Paikat jäässä

Paikat jäässä

Sisällä +15, siihen on tultu. Ihan vapaaehtoisesti, kylläkin, mutta silti vahingossa. Patterit on pienellä lämmityskulujen takia ja ne jää jumiin, jos termostaattiin ei vähään aikaan koske. Ja sitten tarvitaan villasukat, pari villapaitaa ja tietokoneen ääressä istun toukkana peittoon kääriytyneenä.

Ulos lähtiessä poistan kerroksia, lenkille tarvitaan vain ne normaalit. Pari pakkasastetta ei päätä huimaa, mutta luonto alkaa kangistua.

Virtaavaa vettä on joka reitin varrella; sivuille on kangistunut vihreitä lehtiä jääkerroksen alle, joesta pistävistä oksista roikkuu talttamaisia jääpuikkoja ja putoukset, ne ovat suuria pakkasen taideteoksia. Sahalaitapuikot rivissä rinteessä, ryhmyläiset sammakonkutua imitoiva jääpallermatto tyynemmässä suvannossa, suihkeen ja roiskeen keskellä muhruista jääseinämää.

Ja se pieni läpinäkyvä jääpallo, kupla, joka oli jäätynyt oksan ympärille, pinnalla pieniä lumihiutaleita! Sattuman tuottama koriste-esine.

Kirsikka, joka jo ehti innostuia kukkimaan on hieman huonovointinen. Nuput ovat valmiina odottelemassa seuraavaa lämpöaaltoa; tuleekohan tähän tänä vuonna lainkaan satoa?

En resumen: La naturaleza se está congelando, pero yo no.

Kurzgesagt: Die Natur ist am frieren, ich nicht.

Alppiaurinkoa 1900 metrissä

Alppiaurinkoa 1900 metrissä

Puskettiin sumun läpi huurteiselle köysirata-asemalle, toiveissa aurinkoa ja edes pikkuisen lunta. Kovin suuret odotukset eivät olleet, sillä selvää on, että tänä vuonna talvi on vuorillakin xs kokoa tai peräti olematon.

Stöckalpin hissi lipui vihreiden rinteiden yllä; keskellä mutkitteli valkoinen luiru, jota myös laskettelumäeksi kutsutaan. Se oli kuitenkin vain surkea jäänne jostain menneiden aikojen vauhdin hurmasta.

Ylhäällä piristyi sekä talvi että mieli; aurinko kimmelsi ja herttinen, kukkulat olivat pyöreitä ja valkoisia. Etelärinteissä paistoi sisäkumi eli ruoho ja talvipatikkapolku oli paikoittain niin huonossa hapessa, että kenkä upposi mutaiseen vesilöllöön. Silti suurimman osan matkaa alla narskui lumi.

Aurinko porotti ihanasti ja sormeen porautui ensimmäinen rusketusraita sormuksen ympärille, huolimatta aurinkorasvasta. Sen olen oppinut; talvella hanskoitta kulkiessa on syytä lotrata suojavoidetta. Täysin palovammoitta en silti selvinnyt, sillä uusi vesipullo, joka on myös termari, oli yllättävän tehokas ja poltin kielen siemaistessani suun täyteen kostuketta.

Tammikuu näkyi iltapäivässä varhain laskeutuvasta varjosta. Pilkkijöitä se ei näyttänyt häiritsevän, minua sen sijaan alkoi syysvehkeissä paleltaa, vaikka tarvottiin koko ajan rivakasti eteenpäin.

Alhaalla laaksossa oli vieläkin viileämpi, ehkä joesta hönkäävän kosteuden takia. Silti sen vierustalla oli maasta pukertanut joukko leskenlehtiä. Vuoden ensimmäiset.

Yhtä sumua.
Foggy on the way.
Sumu jäi alas ja ollaan huurrerajalla.
We left the fog behind and are there, where white frost covers the grass.
Talviurheilurinne. Slope for wintersports.
Tämä on jo lupaavaa.
This is promising.
Ylhäällä Melchseen asemalla.
Up by the Melchsee cablecar station.
Hissi vetää suksiporukkaa kohti rinnettä.
A lift pulls the skiers etc towards the slopes.
Tyytyväistä porukkaa.
Very happy to be here.
Talvipolku on osittain märkä.
A bit wet this winterhiking path.
Maistuisko sullekin? Kuivamakkaraa särpimeksi.
Would you like some?
Bündner Gerstensuppe eli Graubündenin ohrakeittoa nakeilla.
Soup from Graubünden with sausages.
Pilkkijät Melchseellä.
Icefishing on the lake Melch.
Täyttää hoipakkaa tunnelin läpi vanhalta hissiasemalta uudelle.
Through a tunnel from the old cablecar station to the new one.
Sehän on leskenlehti.
One of the first Spring flowers.

En resumen: tuvimos que subir a 1900 metros, para encontrar el invierno, pero valia la pena.

Kurzgesagt: wir mussten bis 1900 m steigen um den Winter zu finden, aber es hat sich gelohnt.

Vihreässä rinteessä kohti lunta ja vuotta 2023

Vihreässä rinteessä kohti lunta ja vuotta 2023

Vuosi mennä sujahti ja eipä voi muuta kuin sanoa, että tuntuu hyvältä aloittaa uusi. Pientä inventaariota tein ja tajusin, että olin noussut vertikaalimetrejä jalan ja pyörällä maratoonin verran. Toisaalta ei ihme, kun jo pelkästään kotoa lähtiessä on edessä aina mäki jompaan kumpaan suuntaan.

Uudenvuoden aattona on ollut tapana käydä ennen kuplivan poksahdusta jossain pikaisella retkellä, laittaa jalat lumeen kokeilla talvea. Viime vuoden Arvenbüelin talvipatikkareitti Walenseellä on kiinni, joten se siitä ja monesta muusta lähipaikasta. Lumi on tänä vuonna luksusta.

Flumserbergistä löytyi kuitenkin sopiva pätkä; ei liian kaukana, eikä liian pitkä, jotta ehdin tänä vuonna vielä kotiin. Mukana oli uudenuutukaiset alustat, joille istahtaa vaikka märälle sammalelle, jos niikseen tulisi, sillä tällä kertaa en kävelisi nälissäni yhtään metriä. Siitä oli pyörälenkiltä ja muilta riittävästi viime ajoilta kokemusta. En toimi, jos ei ole energiaa ja jälkeenpäin olen sekä hapoilla, että täysin letku.

Siinä missä laskettelijoille on ruutattu rinteeseen uutta lunta, oli kävelyreitillä täysi kevät, jäätä ja vettä. Ylöspäin täytyi todella tarkkaan katsoa minne laittoi jalan, jotta vetoa olisi riittänyt. Vieressä oli monin paikoin metsää ja sammalikkoa, minkä kautta kiertää ja metrien karttuessa alkoi polku olla sohjoisen jälkeen pitävän luminen.

Tuntui hurjalta kävellä vihertävien niittyjen keskellä; yllä jyräsi hissejä, ihmisiä suksineen ja talvivarusteineen, me keväässä.

Seebenalpin hotelli-majatalon luon pari pientä järveä kimmelsivät pilvisumun takaa yrittävässä heikossa auringossa. Jälkimmäinen, Heusee, on 1620 metrissä ja täälläkin vesi lainehti tuulessa jään päällä. Silti tällä korkeudella oli jo sentään valkoista, vaikka monissa lähteissä väitetään, ettei Sveitsissä ole lunta kuin 2000 metrissä. Sohjoistahan tämä oli, mutta lunta.

Eväät pisteltiin penkillä järven sivustalla, kahville mentiin järvikierroksen jälkeen ravintolan terassille. Kevätvarusteissa ja vain lievässä auringossa oli niin lämmintä, etten koko reissulla tarvinnut hanskoja.Ylös noustiin treenipaidoissa hikoillen; omassani oli kyllä pitkät hihat.

Paluumatkalla ohitettiin laskettelurinteen ja patikkapolun risteyksessä pari laumaa hiihtokoululaisia. He jatkoivat eteenpäin valkoista raitaa vihreän keskellä. Kotiin ajellessa mittari näytti +14.

2022
Tässä lumet.
This is all the snow at this point.
Walensee ja taustalla pikkuruisena Zürichinjärvi sekä vieläkin pitemmällä Saksaa.
Lake Walen and after that in the background Lake Zurich and maybe even Germany.
Polttopuut järjestyksessä.
The firewood well organized.
Tämä tuntuu oikealta ja melkein talvelta.
This feels right and almost like winter.
Laskettelijoita paussilla terassilla. Some people got here with skies.
Heusee 1620 m.
Lake Heu 1620 m over seelevel.
Jää sulaa.
The ice is melting.
Vuoristohotelli Grossseen luona.
The mountainhotel by lake Gross.
Me.
That´s us.
Hiihtokoululaiset.
The ski school kids.
Talvella on selvät rajat.
The winter has it´s clear limits.
Ja taas ollaan keväässä. And we are again in Spring.

En resumen: Esta es la situación triste en más on menos 1600 metros en los Alpes Suizos. Muy poca nieve y en el 31.12 hacia un calor primaveral. Esperémos que vuelva el invierno. En todo caso, lo pasamos muy bien en nuestro paseito tradicional del año nuevo, esta vez en Flumserberg.

Kurzgesagt: Traurig ist die Situation in den Bergen, eher wie im April. Trotzdem haben wir unsere traditionelle Wanderung vom neu Jahr im Flumserberg genossen.

Maastopyörällä joulutorille

Maastopyörällä joulutorille

Sain sunnuntaina kuningas- tai kuningataridean yhdistää joulutorit kuntoiluun. Pyörällä liikenteeseen, matka ei maksa tai saastuta, lihakset liikkuu ja perillä odottaa kuuma juoma.

Aloin yhdistellä tekemisiä, sillä nämä viikot ennen joulua tuntuvat aina liian lyhyiltä. Eikö adventtiaikaan voisi liittää puolet marraskuustakin?

Joka tapauksessa kypärä päähän, kaikki takin alle mahtuvat kerrokset päälle ja mäkeä ylös aurinkoa siristellen. Ensin pienelle vuoriselle Pfannenstieliin, sitten mäkeä täyttä hoipakkaa alas kohti rasvaisia markkinaherkkuja, näin pläänäsin.

Aurinko kultasi lehdet ja joessa pärskyi vesi. Zoomailin putousta, kun vierestä pörähti pyörä alamäkeä vauhdilla ja kuulin sveitsiläisen “Hoi!”, joka ehkä sittenkin oli “Moi!”. Selästä päätellen kuka tahansa maastopyöräilijä mustissa vaatteissaan, mutta ehkä Satu; lähimetsän todennäköisin suomalainen.

Ylhäällä vuorella istahdettiin hetkeksi tutkimaan paluureittiä. Puhelimen kartta ehdotti isompia teitä ja Zürichinjärven puolelta koukkausta, Aldo oli Greifenseen ja metsäpolkujen kannalla. Mentiin aluksi kartan neuvojen mukaan, sitten Aldon, tultiin kahdesti samalle metsämökille ja minä olin jääpuikkona.

Vuoren +3 astetta ei ollut ongelma noustessa, mutta kun korkeuseroa on 600 metriä, ylämäessä kostunut paita on alas ajaessa todella kylmä ja kolme muuta kerrosta liian vähän. Ylimääräisen fleecin halusin jättää torille, silloin tulisi jälkihytinä. Pysähdeltiin vähän väliä tsekkaamaan sijaintia ja reittivaihtoehtoja ja siinä vaiheessa alkoivat jo varpaatkin jäätyä.

Seuraava stoppi tuli t-risteyksessä puolivälissä vuorta. Viereen parkkeerasi kaksi muuta pyöräilijää, kasvot villapipon ja kaulaliinan sisällä, silti selvästi kylmäisinä, ja heillä oli sama meininki. Puhelin kädessä he tutkivat suuntaa ja äänensävy kohosi. Epäilen, että siinä kohtaa hakukone oli pihalla. Katujen nimet oli väärät ja sijainti hornan kuusessa.

Varttia myöhemmin oltiin kuitenkin jo Zumikonin joulutorin paikkeilla, selvästikin, sillä meidän arpoessa lopullista pysähdyspaikkaa ohi pyrki joulupukki ohjaamiensa hevoskärryjen kera. Kahdesti vaihdettiin paikkaa, aina oltiin pukin ja hirnahtelevan kaksikon tiellä.

Nopea silmäily kertoi karun totuuden torista; ei väkeä, ei ruokaa, ei Glühweinia. Ehkä oli jo liian myöhä. Kylmän karkoitukseen juotiin nopeasti talvinen ja hirveän makea punssikupillinen ja ajeltiin metsän läpi kotiin.

Seuraavana päivänä oman kylän joulutorille mentiin ihan perinteisin keinoin eli jalan. Täällä oli sentään ihmisiä, Glühweinia ja syötävääkin. Usko pysyvyyteen sai vahvistusta, sillä samat myyjät ja samat tuotteet ilmestyvät kuin taikaiskusta samaan kohtaan aina ensimmäisenä adventtina.

Kylän aukion vierustalla uudehkossa pizzeriassa myydään ylikalliita pizzoja, myös kullan kera jos niin haluaa (noin 400 fr kipale). Foodtruck-pisteessä paistettiin tänään vähän pienempiä ja siksi edullisempia peruspizzoja. Ihan ok, mutta yhä ollaan sitä mieltä, että hinnat on todella yläkantissa.

Miesten jumppakerhon pöydän edustalla jono oli jopa pidempi kuin kastanjoiden paahtopisteen luona. Maustettua viiniä kauhottiin pömpelistä kuppeihin ja se oli hintansa väärti, kuumaa sekä ilahduttavaa.

Kojujen välissä nähtiin tuttuja kyläläisiä, torikauppias ja maanviljelijä S. jolta ostan lantut laatikkon, kierrätyskeskusta hoitava pariskunta, koulun opettajia, vuosien varrella tutuiksi käyneitä kasvoja. Juustoputiikissa maistatettiin viiniä ja ulkosalla oli muuten kaupan suomalaista glögiä.

Gomsin kellonsoittajat olivat matkanneet Zollikoniin jälleen kerran. Sekin porukka alkaa jo näyttää tutulta. Jostain syystä kylän joulutorin tunnelmankohottajiksi tarvitaan Alpeilta lehmänkellot. Tonttuparaatin sijaan kylän ympäri vaelsi punaisiin pukeutuneiden soittajien pitkä letka kellot olkapäillä heilahdellen. Ääni värisytti koko rintakehää, siis minun. Soittajat tuntenevat jyminän kehossa vielä nukkuessaankin.

“Maastopyöräillen joulumarkkinoille” taisi tulla tältä vuodelta testattua. Paperilla hyvä idea, toteutuksessa parantamisen varaa.

Ookkona aurinko?
Is that sun I see??
Vesi suihkaa.
Water flowing down.
Tässä pari pähkinää, että jaksaa tulevan nousun.
Here some nuts for energy.
Pakko pysähtyä, tietenkin kauniiden värien vuoksi.
Had to stop on the way to the hill.
Ylhäällä! Vuoret on komeat.
Up on the hill; the mountains are looking great.
Alas läpi maiden ja mantujen. Vähän eksyen.
Uphill through the forests.
Aika mitätön joulutori.
A pretty empty Christmas Market.
Markkinoiden tausta on kuitenkin nätti.
The background of the market is nice though.
Jumppamiehet myy kuumaa juotavaa.
The guys of the villages excercisegroup sell hot drinks.
Italialaisia pipareita.
Italian cookies.
Mistelin oksia ja muita kaupan.
Mistletoes and other decorations for home.
Juustoa tietty.
Cheese of course.
Kansainvälinen jouluherkku: pizza.
International Chrismas goodie: pizza.
Tänä vuonna ei ole jouluvaloja, koristeluja puita kuitenkin.
This year no Christmaslights, but some decorated trees.
Juustokaupassa on kaikenlaista herkkua.
In the cheeseshop there´s loads of delicious stuff.
Joulukulkue eli Gomsin kellonsoittajat.
Cowbells bringing the Christmasspirit to the village.

En resumen: Tuve la idea de andar en bici al monte y bajar a una feria de navidad. Me congelé, quedé sin comer – pero era muy divertido y en el día próximo caminé a la feria de nuestro pueblo, donde si habia de todo: gente, vino caliente y alguito de comer.

Kurzgesagt: Ich hatte diese super Idee mit dem Mountainbike auf dem Berg zu fahren und dann zum Schluss zu einem Weihnachtsmarkt die Runde zu enden. Resultat: eine Tiefgefrorene Person mit Hunger und ohne Glühwein. Wahrscheinlich waren wir zu spät unterwegs, aber der Markt war wie tot. Am nächsten Tag wurde alles besser: ein anderer Markt, Glühwein, Snacks – und kein Velo.

Vesivärimaisemia ja sakkolappu

Vesivärimaisemia ja sakkolappu

Olihan siitä maininta, että näillä seuduin pitää maksaa parkkimaksu. Noustiin kiemurtelevaa tietä ylös ja ohitettiin parkkipaikka lippukoneineen, jatkettiin eteenpäin, toisen parkkipaikan ohi, kilometrejä kertyi, tie pieneni, mukuloitui, kapeni ja metsittyi. Siinä missä ei päästy enää eteenpäin ei maksumahdollisuutta ollut.

Rustasin kaupan kuitin toiselle puolelle “Liebe Murgtaler, ei tajuttu tätä parkkihommaa, mutta maksetaan takaisinpäin mennessä, liebe Grüsse Aldo ja Liisa” Ihan kohteliaisuussyistä laitoin Aldon ensin. Hän ei kyllä hyväksynyt lappua, jätin sen silti tuulilasiin. Ei todellakaan lähdetty enää kiemurtelemaan mäkeä alas ensimmäiselle parkkipaikalle pysäköintimaksun takia. Ihan sama, mutisin. Se olkoon minun joululahjani, koska kahden hengen ryhmänjohtajana hoksasin homman liian myöhään.

Mielikuvissani patikka, jolla noustaan melkein kilometri ylemmäs alppijärville, tarkoittaa karua maisemaa, kapeaa polkua rotkon reunalla, siksakkia kalliossa, kaukana kasvustosta. Todellisuus olikin sammaleista satumetsää, kiviportaita, alppiniittyjä, sembramäntyjä ja heinäistä kivikkoa.

Oltiin Glarusin klassikkoreitillä ja huokailin, että siis miten en tajunnut tulla tänne aiemmin. Lähellä kotia, silti sopukka ei-missään. Siis siinä mielessä, ettei vuorten väliseen laaksoon Murgtaliin kanna mobiiliverkko, ylös ei pääse hissillä, eikä palveluja näin syksyllä ole minkään sorttisia.

Polku Merlenistä rutistaa ihmisestä kaiken mehun heti alkuun. Näin repuissa useampia 2l litran vesipulloja, eikä se ole liioittelua. Vaikka kuljimme matalalla paistavan auringon ulottumattomissa suurimman osan ajasta ja lämpötila oli ehkä 12, irrotin housujen vetskarilahkeet melkein alussa ja paita oli litimärkä ylös asti. Murgseehütte oli kiinni; juotava oli kannettava itse.

Tallasimme vesistöjen viertä, ohi kuohuvien putousten ja alppilaaksosta seuraavaan. Murgbach oli sen verran täynnä, että päälle roiskui viilentävää pirskettä. Vieressä oli puusta veistetty pää runonparren kera. Pään sisältä, siitä aivojen kohdalta, löytyi muovikuoresta metallilaatikko ja kirja. Siihen saa ohikulkija kirjoittaa värssynsä. “Kiitos, että löysin tämän polun!” raapustan. Aldo jää luomaan runonparsia, minä yritin viilentyä putouksen vesisumussa.

Ylempänä kasvusto oli havupuista, osa korkeita, toiset muutaman metrin, leveälle levittyviä mäntyjä. Heinä oli syksyn lyttäämää, keltaisen ruskeaa. Oltiin Alpeilla, silti korvissani soi Ultra Bran “Savanni nukahtaa, iltapäivän aurinkoon, myös me nukahdamme, me väsyneet leijonat…”

Välissä syötiin leivät; mukana ei ollut mitään kovin ihmeellistä. Hiljan tekemät suklaapiparit jätettiin kahvin kaveriksi Murgseefurggelin luo, korkeimpaan kohtaan, missä siirryimme Glarusin kantonista St.Galleniin ja nähtiin alhaalla ensimmäinen Murginjärvi. Oltiin 1983 metriä merenpintaa korkeammalla. Lokakuun loppu, eikä missään pienenpientä lumiläikkää enempää talvea.

Reitin kolme järveä ovat kyljikkäin. Siellä näyttivät monet pitävän eväspaussin. Samasta kohtaamispisteestä löytyi myös majatalo, joka siis jostain syystä oli aloittanut talvilevon viikkoa ennen kuun päättymistä.

Alaspäin mentiin vauhdilla, matka oli lyhyt ja viettävä. Maiseman värit muistuttivat villapaitaa, pehmeän lempeää ruskeaa, punertavaa, kellertävää ja veteen heijastuvat vuoret kuin peilikuvia, toisinaan siveltimellä sameaksi laveerattu.

Autolla selvisi, etteivät rakkaat terveiset vedonneet Murglaakson väkeen. Neljänkympin QR-koodi odotti maksajaa.

Aika hämärää aamupäivällä, aurinko ei kanna tänne asti.
Pretty dark in the morning, the sun is still behind the mountain.
Tästä ylös, rehevän kaunista metsäpolkua.
Up we go; beautiful forestpath.
Selän takana Churfirstenin vuoret ja Walensee.
Behind the back Churfirsten and lake Walen.
Ensimmäisen alppilaakson tavarahissi. Tai ehkä tällä tuodaan vuohia, lampaita?
The gondola to bring stuff to the alpinevalley. Or maybe goats or sheep?
Syksyn valo on kaunis.
The autumnlight is beautiful.
Muutamat kukat vielä voimissaan.
Some flowers still going strong.
Putouksena ryöppyävän joen vierestä löytyy kirja.
Beside a river there´s a book to write some verses.
Aldo luo runoutta. Luulen.
Aldo is creating poetry. I think.
Tähän oli pysähdyttävä tuulen ja vesiroiskeen raikastettavaksi.
Had to stop here to get some refreshment from the splashing river and wind.
Navetta näkyvissä.
A cattleshed in sight.
Voinko muuttaa kesäksi tänne?
Could I move here for the summer?
Kostea kalliopolku.
A wet and rocky path.
Olisiko tämä sembramänty?
Is this swisspine?
Tämä saattaa tulla yllätyksenä, mutta eväänä leivät.
Might be surprising, but we had sandwiches for snack.
Joessa vilahtelee pieniä kaloja.
Small fishes in this river.
Minusta ihan savannia.
Looks like savanna for me.
Murgseefurggel, 1983 m.
Tälle nousulle tarvitsen kahvia.
To this hike you really need your coffee.
Kultainen sieni, joka siis kasvaa lehmänläjässä.
A golden shroom growing on cowpat.
Kahden järven välisen muhkuran luona myös majatalo.
Between the two lakes there´s the alpine hut.
Kuten sanottu, valo on upea!
As said before, the light was incredible!
Matalaa männykköä.
Some pines.
Lehdet ovat suurelta osin pudonneet, tässä vielä ruskaa.
There are almost no leaves, nut here still some yellow ones.
Lievästi viettävä polku dippaa lopulta jyrkästi laaksoon.
The slightly down going path dips suddenly sharply to the valley.
Siellähän on jälleen putous.
Another waterfall.
Tässä tajuttiin vesivärien todellinen merkitys. Here we realised the real meaning of watercolors.
Raikasta vettä.
Refreshing water.

En resumen: Esta vuelta en el valle de Murg era definitivamente uno de mis favoritos. Casi un kílometro de subida, un paisaje increible, luz de otoño lindísimo y tan remoto, que no funciona el teléfono, pero en total no tan lejos de Zurich. Nos vino una multa de parqeo, por chapas, pero que importa, que lo usen para la infraestructura.

Kurzgesagt: Glarner klassiker war wirklich ein Topwanderung. Sportlich, aber nicht gefährlich, mit Wasserfällen, Flüssen, super Aussicht. Ziemlich nahe Zürich, aber so weit, dass ein Handy nicht funktioniert. Wenn man bis Merlen fährt, sollte man die Parkgebühr schon beim ersten Parkplatz bezahlen. Oder dann die 40 Franken Busse später zahlen. Wie wir.

Satumainen laakso ja murmelia menussa

Satumainen laakso ja murmelia menussa

Melkein vahingossa tuli nähtyä aivan upea ruska, löydettyä oranssinpuna, syvän keltainen. Edellisen päivän palmut Luganossa unohtuivat välähdyksessä; ketä kiinnostaa alati vihreä ja tylsä palmu, kun väriloisto avautuu laaksossa, jonne pääsee vain jalan.

Aamulla olin herännyt jo kuudelta, sillä majapaikan ilmastointisysteemi tuuppasi voisarven tuoksua. Nälkä heräsi heti. Sarvi ei ollut kovin kummoinen, mutta täydensi muuta aamupalaa ja täytti aamuvarhaisesta heränneen croissant-tarpeen.

Olin pitkään halunnut nähdä Foroglion kylän, joka on valittu yhdeksi Sveitsin kauneimmista ja ajattelin, että samalla keikalla voitaisiin nousta Calnègian laaksoon.

Seutu ei ollut aivan uutta, sillä polun alkuun vievässä Bavonan laaksossa asuu ystäviämme. Tien varrella on koru toisensa jälkeen ja kivirakennukset ihmeellistä. Lohkareiden onkalotkin on otettu käyttöön ja kallioinen lippa suojaa ylhäältä tippuvilta yllätyksiltä.

Foroglio on suosittu paikka, kesällä sinne varmaan jonotetaan. Nyt syksyllä liikkellä oli muutamia porukoita. Eräs iäkäs rouva kiirehti meidän luokse kertomaan patikkasovelluksen kätevyydestä, sieltä löytyy samasta reitit ja yhteydet. “Koska kuulin, että puhutte espanjaa.”

Foroglion kylän vieressä on putous, jonka viertä lähdimme nousemaan rappuja ylös. Täällä ei sovellus olisi auttanut reittien kanssa, kellokin näytti vain kauniisti heijastuvia syyslehtiä reitin sijaan. Ehkä vika oli satelliitissa, ehkä syy joku muu. Tekniikan toimimattomuus tuskin haittaa ketään, polku on Val Calnègiaan asti hyvin merkitty.

Puntidin muutaman talon rykelmä on sekava, kivien rytmittämä. Kauempaa asumuksia tuskin havaitsee, niin hyvin ne istuvat maisemaan. Joki on se sama, joka putoaa alas Foroglioon muhkeana putouksena. Toiselle puolen virtaa pääsimme tietenkin kivistä ladotun kaarisillan yli. Roomalaisten aikuinen sekin, sanovat.

Puntidista eteenpäin polku nousee yhä, mutta kuljimme joen viertä, keltaisen keskellä, kohti uusia putouksia ja terävänä laakson päässä odottavaa bhuippua ja paistetta. Aurinko ylsi retken alkupuolella hetkeksi korkeiden seinämien väliin ja takaisin kävellessä selkää lämmittäen.

Määränpään lähettyvillä oli jälleen silta joen yli, modernimpi kylläkin. Ilmeisesti aiempi riippusilta on lähtenyt veden matkaan, tämä oli puusta ja uuden näköinen. Silta vie Gerraan, jonka asumuksia tuskin huomaa, ne ovat järkäleiden katveeseen ja osittain allekin rakennettuja suojia karjalle, ihmisille tai juustolle.

Calnègian kivitalot olivat samaa sarjaa kuin aiemmatkin matkalle osuneet, pieniä, pinnalta eläväisiä ja toisiinsa tukeutuvia. Paikassa vallitsi syyspäivänä rauha. Kesällä niityille tuodaan lehmiä laiduntamaan. Kapeassa laaksossa ollaan todellakin kuin herrankukkarossa. Istahdimme kivelle syömään leipiä ja tuijottelemaan käsittämättömän keltaista maisemaa. Sveitsissä ei kovin maailman ääreen pääse, mutta täällä tuntui siltä. Olimme toisessa aikakaudessa, siellä missä luonto määrää elämää, perinteet pitävät hengissä.

Takaisin palattiin samaa reittiä, vaihtoehtoa ei ollut, sillä aurinko oli jo alhaalla. Gerran kohdalla mies kysyi italiaksi, että onko vielä pitkä matka Calnègiaan. “No mitä siellä on, kannattaako mennä? Lisää kivitaloja?!” hän hymähti ja käveli sillan poikki kameravarustuksensa kera.

Foroglion Osteria La Froda oli vielä auki ja päätettiin syödä iltapalaa ennen monen tunnin ajoa kotiin. Ruokalista on perinteinen, vanhoja reseptejä ja lähiruokaa vaalitaan. Kaikki tarjoiltiin polentan kera tai perunamuussilla ja lihalla, kuten näillä seuduin varmaan on aina ollut. Valittavana oli tavallisten porsaan ja naudan lisäksi murmelia tai vuohea ja kasvissyöjälle lähinnä tattarinuudeleita juustolla ja vihanneksilla tai polentaa juustolla. Päätettin kokeilla ekstreemiä eli leikkeleitä perinteiseen tapaan, leipää ja salaattia. Kun edessä oli erilaisia kuivalihoja ja makkaroita reippaalla rasvamäärällä olin lannistua, mutta Aldo testasi myös laardia, valkoinen viipale sitä itseään. Olen syönyt pitkään lähes kasvispohjaista ruokaa ja tämä oli kyllä tuhti satsi, eikä tule toistumaan enää ikinä. Tulipa ruokailtua, kuten calnegialaiset ikään, perinteitä ja vanhoja valmistustapoja vaalien.

Sabbione

Viimeinen kylä ennen Forogliota.
The last village before Foroglio.
Foroglio
Foroglion putous.
The waterfall by Foroglio.
Foroglio on pieni mutta kaunis.
Foroglio is small but pretty.
Reitti kateissa, jäljellä vain lehtiä.
The route missing, only leaves left.
Pikkuisen noustu joen tasolta.
Already some vertical meters behind.
Portaita ylös.
Up we go.
Puntidin silta näkyvissä.
The bridge of Puntid is on the sight.
Väriä on maisemassa pisteinä.
The whole place is like a painting.
Puntidin silta on sekin kivestä.
The bridge in Puntid is made of stones, of course.
Vesi virtaa kivien lomassa.
The water flows between and over the stones.
Pari-kolme putousta näkyvissä.
A couple of waterfalls on the mountains.
Tämä on Calnègia.
This is Calnègia.
Täällä kaikki on kivestä.
Here everything is made of stone.
Punainen piste: minä.
The red spot: me.
Nättejä sieniä.
Pretty shrooms.
Sillan toisella puolen kiven alla onkalo.
On the other side of the bridge there´s a small cave.
Paljon kiviä, joilla leikkiä.
A lot of stones to play with.
Perinteitä lautasellinen. Salaatti tuskin kuuluu niihin.
A plate full of traditions. The salad might not be part of it.

En resumen: Pensé que la culminación de este paseito iba ser el pueblo de Foroglio y su catarata, pero en total la belleza increible nos tocó unas horas después llegando caminando en el valle de Calnègia. Los arboles en colores de otoño brillaban en el sol y entre los montes había una tranquilidad asombrosa.

Kurzgesagt: Ich dachte der Höhepunkt wäre Foroglio und der Wasserfall, aber die unglaubliche Schönheit haben wir erst nach ein paar Stunden laufen in Calnègiatal gefunden. Die Bäume in Herbstfarben haben gescheint und zwischen den Bergen herrschte eine sagenhafte Ruhe.

Kastanjametsän läpi tattipastalle ja jätskille

Kastanjametsän läpi tattipastalle ja jätskille

Sain eilen aikaan erinäisiä kaaostilanteita, joita kypsästi syytän auringonpimennystä. Tänään otan varman päälle ja mietin jopa, että pitäisikö kuvamateriaali jakaa kahteen osaan, etten kuormita päivää liikaa.

Heti seuraavassa hetkessä päätän, että ei, kaikki peliin. 30 kuvaa? Ihan sama, lataan ne tähän putkeen ja se joka ei jaksa, vaihtaa sivua.

Edellisen postauksen Lugano vaihtui illalla Italiaksi, sillä Sveitsistä ei löytynyt lähimailta yhtään rahapussille sopivaa majoitusta. Sitäpaitsi mikä ihana tekosyy mennä yöksi rajan toiselle puolen ulkomaille, vaikka vain hetkeksi.

Luganojärvellä oli hiljaista, kaikki näytti olevan kiinni. Puolisen tuntia myöhemmin meidät otti vastaan Porto Ceresioon vievä talorykelmä, joiden välistä pilkotti kirkko ja eläväinen aukio. Seudun väki olikin täällä, illan viimeisissä auringonsäteissä aperitiivin ääressä, tepastelemassa lungolagoa pitkin, kävelytietä järven sivustalla.

Käytiin heittämässä kamat B&B:n ja ihasteltiin parvekkeelta järvinäkymää, palmuja. Talo oli täynnä kitschiä, kaikenlaista rantaroinaa. Herttainen, mutta kummallinen oli myös aamiaispyötien sijoituspaikka, ne olivat keittiön viereisessä huoneessa pienen uima-altaan äärellä. Suihku peränurkassa oli kaiketi looginen, ottaen huomioon uintimahdollisuuden. Lainaksi olisi ollut kajakkeja, suppilautoja ja muita, sillä pihan poikki pääsee kätevästi järvelle.

Käveltiin etsimässä kylältä ilta-ateriaa vain todetaksemme, että lähes kaikki ravintolat olivat pimeinä. Ihmettelin, minne ne kaikki aperitiivi-ihmiset menisivät syömään. Siinä ainoassa ravintolassa oli vain muutama pöytää ja kaikki varattuja.

Mobiilinetti ei pelannut, oli käveltävä takaisin wlanin luo majapaikkaan etsimään ratkaisuja nälkään. Hoipuin energiapulassa, eihän voi olla ettei Italiassa saa ruokaa! Pyörsimme takaisin aperopaikkojen lähelle; baarin ruokalistalla oli sentään pizzaa. Päällä oli kaikki pakaaseista löytyvät kerrokset, myös yökäyttöön tarkoitettu huppari, silti paleli; mutta miten kauniisti valot tuikkivat järven molemmin puolin.

Aamupalalla meitä oli tasan kaksi. Juotiin talon italialaiset sekä amerikkalaiset kahvikanisterit tyhjäksi ja suunnattiin kylän leipomoon. Tiskissä oli kauniita sokerileipurin taidonnäytteitä, pienenpieniä leivonnaisia joiden koristeeksi oli asetettu joutsen. Pyynnöstä meille täytettiin ystävällisesti eväsfocacciat.

Puolisen tuntia myöhemmin pyörittiin jälleen Sveitsin Luganossa ja aseman parkkipaikalla. Jumituimme ensimmäiselle, jossa ei lopulta ollutkaan tilaa. Seuraavalta, pohjoiselta parkkipaikalta, löytyi paikka, mutta maksulaite puuttui. “Missä se verdammtes vehje on??!! Juna lähtee viiden minuutin päästä!” hermoili toinen zürichiläinen, joka ilmeisesti oli vetänyt useamman juoksurundin alueen ympäri, tarkastanut kaikki mahdolliset pylväät ja tolpat. Hän meni menojaan – maksamatta – kun huomasin maininnan sovelluksesta. Paikallisen junayhtiön SBB:n parkkia ei siis voi maksaa samalla appillä, jolla ostetaan liput. Ehei. Aloin ladata puhelimeen uutta sovellusta. Siihen tarvitsin salasanan Swisspassiin, joka toimii tunnisteena junamatkailussa ja muussa. Ihan puskista tuli tämäkin, joten ei muuta kuin salasanan vaihtoon.

Aika monta #¤rkelettä saattoi päästä suustani. Junailu ja byrokratia, siinä vasta näppärä kaksikko.

Vasta puolen päivän jälkeen oltiin junassa, joka vei meidät kolmessa minuutissa funikulaarin luo. Stressitaso alkoi laskea, sillä olimmehan paratiisissa, Paradisossa. San Salvatore nousi uhkeana melkein sokeritoppamaisena edessä. Samassa loosissa oli nainen kahden lapsensa kanssa ja jalkojeni välissä heidän koiran muhkea häntä. He olivat nousseet Monte Brélle edellisenä päivänä, nyt oltiin menossa vain nauttimaan näkymistä ja auringosta.

Ihan täyttä aurinkoa ei päivä tarjonnut, alkuun sumuista huttua ja kastanjametsässä varjoa. Kolmen tunnin patikasta tuli varmaan neljä, sillä kuvailin samalla paikkoja virtuaalimatkaa varten. (Lähtisitkö mukaan?!) Kapusimme vuoren laen yli ja laskeuduimme sen toiselle puolen, taatusti tuhat rappusta alaspäin aina järvelle asti.

Italiasta tuotu foccaccia maistui älyttömän hyvältä puunrungolla istuessa. Olimme metsässä taasen kerran ihan yksin. Siellä täällä rapsahteli; ne olivat kastanjoita, joita yritettiin väistellä, sillä piikit on todella teräviä.

Morcoteen laskeuduttiin sen maamerkin, Santa Maria del Sasson yläpuolelta, kirkon, jonka näimme jo Italian puolelta. Itse kylä on pikkuruinen, mutta viehkeä kapeine kujineen ja palmuineen.

Oli sen verran ilta, että päätettiin jäädä rantaravintolaan iltaruualle. Takaisin Luganoon pääsee päiväsaikaan myös laivalla, myöhemmin postibussilla. Tattipastan jälkeen noustiin bussiin, joka kiemurteli pimeää rantatietä takaisin Luganoon.

Okei, tähän näkymään voin herätä.
Ok, this is an acceptable view from our room.
Tuonne Morcoteen laskeudutaan ylhäältä San Salvatorelta.
We hiked from the top of San Salvatore to Morcote.
Porto Ceresio
Lavuaaria voisi pieni ihminen käyttää ammeena.
This sink could a small person use as a bathtub.
Aamupalaa.
Breakfast.
Morcote aamusumussa.
Morcote in morningmist.
San Salvatorella.
At San Salvatore.
Cionassa Osteria, kuten kaikki muutkin sapuskapaikat matkanvarrella.
Osteria in Ciona was closed, as well as all the other restaurants on the way.
Kasvusto on rinteellä runsasta.
It´s bushy on the hillside.
Näitä ropsahteli puista pitkin polkua. We were trying not to get hit by falling chestnuts.
Kakipuu on täynnä hedelmiä.
The kakitree is full of fruits.
Kummallisia pikkusieniä.
Weird small shrooms.
Kylä näkyvissä!
A village on the sight!
Melkein perillä.
Almost there.
Kastanjat puussa.
The chestnuts in the tree.
Hän kai suojelee?
She´s probably protecting?
Valkoisessa osassa kirkkoa kastetaan lapset.
The white building is where the children are baptized.
Palmuja!
The palmtrees!
Tämä on Morcote.
This is Morcote.
Ja kuten sanoin, tämä on Morcote.
And as said before, this is Morcote.
Mango maistui oudolta, mutta kyllähän tämä piristi.
Mango tasted weird, but this did give some energy.
Morcoten sivukujaa.
A sidealley in Morcote.
Tänne ei menty.
Didn´t go to this restaurant.
Veden äärellä tattipastaa.
Pasta with porcini by the lakeside.
Laiva odottelee matkustajia.
A boat waiting for the passingers.
Ilta saapuu.
Getting late.

En resumen: Un viaje al extranjero de una noche; fuimos a dormir a Porto Ceresio y en día próximo regresamos al lado Suizo para hacer una caminata de la cima del San Salvatore al pueblo del Morcote. Un paseito con paisajes increibles y un ataque de nervios por la culpa la compania de trenes Suiza. Lo de dejar el carro en el parqeo de la estación de Lugano se puso complicado. Pero lo lográmos.

Kurzgesagt: Oktober ist perfekt für eine Wanderung in Tessin. Es gibt schon Herbstfarben, aber mit das Gefühl von Süden.

Syysvärejä ja aprikoosipiirakkaa

Syysvärejä ja aprikoosipiirakkaa

Tykkään syksymetsistä. Sateessa, auringossa, sumussa, ihan mitä vain. Vähän olin silti odottanut syysvärien loistoa auringossa, mutta olkoot, ajattelin.

Sääkartalla Sveitsi oli pilvien alla, mutta Baselin suuntaan luvattiin kolmea tuntia paistetta. Vetelin aurinkovoidetta varmuuden vuoksi kasvoihin. Myöhemmin vuorella pää pilvissä virnistin optimismilleni.

Mutta päivän kristalli oli taskussa. Tuliaisiksi. Se saatiin mukaan jo ennen Wasserfallenin hissiä. Jotenkin herttaista, että metallinen rahalaatikon kansi ei ollut edes kiinni.

Hissin luona on zipline-rata, sinne jää lapsiperheitä. Porukkaa tallaa jonossa ensimmäisille nuotiopaikoille, sen jälkeen on rauhallisempaa. Voin vain kuvitella trafiikkia aurinkoisena päivänä. Selvästikin tykätty ulkoilualue Jura-vuoristossa; tänne voi tulla läpi vuoden.

Huipulta, seudun korkeimmalta kohdalta, piti nähdä joka suuntaan, Saksaan, Mont Blancille Ranskaan, ylipäätään Alpeille. Meille avautui valkea huttu, molemmin puolin kapeaa kannasta. Pilvimassa lellui yli, sivuttain ylhäältä alas, alhaalta ylös. Äänet kantautuivat vaimeina, jostain kuului aavemaisesti naurua. Ja huuliharpun säveliä. Kiinalainen Nuuskamuikkunen soitteli polun syrjässä haikeaa melodiaa, toinen kuvasi puhelimella.

Kulkutautien pyhimys Rochus matkasi ruton riehuessa näillä main Roomasta Mümliswiliin ja loukkaantui vakavasti suistuttuaan harjanteelta. Paikalle rakennettiin kappeli, nykyisen edeltäjä.

Polku on kuin silvottua kiveä, ei ihme, että täällä kompastellaan. Lipulla koristetun sääaseman jälkeen ollaan kuitenkin ihan kunnon tiellä, joka vie kohti surkeaa kulinaarista kokemusta, Bergrestaurant Vogelbergiä.

En kestä istua kylmältä sumussa ja tuulessa terassilla, joten sisään tupatentäyteen tupaan. Palvelu on kummallisen ynseää, ei tervehdystä, ei kiitosta, ei mitään. Kahvi kuin vettä, snapsilla terästetty samoin. Isäntä ripittää viereisen pöydän porukkaa, eivät olleet huomanneet käteismaksusta muistuttavaa kylttiä. Aprikoosipiirakka on hyvää, se on läheiseudun konditoriasta, hinta sen sijaan järkyttävä. Myöhemmin luen terävää kritiikkiä paikasta; laatu, tunnelma, kaikki on surkeaa.

Pilvet lipuvat syrjään, oranssi ja keltainen paljastuu. Aidatulla niityllä laiduntaa hevosia; mutta porttihan on auki! Hepoja on siellä täällä, toistakymmentä, pitkin niittyjä, ruohoa hamuamassa. Yksi vilkaisee meitä ja kääntää selän. Aina noita kaksijalkaisia.

Päivän aarteet.
The treasure of the day.
Ei vielä pilvien tasolla.
Not yet by the clouds.
Nuo valkoiset ovat sieniä.
Those white things are shrooms.
Polku päättyy jyrkänteen reunalle.
The path ends by the ridge.
Portti.
A gate to the fields.
Niin mut jos tämä putoaa päälle?
Yeah, but if this falls…?
Siinä se lelluu, pilvimassa.
There it hangs, the cloud.
Kohti pilveä.
Towards the cloud.
Kappeli polulla.
A chapel on the path.
Eväshetki.
Snacktime.
Tällä jaksaa vaikka kuuhun: Glarusin päärynäleipä pähkinöillä.
With this you can walk till the moon; pearbread with nuts from Glarus.
Kapea harjanne.
A narrow ridge.
Sienet mätsää syysväreihin.
Mushrooms that match the fallcolors.
Ihan olen energinen, vaikkakin turvonnein silmin.
Full of energy, despite of baggy eyes.
Tässä olisi sitten sitä maisemaa.
Here´s the marvellous view.
Sääasema.
The weatherstation.
Häikäisee ihan sikana, vaikka sumuista. Taustalla Alpit.
Totally dazzeled by the sun. I mean by the fog. Alps on the background.

Ja yhtäkkiä esirippu repesi.
And suddenly the white curtain opened.

Pikkuisen hurmaannun.
Loving this!
Surkea kuppila.
A miserable mountainrestaurant.
Ulkonäkö pettää, todella huono kahvi. Mutta konditorian piirakka on hyvää.
Horrible coffee, but the cake from a pastryshop is tasty.
Herttinen, tuollahan on lisää kukkuloita.
Gosh, there´s more hills.
Loppuun pieni nousu.
A short uphill climbing.
Näitä heppoja oli vapaana pitkin poikin.
There were horses here and there, walking freely to the best spot of green.

En resumen: Fuimos a Wasserfallen en la busqueda de colores de otoño. Habia, pero rodeado por las nubes. Bonito en todo caso.

Kurzgesagt: Wir sind nach Wasserfallen gefahren um goldener Herbst zu suchen. Trotz Nebel und Wolken haben die Farben schön geleuchtet.

78 km rankkasateessa

78 km rankkasateessa

Kostea viikonloppu oli todella sananmukainen ja vettä lotisee tänäänkin. Mutta jalassa on kuivat sukat, eikä kasvoja pitkin valu vesi, toisin kun lauantain lenkillä ja sunnuntain pyöräilytapahtumassa.

Kalastajat olivat kesän kuivuuden jälkeen saapuneet metsän jokivarteen. Harmaahaikara tuijotti meitä hetken, palasi sitten omiin toimiinsa eli tarkkailemaan vedenalaista liikehdintää tuoreen snäkin toivossa.

Sieniä näkyi siellä täällä ja saksanpähkinät värittivät polkua, rusahtelivat kengän alla. Joku kyläläinen oli tullut jumppakassin kera pähkinään ja lattoi juuri valtaisaa saalistaan jemmaan, jatkaakseen seuraavan pussin täyttämistä. Tungin taskuun niin paljon kuin mahtui ja juostessa se tuntui heiluvalta vesimelonilta taskussa. Ei varsinaisesti helpottanut askellusta.

Nyt on kaloja.
Now there are fish again.
Kiharakampaus.
Curly hairstyle.
Nää pitävät sadetta.
A rainy moment to rest.
Vihreät verhot pähkinäsaaliin ympärillä ovat viikunanlehtiä.
The green curtains are figleaves.

Sadetutka lupaili sunnuntaina Zürichinjärvelle vähäsateista osuutta iltapäivään asti. Päätin, että jos aamulla ei tulisi vettä siinä määrin, että vaatteet kastuisivat välittömästi, lähdettäisiin järven toiseen päähän vievään pyöräilytapahtumaan. Ensimmäiset 10 km mentiin omia polkuja, kukkulan viiniviljelysten kautta lähtöpisteeseen Meileniin. Puhallettu kaariportti heilahteli tihkussa ja tuulessa surkean yksinäisenä. Ei soittokuntaa, ei väentungosta, ei myslipötköjä tai jätskejä ilahduttamaan polkijaa.

Ajeltiin melko yksin ja vauhdilla eteenpäin, suunnitelmien mukaan ainakin siihen asti, kunnes sade estäisi näkyvyyden. Stoppi tuli yllättäin 7 km ensimmäistä etappia eli Rapperswilin linnakaupunkia.

Sunnuntain fiilis. Harmaa ja kostea. The feeling of Sunday: gray and wet.
Tilaa tiellä.
Almost nobody there.
Rapperswil häämöttää.
There´s Rapperswil.
Ekat täällä.
We were the first here.

Edessäni ajoi neljä rinnakkain täyttäen kaistan, heidän vieressä kaksi peräjälkeen ohitusmeiningillä. Lähdin kiihdyttämään samaa vauhtia, ajatuksenani vetää näidenkin ohi. Edessäni oleva teki yllättäin jonkun ihme liikkeen sivulle, minä hätäjarrutuksen. Aldo perässä samoin, niin tiukan, että päätyi syleilemään asvalttia.

Tien sivussa tarkastettiin tappiot ja todettiin, että laastari oli repusta loppu ja desinfiointiliina kuivunut. Hurjalta näyttänyt lento oli kuitenkin pintapuolinen, vaikkakin törkeät jäljet jättävä, joten eteenpäin.

Rapperswilissa oltiin päivän ensimmäisinä asiakkaina koputtelemassa ensiapuvaunun ovelle. Desinfinointisession jälkeen pohdittiin sadetilannetta, joka oli kääntymässä rankaksi. Jos vielä vähän eteenpäin, Bächlihofin kurpitsafarmille, ajattelin. Sieltä löytyisi katosta ja ruokaa.

Varsinaisesta gourmet´sta ei ollut kyse, kun ladoin lautaselle sapuskaa, mutta kuumaa ja täyttä energiaa. Höyryävä kahvi lämmitti, eikä edes ottanut niin päähän se, että varapaita oli litimärkä ja kylmä. Olin tunkenut reppuun kaksi vesipulloa, joista toinen oli törmäyksessä auennut ja kastellut kaiken, lompakkoa myöten.

Rankkasade lounaan päätteeksi pisti jälleen pohtimaan jatkoa. Toisaalta, housut oli jo likomärät, lenkkarit kuin veteen upotetut pesusienet. Tähän parikymmentä kilometriä lisää järven toiseen ääreen ei pahentaisi tilannetta.

Kuumaa sapuskaa.
Hot food.
Kurpitsat sateessa.
The pumpkins in rain.
Muutama lajike siinä. A couple of different pumpkinvarieties there.

Vedin sadetakin hupun päähän, sen päälle kypärän ja pyyhin vettä satulalta. Ajeltiin ohi luostarin, sekö talon, jonne täkäläinen psykoanalyytikko C.G.Jung purjehti järven toisesta päästä ollakseen rauhassa. Rauhassa oltiin mekin; rankkasade oli hyydyttänyt vähäisenkin osanoton. Tie oli autoilta suljettu ja ne muutamat pyöräilijät istuskelivat juoma- tai ruokatauolla katosten alla odottelemassa sateen laantumista.

Lupasin itselleni Schmerikonissa kaakkupalan ja jättikupillisen kahvia. Perillä oli tarjolla pyörähuoltoa, lounasta ja olutta. Missä oli kaikki kahviteltat, kuppikakut ja suklaakakkuja myyvät vapaaehtoiset? Riehakas lopputapahtuma? Torvisoitto?

Katoksen päälle kertyi vesimassoja joita poika tökki sormellaan tyhjäksi. “Saisiko olla burgeri?” ehdotti mummeli hymyillen. Torjuin sen, mutta nyökkäsin letulle. Aldolle kanelisokerilla, minulle Nutellalla. Ja sitä kahvia.

Proosalliseltahan annos näytti ja kahvi oli surkeaakin laihempaa, mutta kuuma lettu suussa olin tyytyväinen. Tällä jaksaisi kotiin.

Schmerikonista takaisin ajeltiin rantatietä niittyjen viertä. Ilmavirta ja sade heilutteli kolmen ilmapallon rykelmää ensin yhtäälle, sitten se leijaili toisaalle. Kaksi lehmää katseli kiinnostuneena lähestyvää spektaakkelia, kolmas kauhistui ja rynni toisaalle. Pallot seurasivat lehmää ja se päätti lähteä kokonaan toiseen suuntaan. Laskeutumispaikaksi valikoitui niityn keskipiste. Pelokas lehmä kävi haistelemassa niitä varmistaakseen, että härpäke on eloton, eikä esimerkiksi jättimäinen surviainen. Perästä tuli kaksi muuta vasikoineen. Koska tilanne oli vielä epävarma, ne jättivät pienokaisensa vähän taaemmas, kunnes totesivat, ettei tässä ole hätää. Palloista ei olisi uhkaa.

Useimminten Slow up, oli se sitten Zürichinjärvellä tai muualla Sveitsissä, osuu aurinkoiselle, lämpimälle päivälle. Zürichissä on syksyn viimeinen tapahtuma; ripaus kesää on tuntunut ihanalta. Sade & pyöräily ei koskaan ole ollut lempikomboni, mutta jotain hauskaa hulluutta tässäkin oli. Plussia lisäsi huomio, ettei lenkki tuntunut juuri missään. Ei karmeaa väsymystä, eikä kipeitä lihaksia. Ja tasapuolisuuden nimissä olimme molemmat, mies ja minä, toinen silmä turvonneena seuraavana päivänä. Loppumatkasta sade vaimentui ja ilmassa lenteli hyttysiä, joista yhden matka päättyi verkkokalvolleni.

Kuuma lettu ja laiha kahvi.
Hot crepe and very bad coffee.
Kuka sinä olet ja miksi makaat laitumellani?
Who are you and why are you on my lawn?
Harmaa Rapperswil.
Grey Rapperswil.
Kello jäi päälle lounaan ajaksi. Mutta kilometrit täsmää.
Forgot to stop the watch during the lunchbrake, but the kilometers match.

En resumen: Una vuelta en bici en la lluvia. 78 km a la par del lago de Zurich, hasta Schmerikon. Positivo: cansancio minimo, crepa caliente, casi nadie en la calle. Negativo: una caida, mal café y un mosquito en el ojo.

Kurzgesagt: Slow up in Zurich, von Meilen bis Schmerikon im Regen. Positiv: minimal Muskelkater, eine heisse Crêpe, fast niemand auf der Strasse. Negativ: ein Sturtz, schlechter Kaffee und eine Mücke im Auge.

Haikaroita ja kurpitsoita

Haikaroita ja kurpitsoita

Yritin tainnuttaa kaikki houkuttelevat ajatukset vuoristosta. Teoriatasolla toteutettavissa, mutta sen verran on järkeä jäljellä, ettei kroppa ehkä sittenkään vielä kestä.

Vyöruusu on periaatteessa siis tainnutettu, käytännössä ei ihan. Koska oli sunnuntai, niin ehkä sitten sunnuntaikävelylle.

Pfäffikonin järven seutu on oikeastaan yksi niistä paikoista, joita viikonloppuna pitäisi välttää. Väkijoukot, lapsiperheet, juoksijat, kävelijät, pyöräilijät ja taivastelijat, kaikki ovat liikkeellä. Suurin osa porukasta virtaa Pfäffikonista suorinta reittiä Juckerfarmin elämysmaatilalle. Rauhallisempaa on heti aamusta tai myöhään iltapäivällä.

Me lähdettiin kävelemään jonkunlaisen kanaalin jälkeen järvensivua myötäpäivään. Heti kaislikon jälkeen oli puu pesineen. Haikara liikehti jotain touhuten; vasemmalta viereen lennähti toinen. Kaksi, eikä vauvan vauvaa.

Joku valokuvaaja kuvaili tapahtumaa kameran ja pitkän putken kanssa, minä ja Aldo kännykällä. Uusi puhelin vakuuttaa, mutisin. Kuka jaksaa raahata helteessä kuvauskalustoa, kun kevyemmälläkin pärjää? Se että kuva ei isolla ruudulla olekaan yhtä tarkka kuin puhelimen näytössä, on vain käytännön ongelma. Avaa tietokoneen ruudun sijaan blogi puhelimella ja kas, jopas on hyvä kuva haikaroista.

Syyskuun aurinkoiset päivät on ihania, ei enää sitä paksua kuumuutta, mutta yhä lämpöä, jonka voi antaa painua ihoon muistoksi kesästä. Tämän sunnuntain aurinko tosin jätti mukavan tunteen lisäksi rinnuksiin ja niskaan punaisen muistutuksen. Ollaan vuoden talvea lähestyvällä puoliskolla, mutta aurinkorasvan pitäisi yhä kuulua ulkoilutarpeistoon.

Järveä reunustava rantatie on osittain päällystetty. Pistelin vauhdilla menemään, kunnes ranka alkoi notkua ja päässä sumentua. Kymmenisen kilometriä sen jälkeen, kun on vain tullut käveltyä kotona, on sittenkin kohtalainen matka.

Elämys- ja kurpitsafarmin meininki kaikui kauas järvelle. Laahauduin viimeiset metrit rypälekujan läpi kukkulalle kuin tryffelipossu saaliin toivossa. Jossain oli tulet ja tuoksui makkaralle. Täällä tarjoillaan lähiruokaa; bratwurstissakin on kurpitsaa. Tarjolla oli myös kurpitsarisottoa ja -keittoa, plus muuta syötävää sisätiloissa, jonne en jaksanut tunkeuta.

Pieni pyöräilyreppu ei ole ehkä paras väline kuskata kurpitsoita, joten jouduttiin vaikean valinnan eteen. Useita pieniä? Yksi iso? Rypyläinen, vihreä, oranssi, pitkulainen vain kummallinen? Koska myskikurpitsa on yksi parhaista, päädyin siihen ja lisäksi tietysti yksi lähikaupasta harvemmin löytyvä spagettikurpitsa, siitä saa mukavan aterian. Kotona tajusin, että jälkimmäinen jäi ostamatta. Pakko mennä toisen kerran.

Olin tehnyt uudella reseptillä omenakakun, jossa oli enemmän hedelmää kuin kakkua ja päällä vaniljainen tuorejuustokerros murulla. Se ja kahvi mielessä kaahattiin kotiin. Huoltoaseman kautta. Kuuma vaati viilennystä eli vaniljajätskiä lisäksi. Oikeastaan kakku toimii paremmin ilman sitä, mutta vyöruusu, se tuntuu vähemmän, kun edessä on muhkea lautasellinen herkkua.

Pfäffikersee.
Lake Pfäffikon.
Yksi haikara.
One heron.
Kaksi haikaraa, eikä vieläkään vauvaa. Two heron and still no baby.
Veneet odottelemassa.
Boats waiting.
En yhtään ole poikki, muuten vain poseeraan.
Not tired, just posing.
Tasaista joka suuntaan. Taustan vuoret pilvien takana.
Flat to all directions. The mountains in the background are behind the clouds.
Rauniot.
The ruins.
Syksyn krookuksia otuksilla.
The fall crocus with some creatures.
Seegräben ja elämystila.
Seegräben and an adventurefarm.
Laituri.
A dock.
Rypälekujaa pitkin perille.
Through a grapealley to the farm.
Tapahtumien keskuspaikka.
The center of action.
Muutama kurpitsa.
Some pumpkins.
Kurpitsakala.
Pumpkinfish.
Omenoita lilasta keltaiseen.
Apples from violet to yellow..
Lopulta omenakaakulle.
And finally some applecake.

En resumen: un paseito tranquilo alrededor del lago de Pfäffikon. Perfecto para el domingo y además en el final un pedazote de queque de manzana con heladito.

Kurzgesagt: der Sonntagsspaziergang rund um den Pfäffikersee kann auch gemütlich sein, wenn man früh geht.

%d bloggers like this: