Minä ja mun kieli, siis suomen kieli

Minä ja mun kieli, siis suomen kieli

Sähköpostissa kumottelee vahvistukset lennoista Suomeen; aivan käsittämätöntä ja iiihanaaa. Kaikki Suomi-jutut ovat olleet pakasteessa tähän asti. Muistan silloin tällöin pohjoisen uusien perunoiden aromin tillin kera; vahvempi kuin missään tai sen miltä tuntuu saunan jälkeen, mutten toisaalta ole hirveästi kiinnittänyt näihin tuntoihin huomiota. Olen kirjoitellut ihmisten kanssa, en ole sopinut treffejä, tietenkään, koska tämä tilanne, eikä mitään voi suunnitella.

En silti ole hirveästi ikävöinyt, juuri siksi, ettei tulevasta tiedä sitäkään vähää mitä ennen. Mitä sitä turhaan. Kaikki voi muuttua päivässä tai parissa.

Putous. Wasserfall. Waterfall. Catarata.
Lentävä olento. Fliegendes Wesen. Flying creature. Un ser voladora.

Nyt kun vaikuttaa siltä, että ehkä vuoristohiekkaiset kenkäni sittenkin kohtaavat tänä vuonna etelä-Suomen rantahietikon, on päässä alkanut jyllätä. Kuuntelen tikkana kieltä, jota käytetään ajankohtaisohjelmissa, sarjoissa ja tositeeveessä, sillä kuten tytär sanoi, meidän suomi on mummosuomea. Se ajoittuu 90-luvulle, jolloin siirryin yksityiseen kielikuplaan sveitsinsaksan keskelle.

Olen yrittänyt päivittää sanastoani niin, etten ainakaan vaikuta täysin pöntöltä, mutta nuorisokieltä en tietenkään hallitse, se on etuoikeuteni keski-ikäisenä. Silti kirjoitushommissa on tullut erilaisia väittelyn aiheita.

Osan olen pistänyt kotkalaisuuden piikkiin; värikäs sanasto ei aina avaudu ulkopaikkakuntalaisille. Lapsuudenkodissa puheessa on myös vaikutteita on eri puolilta maata. Ja sitten on ne sanat, joita en kai koskaan ole pohjimmiltaan ymmärtänyt tai aina käyttänyt väärin. Todella noloa.

Gladiolukset. Gladiolus. Gladiolen. Gladiolas.
Minä. Me. Ich. Yo.

Ihan juuri, elokuun puolivälissä ilmestyvässä Reppu ja reitti – Patikkapolkujen Sveitsi -kirjassa tarvitsin moneen otteeseen sanaa, joka kuvaisi pyöreää reittiä, siis lähtö ja paluu sijoittuvat yhteen ja samaan pisteeseen. Puhuin ympärilenkistä, jota olemme aina Kotkan perheessä käyttäneet. Sitä ei ollut kuullut kustannustoimittaja, eikä kukaan muukaan kustantamossa. Rengasreitti ja joku toinen, jota en nyt löydä, enkä muista, kyllä ymmärrän, mutta ne eivät todellakaan kuulu omaan arkisanastooni, enintään saariston pyöräreittiä kuvaamaan.

Kotkalaisuuksia osaan jo bongailla teksteistäni aika hyvin ja toisinaan pyrin ne korvaamaan jollain ymmärrettävämmällä sanalla, täällä blogissa taas viljelen kaikkia kukkasia sitä mukaa, kun niitä singahtelee. Sillä kielen diversiteetti lähtee tietenkin omilta juurilta. Sitäpaitsi nyt kukoistavat Lappi-romaanit pitävät nekin sisällään kymmenittäin sanoja, joita ei tunne edes google. Myönnän siis ihan häpeilemättä hakeneeni selityksiä. En ymmärrä aina kaikkea.

Ukkonen. Thunderstorm. Unwetter. Tormenta electrica.
Viljapelto. Cropfield. Getreidefeld. Un campo de cereales.

Sitten on nämä puhekielen uudet jutut, ei pelkästään sanasto. Kuten esimerkiksi intonaatio, puheen sävelkulku. Mielestäni parikymmentä vuotta ulkomailla, kotiespanja ja katusaksa eivät juurikaan kuulu puheessani. Mutta odottakaapas, kun olen Suomen kamaralla. Yhtäkkiä sopertelen ja nuottikin on hukassa.

Helsingissä on selvästikin uusi nuotti, sosiaalisen median puheen kulku. Hyvin monen Insta-storyt kuulostaa samalta kuin Laura Friman, myöskin siis radioääni. Se on uutta. (Julistan minä täältä kaukaa.) Itselleni jäi päälle töiden takia Ylen uutisnuotti ja vielä pari vuotta sen jälkeen, kun olin jättänyt Pasilan, luin lapselle iltasatuja kuulemma samaan tapaan kuin ulkomaanuutisia.

Ja se englanti. Meillä kotona puhutaan sekametelisoppaa, jossa on espanjaa, suomea, saksaa, sveitsinsaksaa, englantia ja ajoittain vielä italiaa ja mitä nyt kohdalle osuukaan. Ja sille on selitys. Mutta – miksi suomenkielisiin sarjoihin on vuorosanoihin kirjoitettu englantia? Siksi, että ainakin pääkaupunkiseudulla (muualta ei ole todisteita) englanti on pesiytynyt ihmisten puheeseen. Englanti on se, joka rytmittää ja maustaa lauseita, vähän puhelimen emojien tapaan. Siitä ulkosuomalaisena ja kieltä hoivaavana tekstinikkarina olen vähän järkyttynyt. Siis OMG.

Joten, see you, gotta go. Miettikää asiaa ja ihmetelkää esim. miten blogin kuvat yhtään liittyy teemaan. Ei sitten yhtään. Tai kyllä sittenkin. Se on se ympäristö, jossa lähellä Alppeja kaikaa myös suomi.

Se lähestyy. It´s coming. Es kommt. Ya viene.

En resumen: Mi finlandés ha estado hibernando, rodeado por español, alemán, alemán suizo, inglés…Pero ojalá pronto tenga la posibilidad de refrescar las expreciones, para no hablar como alguien, quien se quedó en las noventas.

Kurzgesagt: Mein Finnisch hat sich in den letzten Zeiten im Winterschlaf befinden. Bald hat sie hoffentlich eine Chance sich zu erholen, so dass ich nicht so rede, wie jemand der in den 90er Jahren geblieben sei.

Juliette Binochen ja Malojan käärmeen jäljillä

Juliette Binochen ja Malojan käärmeen jäljillä

Pakko päästä Sils Mariaan, ajattelin Sils Marian pilvet -elokuvan jälkeen. Pakko päästä Sils Mariaan ajattelin myös nähtyäni kuvia laaksosta, järvistä ja syksyn väreistä. Vierähti vuosi ja toinenkin, mutta nyt olin Sils Mariassa, Silserseen toisessa päässä.

Itse kylä oli täynnä reipashenkistä ulkoiluporukkaa. Ytimessä maan alla on varmaankin koko kylän kokoinen parkkihalli. Söpö paikka muutoin, ei siinä mitään, mutta selvästikin kokonaan turismin valtaama. Onhan täällä kaikenlaista, Nietschenkin talo. Filosofi vietti täällä seitsemän kesää, kävellen maita ja mantuja ja oletettavasti asioita funtsien.

Kivikkoisia, nämä Sils Marian läheiset rinteet.
The hills are pretty stony near Sils Maria.
Silsersee
Järvessä on myös pari saarta.
A couple of islands in the lake.

Elokuvassa Juliette Binoche, ah, niin ihana ranskalainen näyttelijä, esittää niin ikään näyttelijää, keski-ikääntyvää naista, joka joutuu pohtimaan uransa kulkua – ja tapahtumat sijoittuvat Sils Mariaan.

Itä-Sveitsissä Engadinissa on vuorten välissä peräkkäin kolme järveä. Sääilmiö, jolloin kiemurteleva pilvivyöhyke valuu laaksoon, kutsutaan Malojan käärmeeksi. Elokuvassa näyttelijä on esiintynyt nuoruudessaan saman nimisessä näytelmässä ja kipuaa nykyajassa vuorelle katsomaan laaksoon kiemurtelevaa valkoista käärmettä.

No tämän tietysti halusin nähdä tai ainakin paikan. Itse ilmiö on harvinainen, enkä lopulta odottanut, että se osuisi kohdalle. Leffa on tunnelmaltaan kiinnostavan ahdistava, mutta siitä ei Sils Mariassa kyllä ollut jälkeäkään. Mietin missä rinteessä Juliette patikoi, enkä osaa päättää, oliko se Sils Marian vastarannalla Malojan yläpuolella (todella kivistä jyrkännettä) vai sittenkin vastakkaisessa suunnassa (ehkä enemmän niittyjä?). Jälkimmäinen olisi loogisempi vaihtoehto, sillä ilmeisesti käärme lipuu Italian puolelta. Silti mielessäni se tapahtuu päinvastaisesti.

Vihreä niitty on kosteaa matalikkoa.
Green field is actually a wet bank.
Isolan kylä.
The village Isola.

Koska takana oli 63 tunnin palautuminen (!!) edellisen päivän retkeltä, otettiin Silserseen ympäri kiertävä lenkki sightseeingina. Ajattelin, että ehkä käveltäisiin vain pari tuntia toiseen päähän Malojaan ja takaisin lipuisimme laivalla. Auringossa kinttuja lepuutellen, tarjoilusta nauttien.

Polku oli varjoisaa, helppo ja kevyt kävellä. Ja siksi täynnä porukkaa. Meneillään oli myös parivaljakoiden uinti-juoksu -kisa ja järvestä nousi märkää populaa. Keli oli hyytävä, täällä ollaan 1700 metrin paikkeilla ja tuntui alkusyksyltä. Ei ihme, ettei vedessä näkynyt muita uimareita.

Puurakenteinen, vähän pelottava hotelli Malojassa.
Wooden, a bit spooky hotel in Maloja.
Silsersee Malojasta katsottuna, Sils Maria siis toisessa päässä.
Silsersee seen from Maloja.

Järven sivulla on laajalti kosteikkoa, missä näkyi saappaissa hampparoivia kalastajia matkalla selvemmille vesille. Tällä puolen reitille osuu vain yksi kylä, Isola, jonka perustajaa epäilen suomalaistaustaiseksi. (Tietoa ei kuitenkaan ole vahvistettu ja se on mitä luultavimmin väärä.) Sinne olisin joka tapauksessa voinut jäädä yöpymään. Tuoretta taimenta grillistä, lepotuoleja, aurinkoa, punkka, vuoristomaisema ja järvi.

Toisessa päässä leirintäalueen jälkeen alkoivat joukot hiipua. Malojassa oli hiljaista, vain valtava puurakenteinen luksustyyppinen hotelli näkyi yksinäisenä vähän rannasta etäämmällä.

Toisel puolel järvee, vuoristopoluilla.
On the other side of the lake, on the mountain paths.
Muutaman talon kylä lehmineen.
A village of a couple of houses + cows.
Sammalhan kukkii.
The moss is blooming.
Siellä menen.
There I go.

Laiva osoittautui pieneksi purkiksi ja tarjoilu toiveajatteluksi eli ei sittenkään houkutteleva vaihtoehto. Ajattelin, että kyllä jalka vielä nousee, eikä korkeusmetrejä pitänyt polulla olla yhteensä kuin 300. Myöhemmin, kun noustiin ensin pikkupolkua, sitten isompaa, ohitettiin pari muutaman talon kylää, lehmiä ja päädyttiin kivikkoon, tajusin, että ne metrit on sittenkin jonkun verran, kun palautuminen edellisestä keikasta on vielä meneillään. Ei sillä että olisi kivistänyt paikkoja. Oli vain sellainen olo, ettei tarvitsisi hirveästi liikkua.

Vastakohtien seutua; on jylhää ja kaunista.
It´s pretty but also rugged.
Seuraava kylänen, vähän isompi.
Next village, a bit bigger.
Tässä voisin asua kesän.
I could live here in Summer.

Mutta – ehdottomasti kannatti kävellä loppuun asti. Maisemat vaihtuivat kesäkukkien koristamasta metsästä ankaraan ja kasvittomaan vuoristorinteeseen, lehmien laitumeen, vuohitilaan ja sieltä kivivyöryjen läpi takaisin järvelle. Kivikoissa ei tehnyt mieli aikailla. Varsinkin siellä missä on liikkuvaa vettä, voi olla myös vyöryvää maa-ainesta, ainakin viime aikojen järkyttävien sateiden jälkeen.

Tämäkin talo kävisi.
This would be ok too.
Vihreää niittyosuutta. The green meadows of the way.
Ihan hyvin merkitty reitti.
Pretty well marked this path.

Kyläsen poikki kävellessä tuli mieleen kahvi, mutta ei, täällä tarjottiin vain idyllisiä näkymiä. Kukkia oli jokaisessa mahdollisessa lokosessa, pikkuruisissa penkeissä ja ruukuissa.

Joku ohitti meidät maastokelpoisella autolla, parkkeerasi kylän tienoille, juoksi maatalouskoneelleen (ei tietoa värkin nimestä) ja alkoi työntää aparaattia ja niittää. Vieressä kyykötti pikkulapsi tarkkailemassa varmaankin isänsä hommaa, joka tietää kolme vuotiaana enemmän maataloudesta kuin aikuinen kaupunkilainen.

Loppuvaiheessa aloin nähdä sieluni silmillä kahvilan aurinkoterassin ja itseni siellä kofeiinin ja hiilihydraattien parista. Veikkaisin, että viimeiset pari kilometriä tarvoin pohtien mistä sellainen löytyisi, vähimmällä vaivalla ja parhain herkuin, enkä suinkaan ihastellen faunaa ja flooraa.

Sils Marian pilvet pitänee katsoa uudestaan. Bongaillakseni paikkoja, luonnollisesti. Ja saadakseni elokuvasta vähän enemmän tolkkua.

Loppua kohti seutu on kivisempää.
Getting a bit rocky.
Alhaalla häämöttää Sils Maria.
Down by the lake Sils Maria.
Kivet ovat tällä polulla isompia.
Stones are getting bigger.
Havupuiden keskellä on hyvä olla.
A good feeling being surrounded by the coniferous trees.
Ei pelkkää kivikkoa.
Not only stones.
Sils Mariassakin on sivussa vähän hulppeampi hotelli.
In the woods there´s a hotel, which seems to be a bit towards luxus.

En resumen: Tuve que ir a ver, donde es que filmaron la pelicula con Juliette Binoche, Las nubes de Sils Maria.

Kurzgesagt: Wollte sehen, wo sie den Film Die Wolken von Sils Maria, mit Juliette Binoche, gefilmt hatten.

Alppimännyt, henkeni pelastajat

Alppimännyt, henkeni pelastajat

Siellä helteissä on ehkä vaikea kuvitella, että Sveitsissä eletään apokalyptistä sadekesää. Vettä on tullut täysillä ehkä jo kuukauden, pienillä tauoilla, mutta kuitenkin. Järvet ja joet on piripinnassa tai jo yli sen, osassa vuoristoa lumipeite, Zürichin kaupungin alueella myrsky kaatoi puita, tönäisi helikopterin nurin, hajoitti paikkoja. No tätä lähdettiin pakoon, Sveitsin itäiseen sakaraan, missä piti olla suht kuivaa.

Yhtään ei tiedetty mihin ollaan menossa, autojuna tuli eteen ihan puskista ja kylä oli yllättäin kuin vanha töppönen, mukava ja kotoisa.

Zernezin iltaa.
Zernez in the evening.
Iltakävelyllä kurkattiin minkä joen yli lähdetään polulle.
Went to check which river to cross in the morning.
Näkymät hotellin ikkunasta.
The view of the hotel window.

Zernez on Engadinia, missä taloja koristellaan ja ihmisten ystävällisyys tuntuu ylitsepursuavalta. Siis Zürichiin verrattuna.

Pikkuruisen hotellin omistaja halusi ihan välttämättä puhua retoromaania, oli sitä mieltä, että kyllä me espanjan pohjalta sitä ymmärretään. Noh, jotakuinkin. Suomikin auttoi; ei ollut epäilystäkään, mikä oli Tualetta.

Puusilta toimii porttina reitille.
Wooden bridge is the gate to the path.
Zernez

Zernez on ihan kansallispuiston kyljessä ja reitti ylös kohti Chamanna Cluozzaa kohti, siis puiston majataloa, lähti muutama sata metriä hotellilta. Ajattelin, että sinne ja takaisin on varmaan ihan hyvä retki, mutta paikanpäällä todettiin, että tästä voisi vielä jatkaa saman verran eteenpäin ja tulla bussilla takaisin. Infrastruktuuri on ihan mahtava erämaassakin.

Puusillalta lähdettiin peltojen poikki, lehtikuusimetsässä nousevaa vuorta ylös ja lumihuippujen vieressä oltiin ihan pyörryksissä kauneudesta. Pistettiin menemään lopulta koko reitti, kansallispuiston etappi 6, Zernez-Vallun Chafuol. Ja siis täysin autio puoliväliin asti. Ei ketään missään. Muurahaisia lukuunottamatta, siis. Toisella puoliskolla vastaan tuli kaksi alppivaaria ja meidän istuessa tauolla, ohitse kulki hengästynyt nuorukainen.

Ollaan jo suht ylhäällä.
Already climbed a bit.
Ensimmäinen ilmava kohta.
First tricky part of the path.

Siinä vaiheessa, kun sopivan leveä polku oli suljettu ja kierrettiin yläkautta pienempää ja “ilmavaa” reittiä, kuten Honigbergin Sanna osuvasti sanoo, olin, että hm…mutta omaksumallani tekniikalla, aivan pieniä askelia töpöttämällä selvitin kohdan helpohkosti. Kiitin luontoa siitä, että oli kuivaa, sillä näille jyrkänteille, sorapoluille ja avoimille rinteille en todellakaan lähtisi sateen jälkeen.

Hermoni pelastajat: matalat männyt. Hyviä tarrattavaksi. My saviors: the low alpine pines. Good to grab.
Joki ylitettäväksi.
A river to pass.
Vielä pieni nousu majatalolle.
Still a bit up to the Chapanna.
Paussi majatalon pihalla.
A break by the alpine inn.

Luonnonpuistossa ei saa yöpyä muualla kuin majatalossa ja sekin oli vähän vaiheessa eli palvelut oli rajoitettu ruokaan ja vessaan. Meidät vastaanotti kaivuri ja rakennustyömaa; meneillään oli remppa, selvästikin katon teko ja pihamaan muokkaus. Tähän mennessä oltiin noustu n.700 korkeusmetriä, joten mielellään istahdettiin hetkeksi. Sapuskaa lennätetään mökille helikopterilla ja päivällä on tarjolla pientä purtavaa, makkaroita, kaakkuja jne. Omat eväät voi myös pistää pöytään, onneksi, sillä olin ladannut repun täyteen. Juotiin viisi kuppia kahvia ja neljä pientä tuopillista vettä. Hämmästelivät meidän kapasiteettia.

Kyselin jatkosta, sillä oikeastaan en halunnut palata samaa reittiä takaisin, sillä tuntemattomaan on helpompi suhtautua ilman huolta. Oltiin sitä mieltä, että kevyesti taitetaan vielä toiset 700 korkeusmetriä, siitä ei ole kyse. Lähinnä ongelmakohdat kiinnostivat. “Kyllä suomalainen pystyy, jos berliiniläinenkin” totesi penkillä istuva ja kirjoitteleva paljasjalkainen nainen, henkilökuntaa siis, mutta tällä kertaa hän oli vain tullut moikkaamaan partneriaan.

Apua kaapelista.
Help from the cable.

Se kohta, missä polku oli enintään 15 senttiä ja avoimessa rinteessä, olisi varmistettu kaapelilla, meille kerrottiin. Kun sen keskipaikkeilla maasto olikin valunut laaksoon ja pidin koukuissa roikkuvasta turvasta kiinni, mietin kuinka suhtautuisin siihen, että harpatessa heilahtaisin rotkon puolelle. Käsivoimat on hyvät, mutta silti. Oli pakko luottaa kaapeliin, joka on siis sen verran löysä, että antaa periksi.

Aldo odotteli osuuden alussa, ettei kiskoisi turvakaapelia kriittisellä hetkellä. Loikkasin ja taputtelin itseäni henkisestä voitosta.

Haastavampi pätkä, onneksi lyhyt.
The tricky part, luckily short.
Mukavampi osuus.
A much nicer path.
Appenzellin Biber, hyvin makea ja täynnä energiaa. Appenzeller Biber, really sweet and full of energy.
Hymyä riittää, yli kilometri noustu. Still smiling, climbed already more than a kilometer.

Reitti on vuoristopatikkapolku ja vaativa sellainen. Huomaan kehittyneeni, menen hitaasti ja huolellisesti, enkä kuluta voimia panikointiin. Silti vaelluskengät on saatava vaihtoon. Jyrkässä irtokivikohdassa lähdin valumaan alaspäin, polkua, en itse seinämää.

Lehtikuusimetsän ja Cluozzan kanjonin jälkeen noustiin murmelivyöhykkeelle. Niittymäiset rinteet oli täynnä sinne tänne vilkkaasti enemmän tai vähemmän lyllertäviä otuksia, pienokaisista aikamoisen kokoisiin rontteihin. Päästiin lähemmäs kuin ikinä ja yhdessä murmelin kanssa todistettiin saksanhirvien laukkaa ylhäältä kohti laaksoa. (Pieni videopätkä löytyy Instagramin highlights-kohdasta.)

Niityillä on kiva kävellä.
Meadow paths are nice to walk.
Murmelihan se siinä.
A marmot came to say hi.

Niityt oli vaaleanpunaisten ja kirkkaan sinisten alppikukkien läikittämiä ja Murterin kohdilta avautui aivan uskomattomat huippurivit. Ylistin päätöstä jatkaa matkaa ylöspäin ja vielä toistamiseen, kun näimme joitakin kauriita tai ehkä saksanhirvien perhettä jälkikasvuineen ja gemssejä lepäilemässä suojaisessa rinteessä, sekä toisella puolen muutaman gemssin aterioimassa lumiläikkien vieressä.

Zernez on 1473 metrissä, reitin korkein piste 2545 metrissä ja päätepiste 1693 m:ssä, joten pari taukoa piti vielä pitää, varsinkin alaspäin mennessä. Polut oli jyrkkiä, kapeita ja hiekkaisaa “liukasta” riitti. Reunan ihmistä matalammat alppimännyt toi henkistä varmuutta ja toimivat turvaköysinä; roikuin niissä kiinni, kun jalat jatkoivat liukuen matkaa.

Kukkien aika. Time to blossom.
Isompia otuksia aterioimassa. Bigger animals, chamoix, having snack.

Kahdeksan tuntia kertyi yhteensä pelkkää tallaamista, josta osa kyllä meni askeleen ottamisen suunnitteluun ja loput eläinten ja maisemien katseluun. Fysiikka kesti hyvin ja hermoilleni annan kehuja ylenpalttisesti. Lopussa ylitettiin toinen rotko jokineen ja siinä vaiheessa oltiin aika kypsiä bussikyytiin, mutta ei, ihmisestä tiristettiin viimeisetkin mehut, sillä tielle pääsi vain mäkeä ylös.

Huipun toiselta puolen löytyi tämä.
This is what we found on the other side.
Ja nämä…
And these..
Töppöstä toisen eteen ja kohti alamäkeä.
Towards the downhill part
  • Yhteenveto: Vaatii hyvää kuntoa, hyvät kengät, hyvät hermot.
  • Tuloksena: Yksi rakkula jalkapohjassa.
  • Ylistyskategoria: Ihan mahtava reitti, älyttömän upeat maisemat, vähän porukkaa ja runsaasti otuksia.

Tuo veden väri!
The color of the water!
Yli kanjonin.
To the other side of the canyon.
Vähän lähempänä. A bit nearer.

En resumen: Casi 1500 m subiendo y bajando un poco menos en un Parque Nacional Suiza, ruta de Zernez a Vallun Chafuol. Buen reto para la fisica y para los nervios. Pero merece la pena. Vean las fotos.

Kurzgesagt: Fast 1500 Höhenmeter hinauf und ein bisschen weniger herunter in Nationalpark, von Zernez nach Vallun Chafuol. Eine Herausvorderung für den Körper, aber auch für die Nerven. Aber es lohnt sich. Schau mal die Fotos.

Energiapaikka putousten lomassa

Energiapaikka putousten lomassa

Kesä on ollut sellainen, että jos on halunnut tehdä jotain kuivalla kelillä, kiirettä on pitänyt. Churfirstenin sivustalla oli vielä sinistä taivasta; sen jälkeen alkoi kerätä taas pilviä.

Mutta, putouksille oli mentävä ja laskujeni mukaan olisimme ennen kello kuutta takaisin, siis hetkeä, jolloin taivas taas repeäisi.

Weisstannetalissa, Pizolin vuoren juurella, ei juuri turisteja liiku, muutama auto oli parkkeerattu joen sivustalle, siihen missä sanottiin, että “jokipartaalla oleskelu kielletty, pinta saattaa nousta nopeasti myös hyvällä kelillä”. Aldo epäili, että virta veisi kulkuneuvon, mutta siihen se silti jätettiin.

Churfirstenin huiput, aina yhtä upeat.
Churfirsten, always incredible.

Kuvittelin, että poluilla olisi enemmänkin porukkaa, sillä Batöni on yksi Sveitsin monista ns. energiapaikoista. Sveitsiläiset ovat kaikessa jalat maassa -arjessa ja organisaatio-innokkuudessaan hyvinkin taipuvaisia esoteerisiin juttuihin, mitä en oikein tajua. Ehkä tasapainon vuoksi?

Matka ei ole kovinkaan pitkä, mutta nousee melko jyrkästi puolisen kilometriä. Kaatosade, joki ja putoukset pitivät huolta siitä, että ilma oli todella kosteaa; hikoilin kuin porsas ja täysin tropiikkifiiliksissä.

Polku on suht kiva kävellä, muutamaa parin metrin kohtaa lukuunottamatta, missä Lowan vaelluskenkä hävisi Merrelille 0-1. Lowat luistivat kosteassa mudassa ja myös pikkukivillä juuri siinä kapeassa ja viettävässä kohdassa. Tietenkin. Samaan tunki vielä isohko koira, jolle yritin nopeasti selittää, että kuule, tässä ei sittenkään ole paikkaa meille molemmille, mutta kiitos, että olet rotkon puolella. – Toivon tallaavani kengät vaihtokuntoon nopeasti; hermot ei kestä.

Maalaismaisemaa ennen metsää.
Countryside feelings before the woods.
Suojelua. The proteccion.
Lumirajalla.
The snowline.

Reitti ei ole mikään pikkusievä Heidi-idylli. Luonnon brutaali voima on näkyvissä joka paikassa. Vesivirrat ovat kuljettaneet kivikkoa paikasta toiseen, jyränneet uusia väyliä ja tuhonneet kasvustoa. Toisaalta, ei olla kovinkaan korkealla ja siellä missä vihertää, on todella rehevää. Ruoho ja puut olivat kuin Eedenistä ikään; vastakohtana murskeelle.

Täällä pitäisi näkyä vuorikauriita ja ties mitä otuksia, mutta ainut joka nähtiin samassa paikassa mennen tullen, oli saksanhirven puolikas. Ensin ajattelin gemssiä, mutta ne liikkuvat pikemminkin porukoissa ja väritys oli piirun verran toinen. Päätä se piti visusti kuusikossa ja heti kun kädessä oli kiikarit, livahti koko otus piiloon.

Näitä olen nähnyt aiemmin oransseina.
I´ve seen orange ones of these before.
Vastakohtia: vihreää ja kiveä.
The contradictions: green and stone.
Talven jämät.
The rest of the Winter.

Juuri ennen laakson perukoille saapumista, ohitimme joen päällä yhä toista metriä paksuna lepäävän lumikerroksen. Lämpö oli pistänyt lohkot ratkeamaan; sisältä loisti puhtaanvalkoinen, lähes sinertävä valo.

Lohkareet lähempää.
Snowblocks nearer.

Kaarevan laakson kolme putousta pääsee näkemään myös lähempää, jos uskaltaa lähteä hampparoimaan pitkin joenvarsikivikkoa. Kuivalla säällä mikä ettei, sateella en menisi. Kivikon keskellä on valtava kivi, jonka päällä nytkin oli meidän takana kävellyt, kahden koiran ja useamman ihmisen seurue. Tämä on se enerigapisteen huippukohta. Tyypit meditoivat silmät kiinni, kunnes koirat olivat sitä mieltä, että nyt pitäisi jo tapahtua jotain. Olivat jo juoksennelleet itsensä väsyksiin.

Me nousimme vielä riippusillan toiselta puolen kohoavaa polkua parisataa metriä ylöspäin, ajatuksissa, että sieltä avautuisi näkymä kolmannelle putoukselle. Löytyi kyllä penkki, jolla pidettiin paussi, mutta tie jatkui vain ja myöhemmin kartasta katsottuna olisi saatu kävellä tuntikausia tulematta yhtään mihinkään perille.

Joen tuomaa.
Brought by the river.
Rehevämpää jokivartta.
Exuberant riveside.

Ensimmäinen putous. Waterfall no 1.
He ymmärtävät energiajuttuja.
Those guys understand the energy stuff.
Putous nro 2.
Waterfall no2.

Siinä istuskellessa meidät ohitti vanhan metallimiehen näköinen heppu, kaljuuntuva ponnaripää. Mihin lähinnä kiinnitin huomiota olivat ne kengät. Nahkakengät. Mustat, luonnollisesti. Mahtoivat olla täynnä mutaa iltasella. Ja minä kun olin tyytymätön omiin vaelluskenkiini.

Silta ja 3. putous.
The bridge and waterfall no.3
Itse silta.
The bridge itself.
Riippusillan toisella puolen.
On the other side of the hangingbridge
Jos kiivettäis vielä vähän ylemmäs?
Maybe a bit higher?

Alempana jokikivllä yritin kovasti päästä energiaan kiinni. Ainut mitä tunsin, oli jano ja pikemminkin energiapula. En ehkä ollut virittäytynyt oikealle taajuudelle. Aiemmin olisin kuvitellut olevani todella otollinen idealle, nykyisin olen kai realistisempi, etten sanoisi kyyninen. Silti olen sitä mieltä, että luonnosta löytyy energisoivia paikkoja, joissa rauha on aivan omanlaistaan, syvää ja liikkumatonta.

Hiljaista putousten vieressä ei todellakaan ollut; sen huomasimme paluumatkan alussa. Korvissa soi ja tuntui lähes helpottavalta palata polulle. Vuoren takaa läheltä kuului lepatus. Rega-pelastushelikopteri oli noukkinut loukkaantuneen mukaansa, niiltä paikkein missä jokea päällysti lumi.

Putous nro 3. Waterfall no.3
Selvästi sydämellinen alue.
Clearly a very heartfelt place.

Niillä paikkein alkoi myös ripotella vettä. Aldon askel nopeutui, tropiikin mies tietää, että cabeza de agua saattaa syntyä nopeasti. Puita, kiviä, on tulppana, joka yhtäkkiä vapautuu, vesimassa ryntää eteenpäin ja vie kaiken mennessä. Ei kylläkään tällä kertaa ja auto oli paikoillaan siellä minne se jätettiin.

Putousten veden pitäisi olla energisoivaa ja otettiin sitä pullollinen mukaan. Ihan vain varalta. Kai sitä voi pirskotella vaikka kasvoille. Kehottavat myös juomaan, mutta entä jos veteen on luikahtanut ikijäästä sulanut alppiameeba kivikaudelta?

Sisäinen skeptikkoni on selvästikin saanut voiton nuoruuden esoteerikosta.

Ei tunnu virtaukset.
Not feeling it.
Putous 2.
Waterfall no.2

En resumen: Tres cataratas, un lugar de energía y naturaleza brutal. Qué más quiere?! (Cataratas Batöni se encuentran en Weisstannental.)

Kurzgesagt: Drei Wasserfälle, ein Kraftort und Natur brutal. Was braucht man mehr?! (Die Wasserfall Arena Batöni befindet sich in Weisstannetal).

%d bloggers like this: