Juliette Binochen ja Malojan käärmeen jäljillä

Juliette Binochen ja Malojan käärmeen jäljillä

Pakko päästä Sils Mariaan, ajattelin Sils Marian pilvet -elokuvan jälkeen. Pakko päästä Sils Mariaan ajattelin myös nähtyäni kuvia laaksosta, järvistä ja syksyn väreistä. Vierähti vuosi ja toinenkin, mutta nyt olin Sils Mariassa, Silserseen toisessa päässä.

Itse kylä oli täynnä reipashenkistä ulkoiluporukkaa. Ytimessä maan alla on varmaankin koko kylän kokoinen parkkihalli. Söpö paikka muutoin, ei siinä mitään, mutta selvästikin kokonaan turismin valtaama. Onhan täällä kaikenlaista, Nietschenkin talo. Filosofi vietti täällä seitsemän kesää, kävellen maita ja mantuja ja oletettavasti asioita funtsien.

Kivikkoisia, nämä Sils Marian läheiset rinteet.
The hills are pretty stony near Sils Maria.
Silsersee
Järvessä on myös pari saarta.
A couple of islands in the lake.

Elokuvassa Juliette Binoche, ah, niin ihana ranskalainen näyttelijä, esittää niin ikään näyttelijää, keski-ikääntyvää naista, joka joutuu pohtimaan uransa kulkua – ja tapahtumat sijoittuvat Sils Mariaan.

Itä-Sveitsissä Engadinissa on vuorten välissä peräkkäin kolme järveä. Sääilmiö, jolloin kiemurteleva pilvivyöhyke valuu laaksoon, kutsutaan Malojan käärmeeksi. Elokuvassa näyttelijä on esiintynyt nuoruudessaan saman nimisessä näytelmässä ja kipuaa nykyajassa vuorelle katsomaan laaksoon kiemurtelevaa valkoista käärmettä.

No tämän tietysti halusin nähdä tai ainakin paikan. Itse ilmiö on harvinainen, enkä lopulta odottanut, että se osuisi kohdalle. Leffa on tunnelmaltaan kiinnostavan ahdistava, mutta siitä ei Sils Mariassa kyllä ollut jälkeäkään. Mietin missä rinteessä Juliette patikoi, enkä osaa päättää, oliko se Sils Marian vastarannalla Malojan yläpuolella (todella kivistä jyrkännettä) vai sittenkin vastakkaisessa suunnassa (ehkä enemmän niittyjä?). Jälkimmäinen olisi loogisempi vaihtoehto, sillä ilmeisesti käärme lipuu Italian puolelta. Silti mielessäni se tapahtuu päinvastaisesti.

Vihreä niitty on kosteaa matalikkoa.
Green field is actually a wet bank.
Isolan kylä.
The village Isola.

Koska takana oli 63 tunnin palautuminen (!!) edellisen päivän retkeltä, otettiin Silserseen ympäri kiertävä lenkki sightseeingina. Ajattelin, että ehkä käveltäisiin vain pari tuntia toiseen päähän Malojaan ja takaisin lipuisimme laivalla. Auringossa kinttuja lepuutellen, tarjoilusta nauttien.

Polku oli varjoisaa, helppo ja kevyt kävellä. Ja siksi täynnä porukkaa. Meneillään oli myös parivaljakoiden uinti-juoksu -kisa ja järvestä nousi märkää populaa. Keli oli hyytävä, täällä ollaan 1700 metrin paikkeilla ja tuntui alkusyksyltä. Ei ihme, ettei vedessä näkynyt muita uimareita.

Puurakenteinen, vähän pelottava hotelli Malojassa.
Wooden, a bit spooky hotel in Maloja.
Silsersee Malojasta katsottuna, Sils Maria siis toisessa päässä.
Silsersee seen from Maloja.

Järven sivulla on laajalti kosteikkoa, missä näkyi saappaissa hampparoivia kalastajia matkalla selvemmille vesille. Tällä puolen reitille osuu vain yksi kylä, Isola, jonka perustajaa epäilen suomalaistaustaiseksi. (Tietoa ei kuitenkaan ole vahvistettu ja se on mitä luultavimmin väärä.) Sinne olisin joka tapauksessa voinut jäädä yöpymään. Tuoretta taimenta grillistä, lepotuoleja, aurinkoa, punkka, vuoristomaisema ja järvi.

Toisessa päässä leirintäalueen jälkeen alkoivat joukot hiipua. Malojassa oli hiljaista, vain valtava puurakenteinen luksustyyppinen hotelli näkyi yksinäisenä vähän rannasta etäämmällä.

Toisel puolel järvee, vuoristopoluilla.
On the other side of the lake, on the mountain paths.
Muutaman talon kylä lehmineen.
A village of a couple of houses + cows.
Sammalhan kukkii.
The moss is blooming.
Siellä menen.
There I go.

Laiva osoittautui pieneksi purkiksi ja tarjoilu toiveajatteluksi eli ei sittenkään houkutteleva vaihtoehto. Ajattelin, että kyllä jalka vielä nousee, eikä korkeusmetrejä pitänyt polulla olla yhteensä kuin 300. Myöhemmin, kun noustiin ensin pikkupolkua, sitten isompaa, ohitettiin pari muutaman talon kylää, lehmiä ja päädyttiin kivikkoon, tajusin, että ne metrit on sittenkin jonkun verran, kun palautuminen edellisestä keikasta on vielä meneillään. Ei sillä että olisi kivistänyt paikkoja. Oli vain sellainen olo, ettei tarvitsisi hirveästi liikkua.

Vastakohtien seutua; on jylhää ja kaunista.
It´s pretty but also rugged.
Seuraava kylänen, vähän isompi.
Next village, a bit bigger.
Tässä voisin asua kesän.
I could live here in Summer.

Mutta – ehdottomasti kannatti kävellä loppuun asti. Maisemat vaihtuivat kesäkukkien koristamasta metsästä ankaraan ja kasvittomaan vuoristorinteeseen, lehmien laitumeen, vuohitilaan ja sieltä kivivyöryjen läpi takaisin järvelle. Kivikoissa ei tehnyt mieli aikailla. Varsinkin siellä missä on liikkuvaa vettä, voi olla myös vyöryvää maa-ainesta, ainakin viime aikojen järkyttävien sateiden jälkeen.

Tämäkin talo kävisi.
This would be ok too.
Vihreää niittyosuutta. The green meadows of the way.
Ihan hyvin merkitty reitti.
Pretty well marked this path.

Kyläsen poikki kävellessä tuli mieleen kahvi, mutta ei, täällä tarjottiin vain idyllisiä näkymiä. Kukkia oli jokaisessa mahdollisessa lokosessa, pikkuruisissa penkeissä ja ruukuissa.

Joku ohitti meidät maastokelpoisella autolla, parkkeerasi kylän tienoille, juoksi maatalouskoneelleen (ei tietoa värkin nimestä) ja alkoi työntää aparaattia ja niittää. Vieressä kyykötti pikkulapsi tarkkailemassa varmaankin isänsä hommaa, joka tietää kolme vuotiaana enemmän maataloudesta kuin aikuinen kaupunkilainen.

Loppuvaiheessa aloin nähdä sieluni silmillä kahvilan aurinkoterassin ja itseni siellä kofeiinin ja hiilihydraattien parista. Veikkaisin, että viimeiset pari kilometriä tarvoin pohtien mistä sellainen löytyisi, vähimmällä vaivalla ja parhain herkuin, enkä suinkaan ihastellen faunaa ja flooraa.

Sils Marian pilvet pitänee katsoa uudestaan. Bongaillakseni paikkoja, luonnollisesti. Ja saadakseni elokuvasta vähän enemmän tolkkua.

Loppua kohti seutu on kivisempää.
Getting a bit rocky.
Alhaalla häämöttää Sils Maria.
Down by the lake Sils Maria.
Kivet ovat tällä polulla isompia.
Stones are getting bigger.
Havupuiden keskellä on hyvä olla.
A good feeling being surrounded by the coniferous trees.
Ei pelkkää kivikkoa.
Not only stones.
Sils Mariassakin on sivussa vähän hulppeampi hotelli.
In the woods there´s a hotel, which seems to be a bit towards luxus.

En resumen: Tuve que ir a ver, donde es que filmaron la pelicula con Juliette Binoche, Las nubes de Sils Maria.

Kurzgesagt: Wollte sehen, wo sie den Film Die Wolken von Sils Maria, mit Juliette Binoche, gefilmt hatten.

Annin mukana Kolumbiaan

Annin mukana Kolumbiaan

Kustantamolle kiitos mahdollisuudesta lukea kirja

Elämäni Kolumbia on kirja, joka kuulostaa Anni Valtoselta, mutta toisaalta myös itseltäni. Muistan kuinka hän opiskeluaikana Tampereella huokaisi: “Miten minusta voi tulla suomen opettaja”. Eräänlainen opettaja Anni lopulta on, kulttuurituntemuksen välittäjä, kahden maan välillä tasapainoileva tuntojen ja tapojen tulkitsija.

Anni Valtonen osallistui teatterin ryhmässä performanssiin naistenpäivänä, jolloin Kolumbian naisjärjestöt marssivat kulkueena läpi Bogotán.

Kirjallisuuden opiskelijoina me molemmat kävimme häikäistymässä latinalaisamerikkalaisen kirjallisuuden kurssilla maagisesta realismista, Anni vain pääsi sitä lähemmäs, Kolumbiaan ja aina Gabriel García Márquezin kylään asti. Oma tieni vei Costa Ricaan ja jo aiemmin Hondurasiin. Meillä molemmilla on latinalaisamerikkalais-suomalaisia lapsia, vaikka omani syntyi kolmannessa maassa, Sveitsissä. Luen siis kirjaa erityisellä lämmöllä.

Elämäni Kolumbia kertoo elämästä välitilassa, kahden maan, kielen ja kulttuurin keskellä ja on kirjoitettu erityisesti heille, jotka ovat kotona useammassa maassa tai kulttuurissa. Anni pohtii sitä, kuinka kertoa Kolumbiasta tarttuen tärkeisiin teemoihin, mutta tukematta kliseitä ja onnistuu siinä upeasti.

Anni kirjoittaa Kolumbiasta oman henkilöhistoriansa ja kokemustensa kautta. Sujuvalla kerronnalla, anekdooteilla tapahtuneista ja kertomuksillaan kohtaamisista eri ihmisten kanssa hän avaa Kolumbiaa tavalla, joka antaa myös uutisiin tietonsa pohjaavalle suomalaislukijalle uutta näkökulmaa.

Kolumbiaa tuskin voi käsitellä puuttumatta sen väkivaltaiseen historiaan ja sisällissotaan. Kirja kertoo rauhansopimuksen toteutumista, ajasta ennen ja jälkeen. Anni kutoo mukaan karjalaiset juurensa, vertaa tapahtumia Kolumbian vaiheisiin ja löytää sieltä yhteneväisyyksiä.

“Kuuntelin koko lapsuuteni ajan isovanhenpieni tarinoita lähtökäskystä ja pakenemisesta. He joutuivat jättämään kotinsa, maatilansa ja koko omaisuutensa Karjalaan, kun talvisota alkoi vuonna 1939. Isovanhempani eivät kotoa lähtiessään tienneet, mihin he olivat menossa. Ainoastaan sen, että heidän pitää päästä turvaan.”

Kolumbialaiset ovat joko joutuneet tyytymään tilanteeseen tai lähtemään pois, jättämään kotinsa, tilansa ja työnsä. Karjalaisten lapsenlapsi ymmärtää syvästi, kuinka tämä vaikuttaa usean sukupolven ajan.

Kolumbiassa traumoja on vasta alettu työstää, rauhansopimus allekirjoitettiin neljä vuotta sitten ja maassa vallitsee ”jännittynyt rauha“. Valtio on viivytellyt lupaustensa toimeenpanon kanssa ja sissijärjestö Farc on tarttunut uudelleen aseisiin.

Bogotán kaupunkikuvaa.

Mielenkiintoista on myös lukea siitä, kuinka suomalainen feministi kokee latinalaisamerikkalaisen macho-kulttuurin. Oman lisänsä siihen tuo toisen polven tulkitsijat, Annin omat pojat, jotka näkevät kolumbialaisen elämäntavan tuttuna ja rakkaana. He osaava silti suhtautua sekä Kolumbian että asuinmaansa Suomen mieskuvaan kypsän kriittisesti.

Latinalainen Amerikka on runsaudensarvi kulttuurisille anekdooteille ja kirja jakaa lukijalle mielenkiintoisia yksityiskohtia kuin karkkeja; mukana on kaiken parantava julkkispappi, marianismia ja vaaran hetkistä.

Kerrontatyyli pysyy kuitenkin jalat maassa, myös asettumatta puolelle tai toiselle. Tasapainoilu poliitiikan, historian, naisen aseman ja kulttuuri-identiteetin sekä viihdyttävyyden välillä onnistuu. Maa, jonne lähdin kirjalliselle matkalle on toinen kuin se Kolumbia, jonka nyt koen tuntevani.

Annille tärkeää rannikkoaluetta.

Kuvat Anni Valtosen albumista

Kylässä Pohjois-Koreassa

Kirja saatu Atena Kustannukselta

Oletko koskaan käynyt Pohjois-Koreassa? En minäkään, eikä lähitulevaisuuden matkasuunnitelmissa ole minkäänlaista viittaa siitä, että sinne haikailisin. Mutta tämä kummallinen, sulkeutunut ja ydinaseita henkivakuutuksenaan käyttävä maa kiinnostaa. Jo itsessään, mutta myös siksi että johtaja Kim Jong Un ja minä olemme asuneet yhtä aikaa Sveitsissä.

Kim Jong Un kävi koulua Bernin lähistöllä ja olen usein miettinyt, eikö ihmiseen, joka on viettänyt täällä lapsuusvuosiaan tarttunut yhtään sveitsiläisiä tai eurooppalaisia arvoja tai moraalikäsitteitä. Koko Pohjois-Korea on käsittämätön. Onneksi entinen kolleegani YLE:n ulkomaantoimituksesta, Mika Mäkeläinen, on avannut näkemäänsä ja kirjoittanut maasta kirjan.

Mäkeläinen ja kaksi uutta parasta ystävää, jotka pysyvät kintereillä koko Pohjois-Korean vierailun ajan.

En tiedä miksi kuvittelin tarttuvani teokseen, joka olisi tunnelmaltaan harmaata maailmanpolitiikkaa ja raskasta paraatia. Luultavimmin teemansa vuoksi. Jos Pohjois-Korea jotain maailmalle uutisissa antaa, niin uhkaa, ilottomuutta, turhia neuvotteluja, massojen voimaa ja painavaa pelkoa. Mutta Mikä Mäkeläisen ja hänen kertojanlahjansa tuntien olisi pitänyt tietää toisin. Kirja on erittäin luettava, sujuvan hauskasti kirjoitettu, viihdyttäväkin ja erityisesti äärettömän mielenkiintoinen.

Mäkeläinen on usein tarttunut aiheisiin, jotka ovat meille tuntemattomia ja matkustanut paikkohin, jonne harvat pääsevät. Kimlandia kirjassaan hän raottaa Pohjois-Korean todellisuutta ja pääsee myös kaikista rajoituksista ja kielloista huolimatta tutustumaan kansalaisten arkea koskettaviin asioihin. Hän kokeilee nettiä, jonka sivustoilla ei pääse pitkällekään, vaihtaa valuuttaa Pohjois-Korean woneihin, käy kaupassa ja huomaa luksustuotteita, joita ei kansainvälisten pakotteiden vuoksi pitäisi hyllyiltä löytyä ja vierailee kodissa, jossa katsotaan kiellettyjä eteläkorealaisia ohjelmia muistitikulta.

Pohjois-Korea paketissa. (kuva: Visa Mäkeläinen)

Luen läppäriltä, mikä on ainut asia, joka kirjassa ärsyttää. Eikä se ole tietenkään tekijänsä syytä. Sählään sivujen kanssa ja luen muutamia uudelleen, mutta käyn myös välillä netissä etsimässä mieleeni juolahtavasta asiasta tietoa. Mietin samalla omaa asemaani, sitä että saan lukea mitä haluan, surffailla rajattomasti, kirjoittaa mitä sylki suuhun tuo, matkustaa, elää vapaasti ja kuinka etuoikeutettu olen. Ja kuinka paljon voimavaroja maassa, kuten Pohjois-Korea, käytetään propagandaan, kyttäämiseen ja raportointiin, kuinka kansalaiset on valjastettu palvelemaan johtonsa tarkoituksia ja kuinka se kaikki porskuttaa eteenpäin ilman, että kukaan voi tehdä asialle mitään. Kirjassa spekuloidaan, mikä voisi saada aikaan Pohjois-Korean romahtamisen ja toisi mukanaan muutoksen. Mistään esitellyistä vaihtoehdoista ei ole merkkejä. Ainakaan vielä.

En ole nähnyt kaikkia Mäkeläisen raportteja Pohjois-Koreasta, mutta sosiaalisen median kautta olen jyvällä useastakin kirjassa kerrotusta tapahtumasta. Silti kirjan sivuilta löytyy aina uusia merkillisiä yksityiskohtia poliisivaltion kiemuroista. Sen lisäksi, että Mäkeläinen rikastuttaa mielikuvaa Pohjois-Koreasta, hän myös muuttaa käsityksiä. Maa ei ole niin suljettu kuin olen ymmärtänyt. Ulkomaalaiset, turistitkin, pääsevät kyllä rajan yli ja ovat valuuttavirran vuoksi toivottujakin, kunhan hyväksyvät rajoitukset. Sen sijaan pohjoiskorealaiset itse eivät pääse rajojen ulkopuolelle tai saa ottaa yhteyttä ulkomaille, oli se sitten kirjeitse, netin kautta tai puhelimitse.

Mika Mäkeläinen juttukeikalla.

Mutta kun on kieltoja, on myös kiertäjiä. Salakauppa ja sivubisnekset kukoistavat ja markkinatalouden käärme on luikerrellut yhteiskuntaan. Oikean ja väärän käsitteet ovat pohjoiskorealaisessa todellisuudessa elävälle aivan jotain muuta kuin eurooppalaisessa hyvinvointivaltiossa. Samoin se, mikä on laillista – tai pohjoiskorealaista arkipäivää värittävä kysymys: mistä on lupa kertoa ilman rangaistusta. Kansalaiset perehdytetään Juche-ideologiaan pienestä pitäen. Kaikki, kodin puhtaudesta ja töiden hoitamisesta lähtien tähtää maan johtajan ehdottomaan kunnioitukseen. Ja jo pienokaiset opetetaan arvioimaan itsekriittisesti, kuinka uskollisia he omasta mielestään ovat onnistuneet olemaan.

Toimittajalle tiedonsaanti on hankalaa, on “sumua ja sumutusta”. Maan pimeästä puolesta, kuten vankileireistä ja niiden olosuhteista, voidaan vain aavistella. Mäkeläinen on koonnut kirjansa teemoista, joista maa haluaisi myös vaieta: markkinatalouden vakiintumisesta, ulkomaisen viihteen ja tiedon leviämisestä sekä poliisivaltiokehityksestä. Mukana on myös vaikuttavia anekdootteja toimittajan työn esteistä ja riskeistä. Sananvapauden toteuttaminen ei maailmalla ole ole vaaratonta.

Kuvat Mika Mäkeläisen omasta albumista.

En resumen: Mi collega de las noticias de television Mika Mäkeläinen ha escrito un libro fascinante del Corea del Norte, de los temas grandes, pero también de la gente y de su vida entre semana. Los ciudadanos del país cerrado viven su realidad sin tener contactos permitidos con el mundo. Nosótros que tenémos la libertad de expreción, podémos elegir donde viajamos, que hacemos y como vivímos, pensemos y apreciemos eso. Espero, que el libro lo públiquen pronto en varios idiomas.

Kurzgesagt: Mein Kollege im YLE hat ein faszinierendes Buch über Nordkorea geschrieben, über die grossen Themen, aber auch über den Alltag. Die Bürger leben eingeschlossen ohne erlaubten Kontakte zum anderen Ländern. Wir haben Meinungs- und Pressefreiheit, dürfen leben wie und wo wir wollen, reisen wann und wohin wir wollen, sollten daran denken und schätzen. Ich hoffe das Buch wird bald in mehreren Sprachen auch publiziert.

Viime viikolla…

…löysin pihalta puolen vaaksan mittaista, helmikuista ruohosipulia. Seuraavana aamuna se yritti kurkistaa lumikerroksen alta, vain pienet vihreät pisteet läpäisivät talven. Iltapäivällä ruohosipuli kasvoi jälleen, vihreämpänä ja voitonriemuisen vapaana.

…juuri ennen lumien sulamista kohtasin metsässä valkean pedon. Kylläkin pienen ja kauniin. Mustasta hännänpäästä tunnistin (no joo, googlasin…) sen kärpäksi.

…söin pannukakkuja kahvilassa (Babu´s Bakery and Coffeehouse) aamupalaksi. Tai jos ollaan rehellisiä, se oli jo toinen aamupala, sillä en pääse kotoa mihinkään ilman ravintoa eli jugurttia naapureilta saatujen, pihalta kerättyjen kiivien kera. Hedelmät ovat pieniä ja viime vuoden satoa, jo epäilyttävän lähellä käymisastetta, joten ne saa peukaloilla painettua kahtia ja sisältä tursuu vihreää pyrettä mustilla pisteillä. Puristan hedelmää kuoresta suoraan aamiaiskuppiin.

260220162571

…paistoin falafelel-pihvejä ja söin niitä liikaa, kuten herkkujen kanssa tuppaa käymään. Pihvejä niistä tulee aina, koska hermo ei kestä paistaa kuutiomaisia joka sivulta. Enkä toisaalta halua uppopaistaa ja joutua sen jälkeen prosessoimaan kuumaa öljyä.

…laitoin repun selkään ja laahustin kohti salia. Jos olisin heittäytynyt mahalleni, olisin muistuttanut suojattiamme Elayah Colea, paitsi että se matelee vauhdikkaammin. Ja minä en saisi jäseniäni kokonaan kotiloni sisälle.

…salilla yritin tsempata lihaksiani kertomalla niille lihasmuistista. Ne kärsivät vielä postflunssaisesta dementiasta. Se osoittautuu selektiiviseksi, sillä pari päivää myöhemmin ne muistavat erittäin tarkasti mitä on maitohappo.

…seurasin jännittyneenä Sveitsin kansanäänestysdraamaa: pitäisikö rikoksiin syyllistyvät ulkomaalaiset karkottaa automaattisesti? (En ole aikonut siirtyä rikoksen tielle, silti ulkomaalaisena tunnen aloitteen loukkaavan oikeuksiani.) Louhitaanko Gotthardin tunnelin viereen uusi väylä? (Turvallisuus vs. kulut vs. ekologia. Hankala homma.) Rankaiseeko verottaja tulevaisuudessakin avoliitosta avioliittoon siirtyviä pareja? (Eikö yhteiskunnan pitäisi tukea perheitä?) Aloitteet olivat sitä luokkaa, että meidänkin kunnantalolla kävi ennennäkemätön huiske; äänestysprosentti oli yli 70.

 

P.S. blogia pitäisi pystyä nyt seuraamaan bloglovinin kautta

<a href=”http://www.bloglovin.com/blog/14508787/?claim=upppewxebqr”>Follow my blog with Bloglovin</a>

%d bloggers like this: