Ruokalan täti vauhdissa

koulu1

Puiden takana se häämöttää. Ei mikään Hogwarts, mutta vähän siihen suuntaan. Täältäkin haetaan aineksia elämään, tosin ilman sen kummempaa maagista auraa kuin mitä tiedolla on. Ruokakaan ei ilmesty sauvanheilautuksella pöytään, vaan sitä varten tarvitaan pomo, kaksi äiti-alaista ja neljä koululaista.

koulu2

Ruokala

Täällä sitä siis ollaan. Sveitsissä, koulun keittiössä. Pomo ojentaa essun ja sanoo, että tuosta voit alkaa kuoria porkkanoita. ”Ruotsistahan sinä olet?” hän puolittain toteaa. ”Ai et, mutta kuulostat vain niin ruotsalaiselta.” Kahden porkkanakilon raastaminen hoituu koneella, sillä ”ei äidit enää suostu tekemään mitään käsin ”. Kurkuista pitää vetää muuta suikale kuorta pois. Jos niitä ei ole kuorittu edes vähän, ”ne eivät syö”. Vaihdan koneeseen terän ja 10 kurkkua surahtaa viipaleiksi.

uusikoulu4

Syyslukukauden alussa kyseltiin halukkuutta auttaa jälkikasvun ruokkimisessa. Tehtävään kuuluu auttaa ruuan valmistuksessa, tarjoilussa ja tiskaamisessa. Täällä ei näy tasa-arvoa, ilmoittautuneiden joukossa on yksi Herr, loput nimikkeellä Frau. Kaksi koululaista rahastaa ja asettelee salaattipuffetin paikalleen, mehukannut ja lasit pöytiin ja toiset kaksi tiskaa ja siivoaa salin sekä pöydät.

koulu7

Koululaiset tulevat syömään kahdessa erässä. Osa lämmittää salin mikroissa kotoa tuomiaan ruokia, muutamat marssivat sisään lähipizzerian laatikoiden kera. Sekin on sallittua. Koukkaan vuoasta lautasille pastaa ja kaadan jättikauhasta bolognese-kastiketta. Se tekee huonommin kauppansa kuin kohtalotoverini Carmenin jakama ruoka, älplermagronen, jossa on pastaa, perunoita, kermakastiketta ja juustoa. Carmen kaapii hiki hatussa rippeitä vuoista. Kun alppimakaronit loppuvat, pomo valmistaa pikaisesti kermapastaa. Sekin näyttää kelpaavan. Minä seison kädet puuskassa haukotellen ja keskityn katsomaan ohi virtaavia nuoria. Ovat kohteliasta porukkaa, tervehtivät, katsovat silmiin ja ojentavat sitten lautasensa.

Seitsemän frangin luomuaineksista valmistettuun ateriaan kuuluu pääruoka plus santsilautanen, salaattikupposellinen puffetista, tee tai kahvi ja jokunen pipari tai suklaa. Varsinaista jälkiruokaa on vain perjantaisin, kasvisruokapäivänä. Yleensä tarjoillaan pastaa, hampurilaisia, intialaista, kebabia tai kasvispihvejä, mutta ei eineksiä, vaan pienessä ruokalan keittiössä valmistettuja.

koulu3

Pomo häärää koko ajan, vauhti on kova, luultavasti aamuvarhaisesta lähtien. Me apukokit olemme seitemän tuntia jaloillamme. Hörppäämme automaattikahvit nopeasti ennen ensimmäisiä ruokailijoita. Ruokaa ruokalan tädit saavat puoli kaksi, kun oppilaat ovat syöneet. Sen jälkeen alkaa siivousoperaatio.

Epäilen osaanko tiskata tarpeeksi huolellisesti sveitsiläiseen standardiin nähden. Iso kattila on kaksi kertaa pesualtaan kokoinen ja nopea käsittely aiheuttaa ryöpsähtävän putouksen, joka kastelee essun, housut ja villapaidan. Vaikka pomo työskentelee kuin päättäväinen, tehokas ja todella nopea keittiön monitoimikone, itse alan hyytyä. Salissa on flyygeli, jota oppilaat käyvät soittamassa. Kun se vaikenee, alkaa päässäni soida ”Minä se vaan tiskaan astioita ja luudalla lakasen lattioita…”

 

Ohi Kuolemankujasen

Basel on mielessäni sirpaleinen; siellä jossain lännessä, kulmassa, jossa kohtaavat Sveitsi, Saksa ja Ranska. Autosta käsin kuva on moottoritietä ja lääketeollisuuden jättirakennuksia, keskellä virtaava Rein. Läpikulkupaikka, vähän kuin Kouvola, mutta sympaattinen vanhoine kaupunkeineen, monine museoineen ja tapahtumineen, halvempaa ruokaa ja ystävällisempää palvelua kuin Zürichissä ja saksan kanssa lomittain porisevaa ranskaa.

Monta reissua on Baseliin tehty, eri puolille, näyttelyihin, tapahtumiin, mutta koskaan ei olla vain katseltu ja käyskennelty, jotta ymmärtäisin kaupungin kokonaisuutena. Tällä kertaa olin pakannut kassiini nipun kirjojani(http://www.atenakustannus.fi/kirjailijat/kirja/738), muistiinpanot ja vesipullon. Pimeällä, jälleen uudesta suunnasta, en taaskaan oikein hahmottanut millä puolella kaupunkia olin.

Nousimme korkeita portaita ylös, vielä ylemmäs, kohti Nadelbergiä, joka ei ollut vuori, vaan katu kukkulalla, 1300-1400 lukujen paikkeilla rakennettujen, joka suuntaan vinojen, puhtaaksi maalattujen talojen, lyhtyjen ja pienten kujien välissä. Ohitimme Kuolemankujasenkin, ”Todesgässlein”. Lämpimän auton jälkeen väristytti, askeleet kopsahtelivat kaikuen, illassa oli vain muutama liikkeellä. Tänne olisi voinut kuvitella kävelemään menneiden aikojen hiippalakkisen lyhtyjen sytyttäjän. Jostain syystä mieleen tulivat myös Charles Dickensin tarinat. Koputimme puuovea, painoimme ovikelloa. Käytävän läpi pääsi sisäpihalle, mistä löytyi ovi kellariin. Karnevaaliporukan kotikoloon.

Portaita kellariin laskeutui pari kolme kourallista suomalaisia. Minusta oli hämmästyttävää, että me kaikki, Baselin alueen suomalaiset, muutama Ranskasta ja Saksastakin, olimme löytäneet tiemme tänne. Juttua Sveitsistä ja Suomesta, naisista ja työstä, kielestä ja ulkomaalaisuudesta, kotimaasta, riitti pitkälle iltaan; paluu kotiin tehtiin talven kanssa yhtä matkaa. Frau Holle, näin sanotaan tarinassa, ravisteli tyynyjä rivakasti koko matkan ja maisema muuttui pehmeän valkeaksi.

 

Maha täynnä kuvia

photozuri2

Tammikuun viikonloppuina pakkaudutaan aamuvarhain toppavaatteisiin, noustaan autojonossa 1500 m vuorenrinnettä ylös, haetaan happea, parhaita laskettelurinteitä, alppiaurinkoa, ranskalaisia, maksaläiskiä ja ajetaan autojonossa takaisin. Toisin on nyt. Eletään harmaata ikuissyksyä; vapaapäivät kävellään selkä kyyryssä metsässä, lits, läts, pisaroita väistellen. (Kääntymisen kevääksi tietää siitä, että linnut ovat alkaneet laulaa pimeässä.) Uimaloissa, elokuvissa ja taidelaitoksissa kassat kilisevät iloisesti.

Viikonlopun valoisa piste Zürichissä oli photo 16 –näyttely. Styroksiblokeille oli aseteltu 150 sveitsiläisen ja ainakin yhden suomalaisen, Timo Lehdon, töitä. -Tiedättehän ahmimiskilpailut, ne joissa niellään hotdogeja lähes kokonaisina? Tilanne oli sama, tosin voittajaa ei julistettu ja hommasta jäi nälkä. Pää vinossa kuljin parin tunnin ajan valokuvalta toiselle, pysähdyin vähintään viideksi sekunniksi, ajaksi, jonka ihminen tarvitsee ymmärtääkseen näkemänsä tai ainakin niin muistan kuulleeni, ja jatkoin ahmimista, jonoa seuraten.

VALOKUVAVALOKUVAVALOKUVAVALOKUVAVALOKUVAVALOKUVAVALOKUVAVALOKUVAVALOKUVAVALOKUVAVALOKUVAVALOKUVAVALOKUVAVALOKU

Visuaalisen taiteen harrastajat, ammattilaiset ja ihailijat olivat kaikki täällä Maag Arealissa. Joka toisella oli kamera kädessä; kuvia kuvista ja kuvaajista. Muurahaisvanana vaelsimme 3500 neliömetrin aluetta styroksiblokilta toiselle, kunnes oli pakko pitää tauko; pyörrytti.

Kärsin jo lähes antiikkisen Nokian N79 kännykkäni puolesta alemmuuskompleksista, enkä ottanut sitä esille edes dokumentoidakseni ihmisvirtaa. Näin niin hienoja ja vieläkin hienompia kuvia, että pitäydyn tänään vain tekstissä. (Yllä olevaa ei lasketa valokuvaksi).

Kuvaähkyssä ja sadetta piilossa kotona tartun vähäkuvaisiin, mutta kovasti naurattaviin kirjoihin, Timo Parvelan Ella-sarjaan. Mitä Parvelan sankarit sanoisivat ikuissyksystä? Ehkä jotain tämäntyyppistä: ”Läväytän lumipilveä lonkareeseen, ellen kohta pääse käyttämään pulkkaa”, uhosi Pukari. ”Äää, unohdin pyytää joulupukilta pulkan,” Samppa parkui. Pate taas oli hakenut kotoa surffilaudan ja veti yllensä märkäpukua juostessaan kohti kylän puroa.

 

Hetkiä kujilla

 

zuri

Toinenkin päivä tammikuuta oli vapaata, miten hieno idea juhlia Berchtoldia. En tiedä kuka Berchtold on, kirjoitan ensin Brechthold, sitten Berthold. Valkenee, ettei sitä oikein tiedä kukaan mukaan. Pyhimys ei ainakaan, kenties joku lordi, mytologian hahmo tai ehkä päivä on saanut nimensä sanaan sisältyvästä verbistä, ”kuljeksia etsimässä ruokaa”. Joka tapauksessa, vuodenvaihteen juhlien jälkeen on hetki vielä toipua, lähdetään liikkeelle, tavataan ystäviä ja syödään kenties jotain.

zuri detalji 10

Kaupungilla oli tummia ihmisryppäitä kuin jättimäisiä sieniä, kaipasivat ainakin pientä välipalaa, kahvia, hetkeä lämpimässä kuppilassa, mutta seisoivat neuvottomina ja katselivat sateenvarjojen alta ympärilleen. Paleli, varpaat olivat kosteat. Monet paikat olivat pimeinä, tuolit pöytien päällä. Sen sijaan kaupat, joiden olisi kuvitellut olevan kiinni, olivat auki. Osa seurasi ALE-kylttejä, osa jatkoi epämääräistä hampparointia Zürichin sateisilla kaduilla, toiveenaan löytää turvaisa keidas. Kasvisravintolassa oli lihaisten juhlaruokien, paistien ja fondue chinoisen, jälkeen suurin tungos, hätäisimmät ja nälkäisimmät seisoivat buffettilautasineen ulkona. Mutta makkarakioskillakin jonotettiin.

zuri detalji4

Olimme siirtyneet joulun ja uuden vuoden läpi vanhalta, suttuiselta ja täydeltä kalenterin sivulta, kokonaan uuteen almanakkaan, puhtoiselle aukeamalle. Zürich oli raikas, niin myös sade, joka pirskottui kasvoille. Annoin sen kihartaa hiukset. (Kunnes raikkautta oli liikaa ja se valui kaulaa pitkin. Silloin avasin sateenvarjon.)

zuri detalji8

111120152183

 

Kaupunki näyttäytyi erilaisena. Oli lauantai, mutta pyhä. Talvi, mutta syksy. Ei enää loppu, vaan alku. Pilvistä, harmaata, märkää, rojua juhlista, silti kaunista. Kohdalle osui talo, jossa Goethen (tiedätte kai kuka) ja Lavaterin (sveitsiläinen runoilija) ystävätär Barbara Schultess-Wolf (tärkeä persoona) oli asunut nuoruutensa ja viimeiset vuotensa. Kylttejä on siellä täällä, ovien päällä, ikkunoiden alla. Menneiden aikojen kuuluisuuksien asumuksia. Erään talon oven yllä näin kiemurtelevan käärmeen, jolla oli sormus suussaan. Sivukaduilta löytyi rauhaa ja todella monta kaunista lyhtyä. Vähän kauempaa, missä moderni valtaa vanhaa, nuorten taiteilijoiden veistoksia. Kurkkasin veistoksen läpi ja näin kaksi raamitettua kuvaa.

zuri detalji1zuri detalji3

%d bloggers like this: