”Vuoristoon, vuoristoon…” surraa mielessä heti kun kesä ja +30 saapuu Zürichiin. Ilma kaupungissa on paksua ja saastearvot punaisella. Lehmältä ja ruoholta tuoksahtava vuoristoilma kuulostaa huomattavasti paremmalta vaihtoehdolta ja alan selata talven aikana löytämiäni linkkejä vaelluspaikkoihin. Toukokuussa ja kesäkuun alkupuolella pitää vielä vähän jarrutella; ihan kaikki polut eivät ole sulia.
Tästä se lähtee. Kohti hammasvuorta.
Liikuntasaralla on muutenkin hyvä meininki, palanut uimala ulkoratoineen on avattu ja Suuntokin sykkii jälleen kokonaan uuden sykevyön kera. Vaelluskunto löytynee parin reissun jälkeen.
Kevään ensimmäisellä vuoristovaelluksella keskityttiin olennaiseen eli kauniseen maisemaan minimiponnistuksella ja maksimimäärällä herkkuja. Näin pohjustetaan positiivisia muistoja vaelluksesta ja saadaan perhe liikkeelle vastakin. Tai näin ainakin suunnittelin.
Jo melkein järven luona.
Kriittinen lehmä. Suhtautuu ilmeisen ynseästi ohikulkijoihin.
Järven toinen ääripää. Tuulensuojaan oli kertynyt paljon porukkaa.
Valitsin kartalta todella lyhyen, vajaan puolentoista tunnin nousun Appenzellin Wasserauenista (868 m) Seealpseelle (1141) ja vakuutin, että kärsimys on lyhyt mutta kannattava. Muisti vain tuotti tepposia. Pätkän voi kävellä joko metsässä tai leveää, osittain päällystettyä tietä myöten, joten kovin kauas sivistyksestä ei oltu menossa.
Seealpsee on vihertävä järvialue jyrkästi nousevien seinämien välissä ja eikä näillä poluilla tarviste kohota kovinkaan korkealle, kun pulssi on jo tapissa. Perheen astmaatikko oli kalpea ja happivajeinen jo ennen puoliväliä, eikä varmaan enää koskaan usko vakuutuksiani kevyestä patikoinnista. Edellisellä kerralla (siitä täällä) näillä rinteillä onnistuin pudottamaan vaelluskengistä pohjat.
Laihat oli ainekset, mutta tuli syttyi.
Järven toisessa päässä häämöttää Gasthaus Seealpsee.
Järven rannalla on pari ravintola-Gasthausia ja toisen pihaan oli parkkeerattu kävelysauvoja, mutta myös kaksi lumilautaa. Ylempänä on siis ilmeisesti vielä rinnettä laskettavaksi. Sen verran kesä on jo nyt, että lehmät on tuotu syömään alppiheinää ja niityt kukkivat täysillä.
Järven sopukoissa ja pitkin rantaviivaa räiskyivät pienet risunuotiot. Polttopuutarpeita löytyi ympäristöstä niukasti, mutta juuri sen verran että saatiin eväät paistumaan. Jälkkäriksi paahdettiiin vaahtokarkkeja ja rakennettiin vaahtokarkki-suklaa-kerroskeksit, S´mores.
Tuhkat hohkaa kuumaa ja vaahtokarkki alkaa paahtua.
Vaahtokarkkileivos.
Näillä murkinoilla jaksoi juuri ja juuri järven toiseen päähän juustolaan ostamaan kimpaleen vahvaa alppijuustoa ja toiselle puolen järveä kahville. Kahvitermari oli näet unohtunut eväslistalta; se on näitä alkukauden ongelmia.
Kahvi ilman kahvileipää on tietty tynkä ja koska vuoristossa joka tapauksessa kuluttaa enemmän kuin alavilla mailla, tilasin Berggasthaus Seealpseessä vielä Schlorzin. Jos tuntuu jalka ei enää vaelluksella nouse tai muuten vain heikottaa, voin vakuuttaa, että tässä on eväs, jonka jälkeen jaksaa. Piirakka on kotoisin juuri näiltä main, Toggenburgin ja Appenzellin tienoilta ja se on täyttä tavaraa. Sisällä on yön yli punaviinissä tai kirschissä uitetuista kuivista päärynöistä jauhettua hilloketta ja päällä rahka-kerma-muna -sekoitus.
Retkipaikka oli juuri sopiva arkipyhälle ja suunnitelmani onnistui: kukaan ei väsynyt liikaa, kriiseiltä vältyttiin ja alettiin jo miettiä seuraavaa patikkakohdetta.
Alkuperäisasukkaita ja turisteja.
En resúmen: El primer paseito en los Alpes en esta primavera. Corto, pero cuesta arriba y un éxito total. Nos concentrámos, ya que es el comienzo de la temporada, en el paisaje espectacular entre Wasserauen y Seealpsee (Appenzell) y snacks ricos.
Kurzgesagt: Die erste Wanderung des Frühlings. Kurz, aber bergauf. Weil es der Anfang des Saisons ist, haben wir uns eher auf die feine Snacks und schöne Aussicht zwischen Wasserauen und Seealpsee (Appenzell) konzentriert.
Zürichissä varaus on avainsana. Ihan kaikessa. Leffaliput, pöydät ravintoloihin, kinkku jouluksi ja ystäväni Pian mukaan myös ruokakaupasta ruodot ja päät kalakeittoon – tai jäät ilman. Miyukoon on turha yrittää ilman pöytävarausta, varsinkaan viikonloppuna. Torstaina niitä oli lauantaille jäljellä “muutama”. Varauksen voi tehdä netin kautta, kunhan ensin hyväksyy tiukat säännöt myöhästymisestä ja valitsee valmiiksi menú-vaihtoehdon. Jo edellisellä kerralla kaikesta ulkoisesta herttaisuudesta huolimatta kahvilassa leijui jonkinlainen ankaruus. Seurani mielestä tarjoilijat olivat pelottavia.
Pala Suklaata 