Sain kustantajalta alekoodin, jonka näpyttelemällä pääset tutustumaan Sveitsin vuoristo-olosuhteisiin 25% edullisemmin. Tarjous on siis voimassa seuraavat pari viikkoa, joten käykääpä www.avain.net -sivulla ja näpytelkää verkkokaupan kassalla koodi REPPUREITTI ja -tsädää- kirja on sinun. Toimitus on muuten Suomeen ilmainen, ulkomaille maksullinen.
Mietin sitä pikkuisen huonosti nukutun yön jälkeen (myrskytuuli suihki ikkunasta sisään, läpsytteli kylpyhuoneen suihkuverhoja ja poistui, Costa Rican lanko lähetteli viestejä tulvivasta vedestä ja tilanteesta pihalla, naapurin työmaalla aloittivat reippaasti paukutellen ja edellisiin tapahtumiin nähden liian aikaisin), että pitäisikö? Kannattaisiko? Olisiko parempi, jos?
Matkustaminen jakaa ihmisiä. Mutta ehkä te, jotka ette pääse, halua, voi, sittenkin katselette mielellänne kuvia. Ja te, jotka pääsitte, halusitte ja voitte, samoin katselette mielellänne kuvia. Nimittäin Suomesta.
Kaksi vuotta mennä hurahti edellisestä käynnistä sinivalkoisella maaperällä. Eron huomasi tietenkin koronarajoituksina, mutta myös uusina rakennuksina, teinä, liikkeinä. Ihmiset olivat samoja, ihania. Olen iloinen rajoitetuistakin tapaamisista ja uskallan toivoa seuraavaa mahdollisuutta, lisää kohtaamisia.
Siinä vaiheessa, kun en vieläkään voinut uskoa istuvani lentokoneessa, näin Zürichin ja kotitalon ilmasta käsin. (Kyllä se siellä pilkottaa, siristä, siristä!)
Toisessa todellisuudessa olin kuin Liisa Ihmemaassa. Todellakin Helsingissä. Oli pakko puraista välittömästi karjalanpiirakkaa, vahvistaakseni kokemukseni aitouden. Kyllä. Tämä on Suomi ja minä sen kaduilla.
Meri. Heti sen äärelle. Zürichinjärveä on nyt tuijoteltu pari vuotta niin hartaasti, että pitkälle jatkuvan ulapan äärellä tunsin vihdoin hengittäväni kunnolla. Löylyn terassilta meitä ei vienyt sisään edes katon läpi niskaan ja ruokaan valuva rankkasade. Otimme sen mukana mahdollisesti tulevat kolibakteerit lintujen jätöksistä eksoottisena lisänä.
Katselin silmiin lokkeja, jotka tuntuvat zürichiläisiin serkkuihin verrattuna vallattomilta velmuilta. Tämä käänsi selkänsä lokkikarkottimelle ja tarkkaili ranskalaisten saatavuutta.
Aterialla meitä oli terassilla kaksi seuruetta. Se toinenkin Sveitsistä. Mies ihmetteli kauppatorin liepeillä näkyvää rakennusta, jossa oli Ruotsin lippu. Rouva tiesi, että täällä on käytetään molempia lippuja, sekä Suomen että Ruotsin.
Tässä kohtaa aivo nyrjähti, en enää tiennyt mitä katselen. Helsingin tornitaloprofiili puupurjeveneineen oli ilmestynyt sillä aikaa kun olin toisaalla.
Sen jälkeen, kun vaivihkaa olin käynyt ihastelemassa vähän etuajassa ilmestynyttä kirjaani kirjakaupan uutuudet-hyllyssä, siirryin reissun pääkohteeseen Kotkaan. Kaikki paikoillaan. Vanha satama, merimuseo, Sunila ja laivat.
Kotkan muurahaiset ovat suurempia kuin muistankaan.
Täälläkin oli hengitettävä keuhkot täyteen meri-ilmaa. Näkymä on se tutuista tutuin. Paitsi satama. Se on kasvanut Mussalon kärkeen lapsuuteni jälkeen.
Sveitsin jälkeen pohjoisen valo on kuulas ja ihmeellinen. Yritin imuroida sitä muistini täyteen.
Aamu kallioilla on rauhaisa. Liikkeellä on pari lokkia, joutsen, kaksi kalastajaa ja me. Täällä on pysyvyyttä ja turvallisuutta, jota maailmasta puuttuu juuri nyt. Mieleeni tuli jäädä makaamaan vatsalleen kalliolle, pää tietenkin mäessä ylöspäin, ja ladata itseni täyteen maaäidin energiaa. Olisin saattanut valua mereen. Nämä tuppaavat olemaan liukkaita.
Pääsin harmittelemaan, etten ole taidemaalari. Tämän pilvien leikin lätäkössä, taivaan ja maan sulautumisen, olisin halunnut ikuistaa. Niin ja taas sen ihmeellisen hohtavan kuulauden.
Merituuli teki myös selväksi sen, ettei näille seuduille kannata tulla hiukset auki.
Maastossa oli havaittavissa syksymäisiä värejä, ehkä kuitenkin kuivuudesta.
Haistelin varastoon saunan tuoksua, piipusta leijuvaa savua.
Rauha. Mökin ikkunasta voi seurata lokkeja, tiiroja, silkkiuikkuja, satunnaisia ohi soutelijoita tai moottoriveneilijöitä. Tai vain tuijotella veden liikkuvaa pintaa. Laittaa silmät kiinni ja kuunnella liplatusta.
Etsimme saaresta aarteita. Rantakäärmeen nahka, supin läjä ja rikkoontuneita raakun kuoria.
Syömme eväitä ja soutelemme toisaalle, muille vesille.
Ulpukat ja lumpeet keinahtelevat hetken soutuveneen laineista, sen jälkeen on taas tyyntä.
En resumen: Un viaje, a lo cual ni creía. Los pies en el golfo de Finlandia, viento del mar y el finlandés. Un momento de acordarse se como era yo, cuando vivia allá.
Kurzgesagt: Eine Reise, woran ich nicht glauben konnte. Die Füsse in Finnischer Meerbusen, Meeresbriese und Finnisch. Für ein Moment habe ich mich erinnert, wer war ich, als ich dort wohnte.
Auringossa sinisen turkoonsina kimmeltävä Vierwaldstätter-järvi ja muhkeat vuoret, sen ajattelin kohtaavani, kun ajeltiin aamusella kohti Isenthalia, kylää Urin vuoristossa. Auton ikkunaan alkoi ropsua sadepisaroita ja epäilin ylhäällä olevan vain pilveä tai ehkä kaatosadetta.
Kiersimme järven mutkan toiselle puolen, uusille maille ja mannuille. Isletenistä lähtisi mutkitteleva vuoristotie ylös ja nousu piti ajoittaa niin, ettemme kohtaisi postibussia yhden auton levyisellä kulkureitillä. Aikaa oli hintsusti, mutta Aldo veti mutkia suoraksi costaricalaisella varmuudella ja bussi tuli vastastaan kylässä, siellä missä tilaa jälleen oli. Sannan mukaan on käynyt niinkin, että ylös on päästy autolla, mutta paluuseen ei enää ole riittänyt rohkeutta.
Honigbergin Sanna Laurén ja Markus Fehlmann asuvat Isenthalissa vuorten keskellä. Kovin monta taloa täällä ei ole, ei myöskään turistivyöryä tai ylipäätään hälinää. Lumivyöryjen ja joen tulvimisen varalta on kaapissa aina parin viikon ruokavarat. Luonto määrittää elämää ja sitä on kuunneltava.
Jätimme auton pikkuruiselle hissiasemalle, eikä laakson kurjasta säästä ollut edes aavistusta. Viimeinen rakennus tien varrella oli Sannan talli. Vuohet Onni, Sulo, Toivo ja Sisu tulivat portille kiinnostuneina tutkimaan vieraita.
Jotta voisimme liikkua laumana, piti meidän tutustua otuksiin. Ja vuohien meihin. Olin juttumatkalla, tekemässä artikkelia vuohivaelluksesta ja siinä asiaan perehtyessä harjailin vuoren kuvetta.
Itäsveitsiläinen rotu, Capra Grigia on harvinainen. Ainakin meidän kylän vuohiin verrattuna nämä olivat valtavan isoja ja vantteria, täyttä jämäkkyyttä. Sarvia täytyi vähän varoa, varsinkin pienimmät olivat vielä teräviä ja Sanna painotti, ettei niihin saa muutenkaan tarrata.
Alunperin ajateltiin nousta vuohien kanssa hissillä ylös, mutta Sisulla ei ollut vielä kokemusta köysiradasta, eivätkä toisetkaan olleet vielä tänä vuonna käyneet ajelulla, joten päädyimme lähtemään patikalle suoraan tallin edestä. Säätä täytyi myös tarkkailla. Pouta tuntui painostavalta; ukkosta oli luvassa puolilta päivin. Siihen mennessä haluttiin olla takaisin.
Vuohet kurvasivat heti ensimmäisille maukkaille ruoho- ja voikukkamättäille ja siitä vähän edemmäs lähipuskiin. Tunsin sielunyhteyttä; ihan kuin minä. Eväältä eväälle. Tahmeahkoon lähtöön tepsivät Sannan huutelut. Kun yksi saatiin mukaan, tulivat toisetkin. Vuohet ovat muuten kaksikielisiä, ne ymmärtävät suomea ja sveitsinsaksaa.
Siellä missä rinne nousi, polku kapeni ja ihminen alkoi hengästyä, kipittivät vuohet varman vauhdikkaasti eteenpäin. Askeleen keveydessä oli mallia otettavaksi.
Metsässä olimme auringolta suojassa, silti juomapaussi oli pidettävä, niin vuohien kuin ihmistenkin. Vuohet tykkäävät myös yrttiteestä, mutta mukana oli ihan vain vettä. Sannalla oli taitettava kuppi, josta hän tarjoili vettä suojateilleen. Lopuksi hän otti hörpyn itsekin. Eläimet ovat ykkössijalla.
Ylempänä niittyaukealla pidimme paussin, vuohet etsiytyivät varjoon syömään ja lepäämään, me istahdimme ruohomättäälle. Sanna on kouluttautunut Svetsissä vaellusoppaaksi ja tuntee Urin rinteet ja polut kuin omat taskunsa. Markuksen kanssa he tekivät 2017 Urner Alpenkranz vaellusreittien oppaan uusiksi. He vaelsivat yhteen pötköön koko reitistön, 40 Etappia majatalolta majatalolle yhteen pötköön, kahden kuukauden aikana.
Huiput loistivat taustalla ja vieressä valkoisina ja harmittelin vähän, ettei aika ja sää antaneet periksi kiivetä korkeammalle. Laaksossa järven rannassa vallitsee leppeä ilmasto, siellä kasvavat palmut ja viikunat. Ylöspäin noustessa vaihtuvat kasvillisuusvyöhykkeet nopeaan tahtiin, pohjoisempiin lajikkeisiin ja lopulta jäätikköihin ja karuun vuoristoon. Puoli päivää tuntui ehdottomasti liian lyhyeltä ajalta. Tarvitsisin ainakin viikon näille seuduille. Voisin ilmoittautua vapaaehtoiseksi Sannan retkille, vaikka kantamaan vuohien vesipulloja tai muuten vain kuormajuhdaksi.
Sanna kertoi tulevansa päivittäin viimeistään kahdeksalta tallille siivoamaan ja ruokkimaan vuohet. Hän vie eläimet toiselle laitumelle päiväksi, tarkistaa, että niillä on kaikki hyvin ja tuo illalla taas takaisin. Tallissa asustelee myös kukko ja pari kanaa. Tuoreet tipuset ovat kotona pesukorissa lämpölampun alla kasvamassa.
Isenthalin seutu on Sannan mukaan Urin kauneinta seutua, samoin Maderanertal, missä he Markuksen kanssa viettävät kesää. Maderanertal kilkatti mielessäni kelloja. Sielläkään en ole käynyt, mutta olin jokunen viikko sitten suunnitellut sinne patikkaa. Jäi menemättä; sade tuli tielle.
Sisua pökittiin polulla taaemmas, vuohilauman peränpitäjäksi. Pienokainen ei ollut syntynyt täällä ja etsi vielä vähän paikkaansa porukassa. Välillä tunsin jonkun tulevan vierelleni, Sisuhan se siinä. Hetken se tepasteli samaa tahtia, kirmasi sitten muiden vuohien perään.
Pienten purojen kohdalle oli hetken empimistä, mutta kevyellä hypähdyksellä vuohet olivat pian toisella puolen. Alamäessä, kivikossakin, kirmailu yltyi, vauhdikkaat hypyt veivät puolelta toiselle singahtelevia vuohia kohti laaksoa. Välillä pysähdyttiin rapsuttamaan päätä sopivien puunrunkojen kohdilla. “Sarvien väli kutisee”, kertoi Sanna.
Pilvet peittivät taivaan juuri takaisin tullessa. Markus odotti meitä terassilla kahvin ja piirakan kera. Itävallassa mehiläistarhausta opiskellut tarhaajamestari esitteli meille vielä ukkossateessa suojattinsa. Vuosi on ollut hankala, kylmä ja sateinen. Kukat eivät silloin avaudu kunnolla. Markus kertoi, että hänellä oli aiemmin mehiläisiä Luzernissa luostarin alueella, nyt ne ovat täällä. Vuosittain hunajasatoa kertyy satoja litroja.
Sannan järjestää patikoita ja vaelluksia vuohien kanssa sekä ilman, mutta myös joogan kera. Ensin päivä rinteissä ja illalla rentoutus. Tulevaisuudessa siintävät myös suunnitelmat vaelluksista hevosen kera.
Saan sata uutta patikkareitti-ideaa ja yöllä näen unta vuohista. Olen ollut vähän isommassa porukassa vuorilla ja tämä oli niistä ehkä erikoisin joukko. Omapäiset ja persoonalliset otukset olivat kuitenkin mitä parhainta patikkaseuraa.
En resumen: Las caminatas de Sanna en los Alpes de Uri son especiales no solo por el paisaje increible, pero por la compañia. Son rasa Cabra Grigia, enormes con cuernos grandes, pero divertidos y super simpáticos.
Kurzgesagt: Die Wanderungen von Sanna in den Urner Alpen sind einzigartig, nicht nur wegen der wunderschönen Aussicht, aber auch wegen der Gesellschaft. Sie sind Capra Grigia Ziegen, gros, aber lustig und sehr sympatisch.
Ja palailen suklaapaloille viikon päästä.
En resumen: Voy a tomar una pausa de verano y nos vemos en una semana.
Kurzgesagt: Sommer oder nicht, jedenfalls mache ich eine kurze Pause. Wir sehen uns in einer Woche.
Nyt syntyy megakesäpostaus! Kesä on ollut sitä luokkaa, että aurinkoiset hetket on käytettävä heti ja todella siihen tarttuen tai on jo liian myöhäistä. Siksi ajattelin, että menen kesähuuhailemaan kaupungille, tiedättehän, jätskiä herkullisesti kupposessa, ehkä kahvi silmiä siristellen katukahvilassa, nojailua kaiteeseen ja järven sineen tuijottelua, turistien ohittelua ja sen sellaista. Käyn läpi kaikki kesäiset asiat, jotka mieleen juolahtavat.
Huomioitavaa tässä on siis: 1.Uhkarohkeasti jätin sateenvarjon kotiin. 2.Menin kaupunkiin. 3.Uhrasin salireissun. 4. En ollut vuorilla, vaan patikoin urbaanissa ympäristössä.
En kylläkään lähtenyt vaelluskengissä, vaan pitkän pähkäilyn jälkeen laitoin oikein silitetyn puseron päälle ja ulkona hetkisen kuluttua peitin sen villatakilla, tuli vilu, nääs. Kaupungissa huomasin, että siinä oli reikä ja hihat roikkuvat velttoina. Kotona sen rääpälemäisyys ei ollut tehnyt minkäänlaista vaikutusta.
Aurinkoahan ei sitten ollut. Sitä ei kukaan enää jaksa ihmetellä, mutta järveltä nouseva tuuli, sellainen myrskyä ennustava, ja jostain Alpeilta päin pukkaava musta taivasvyöhyke lupaili jotain muuta kuin meteorologi.
Pikku sortseissaan ja paitasissaan, hellemekoissaan ja muissa kesävehkeissään kaduille uskaltautuneet söivät väristen jäätelöä. Muutamat olivat ennakoineet tilanteen, sen josta Suomessa jo puhutaan, siis syksyn, ja vetäneet päälleen kunnon pompat tai ainakin parkatakkeja, nahkatakkeja ja muita lämmikkeitä.
Siis ei!! Sveitsissähän kesä jatkuu usein vielä syyskuuhun ja nyt se ei ole vielä oikeasti alkanutkaan. Vettä on satanut toukokuusta ja se oikea kesäfiilis on vain jossain menneiden kesien muistoissa.
Tämä on siis ollut yhtä feikki kesä kuin nyt tunnelma kaupungilla. Konstruktio, johon halutaan uskoa. Zürichin rautatieasemakin on verhoiltu kankaalla, johon fasaadi on maalattu. Sekään ei ole oikea. Terassikahvilat ovat tyhjillään, jäätelökärryt katoksen alla suojassa sateelta, laivat ajelevat ees taas suht tyhjillään ja lähteet pulputtavat vettä, eikä kenelläkään ole jano.
Olen silti syönyt aamupaloja ulkona, en kaikkia mutta kuitenkin, käynyt uimassa suoraan lenkiltä, patikoinut, vähemmän kuin tavallisesti ihan vain turvallisuussyistä, koska vuorten rinteet ovat vettyneitä ja vettä virrannut yli jokien ja järvien, pyöräillytkin ja mitäs niitä muita kesäasioita on? Reisissä on paarman pistoja, pihalta on syöty kesäkurpitsoita (kasvit ovat venyneet valtavasti, kaikenlaisia kukkia on silti vähemmän) illalla on istuttu katsomassa punaisia auringonlaskuja.
Ainut, mikä on jäänyt väliin, on kuumat yöt, joita en sinällään haikaile. Talon lämmityssysteemi on paukutellut putkia läpi kesäkuukausien, jottei kosteus tunkisi luihin ja ytimiin.
Vedän tässä villasukkia jalkaani ja odottelen perjantaita, seuraavaa sateetonta päivää. Ainakin niin on ennusteltu.
En resumen: Iba hacer unas tomas de verano, heladito, cafecito en una terraza, gente disfrutando, pero este año ha sido medio complicado el asunto. Hay que ser muy rapido, correr al sol, cuando aparesca o ya se le viene un chubasco o hasta tormenta encima. Ha sido el verano que nunca vino de verdad.
Kurzgesagt: Ich wollte einige Sommer Fotos machen; du weisst schon, Café am Strassencafe, Glace, die Leute am geniessen….aber das Jahr ist anders. Man sollte schnell sein, sonst verliert man den Besuch der Sonne und bekommt Regen oder vielleicht einen Sturm anstatt. Es ist ein Sommer, der eigentlich nie angefangen hat.
Pala Suklaata 