotot eivät ole yhtä kosteita kuin italialaiset. Tosin sitä, mistä tämä ohje on peräisin, en osaa sanoa. Mukana on myös villiriisiä ja valkoviiniä. Lisukkeeksi salaattia ja costaricalaiseen tapaan frijoles molidos, papumössöä ja perunalastuja. Jälkimmäinen ei sekään ihan ravintotieteen oppikirjasta, mutta ehkä sunnuntaina saa?

Sunnuntai-illan ateriaksi syötiin loput munakoisoruoasta. Aika snäkkimäisesti, sillä vatsa oli vielä pömpöllään edellisistä ruuista.

ruoka pk su kasvisrisotto lehtikaalisalaatti

Maanantaina keitin taas keiton. Tofu-kookos-chili -keitto on yksi suosikeistani laimeasta ulkonäöstä huolimatta. Myönnän, etten ikinä valitsisi sitä kuvan perusteella, mutta limetillä ja korianterilla maustettu keitto ei koskaan petä. Se täyttää vatsaa ja ilahduttaa mieltä, varsinkin synkeänä syyspäivänä.

ruoka pk ma tofukookokeitto

Illaksi täytin kolme pientä kurpitsaa fetalla, maissilla ja punasipulilla. Nämäkin ovat meidän syyssuosikkeja. Koska pöytään ilmestyi neljäs ruokailija, taioin lisukkeeksi pakastimen aarteita eli paistettua kalaa.

ruoka pk ma ilta täytetyt kurpitsat

Tiistaina – ylläri ylläri – oli jämiä. Loput kasvisrisotosta ja kurpitsaa. Hyvin tavallisen näköinen arkilautanen meillä. Minulla. Aldon lautanen näyttäisi erilaiselta, koska siinä on se riisikasa. Siis jos olisi jotain muuta ruokaa kuin risottoa. Riisi risoton kanssa olisi jopa costaricalaiselle liikaa. Mutta sen sijaan risoton kanssa tarjoillaan usein joko niitä perunalastuja – tai ranskalaisia.

ruoka pk ti lounas

En resumen: Què  se come en una familia finlandesa-costarricense? En el otoño a menudo sopas anaranjadas, de calabazas, tomates o de lentejas. Y obviamente muchos restos…y por su puesto gallo pinto. Al menos en los desayunos de domingo. Con huevos, a veces tocineta, pan, café, juguito y por su puesto – con aguagate.

Kurzgesagt: Was isst man in einem finnisch-costaricanischen Familie? Im Herbst viele Orange Suppen, mit Kürbis, Tomaten oder Linsen. Und offensichtlich oft auch resten…und natürlich gallo pinto, Frühstück mit Reis und Bohnen, serviert mit Eier, Speck, Avokado, Kaffee, Orangensaft und Brot. 

 

Tatti siellä, valmuska täällä eli kuinka hurahdin sieniin

Käpöttelin Lapin Ivalossa hiekkatietä pitkin ja yhtäkkiä tiesin minne matka jatkuisi. Tämä on oikea suunta – kohti satoa. Johan se näkyi maamerkeistäkin. Tatit kutsuivat.

sienet 9 tattimerkitty tie

Hyvistä sienipaikoista ei puhuta. Sujahdetaan vain salakähmäisesti tumma takki päällä mahdollisimman tummien kuusien lomaan, huomiota herättämättä. Ja palataan kori täynnä, ilme muikeana, mutta ei rehentelevänä. Kateus herää henkiin joka tapauksessa.

Jatkoin kuitenkin samaa reittiä ja odotin seuraavaa merkkiä. Nämä kasvoivat keskellä tietä. Vierivieressä, toistensa lomassa. En tiennyt mitä lajia ovat. Syyssienien heimoa, oletan.

sienet 8 tiellä

Tänä toisena vuoden puolikkaana olen päässyt kolmesti syksyyn ja ruskaan. Ensin punertavaan Lappiin, sitten keltaisena hohtavaan Kotkaan ja nyt odottelen maiseman kellerrystä Zürichissä. Sveitsissä on surkeat olosuhteet sienille, kuivaakin kuivempaa. Silti kuulemma lähimailla tuuppaa erityisesti tatteja.

sieni 11 joku sieni 2

Mutta voi pojat, miten Lapissa oli sieniä. Juuri sammalikosta tai jäkälän keskeltä putkahtaneet ovat herttaisia, mutta kiinnostavimpia ovat kypsään ikään ehtineet, muodoltaan vääristyneet tai nakerretut yksilöt. Ei tietenkään syömismielessä, vaan ihan vain esteettisesti.

sieni 13 joku sieni 3

sieni 14 joku sieni 4

otsamo 16 kärpässieni

Käyn metsässä kuin taidenäyttelyssä. Kuvaan kaikki ja haistelen maastoa nuuskutellen. Tunnen metsänpohjan pehmeyden ja kompastelen välillä juuriin. Makaan melkein mahallani ja annan kosteuden imeytyä polviin. Ihan sama. Kuvakulma on mahtava.

sienet 2 kangassienet

Kangassienet saattoivat saada takiani kolhun itsetuntoonsa. En keränneet yhtäkään, silloin kun olin liikkeellä korin kanssa, koska olevinaan oli parempiakin tarjolla. Mutta ovathan ne niin sympaattisen näköisiä. Mikä siinä lie.

sieni 15 sieniä kannossaLepotauolla istahdin mättähälle. Kuulostaa helpolta, mutta oli tehtävä töitä löytääkseen kohdan, jossa ahterin alla ei  olisi sieniä tai marjoja. Kivilläkin kasvoi puolukoita ja mustikoita.sienet 4 koivetMakailin hetken taivasta katsellen ja ottaen energiaa maastosta. Eli selkää rentouttaen. Kehitin myös uuden selfie-lajin: sienilfie. Tämä oli se hetki, jolloin aloin epäröidä höpertymistä metsän ominaistuoksujen huumaamana.

sienet 3 sienielfieMutta kierähtäessäni vatsalleni tajusin, että puolukan varpujen korkeudelta on mahtavat näkymät. Shampanjalaseja muistuttavat pikarijäkälät ovat aina olleet suosikkejani.

sieni 12 puolukka ja jakalaasienet 6 pun sienisieni 10 joku sieni 1sieni 7 puolukka paallaEn lopulta löytänyt yhtään himoitsemaani tattia. Johtunee siitä, että reissuseuralaiseni olivat tyhjentäneet paikat. Ja kenties myös siitä, etten lopulta kulkenut syötävän, vaan metsän lumon perässä.sienet 2 tatitEn resumen: Fui en Laponia en el otoño al bosque. Y regresé con una canasta llena de fotos de hongos.

Kurzgesagt: Ich war im Herbst im Wald in Lappland. Und habe kiloweise Pilze gesammelt. Genauer gesagt, Fotos von Pilzen.

 

 

 

%d bloggers like this: