Kummallisten aikojen matka

Kummallisten aikojen matka

Mietin sitä pikkuisen huonosti nukutun yön jälkeen (myrskytuuli suihki ikkunasta sisään, läpsytteli kylpyhuoneen suihkuverhoja ja poistui, Costa Rican lanko lähetteli viestejä tulvivasta vedestä ja tilanteesta pihalla, naapurin työmaalla aloittivat reippaasti paukutellen ja edellisiin tapahtumiin nähden liian aikaisin), että pitäisikö? Kannattaisiko? Olisiko parempi, jos?

Matkustaminen jakaa ihmisiä. Mutta ehkä te, jotka ette pääse, halua, voi, sittenkin katselette mielellänne kuvia. Ja te, jotka pääsitte, halusitte ja voitte, samoin katselette mielellänne kuvia. Nimittäin Suomesta.

Kaksi vuotta mennä hurahti edellisestä käynnistä sinivalkoisella maaperällä. Eron huomasi tietenkin koronarajoituksina, mutta myös uusina rakennuksina, teinä, liikkeinä. Ihmiset olivat samoja, ihania. Olen iloinen rajoitetuistakin tapaamisista ja uskallan toivoa seuraavaa mahdollisuutta, lisää kohtaamisia.

Siinä vaiheessa, kun en vieläkään voinut uskoa istuvani lentokoneessa, näin Zürichin ja kotitalon ilmasta käsin. (Kyllä se siellä pilkottaa, siristä, siristä!)

Toisessa todellisuudessa olin kuin Liisa Ihmemaassa. Todellakin Helsingissä. Oli pakko puraista välittömästi karjalanpiirakkaa, vahvistaakseni kokemukseni aitouden. Kyllä. Tämä on Suomi ja minä sen kaduilla.

Meri. Heti sen äärelle. Zürichinjärveä on nyt tuijoteltu pari vuotta niin hartaasti, että pitkälle jatkuvan ulapan äärellä tunsin vihdoin hengittäväni kunnolla. Löylyn terassilta meitä ei vienyt sisään edes katon läpi niskaan ja ruokaan valuva rankkasade. Otimme sen mukana mahdollisesti tulevat kolibakteerit lintujen jätöksistä eksoottisena lisänä.

Katselin silmiin lokkeja, jotka tuntuvat zürichiläisiin serkkuihin verrattuna vallattomilta velmuilta. Tämä käänsi selkänsä lokkikarkottimelle ja tarkkaili ranskalaisten saatavuutta.

Aterialla meitä oli terassilla kaksi seuruetta. Se toinenkin Sveitsistä. Mies ihmetteli kauppatorin liepeillä näkyvää rakennusta, jossa oli Ruotsin lippu. Rouva tiesi, että täällä on käytetään molempia lippuja, sekä Suomen että Ruotsin.

Tässä kohtaa aivo nyrjähti, en enää tiennyt mitä katselen. Helsingin tornitaloprofiili puupurjeveneineen oli ilmestynyt sillä aikaa kun olin toisaalla.

Sen jälkeen, kun vaivihkaa olin käynyt ihastelemassa vähän etuajassa ilmestynyttä kirjaani kirjakaupan uutuudet-hyllyssä, siirryin reissun pääkohteeseen Kotkaan. Kaikki paikoillaan. Vanha satama, merimuseo, Sunila ja laivat.

Kotkan muurahaiset ovat suurempia kuin muistankaan.

Täälläkin oli hengitettävä keuhkot täyteen meri-ilmaa. Näkymä on se tutuista tutuin. Paitsi satama. Se on kasvanut Mussalon kärkeen lapsuuteni jälkeen.

Sveitsin jälkeen pohjoisen valo on kuulas ja ihmeellinen. Yritin imuroida sitä muistini täyteen.

Aamu kallioilla on rauhaisa. Liikkeellä on pari lokkia, joutsen, kaksi kalastajaa ja me. Täällä on pysyvyyttä ja turvallisuutta, jota maailmasta puuttuu juuri nyt. Mieleeni tuli jäädä makaamaan vatsalleen kalliolle, pää tietenkin mäessä ylöspäin, ja ladata itseni täyteen maaäidin energiaa. Olisin saattanut valua mereen. Nämä tuppaavat olemaan liukkaita.

Pääsin harmittelemaan, etten ole taidemaalari. Tämän pilvien leikin lätäkössä, taivaan ja maan sulautumisen, olisin halunnut ikuistaa. Niin ja taas sen ihmeellisen hohtavan kuulauden.

Merituuli teki myös selväksi sen, ettei näille seuduille kannata tulla hiukset auki.

Maastossa oli havaittavissa syksymäisiä värejä, ehkä kuitenkin kuivuudesta.

Haistelin varastoon saunan tuoksua, piipusta leijuvaa savua.

Rauha. Mökin ikkunasta voi seurata lokkeja, tiiroja, silkkiuikkuja, satunnaisia ohi soutelijoita tai moottoriveneilijöitä. Tai vain tuijotella veden liikkuvaa pintaa. Laittaa silmät kiinni ja kuunnella liplatusta.

Etsimme saaresta aarteita. Rantakäärmeen nahka, supin läjä ja rikkoontuneita raakun kuoria.

Kannan tämän hellan poltinmerkkiä jalassani, kun kekäle sulatti varvastossun kinttuuni lapsena. Jo silloin rakastin tulen rätinää, uunin luukun loksahdusta.

Syömme eväitä ja soutelemme toisaalle, muille vesille.

Ulpukat ja lumpeet keinahtelevat hetken soutuveneen laineista, sen jälkeen on taas tyyntä.

En resumen: Un viaje, a lo cual ni creía. Los pies en el golfo de Finlandia, viento del mar y el finlandés. Un momento de acordarse se como era yo, cuando vivia allá.

Kurzgesagt: Eine Reise, woran ich nicht glauben konnte. Die Füsse in Finnischer Meerbusen, Meeresbriese und Finnisch. Für ein Moment habe ich mich erinnert, wer war ich, als ich dort wohnte.

Minä ja mun kieli, siis suomen kieli

Minä ja mun kieli, siis suomen kieli

Sähköpostissa kumottelee vahvistukset lennoista Suomeen; aivan käsittämätöntä ja iiihanaaa. Kaikki Suomi-jutut ovat olleet pakasteessa tähän asti. Muistan silloin tällöin pohjoisen uusien perunoiden aromin tillin kera; vahvempi kuin missään tai sen miltä tuntuu saunan jälkeen, mutten toisaalta ole hirveästi kiinnittänyt näihin tuntoihin huomiota. Olen kirjoitellut ihmisten kanssa, en ole sopinut treffejä, tietenkään, koska tämä tilanne, eikä mitään voi suunnitella.

En silti ole hirveästi ikävöinyt, juuri siksi, ettei tulevasta tiedä sitäkään vähää mitä ennen. Mitä sitä turhaan. Kaikki voi muuttua päivässä tai parissa.

Putous. Wasserfall. Waterfall. Catarata.
Lentävä olento. Fliegendes Wesen. Flying creature. Un ser voladora.

Nyt kun vaikuttaa siltä, että ehkä vuoristohiekkaiset kenkäni sittenkin kohtaavat tänä vuonna etelä-Suomen rantahietikon, on päässä alkanut jyllätä. Kuuntelen tikkana kieltä, jota käytetään ajankohtaisohjelmissa, sarjoissa ja tositeeveessä, sillä kuten tytär sanoi, meidän suomi on mummosuomea. Se ajoittuu 90-luvulle, jolloin siirryin yksityiseen kielikuplaan sveitsinsaksan keskelle.

Olen yrittänyt päivittää sanastoani niin, etten ainakaan vaikuta täysin pöntöltä, mutta nuorisokieltä en tietenkään hallitse, se on etuoikeuteni keski-ikäisenä. Silti kirjoitushommissa on tullut erilaisia väittelyn aiheita.

Osan olen pistänyt kotkalaisuuden piikkiin; värikäs sanasto ei aina avaudu ulkopaikkakuntalaisille. Lapsuudenkodissa puheessa on myös vaikutteita on eri puolilta maata. Ja sitten on ne sanat, joita en kai koskaan ole pohjimmiltaan ymmärtänyt tai aina käyttänyt väärin. Todella noloa.

Gladiolukset. Gladiolus. Gladiolen. Gladiolas.
Minä. Me. Ich. Yo.

Ihan juuri, elokuun puolivälissä ilmestyvässä Reppu ja reitti – Patikkapolkujen Sveitsi -kirjassa tarvitsin moneen otteeseen sanaa, joka kuvaisi pyöreää reittiä, siis lähtö ja paluu sijoittuvat yhteen ja samaan pisteeseen. Puhuin ympärilenkistä, jota olemme aina Kotkan perheessä käyttäneet. Sitä ei ollut kuullut kustannustoimittaja, eikä kukaan muukaan kustantamossa. Rengasreitti ja joku toinen, jota en nyt löydä, enkä muista, kyllä ymmärrän, mutta ne eivät todellakaan kuulu omaan arkisanastooni, enintään saariston pyöräreittiä kuvaamaan.

Kotkalaisuuksia osaan jo bongailla teksteistäni aika hyvin ja toisinaan pyrin ne korvaamaan jollain ymmärrettävämmällä sanalla, täällä blogissa taas viljelen kaikkia kukkasia sitä mukaa, kun niitä singahtelee. Sillä kielen diversiteetti lähtee tietenkin omilta juurilta. Sitäpaitsi nyt kukoistavat Lappi-romaanit pitävät nekin sisällään kymmenittäin sanoja, joita ei tunne edes google. Myönnän siis ihan häpeilemättä hakeneeni selityksiä. En ymmärrä aina kaikkea.

Ukkonen. Thunderstorm. Unwetter. Tormenta electrica.
Viljapelto. Cropfield. Getreidefeld. Un campo de cereales.

Sitten on nämä puhekielen uudet jutut, ei pelkästään sanasto. Kuten esimerkiksi intonaatio, puheen sävelkulku. Mielestäni parikymmentä vuotta ulkomailla, kotiespanja ja katusaksa eivät juurikaan kuulu puheessani. Mutta odottakaapas, kun olen Suomen kamaralla. Yhtäkkiä sopertelen ja nuottikin on hukassa.

Helsingissä on selvästikin uusi nuotti, sosiaalisen median puheen kulku. Hyvin monen Insta-storyt kuulostaa samalta kuin Laura Friman, myöskin siis radioääni. Se on uutta. (Julistan minä täältä kaukaa.) Itselleni jäi päälle töiden takia Ylen uutisnuotti ja vielä pari vuotta sen jälkeen, kun olin jättänyt Pasilan, luin lapselle iltasatuja kuulemma samaan tapaan kuin ulkomaanuutisia.

Ja se englanti. Meillä kotona puhutaan sekametelisoppaa, jossa on espanjaa, suomea, saksaa, sveitsinsaksaa, englantia ja ajoittain vielä italiaa ja mitä nyt kohdalle osuukaan. Ja sille on selitys. Mutta – miksi suomenkielisiin sarjoihin on vuorosanoihin kirjoitettu englantia? Siksi, että ainakin pääkaupunkiseudulla (muualta ei ole todisteita) englanti on pesiytynyt ihmisten puheeseen. Englanti on se, joka rytmittää ja maustaa lauseita, vähän puhelimen emojien tapaan. Siitä ulkosuomalaisena ja kieltä hoivaavana tekstinikkarina olen vähän järkyttynyt. Siis OMG.

Joten, see you, gotta go. Miettikää asiaa ja ihmetelkää esim. miten blogin kuvat yhtään liittyy teemaan. Ei sitten yhtään. Tai kyllä sittenkin. Se on se ympäristö, jossa lähellä Alppeja kaikaa myös suomi.

Se lähestyy. It´s coming. Es kommt. Ya viene.

En resumen: Mi finlandés ha estado hibernando, rodeado por español, alemán, alemán suizo, inglés…Pero ojalá pronto tenga la posibilidad de refrescar las expreciones, para no hablar como alguien, quien se quedó en las noventas.

Kurzgesagt: Mein Finnisch hat sich in den letzten Zeiten im Winterschlaf befinden. Bald hat sie hoffentlich eine Chance sich zu erholen, so dass ich nicht so rede, wie jemand der in den 90er Jahren geblieben sei.

Alppimännyt, henkeni pelastajat

Alppimännyt, henkeni pelastajat

Siellä helteissä on ehkä vaikea kuvitella, että Sveitsissä eletään apokalyptistä sadekesää. Vettä on tullut täysillä ehkä jo kuukauden, pienillä tauoilla, mutta kuitenkin. Järvet ja joet on piripinnassa tai jo yli sen, osassa vuoristoa lumipeite, Zürichin kaupungin alueella myrsky kaatoi puita, tönäisi helikopterin nurin, hajoitti paikkoja. No tätä lähdettiin pakoon, Sveitsin itäiseen sakaraan, missä piti olla suht kuivaa.

Yhtään ei tiedetty mihin ollaan menossa, autojuna tuli eteen ihan puskista ja kylä oli yllättäin kuin vanha töppönen, mukava ja kotoisa.

Zernezin iltaa.
Zernez in the evening.
Iltakävelyllä kurkattiin minkä joen yli lähdetään polulle.
Went to check which river to cross in the morning.
Näkymät hotellin ikkunasta.
The view of the hotel window.

Zernez on Engadinia, missä taloja koristellaan ja ihmisten ystävällisyys tuntuu ylitsepursuavalta. Siis Zürichiin verrattuna.

Pikkuruisen hotellin omistaja halusi ihan välttämättä puhua retoromaania, oli sitä mieltä, että kyllä me espanjan pohjalta sitä ymmärretään. Noh, jotakuinkin. Suomikin auttoi; ei ollut epäilystäkään, mikä oli Tualetta.

Puusilta toimii porttina reitille.
Wooden bridge is the gate to the path.
Zernez

Zernez on ihan kansallispuiston kyljessä ja reitti ylös kohti Chamanna Cluozzaa kohti, siis puiston majataloa, lähti muutama sata metriä hotellilta. Ajattelin, että sinne ja takaisin on varmaan ihan hyvä retki, mutta paikanpäällä todettiin, että tästä voisi vielä jatkaa saman verran eteenpäin ja tulla bussilla takaisin. Infrastruktuuri on ihan mahtava erämaassakin.

Puusillalta lähdettiin peltojen poikki, lehtikuusimetsässä nousevaa vuorta ylös ja lumihuippujen vieressä oltiin ihan pyörryksissä kauneudesta. Pistettiin menemään lopulta koko reitti, kansallispuiston etappi 6, Zernez-Vallun Chafuol. Ja siis täysin autio puoliväliin asti. Ei ketään missään. Muurahaisia lukuunottamatta, siis. Toisella puoliskolla vastaan tuli kaksi alppivaaria ja meidän istuessa tauolla, ohitse kulki hengästynyt nuorukainen.

Ollaan jo suht ylhäällä.
Already climbed a bit.
Ensimmäinen ilmava kohta.
First tricky part of the path.

Siinä vaiheessa, kun sopivan leveä polku oli suljettu ja kierrettiin yläkautta pienempää ja “ilmavaa” reittiä, kuten Honigbergin Sanna osuvasti sanoo, olin, että hm…mutta omaksumallani tekniikalla, aivan pieniä askelia töpöttämällä selvitin kohdan helpohkosti. Kiitin luontoa siitä, että oli kuivaa, sillä näille jyrkänteille, sorapoluille ja avoimille rinteille en todellakaan lähtisi sateen jälkeen.

Hermoni pelastajat: matalat männyt. Hyviä tarrattavaksi. My saviors: the low alpine pines. Good to grab.
Joki ylitettäväksi.
A river to pass.
Vielä pieni nousu majatalolle.
Still a bit up to the Chapanna.
Paussi majatalon pihalla.
A break by the alpine inn.

Luonnonpuistossa ei saa yöpyä muualla kuin majatalossa ja sekin oli vähän vaiheessa eli palvelut oli rajoitettu ruokaan ja vessaan. Meidät vastaanotti kaivuri ja rakennustyömaa; meneillään oli remppa, selvästikin katon teko ja pihamaan muokkaus. Tähän mennessä oltiin noustu n.700 korkeusmetriä, joten mielellään istahdettiin hetkeksi. Sapuskaa lennätetään mökille helikopterilla ja päivällä on tarjolla pientä purtavaa, makkaroita, kaakkuja jne. Omat eväät voi myös pistää pöytään, onneksi, sillä olin ladannut repun täyteen. Juotiin viisi kuppia kahvia ja neljä pientä tuopillista vettä. Hämmästelivät meidän kapasiteettia.

Kyselin jatkosta, sillä oikeastaan en halunnut palata samaa reittiä takaisin, sillä tuntemattomaan on helpompi suhtautua ilman huolta. Oltiin sitä mieltä, että kevyesti taitetaan vielä toiset 700 korkeusmetriä, siitä ei ole kyse. Lähinnä ongelmakohdat kiinnostivat. “Kyllä suomalainen pystyy, jos berliiniläinenkin” totesi penkillä istuva ja kirjoitteleva paljasjalkainen nainen, henkilökuntaa siis, mutta tällä kertaa hän oli vain tullut moikkaamaan partneriaan.

Apua kaapelista.
Help from the cable.

Se kohta, missä polku oli enintään 15 senttiä ja avoimessa rinteessä, olisi varmistettu kaapelilla, meille kerrottiin. Kun sen keskipaikkeilla maasto olikin valunut laaksoon ja pidin koukuissa roikkuvasta turvasta kiinni, mietin kuinka suhtautuisin siihen, että harpatessa heilahtaisin rotkon puolelle. Käsivoimat on hyvät, mutta silti. Oli pakko luottaa kaapeliin, joka on siis sen verran löysä, että antaa periksi.

Aldo odotteli osuuden alussa, ettei kiskoisi turvakaapelia kriittisellä hetkellä. Loikkasin ja taputtelin itseäni henkisestä voitosta.

Haastavampi pätkä, onneksi lyhyt.
The tricky part, luckily short.
Mukavampi osuus.
A much nicer path.
Appenzellin Biber, hyvin makea ja täynnä energiaa. Appenzeller Biber, really sweet and full of energy.
Hymyä riittää, yli kilometri noustu. Still smiling, climbed already more than a kilometer.

Reitti on vuoristopatikkapolku ja vaativa sellainen. Huomaan kehittyneeni, menen hitaasti ja huolellisesti, enkä kuluta voimia panikointiin. Silti vaelluskengät on saatava vaihtoon. Jyrkässä irtokivikohdassa lähdin valumaan alaspäin, polkua, en itse seinämää.

Lehtikuusimetsän ja Cluozzan kanjonin jälkeen noustiin murmelivyöhykkeelle. Niittymäiset rinteet oli täynnä sinne tänne vilkkaasti enemmän tai vähemmän lyllertäviä otuksia, pienokaisista aikamoisen kokoisiin rontteihin. Päästiin lähemmäs kuin ikinä ja yhdessä murmelin kanssa todistettiin saksanhirvien laukkaa ylhäältä kohti laaksoa. (Pieni videopätkä löytyy Instagramin highlights-kohdasta.)

Niityillä on kiva kävellä.
Meadow paths are nice to walk.
Murmelihan se siinä.
A marmot came to say hi.

Niityt oli vaaleanpunaisten ja kirkkaan sinisten alppikukkien läikittämiä ja Murterin kohdilta avautui aivan uskomattomat huippurivit. Ylistin päätöstä jatkaa matkaa ylöspäin ja vielä toistamiseen, kun näimme joitakin kauriita tai ehkä saksanhirvien perhettä jälkikasvuineen ja gemssejä lepäilemässä suojaisessa rinteessä, sekä toisella puolen muutaman gemssin aterioimassa lumiläikkien vieressä.

Zernez on 1473 metrissä, reitin korkein piste 2545 metrissä ja päätepiste 1693 m:ssä, joten pari taukoa piti vielä pitää, varsinkin alaspäin mennessä. Polut oli jyrkkiä, kapeita ja hiekkaisaa “liukasta” riitti. Reunan ihmistä matalammat alppimännyt toi henkistä varmuutta ja toimivat turvaköysinä; roikuin niissä kiinni, kun jalat jatkoivat liukuen matkaa.

Kukkien aika. Time to blossom.
Isompia otuksia aterioimassa. Bigger animals, chamoix, having snack.

Kahdeksan tuntia kertyi yhteensä pelkkää tallaamista, josta osa kyllä meni askeleen ottamisen suunnitteluun ja loput eläinten ja maisemien katseluun. Fysiikka kesti hyvin ja hermoilleni annan kehuja ylenpalttisesti. Lopussa ylitettiin toinen rotko jokineen ja siinä vaiheessa oltiin aika kypsiä bussikyytiin, mutta ei, ihmisestä tiristettiin viimeisetkin mehut, sillä tielle pääsi vain mäkeä ylös.

Huipun toiselta puolen löytyi tämä.
This is what we found on the other side.
Ja nämä…
And these..
Töppöstä toisen eteen ja kohti alamäkeä.
Towards the downhill part
  • Yhteenveto: Vaatii hyvää kuntoa, hyvät kengät, hyvät hermot.
  • Tuloksena: Yksi rakkula jalkapohjassa.
  • Ylistyskategoria: Ihan mahtava reitti, älyttömän upeat maisemat, vähän porukkaa ja runsaasti otuksia.

Tuo veden väri!
The color of the water!
Yli kanjonin.
To the other side of the canyon.
Vähän lähempänä. A bit nearer.

En resumen: Casi 1500 m subiendo y bajando un poco menos en un Parque Nacional Suiza, ruta de Zernez a Vallun Chafuol. Buen reto para la fisica y para los nervios. Pero merece la pena. Vean las fotos.

Kurzgesagt: Fast 1500 Höhenmeter hinauf und ein bisschen weniger herunter in Nationalpark, von Zernez nach Vallun Chafuol. Eine Herausvorderung für den Körper, aber auch für die Nerven. Aber es lohnt sich. Schau mal die Fotos.

Energiapaikka putousten lomassa

Energiapaikka putousten lomassa

Kesä on ollut sellainen, että jos on halunnut tehdä jotain kuivalla kelillä, kiirettä on pitänyt. Churfirstenin sivustalla oli vielä sinistä taivasta; sen jälkeen alkoi kerätä taas pilviä.

Mutta, putouksille oli mentävä ja laskujeni mukaan olisimme ennen kello kuutta takaisin, siis hetkeä, jolloin taivas taas repeäisi.

Weisstannetalissa, Pizolin vuoren juurella, ei juuri turisteja liiku, muutama auto oli parkkeerattu joen sivustalle, siihen missä sanottiin, että “jokipartaalla oleskelu kielletty, pinta saattaa nousta nopeasti myös hyvällä kelillä”. Aldo epäili, että virta veisi kulkuneuvon, mutta siihen se silti jätettiin.

Churfirstenin huiput, aina yhtä upeat.
Churfirsten, always incredible.

Kuvittelin, että poluilla olisi enemmänkin porukkaa, sillä Batöni on yksi Sveitsin monista ns. energiapaikoista. Sveitsiläiset ovat kaikessa jalat maassa -arjessa ja organisaatio-innokkuudessaan hyvinkin taipuvaisia esoteerisiin juttuihin, mitä en oikein tajua. Ehkä tasapainon vuoksi?

Matka ei ole kovinkaan pitkä, mutta nousee melko jyrkästi puolisen kilometriä. Kaatosade, joki ja putoukset pitivät huolta siitä, että ilma oli todella kosteaa; hikoilin kuin porsas ja täysin tropiikkifiiliksissä.

Polku on suht kiva kävellä, muutamaa parin metrin kohtaa lukuunottamatta, missä Lowan vaelluskenkä hävisi Merrelille 0-1. Lowat luistivat kosteassa mudassa ja myös pikkukivillä juuri siinä kapeassa ja viettävässä kohdassa. Tietenkin. Samaan tunki vielä isohko koira, jolle yritin nopeasti selittää, että kuule, tässä ei sittenkään ole paikkaa meille molemmille, mutta kiitos, että olet rotkon puolella. – Toivon tallaavani kengät vaihtokuntoon nopeasti; hermot ei kestä.

Maalaismaisemaa ennen metsää.
Countryside feelings before the woods.
Suojelua. The proteccion.
Lumirajalla.
The snowline.

Reitti ei ole mikään pikkusievä Heidi-idylli. Luonnon brutaali voima on näkyvissä joka paikassa. Vesivirrat ovat kuljettaneet kivikkoa paikasta toiseen, jyränneet uusia väyliä ja tuhonneet kasvustoa. Toisaalta, ei olla kovinkaan korkealla ja siellä missä vihertää, on todella rehevää. Ruoho ja puut olivat kuin Eedenistä ikään; vastakohtana murskeelle.

Täällä pitäisi näkyä vuorikauriita ja ties mitä otuksia, mutta ainut joka nähtiin samassa paikassa mennen tullen, oli saksanhirven puolikas. Ensin ajattelin gemssiä, mutta ne liikkuvat pikemminkin porukoissa ja väritys oli piirun verran toinen. Päätä se piti visusti kuusikossa ja heti kun kädessä oli kiikarit, livahti koko otus piiloon.

Näitä olen nähnyt aiemmin oransseina.
I´ve seen orange ones of these before.
Vastakohtia: vihreää ja kiveä.
The contradictions: green and stone.
Talven jämät.
The rest of the Winter.

Juuri ennen laakson perukoille saapumista, ohitimme joen päällä yhä toista metriä paksuna lepäävän lumikerroksen. Lämpö oli pistänyt lohkot ratkeamaan; sisältä loisti puhtaanvalkoinen, lähes sinertävä valo.

Lohkareet lähempää.
Snowblocks nearer.

Kaarevan laakson kolme putousta pääsee näkemään myös lähempää, jos uskaltaa lähteä hampparoimaan pitkin joenvarsikivikkoa. Kuivalla säällä mikä ettei, sateella en menisi. Kivikon keskellä on valtava kivi, jonka päällä nytkin oli meidän takana kävellyt, kahden koiran ja useamman ihmisen seurue. Tämä on se enerigapisteen huippukohta. Tyypit meditoivat silmät kiinni, kunnes koirat olivat sitä mieltä, että nyt pitäisi jo tapahtua jotain. Olivat jo juoksennelleet itsensä väsyksiin.

Me nousimme vielä riippusillan toiselta puolen kohoavaa polkua parisataa metriä ylöspäin, ajatuksissa, että sieltä avautuisi näkymä kolmannelle putoukselle. Löytyi kyllä penkki, jolla pidettiin paussi, mutta tie jatkui vain ja myöhemmin kartasta katsottuna olisi saatu kävellä tuntikausia tulematta yhtään mihinkään perille.

Joen tuomaa.
Brought by the river.
Rehevämpää jokivartta.
Exuberant riveside.

Ensimmäinen putous. Waterfall no 1.
He ymmärtävät energiajuttuja.
Those guys understand the energy stuff.
Putous nro 2.
Waterfall no2.

Siinä istuskellessa meidät ohitti vanhan metallimiehen näköinen heppu, kaljuuntuva ponnaripää. Mihin lähinnä kiinnitin huomiota olivat ne kengät. Nahkakengät. Mustat, luonnollisesti. Mahtoivat olla täynnä mutaa iltasella. Ja minä kun olin tyytymätön omiin vaelluskenkiini.

Silta ja 3. putous.
The bridge and waterfall no.3
Itse silta.
The bridge itself.
Riippusillan toisella puolen.
On the other side of the hangingbridge
Jos kiivettäis vielä vähän ylemmäs?
Maybe a bit higher?

Alempana jokikivllä yritin kovasti päästä energiaan kiinni. Ainut mitä tunsin, oli jano ja pikemminkin energiapula. En ehkä ollut virittäytynyt oikealle taajuudelle. Aiemmin olisin kuvitellut olevani todella otollinen idealle, nykyisin olen kai realistisempi, etten sanoisi kyyninen. Silti olen sitä mieltä, että luonnosta löytyy energisoivia paikkoja, joissa rauha on aivan omanlaistaan, syvää ja liikkumatonta.

Hiljaista putousten vieressä ei todellakaan ollut; sen huomasimme paluumatkan alussa. Korvissa soi ja tuntui lähes helpottavalta palata polulle. Vuoren takaa läheltä kuului lepatus. Rega-pelastushelikopteri oli noukkinut loukkaantuneen mukaansa, niiltä paikkein missä jokea päällysti lumi.

Putous nro 3. Waterfall no.3
Selvästi sydämellinen alue.
Clearly a very heartfelt place.

Niillä paikkein alkoi myös ripotella vettä. Aldon askel nopeutui, tropiikin mies tietää, että cabeza de agua saattaa syntyä nopeasti. Puita, kiviä, on tulppana, joka yhtäkkiä vapautuu, vesimassa ryntää eteenpäin ja vie kaiken mennessä. Ei kylläkään tällä kertaa ja auto oli paikoillaan siellä minne se jätettiin.

Putousten veden pitäisi olla energisoivaa ja otettiin sitä pullollinen mukaan. Ihan vain varalta. Kai sitä voi pirskotella vaikka kasvoille. Kehottavat myös juomaan, mutta entä jos veteen on luikahtanut ikijäästä sulanut alppiameeba kivikaudelta?

Sisäinen skeptikkoni on selvästikin saanut voiton nuoruuden esoteerikosta.

Ei tunnu virtaukset.
Not feeling it.
Putous 2.
Waterfall no.2

En resumen: Tres cataratas, un lugar de energía y naturaleza brutal. Qué más quiere?! (Cataratas Batöni se encuentran en Weisstannental.)

Kurzgesagt: Drei Wasserfälle, ein Kraftort und Natur brutal. Was braucht man mehr?! (Die Wasserfall Arena Batöni befindet sich in Weisstannetal).

Olenko sittenkin nuuskamuikkusmainen?

Olenko sittenkin nuuskamuikkusmainen?

Yritin miettiä pääni puhki sveitsiläistä patikkaidolia itselleni, mutta ei löydy. On romaaneja, jotka sijoittuvat vuoristoon, henkilöitä, jotka tekevät matkaa, mutta Alppien ykkönen taitaa olla aina vain Heidi. Eikä Heidistä tai isoisästä ole kuitenkaan tähän rooliin, jota haen. Ja jonka ylivoimainen ykkönen on tietenkin Nuuskamuikkunen.

Tein pienen vertailun, olenko jo nuuskamuikkusasteella vai toisen sortin vaeltelija. Tove Janssonin Kevätlaulu oli lähinnä mielessäni, se, kun Nuuskamuikkunen on ollut pitkään reissussa, vaeltanut kaiken päivää halki koskemattomien seutujen ja huhtikuun loppupuolella pohjoisessa, missä varjonpuoleisella rinteillä on vielä lumiläikkiä.

Kulkeminen on kevyttä, reppu melkein tyhjä, eikä huolta mistään. Nuuskamuikkunen on tyytyväinen itseensä, ilmaan ja metsään. Huomisesta ei ole huolta, eikä eilisestäkään ja hän keskittyy hetkeen.

Nuuskamuikkunen tapaa otuksen, joka on niin pieni, ettei sillä ole edes nimeä. Vaikkakin pieni, se ärsyttää, tunnelma on pilalla ja kevätlaulun virittely pilalla.

Sveitsiläinen patikkakirjallisuus on käytännönläheistä ja ohjepitoista. Nuuskamuikkusen tarina taas täyttä pohdintaa elämästä, ystävyydestä, hetkestä ja perusasioista. Molemmissa pointtinsa; edellistä käytän vinkkimielessä, jälkimmäisestä löydän itseni. Vai löydänkö?

  • Nuuskamuikkunen: vaeltaa yksin.
  • Minä: Kotiseudulla kyllä. Ymmärrän tarpeen ja nautin metsässä yksin liikkumisesta, jota tarvitsen silloin tällöin setviäkseni ajatusmyttyä. Vuorella patikoiden ehdottomasti seurassa.
  • Nuuskamuikkunen: Keskittyy hetkeen.
  • Minä: Mitä vaativampi maasto, sitä tärkeämpää. Yleensä kyllä, koska on pakko miettiä mihin mennään ja ihailla ympäristöä, etsiä hienoja juttuja, alppikukkia, jokia, vuoria, murmeleita, laaksoja, vuoristomökkejä, vuoristoheppuja.
  • Nuuskamuikkunen: Vaeltaa vapaana taivaanlintuna sinne, minne mieli ja hetki vie.
  • Minä: En todellakaan. Lähtökohta ja loppupiste aina tiedossa. Variaatiomahdollisuuksia on kyllä, jos vaikka reitti on poikki tai iskee väsy.
  • Nuuskamuikkunen: Vaeltaa yhtä soittoa ties kuinka kauan, viikosta toiseen.
  • Minä: Puuttuu se teltta. Ja evästä pitäisi jossain vaiheessa saada lisää. Yön yli -reissut on kyllä pläänätty, mutta toteutus vielä hakusessa. Vaatii varustusta, johon en ihan ole valmis satsaamaan. Myös vuoristomökki houkuttelee.
  • Nuuskamuikkunen: Ärtyy kontaktinottajista.
  • Minä: Tykkään siitä, että vaihdetaan sana jos toinenkin, mutta pitkään en jaksa jäädä rupattelemaan. Varmaankin molemminpuolista, pitäisi jatkaa eteenpäin. Nämä mikrokohtaamiset ovat monesti kullanarvoisia anekdootteja.
  • Nuuskamuikkunen: Ei kestä rupattelua matkallakaan.
  • Minä: Toisinaan juttelen, toisinaan en. Mitä jyrkempi reitti, sitä enemmän se alkaa olla tyyliin ”Ai kauhee, nyt ei keuhkot enää pysty!” tai ”Pidetäänkö juomatauko.” Mutta tasaisemmalla jutellaan kaikki asiat maan ja taivaan väliltä. Tai huipun ja laakson.
  • Nuuskamuikkunen: Jos pitää kertoa retkistä, lörpöttelee kaiken säpäleiksi. Kuulee vain oman kertomuksensa, kun yrittää muistella minkälaista oli.
  • Minä: Tietenkin kerron retkistä! Ja kaikilla mahdollisilla kanavilla. Se vain vahvistaa muistikuvaa ja saa ehkä muitakin kiinnostumaan paikoista, joista eivät muuten tietäisi. Huomaan myös itse asioita, joihin en välttämättä olisi kiinnittänyt huomiota matkalla.
  • Nuuskamuikkunen: Vaeltaa vaeltamisen vuoksi.
  • Minä: Kyllä. Klisee pitää paikkansa, tärkeintä on matka tai tässä tapauksessa retki. Rakastan myös lähtöä; monesti hektinen, mutta heti kotiportin ulkopuolella on mahtava fiilis, uuden alku.

En resumen: Snufkin es el personaje de Tove Jansson, el del sombrero verde, quien anda por el mundo caminando, por los bosques, en las riveras y disfruta estár sólo. Soy yo cómo el? Un poco sí. Estoy de acuerdo, que lo más importante es el camino y hay que fijarse en el momento. Clisches, pero tienen su parte de la verdad.

Kurzgesagt: Schnupferich ist ein Figur von Tove Jansson, der mit dem grünen Hut, der gerne allein in den Wäldern, an den Flüssen wandert. Bin ich wie er? Ein bisschen schon. Bin einverstanden, dass das wichtigste ist der Weg und man sollte auf dem Moment konzentrieren. Klischees, aber so wahr.

Minä ja Costa Rica 30 vuotta sitten

Minä ja Costa Rica 30 vuotta sitten

Välillä tulee hetkiä, jolloin todella tajuan ajan kulumisen. Kuten sen, että tänä kesänä tulee 30 vuotta siitä, kun laskeuduin Costa Ricaan, San Josén lentokentälle. Se ei ollut ensimmäinen kerta Keski-Amerikassa, mutta olin liikkellä yksin, menossa opiskelemaan yliopistoon, johon olin pitänyt yhteyttä faksilla ja luonnollisesti täysin tietämätön tulevasta. Muun muassa siitä, että asuisin vuosikymmeniä myöhemmin Sveitsissä suomalaiscostaricalaisen perheeni kanssa.

Saavuin Santo Domingo de Herediaan vähän sen jälkeen, kun täydellinen auringonpimennys pimensi koko Costa Rican ja muutama kuukausi siitä, kun maa järisi historiallisella voimalla. Karibian puoleinen ranta kohosi paikoittain lähes kaksi metriä. Päiväkirjasta löydän tapahtumia, jotka päässäni ovat osittain yhdistyneet, jotkut olivat päässeet unohtumaan. Ja onneksi kaikista sivuista ei saa selvää. Patetia ja jonkinlainen kirjallinen uho on huomattavaa, säästän teidät niiltä osilta, mutta tässä muutamia kohtaamisia uuden ja tuntemattoman kanssa:

Heinäkuu: Täällä olen enkä muuta voi. Siitä huolimatta, että Costa Rican koneessa ja kentällä minua epäiltiin sinfoniaorkesterin solistiksi (viulun takia) ja passia ylistettiin kauniiksi, tunnen tulleeni petetyksi. Tämä maa on outo, ei ollenkaan sitä mitä oletin. Espanja kuulostaa oudolta ja maisemat vasta outoja ovatkin. Ei jyrkkiä mäkiä tahi rotkoja.

Sunnuntaina vuokraemäntä vei minut tyttärensä luo Escazún. Talo oli vauras. Autotallissa oli pankki, siksi koko aluetta ympäröi rautaportit ja vartia istui tuolissa tuijottaen kameraan.

Minä, 30 v. sitten. Aldolla on ollut tapana ikuistaa minut hehkeänä. Yöpaita nurinperin, hiukset kampaamatta.
Me, 30 years ago.

Elokuu: Laitoin juuri flanellisen “sukan” kahvikannuun. Mittasin kaksi lusikallista Costa Ricaa ja kunhan vesi kiehuu, kaadan suodattimeen kupillisen vettä . Karvakahvia a lá Costa Rica.

Kotihäähäkki katon rajassa on ilmeisen masentunut. Neljä jalkaa roikkuu alakuloisesti mustan listan alta, eikä se ole puoleen päivään laskeutunut lattiatasolle. Muutenkin sen ympyrät ovat olleet tylsänpuoleiset. Joko kotona tai pöydän alla, missä se seisoo hermostuneesti pingottuneena neljälle jalalleen vai kuusiko niitä on? Kahdeksan? Kävin yöllä vessassa ja laitoin valon keittiöön, jotten astuisi Häkin päälle. Nostin katseeni kohti listaa ja paikka oli tyhjä. Karmean hetken aja luulin, että se oli lähtenyt kokonaan pois luotani, jättänyt minut yksin keskelle Costa Ricaa, mutta aamulla rauhoituin, Häkki oli palannut takaisin yöllisiltä retkiltään.

Talonmies-puutarhuri Beto ja minä kotini edustalla. Hyvin virallinen poseeraus.
The garderer etc. Beto and me posing very officially in front of my house.

Syyskuu: Juuri kun olin nukahtamaisillani, sänky alkoi heilua, pääty kilkatti seinään. Tätä kesti ehkä muutaman sekunnin. Ensimmäinen maanjäristys, kun olen ollut hereillä. Jos tulee pitempi, yritän napata kassin, viltin, kengät ja rahat ja syöksyn ulos . Kaiken varalta kengät on aina sängyn vieressä, samoin kassi.

Vuokraemäntä kertoi, että kadulla oli viime yönä ammuskeltu. Poliisit ja roistot olivat tähtäilleet toisiaan. Limónissa, Atlantin puolella, on ollut kovia tulvia ja ihmisiä on jäänyt kodittomiksi, työttömiksi. He kulkevat San Joséta kohti ja ryöstelevät henkensä pitimiksi. Koko kulmakunta on kaivanut torlakot esiin. Vuokraemäntäkin oli ampunut, kertoi hän silmät innosta kiiluen.

Marraskuu: Olin aamulla putarhassa pitkästä aikaa. Ensin ohitse, ihan vierestä, vilisti orava, samaa lajiketta, jonka kissa nitisti, sitten näin opossumin kiipeilevän hanhien koppien luona ja sitruunapuun ympärillä surrasi kolbri.

Tulin kaupasta ja Beto (talonmies-puutarhuri) kertoi, että joku oli yrittänyt ryövätä talon, tullut pickupilla. Olin puutarhassa ottamassa aurinkoa, sitten tulin suihkuun. Ovi oli auki ja sillä aikaa tyypit olivat teppailleet pihalla, huomanneet, että joku oli sittenkin kotona ja ottaneet lojot. Beton kaveri oli huomannut tyypit ja soittanut poliisit.

Yliopistokaupunki Heredia. Tunnetaan myös kukkien kaupunkina.
University town of Heredia. Known also as the town of flowers.

Tyynenmeren rannalle pääsin amerikkalaisten naapureideni, Suen ja Jimin kanssa. Yhden hotellin ranta on nykyisin pieni kaupunki.

Joulukuu: 11 km ennen Playa Grandea tie muuttui päällystämättömäksi, kiviseksi, kuoppaiseksi, 6 km ennen rantaa kärrypoluksi keskellä rantavuoristoa. Muutama metri vedestä oli yksinäinen, kaunis Las tortugas-hotelli. Syöksyimme heti aaltoihin. Kilometrejä pitkä, tyhjä ranta. Pelikaaneja, perhosia.

Hotellissa oli himmeät valot verhojen takana, ruokasalissa vain kynttilöitä. Merikilpikonnat menettävät suuntavaistonsa, jos näkevät häikäiseviä valoja tullessaan laskemaan munassa. Ne saapuvat nousuveden aikaan, ryömivät koko 600kg ruumiinsa kanssa puhisten ylös särkälle, etsivät hiekan joka on 29, 5 asteista ja kaivavat noin puoli metriä syvän kuopan, pudottavat munat, täyttävät sen ja valuvat taas mereeen. Saattavat olla 2 m pitkiä! Kävelimme pilkkopimeässä rantaa pitkin ja näimme useiden kilpikonnien lähtevän takaisin mereen urakan jälkeen, kahden laskevan munansa.

Taustalla Playa Grande ja sen ainut hotelli siihen aikaan. Playa Grande and it´s only hotel by that time.

Vuokraemäntä oli omalaatuinen ja heitti minut lopulta pihalle, koska kuulemma rikoin esineitä ja varastin häneltä. Silti, sitä ennen hän oli osallisena tapahtumaan, joka lopulta muutti kaiken.

Helmikuu: Jopas jotakin, vuokraemännän sobrina (veljetytär), lääkäri, Ana Cristina, kutsui minut ulos tänä iltana ystäviensä kanssa. Ilahduin. Vuokraemännän mukaan Ana Cristina tykkää kauniiden ihmisten seurasta, rumien kanssa on vaikea olla. Voi olla kyllä vuokraemännän omia tulkintoja, mutta meni halut lähteä.

Ilta oli sittenkin ihan mukava. Ana Cristinan, Randallin ja jonkun (Randallin veli) kanssa. Hauskoja ihmisiä, vaikkeivat ihan mun tyylisiäni. Eivät mitenkään merkittävän mielenkiintoisia. Ajoimme Barban ohi vuorelle Refugioon illalliselle. Sieltä oli näköalat laaksoon. Laskeuduimme vuoreelta alas, piipahdimme Escazússa baarissa, toisessa ja lopulta päädyimme San Josén johonkin kolkkaan. Kahdelta olin aivan puhki, vaikka pojista toinen halusi vielä tanssimaan. Keksivät kauheasti suunnitelmia mitä voisimme tehdä yhdessä ja olin vähän jo hermona. En ajatellut, että vietän heidän kanssaan koko loppuaikani Costa Ricassa.

Randallin veli, Aldo on siis se, joka nyt istuu seinän toisella puolen etäkokouksessa, jonka kanssa join aamukahvit ja nauroin päiväkirjan vanhoille kuville, unohtuneille tapahtumille. Tyyppi osoitti sitkeyttä heti alkuvaiheessa. Kaksi viikkoa ensitapaamisesta hän soitti ja kysyi lähdenkö syömään – suomeksi. Mukana oli kirja “Kuinka oppia suomea kymmenessä päivässä.”

Minä, Liisa ja ystäväni, Liisa, joka tuli kyläilemään.
Me, Liisa and my friend, Liisa, who came to visit.

En resumen: Resulta, que tengo el aniversario de conocer Costa Rica. El país que en total cambió el rumbo de mi vida. El mae, campesino con bigote, según yo, sigue conmigo. Si lo hubiera sabido, hace 30 año.

Kurzgesagt: Es sieht aus, dass ich 30 Jahre Jubileum mit Costa Rica habe. Mit dem Land, das die Richtung meines Lebens veränderte. Der Typ, ein campesino mit Schnurrbart, ist immer noch bei mir. Wenn ich dass gewusst hätte, vor 30 Jahren.

Toukokuun ajatuksia

Toukokuun ajatuksia

Teen inventaariota aivokopassa, laahmin luutulla kasaan pölyttyneitä ideoita, ajatuksia, ihan mitä vain, saadakseni kokoon jotain käyttökelpoista ja ehkä rakentavaakin.

Pieni on kasa. Ripaleita ja paljon ei-mitään.

Hajanaisia lauseenpätkiä, joista moni liittyy herkkuihin.

  • Maailmanlaajuisen epidemian aikana voi syödä kolme jälkkäriä päivässä. Varsinkin, jos sitä viimeistä haikaillessa ei muista, että kaksi on jo takana.
  • Näillä hoodeilla rennoin olento on (vieraileva) kissa. Tarkkailen tasaista hengitystä ja yritän oppia sen magmamaisesta valumatyylistä auringon lämmittämällä ulkorappusella. Zen-tila on lähellä. Minullakin.
  • Kesää on turha odotella. Se on jo täällä. Lupiinien kukat rehottavat auki, etanat lipuvat nälkäisinä armeijoina ruohon poikki rangosta kohti seuraavaa vehreää kasvia. Luontoa ei kiinnosta helle tai aurinkotuolit. Se vain puskee läpi, kun on aika. Sinnikkyydessä on opittavaa.
  • Tästä tulee mieleen seuraava: omistautuneisuus. Onko sitä enää vai huiskimmeko vain läpi elämän? Meidän talon seinää koristavat punainen ja keltainen köynnösruusu, joiden sadasta kukasta tuuli pöllyttää ilmoille tuoksua. Värit toistuvat puutarhassa ja kertovat talon entisen isännän kuulumisesta Zürichin seppien kiltaan, jonka viiristä löytyvät samat värit. Mitä värejä minun kukkapenkissäni pitäisi olla? Mille olen omistautunut elämässäni? Liittyykö siihen joku väri?
  • Vihreä. Sen sävyjä on keväällä enemmän kuin koko vuonna. Ihana lehtikaton tuore, kirkkaan herkkä, lähes läpinäkyvä vihreä valoa vasten on lempivärini. Ja sammaleen tumma, männynneulasen sävy. Ja ne muut siltä väliltä.
  • Totean, etten taida olla ole omistautunut millekään asialle. Pitäisikö? Lasketaanko samoilu luonnossa, jos se hyödyttää vain minua?
  • Oliko banaanikakkua vielä?

Seuraavat ajatukset liimautuvat toisiinsa, ei niistä ole eriteltäviksi.

Päätän siirtyä mielipiteisiin. Jospa minulta löytyisi sellainen, kannanotto johonkin akuuttiin aiheeseen.

Joo. Ei sittenkään.

En resumen: Sólo unos pensamientos esporádicos:

  • Durante una pandemia mundial está justificado comer tres postres por día, especialmente si empezando el terzero uno no se acuerda que ya había bajado dos.
  • El gato (del vecino) es el ejemplo perfecto del estado zen. Se cae como magma por una escalera, relajado y durmiendo.
  • Dedicación. Todavía existe? En el jardín hay rosas amarillas y rojas, los colores del gremio de los herreros, en que pertenecía nuestro vecino. Cuáles colores deberían florecer en mi jardín?
  • Verde. En la primavera hay mil tonos de verde. Caminar en la naturaleza se considera como dedicación, aunque sólo aprovecho yo?
  • Habrá todavía queque de banano?

Kurzgesagt: Nur einige diffuse Gedanken:

  • Während eine Pandemie ist es ok drei Desserts zu essen, besonders, wenn man beim dritten schon vergessen hat, dass zwei schon im Bauch sind.
  • Die (nachbar) Katze ist ein Beispiel vom Zen. Entspannt und schlafend trieft er langsam die Treppen herunter.
  • Hingabe. Gibt es noch? Im Garten die Rosen sind rot und gelb, weil unser Nachbar ein Mitglied er Schmieden Zunft war. Welche Farben sollte ich in meinem Garten haben?
  • Grün. Im Frühling gibt es tausend verschiedene Töne. Das ist meine Farbe.
  • Gibt es noch Bananenkuchen?

Byrokratiaa ja harmaahaikaroita

Byrokratiaa ja harmaahaikaroita

Ettei tulisi liian kevyt ja keväinen olo, sitä jarruttaa hanakasti maaliskuun velvollisuuslasti. Ohjelmassa ei siis ole vuoria, eikä mitään muutakaan, vaan lippuja, lappuja, pohdintaa ja pähkäilyä. Kivasti samalle kuulle on sekä veroilmoituksen tekoa että paksu äänestyskuori monine kysymyksineen.

Ajattelette tietty; mikäpä siinä, vilkaiset esitäytetyt veropaperit ja se on siinä, allekirjoitus ja valmista. Ei. Ensinnäkin sveitsiläinen byrokratian kukkanen on kivikautinen ja vallalla on yhteisverotus eli saman pöydän ääreen pitäisi saada myös mies. Jo tässä alkaa hankaluus, koska minä teen asiat mieluusti etukäteen ja hän jälkikäteen. Itse proopuska koostuu monesta sivusta ja kieli jotakuinkin hepreaa. Tähän vielä lisänä se, että freelancerin on nojauduttava omiin muistiinpanoihin, jotka, öh, eivät aina ole yksiselitteisiä nekään.

Näitä tuuppaa.
It´s the time of orange crocuses!

Koska elämä ei voi olla pelkkää lippulappua, viikon loppupuolella piti käydä juoksulenkillä tuulettamassa pölyyntynyttä päätä. Krookuksista ne lilat ovat jo mennyttä, mutta keltaiset ja valkoiset parhaimmillaan. Metsässä pukkaa karhunlaukkaa, mistä muistin, että olisi aika tehdä karhulaukkapestoa – suosittelen, kunhan et sekoita lehteä kieloon.

Annoin myös ääneni useasta asiasta ja pieleenhän se meni, mikään ei suju kuten haluaisin, mutta se on demokratiaa. Kantonin finanssiasioista en edes tiennyt mitä mieltä olla, osittain laiskuuttani, osittain väsymyksestä, sillä olin jo kerännyt ajatuksia ja yrittänyt ymmärtää monta muuta teemaa. Kuten, että onko mm. se kasvojen ja pään peittäminen nyt sitten riistoa vai oikeus ja varsinkin, kuinka tämä ehdotus on muotoiltu – jos sanon “kyllä” onko se käsityksiäni vastaan vai puolesta? Sillä näissä hommissa on oltava tarkka, ne on tehty ovelasti. Sanat on aseteltu niin, että huolimattomuuksissaan saattaa äänestää itseään vastaan.

Neljän haarmaahaikaran kaatunut runko.
4 x Grey Heron.

Joka tapauksessa, saveen meni koko homma, mutta käytinpä ainakin äänestysoikeuttani. Sen verran tunkkainen olo jäi tästäkin, että piti taas lähteä tuulettumaan, tällä kertaa pyörällä. 666 metriä ylempää löysin yhä lunta. Siinä kohtaa hiukan ärähdin, että on tämä nyt kumma, kun ei edes talvi sula pois, mutta sitä oli lopulta tiellä vain lyhyt pätkä, metsässä puoleen sääreen.

Kun tällä viikolla olen nähnyt kuvia Helsingin lumituiskusta, on meillä sentään kevät hyvässä käynnissä. Harmaahaikarat ovat muodostamassa pareja, kahdeksan yksilöä pienenpienellä järvisellä. Samassa puurytäkässä on neljä pesää, ainakin yhdessä jo istutaan. Sitä vain mietin, että onko parit joka vuosi samat vai onko meneillään vaihtopäivät? Tähän asiaan keskityn, kunhan saan seuraavan rästihomman valmiiksi.

PS. kuvat ovat valitettavasti laadultaan heikohkoja, oli kaikenlaista, kuten tahmasormella läähmitty linssi sekä huikaiseva valo.

Kevättyöt on aloitettu.
Springtime is seen also in the fealds.

En resumen: Es primavera, que quiere decir que hay que votar y hacer la declaración de impuestos. Los suizos saben, como frenar tanto sentimiento de primavera. De vez en cuando hay que ir a ventilar la cabeza, que se calienta con tanta burocracia.

Kurzgesagt: Es ist Frühling, was bedeutet, dass man abstimmen und die Steuererklärung machen sollte. Die Schweizer wissen, wie man die Frühlingsgefühle bremmst. Ab und zu muss man den mit Byrokratie gefüllten Kopf draussen lüften gehen.

Talvilenkillä ylös, alas, oho, hups

Talvilenkillä ylös, alas, oho, hups

Juuri ennen kuin katu muuttuu tamppaantuneeksi talvimäeksi, pysähdyn laittamaan lenkkareihin liukuesteet. “Suositeltavaa!” kommentoi ohikulkija, harmaaviiksinen mies, joka kävelee usein vastaan. Mietimme Aldon kanssa, että onko hän se, jonka olemme nimenneet iloiseksi vanhaksi äijäksi, el Viejo Felíz. Tällä miehellä on pikemminkin raskas ilme, mutta hymy leviää kasvoille kommentin myötä. Viejo Felíz kulkee hymyillen toisilla poluilla. Hänenkin kanssaan joskus on vaihdettu sana, pari.

Yaktrax on ollut pelastajani monet vuodet. Siis ne liukuesteet. Myyjä kertoi luotsaavansa juoksuporukoita Uetlibergillä, vastapäisellä vuorella tai kukkulalla, puhujasta riippuen. “Toimivat myös jäisessä mäessä, ylös ja alas mentäessä, rinteessäkin.”

Vähän yliviritetty, nämä liukujutskat.
A bit too up, these anti-slip soles.
Lumitaakka kaatoi puita ja siltakin sai osansa.
Also some other problems on the way. Damaged bridge is under the trees.
Tältä suunnalta siltakin näkyy.
From this side you see better the bridge.
Liukuesteiden pitäisi toimia myös kuvan kukkulalla.
Yaktraks should work also on the hill in the picture.

Ähisen ja puhisen, pulssi nousee 145:n ja hikeä pukkaa niskaan. Ihan heiveröinen ei taatusti saa Yaktraxeja vedettyä kenkiensä pohjiin, kumilenksurat ovat tiukkaa tavaraa. Voi olla myös harjoituksen puutetta, sillä edellisestä kerrasta, kun näitä tarvittiin on useampi vuosi. Kuvista huomaan, etteivät ne ole ponnistuksista huolimatta edes aivan oikein paikoillaan.

Zürichin haaste on se, että poluilla voi olla hyvinkin talviset olosuhteet ja kadulla kukkii kesä. Jarruttavia elementtejä ei voi laittaa kotona pakoilleen, vaan vasta siellä, missä niitä tarvitsee.

Painelen ylämäkeä ja askel pitää. Siellä missä on pöperöistä, kosteaa lunta, liuskahtaa jalka kuitenkin. Mikään jarru ei pidä, jos alla on höttöä.

Vedin esteet liian eteen, kantapään paikkeilla pelkkää kumia.
So I put them to far front. There´s nothing by the heel.
Pikkujärvi yhä jäässä – ja sinistä taivasta luvassa!
The small lake still frozen. And some blue sky coming up!

2,5 tunnin lenkillä on vartti tasaista, nousua ja laskua suurinpiirtein saman verran. Maastossa, jossa mennään joko ylös tai alas, on talvella tarpeeksi rankkaa ilman liukasteluakin. En vielä ihan osaa luottaa Yaktraxeihin, en muista mihin ne pystyvät, ja jännitän lihaksia haasteellisissa paikoissa.

Suistun pari kertaa polulta sivuun lumen mukana, mutta muuten pysyn pystyssä. Olen aivan sippi lopussa; kintut jäykistelevät edellisen päivän treenistä. Nilkkojakin polttelee; metallikierteet kengän alla tuntuvat samalta kuin korkkarit, askeleen huteruutena. Niin ja olihan sitä luntakin, pöperön lisäksi muhkuraista menoa ja hankea.

Sää vain paranee.
The weather just gets better!
Hetki kun lenkistä tuli todellinen nautinto.
Ok, this is enjoyable.

Välillä on käveltävä, ei jaksa enää vetää mäkeä ylös, kun askel ei ihan tarraa maastoon. Ja tietenkin harjanteella. Maisema on kuin vuoristosta konsanaan. Lumikenttä loistaa, Alpit siintävät auringossa. Lähes tunnen, kuinka D-vitamiinia alkaa muodostua kasvoilla. Vastaan tulee nuori nainen ohuissa sukkahousuissa, lyhyessä hamosessa ja tennareissa. Hän pitää tiukasti kiinni seuralaisensa käsivarresta, vaikka ollaan tasaisella. Itse pyllähdän kuolleeksi kuoriaiseksi alamäessä, mutta vasta toisena päivänä ja ihan omasta syystä. Painelen menemään alamäkeä vauhdikkaasti uuden lumikerroksen sadettua. Pimeässä metsässä. Tasapohjaisilla kaupunkitennareilla. Aldo selittää jotain. “Liisa? Liisa??” kuuluu parin metrin päästä siitä, missä olen selälläni, jalat koukussa kohti taivasta.

Me ollaan melkein Alpeilla, eikö?!
We are almost in the Alps, aren´t we?!

En resumen: En el invierno, en la nieve y en el caso de hielo, en las cuestas hacia abajo y hacia arríba hacen falta unos aparatos en los zapatos, para no caerse. Hay que acordar, que ayudan sólo si están puestos. No, si se quedan en el closet. En el último caso uno se encuentra en la nieve en la posición del bicho muerto.

Kurzgesagt: Im Winter sind anti-Rutsch Schuhkrallen nötig, wenigstens, wenn man bergab oder bergauf läuft. Natürlich geht es auch ohne. Da muss man nur bereit sein, sich wie ein toter Käfer im Schnee zu befinden.

Hanki-Zürich,1-0

Hanki-Zürich,1-0

Kyllä se kankkusissa tuntuu, kun tarpoo pitkästä aikaa puoleen sääreen syvässä hangessa. Edellisestä kunnon lumilastista Zürichissä on niin paljon aikaa, että hädin tuskin muistan miltä se tuntui.

Ennätys oli maaliskuussa 2006, puolisen metriä yhdessä vuorokaudessa. Tytär taapersi Kindergarten-kaverinsa kanssa autotiellä, koska olisivat uponneet vyötäröä myöten lumeen. Kaveri kokeili jalkakäytävää ja kasteli housunsa, sukat ja lenkkarit. Pakolaistytöllä ei ollut muita talvivermeitä kuin takki ja jossain vaiheessa mukaan tuli pipo. Ei kuulemma tarvinnut saappaita, ei palellut, eikä hanskoja pitänyt kukaan muukaan.

Kotona näytti aamulla tältä. /Morning was beautiful.
Viereisessä kylässä myös aika pittoreski meininki./Pretty in the neighbour village too.
Joki piilossa oksien alla./The river is hiding under the trees.

Pehmeä, paksu kerros muutti lähiseudut kuvakirjojen sveitsiläiskyliksi. Tekisi mieli viettää uudelleen joulua tai ainakin jo etukäteen laskiaista, sillä Zürichin talvet tuppaavat olemaan lyhyitä. Sytytän joka ilta kynttilän ikkunan ulkopuolelle ja syön pakkaseen jääneen joulun alla leipomani Grittibänzin, pullapojan, kerman ja aprikoosihillon kanssa. Ainakin treenaan laskiaista.

Lauantaina säntäämme ovesta ensin hoitamaan pakolliset ennen uutta lockdownia – ja sitten lumeen. Pääkatujen jalkakäytävät on suurin piirtein putsattu, mutta reunoja koristavat korkeat vallit, Loikkaan yli, kipaisen toiselle puolen tietä ja loikkaan toisen yli. Uppoan lumeen.

Lumi sulatti jään putouksesta. /The snow melted last weeks ice from the waterfall.

Puoli kilometriä tamppaamista ja olemme alas jokikanjoniin vievien portaiden luona. Isken kantapäät joka askelmalle, jotten liukuisi hylkeenä ensin portaita ja sitten kanjonin kylmänä virtaavaan jokeen. Vaelluskengät eivät ole parhaat lumessa, mutta oli pakko laittaa nilkkaa tukevat jalkineet, sillä varsinaiset talvikengät ovat siinä mielessä onnettomat.

Vältyn uinnilta, mutta seuraavien portaiden yläpäässä on este. Puita on romahtanut rotkon päälle ja polkua tukkii myös niiden mukana kaatunut aita. Tästä ei pääse yli eikä ali kiipeämällä. Aldo ei tahdo luovuttaa ja yrittää vielä löytää mahdollisuuden edetä. Käännytään ympäri.

Lumihenkilö hymyilee arasti. /Snowperson with a shy smile.

“Minä tulen matkimaan teitä. Ihan tyrmistyttävän kaunista!” selittää hurmioitunut mies puhelin kädessä Aldolle, joka ottaa kuvaa seuraavan kylän joesta lumisine puineen. Itse olen selkä sinne päin, kuvaan kirkkoa, jonka edessä sattuu olemaan pari ihmistä. Sveitsiläiset ovat aika tarkkoja yksityisyyden suhteen ja sosiaalinen kontrolli pelaa. Olen jo henkisessä puolustautumisasennossa, silmät hiukan kurtussa ja valmiina täräyttämään jotain tekoani oikeuttavaa. Vedänkin syvään henkeä ja viritän hymyn. Soperran jotain tilanteeseen sopivaa, kuten “Joo, hirveen kaunista…”

Hyvin väsynyt lumilisko. /Very tired snow-reptile.
Tässä piti vähän kiivetä. /Some obstacles on the way.

Metsässä puut kaartuvat raskaina painavasta lastista. Joki höyryää, siellä täällä putoukset ovat toinen toistaan upeampia teoksia, näistä voisi nopeasti maalata akvarellin todistamaan talvea. Kauneimpia ovat ohuet oksat, joiden päällä saattaa olla kymmenen sentin korkuinen, parin sentin levyinen lumiseinä. En ymmärrä miten se kestää kasassa, mutta hento puu näyttää lehdeltä ruotineen.

Kaikki puut eivät ole kestäneet painoa. Runkoja on tien poikki, joessa, rinteissä kaatuneina, paksuja oksia maahan pudonneena. Joen partaan korkeimmassa kohdassa kaide on poikki, senkin on vienyt lumen murskaama kuusi.

Kaide on kai päätynyt jokeen. /The handrail has suffered some damage.
Järvi on jäässä, aurinko yrittää kovasti puuttua asiaan. /The lake is frozen, but the sun is trying to change the situation.

Polkuja ei tietenkään kukaan lapioi, mutta pulkat, kelkat ja muut tiellä tallaajat ovat tehneet jonkunlaista reittiä. Puolivälissä alkaa tuntua lonkan koukistajissa. Jotta pääsisi eteenpäin, on jalkoja nosteltava reilusti. Myös runkojan alta ja yli kiipeily toimii temppuratana. Treeni on parempi kuin odotin ja huomattavasti hauskempaa kuin kuntosalilla. Joka siis on joka tapauksessa kiinni koronan takia.

Joessa näyttää makaavan väsynyt lumilisko. Niitä on useampiakin, toinen selvästikin krokotiili. Joku on tehnyt kaiteelle pienen ja lumihenkilön, joka on pukeutunut hameeseen tahi leveähelmaiseen talvitakkiin.

Sinistä taivastakin./Even some blue sky.
Hän löysi jäätyneitä omenia./He found some frozen apples in the tree.
Hiihtäjä pop up -ladulla. /A skier.

Schübelweiher-järvi on jäässä. Aurinko kumottaa. Mietitään, että mitenköhän Mae-tortugalla menee. Se on siis vesikilpikonna, joka asuu näissä vesissä. Talvehtimiseen se tarvitsisi kai avointa vettä. (Mae tarkoittaa tyyppiä Costa Ricassa. Aldo on sitä mieltä, että hän ja kilpikonna, tortuga, ovat kotoisin samoilta seuduilta.)

Matkalla on pari ihmistä suksilla. Vastaantuleva nainen kysyy meidän edellä huterasti hiihtävältä mummelilta, että mihinkäs hän on menossa. Paluu alaspäin on aika hoipakkaa; pysyyhän hän varmasti pystyssä. Mummeli vakuuttelee, ettei ole matkalla kauas. Toinen tulee vastaan ylempänä, hänellä näyttää olevan homma hanskassa. Pop up -latua eli lumista metsätietä on hyvä pistää menemään täydellä vauhdilla.

Aldo ravistelee puusta lumet niskaansa, on vielä otettava viimeiset omenat mukaan. Ovat minusta kyllä jo aika eilisiä, etten sanoisi puolimätiä. Aldon mielestä pakastettunakin makoisia.

Neljä tuntia siinä menee. Tuplaten mitä tavallisesti. Lounaasta tulee illallinen ja iltapäivälevosta syvä yön uni.

Tämä on siis oikeasti mäki ja porukkaa oli älyttömästi laskemassa kelkoilla ja pulkilla. Kumpikaan ei näy kuvassa…/This is actually a hill and it was actually packed with kids and adults with slegdes…

En resumen: Estámos en un mundo nuevo, que es mucho más suave, blanco y tan bello.

Kurzgesagt: Der Welt ist heute anders. Weich, weiss und märchenhaft.

%d bloggers like this: