Ajatusmyttyä ja dippaus järveen

Ajatusmyttyä ja dippaus järveen

Luvassa on ehkä sekavin blogipostaus ikinä, sillä päässä on tippaleipä, tiedäthän, ajatuksien mytty, jota yritän nyt silitellä.

Ensinnäkin – vuoristohommia on häirinnyt epävakaa sää ja lista kotitöitä, joita yritin koko viikonlopun vältellä ja onnistuin osittain. Esimerkiksi piha, se katsoo syyttävästi rikkaruohomättään alta. En silti saanut vedettyä puutarhahanskoja käteen vasta kun äitienpäivän iltana. Pistin kirveellä silputen lonkeroitaan jo parin neliön alueelle levittänyttä piparjuurta. Tuoksu oli mahtava ja ohuemman juuren vetäminen sujui kuin suoraan sarjakuva-animaatiosta. Kiskoo, kiskoo ja lentää lopulta selälleen. Tuoksu oli mahtava ja työ palkitsevaa (koska tuhoa). Taputtelin itseäni olkapäälle, siitä huolimatta, että selvitettyä tuli vain pieni kulma pikkuruisesta puutarhasta.

Sitten yleistunnelmiin: supermarketin ilmaislehden edellisviikon horoskooppi kertoi, että voisin joko murjottaa peruuntuneiden projektien vuoksi tai tanssia kevyesti toukokuuhun. Yleensä en kirjoittaessa kuuntele musiikkia, mutta nyt jalat steppaa pöydän alla merenguen ja salsa tahdissa, josko niistä olisi. Trooppinen musiikki ainakin virittää oikeille taajuuksille, sillä luvassa on +29.

Ja lämpötilasta maanantaihin: silloin ei ollut +29, vaan +14, kun kävelin villapaidassa järvenrantaan. Inhoan syvästi kylmää vettä, mutta olen ottanut sen mukaan kehonhuoltorutiiniin. Kivistäviä lihaksia jäytää vähemmän jäisen suihkun jälkeen. Mutta nythän on melkein kesä ja siksi rantaan. Järvivesi kauhistutti, varovasti upotin yhden jalan ja toisenkin, polveen asti. Se olikin lämpimämpää kuin kotisuihkussa. Talviturkki tuli heitettyä ihan muina uimareina. Ehdin tehdä jokusen uintiliikkeen ennen lopullista jähmettymistä, mutta voi elämän kevät sitä fiilistä. Jalat aika makarooniksi rentoutuneina tepastelin kotiin teelle.

Loppuun vielä funfact Sveitsistä: naisten kuukautissuojilla on 7,7 frangin (melkein sama euroissa) arvonlisävero. Esimerkiksi kaviaarilla se on 2,5.

Veteen? Veteen.
To the lake? To the lake.
Värit oli tässä kohtaa kohdillaan.
Great colors at this spot.
Mistä tietää että on melkein kesä? Aurinkolasit luistaa hikistää nenää pitkin.
How do you know it´s almost summer? The sunglases glide down the nose

Nämä päättivät kasvaa portaan viereen. Jättiunikoilla on vähän avautumisongelmia.
These decieded to grow by the stairs.The huge poppies do have some problems blooming.
Mutta onhan tämä rytty esteettinen.
But this rumble is pretty esthetic.

En resumen: Lo más importante de la semana: nadé por la primera vez en esta primavera en el lago.

Kurzgesagt: Das erste Mal im See in diesem Frühling.

Kukkamaraton, aurinkoa ja pullaa

Kukkamaraton, aurinkoa ja pullaa

Odottelen järven toiselta puolen harmaana lipuvaa sadetta. Tunnen itsenikin janoiseksi, niin kauan on siitä, kun edellisen kerran saimme maastoa kosteuttavan edes heikohkon kuuron. Hasselpähkinä ikkunan alla on jo hiirenkorvilla. Se riemastunee sateesta. Huomenna oksissa saattaa roikkua elefantin korvia – tai ainakin isohkon koiran.

Viikonloppuna oli tehtävä vaikeita päätösiä. Talvikausi vuorilla vetelee viimeisiä, mutta vielä olisi voinut. Kirsikat ja magnoliat sun muut kukkivat hulluna, ehkä myös viimeisiä päiviä, sillä sade riipii niistä terälehdet ja hehkeyden. Niitä pitäisi käydä katsomassa niin paljon, että illalla olisi varmasti silmien sulkemisen hetkellä mieli täynnä vaaleanpunaista.

Ja sitten ne semlat. Tarjolla on vuoden viimeiset. Oma laskiaispullakauteni loppui jo aikaa sitten, mutta sitten kuulin vegaasesta leipomosta ja jokaviikkoisesta pullatuotannosta. Jos kerran Zürichissä on vaikkakin ruotsalaisia laskiasipullan serkkuja, olisi väärin olla niitä testaamatta.

Päivät ovat menneet aurinkoa metsästäessä, kahvit ulkona, lounas ulkona, iltaruokakin auringossa. Iho auringosta pikkuisen säikähtäneenä. Kevätesikkomeriä nurmikoilla, kaikenlaista kukkarunsautta.

Siis silloin kun ei ole pitänyt istua sisällä. Mutta nämä hetket ulkona ovat olleet tärkeitä.

Välitilassa, työn ja auringon siirtymässä, otin kuvan, jotta sadeviikolla muistaisin nauttineeni. Kameraan virittyy varmaankin joku aurinkoisen hetken filtteri, sillä olen siloposkisempi kuin koulutyttönä.

Pullakaupan eli Moonshopin kadulla Bertastrassella leijui vaaleanpunainen sade; kirsikkaluumupuiden terälehdet olivat jo varisseet päiviä maahan, enää oli jäljellä haalea muisto kauneudesta. Zurlinderstrassen risteyksessä kuhisi, mehiläisiä ja kukkapaljoutta kuikuilevia. Valkoisiin japaninkirsikkapuihin tuskin olisi mahtunut enempää kukkia. Kadulla istuivat jonkun liikkeen kenties omistajat; he katselivat laiskahkosti ja jotakuinkin kärsivällisesti intoilijoita.

Kädet täristen kannoin semlakassia yrittäen olla tärisyttämättä kallista lastia. Olin juuri käyttänyt 29 frangia pullaan. Miten tuhlaavaista ja hullua.

Kardemummapulla näytti korvapuustilta, mutta oli tiukempi, makeampi, kuivempi ja kaneliton. Jos yritti unohtaa sen korvapuustiasian, tämä oli hyvää. Ehkä se tosiasia, että laskiaispulla mantelimassalla ja vattuhillolla voi maksaa 9 frangia olisi hieman hidastanut ostopäätöstä. Ehkä olisin päätynyt vain mantelimassaiseen. Pelkkä hillollinen ei ollut vaihtoehto. Jos siis olisin katsonut hintakylttiä. Syytän kevätriemastusta, kukkaloistoa. En tajunnut yrittää olla järkevä.

Kotona pihalla viritin pöytäliinan ja pyyhin hämähäkinverkot tuoleista. Makuraati oli sitä mieltä, että kaikki pullat olivat luonnollisesti erilaisia kuin omat leipomukset – jotka todettiin paremmiksi – mutta myös ikäänkuin toiseksi lajiksi. Ja ylihinnoitelluiksi, hyvin zürichiläisiksi siis.

Ei kotoa tarvitse välttämättä mennä kaupungille asti kukkapuita katsomaan, niitä on joka nurkalla. Lähikurvissa, lenkillä kohti seuraavaa kylää, valtavia magnolioita vanhojen talojen pihoilla, vaaleanpunaisia kirsikoita vaaleanpunaisten asumusten edustoilla.

Haahuiltiin siis vain katua eteenpäin, puulta puulle, vaaleanpunaiselta valkoisen luo. Ja puiston portista sisään.

Villa Patumbah, 1800-luvulta, nykyisin suojelukohde puutarhoineen, on kuin ylistys keväälle. Punavalkoisia valtavia makeasti tuoksuvia magnolioita, valkoinen kirsikka, kapealehtisiä lerppamagnolioita (ei, tämä ei ole kasvitieteellinen nimitys) ja ne koristeelliset rakennukset, jotka luovat satumaiset kulissit.

Oikeastaan oli se ja sama missä kävelee tai mihin. Piti vain päästää kevät sisään. Tervetuloa!

Aurinkopaussi ennen sisähommia.
A moment in sun before work inside.
Kirsikkaluumun kukinta lopuillaan.
Cherryplum in the end of the blossoming.
Viimeiset kermapullat.
The last semlas of the season.
Voi tätä kukkien määrää!
An enormous amount of flowers.
Parvekke kukkien keskellä.
A balcony behind the flowers.
Ei nämä talotkaan ole hullumpia.
The houses are not that bad either.
Pullat kärsivät vain lieviä vahinkoja matkalla.
The pastrys suffered just little damage on the way.
Juoksulenkin vakio ihasteltava.
A obligatory stop to admire (on my jogging route).
Vanhojen pihojen kauneutta.
The beauty of old gardens.
Villa Pathumbah on jo itsessään kaunis, kevätasussa vieläkin hehkeämpi.
Villa Patumbah is beautiful, in it´s springclothing even more amazing.
Tuoksu? Makeahko.
The scent? Sweetish.
Patumbahin muuta kukkaloistoa.
Other flowers by Patumbah.
Onhan nää nättejä.
Beautiful, or what?!
Hörsyläkirsikka, ei myöskään virallinen nimitys.
Some sort of cherry, I suppose.
Lerppamagnolia. Ei myöskään virallinen nimitys.
Also sort of magnolia.
Kukkaa pukkaa.
A looot of flowers.

En resumen: Este era el fin de semana de la culminación de florecimiento de magnolias y diferentes cerezas en Zurich. La ciudad se viste en la primavera en rosado y blanco. Vean las fotos en el blog.

Kurzgesagt: Zürich, bekleidet im Frühling, ist rosarot und weiss. Sonne pur, Magnolias und Kirschbäume mit tausende Blumen. Danke, wir haben es in vollen Zügen genossen.

Se on täällä, niin ja kevätkin

Se on täällä, niin ja kevätkin

Räpellän näppiksellä. Kirjoitan ja pyyhin pois. Ei tee mieli olla haaskalintu, tuoda painolastia lisää muutenkin vaikeina aikoina, toisaalta riemunraikas huutelu ihanuudesta tuntuu sekin väärältä.

Joten sukellan asiaan melko neutraalein realiteetein.

Eilen kävin PCR-testissä, ensimmäisen kerran, mikä sekin kai on luettava saavutukseksi. Sairaalan, jossa ovat mm. syntyneet Roger Federerin kaksoset, kuvittelisi satsaavan testipaikkaan edes pikkuisen. Yksi kontti oli odotustila, toinen yhdistetty toimisto ja näytteenotto. Odotusaika lyhyt, sateessa seisten, toimistomies varmaankin entinen saksalainen lihakauppias (puuttuvasta sormenpäästä päätellen), stressaantunut ja pahantuulinen. Itse näytteenottaja vain kirurginen maski päällä, paljain käsin, huomaamaton ja nopea.

Vaikka olin maistanut positiivisen tyttären jätskiannoksesta, näytti testi negatiivista ja toivoakseni jää myös siihen.

Päivä oli jotenkin surreaali, valaistusta myöten. Lopunajan uhkaa, taivas kuin mandariini, hämärää mutta punertavan kellertävää. Saharasta oli pöllynnyt hienoa hiekkaa oikein kunnolla tällä kertaa.

Se saapui Sveitsiin matalapaineen kera ja hento sade avasi pihalla ensimmäiset narsissit. Rosmariinin alla kyyhöttävä hyasintti on vähän surkea tapaus, siinä on kolme kukkaa, mutta ilahduin siitäkin.

Viikonloppuna olo oli kevyt kuin iloisesti lurittavalla peipposella; metsässä valkovuokot olivat aurinkoisissa paikoissa räväyttäneet terälehtensä levälleen, pikkuruiset kevätesikon keltaiset serkut (joiden nimeä en taaskaan muista) samoin, krookusmeristä puhumattakaan.

Peltoja oli valmisteltu kylvöön, tuoksui mullalta ja lannalta, siis keväältä. Ensimmäiset magnoliatkin raottelevat jo nuppujaan, muutamassa viikossa niiden huumaamat kuljeskelevat ihastelemassa vaaleanpunertavia upeuksia. Sen jälkeen vaelletaan katsomaan kirsikankukkia kaupunkikortteleissa, ehkä villinarsisseja vuorilla, krookuksia Emmentalissa.

Kiitos luonto tästä showsta. Niin kauan kun maasta pukkaa versoja, on toivoa.

Anemone nemorosa
Lehdet kevätesikon, mutta nimi oli…?
Some sort of cowslip, a wild one.
Tulossa seuraavaksi: magnolia.
Coming up next: the magnolias.
Pelto vihertää.
The field is getting greener.
Pian valmiina kylvöön.
Soon ready to sow.
Tunnistatko tästä hyasintin? Do you recognize this as a hyacinth?
Hyvin keltainen ja kaunis.
Very yellow and beautiful.

En resumen: Mientras nacen los retoños, hay esperanza.

Kurzgesagt: So lange, dass es Sprösslinge gibt, gibt es auch Hoffnung.

Paineita tasaamassa

Paineita tasaamassa

Heräsin aivan kaamean väsyneenä, jokaista lihasta juimi ja tuntui, että tänään jään tänne peiton alle huppuun ja katson läppäristä sarjoja. En varmaan ole ainut suomalainen, eurooppalainen, jonka unet ja verenpaineet on koholla.

Mutta se aurinko. Paiste oli niin kirkas, etten olisi voinut puhtain omintunnoin pysyä sisällä muhimassa raatelevassa tainnoksessa. Se toinen keino yrittää vältellä jatkuvia katastrofiajatuksia on uudella reitillä navigointi.

Koska väsy, ei liukas ja korkea tullut kysymykseen. Ripaus toivoa, kevättä, sitä lähdimme Aldon kanssa etsimään Teufenin kylän liepeiltä Appenzeller Ausserhodenista.

Kohtasimme

-Lukemattoman määrän Appenzellin maalaistaloja

-Vuoret usvan takana

-Ainakin 15 kissaa

-Lehmiä kolmen ryhmissä

-mustavariksia neljän ryhmissä

-erilaisia lampaita

-törkeän kylmän viiman

-kahvipaikan näkymällä ja perinteisellä appenzelliläisellä meiningillä: paikallista, itsetehtyä, lämmöllä ja koko perheelle. Hyvää kahvia ja maukasta kaakkua.

-leipomon puu-uunilla

-hauskoja appenzelliläisen Spitzhauben-rodun kanoja

-patikkasukkakaupan pöydällä

-Alfred Vogelin, luonnonlääketieteen pioneerin (ne auringonhattutipat!) yrttitilan

Ensimmäinen kissa oli niin valkoinen, ettei kamera kestänyt mukana.
The first cat was so white, that the camera got confused.
Sarah sponsoroi reitille Sveitsin lipun.
Sarah had sposored a Swiss flag on this road.
Asfalttia ylös, peltojen välissä, eikä ketään missään.
Asphalt road uphill, between the fields and nobody around.
Appenzelliläistä maaseutuarkkitehtuuria. Taustalla olisi vuoria. Jos näkyisi.
Appenzell countryside architecture. On the background there would be mountains. If there wasn´t the haze.

Tässä talosessa voisin asustella.
I could live in this house.
Tässä pitäisi mennä patikkapolku. Liukasta ja ylös. Slippery hikingpath uphill.
Shamaani mukana. With the shaman.
Sveitsissä ollaan ajasta tarkkoja.
In Switzerland we are very pedantic when it comes to the time.
Arrogantti lammas tuli tarkastamaan ohikulkijat. An arrogant sheep came to check the hikers.
Se siitä saa kun tarpoo peltojen poikki. This happens when you walk on the fields.
Itätuuli oli hyytävä ja maa jäässä, tässä luntakin. Lähes kierien mentiin kuitenkin alempi mutainen osuus niitystä.
The eastwind was freezing and the ground was frozen. But the slippery and muddy meadow was the part, where we almost rolled downhill.
Yritin huomaamatta ottaa appenzelliläiskuppilan rakennuksesta kuvaa.
Tried to take imperceptibly a picture of the coffeeplace.
Appenzelliläinen omenafladen.
Appenzell apple Fladen.
Huom. hanskakäsi kuuluu suomalaiselle, ei costaricalaiselle.
Notice: the hand with the glove belongs to a Finn, not to the Costarrican.
Olisi leipää ja muita herkkuja puu-uunista.
There´s bread and other goodies directly from a wood oven.
Tästä käydään leipomoon.
The door to the bakery.
Ja seuraava maatalo. Taustalla paikallisia kukkuloita. Next countryhouse and the local hills.
Patikkasukkia tarjolla.
A hikingsockshop on the table.
Valitse haluamasi ja maksa laatikkoon tai sovelluksella.
Choose the ones you want and pay to the box or with the app.
Alfred Vogel kehitteli kuuluisia yrttitroppejaan täällä Teufenissa.
It was here in Teufen, where Alfred Vogel was making his herbal remedys.
Teufen ja usvaiset vuoret. Teufen and the misty mountains.

En resumen: Estoy supercansada y tensa en esta situación de Europa, del mundo. En vez de quedarme abajo de la cobija viendo series me consentré en un nueva ruta en Appenzell. Y me topé con un montón de gatos, vacas, tranquilidad y un pedazo delicioso de queque.

Kurzgesagt: Bin super müde und gespannt und sicher so geht es euch auch in dieser Situation in Europa. Ich wollte eigentlich nur im Bett bleiben und Serien schauen, aber habe dann geschafft auf einen neuen Wanderweg in Appenzell mich zu konzentrieren. Und habe unterwegs mit wenigstens 15 Katzen, vielen Kühen, Ruhe und einen Stück feinen Apfelfladen getroffen.

Rauhaa, rakkautta ja pullia

Rauhaa, rakkautta ja pullia

Kun maailma nyrjähtää, on pakko miettiä kuinka pitää itsensä kasassa, oli uhka miten lähellä tai kaukana tahansa. Pelko on todellinen joka tapauksessa.

Minä lähdin liikkeelle. Tarvitsen happea ja vastusta; sen jälkeen tulee tyyneys, jos on tullakseen.

Luontokaan ei pyristellyt vastaan, oli kirkas taivas, pieni puraiseva pakkanen. Tänään ei mentäisi valloittamaan huippuja. Vain vähän metsää, pikkuisen mäkeä, narskuvaa lunta ja jonkunlaista irti päästämistä. Hengähdystä.

Mutta koska ollaan vuoristossa, mäki on edessä. Se hyvä puoli hangessa ja rinteessä on, ettei todellakaan tule mietittyä millä mallilla mikään on. Tai tulee, mutta hyvin pian on pakko yrittää saada tarpeeksi happea ja keskittyä polkuun.

Siinä samalla purimme huolet ja realiteetit, mahdollisuudet ja mahdottomat. Aurinko häikäisi ja seutu oli traumhaft, aivan upeaa, kuten Illgaun kuplahissiasemalla lunta lapioinut mies totesi. St. Karl on sanoman mukaan rauhan tyyssija, missä energiat saadaan tasapainoon. Ei yhtään liikaa sanottu.

Ennen lähtöä olin täyttänyt laskiaispullat mukaan, mansikkahilloa ja kermaa. Tajusin kyllä kantta kiinni survoessani, ettei se ole järkevää. Mutta välikö sillä, pullalla voisi kaapia tursuuneet kermat. Pääasia, että kermapullat repussa. Ja kahvia, sitä myös.

Mihinkään aivan ihmisten ulottumattomiin ei menty, eikä edes kovin korkealle, mutta silti olimme kovin kaukana kavalasta maailmasta. Muutamat kävelivät, pari suksi murtsikkaladulla ja rinteessä oli kourallinen laskettelijoita. Leppoisaa ja aurinkoista.

Takaisin Schwyzin kaupungin läpi ajettaessa rakennuksia koristivat karnevaalin narrit. Se tuntui jotenkin väärältä. Ei koristeet, vaan itse juhlinta. Mutta kuka minä olen sanomaan mikä on oikein ja mikä ei. Vaellushousujen polvissa on kermaa ja posket hehkuvat auringosta. Minäkin olen niitä hyväosaisia.

Alhaalla vihreää, ylhäällä valkoista.
In the valley green, up in the mountain white.
Huurre oli koristellut puut.
Frost decorated the trees.
Pikkuruinen köysirata-asema.
Tiny cablecar station.
Melkein ylhäällä. Lupaavaa.
Almost up in St.Karl, very promising.
Pikkuruinen oli hissikopperokin.
The gondola was tiny too.
Tässä huokailtiin hetki. Niin kaunista.
Had to breath for a while to calm down; such a beautiful place.
Menossa metsään.
On the way to the forest.
Tästä ovat menneet lumikenkäilijät.
Snowshoepath.
Murtsikkalatu.
Crosscountry skiing possibility.
Näkymät Zugerseelle.
View to the lake Zug.
Lähellä korkeinta matkan pistettä.
Getting near the highest point of the hike.
Kyllä evästä pitää olla.
You gotta have some snacks.
Vähän liiskana, mutta laskiaispullia joka tapauksessa.
Finnish semla for coffee.
Löysin muuten kevään. Keskittyminen on pullansyönnin a ja o.
Gotta concentrate while eating. Btw. I found the spring.
Ei kovin suurta tungosta T-hissin asemalla.
Not very busy t-lift station.
Tästä takaisin.
Towards the gondola.
Sinistä ja valkoista, tummin havumetsäläikin.
Blue and white with some dark woods.
Pitäiskö kuplahissin puhelimeen vastata jos se soi?
Should we answer the gondola phone if it rings?
Schwyz ja karnevaalimaski partsilla.
Schwyz and the carneval decoration.

En resumen: En los tiempos dificiles, lo único que me tranquiliza es moverme.

Kurzgesagt: In den schwierigen Zeiten, das Einzige das mich beruhigt ist die Bewegung.

Viikonloppu ilman vuoria

Viikonloppu ilman vuoria

Oikeastaan en varsinaisesti vietä viikonloppuja kokonaan vapaalla juuri koskaan, sillä teen töitä silloin kun niitä on. Etsin juttuaiheita, kirjoitan, valmistelen. Mutta vuoristokeikat osuvat useimmiten lauantaille ja sunnuntaille, koska perheellä on aikaa.

Viime lauantaina sään piti olla surkea ja sunnuntaina todettiin, että vielä ottaa aivoon Wildhausin tungos ja vaikka löysin pari otollista paikkaa lähietäisyydeltä, vaikka pienellekin retkelle, jäätiin kotiin.

Ei siis tehty mitään sen kummempaa, paitsi että hoidettiin rutiinijuttuja. Lauantai on se päivä jolloin kylän hotspot on kierrätyskeskus. Tarrasin roskakaapissa majailevaan tölkkipussiin ja terävä särmä repäisi sen säpäleiksi, tölkit kolisivat lattialle ja öljyt plus muut mehut roiskuivat pitkin. Oli ne pesty, mutta silti. Päädyin siis myös lattian pesuun. Tunnustettakoon, että vain osittain.

Kierrätyskeskuksen luona tuli tehokas olo. Hellyyttävää, miten fiinit zollikonilaiset tulevat roinineen tukka länässä verkkareissa, silmät pussilla, mutta vauhdikkaasti elämää järjestäen. Jaamme yhteisen innostuksen; kyllä tämä tästä! Kaikki kääntyy parempaan, kun kodista poistuu ylimääräinen.

Pääsimme eroon hajonneesta sähkölaitteesta, maitotölkeistä ja muoveista sun muista. Samalla keikalla heitettiin luomukaupan kautta, jotta lounasta varten olisi Veginesiä, vegaanista majoneesia. Tartuin myös samosa-pakettiin; heräteostos, selvästi jo vähän nälkä.

Kotona söin varmuuden vuoksi jokusen taatelin saadakseni nopeasti energiaa ja pyyhkäisimme Aldon kanssa parin tunnin juoksulenkille. Mäet on sitä luokkaa, ettei ihan kaikkia varsinaisesti juosta. Mutta kuvitelmissani käyn siis juoksemassa.

Jokivarressa putoukseen oli kertynyt jo hieman jäätä. Yöt on pakkasen puolella, päivisin pari lämmintä. Kaksi pientä järveä matkalla olivat osittain jäätyneet ja päällä kaunista riitettä. Sorsalinnut selvästikin etsivät jo paria.

Jalka nousi keveästi. Mutaisessa kohdassa oli hyytävästä ilmasta huolimatta pehmeän liukasta. Hipsuttelin varovasti ja onnittelin itseäni siitä, etten uponnut tai lentänyt selälleni.

Alamäessä pääsin kiinni euforiaan ja kotona se tarkoitti järkyttävää nälkää. Hyvän lenkin jälkeen kaipaan täyttävää sapuskaa. Litistetty perunasalaatti (päälle siitä aiemmin haetusta majoneesista, yrteistä ja valkosipulista, parmesanista ja sinapista kastike) kasvisnakeilla ja parilla vegaanipalkinnon saaneella bratwurstilla. Molemmat olivat muuten varsin maistuvia, mutta ei kannata paistaa liian kauan, rakenne muuttuu sitkeäksi.

Kahvit join läppärin äärellä, lueskelin niitä näitä ja sen jälkeen oli kasattava voimat ja lähdettävä kauppaan. Se on lauantaisin auki kahdeksaan, mutta viiden paikkeilla alkaa hyllyt olla tyhjinä. Niin myös tänään. Banaanit, basilika, korianteri ja oregano jäivät ostamatta. Muuten kassit täyttyivät ja saatiin kruisailla hyllyjen välissä rauhassa. Tähän aikaan on hiljaista.

Olin tsempannut perinnepuolella ja tehnyt torstaiksi kasvishernekeittoa ja pannaria. Nyt oli vielä herniksen jämät ja lämmitin sen iltapalaksi. Heitin myös pannulle ostamani samosat ja tajusin haukatessani, että nyt on sitten herneitä sekä piirakassa että lautasella. Noh, hyvää kuitenkin.

Hernekeiton vahvistamana kävin vielä editoimaan kirjoittamaani tekstiä ja kun väsähdin sen kanssa, siirryin tarkistamaan kolumnia. Jo suht myöhään muistin, että apua, pyykkitupa on tyhjennettävä ja parit silitettävätkin hoidettava. Mukaan otin läppärin ja korealaista draamaa. Kuka muu katsoo sarjoja silittäessä?!

Yöllä oli jonkun verran liikennettä jälkikasvun departementissa, meillä oli nimittäin yökyläilijöitä. Nukuin pätkissä ja aamulla naapurin kissa tuli aivan liian aikaisin koputtelemaan oveen. Hän vierailee meillä toisinaan.

Sunnuntain aamupalan aikoihin taivaalla leijaili vain ohutta yläpilveä, mikä lupaili kaunista säätä muutaman tunnin päästä. Edellisen patikan aiheuttama turhauma ei päästänyt irti, joten työstin vielä kolumnia ja jäin jumiin loppulauseen kanssa. Puolen päivän paikkeilla laimea yö ja pitkän lenkin jälkeen palautumatta jääneet lihakset alkoivat hälyttää. Olin voimaton. Mutta kokkaus, se auttaa aina. Pistin tortillat uuniin lämpiämään ja silppusin tofua vihannesten kera yhdelle pannulle, ja frijoleksia, papumössöä toiselle. Lisäksi sipulia, manteli-crème fraîchea limetin kera, tabascoa ja salaattia sekä tomaattia tortillan väliin. Tällä kombinaatiolla heräsin henkiin.

Soitin synttäripuhelun äidille siinä kahvin lomassa ja katselin muiden postauksia rinteistä ja laduilta. Huono omatunto painoi; tällä säällä olisi pitänyt mennä sinne aurinkoon. Mutta minä katsoin hetken vielä K-draamaa ja luin vielä viimeisen kerran tekstini läpi.

Illaksi tein vielä pizzataikinan, latasin päälle grillattua munakoisoa, sipulia, paprikaa ja mozzarellaa sekä vähän parmesania. Oli kiva tehdä ruokaa kiireettömästi. Pizzaa seurasi vielä myöhäinen iltakävely autiolla kylällä. Edes autoja ei kulkenut. Kulman takaa tuli mies, eikä koiran hihna erottunut pimeässä, koirakin oli piilossa. Olin nöksähtää nenälleni ja päästimme molemmat hermostuneen entschuldigungin ja naurahduksen. Kumpikaan meistä ei odottanut kohtaamista kenenkään kanssa.

Tähtitaivas oli kirkas ja kaunis. Kuljin katua, jolla ei ollut ainuttakaan tuttua taloa. Kaikki oli rakennettu uudestaan viimeisen vuosikymmenen aikana. Ylempää katselin mustaa järveä ja toisella puolella kimmeltäviä valoja. Ohitin kylän vuohien apajat (olivat jo nukkumassa) sekä solariumin (siis niitäkin on vielä) ja myös italialaisen ravintolan kulman, missä ei ole enää aikoihin ollut ravintolaa eikä koko taloa, vaan tilalla on moderni asuinrakennus. Mutta, toiselle puolelle kylää on luvassa uusi pizzeria puulämmitteisine uuneineen, joten elämme toivossa.

Kotona katselin vielä seuraavan viikonlopun sääennustuksia. Josko silloin taas retkelle.

En resumen: A veces hay que usar el fin de semana para hacer cosas, que tal vez no son para tanto, pero simplemente son necesarios.

Kurzgesagt: Manchmal muss man auch am Wochenende einige Sachen erledigen, die nicht ein Abenteuer sind, aber die man trotzdem machen muss.

Kahvikutsu tuntemattomalta – apua?

Kahvikutsu tuntemattomalta – apua?

On melko varhainen aamu, aurinkoista ja raikasta. Kuljen vauhdilla kohti kuntosalia, reppu selässä, urheiluvermeissä. Kadun toisella puolen puun latvassa on säpinää, kottaraiset kokoilevat joukkojaan ja treffaavat tapansa mukaisesti täällä syksyä ennakoiden ja pitäen valtavaa piiskutusta. Pysähdyn hetkeksi kuvaamaan tilannetta, kun silmäkulmasta huomaan pyörällä ohiajaneen henkilön palaavan puhelin kädessä. Ajattelen hänen kysyvän tietä, kuten usein näillä seuduilla tapahtuu. Suljen ruudun ja käännän katseeni.

-Täytyy sanoa, että Te vain näytätte niin ihanalle.

-Hm, aha.

Teen yleisen turvallisuustsekkauksen. Keski-ikäinen, vankalla pyörällä liikkeellä, säänkestävä takki, kypärä päässä. Tavallinen tyyppi.

Mitä jos menisimme kahville?

Mitä jos ei nyt kuitenkaan, vastaan melkein. Katson tarkemmin. Ei mitään ihmeellistä merkillepantavaa. Mutta voihan ihminen silti olla vinksahtanut päällekävijä tai sarjamurhaaja.

-Kiitos, mutta olen menossa treenaamaan. Käännän selkäni ja jatkan matkaa.

Kun tilanne on ohi, ajattelin ensin, että mitä hittoa. Sitten uudestaan, että mitä hittoa. Ajatusmytty on melkoinen ja yritän selvitellä sitä loppumatkan. Ensinnäkin, jos minä jäin katsomaan lintuja, oliko mieskin bongaamassa tipuja vai vain aamuajelulla huvin vuoksi?

Olen myös vähän huvittunut. Yli viisikymppisten naistenhan piti olla virallisesti näkymättömiä. Sekin on nyt todistettu paikkansapitämättömäksi.

Ja sitäpaitsi mikä tätä katua vaivaa? Näin on käynyt ennenkin, silloinkin minä tulossa salilta ja puhelinnumeron pyytäjä pyörällä. Eikä todellakaan olla missään punaisten lyhtyjen alueella Zürichissä.

Tarraan ajatusmytyn seuraavaan lankaan: mitä jos itse olisin kehunut kypäräpään ulkomuotoa ja kysellyt kuinka olisi kahvit? Miten absurdilta tilanne olisikaan vaikuttanut. Ajatelkaa, softshelltakissa ja urheilutrikoissa joku pussisilmäinen aamunuhru lähestyy siistiä toimistonörtiltä näyttävää perheenisää ja kysyy, että kuules, miten olisi kupposellinen? Voin kuvitella vastauksen: Mene sinä sinne salille ja jätä muut rauhaan.

Keski-Amerikassa asuttujen vuosien jälkeen olen aika kovaksikeitetty viheltelyn ja huutelun suhteen; jos sattuu olemaan nuori ja vaaleahko, catcalling on arkipäivää. Tytär kyllä pöyristyi, kun äidille huikkailtiin ehdotuksia nelikymppisenäkin – hyvä ihme, jälkikasvun läsnäollessa. Ei mitään rajaa.

Lopulta olen myös ihmeissäni järkytyksestäni. Olen elellyt ikäni luomassa turvakuplassa, nauttinut vapaudesta ja rauhasta. Ja muutenkin, koska viimeksi on vieras ihminen ylipäätään lähestynyt kadulla? Pikemminkin on pyritty pitämään turvaväliä. (Siitä tyypille plussat, pyörä ei tullut paria metriä lähemmäs.)

Myönnän pikkuisen vieraantuneeni sosiaalisista kohtaamisista ja kiemurtelin tilanteesta vaivaantuneena enemmän kuin normiolosuhteissa. Kuplani on kärsinyt kolhun.

Näinkö kenties tiirailin kottaraisia aamuauringossa?
Was this the gaze to see the starlings in the morning sun?
Paljas totuus lienee tämä.
The plain truth might be more like this.

En resumen: Un desconocido me dice un piropo y pregunta si vamos a tomar un cafecito. Desde cualquier punto de vista totalmente absurdo. Especialmente en la epoca de Covid.

Kurzgesagt: Unbekannter kommentiert mein Ausshenen und fragt, ob wir zusammen Kaffee trinken gehen würden. Aus allen Aspekten war es absurd. Speziell in der Zeit von Covid.

Kummallisten aikojen matka

Kummallisten aikojen matka

Mietin sitä pikkuisen huonosti nukutun yön jälkeen (myrskytuuli suihki ikkunasta sisään, läpsytteli kylpyhuoneen suihkuverhoja ja poistui, Costa Rican lanko lähetteli viestejä tulvivasta vedestä ja tilanteesta pihalla, naapurin työmaalla aloittivat reippaasti paukutellen ja edellisiin tapahtumiin nähden liian aikaisin), että pitäisikö? Kannattaisiko? Olisiko parempi, jos?

Matkustaminen jakaa ihmisiä. Mutta ehkä te, jotka ette pääse, halua, voi, sittenkin katselette mielellänne kuvia. Ja te, jotka pääsitte, halusitte ja voitte, samoin katselette mielellänne kuvia. Nimittäin Suomesta.

Kaksi vuotta mennä hurahti edellisestä käynnistä sinivalkoisella maaperällä. Eron huomasi tietenkin koronarajoituksina, mutta myös uusina rakennuksina, teinä, liikkeinä. Ihmiset olivat samoja, ihania. Olen iloinen rajoitetuistakin tapaamisista ja uskallan toivoa seuraavaa mahdollisuutta, lisää kohtaamisia.

Siinä vaiheessa, kun en vieläkään voinut uskoa istuvani lentokoneessa, näin Zürichin ja kotitalon ilmasta käsin. (Kyllä se siellä pilkottaa, siristä, siristä!)

Toisessa todellisuudessa olin kuin Liisa Ihmemaassa. Todellakin Helsingissä. Oli pakko puraista välittömästi karjalanpiirakkaa, vahvistaakseni kokemukseni aitouden. Kyllä. Tämä on Suomi ja minä sen kaduilla.

Meri. Heti sen äärelle. Zürichinjärveä on nyt tuijoteltu pari vuotta niin hartaasti, että pitkälle jatkuvan ulapan äärellä tunsin vihdoin hengittäväni kunnolla. Löylyn terassilta meitä ei vienyt sisään edes katon läpi niskaan ja ruokaan valuva rankkasade. Otimme sen mukana mahdollisesti tulevat kolibakteerit lintujen jätöksistä eksoottisena lisänä.

Katselin silmiin lokkeja, jotka tuntuvat zürichiläisiin serkkuihin verrattuna vallattomilta velmuilta. Tämä käänsi selkänsä lokkikarkottimelle ja tarkkaili ranskalaisten saatavuutta.

Aterialla meitä oli terassilla kaksi seuruetta. Se toinenkin Sveitsistä. Mies ihmetteli kauppatorin liepeillä näkyvää rakennusta, jossa oli Ruotsin lippu. Rouva tiesi, että täällä on käytetään molempia lippuja, sekä Suomen että Ruotsin.

Tässä kohtaa aivo nyrjähti, en enää tiennyt mitä katselen. Helsingin tornitaloprofiili puupurjeveneineen oli ilmestynyt sillä aikaa kun olin toisaalla.

Sen jälkeen, kun vaivihkaa olin käynyt ihastelemassa vähän etuajassa ilmestynyttä kirjaani kirjakaupan uutuudet-hyllyssä, siirryin reissun pääkohteeseen Kotkaan. Kaikki paikoillaan. Vanha satama, merimuseo, Sunila ja laivat.

Kotkan muurahaiset ovat suurempia kuin muistankaan.

Täälläkin oli hengitettävä keuhkot täyteen meri-ilmaa. Näkymä on se tutuista tutuin. Paitsi satama. Se on kasvanut Mussalon kärkeen lapsuuteni jälkeen.

Sveitsin jälkeen pohjoisen valo on kuulas ja ihmeellinen. Yritin imuroida sitä muistini täyteen.

Aamu kallioilla on rauhaisa. Liikkeellä on pari lokkia, joutsen, kaksi kalastajaa ja me. Täällä on pysyvyyttä ja turvallisuutta, jota maailmasta puuttuu juuri nyt. Mieleeni tuli jäädä makaamaan vatsalleen kalliolle, pää tietenkin mäessä ylöspäin, ja ladata itseni täyteen maaäidin energiaa. Olisin saattanut valua mereen. Nämä tuppaavat olemaan liukkaita.

Pääsin harmittelemaan, etten ole taidemaalari. Tämän pilvien leikin lätäkössä, taivaan ja maan sulautumisen, olisin halunnut ikuistaa. Niin ja taas sen ihmeellisen hohtavan kuulauden.

Merituuli teki myös selväksi sen, ettei näille seuduille kannata tulla hiukset auki.

Maastossa oli havaittavissa syksymäisiä värejä, ehkä kuitenkin kuivuudesta.

Haistelin varastoon saunan tuoksua, piipusta leijuvaa savua.

Rauha. Mökin ikkunasta voi seurata lokkeja, tiiroja, silkkiuikkuja, satunnaisia ohi soutelijoita tai moottoriveneilijöitä. Tai vain tuijotella veden liikkuvaa pintaa. Laittaa silmät kiinni ja kuunnella liplatusta.

Etsimme saaresta aarteita. Rantakäärmeen nahka, supin läjä ja rikkoontuneita raakun kuoria.

Kannan tämän hellan poltinmerkkiä jalassani, kun kekäle sulatti varvastossun kinttuuni lapsena. Jo silloin rakastin tulen rätinää, uunin luukun loksahdusta.

Syömme eväitä ja soutelemme toisaalle, muille vesille.

Ulpukat ja lumpeet keinahtelevat hetken soutuveneen laineista, sen jälkeen on taas tyyntä.

En resumen: Un viaje, a lo cual ni creía. Los pies en el golfo de Finlandia, viento del mar y el finlandés. Un momento de acordarse se como era yo, cuando vivia allá.

Kurzgesagt: Eine Reise, woran ich nicht glauben konnte. Die Füsse in Finnischer Meerbusen, Meeresbriese und Finnisch. Für ein Moment habe ich mich erinnert, wer war ich, als ich dort wohnte.

Minä ja mun kieli, siis suomen kieli

Minä ja mun kieli, siis suomen kieli

Sähköpostissa kumottelee vahvistukset lennoista Suomeen; aivan käsittämätöntä ja iiihanaaa. Kaikki Suomi-jutut ovat olleet pakasteessa tähän asti. Muistan silloin tällöin pohjoisen uusien perunoiden aromin tillin kera; vahvempi kuin missään tai sen miltä tuntuu saunan jälkeen, mutten toisaalta ole hirveästi kiinnittänyt näihin tuntoihin huomiota. Olen kirjoitellut ihmisten kanssa, en ole sopinut treffejä, tietenkään, koska tämä tilanne, eikä mitään voi suunnitella.

En silti ole hirveästi ikävöinyt, juuri siksi, ettei tulevasta tiedä sitäkään vähää mitä ennen. Mitä sitä turhaan. Kaikki voi muuttua päivässä tai parissa.

Putous. Wasserfall. Waterfall. Catarata.
Lentävä olento. Fliegendes Wesen. Flying creature. Un ser voladora.

Nyt kun vaikuttaa siltä, että ehkä vuoristohiekkaiset kenkäni sittenkin kohtaavat tänä vuonna etelä-Suomen rantahietikon, on päässä alkanut jyllätä. Kuuntelen tikkana kieltä, jota käytetään ajankohtaisohjelmissa, sarjoissa ja tositeeveessä, sillä kuten tytär sanoi, meidän suomi on mummosuomea. Se ajoittuu 90-luvulle, jolloin siirryin yksityiseen kielikuplaan sveitsinsaksan keskelle.

Olen yrittänyt päivittää sanastoani niin, etten ainakaan vaikuta täysin pöntöltä, mutta nuorisokieltä en tietenkään hallitse, se on etuoikeuteni keski-ikäisenä. Silti kirjoitushommissa on tullut erilaisia väittelyn aiheita.

Osan olen pistänyt kotkalaisuuden piikkiin; värikäs sanasto ei aina avaudu ulkopaikkakuntalaisille. Lapsuudenkodissa puheessa on myös vaikutteita on eri puolilta maata. Ja sitten on ne sanat, joita en kai koskaan ole pohjimmiltaan ymmärtänyt tai aina käyttänyt väärin. Todella noloa.

Gladiolukset. Gladiolus. Gladiolen. Gladiolas.
Minä. Me. Ich. Yo.

Ihan juuri, elokuun puolivälissä ilmestyvässä Reppu ja reitti – Patikkapolkujen Sveitsi -kirjassa tarvitsin moneen otteeseen sanaa, joka kuvaisi pyöreää reittiä, siis lähtö ja paluu sijoittuvat yhteen ja samaan pisteeseen. Puhuin ympärilenkistä, jota olemme aina Kotkan perheessä käyttäneet. Sitä ei ollut kuullut kustannustoimittaja, eikä kukaan muukaan kustantamossa. Rengasreitti ja joku toinen, jota en nyt löydä, enkä muista, kyllä ymmärrän, mutta ne eivät todellakaan kuulu omaan arkisanastooni, enintään saariston pyöräreittiä kuvaamaan.

Kotkalaisuuksia osaan jo bongailla teksteistäni aika hyvin ja toisinaan pyrin ne korvaamaan jollain ymmärrettävämmällä sanalla, täällä blogissa taas viljelen kaikkia kukkasia sitä mukaa, kun niitä singahtelee. Sillä kielen diversiteetti lähtee tietenkin omilta juurilta. Sitäpaitsi nyt kukoistavat Lappi-romaanit pitävät nekin sisällään kymmenittäin sanoja, joita ei tunne edes google. Myönnän siis ihan häpeilemättä hakeneeni selityksiä. En ymmärrä aina kaikkea.

Ukkonen. Thunderstorm. Unwetter. Tormenta electrica.
Viljapelto. Cropfield. Getreidefeld. Un campo de cereales.

Sitten on nämä puhekielen uudet jutut, ei pelkästään sanasto. Kuten esimerkiksi intonaatio, puheen sävelkulku. Mielestäni parikymmentä vuotta ulkomailla, kotiespanja ja katusaksa eivät juurikaan kuulu puheessani. Mutta odottakaapas, kun olen Suomen kamaralla. Yhtäkkiä sopertelen ja nuottikin on hukassa.

Helsingissä on selvästikin uusi nuotti, sosiaalisen median puheen kulku. Hyvin monen Insta-storyt kuulostaa samalta kuin Laura Friman, myöskin siis radioääni. Se on uutta. (Julistan minä täältä kaukaa.) Itselleni jäi päälle töiden takia Ylen uutisnuotti ja vielä pari vuotta sen jälkeen, kun olin jättänyt Pasilan, luin lapselle iltasatuja kuulemma samaan tapaan kuin ulkomaanuutisia.

Ja se englanti. Meillä kotona puhutaan sekametelisoppaa, jossa on espanjaa, suomea, saksaa, sveitsinsaksaa, englantia ja ajoittain vielä italiaa ja mitä nyt kohdalle osuukaan. Ja sille on selitys. Mutta – miksi suomenkielisiin sarjoihin on vuorosanoihin kirjoitettu englantia? Siksi, että ainakin pääkaupunkiseudulla (muualta ei ole todisteita) englanti on pesiytynyt ihmisten puheeseen. Englanti on se, joka rytmittää ja maustaa lauseita, vähän puhelimen emojien tapaan. Siitä ulkosuomalaisena ja kieltä hoivaavana tekstinikkarina olen vähän järkyttynyt. Siis OMG.

Joten, see you, gotta go. Miettikää asiaa ja ihmetelkää esim. miten blogin kuvat yhtään liittyy teemaan. Ei sitten yhtään. Tai kyllä sittenkin. Se on se ympäristö, jossa lähellä Alppeja kaikaa myös suomi.

Se lähestyy. It´s coming. Es kommt. Ya viene.

En resumen: Mi finlandés ha estado hibernando, rodeado por español, alemán, alemán suizo, inglés…Pero ojalá pronto tenga la posibilidad de refrescar las expreciones, para no hablar como alguien, quien se quedó en las noventas.

Kurzgesagt: Mein Finnisch hat sich in den letzten Zeiten im Winterschlaf befinden. Bald hat sie hoffentlich eine Chance sich zu erholen, so dass ich nicht so rede, wie jemand der in den 90er Jahren geblieben sei.

Alppimännyt, henkeni pelastajat

Alppimännyt, henkeni pelastajat

Siellä helteissä on ehkä vaikea kuvitella, että Sveitsissä eletään apokalyptistä sadekesää. Vettä on tullut täysillä ehkä jo kuukauden, pienillä tauoilla, mutta kuitenkin. Järvet ja joet on piripinnassa tai jo yli sen, osassa vuoristoa lumipeite, Zürichin kaupungin alueella myrsky kaatoi puita, tönäisi helikopterin nurin, hajoitti paikkoja. No tätä lähdettiin pakoon, Sveitsin itäiseen sakaraan, missä piti olla suht kuivaa.

Yhtään ei tiedetty mihin ollaan menossa, autojuna tuli eteen ihan puskista ja kylä oli yllättäin kuin vanha töppönen, mukava ja kotoisa.

Zernezin iltaa.
Zernez in the evening.
Iltakävelyllä kurkattiin minkä joen yli lähdetään polulle.
Went to check which river to cross in the morning.
Näkymät hotellin ikkunasta.
The view of the hotel window.

Zernez on Engadinia, missä taloja koristellaan ja ihmisten ystävällisyys tuntuu ylitsepursuavalta. Siis Zürichiin verrattuna.

Pikkuruisen hotellin omistaja halusi ihan välttämättä puhua retoromaania, oli sitä mieltä, että kyllä me espanjan pohjalta sitä ymmärretään. Noh, jotakuinkin. Suomikin auttoi; ei ollut epäilystäkään, mikä oli Tualetta.

Puusilta toimii porttina reitille.
Wooden bridge is the gate to the path.
Zernez

Zernez on ihan kansallispuiston kyljessä ja reitti ylös kohti Chamanna Cluozzaa kohti, siis puiston majataloa, lähti muutama sata metriä hotellilta. Ajattelin, että sinne ja takaisin on varmaan ihan hyvä retki, mutta paikanpäällä todettiin, että tästä voisi vielä jatkaa saman verran eteenpäin ja tulla bussilla takaisin. Infrastruktuuri on ihan mahtava erämaassakin.

Puusillalta lähdettiin peltojen poikki, lehtikuusimetsässä nousevaa vuorta ylös ja lumihuippujen vieressä oltiin ihan pyörryksissä kauneudesta. Pistettiin menemään lopulta koko reitti, kansallispuiston etappi 6, Zernez-Vallun Chafuol. Ja siis täysin autio puoliväliin asti. Ei ketään missään. Muurahaisia lukuunottamatta, siis. Toisella puoliskolla vastaan tuli kaksi alppivaaria ja meidän istuessa tauolla, ohitse kulki hengästynyt nuorukainen.

Ollaan jo suht ylhäällä.
Already climbed a bit.
Ensimmäinen ilmava kohta.
First tricky part of the path.

Siinä vaiheessa, kun sopivan leveä polku oli suljettu ja kierrettiin yläkautta pienempää ja “ilmavaa” reittiä, kuten Honigbergin Sanna osuvasti sanoo, olin, että hm…mutta omaksumallani tekniikalla, aivan pieniä askelia töpöttämällä selvitin kohdan helpohkosti. Kiitin luontoa siitä, että oli kuivaa, sillä näille jyrkänteille, sorapoluille ja avoimille rinteille en todellakaan lähtisi sateen jälkeen.

Hermoni pelastajat: matalat männyt. Hyviä tarrattavaksi. My saviors: the low alpine pines. Good to grab.
Joki ylitettäväksi.
A river to pass.
Vielä pieni nousu majatalolle.
Still a bit up to the Chapanna.
Paussi majatalon pihalla.
A break by the alpine inn.

Luonnonpuistossa ei saa yöpyä muualla kuin majatalossa ja sekin oli vähän vaiheessa eli palvelut oli rajoitettu ruokaan ja vessaan. Meidät vastaanotti kaivuri ja rakennustyömaa; meneillään oli remppa, selvästikin katon teko ja pihamaan muokkaus. Tähän mennessä oltiin noustu n.700 korkeusmetriä, joten mielellään istahdettiin hetkeksi. Sapuskaa lennätetään mökille helikopterilla ja päivällä on tarjolla pientä purtavaa, makkaroita, kaakkuja jne. Omat eväät voi myös pistää pöytään, onneksi, sillä olin ladannut repun täyteen. Juotiin viisi kuppia kahvia ja neljä pientä tuopillista vettä. Hämmästelivät meidän kapasiteettia.

Kyselin jatkosta, sillä oikeastaan en halunnut palata samaa reittiä takaisin, sillä tuntemattomaan on helpompi suhtautua ilman huolta. Oltiin sitä mieltä, että kevyesti taitetaan vielä toiset 700 korkeusmetriä, siitä ei ole kyse. Lähinnä ongelmakohdat kiinnostivat. “Kyllä suomalainen pystyy, jos berliiniläinenkin” totesi penkillä istuva ja kirjoitteleva paljasjalkainen nainen, henkilökuntaa siis, mutta tällä kertaa hän oli vain tullut moikkaamaan partneriaan.

Apua kaapelista.
Help from the cable.

Se kohta, missä polku oli enintään 15 senttiä ja avoimessa rinteessä, olisi varmistettu kaapelilla, meille kerrottiin. Kun sen keskipaikkeilla maasto olikin valunut laaksoon ja pidin koukuissa roikkuvasta turvasta kiinni, mietin kuinka suhtautuisin siihen, että harpatessa heilahtaisin rotkon puolelle. Käsivoimat on hyvät, mutta silti. Oli pakko luottaa kaapeliin, joka on siis sen verran löysä, että antaa periksi.

Aldo odotteli osuuden alussa, ettei kiskoisi turvakaapelia kriittisellä hetkellä. Loikkasin ja taputtelin itseäni henkisestä voitosta.

Haastavampi pätkä, onneksi lyhyt.
The tricky part, luckily short.
Mukavampi osuus.
A much nicer path.
Appenzellin Biber, hyvin makea ja täynnä energiaa. Appenzeller Biber, really sweet and full of energy.
Hymyä riittää, yli kilometri noustu. Still smiling, climbed already more than a kilometer.

Reitti on vuoristopatikkapolku ja vaativa sellainen. Huomaan kehittyneeni, menen hitaasti ja huolellisesti, enkä kuluta voimia panikointiin. Silti vaelluskengät on saatava vaihtoon. Jyrkässä irtokivikohdassa lähdin valumaan alaspäin, polkua, en itse seinämää.

Lehtikuusimetsän ja Cluozzan kanjonin jälkeen noustiin murmelivyöhykkeelle. Niittymäiset rinteet oli täynnä sinne tänne vilkkaasti enemmän tai vähemmän lyllertäviä otuksia, pienokaisista aikamoisen kokoisiin rontteihin. Päästiin lähemmäs kuin ikinä ja yhdessä murmelin kanssa todistettiin saksanhirvien laukkaa ylhäältä kohti laaksoa. (Pieni videopätkä löytyy Instagramin highlights-kohdasta.)

Niityillä on kiva kävellä.
Meadow paths are nice to walk.
Murmelihan se siinä.
A marmot came to say hi.

Niityt oli vaaleanpunaisten ja kirkkaan sinisten alppikukkien läikittämiä ja Murterin kohdilta avautui aivan uskomattomat huippurivit. Ylistin päätöstä jatkaa matkaa ylöspäin ja vielä toistamiseen, kun näimme joitakin kauriita tai ehkä saksanhirvien perhettä jälkikasvuineen ja gemssejä lepäilemässä suojaisessa rinteessä, sekä toisella puolen muutaman gemssin aterioimassa lumiläikkien vieressä.

Zernez on 1473 metrissä, reitin korkein piste 2545 metrissä ja päätepiste 1693 m:ssä, joten pari taukoa piti vielä pitää, varsinkin alaspäin mennessä. Polut oli jyrkkiä, kapeita ja hiekkaisaa “liukasta” riitti. Reunan ihmistä matalammat alppimännyt toi henkistä varmuutta ja toimivat turvaköysinä; roikuin niissä kiinni, kun jalat jatkoivat liukuen matkaa.

Kukkien aika. Time to blossom.
Isompia otuksia aterioimassa. Bigger animals, chamoix, having snack.

Kahdeksan tuntia kertyi yhteensä pelkkää tallaamista, josta osa kyllä meni askeleen ottamisen suunnitteluun ja loput eläinten ja maisemien katseluun. Fysiikka kesti hyvin ja hermoilleni annan kehuja ylenpalttisesti. Lopussa ylitettiin toinen rotko jokineen ja siinä vaiheessa oltiin aika kypsiä bussikyytiin, mutta ei, ihmisestä tiristettiin viimeisetkin mehut, sillä tielle pääsi vain mäkeä ylös.

Huipun toiselta puolen löytyi tämä.
This is what we found on the other side.
Ja nämä…
And these..
Töppöstä toisen eteen ja kohti alamäkeä.
Towards the downhill part
  • Yhteenveto: Vaatii hyvää kuntoa, hyvät kengät, hyvät hermot.
  • Tuloksena: Yksi rakkula jalkapohjassa.
  • Ylistyskategoria: Ihan mahtava reitti, älyttömän upeat maisemat, vähän porukkaa ja runsaasti otuksia.

Tuo veden väri!
The color of the water!
Yli kanjonin.
To the other side of the canyon.
Vähän lähempänä. A bit nearer.

En resumen: Casi 1500 m subiendo y bajando un poco menos en un Parque Nacional Suiza, ruta de Zernez a Vallun Chafuol. Buen reto para la fisica y para los nervios. Pero merece la pena. Vean las fotos.

Kurzgesagt: Fast 1500 Höhenmeter hinauf und ein bisschen weniger herunter in Nationalpark, von Zernez nach Vallun Chafuol. Eine Herausvorderung für den Körper, aber auch für die Nerven. Aber es lohnt sich. Schau mal die Fotos.

%d bloggers like this: