Annin mukana Kolumbiaan

Annin mukana Kolumbiaan

Kustantamolle kiitos mahdollisuudesta lukea kirja

Elämäni Kolumbia on kirja, joka kuulostaa Anni Valtoselta, mutta toisaalta myös itseltäni. Muistan kuinka hän opiskeluaikana Tampereella huokaisi: “Miten minusta voi tulla suomen opettaja”. Eräänlainen opettaja Anni lopulta on, kulttuurituntemuksen välittäjä, kahden maan välillä tasapainoileva tuntojen ja tapojen tulkitsija.

Anni Valtonen osallistui teatterin ryhmässä performanssiin naistenpäivänä, jolloin Kolumbian naisjärjestöt marssivat kulkueena läpi Bogotán.

Kirjallisuuden opiskelijoina me molemmat kävimme häikäistymässä latinalaisamerikkalaisen kirjallisuuden kurssilla maagisesta realismista, Anni vain pääsi sitä lähemmäs, Kolumbiaan ja aina Gabriel García Márquezin kylään asti. Oma tieni vei Costa Ricaan ja jo aiemmin Hondurasiin. Meillä molemmilla on latinalaisamerikkalais-suomalaisia lapsia, vaikka omani syntyi kolmannessa maassa, Sveitsissä. Luen siis kirjaa erityisellä lämmöllä.

Elämäni Kolumbia kertoo elämästä välitilassa, kahden maan, kielen ja kulttuurin keskellä ja on kirjoitettu erityisesti heille, jotka ovat kotona useammassa maassa tai kulttuurissa. Anni pohtii sitä, kuinka kertoa Kolumbiasta tarttuen tärkeisiin teemoihin, mutta tukematta kliseitä ja onnistuu siinä upeasti.

Anni kirjoittaa Kolumbiasta oman henkilöhistoriansa ja kokemustensa kautta. Sujuvalla kerronnalla, anekdooteilla tapahtuneista ja kertomuksillaan kohtaamisista eri ihmisten kanssa hän avaa Kolumbiaa tavalla, joka antaa myös uutisiin tietonsa pohjaavalle suomalaislukijalle uutta näkökulmaa.

Kolumbiaa tuskin voi käsitellä puuttumatta sen väkivaltaiseen historiaan ja sisällissotaan. Kirja kertoo rauhansopimuksen toteutumista, ajasta ennen ja jälkeen. Anni kutoo mukaan karjalaiset juurensa, vertaa tapahtumia Kolumbian vaiheisiin ja löytää sieltä yhteneväisyyksiä.

“Kuuntelin koko lapsuuteni ajan isovanhenpieni tarinoita lähtökäskystä ja pakenemisesta. He joutuivat jättämään kotinsa, maatilansa ja koko omaisuutensa Karjalaan, kun talvisota alkoi vuonna 1939. Isovanhempani eivät kotoa lähtiessään tienneet, mihin he olivat menossa. Ainoastaan sen, että heidän pitää päästä turvaan.”

Kolumbialaiset ovat joko joutuneet tyytymään tilanteeseen tai lähtemään pois, jättämään kotinsa, tilansa ja työnsä. Karjalaisten lapsenlapsi ymmärtää syvästi, kuinka tämä vaikuttaa usean sukupolven ajan.

Kolumbiassa traumoja on vasta alettu työstää, rauhansopimus allekirjoitettiin neljä vuotta sitten ja maassa vallitsee ”jännittynyt rauha“. Valtio on viivytellyt lupaustensa toimeenpanon kanssa ja sissijärjestö Farc on tarttunut uudelleen aseisiin.

Bogotán kaupunkikuvaa.

Mielenkiintoista on myös lukea siitä, kuinka suomalainen feministi kokee latinalaisamerikkalaisen macho-kulttuurin. Oman lisänsä siihen tuo toisen polven tulkitsijat, Annin omat pojat, jotka näkevät kolumbialaisen elämäntavan tuttuna ja rakkaana. He osaava silti suhtautua sekä Kolumbian että asuinmaansa Suomen mieskuvaan kypsän kriittisesti.

Latinalainen Amerikka on runsaudensarvi kulttuurisille anekdooteille ja kirja jakaa lukijalle mielenkiintoisia yksityiskohtia kuin karkkeja; mukana on kaiken parantava julkkispappi, marianismia ja vaaran hetkistä.

Kerrontatyyli pysyy kuitenkin jalat maassa, myös asettumatta puolelle tai toiselle. Tasapainoilu poliitiikan, historian, naisen aseman ja kulttuuri-identiteetin sekä viihdyttävyyden välillä onnistuu. Maa, jonne lähdin kirjalliselle matkalle on toinen kuin se Kolumbia, jonka nyt koen tuntevani.

Annille tärkeää rannikkoaluetta.

Kuvat Anni Valtosen albumista

Sveitsin kouluelämää: korkeakouluun ilman lukiota

Sveitsin kouluelämää: korkeakouluun ilman lukiota

Tulin Sveitsiin lapsetta, huoletta ja sen kummempaa pohtimatta. Vain vuodeksi, joten pitkän tähtäimen asioihin ei tarvinnut puuttua. Sitten kun meitä oli kolme ja kouluikä lähestyi, piti pohtia jäädäkö vai lähteä. Ensinnäkin kielen, toisaalta koulun vuoksi.

Siinä vaiheessa päätä puristi vain vaimeasti, viidennen luokan vaiheilla se muuttui jomotukseksi ja yläkoulun puolella oltiin jo migreenijamassa. Selvisi, ettei lasta voi vain työntää ovesta ja vastaanottaa valmiina tuotteena toisesta. Uraputken voisi valita, mutta se pitäisi tehdä tietoisesti ja matkalla olisi monta kysymystä.

Tämä löytyi vain screenshotina, valitan…Työ on vanhimpia ja tilauksesta maalattu skateboardiin.
Sorry about the screenshot…This is one of the oldest works, decoration of a skateboard.
Kaurismäen elokuvan Toivon tuolla puolen pokerikohtauksen innoittama, ihmisille etsitty koirahahmot.
This is inspired by film The Other Side of the Hope by Aki Kaurismäki.

Ensimmäisen kerran akateemisen uran mahdollisuutta pohditaan juuri tuossa viidennen luokan paikkeilla. Silloin olisi tehtävä päätös jatkaako lapsi yläkoulussa vai meneekö suoraan pitkään lukioon. Jos valitaan jälkimmäinen, on alettava etsiä pääsykokeeseen valmentavaa kurssia ja tarkistettava finanssit, sillä näistä laskutetaan reippahasti.

Hän. Tytär ja taidekorkeakoulun opiskelija.
Daughter and a artsstudent.

Seuraavan kerran tulee lukiokysymys yläkoulun puolella; toisella tai kolmannella. Vain murto-osa sukupolvesta valitsee lukion, muistaakseni noin neljännes. Ja niistäkin osa karisee matkan varrella pois.

Jos lukio jätetään väliin, on edessä nipullinen muita teitä ja maahanmuuttajavanhemman epätietoinen paniikkihetki. Vuoristo kuvaa sveitsiläistä opetusjärjestelmää ja huipulle on monta polkua. Sieltä sitten valitsemaan, jos sattuu ymmärtämään mistä on kyse.

Useat valitsevat oppisopimuskoulutuksen. Mutta jos viisitoistavuotias sähkömieskokelas jossain vaiheessa huomaakin, että johdot ja virtapiirit ovat ja pysyvät vieraina, ei peliä ole menetetty, eikä tulevaisuus vain eläkkeen odotusta väärän ura valinneena ja tympääntyneenä duunarina.

Viulunrakentajan pajasta yksityiskohta, kontrabasson pää.
A detail of the head of doublebass. (Luthiers studio)
Soittimia samassa paikassa. / Instruments in the studio.

Jos minulle olisi alunperin selitetty ammattikoulutuksen idea rautalangasta vääntäen, olisi paineita vähennetty huomattavasti. Teinin ei siis ole tarkoitus löytää suoraan omaa alaa jo ennen täysi-ikäisyyttä, vaan kokeilla konkreettista työntekoa, jotta on näkökulmaa ja itsetuntemusta jatkaa matkaa koulutustiellä.

Opiskella voi pitkälle, useammankin mutkan kautta. Tämä oli se, mitä suomalaisen peruskoulu-lukio-yliopisto -matkan tehneen oli vaikea sisäistää. Eikä lukio ole välttämättömyys edes korkeakoulupaikkaa havittelevalle.

Pihalla talvella kukkinut katkero.
Gentian found in winter in our garden.

Useimmiten korkeakouluihin ja yliopistoihin vaaditaan joko lukion päästötodistus tai ammatillinen koulutus. Mutta monessa paikassa on myös muita mahdollisuuksia. Esimerkiksi paikka taidekorkeakoulussa, Zürcher Hochschule der Künste eli Zurich University of the Arts, irtoaa myös yläkoulun käyneelle, kunhan näyttöä riittää.

Graafisille aloille vaaditaan silti ennen korkeakoulua puolesta vuodesta vuoteen kestävä valmistava kurssi, myös lukion käyneille. Tämä on jälleen se, jolla rahastetaan. Vuoden kurssista saa pulittaa koulusta riippuen jopa 15 000 frangia, jotakuinkin saman varran euroissa.

Kun kurssi on suoritettu, tarvitaan siellä jo valmisteltu mapillinen töitä. Tytär haki opiskelemaan scientific visualization ja hakuprosessiiin liittyi kotona tehtävä työ ja videohaastattelu. Normaalisti lisänä olisi koetyö paikanpäällä, mutta se skipattiin koronan takia.

Tutkielma tulppaaneista, yksi vedessä, toinen ilman.
A study of tulips, on in water, other on without.
Toinen tutkielma kukista.
Another study of flowers.

Sur dossier-hakijan eli näytön perusteella kouluun pyrkivän kansiota ja töitä arvioidaan tiukemmin kuin lukio- tai ammattikoulutuspohjalta hakevan. Korkeakouluun ei myöskään haluta aivan teinejä. Heti yläkoulun päätyttyä on turha lähettää papereita, myös siksi, että hakukertoja saattaa olla rajoitettu määrä. Tyttärellä niitä oli kaksi.

No, pääsikö? Pääsi. Siitä ollaan erittäin tyytyväisiä ja helpottuneita. Jos vastaus olisi ollut kieltävä, olisi pitänyt ryhtyä etsimään oppisopimuspaikkaa. Korona takia monet ovat jättäneet hakematta, joten paikkoja kyllä olisi. Mutta tie graafiselle alalle Sveitsissä olisi pysähtynyt tähän.

Tilauspotretti kaverista.
A portret of a friend.

Kuvissa on omista kokoelmistani tyttären töitä, vanhimmat vuosien takaa, tuoreimmat hakutöitä. Mappi on korkeakoululla, joten valitettavasti en voi valita sieltä mieluisimpia. Tässä on kuitenkin ne, joita olen ihastellut. Valokuvissa on vähän varjoja ja kummia kulmia, jotka menevät kuvaajan eli minun piikkiin.

En resumen: El sistema educativo de Suiza no es lo más fácil de entender a alguien, quien viene de afuera. Lo más importante es que siempre hay un camino, hasta arriba, si uno quiere.

Kurzgesagt: Die Schulungssystem ist nicht ganz einfach zu verstehen für diejenige, die von aussen kommen. Aber es gibt immer einen Weg, sogar bis ganz oben, wenn man möchte.

Hedelmiä ja currya

Hedelmiä ja currya

Parin päivän aikana sää on vaihtunut ikuissyksystä kevääseen ja siitä talveen ja taas siihen syksyyn niin nopealla tahdilla, ettei ihminen tahdo kestää perässä. Sillä aikaa, kun lämpötilat ovat sahanneet ylös ja alas ja myrskyt roipottaneet paikkoja valtavalla voimalla, olen istuskellut keittiössä tutkimassa keittokirjoja.

Torquaissa, Britannian rannikolla, maistoin yhdistelmää, jossa yhdistyivät suolainen, makea ja polttava. Olin lapsi ja maku, curry-kana, jossa makean osassa oli banaani, oli jotain täysin makumaailmani räjäyttävää.

Sama ruoka tuli mieleeni, kun sain eteeni lautasen Riz Casimiria Sveitsissä. Annos oli sen verran vaatimaton, etten muista edes missä sen söin, ainoastaan yhteyden muistoon. Jotain lämmintä jäi mieleen läpättelemään ja suhtaudun zürichiläiseen kummalliseen ruokalajiin lämmöllä.

Ja kyllä, Riz Casimir on kehitelty aivan kotikulmillani, -50-luvulla, luultavasti sodanjälkeisen sukupolven kaukokaipuuseen. Se kuului jossain vaiheessa kaikkien ravintoloiden perusruokalistaan, nyt Riz Casimiria saa kuulemma etsiä.

Ainekset kasassa. / The ingredients ready for Casimir.

Resepti löytyi omasta kaapista zürichiläisen kasvisravintola Hiltlin keittokirjasta, nimellä “Casimir” Alkuperäisessä versiossa proteiinilähteenä on vasikanleikettä tai sikaa, minä valitsin ehdotetuista quornista, seitanista tai tofusta sen ensimmäisen. Kaupan paketissa palaset olivat vähän isoja, joten pilkoin ne mieleni mukaisiksi. Maku jäi lopulta vaatimattomaksi, quornimaiseksi, joten jos tätä ikinä enää teen, laittaisin mausteita paistamisen yhteydessä. Kenties currya ja ehkä sitä chiliäkin, vaikkei se perusreseptiin kuulu.

Ei tämä muutenkaan mennyt keittokirjan mukaan. Ongelmat alkoivat kaupassa: ananakset olivat vihreitä, aivan täysin raakoja, persikoita ei tietenkään ole tähän aikaan vuodesta ja litsit nyt eivät vain kuulu meidän pienen kaupan valikoimaan. Joten tein, kuten monissa ravintoloissa, joissa Riz Casimiria tarjoillaan, otin ananakset ja persikat tölkeistä. Litsit päätin unohtaa.

Pilkoin sipulin ja quornin, paiston ne ja heitin hedelmät sekaan. Mausteiksi currya, kurkumaa, korianteria, kookosjauhetta, valkopippuria. Vaikutti hyvältä. Loraus viiniä ja annoin annoksen porista.

Nooh, en nyt ehkä menisi vieraille tarjoamaan…/ Wouldn´t probably offer for quests…

Omassa versiossani käytin soijakermaa. Se ei toiminut toivotun lailla, vaan meni hapahkossa seoksessa, ruokosokerista huolimatta, kokkareiseksi. Ei hyvä. Epäesteettistä, vaikkei vaikuttanut makuun. Soijakermalla on välillä tätä ominaisuutta ja yleensä ahkera sekoittelu auttaa – ei tällä kertaa.

Kansallisruuaksikin mainittu Riz Casimir tarjoillaan Zürichissä usein myös paistetun banaanin kera, joskus myös päällä kermatötterö. Todelliset överit konservatiivisessa kaupungissa. Keittokirjan ohjeessa skipattiin kaikki nämä jälkiruokaan vivahtavat aineet ja jopa se riisi. Omalle lautaselleni keitin lisäksi basmatia tasoittamaan hedelmäisyyttä. Pistelin menemään, mutta makumuiston kaipaus jäi vielä vaivaamaan.

En resumen: Con tantas tormentas tenía tiempo de estudiar los libros de cocina en casa y encontré un comida exótica, pero originalmente de Zurich. Riz Casimir lleva piña, melocotones y a veces hasta banano. Suena muy dulce – y también es. Mi intento era con quorn y vegetariano, pero la crema de soya no sirve con fruta y vino blanco. La apariencia: horrorosa. Sabor: comible.

Kurzgesagt: Wenn das Wetter Sturm nach Sturm bringt, ist es besser zu Hause zu bleiben. Es gab Zeit Kochbücher zu studieren und ich habe etwas Zürcherisches gemacht, nämlich Riz Casimir. Obwohl es eine vegetarische version war und eher wie nur Casimir, ein Rezept vom Hiltl. Resultat: süss, aber hat geschmeckt. Und ich weiss warum Hiltl Soya Rahm nicht empfohlen hat: es funktioniert nicht.

Sarjakuvaa ja kuvasarjaa kuplilla sekä ilman

Sattui niin, että samalle päivälle osui monta asiaa. Ei mikään ihme, eikä taatusti uusi asia, mutta sen sijaan, että olisimme yrittäneet jättää jotain väliin, lisäsimme siihen vielä yhden: Luzernin sarjakuvafestivaali Fumetton.

Festarista on tullut perheen keväinen roadtrip; matkalla ihastelemme kukassa olevia hedelmäpuita, perillä syödään auringossa, maistellaan jäätelöitä, katsellaan kaupunkia, joka on tunnelmaltaan erilainen kuin suurempi ja kiireisempi Zürich, ja käydään tietty katsomassa sarjakuvanäyttelyitä.

En ole mikään sarjakuvafani, friikistä puhumattakaan, mutta kunnioitan ja tutkin kiinnostuksella piirrettyä viivaa ja erilaisia tekniikoita. Aku Ankan ja Asterixin jälkeen perehdyttäjäni lienee ollut opiskeluaikana kaimani Liisa A. Tietomäärä tuskin kasvoi, mutta koukku lajiin jäi kytemään. Ja kasvaahan kotonani tytär, jolla on taiteellista silmää sekä taitoa.

Keiichi Tanaami mukavassa nurkassa. Keiichi Tanaami in a comfortable corner.

Osuimme aamupäivän ensimmäisessä näyttelyssä suoraan avajaisiin. Japanista oli paikalle saapunut Keiichi Tanaami perässään kuvausryhmä ja valokuvaajat. Mies parkkeerasi joukkueineen kulmaan, jonne yleisö tuskin näki. Eikä suostunut liikkumaan siitä mihinkään. -38 syntynyt sarjakuvataiteilija oli selvästikin tietoinen asemastaan ja arvostaan. Pinkiksi ja keltaisiksi maalatuilla seinillä oli aikamoinen sekoitus amerikkalaista sarjakuvaa ja psykedeliaa. Ulkona mietin mitä oikein näin, enkä ollut siitä ihan varma. Aika tömäkkä ja herättävä näyttely joka tapauksessa. Ei ihme, että myös Adidas on löytänyt Keiichi Tanaamin. Väriä löytyy joka suuntaan.

Jos tällä oli joku viesti, se jäi minulle avautumatta./The message was a bit unclear for me.
Aamutuimaan aika pirtsakka näyttelytila. / Nice colors!
Taisin pitää tilasta enemmän kuin kuvista. /The space was great!
Muhkeus kaupungin takana on Pilatus./ The mountain behind is obviously Pilatus.
Luzernin rajumpaa puolta. /They also can be tough here in Luzern.

Luzernin vanha osa kaupunkia on, no, niin vanhaa, vuoret mahtavia ja valkoisia. Sarjakuvan avantgardistinen ja kaikkea sovinnaista rikkova maailma tuntuu kaupungissa vieläkin korostuneemmalta. Ehkä siksi Luzern on hyvä paikka festivaalille. Ei tule ähkyä, kun piirrettyjen kuvien lomassa katsele alppeja ja järvimaisemaa. Monta sataa vuotisten talojen välissä historia törmää sarjakuvaväkeen ja muistuttaa olemassaolostaan.

Kaikkea sekaisin, uutta, vanhaa, maalausta, piirrustusta. /A mixture of everything: old, new, painting, drawing.
Taiteilijat itse kauppaamassa tuotteitaan./The artists themselves selling their products.
Tämmöinenkin löytyi. Ikkunalaudalta. / Found this.
Löydätkö kuvasta sarjakuvataiteilijan? /Can you find a comic artist?
Niin että mihin sitä tarttuisi? / What should I get??

Fumeton kilpailun teema oli pyörä ja pyöräily. Sopivasti kohdalle osui eräällä kujalla Suomen ja Sveitsin lipuilla varustettu menopeli.

Suomi ja Sveitsi limittäin. / Finland-Switzerland friendship bike. The theme of the Fumetto competition. The bike, I mean, and riding a bike.
This was one of my favorites, from a young artist, Olivia Klemm 10 years old.
Maeva Rubli´s work was also different to the others. Nice technique.
Eleonore Zschau told with her work about the women´s problems to ride a bike. Insults, assaults, abusive police control is not unusual .

Toinen tapaaminen sarjakuvapiirtäjän kanssa oli viimeisessä näyttelyssä, jonne melkein emme poikenneet, sillä päivä oli jo edennyt pitkälle ja jaloissa painoivat monet kilometrit, silmissä vilisi kuvia ja keskittymiskyky veteli viimeisiään. Mutta intialainen graafinen romaani veti silti puoleensa. En tiedä siitäkään mitään, mutta aavistelin sitä hyvin koristeelliseksi. Yllätykseksi se oli ehkä radikaalimpaa kuin mikään muu näkemämme. Raakaa, rohkeaa ja kokeilevaa.

Kansainvälisesti tunnettu graafinen suunnittelija, sarjakuvapiirtäjä ja kuvittaja Orjit Sen kertoi kiireettömästi ja lempeästi töistään. Hän oli ikuistanut sanojensa mukaan Intian ainoan markkinapaikan, jossa myydään portugalilaistyyppisiä leipomotuotteita. Ei pelkästään sen erityisyyden vuoksi, vaan myös siksi, että paikka ollaan jyräämässä ostoskeskuksen tieltä. Hän halusi dokumentoida murusen historiaa.

Viimeistä viedään, vielä yksi näyttely. /There´s still on exposition to go.
Orjit Sen työnsä äärellä. /Orjit Sen from India telling about his work.

En resumen: Fuimos para variar a Luzern y al festival de caricaturas. Vea las fotos!

Kurzgesagt: Wir waren schon wieder in Luzern und in Fumetto. Schau mal die Fotos!

Zürich, rottien ja köyhien kaupunki

Astun metrin leveälle kujalle, talojen välissä ja kuvittelen rotan vilahtavan jaloissani. Hevosen kavioiden kopinaakaan en hämmästelisi, sähkövalon ilmestymistä nurkan takaa kylläkin. Yhtä sekaisin nykyisyydestä ja menneestä ovat edessä ja takana tulevat. Pimeä hämmentää todellisuutta; onko yhä 1500-luku, pitääkö yhden luterilaisen ja toisen katolisen pelätä henkensä vuoksi?

Keskiajalla kaupunki tuskin oli näin loistava pimeällä.

Keskiajalla Zürichin halkaisevan Limmat-joen yli kulki kävelysilta. Kaupungin profiili ei ole muuttunut lainkaan niin paljon kuin kuvittelisi. Satoja vuosia vanhoja taloja nojailee toisiinsa, lankkulattiat nitisevät, katot aaltoilevat ja niiden välissä on suojaisaa.

Nykyinen vanha kaupunki on herttainen, kodikas. Silloin kun kaupunki oli vielä katolinen ja Huelrich Zwingli vasta saapunut reformaatio-ajatustensa kanssa, kaduilla oli likaista, ihmiset köyhiä ja tautisia. Rutto vei ison osan asukkaista, sodat toisen. Zürichiläinen arroganttius ja omanarvontunto olivat jo silloin paikoillaan. Kaupunginjohtaja ja parlamentti ajoivat oman kaupunkinsa hyvää. Jos kirkolle menevistä varoista osa kääntyisi Zürichin kirstuun, sitä parempi. Zwingli sai ajatuksilleen tukea ja seuraajia. Katoliset saivat lähteä.

Zwinglin ja aikalaisensa Lutherin välit olivat kireät, he eivät päässeet yhteisymmärrykseen reformaation pääajatuksista. Mutta Zwinglin ajama uudistus levisi Sveitsissä. Entisessä zürichiläisessä luostarissa sijaitsi pian korkeakoulu, jonne kerääntyi eurooppalaisia teologeja ja älykköjä kääntämään ensimmäistä raamattua latinasta saksaksi.

Keski-Sveitsin katoliset lähtivät kuitenkin hyökkäykseen. Zwingli kokosi joukot, sai kasaan liian vähän miehiä ja päätyi surmatuksi ja tuhkat sirotelluksi Kappelin niityille.

Keskiajan näkökulmasta katsottuna tämä on supermodernia Zürichiä.

Pankki- ja finanssikeskus on sliipatun siisti, puhdas ja rikas. Sampanjaa, kultaa, kalliita autoja ja merkkivaatteita. Zürich on itsevarma, peloton. Ilmeisesti ollut jo vuosisatojen ajan. Yritän ymmärtää kaupungin menneisyyttä kävellessäni sen kujilla. Monet pysähtyvät Zwinglistä kertovan elokuvan jälkeen joen partaalla uskonpuhdistajan patsaalle. Rohkeutta, sitä tällä miehellä oli.

Eipä tiennyt Zwingli pääsevänsä leffan pääosaan. Eikä kyllä tiennyt elokuvista muutenkaan.

En resumen: Quien pensaría, que en Zurich, en la ciudad donde se toma champan y viven los banqueros, en la edad media había pobreza, enfermedades y una lucha religiosa.

Kurzgesagt: In der Stadt, wo man heutzutage champan trinkt und Geld fliesst, gab es in Mittelalter Pest, Armut und Religionskampf.

Oi niitä aikoja eli minä x 7

En ole laittanut blogiin kovinkaan usein kuvia itsestäni, joten tämä muuttukoon kertarysäyksellä. Tässä niitä tulee ja peräti historiallisena katsauksena.

Mie oon vissiin 5? / Maybe 5 with my moms beret and sunglasses.

Harvassa kuvassa höpöilen. Filmi-kuvat olivat ilmeisesti vakava asia ja vakavasti niihin suhtauduinkin. Mutta tässä olin pistänyt äidin aurinkolasit ja baskerin päähän ja oli hirveän hauskaa.

15 v? / Maybe 15, in San Andres for Christmas while living in Honduras.

Hondurasissa herätin hilpeyttä lentokenttähenkilökunnassa, kun saavuin maahan käsimatkatavaroina olkihattu ja viulu. Merkkaripussia tutki useampi viranomainen. Epäilivät joksikin pohjoismaiseksi huumeeksi, mutta haisteltuaan aikansa, uskoivat väitteeni karkista.

Tegucigalpa oli meidän koti vajaan vuoden verran. Kuvassa olen kuitenkin Kolumbiaan kuuluvalla San Andresin saarella Karibialla, missä vietimme parin suomalaisperheen kanssa joulun. Tarkoitus oli mennä Costa Ricaan, mutta joku meni varauksen kanssa pieleen. Silloin tuskin tiesin maan olemassaolosta. Nyt puoli perhettäni on costaricalaisia.

Täs olisin silleen niinku eteerinen. / I so wanted to look poetical and a bit distant, but interesting.

Tällainen halusin olla lukiossa. Vähän runollisen etäinen, kirjoja lukeva ja eteerinen. Mutta välillä iski päälle varmuus, “mitä välii” ja “antaa mennä”. Näiden kanssa vuorottelin, päivästä riippuen.

18 v. /Ei mun laji. /Never again. maracas and me – not working. -But notice the Latin influence.

Se jälkimmäinen fiilis, että me pystytään kaikkeen, tuotti Panaani-bändin ja loi minusta perkussionistin. Valitettavasti rytmi ei ole lajini, eikä bändi jatkanut ensiesiintymisensä jälkeen ainakaan tässä muodossa. Santanan Oye como va ei oikein kestänyt kasassa pianistin kyvyistä ja kovista yrityksistä huolimatta. Mutta päällä oli aidot loimet: sombrero suoraan Meksikosta ja poncho eli seinävaate muistaakseni Perusta. Latinokokemusta oli tässä vaiheessa siis jo neljän maan verran.

25 v. ja epätietoinen tulevasta. /25. birthday in Costa Rica and trying to figure out, what to do with this huge cake.

Paluu Keski-Amerikkaan. Kuva on keittiöstäni ja olen juuri täyttänyt 25-vuotta. Neilikat, joista en pidä, olivat vuokraemännältäni. Hämmennys johtuu valtavasta kakusta, jonka toi Aldo, silloinen tuttavuuteni, nykyinen mies, jonka kanssa jaan aamuisin kahvipannulliseni.

Toiset laittavat ulkomailla rakkaiden kuvia seinälle, minulla on itse ottamani ja pimiössä kehittämäni mustavalkokuva tamperelaisesta antikvariaatti Timistosta, jonka paikalla nykyisin toimii vohvelikahvila. Vietin putiikissa keskiviikkoja lukien kirjoja ja tienaten muutaman kolikon, jotka usein menivät suoraan kassaan ja lähtivät laukussani kotiin kirjojen muodossa.

Töissä on kivaa. / I just brought by bike extra film for the fotographer of the newspaper, where I worked.

Kymen Sanomissa kuvaaja Lauri Sorvoja ei aina keskittynyt pelkästään työtehtäviin, vaan napsi kuvia myös reportterista. Tämä on Meripäiviltä, jossa sain toimitukseen hätäisen puhelun lisäfilmin tarpeesta. Minihameesta huolimatta hurautin vauhdilla pyörällä filmit tarakalla Sapokkaan, jossa kuvaaja oli jossain korkealla. Kenties nostolavalla, ottamassa kuvia yleisöstä lahdenpoukamassa. Muistan tilanteesta vain kesän lämmön ja hektisen ilmapiirin.

Käsityönä tehdyt hopeakorvakorut ovat muuten Kaunissaaresta, jonne pääsin saarikeikalle tekemään juttua taideleiristä. Kiva keikka, mutta mantereelle lähtöä odoteltaessa kuvaaja Pöke kärähti auringossa.

30 ja risat./This is me passing the important stuff for the next generation: always eat well in the mountains.

Kolmekymppisenä yritin välittää tärkeitä perinteitä jälkikasvulle. Kuten herkuista nauttiminen. Huomaan, että oppi on jo mennyt perille. Maitopirtelön lisänä on kunnon jätskiannos. Mutta huom. niitä pistellään raikkaassa vuoristoilmassa.

En resumen: Yo x 7. 

Kurzgesagt: Ich x 7.

2018

2018 oli kummallinen vuosi. Jonkinlainen jämähdyksen ja jumittuneisuuden vuosi. Asiat eivät edenneet tai tuntuivat pysähtyneen. Tapahtumia harvakseltaan, mutta isohkoja. Kaikesta huolimatta perusvire oli plussan puolella ja uusia asioita tuli nähtyä, koettua, tehtyä; tapasin mukavia ihmisiä ja nautin pienistä selkeistä jutuista. Niistä perusasioista. Yhdessäolosta, metsän tuoksusta, olosta lenkin jälkeen.


Costa Ricassa taikausko ottaa uutena vuotena kierroksia. Kysyin Aldolta, että miten on, onko perheesi Keski-Amerikassa joskus ostanut uudet laukut ja kiertänyt pakaasien kanssa talon ympäri keskiyöllä vuoden vaihteessa. Se kuulemma tuo uudelle vuodelle matkoja. Haluaisin nimittäin päästä enemmän reissuun ja ajattelin varmistaa mahikset. Mutta ei, ei heillä ole ollut tapana. Aldo itse kuulemma opiskeli kieliä ja hankki kansainvälisesti pätevän ammatin samoista syistä.

Zürichinjärvi ja ranta-asutusta lautalta käsin.

Kaikki eivät usko koulutukseen ja sen tuomaan elintasoon. Uutena vuotena monet myös pukevat päälleen keltaiset alkkarit. Se takaa hyvät energiat vastakin. Tai laittavat Santa Lucia -kukkia kuivattuna lompakkoon tuomaan onnea. Tajusin jättäneeni 2019 täysin itseni varaan; alushousut olivat väärän väriset, matkalaukku oli kellarissa ja lompakossa kolikoita.

Zug, Rigi ja Pilatus.
Luzernia.

2018 tilanne laukun ja alusvaatteiden osalta oli sama, eikä vuosi lopulta niin huonosti mennyt, varsinkaan matkojen suhteen. Kohteita ei ollut monta, mutta viidessä kävin useammin kuin kerran: Zug, Luzern, Kotka, Helsinki ja Ivalo. Siinäpä ne.

Lapin järvi. / Lake in Lapland.

Kävin pohjoisemmassa kuin koskaan, Suomen toisessa ääripäässä. Pääsin ensi kertaa tunturiin. Ja löysin lautaseltani uuden sienen, männyntuoksuvalmuskan, matsutaken. Otin satoja kuvia, suurin osa varmaankin sienistä ja mättäistä. Jouduin myös opettelemaan revontulien kuvaamista, mikä oli laiskalle kameraihmiselle aikamoinen haaste. Revontulet leimuivat taivaalla ja minä nökötin nojatuolissa tutkimassa asetuksia. Pelkäsin kaiken menevän sillä aikaa ohi; että taivaalla olisi kohta pimeää ja kamerassa vain aiemmin napatut mustat suhruiset ruudut. Periksi antaminen ei tullut kysymykseen.

Tunturissa. / On a Finnish mountain.

Lappi ja porot. / Santa´s vehicles.

Lappi osoittautui oivaksi sienipaikaksi. / Mushrooms and landscape (or lakescape) in Ivalo area.

Mättähälle kupsahtanut./ Me and Lapland.

Helsingissäkin piipahtelin, vain muutaman tunnin kiepahduksilla kaupungilla, mutta kuitenkin. Kotkassa meitä odotti vuoden yllätys: valkoinen joulu ja pakkanen.

Helsinki ja maamerkki. / Well, this is Helsinki. Or one of it´s landmarks.

Kotkan saariston talvea. / Winter in Kotka archipelago (FIN).

Vuoristoon, sen korkeammalle kuin lähikukkulat tai Lapin tunturit, ei päästy, sillä perheen kinttuvaivainen tarvitsi toipumiseen lopulta yllättävän pitkän ajan. Silti juoksu- ja pyörälenkkejä tehtiin monissa maisemissa. Ja selvitin itse vuoden ilman urheiluvammoja, siitä pisteitä. Movescount kertoo, että kaikenkaikkiaan käytin aikaa 594 tuntia liikuntaan, kuluttaen 85 488 kcal. Eli noin 85:n Fazerin sinisen suklaalevyn verran.

Täälläkin juostiin. Jossain missä on puu ja aurinko. /Jogging in anonymous place.

Täälläkin pyöräiltiin. Näköjään jossain Sveitsin länsipuolella. /We did some cycling, somewhere in west Switzerland.

Jos valokuviin on luottamista, söin mitä ilmeisimmin myös runsaasti herkkuja. Ylivoimaisesti tyrmäävin oli suklaakakku, jota leipoessa olisi aineista pitänyt ymmärtää sen hervoton koko. Nautimme parikiloisen kakun lähes kokonaan. Ja poistin reseptin arkistoistani. Merkittäviin leipomuksiin on myös listattava Halloweeniin innoittamat muumiot, jotka joidenkin mielestä muistuttivat myös kapaloitua vauvaa.

Vuoden makuelämysten inhokiksi valitsen niin kutsuvalta näyttävän Matcha Latten lehmänmaidolla. Ei enää ikinä. Mantelimaidolla ehkä, mutta muutoin matchalle täystyrmäys. (Tummassa suklaassa mausteena siedettävä.)

Herkkui / Sweets

Muumioita Halloweeniksi. /Halloween bakings.

Matcha Latte pettää houkuttelevalla ulkonäöllään ja kauniilla kattauksella. /New rule for 2019: Never order a Matcha Latte.

Yritin miettiä vuoden lukuelämystä, mutta olen kahlannut aimo kasan kirjoja ja unohtanut niiden nimet saman tien. Se ei tarkoita, etteikö lukuelämyksestä olisi jäänyt minuun paljon hyvää; nimimuisti vain on surkeahko. Vuoden viimeisillä päivillä olen kahlannut Raili Virtasen Reissukirjaa, taivastellut toimittajan työtä -60 -luvun lopulla ja istuttanut itseeni hervottoman matkakuumeen.

Zürichin taidetapaus 2018 lienee ollut Ernesto Geton Gaia Mother Tree Zürichin juna-asemalla. Minun ja monen muun mielestä sen olisi voinut jättää siihen, meditointipisteeksi kiireen keskellä.

Gaia Mother Tree, Zürich HB.

Taidetta on myös syntynyt meidän olohuoneessa, josta vuoden loppua kohti muovaantui sekä videostudio, musiikkisali että jättimäinen piirustuspöytä. Tytär koristeli mm. skeittilaudan planeettoja vastaavilla ötököillä.

Tyttären ötökkämaalaukset laudalla. / My daughter´s artstuff.

Summa summarum: 2018 oli hyvä vuosi. Seuraavasta tulkoon parempi. Miten? Näin:

  • Lue lisää hyviä kirjoja. Rikastaa oloa, hidastaa ajatusten sekalaista juoksentelua.
  • Syö vastakin hyvää ruokaa. Listaa uudet lempiateriat, sillä niitä ei muistu mieleen koskaan, kun vatsassa kurisee.
  • Matkusta enemmän. Tekee ihmiselle hyvää. Se nyt vain on tosiasia.
  • Retkeile. Paljon. Vuorilla, järvillä, metsissä.
  • Kirjoita artikkeleita. Muista myös myydä ne. Tämä pitää matkabudjetin tasapainossa.
  • Käy kahvilla ystävien kanssa. Ennen lähtöäsi kohti kaupunkia muista myös kutsua joku mukaan, muuten idea ei toimi.

En resumen: el año 2018 era raro, pero bueno. Que el próximo sea mejor.

Kurzgesagt: das 2018 war komisch, aber gut. Hoffentlich wird das nächste besser sein.

Hulinaa ja huisketta eli 2. adventin viikonloppu

Tuijotin Swarowskin kristallein koristeltua kuusta Zürichin asemalla ja yritin keräillä langanpäitä yhteen. Sain tönäisyn selkään, joku astui varpaille ja minä sen kun mietin. Etsin apua hätäisesti puhelimeen kirjoittamista muistiinpanoista. Gpauppa, HB jgoyi, yeiluliike ja muut hyödylliset viitteet eivät vieneet pitkälle.

Aseman joulukuhinaa.

Saan kuusen alla jälleen kiinni yhdestä langanpäästä. Pukin asioita, niitä piti hoitaa. Marilou vain häiritsi keskittymistä ja tunnelmaa. Se riepotti 150 km tuntivauhdilla irtaimistoa pitkin seutukuntaa, vettä satoi joka suunnasta ja sateenvarjo väitti olevansa liian vanha myrskyihin. Siksi olin jämähtänyt tänne katon alle, kuusen katveeseen, ihmisjoukon muovattavaksi.

Lahjaideat kassissa viipotin pari tuntia myöhemmin kotiin. Tytär oli aloittanut piparitaikinan teon, minä tein loppuun. Hötäkässä poltetettiin pellillinen; vieläkään en ymmärrä tätä uunia, miksi ohjeen lämpötila on aina liian paljon? Pari muuta satsia päätyi piparipurkkiin. Lopun taikinan tuuppasin pakastimeen. Ehkä nekin sieltä paistuvat, viimeistään tammikuussa.

Pyykit, työt, suunnitelmat, joulukortit, rallatin ja pesin samalla vessan lattiaa. Puoli kylppäriä tuli siivotuksi, sitten tuli stoppi. Kääriydyin peittooni ja toukkana keskityin lukemistoon, annoin uneliaisuuden tulla.Ammeen kuuraan huomenna. Tai ehkä ensi vuonna. – Minustahan on tulossa hyvä lykkäämään asioita, kehun pikkuisen.

Marilou oli hurjalla päällä, aamulla pihalla oli taas sekasotku, vielä joulukuussakin tomaatin jo väsyneestä emäkasvista roikkuvista tomaateista puolet oli pitkin maata ja mantuja, harava keskellä nurmikkoa, tuolit nurin ja piharoskapömpeli oksentanut sisältönsä matkalla kieriessään kohti tontin kulmaa.

Varustauduin erämatkaajaksi, tiukalla asenteella selkä köyryssä ja jalat vakaina painoin mäkeä ylös kohti metsää ja salia. Jokiuomassa ei edes Mariloun henkäykset häirinneet, vain virtaava sade. Pysähdyin kuvaamaan monen kuukauden kuivuuden jälkeen vihdoinkin virtaavaa jokea. Pientä iloista putousta, janottavan raikasta keskikokoista ja täytenä ryöppyävää suurinta. Nyt huomaan, etten enää voikaan laittaa tähän suoraan videota. Mutta kuvitelkaa happea täynnä olevaa ryöpsähtelyä. Onhan se virvoittavaa.

Tämä on hyvä sali. Ahkerat saavat suklaatin.

Salilla oli hiljaista. Ehkä ihmiset jäivät kotiin syömään sarvia ja juomaan kahvia, katsomaan myrskyä ikkunasta. Urheiluohjaaja jakeli korista pähkinöitä ja suklaita. Että jaksaisimme. -No, jos nyt tämän kerran, kuntoilijat kursailivat.

En ehkä hehkeimmilläni, mutta lookki parani iltaa kohti.

Ilma oli kylmentynyt kotiin kävellessä. Huolestuneet otsanrypyt kertovat jäätävästä sateesta ja vaikka kuva ei tavoita tuulta, tässäkin puhalsi aikalailla tarpeeksi.

Sain sulateltua rypyt iltaa kohti ja hiuksetkin kuivaksi ja kampaukselle. Pukeuduin fiinisti, mustaa ja trumpettihihat, sillä olimmehan menossa Zürichin oopperaan. Tytär piti tavata aukiolla joulutorilla sitä ennen. Olin ehkä minuutin etuajassa ja pakenin tuulta ja märkää joulukoristemökkiin. Ikkunaan heijastuvasta kuvasta näin föönattujen hiusteni muuttuneen harakanpesäksi.

Joulutori oopperan ikkunasta nähtynä.

Tämmöisiä meille yritetään kaupata. Sisällä oli lämmin, kuivaa ja tuuletonta.

Mukava joulutunnelmaa luova hetki maailman makuja maistellen muuttui nopeaksi haukkaisuksi ja rivakaksi siirtymiseksi oopperataloon. Vegimomot olivat kyllä maukkaita nyyttejä. Tulipa nekin testattua, katon alla, vesilätäkössä seisten.

Nämä on niitä. Ihanan pehmoisia tiibetiläisiä momoja. Vegitäytteellä. Ei esteettisyydessään kummoisia, mutta tyypillisiä taikinanyyttejä.

Mitä tulee musikaalista, joka on makaaberi, mietin. Tiesin vähän juonesta, muutaman tyttären fanittaman laulukohtauksen. Ja että Sweeney Toddista, The Demon Barber of The Fleet Street on Tim Burtonin mainetta niittänyt kauhuelokuvaversio, jota tähditti Johnny Depp.

Ylväs Zürichin ooppera. 

Epäilen, että yleisö oli kirjavampaa kuin muissa ensi-illoissa. Leopardipukuisen daamin perässä portaita nousi yläkatsomoon reikäfarkkuinen teepaitatyttö kangaskasseineen, vastapäisessä loosissa istuvat nuoret miehet saketeissaan ja rusetit kaulassa; he ottivat yhteiskuvia. Ja La Lupa! Zürichin ekstravagantti kypsään ikään ehtinyt laulajalady, joka loisti punaisessa tukassaan ja kulmakarvoissaan, vihreissä hulmuavissa vaatteissaan.

Tästä se lähtee. Itse eityksessä ei tietenkään saanut kuvata.

Siristin silmiä, kuikuilin ja etsin, sillä lavalla kuorossa oli myös Laura Missuray, Kotkan tyttöjä. Joukkokohtauksissa väkeä oli vain niin paljon, voi niitä helmoja, hattuja. Luulen valon kohdistuneen hänen kasvoihinsa, luulen tavoittaneeni sopraanon, mutta meni kyllä arvaamiseksi. Viereisellä rivillä herrasmiehellä oli oopperakiikarit. Meidän tavalliset kiikarit olisivat saattaneet herättää huomiota, sillä ne eivät olisi sopineet iltalaukkuun. Ehkä ne olisi voinut laittaa kaulaan roikkumaan ja väittää asusteeksi.

Ei mulla muuta.

Mitäkö pidin musikaalista? Siinä on kaikki moraalisesti ja muutenkin väärin; ehkä tarinan voima perustuu katharsikseen. Toteutus oli huima! Yksinkertaisin lavastekikoin erittäin vaikuttava, isot kohtaukset erittäin hallittuja ja voimakkaita, aivan upeita laulajia, Sweeney Toddina bassobaritoni Bryn Terfel ja massiivinen orkesteri, laskujeni mukaan mukana neljä bassoa, kahdet urut ja piano. -Ja loppukaneetiksi toteaisin, että tämän jälkeisille päiville ei kannata suunnitella jauheliharuokia.

Entä ne langanpätkät? Sweeney Toddin jälkeen en enää muistanut mitä ne edes olivat. Monta asiaa tuli tehtyä. Monta jäi tälle viikolle. Alan taas pikkuhiljaa kokoilla uusia. Ehkä saan niistä kiinnikin.

Oh näitä koristuksia. 

En resumen: Un fin de semana del fin de año loco. Con compras de navidad, cocinar galletas de navidad, un poco trabajo, tormenta de varios días, una visita superrapida a la feria de navidad y el musical Sweeney Todd, el bárbero diabólico de la calle Fleet, el la opera de Zurich. – Ahora es el momento de tranquilizarse. O tal vez en el año próximo.


Kurzgesagt: Ein verrückte Wochenende mit viel los. Ein bisschen Arbeit,  Guetzli backen, versuchen nicht mit dem Sturm Marilue wegzufliegen, schnelle besuch in Weihnachtsmarkt (wegen Wind und Regen), schnell Geschänke jagen (Marilue ist schon wieder Schuld) und zum Schluss el Musical Sweeney Todd, The Demon Barber of The Fleet Street, im Opernhaus Zürich. Jetzt werde ich mich ausruhen. Oder vielleicht nächstes Jahr.

Zürich West ja mekko menneisyydestä

Lauantai. Juna pysähtyy Zürichin pääasemalla, maan uumenissa. Paksu virta vapaasta nauttivia kiirehtii ulos. Joulutori kuuluu olevan monen päämääränä.

Juna lipuu seuraavalle asemalle. Hardbrückellä astun sillan alle, alueelle, missä ennen rakennettiin laivoja ja nykyisin käydään klubeissa, putiikeissa, kirppareilla, kulttuuritapahtumissa.

Tämä on Helsinki Zürichissä. Klubi siis.

Zürich oli tänne muuttaessani vielä keskusta Limmat-joen kahden puolin. Vaihtoehtokulttuuria ja etnisiä ravintoloita oli yhdellä kadulla vähän ulompana, siellä missä prostituutio kukoistaa ja asunnot olivat halvempia.

Kaupunkiin on pulpahtanut viime vuosina ulokkeita, keskusta on syönyt vanhaa, muuntautunut uudeksi. Söpöstä vähän antiikkisesta ja konservatiivisesta pikkukaupungista yrittää kuoriutua urbaani metropoli.

Ravintola? Varasto?
Pop up -kirppari

Varastoralueelta näyttävässä korttelissa on sikin sokin ravintoloita, kirppareita, baareja. Junasillan holvikaaret täyttyivät jokunen vuosi sitten putiikeista. Instagram muistuttaa, että Caritaksen second hand:issä tänään Winterflomi, talvikirppari. Tässä liikkeessä pitäisi vaihtaa omistajaa designer-kappaleiden ja vintage-muodin.

Tästä mennään jonnekin. Mihin, se ei oikein valaistunut.

Olen myöhään liikkeellä ja väsyttää. On väsyttänyt koko viikon, sen jälkeen kun nukuin 11 tuntia putkeen ja pommiin. Epäilen, että kävelen kirpparin ovesta sisään ja toisesta ulos. Että värit tanssivat silmissä ja korvissa hurisee. Että ihmiset ovat tiellä ja sisäilma tunkkaista.

Tankojen välissä on tilaa. Musiikki soi vaimeasti ja asiakkaat juttelevat myyjien kanssa, viihtyvät. Kauppaakin käydään. Näen ihanan pienen laukun, jonka pintaa peittävät sitruunankeltaiset ruusukkeet. Tarvitsen tuon ehdottomasti! En todellakaan tarvitse tuota! Mutta olisi se ollut kaunis vaikkapa lipaston päällä.

Geroldchuchi-ravintolan pihaa.

Tartun puoliväliin pohjetta ylöttyvään mekkoon ja näen itseni se päällä kesäpäivänä. Rapisevaa jazzia gramofonista, pitkät helmet, pyöreäksi taivutettu huopahattu – ja jo kaapissa olevat kengät, joita en ole käyttänyt vuosiin. Näissä menisin piknikille, levittäisin huovan nurmelle ja söisin mansikoita lautaselta, jonka ottaisin korilaukusta.

En edes kokeile mekkoa, vaan maksan mukisematta 12 frangia. Meni syteen tai saveen, tässä on toivoa kesään.

Sopisko tää, vai olisko liian kultainen?
Kahvibaari ViCAFE:n ulkopöytä on luonnollisesti flamingo.

Sumu on kadonnut päästäni, nyt olo on enää tahmea. Napsin sivukujilta kuvia ja päädyn ViCAFE:n kioskiluukulle. Espresso macchiato on pieni ja vaahdon lehtikuvio kaunis. Laitan sen flamingopöydälle pienellä pihalla. En kerro kotona Aldolle, että tässä kahvilassa on paahdetaan itse pavut, jotka tulevat kaikista muista maista paitsi Costa Ricasta. Minkäs sille voi, ajattelen ja kippaan kahvin kurkkuun. Espresso pysäyttää hengityksen maitovaahdosta huolimatta. Zürichin tujuin kofeiiniannos.

Näen iltapäivän lupaavana ja katselen ympärilleni virkeänä. Päätän hakea vielä toiselta puolen kaupunkia Einsiedelnissä valettuja kynttilöitä, ne nimittäin ovat vielä sellaisia valuvia, jotka koristelevat kynttilänjalan ja jonka steariinisuutta kausittain rakastan ja vähän sen jälkeen pidän suttuisena.

Siinä se on. Mekko menneestä, tulevaa varten.

Kotona ripustan mekkoni hengariin. Laitan Nina Simonen soimaan ja sytytän kynttilät. Ne einsiedelniläiset, kaikki erivärisiä.

En resumen: En la parte Oeste de Zurich casi se me sierra la garganta por culpa de un espresso macchiato – el más fuerte de mi vida. Y hecho de granos de varios países, de los cuales ningúno era Costa Rica. Por ahí cerca encontré además del kiosko-café, un mercado de pulgas y un vestido del pasado – para el futuro.

Kurzgesagt: In Zürich West habe ich einen Espresso Macchiato getrunken, der auch die Toten aufwachen würde. Und in einem Winterflomi einen Kleid aus der Vergangenheit für die Zukunft gefunden.

Suomalainen dekkari sveitsiläisin kytköksin

 

Olen pitänyt itseäni dekkari-imurina, siitä lähtien, kun avasin ensimmäiset Agatha Christien klassikot. Sveitsissä lukutahti hidastui ja uusia ilmestyi ilman, että tajusin niitä metsästää, enkä oikein kestänyt kärryillä kirjailijoistaakaan, varsinkaan suomalaisista. Päätähdiksi yöpöydälläni nousivat Sue Grafton ja Donna Leon. Intensiivinen Nordic Noir vetosi jollain lailla, muttei todellakaan iltalukemisena.

helena kirja auki p

Lukemista lentokoneessa.

 

Jossain vaiheessa palasin taas etsimään uutta luettavaa ja viime aikoina ulkosuomalaiset ovat alkaneet vallata alaa dekkaripuolella. Edellinen lukemani oli Anu Patrakan Huomenna sinä kuolet ja nyt sain käsiini Helena Väisäsen Kuoleman tuoksun.

Päähenkilönä Helena Väisäsen kirjassa on rikoskomisario Saara Joho. Uusi naisnäkökulma on tervetullut Leena Lehtolaisen Maria Kallion ja suomalaista kirjallisuutta hallitsevien monien miesetsivien rinnalle.

Naisetsivät ovat usein yksineläjiä, kuten Sue Graftonin Kinsey Millhone ja sama pätee Saara Johoon. Syynä ei kuitenkaan ole ammatti tai yksinäisen suden luonne vaan traaginen lähimenneisyys. Lieneekö siinä myös syy, miksi Saara suhtautuu vaaraan lähes välinpitämättömästi tai ainakin ensi säikähdyksen jälkeen huoletta. Se katkaisee hiukan myös sitä jännitystä, jonka lukija olisi voinut kokea.

 

 

Saara Joho on todellinen nuuskija, sillä tavallisten tutkimusmetodien apuna hän käyttää hyväksi hajuyliherkkyyttään. Hajumuisti tuo vihjeitä ja auttaa myös eteenpäin. Se myös tekee Saarasta rikoskomissariona persoonallisen. Vaikka vaistot ovat tärkeässä asemassa, se ei syö päähenkilön uskottavuutta järkeilyssä.

Luin kirjan suurimmaksi osaksi lentokoneessa ja matkalukemisena se oli loistava, kuten dekkarit parhaimmillaan ovat. Ne vievät helposti alusta lähtien mukaansa ja pistävät pinnistelemään juonenkäänteiden myötä. Muistan lukeneeni artikkelin, jonka mukaan lentokoneessa keskittyminen on paineesta johtuen vaikeaa ja huomaan nyt, että yksityiskohdat jäivät hieman epäselviksi. Tämä siis menee omaan piikkiini, ei kirjan. Kirjasta se sen sijaan kertoo monipuolisista käänteistä.

helena kirja teksti lähis p

 

Sveitsissä asuvalle lukijalle viitteet Zürichiin ovat tietenkin hauskoja seikkoja. Helena Väisänen on elänyt pitkään näillä seuduin ja kytki juoneen useita yhteyksiä nykyiseen kotimaahansa. Lyhyitä Sveitsissä tapahtuvia rikoskertomuksia Helena on jo kirjoittanut aiemminkin; niitä on julkaistu mm. Joulukalenteri-kirjassa. Kirjan loppu on avoin ja se viittaa vähän siihen, että jatkoa olisi tulossa, Zürichiin sijoittuen.

Plussia ja miinuksia? Kokonaisuutena Kuoleman tuoksu on toimiva dekkari. Ihmettelin sitä, kuinka hyvin hän käytti lääketieteellisestä tutkimuksesta tarpeeksi syvänä elementtinä kertomatta siitä lopulta kovinkaan paljon. Vakuutti siis tavallisen lukijan. Dialogi taas on ajoittain hyvinkin kaurismäkeläisen jäykkää, jopa teennäistä. Jäin makustelemaan lauseita ja omaksi yllätykseksenikin tavallaan viehätyin siitä, että ne eivät olleet lainkaan arkikieleltä kuulostavia.

En resumen: La primera novela policiaca de la escritora Finlandesa Helena Väisänen. Por el momento sólo en finlandés, pronto en Alemán – y quien sabe, tal vez en el futúro en español.

Kurzgesagt: Der erste Krimi von Helena Väisänen. Im Moment nur auf Finnisch, bald auch auf Deutsch!

%d bloggers like this: