Advertisements

Huhtikuu, yhtä juhlaa

Jos laitan silmät kiinni ja yritän luoda huhtikuusta yhden kuvan, se on pikemminkin tunne. Se, kun vatsa on täynnä ja tyytyväinen. Sillä synttäreiden, pääsiäisen ja muiden kestien välissä vatsa on täyttynyt erityisen hyvällä ruualla monesti.

Tyytyväistä vatsaa ympäröivät värit. Valkoista, keltaista, vaaleanpunaista, pinkkiä, lilaa, oranssia, punaista. Sveitsissä kaikki kukoistaa. Hedelmäpuut, pensaat, kukat. Auringonpaiste syö kuvat ja lintujen laulu kuuluu uniin.

Kirsikkapuussa on Kinder-linnun muna.
Pääsiäisbrunssin aineksia: tuli ja sapuskaa. Joukot puuttuvat.

Pääsiäissunnuntaina virittelemme alapihan takkaan tulet. Perinteinen brunssi vaatii liekit, vaikka olisi lämminkin. Ja kasviväreillä ja lehdillä koristellut kovaksi keitetyt munat, niitä pitää etsiä, vaikka kaikki kuuluvatkin jo virallisesti aikuisten kategoriaan. Sveitsiläisittäin jokainen valitsee itselleen munan. Ensin sen suippo pää isketään toisen kanssa yhteen, sitten tylppä. Joka säästyy vaurioitta pääsee jatkoon ja voittaja on se, joka sinnittelee pisimpään.

Banaanimuffinssit tuorejuustokuorrutteella
Suuresti rakastetut Mignonit.
Litteähköä pashaa pääsivät koristamaan vegaanit marmeladipuput.
Naapurin Sylvian koristelema muna.
Näitäkin syötiin, tuliaissuklaita Berliinistä.

Pääsiäissunnuntaina brunssin sulaessa tuijottelen ruohikkoa, jo hiipuvia tulppaaneita ja voikukkia. Tajuan, että puutarhassa kukkii pääasiassa rikkaruohoja. Tämä ajatus sulaa vaikeammin kuin kouralliset suklaamunia mämmin ja pashan kera. Saan huomiosta yöllä vatsanpuruja ja mietin järjestystä, jolla kävisimme vastahyökkäykseen.

Kun pelargoniat on tuotu kellarista ikkunan edustalle paikoilleen, mullat vaihdettu ja kuivat lehdet leikattu, siirryn murheenlaaksoon. Keltaiset auringonhatut ottivat viime vuonna lojot ja pari metriä leveä, metrin syvä kukkapenkki oli surullisen tyhjä. Olosuhteet eivät kai tyydytä enää keltaista kukkamerta tai sitten niittykukat ovat vallanneet asuinalueen, sillä keltaista tässä kohtaa on jo nyt.

Hetken kiskon rikkaruohoja, pohje kramppaa, samoin joku käsivarren lihas, peukalo valittaa, eikä selkä halua suoristua enää koskaan. Tunnen lyhythihaisen paidan reunan alapuolella käsivarressa jotain merkillistä, samanlaista arkuutta, kun kuume nousee. Ehkä housukangas hankaa, ajattelen ja vetäydyn yläruumiillani hiukksen ilmaan, niin etteivät käsivarret koske kyykkyasennossa polvia.

Ihoa alkaa poltella. Kämmenenkokoiset läikät ovat täynnä nokkosrokkoa. Niittykukka onkin rönslyleinikki tai joku samaa sukua – ja myrkyllinen ja hyvin vaikea saada kukkapenkistä katoamaan.

Tässä se on, varsinainen pirulainen. Kukapa olisi arvannut. Niin viattoman kaunis.

Keltaiset vihulaiset kiskon nopeaan tahtiin pois pois ja välillä ihailen vieressä seisovaa kitukasvuista hapankirsikkaa. Heti seuraavana arkipäivänä pidämme perinteiset kirsikankukkajuhlat. Hiukkasen myöhässä, koska työt, pääsiäinen ja sää häiritsivät alkukukintaa. Lähimmästä Japaniin viittaavasta ravintolasta mukaan sushit, peitto nurmikolle ja juhlat käyntiin. Kiitämme kauniista kukista, joita olemme saaneet ihailla vuodesta toiseen ja kilistämme syömäpuikoilla.

Kerran keväässä kokoonnumme kirsikan viereen lounaalle.
Puu valkoisessa asussaan.

Tuskin japanilaiset eväät ovat sulaneet, kun vaihdamme eurooppalaiseen ja sveitsiläiseen. Viulunrakentajan kanssa oli sovittu fonduetreffit jo viime vuoden lopulle. Tytär oli käynyt ikuistamassa paperille ateljeesta ja kodista yksityikohtia ja projektin päättymistä piti juhlia. Tämänkin tapaamisen järjestämistä häritsivät monet menot ja juhlat. Illalla on niin lämmin, että istumme vanhan myllyn terassilla. Koira käpertyy tyttären jalkoihin, kissa pinkaisee sisälle nauttimaan rauhastaan. Naapurin poika huutelee tervehdyksensä yläkerran ikkunasta. Viulunrakentajan lampaat määkivät ja meidän pihalla ruukussa alunperin kasvanut koivu on kasvanut jo puun mittaan terassin läheisyydessä.

Sisällä joudun hommiin. Olen kuulemma luvannut fonduen hämmentäjäksi. Kuumottava paikka; en ole koskaan tehnyt fonduetä sveitsiläisille. Pärjään kuitenkin hyvin, en polta massaa pohjaan. Joka puolella taloa on marimekkoa. Keittiössä peltipurkeissa koiran snäkkejä, naulakoissa roikkuu kuppeja, patahanska, tarjottimet; kaikki samaa. Mainitsen siitä isännälle ja hän esittelee myös mustaruskearaitaiset marisukkansa.

Nyt on keskiviikko. Illalla syöty fondue lämmittää vatsaa vieläkin. Tänään ei ole tiedossa juhlia, mutta kukkeus ulkona jatkuu ja juhlaruokiin on vielä jääkaapissa aineksia. Hetken hengähdys ja kohtahan voimme avata simapullot.

Siinä ne roikkuvat, Marimekon kupit. Yksi on tisipöydällä.
Vasemmalla viulunrakentaja ateljeensa 50-vuotisjuhlaessussa. Perhe oikealla. Myös Marimekon kannattajia. Pikkuikkunasta saattaa huomata pienet kasvot.
Tähän kuvaan keittiöstä ei osu Marimekon esineitä, mutta sentään Fiskarsin sakset. Ja yksi suomalainen.

En resumen: Abril ha estado lleno de fiestas, mucha comida, sol y la naturaleza floreciendo con unos colores increibles. En el fin de semana celebramos la pascua, tuvimos nuestra propia fiesta del cerezo tradicional y una noche de fondue con el constructor de violines. Ahora podemos respirar un par de días hondo y ahorita ya es mayo – y el asunto sigue.

Kurzgesagt: April ist dieses Jahr Fest pur. Viel Essen, Sonne, die Frühlingsblumen mit wahnsinnig schönen Farben. Am Wochenende Ostern, dann unser eigenes traditionelles Kirschblüten Fest, fondue auf der Terrasse vom Geigenbauer. Jetzt einige Tagen durchatmen und dann gehts weiter im Mai.

Advertisements

Kylässä Pohjois-Koreassa

Kirja saatu Atena Kustannukselta

Oletko koskaan käynyt Pohjois-Koreassa? En minäkään, eikä lähitulevaisuuden matkasuunnitelmissa ole minkäänlaista viittaa siitä, että sinne haikailisin. Mutta tämä kummallinen, sulkeutunut ja ydinaseita henkivakuutuksenaan käyttävä maa kiinnostaa. Jo itsessään, mutta myös siksi että johtaja Kim Jong Un ja minä olemme asuneet yhtä aikaa Sveitsissä.

Kim Jong Un kävi koulua Bernin lähistöllä ja olen usein miettinyt, eikö ihmiseen, joka on viettänyt täällä lapsuusvuosiaan tarttunut yhtään sveitsiläisiä tai eurooppalaisia arvoja tai moraalikäsitteitä. Koko Pohjois-Korea on käsittämätön. Onneksi entinen kolleegani YLE:n ulkomaantoimituksesta, Mika Mäkeläinen, on avannut näkemäänsä ja kirjoittanut maasta kirjan.

Mäkeläinen ja kaksi uutta parasta ystävää, jotka pysyvät kintereillä koko Pohjois-Korean vierailun ajan.

En tiedä miksi kuvittelin tarttuvani teokseen, joka olisi tunnelmaltaan harmaata maailmanpolitiikkaa ja raskasta paraatia. Luultavimmin teemansa vuoksi. Jos Pohjois-Korea jotain maailmalle uutisissa antaa, niin uhkaa, ilottomuutta, turhia neuvotteluja, massojen voimaa ja painavaa pelkoa. Mutta Mikä Mäkeläisen ja hänen kertojanlahjansa tuntien olisi pitänyt tietää toisin. Kirja on erittäin luettava, sujuvan hauskasti kirjoitettu, viihdyttäväkin ja erityisesti äärettömän mielenkiintoinen.

Mäkeläinen on usein tarttunut aiheisiin, jotka ovat meille tuntemattomia ja matkustanut paikkohin, jonne harvat pääsevät. Kimlandia kirjassaan hän raottaa Pohjois-Korean todellisuutta ja pääsee myös kaikista rajoituksista ja kielloista huolimatta tutustumaan kansalaisten arkea koskettaviin asioihin. Hän kokeilee nettiä, jonka sivustoilla ei pääse pitkällekään, vaihtaa valuuttaa Pohjois-Korean woneihin, käy kaupassa ja huomaa luksustuotteita, joita ei kansainvälisten pakotteiden vuoksi pitäisi hyllyiltä löytyä ja vierailee kodissa, jossa katsotaan kiellettyjä eteläkorealaisia ohjelmia muistitikulta.

Pohjois-Korea paketissa. (kuva: Visa Mäkeläinen)

Luen läppäriltä, mikä on ainut asia, joka kirjassa ärsyttää. Eikä se ole tietenkään tekijänsä syytä. Sählään sivujen kanssa ja luen muutamia uudelleen, mutta käyn myös välillä netissä etsimässä mieleeni juolahtavasta asiasta tietoa. Mietin samalla omaa asemaani, sitä että saan lukea mitä haluan, surffailla rajattomasti, kirjoittaa mitä sylki suuhun tuo, matkustaa, elää vapaasti ja kuinka etuoikeutettu olen. Ja kuinka paljon voimavaroja maassa, kuten Pohjois-Korea, käytetään propagandaan, kyttäämiseen ja raportointiin, kuinka kansalaiset on valjastettu palvelemaan johtonsa tarkoituksia ja kuinka se kaikki porskuttaa eteenpäin ilman, että kukaan voi tehdä asialle mitään. Kirjassa spekuloidaan, mikä voisi saada aikaan Pohjois-Korean romahtamisen ja toisi mukanaan muutoksen. Mistään esitellyistä vaihtoehdoista ei ole merkkejä. Ainakaan vielä.

En ole nähnyt kaikkia Mäkeläisen raportteja Pohjois-Koreasta, mutta sosiaalisen median kautta olen jyvällä useastakin kirjassa kerrotusta tapahtumasta. Silti kirjan sivuilta löytyy aina uusia merkillisiä yksityiskohtia poliisivaltion kiemuroista. Sen lisäksi, että Mäkeläinen rikastuttaa mielikuvaa Pohjois-Koreasta, hän myös muuttaa käsityksiä. Maa ei ole niin suljettu kuin olen ymmärtänyt. Ulkomaalaiset, turistitkin, pääsevät kyllä rajan yli ja ovat valuuttavirran vuoksi toivottujakin, kunhan hyväksyvät rajoitukset. Sen sijaan pohjoiskorealaiset itse eivät pääse rajojen ulkopuolelle tai saa ottaa yhteyttä ulkomaille, oli se sitten kirjeitse, netin kautta tai puhelimitse.

Mika Mäkeläinen juttukeikalla.

Mutta kun on kieltoja, on myös kiertäjiä. Salakauppa ja sivubisnekset kukoistavat ja markkinatalouden käärme on luikerrellut yhteiskuntaan. Oikean ja väärän käsitteet ovat pohjoiskorealaisessa todellisuudessa elävälle aivan jotain muuta kuin eurooppalaisessa hyvinvointivaltiossa. Samoin se, mikä on laillista – tai pohjoiskorealaista arkipäivää värittävä kysymys: mistä on lupa kertoa ilman rangaistusta. Kansalaiset perehdytetään Juche-ideologiaan pienestä pitäen. Kaikki, kodin puhtaudesta ja töiden hoitamisesta lähtien tähtää maan johtajan ehdottomaan kunnioitukseen. Ja jo pienokaiset opetetaan arvioimaan itsekriittisesti, kuinka uskollisia he omasta mielestään ovat onnistuneet olemaan.

Toimittajalle tiedonsaanti on hankalaa, on “sumua ja sumutusta”. Maan pimeästä puolesta, kuten vankileireistä ja niiden olosuhteista, voidaan vain aavistella. Mäkeläinen on koonnut kirjansa teemoista, joista maa haluaisi myös vaieta: markkinatalouden vakiintumisesta, ulkomaisen viihteen ja tiedon leviämisestä sekä poliisivaltiokehityksestä. Mukana on myös vaikuttavia anekdootteja toimittajan työn esteistä ja riskeistä. Sananvapauden toteuttaminen ei maailmalla ole ole vaaratonta.

Kuvat Mika Mäkeläisen omasta albumista.

En resumen: Mi collega de las noticias de television Mika Mäkeläinen ha escrito un libro fascinante del Corea del Norte, de los temas grandes, pero también de la gente y de su vida entre semana. Los ciudadanos del país cerrado viven su realidad sin tener contactos permitidos con el mundo. Nosótros que tenémos la libertad de expreción, podémos elegir donde viajamos, que hacemos y como vivímos, pensemos y apreciemos eso. Espero, que el libro lo públiquen pronto en varios idiomas.

Kurzgesagt: Mein Kollege im YLE hat ein faszinierendes Buch über Nordkorea geschrieben, über die grossen Themen, aber auch über den Alltag. Die Bürger leben eingeschlossen ohne erlaubten Kontakte zum anderen Ländern. Wir haben Meinungs- und Pressefreiheit, dürfen leben wie und wo wir wollen, reisen wann und wohin wir wollen, sollten daran denken und schätzen. Ich hoffe das Buch wird bald in mehreren Sprachen auch publiziert.

Sarjakuvaa ja kuvasarjaa kuplilla sekä ilman

Sattui niin, että samalle päivälle osui monta asiaa. Ei mikään ihme, eikä taatusti uusi asia, mutta sen sijaan, että olisimme yrittäneet jättää jotain väliin, lisäsimme siihen vielä yhden: Luzernin sarjakuvafestivaali Fumetton.

Festarista on tullut perheen keväinen roadtrip; matkalla ihastelemme kukassa olevia hedelmäpuita, perillä syödään auringossa, maistellaan jäätelöitä, katsellaan kaupunkia, joka on tunnelmaltaan erilainen kuin suurempi ja kiireisempi Zürich, ja käydään tietty katsomassa sarjakuvanäyttelyitä.

En ole mikään sarjakuvafani, friikistä puhumattakaan, mutta kunnioitan ja tutkin kiinnostuksella piirrettyä viivaa ja erilaisia tekniikoita. Aku Ankan ja Asterixin jälkeen perehdyttäjäni lienee ollut opiskeluaikana kaimani Liisa A. Tietomäärä tuskin kasvoi, mutta koukku lajiin jäi kytemään. Ja kasvaahan kotonani tytär, jolla on taiteellista silmää sekä taitoa.

Keiichi Tanaami mukavassa nurkassa. Keiichi Tanaami in a comfortable corner.

Osuimme aamupäivän ensimmäisessä näyttelyssä suoraan avajaisiin. Japanista oli paikalle saapunut Keiichi Tanaami perässään kuvausryhmä ja valokuvaajat. Mies parkkeerasi joukkueineen kulmaan, jonne yleisö tuskin näki. Eikä suostunut liikkumaan siitä mihinkään. -38 syntynyt sarjakuvataiteilija oli selvästikin tietoinen asemastaan ja arvostaan. Pinkiksi ja keltaisiksi maalatuilla seinillä oli aikamoinen sekoitus amerikkalaista sarjakuvaa ja psykedeliaa. Ulkona mietin mitä oikein näin, enkä ollut siitä ihan varma. Aika tömäkkä ja herättävä näyttely joka tapauksessa. Ei ihme, että myös Adidas on löytänyt Keiichi Tanaamin. Väriä löytyy joka suuntaan.

Jos tällä oli joku viesti, se jäi minulle avautumatta./The message was a bit unclear for me.
Aamutuimaan aika pirtsakka näyttelytila. / Nice colors!
Taisin pitää tilasta enemmän kuin kuvista. /The space was great!
Muhkeus kaupungin takana on Pilatus./ The mountain behind is obviously Pilatus.
Luzernin rajumpaa puolta. /They also can be tough here in Luzern.

Luzernin vanha osa kaupunkia on, no, niin vanhaa, vuoret mahtavia ja valkoisia. Sarjakuvan avantgardistinen ja kaikkea sovinnaista rikkova maailma tuntuu kaupungissa vieläkin korostuneemmalta. Ehkä siksi Luzern on hyvä paikka festivaalille. Ei tule ähkyä, kun piirrettyjen kuvien lomassa katsele alppeja ja järvimaisemaa. Monta sataa vuotisten talojen välissä historia törmää sarjakuvaväkeen ja muistuttaa olemassaolostaan.

Kaikkea sekaisin, uutta, vanhaa, maalausta, piirrustusta. /A mixture of everything: old, new, painting, drawing.
Taiteilijat itse kauppaamassa tuotteitaan./The artists themselves selling their products.
Tämmöinenkin löytyi. Ikkunalaudalta. / Found this.
Löydätkö kuvasta sarjakuvataiteilijan? /Can you find a comic artist?
Niin että mihin sitä tarttuisi? / What should I get??

Fumeton kilpailun teema oli pyörä ja pyöräily. Sopivasti kohdalle osui eräällä kujalla Suomen ja Sveitsin lipuilla varustettu menopeli.

Suomi ja Sveitsi limittäin. / Finland-Switzerland friendship bike. The theme of the Fumetto competition. The bike, I mean, and riding a bike.
This was one of my favorites, from a young artist, Olivia Klemm 10 years old.
Maeva Rubli´s work was also different to the others. Nice technique.
Eleonore Zschau told with her work about the women´s problems to ride a bike. Insults, assaults, abusive police control is not unusual .

Toinen tapaaminen sarjakuvapiirtäjän kanssa oli viimeisessä näyttelyssä, jonne melkein emme poikenneet, sillä päivä oli jo edennyt pitkälle ja jaloissa painoivat monet kilometrit, silmissä vilisi kuvia ja keskittymiskyky veteli viimeisiään. Mutta intialainen graafinen romaani veti silti puoleensa. En tiedä siitäkään mitään, mutta aavistelin sitä hyvin koristeelliseksi. Yllätykseksi se oli ehkä radikaalimpaa kuin mikään muu näkemämme. Raakaa, rohkeaa ja kokeilevaa.

Kansainvälisesti tunnettu graafinen suunnittelija, sarjakuvapiirtäjä ja kuvittaja Orjit Sen kertoi kiireettömästi ja lempeästi töistään. Hän oli ikuistanut sanojensa mukaan Intian ainoan markkinapaikan, jossa myydään portugalilaistyyppisiä leipomotuotteita. Ei pelkästään sen erityisyyden vuoksi, vaan myös siksi, että paikka ollaan jyräämässä ostoskeskuksen tieltä. Hän halusi dokumentoida murusen historiaa.

Viimeistä viedään, vielä yksi näyttely. /There´s still on exposition to go.
Orjit Sen työnsä äärellä. /Orjit Sen from India telling about his work.

En resumen: Fuimos para variar a Luzern y al festival de caricaturas. Vea las fotos!

Kurzgesagt: Wir waren schon wieder in Luzern und in Fumetto. Schau mal die Fotos!

85 km lempimausteen perässä

Kun tekemisten listalla riittää ruksattavaa, unohtuu välillä joku ihan pieni, mutta elintärkeä asia. Se pikkuriikkinen, jota ilman kaikki tuntuu laimeammalta, joka syventää hetkeksi otsan ryppyjä ja jonka vuoksi kömmähdys pääsee ulos puhahduksena. Meillä se on Salsa Lizano.

Ääh, vuoret on usvan peitossa. / There they are, the mountains. You just can´t see them…

Kaikki costaricalaiset tietävät mistä on kyse. Se on sikäläinen Turun sinappi, ei sillä että se olisi sinappia lainkaan. Salsa Lizano tekee ruuasta costaricalaisen makuista. Ja vaikka monet väittävät englantilaisen serkun, Worcesterin, toimivan yhtälailla, on se yhtä laiha lohdutus kuin Ruotsissa tehty Turun sinappi.

Ennen Salza Lizanoa sai paristakin kaupasta Zürichistä, enää sitä löytyy Sveitsistä vain 85 kilometrin päästä St Gallenin kaupungista. Ja koska keväälle osuu syntymäpäiviä ja muita juhlapäiviä, jolloin meillä lirautetaan tätä kyseistä kastiketta papuruokiin ja marinadeihin, ei reissua voinut enää lykätä.

Chilisoossia? Muuta latinalaisamerikkalaista mausteta elämään? Täältä piisaa./ Need a hot sauce? Some Latin American taste to your life? This is the place.

Päivä oli kevään upeimpia, aurinko porotti jo lähes kuumasti. El Sabor meksikolainen pikkukauppa oli selvästikin herännyt eloon. Asiakkaita oli tulossa, sisällä ja menossa. “Te haette Salsa Lizanoa, eikö niin?” muisti omistajapariskunta. Tyhjensimme hyllystä kaikki saatavilla olevat pullot, neljä kappaletta. “Meiltä löytyisi vielä costaricalaista oluttakin. Ja chayotes. Miten olisi?” Ja meillehän kävi kaikki. Chayotea muuten myytiin aikanaan Stockmannilla vihannespäärynän nimellä. Ja päärynäähän se muistuttaa. Nyt sille tarjotaan nimeä kajottikurpitsa.

Monenmoista myrkkyä. / Very dangerous stuff.
Pienestä kaupasta löytyy myös kirjahylly. / You can also inform yourself in this place.

Chayotet takapaksissa mies alkoi puhua siitä, kuinka lounaaksi olisi niistä tehtyä höystettä. Vatsassani kurni kuitenkin jo nyt ja aloimme pyöriä keskustassa etsien parkkipaikkaa. Olin matkalla tehnyt taustatyötä hyvän kahvilan löytämiseksi, sen verran olisi aikaa pysähtyä kaupungissa.

Olimme näet vannoneet, että seuraavalle salsanhakureissulle lähtisimme ajan kanssa, nauttisimme auringosta, vanhan kaupungin kauniista kaduista, kenties pienestä kävelystä kukkulalla, piipahduksesta maailmankuulussa keskiaikaisessa kirjastossa.

Ylistetty kahvila löytyi nuhruisena kaupungin ytimen ulkopuolelta, eikä parkkipaikkoja missään, terassista puhumattakaan. Pyörsimme ympäri, hyvästä keittiöstä viis, suuntasimme kohti kävelykatuja, missasimme seuraavan mahdollisuuden kääntyä parkkitaloon ja totesimme että aikataulu pettää. Oli pakko unohtaa nähtävyydet ja kahvikin. Moottoritielle ja kohti Zürichiä.

Tässä on St Gallen tiivistettynä. Enempään ei ollut aikaa.

Murisin itsekseni, sillä nälkä oli tässä vaiheessa karmea. Yleensä kassissa on aina jotain evästä, nyt sieltä löytyi vain tummaa karamellisuklaata, jota aina himoitsen. Ja nyt vastenhakoisesti mutustin. Mies oli ostanut kaksi vaaleaa sämpylää. Kuiva leipä tarttui kurkkuun. Hikoilin ja olin aina vain nälkäisempi.

Vajaa puolitoista tuntia myöhemmin räpsin kotipihalla vauhdilla kuvia reissun saaliista, suhteellisen hyviä, mielestäni. Oli pakko päästä nopeasti keittiöön syömään paniikkipalaa ja käydä tekemään ruokaa. Myöhemmin huomasin, että niissä parhaissakin kuvissa oli tolppa keskellä, aurinko syönyt värit ja maiseman kulmassa talo.

Siinä ne on. Litran pullot salsaa ja mikä-niiden-nimi-suomeksi-onkaan. – Kajottikurpitsoita, siis. / Salsa Lizano and chayotes. Our favorites.

Kiitin mielessäni suomalaisia, jotka järjestävät Zürichissä kevät- ja joulutoreja, joilta saa kätevästi ja läheltä haettua kaikkia ulkosuomalaisen lempimakuja. Ilmankin pärjää, tottahan toki. Mutta sinapit, mämmit, ruisleivät ja suomisuklaat ovat harvoin nautittuna mukavaa luksusta.

Entä St Gallen? Olen tehnyt kaupunkiin yhden vähän perusteellisemman reissun ja monta hätäistä. Kun Salsa Lizano -pullot ovat tyhjiä on jälleen aika lähteä matkaan. Silloin lienee alkusyksy. Jottei hektinen ajo sinne ja tänne toistuisi, merkkaan jo nyt kalenteriin alustavia retkipäiviä. Hyvästä kahvipaikasta otan vastaan ehdotuksia.

Aurinkoa ja costaricalaista olutta; melkein tropiikki. /Ok, we also got some costarrican bier.

En resumen: Cuando hace falta Salza Lizano, hay que ir hasta donde sea. En este caso a St Gallen, 85 km de Zürich. El Sabor es por el momento el único lugar que ofrece ayuda en esta situación crítica. Porque salsa ingelsa no nos parece y tampoco frijoles o gallo pinto sin sabor. Este viaje nos resultó loco, con demasiada prisa y sin cafecito en el camino. La próxima vez o sea después de usar las 4 botellas que conseguimos, todas de la tienda, vamos a volver a St Gallen. Con tranquilidad.

Kurzgesagt: Wie weit bist du bereit zu fahren um dein Lieblingsgewürz zu kriegen? 85 km nach St Gallen und zurück scheint noch nicht zu weit sein für eine halb-costarricanische Familie. Ohne Salsa Lizano vom El Sabor schmecken die Bohnengerichte oder Marinaden nicht dasselbe. Und wir würden das nochmals machen – aber mit mehr Zeit in der Stadt zu spazieren und Kaffeetrinken.

%d bloggers like this: