Hellepaussi

Hellepaussi

Heräsin ihanaan aamuun – pilviä! Miten hyvältä tuntuu viileämpi aamu, ulkona yli kymmenen astetta vähemmän ja sisällä, no asteen verran.

Viikonloppuna mittari pyyhki punaisella, näillä seuduin kai jossain 35 asteessa. Nyt istuin rauhassa lehteilemässä aamun uutisia, siemailen kahvia, enkä tunne tarvetta mennä enää ikinä minnekään.

Helteellä on kaksi mahdollisuutta, joko pysytellä järvessä tai nousta pariin tuhanteen metriin vuorille. Mietin viikonloppuna jälkimmäistä, mutta koska otsoniluvut olivat nekin korkeat ja autossa istuminen on kuumassa ja ruuhkassa karmeaa, päätin jäädä istumaan pimeään kotiin. Ikkunat kiinni, verhot kiinni, luukut kiinni.

Naputtelin rästijuttuja kokoon, siivosin vessan, luin lehtiä. Tein kyllä ihmiskokeen, kävin kaupassa jalan. Otin reissusta kuvan todisteeksi ja ruusut osuivat korvan taa. Vielä tällä hetkellä kännykän kamera jaksoi ottaa kokonaisia kuvia.

Kadut olivat tyhjät, torillakin vaimeaa. Mäen jälkeen kaupan viileys tuntui ihanalta. Myös niistä sadasta muusta, jotka ovat ostoksilla. Puoli kylää on paennut kylmäaltaiden äärelle.

Kuumimpana hellepäivänä selviää, ettei kännykkääni ole tarkoitettu näihin olosuhteisiin. Se kuumenee kaikista toiminnoista ja saan otettua vain puolikkaita kuvia – ja ruutu pimenee. En halua luopua vanhasta toimivasta, tähänhän saa tilattua uuden akun. Niitä löytyy Zürichistä kolme. “Otetaanko kaikki?” kysyy Aldo. Nauran – ja kadun hetkeä myöhemmin. Ehkä luuri kestää vielä pidempään kuin uusi akku. Ehkä elokuun kuumassa tarvitsen seuraavan.

Zürichinjärven rantakadulla eletään kuin Floridassa, porukkaa suihkaa uikkareissa tai kylpytakki auki lepattaen, pyyhe olkapäillä kohti vihreää viileää. Varjot on kysyttyjä ja vedessä yllättäin tilaa. Rantojen uimalat sen sijaan ovat ihmismassoja, tungosta. Niissä on palveluja, suihkut ja syötävää.

Eräänä kuuman päivän aamuna (tulihan se kuuma selväksi?) olin sitä mieltä, että jos olen käynyt lenkillä Costa Ricassa rannalla, se onnistuu myös Zürichissä. Tosin Tyynellämerellä jolkottelin aamukuudelta, nyt kello oli jo puoli yksitoista. Läiskin aurinkorasvaa ja katua pitkin metsään. Kanjonissa kulkevaa jokivartta oli ihana kulkea, juoksusta oltiin aika kaukana, mutta väliäkö sillä. Täällä olivat kai ne loput zürichiläiset. Varjossa, matalassa joen lirussa asteli kiveltä veteen ja taas kivelle vanhempia lapsineen, nuotiopaikoilla leiskui tuli ja ylempänä pikkuruisen järven vieressä niityllä oli sama meininki.

Ylimmässä pisteessä vilja- ja heinäpeltojen keskellä auringossa sen sijaan ei ollut ketään. Aika nopeasti ymmärsin miksi. Ilma ei liikkunut ja kuumuus musersi. Pää ei ollut vielä niin paistunut, etteikö se olisi osannut muistuttaa järven viileydestä. Siispä suoraa tietä alas veteen.

Puolivälin jälkeen vesipullo oli tyhjä, jano karmea. Oli kurvattava lähimmälle lähteelle, mistä kertyi lisäkilometrejä. Mutta vesitankkauksen jälkeen oli hyvä.

Järven laineissa kelluessa vielä parempi. Sen sijaan nousu mäkeä ylös kotiin karmea. Paljasjaloin kävely oli vielä siedettävää järven tasolla, mutta mitä ylemmäs mentiin, sitä kuumempi oli asvaltti. Juoksin kantapäillä viimeiset metrit ja melkein talon portilla oli pakko vetää hätäisesti kengät jalkaan. Ei enää senttiäkään asvaltilla tai edes kivilaatoilla. Sain poltettua jalkapohjat niin, että ne olivat arat vielä seuraavanakin päivänä.

Illalla huomasin, että tilanne olkapäissä ja yläselässä oli toinen kuin olin kuvitellut. Läähmin paksun kerroksen viilentävää rasvaa. Hihaton lenkkipaita oli siis huono idea, voiteista huolimatta.

Nyt ikkunat ovat levällään, ovet myös. Kuulen sateen ropinan. Tunnen kuinka ajatus kirkastuu ja toivon ihmettä, joka elvyttäisi puhelimen. Jos on asiaa, lähetä minulle sähköpostia.

Mie.
Me.

Ei ole terassilla kahvittelijoita.
No coffeedrinkers at the terrasse.
Monenlaista vihreää. Melkein keltaista.
Different greens, almost yellow.
Joutsenpariskunta oli liikkeellä poikasineen. A swan family was on the way with its offspring.
Auringonlasku kuin Saharasta.
A sunset like in Sahara.
Liljat tykkää kuumasta.
These lilies don´t mind the heat.
Putouksen äärellä on raikasta.
Refreshing by the waterfall.

Kristallikaupoilla paratiisissa

Kristallikaupoilla paratiisissa

Amsteg on siinä, missä Sveitsin läpi ajettaessa liikenne usein sakkaa. Laakso kapenee tunnelia kohti ja pienet kylät ovat moottoritiesiltojen katveessa. Mietin sitä, millaista täällä oli ennen isoja väyliä ja jatkuvaa, jyräväävää liikennettä.

Pohdinnan keskeytti nopeasti nykyisyys, joka osoittautui solmuiseksi ja riitaiseksi. Amstegin rampin jälkeen oltiin joka suuntaan suihkaavien liittymien ja teiden keskellä, eikä gps auttanut. Köysiradan osoite oli kylän pääkatu, mutta ohiajamamme viitta oli ennen kylää. Hätäisesti kiljahtelin, kun mies aikoi kääntyä ympäri – takaisin moottoritielle. Ei sinne ainakaan, ihan minne tahansa muualle. Epämääräisen kiemurtelun jälkeen ajettiin eteenpäin.

Seuraavassa kyltissä oli myös Arnisee ja kuplahissin kuva. Oikea suunta, ajattelin. Kun Amstegin kylä oli ohitettu, tie kiemurteli kapeana kallion viertä, olin valmis u-käännökseen. Takaisin lähtöpisteeseen.

Kipakan väittelyn jälkeen käännyttiin vasemmalle ensimmäiseltä hissikyltiltä ja päädyttiin lopulta sinne minne piti, hissin parkkipaikalle. Tietä ei tunne mikään kartta tai gps, eikä se todellakaan ole kylän pääkatu.

Hissillä kukaan ei enää muistanut hankalaa alkua, sillä olimme nousemassa ilmoihin mitä ilmeisimmin lelulla. Painoin vihreää nappia ja tiedotin ylös, että meitä olisi kolme tulossa. Ahtaaseen hissiin mahtui neljä, matkatavarat eli reput laitettiinn sen ulkopuolelle sivulootaan. Pohdin kestävätkö vesipullot taskuissa, vaellussauvat repussa. Kulkuväline oli niin nafti, että istumme todellakin kuin sillit suolassa. Seisomaan tuskin olisimme pystyneet. Penkeillä oli lämmikkeet kankun alle. Viehättävää.

Hisseissä en yleensä kärsi korkeudesta, mutta jotenkin olo tuntui pieneltä tässä heilahtelevassa mikrokabiinissa jyrkänteen vieressä.

Laakson ahtaus, liikenne ja muu tuska oli ylhäällä yhtä kaukana kuin kuu maasta. Olimme rantautuneet tai siis lipuneet paratiisiin. Värit olivat kirkkaammat, vallitsi rauha ja kiireettömyys. Meitä ennen matkustaneet istuivat jo mökin terassilla olusilla ja vilkuttivat.

Jäätiin suoraan aseman vieressä olevalle kristallilaatikolle. Tytär hamusi useita, minä löysin oman ja mielestäni parhaan, parin-kolmen sentin kantikkaan kristallin, josta maksoin frangin laatikkoon ja tulin onnelliseksi.

Aarre taskussa katseltiin alkukesän kukkaniittyjä ja tallattiin eteenpäin. Olisin voinut jäädä tähän ja olla täysin tyytyväinen retkeen.

Koska porukassa oli kaksi lenkkari-ihmistä ja yksi korona-keuhkoinen, oli itse patikka kevyt ja alas viettävä. Sitäpaitsi ylempänä on vielä paikoittain lunta. Näillä varustuksilla ja voimilla ei lähdetty liukastelemaan; tänään oli kyse vain ihanasta kesäpäivästä.

Kuljimme Arniseen ohi, metsien ja niittyjen poikki, toisinaan kedolla hädin tuskin seurattavaa polkua, kukat polvia kutkutellen, ohi meitä nihkeästi tiiravien lehmien, heinää niittävien urilaisten. Honigbergin Sanna kertoi, että Urin kantonissa eletään vielä suht samalla lailla kuin vuosikymmeniä sitten. Siksi ehkä tämä levollisuus.

Ostimme alppiperheen itsepalvelukojusta paketin juustoa, vaikka epäilin sen paistuvan repussa. Kuusi ja puoli frangia, sen verran pudottelin kolikoita metalliseen latikkoon kimpaleesta ohittamiemme lehmien maidosta tehdystä juustosta.

Kukkakehdossa kuhisi, ruskeita selkiä liikahteli, välillä heilahti häntä, toisinaan ylös katsahti sarvipää suussa nippu heinää ja kukkia. Alkukesän huuma oli selvästikin vienyt mukanaan nämä lehmät. Ne olivat onnellisia hamuamastaan keltasinisestä kukkavalikoimasta.

Gurtnellen kylässä polku oli kadota, mutta se löytyi lopulta kirkon sivusta, talojen välistä. Hetkeä pidemmällä gpx-reitin tilalla oli kaksi taloa. Pihan päässä varttui umpikuja, joten oli seurattava alaspäin mutkittelevaa autotietä ja siltä poikkeavia alkuperäistä alempana kulkevia patikkapolkuja.

Gurtnellen Wileristä oli paluu bussilla takaisin Arniseen hissin luo lähtöpisteeseen. Mielikuvissani istahtaisimme sitä ennen aurinkoon kahville ja muhkealle jäätelöannokselle. Kylässä ei ollut mitään auki olevaa kahvilaa, vain hotellin tyhjä ja ankea parin pöydän terassi, maisemat rautatien suojavallille.

Pysäkin läheltä löytyi pieni kyläkauppa, jonka tiskin takana roikkui kuivamakkaroita narulla ja ikkunaa koristivat paikalliset piiraat ja mikä tärkeintä, kylmäkaapissa oli jätskiä. Mutta huom, täällä pelaa vain käteinen, “Sveitsin frangi”, totesi myyjä. Ei kortti, ei sovellukset. Sveitsiläiset setelit ja kolikot.

Kuplahissi Arniseelle. Matkatavarat kulkevat ulkopuolella.
Arnisee gondola. Luggage travels outside.
Laaksoa halkoo moottoritie
There´s a highway passing the valley.
Kristalleja kaupan!
Crystals to purchase.
Minkä ottais?
Which one?
Tänne voisin jäädä. Taustalla hissiasema.
I could stay here. On the background the liftstation.
Vihreää ja kukkia!
Green and flowers!
On se järvikin ihan nätti.
The Arnilake is also pretty.
Ylempää kulkee myös reitti Gurtnelliin, mutta sinne seuraavalla kerralla.
There´s also a higher path to Gurtnellen, but that´s for next time.
Matkalla samat huiput, mutta maisemat muuttuvat korkeuden mukaan.
The same peaks but the view is different depending of the altitude.
Mun aarre.
My precious.
Äiti ja lapsi.
Mom and the child.
Onnellinen lehmä.
Happy cow.
Orvokkeja kallion kupeessa.
Violets by the rock.
Kukkakedon läpi. Passing the flowerfield.
Gurtnellen kylä.
The hamlet of Gurtnellen.
Gurtnellen Wilerissä eletään monessa tasossa: joella kalastaja, ylempänä kylää, päällä moottoritie.
In Gurtnellen Wiler there´s life in different levels: by the river there´s a fisher, on the next level the village and higher up the highway.
Amstegissa hissiasemalle vie joen ylittävä kävelysilta.
In Amsteg there´s a small bridge over the river to the gondolastation.
Matkalla vielä kuppi kahvia Urnerseellä. A cup of coffee on the way by the lake Uri.

En resumen: Pasando Suiza uno ni se da cuenta, que de Amsteg para arriba hay un paraiso.

Kurzgesagt: Wenn man richtung Süden in der Schweiz fährt, merkt man vielleicht gar nicht, dass es oberhalb vom Amsteg ein Paradies gibt.

Ihan pihalla

Ihan pihalla

Toukokuun parasta ovat olleet ulkoaamupalat. Niitä tässä mietin, kun istun sisällä ja viime viikon 30 asteesta on jäljellä 15.

Se hyvä puoli kosteassa ja viileämmässä on, että tuli tehtyä pihahommia. Kesä pörähti käyntiin niin vauhdilla, että kukkakalenterissani kääntyi sivu muutaman päivän välein: lumikellosta krookukseen, krookuksesta kirsikankukkaan, kirsikankukasta magnolian kautta omenankukkaan, omenankukasta – okei, nyt meni muisti. Joka tapauksessa puutarhaunikot tuli ja meni vauhdilla; onneksi pelloilla yhä kukitaan. Ja pionit ovat nyt parhaimmillaan. Se kesän paras, laventeli, jota kuljen haistelemassa istutukselta toiselle, on puolestaan aloittelemassa.

Kysyn vain, että mitä jää heinäkuulle, kun kaikki ihanuudet on jo nähty? Vai onko tämä vain alkukesän huumaa, jonka runsauden jälkeen ihminen ei enää jaksa reagoida luonnon kukkeuteen?

Koska mullan kapsutus on väsyttävää, pitää välillä tehdä muutakin (saan tämän kuulostamaan siltä, kuin ahkeroisin puutarhurina tuntikausia. Se on todellisuudessa tunti, puolitoista, sen jälkeen sormet eivät pysty tarraamaan rikkaruohoon, puristusote on mennyttä ja peukalo krampissa). Siispä pyörällä mäkeä ylös niitä unikoita tarkastamaan.

Viljapelto, yleensä spelttiä, kirkkaan oranssinpunaisine läikkineen on hyvä palkinto; ensimmäinen etappi saavutettu, puoliväliin noustu vuorelle. Se että lyhyen jyrkän pätkä yläpäässä on meneillään draama, häiritsee luontoon keskittymistä. Saksalainen pariskunta levittää ympäristöön negatiivista energiaa.

Järkyttävän hengästynyt nainen on lähellä leviämistä työntäessään raskasta sähköpyöräänsä viimeisiä metrejä ja mies seisoo ylempänä arrogantisti kommentoiden. “Älä anna minulle komentoja!” pystyy nainen hengenvedon välissä tiuskaisemaan.

Kohtaamme pariskuntaan vielä toisen kerran. Mies ei anna naisen levähtää hetkeäkään. Epäilemme, että tiet eroavat ennen kuin he pääsevät päämääräänsä.

Ylhäällä Pfannenstielissä on sumeat näkymät. Eväslaatikossa jämiä edellisiltä retkiltä, murusia ja palasia, joita tuskin edes evääksi voi mainostaa.

En uskonut, että tauon jälkeen jaksaisimme tänne asti, sitä paitsi toisen pyörän jarrut on siinä kunnossa, että olisi ehkä ollut parempikin pysyä alempana. Salitreenin muutamat muutokset ovat kuitenkin saaneet enemmän aikaan kuin vuosien uurastus. Nyppylällä oltiin sukkelammin ja kevyemmin kuin koskaan.

Alan miettiä pitempää pyörälenkkiä, sellaista yöpymisten kera. Mille järvelle? Minkä solan yli? Tour de Suisse?

Hyväntekeväisyyspulla marketista ja ekoja sveitsiläisiä mansikoita.
A charity bun from the market and first Swiss strawberries.
Molemmat köynnösruusut, punainen ja keltainen, kukkivat kuin viimeistä päivää.
Both climbing roses, red and yellow, are blooming like crazy!
Nämäkin kukoistavat.
These do blossom too.

Tauon paikka. A break.
Mun lempparit. My favorites.
Vielä nupulla. Still a bud.
Mikä tää on? Näitä oli erikokoisia, parisenttisiäkin ja ne tarttui iholle. What is this?
There were different sizes, even 2 cm long, and they got stuck on the skin.
Ei näitä ehkä evääksi voi kutsua.
This might not be even a snack, but anyway…
Sumuista ja ukkostavaa on.
Some foggy views; a thunderstorm coming up.

En resumen: Trabajo de jardín obligatorio de la epoca, una vuelta en bici, muchos chubascos. Nada más esta vez.

Kurzgesagt: Gartenarbeit, Velotour, Gewitter und Schauer. Das ist alles dieses Mal.

Villejä alppikrookuksia, joka puolella!

Villejä alppikrookuksia, joka puolella!

Siinä jäivät viherä alppijärvi ja vuorenhuiput kukkien varjoon, kun löysin villit krookukset.

Ehkä jouduin pienen hurmion valtaan, makailin pitkin ketoja nenä valkoisessa kukassa. Ja hidastin matkaa, koska jokainen krookus on ainutlaatuisesti hienossa kohdassa ja muutoinkin upea.

Lilat krookukset, sellaiset suikerolehtiset, kukkivat syksyllä metsissä ja joillakin niityillä, nyt on valkoisten aika vuorilla. Olin elätellyt toivoa kohtaamisesta, mutten rohjennut sanoa sitä ääneen. Vähän sama kuin lumen kanssa, tosin päinvastaisesti. Matkaan lähdetään lallatellen mielikuvissa kesäpolut ja sitten ollaan reittä myöten hangessa.

Matkalla vähän liikennettä, mitä nyt muutama lehmä.
The traffic was light, just a couple cows on the road.

Rentukat loistaa. Marsh Marigolds were glowing.

Sämtiserseelle Appenzellissä vievä tie nousi jykevästi kuten asiaan kuuluu, puhtoisena ja tyhjänä. Sivupoluille ei ollut asiaa -lunta- mutta sen olin työstänyt jo etukäteen; tänään noustiin huoltotietä, onhan meneillään rospuuttokausi.

Kahvipaussi Sämtisersee. Coffeebrake by Sämtisersee.
Eväs.
Snack.

Järvi on solamaisessa laaksossa ja tuuli puhaltaa lähes aina. Aurinko yritti lämmitellä usvan takaa ja eväitä kuorittiin esille olevinaan kummun suojassa, ainakin pienemmällä viimalla. Kevään kuivuus näkyi kutistuneena alppijärvenä. Rantaa oli metreittäin enemmän kuin tavallisesti.

Eväspuolella oli taas pientä tuhoa, olin huoletta heitellyt keitetyt kananmunat repun pohjalle ja murskanahan se alin oli. Joka tapauksessa syötävissä. Ensi kerralla kaikki sapuskat laatikoihin!

Patikkaporukan energiatasojen tarkastuksen jälkeen päätettiin vielä jatkaa seuraavalle, Fählen- tai Fälenseelle, ihan kuinka haluatte, molempia kirjoitusasuja käytetään. (Itse harrastan taloudellista kirjoittamisen muotoa; mitä vähemmän kirjaimia, sitä parempi.)

Alppikrookuksia.
Alpine Crocus.
Puu kivellä.
A tree on a stone.
Ylempänä riittää vielä paikoittain lunta.
A bit higher there are still some thicker snowlayers.

Ehkä korkeus, ehkä luonnon puhtaus tai alppimaaperä vaikuttavat väreihin, mutta vuorilla ne ovat intensiivisempiä kuin missään. Rentukat ja siellä täällä muutamat leskenlehdet loistivat rannan tuntumassa, seuraavana tulisivat voikukat.

Ja sitten ne krookukset. Olin vähällä ohittaa ne, niin pieniä kukat ovat. Krookussilmän auettua niitä näkyi kaikkialla. Valkoisia pisteitä, kuin pieniä helmiä alppikedolla.

Alppien toisella puolen krookuksista kerätään sahramia. Näistä hennoista yksilöistä tuskin saisi suuremmin satoa, mutta keltainen loisti valkoisten terälehtien keskellä ja kutsui luokseen pörriäisiä, joita ei kylmässä lennellyt lainkaan.

Huhtikuussa kaikki majatalot näillä rinteillä ovat ainakin viikolla kiinni. Fälenseen Gasthausilla oli remppaporukka hommissa ja näytti, ettei paikka ole kyllä vielä pitkään aikaan valmis vastaanottamaan ketään. Järvikin oli jäässä. Vain toisessa päässä oli reunoilta hiukan sulaa ja lohjennut jäälautta. Vieressä uiskenteli pari sorsaa. Ehkä ne pesivät jossain täällä lähellä.

Krookuksia kuin valkoisia helmiä nurmella.
Crocus, like white pearls on the grass.
Fälenseellä ei vielä laineet loisku.
In Fälensee there are no waves yet.
Toivo silti jäiden lähdöstä.
Still some hope, that the ice might melt someday.
Patikkaretkue.
Hikingpals.
Huippu huipun takana.
A peak behind the peak. Twinpeak?!

Takaisin ensimmäisellä järvellä oli jo sellainen olo, että uitettiin jalat jäisessä järvessä. Matalikko oli yhtä sammakonkutua ja joku kututyyppi kuin metri mustaa helminauhaa. Eteenpäin ei tarvinnut kiivetä kallion vuoristopolkua, vaan rantakivikko toimi reittinä, se missä tavallisesti on vettä metrin verran.

Uusia sammakkosukupolvia tulossa.
New generation of frogs coming up.
Sammakkoasioita miettimässä. Thinking of frogstuff. Picture:Maarit Piippo

Oli merkillisen rauhallista, vain linnut raakkuivat ja naksuttelivat järvellä. Puuttuivat retkiporukat, lehmät, vuohet. Paluureitillä olimme lähes yksin.

Kahdeksantoista kilometriä vuorilla nousuineen ja laskuineen on sen verran, että etsiydyttiin perillä Brülisaun ainoaan aukiolevaan majataloon, Rössliin, syömään. Oltiin selvästikin ainoita kylän ulkopuolisia, rekkareiden perusteella ainoita toisesta kantonista ja peräti toisista maista.

Odotukset maalaiskuppilasta eivät olleet mitkään kovin suuret, mutta nuorehkolla isännällä on selvästi korkeat laatukriteerit, ruoka oli kaunista ja maukasta. Appenzeller Chäsmagronen, juustokermamakaronigratiini oli saanut uutta pontta rosmariinista ja vihreä salaatti ei ollutkaan salaatinlehtiä tomaattisuikaleella, vaan mukana oli vaikka mitä, sipulinituja myöten.

Gasthausin isäntä oli tarjoilun lomassa vetänyt ylleen palomiehen vermeet. Perjantai-illan menojen kulminaatio oli selvästi alkamassa; palokunta veti harjoituksia kylän päätiellä.

En resumen: April es un poco temprano para paseitos en los Alpes, pero en Appenzell pudimos subir a dos lagos, a Sämtisersee y Fälensee, que estába todavia cubierto por hielo. Una tranquilidad increible, ya que la epoca del verano todavía no ha empezado. Nos topámos sólo un par de otros grupos en el camino y vacas ni cabras todavía no han llegado. Y un montón de crócus alpinos salvajes.

Kurzgesagt: April ist ein bisschen früh für Wanderungen in den Bergen, aber genau deswegen ist es super ruhig. In Appenzell gab es noch keine Kühe oder Geise, nur einige Wanderer und wir. Und wahnsinnig viele wilde Krokus!

Iltasumu laskeutuu Appenzelliin. The eveninghaze surrounding Appenzell.

Aurinkoa ja juustoa Savogninista

Aurinkoa ja juustoa Savogninista

Täällä ihan mummoina töpöttelen, pohkeiden hapotus ei tunnu laantuvan. On rullattu ja venytelty ja joo, myös ajettu pyörällä mäkeä ja käyty salilla, joten ei ihme ettei palautumista tapahdu.

Kävin hakemassa lihasjumit alamäkipatikasta. Tämä oli ikäänkuin eksentrinen treeni, jossa siis jarrutellaan koko matka. Sitä tarvitsisin etureisille. Tai no niin, saattoi olla myös kyse siitä, että väsytti ihan sikana ja reilut kahdeksan kilometriä puolen kilometrin korkeuserolla kenties kosteassa lumessa ei ollut omiaan houkuttelemaan ihmistä ulos. Oli silti ihan hyvä, sillä Saharan pölyä oli sittenkin vielä ilmassa.

Joten koska oli sunnuntai, lähdettiin sillä mielellä, että nautitaan auringosta, hengitetään korkealla ohutta happea ja tepastellaan uusissa maisemissa.

Savignon lienee viininystäville tuttu. Ja koska viiniin sopii juusto, niin ehkä myös Savognin. Jälkimmäinen on siis kylä itäisessä Sveitsissä Sursésin alueella. Pari tuntia autossa pisti vähän miettimään, mutta herättiiin ajoissa ja oltiin hyvissä ajoin lähtöpisteessä.

Ei ruuhkaa, tilaa parkkeerata, kaksi ihmistä jonossa lippuluukulla ja kuplahissiin käveltiin suoraan sisään. Ylhäällä Somtgantissa raikasi musiikki, konttibaarin pitäjä hymyili ohimeneville järjestellessään systeemejä, aurinko paistoi niin täydellä voimalla, etteivät edes kaikkein vahvimmat aurinkolasit tuntuneet olevan tarpeeksi ja voi sentään niitä lumikenttiä ja huippuja.

Kotona kukkii kaikki, metsissä valkovuokkomättäät, pihalla narsissit, aprikoosi, kevätesikot ja muut. Savogninin kylällä oli lumesta jäljellä vähäiset kinokset reuna-alueilla, ylhäällä parissa tuhannessa metrissä reilu metri kinosta. Erehdyttiin molemmat muutama sentti lanatun polun, ei, vaan varsinaisen straadan viereen ja ensin humpsahti Aldo ja sitten minä. Reittä myöten hangessa.

Eväsleivät ja banaani-kookosmuffinsit oli mukana, mutta kahvi unohtui kotiin. Paussipenkillä tuuli kylmästi, eikä kylmä vesi pullosta auttanut hytinää. Seuraava kyltti Tigiaan oli lupaus aurinkoterassista ja maitokahvista.

En odottanut ihmeitä, sillä liian usein upea näkymä tarkoittaa surkeaa sapuskaa. Höpertyneenä kaikesta ihanuudesta, kimmeltävistä rinteistä ja huumaavasta valkeasta olisin kyllä nyt ottanut laihankin kahvin iloiten vastaan, kunhan se olisi kuumaa. Hetken voisimme istahtaa, oli paikka minkälainen tahansa.

Pikkuisen puumökin terassilla oli leppoisaa, ruskeiksi paahtuneet paikalliset polttelivat vitriinistä löytyviä sikareita ja aika tuntui pysähtyneen. Oltiin tässä. Auringossa rupattelemassa.

Ruokalistalla oli paikallisia herkkuja, lähiruokaa. Mangoldikääryleet, capuns, tunnistin. Eväsleivät olivat tukuisat, joten siirryttiin suoraan kahviin. Ja marjapiirakkaan. Tämä oli retki, jolloin pulssi nousi vain kahdesti. Kun katse kohtasi yläasemalla lumihuiput ja piirakan kahveineen tullessa pöytään.

Keittiössä häärää oikea kokki ja maut olivat paikoillaan, sumppikin ihan aitoa, eikä mitään pulveria. Terassin ohi käveli muutama, kaikilla hymy kasvoilla. Ihmeellinen paikka. Elähdyttää nuupahtaneenkin ihmisen.

Loppupäässä reitti koukkasi lanatun tien sivusta, vaihtoehtona upottava hanki tai jäinen polku. Costaricalainen valitsi suoran tien hangen poikki, suomalainen kipitti pitemmän kautta, koska ei halunnut lunta kenkään. Toinen meistä jumittui polvea myöten talveen.

Savogninin kylältä haettiin vielä juustolan automaatista muutamat kimpaleet -yllättäin- Savognin-juustoa. Tietenkin sitä voimakasta. Lehmät ovat syöneet näiden rinteiden heinää ja juusto todellakin lähituotantoa.

Kotimatkalla pysähdyttiin vielä kurkkaamaan Unescon maailmaperintölistalla olevan Solis-sillan profiilia ja tietenkin alas rotkoon. Siinä missä vesi oli paikoillaan, se oli vihreää, putouksessa toisella puolen sinertävää.

Päivä on pidentynyt sen verran, että ehdittiin kotipihalle aperolle maistamaan juustoa. Aurinko jäi paistamaan mieleen koko yöksi.

Kevät on kavunnut jo näinkin ylös.
Spring has climbed already pretty high on the mountains.

Raamit on vielä syvällä lumessa.
The frame is still deep in the snow.
Vasemmalla Saharan värjäämää vuoristoa, oikealla yhä valkoista.
On the left side Sahara sand on the mountains.
Tässä voi soitella lähtömusiikit patikalle.
Cowbells for the start of the hike.
Ihan täydellistä ja kauhee paiste.
Just perfect and really bright sunshine.
Tässä mitään hymyillä. A picture is a serious thing.
Savonginin lähihuiput.
The peaks near Savognin.
Lisää lehmänkelloja.
More cowbells.
Naparetkeilijä Helve.
Polar explorer Helve.
Nuo tulivat lounashetkeeni. They came in my lunchmoment.
Lehmien kesäkoti.
Cows do live here in summer.
Lupaa safkaa.
A promise of food.
Laskettelijoiden ja patikoitsijoiden tie risteää. The paths of the skiers and the hikers cross here.
Kahvipaikka näkyvissä.
Coffeeplace on the sight.
Hetki piirakalle.
A moment for a pie.
Tönö kuppilan vieressä.
A hut beside the restaurant.
Hän valitsi suoran tien ja upposi.
He chose the direct way and sank.
Kevättä ristin ympärillä.
Spring around the cross.
Viimeiset metrit keväistä vuoristopatikkapolkua.
Last meters a snowfree (almost) mountain hikingpath
Paksi täynnä juustoa.
Trunk full of cheese.
Solis-siltaa.
Solis-bridge.
85 m sillan alla.
85 m under the bridge.
Tuliaisten maistelua. Ilta-auringossa aromit vahvistuvat.
Tasting of the souvenirs.The flavours get stronger in the evening light.

En resumen: En Zurich ya es la primavera con flores y temperaturas de cafecitos en el sol, pero en las montañas arriba sigue un rato más el invierno. En la caminata cuesta abajo en el sol del Savognin el pulso subió solo dos veces, primero cuando vimos el paisaje y otra vez cuando el queque llegó a la mesa en el restaurancillo.

Kurzgesagt: In Zürich herrscht schon Frühling, aber in den Bergen findet man noch ein bisschen Winter. Die Wanderung bergab war Genuss pur; der Puls ist nur zwei mal gestiegen, als wir die Aussicht mit Schneebergen gesehen haben und als der Kuchen auf den Tisch gelandet hat.

Hutera kuin honka eli tasapaino haussa

Hutera kuin honka eli tasapaino haussa

Alppien rinteillä olisi tietty kiva, jos ei kapealla polulla korkealla heilahtelisi tuulessa kuin vähän heikompi lipputanko. Haluaisin tasapainon olevan parhaassa mahdollisessa kunnossa.

Sen tiedän, etten voi hirveästi heilutella päätä tai maisema kippaa. Sisäkorvan osuuteen en voi puuttua ja näkö on mitä on, mutta lihaskuntoa sentää voin treenata.

Siedätystäkin olen kokeillut. Iltaisin herätän kylillä huomiota sinä hulluna suomalaisena, joka kulkee päätään heilutellen. Yritän edetä suoraan lähes pimeällä kadulla ilman vingertelyä. Sata metriä riittää, sen jälkeen on jo aika sekava olo.

Balettitanssija-fysioterapeutin pilatestunneilla laahaan tasapainoharjoituksissa aina perässä, huojahdellen ja heilahdellen. Lastina ovat hajonneet nilkat ja yliliikkuvat nivelet. Ei sillä, ettenkö treenaisi tasapainoa, kyllä vain ja useita kertoja viikossa. Niitä vai pitää tehdä enemmän ja erilaisia.

Jumppaleluja, myöskin löysille nivelille ja tasapainoon. Toys for training, also for hypermobile joints and balance.
Unelmoin ja yritän pysyä pallolla yhdellä jalalla.
Dreaming and trying to balance on a soft ball.

Jotain kummaa on tapahtunut myös reisissä, askel on pyrstövetoinen eli takareidet ja kankun lihakset hoitavat päätyön, etureidet lusmuilee mukana. Nyt herättelen reisilihaksia ja jumppaan ahkerasti myös jalkateriä, sillä kaikki on vinossa niistä lähtien, jalkapöytä kupristelee suuntaan jos toiseen, samoin nilkat, polvi kääntyy ja muljahtelee minne sattuu ja lonkat nyt ovat aina olleet ongelmalliset.

Jääkerros viettää kohti jokea.
Icy path inclined towards the river.
Jäisiä veistoksia matkalla.
Some cold sculpture on the way.

Kotona treeniarsenaali koostuu parista vehkeestä, joista puolikas siilipallo on paras. Jos lattialla seisominen yhdestä jalasta kädellä kiinni pitäen on liian helppoa, laita silmät kiinni ja heiluta päätä. Jos sekin vaikuttaa nössöltä, astu puolikkaan siilipallon päälle ja tee sama. Yritin myös jälkimmäistä versiota toteuttaen ottaa kameralla todisteita peilin kautta, yhdellä silmällä kuvakulman tarkistaen. Sekunnin murto-osassa olin lattialla.

Salilla on erilaisia tasapainolaitteita ja koneita ja ties vaikka mitä, mutta eniten tykkään lievästi notkahtelevasta parin metrin putkesta ohuesta putkesta, jolla voi leikkiä nuorallatanssijaa. Vieressä rotkon sijaan 30-40 sentin pudotus. Älyttömän kivaa.

Tästä liukuen toiselle puolen.
Sliding to the other side

Nilkat olen hajoittanut ihan tavallisella lenkkipolulla, enkä suinkaan vuoristossa ja haasteellisissa olosuhteissa yritän hipsutella mahdollisimman varovasti, etten päätyisi kipsattavaksi.

Luistinradaksi viikonloppuna jäätynyt metsäpolku tuli vähän yllätyksenä ja toimi myös osaltaan tasapainotreeninä. Kaarevalla sillalla jouduin tarraamaan kaiteeseen kaksin käsin; sentin jääkerros oli kosteahko ja todella liukas. Alaspäin mennessä ei tarvinnut edes ottaa askelia, toiselle puolelle pääsi liukumalla. Ylempänä aukealla aurinkoisilla ja puhtailla hiekkateillä muistin jälleen miten ihana asia on kunnon kitka. Se, kun lenkkari tarraa ja askel vetää.

Vielä vesi virtaa.
Water still running.

En resumen: En la vida lo mas importante es el balance. En todo.

Kurzgesagt: Das wichtigste im Leben ist Gleichgewicht. In allem.

Minä vuorella, missä lumi?

Minä vuorella, missä lumi?

Tänään Sveitsissä herättiin koko maassa pakkaslukemiin tai no, jossain taisi olla lähellä nollaa, mutta kuitenkin. Itäisessä osassa oli miinusasteita melkein 30. Tuntuu käsittämättömältä, että viikko sitten Zürichiin tupsahti välikevät aurinkoineen, lämpöineen ja kukkineen.

Tietenkin siitä nautittiin, mutta silti. Tuli olo, että ei, haluan talven. Zürichin ympäristössä lähes kaikki talvipatikkapolut olivat palanneet takaisin kesämuottiin, siis lumettomiksi, mutta en silti olisi jaksanut matkustaa päiväreissua varten kovin kauas tai ylös.

Lumirajan piti pyyhkiä jossain parin kilometrin korkeudessa, silti Zürichinjärvestä seuraavan, Walenseen yläpuolella 1200 m:stä löytyi auki oleva talvipatikkareitti. Ei lumivyöryvaaraa tai muita häiritseviä tekijöitä. Vain märkä, huomautettiin sivustolla.

Alhaalta katsottuna tilanne ei näyttänyt kovin talviselta. Yhtä vihreää seepraa koko vuoristo. Jalkaan vetäisin kesäkakauden vaelluskengät, koska epäilin varpaille tulevan joka tapauksessa hikiset olosuhteet.

Ylös Arvenbüeliin asti oli puhdasta asvalttia, parkkipaikalla tilaa ja rinteessä laskettelijoita, joten kaikki hyvin. Patikkareitti ei ole kovin pitkä ja eestaas-polku, mutta kelpaa sunnuntain hikilenkiksi.

Lunta oli alun keväisen osuuden jälkeen enemmän kuin olin odottanut, edessä valkoista polkua ylös asti. Pöperöistä kylläkin ja reitti oli pudotettu ylärinteeltä siihen, missä edellisvuonna kulkivat vain lumikenkäilijät. Sääoloista johtuen, sillä ylempänä oli suurelta osin vihreää.

Kohti Vorher Höhin huippua kuljettiin teepaidoissa, välikerroksen hihat ylhäällä, punakoina ja hikisinä. Alaspäin tulevat näyttivät palaavan naparetkeltä, huivit tiukasti kaulan ympärillä, pipot, huput, aurinkolasit, kaikki paikoillaan. Me vasta liikkeelle lähteneet, viattomat, emme tienneet ylhäällä puhaltavasta puhurista. Myöhemmin etsin mainintoja Föhn-myrskystä tai muusta tiukasta tuulesta, enkä löytänyt mitään. Silti laella oli seisottava jalat harallaan ja puhelimesta pidettävä kiinni kaikin sormin (siksi yksi myös kuvassa), jottei olisi päädytty alas laaksoon lento-oravan lailla.

Onneksi eväspaussille oli lato ja sen edessä puolittainen kieppi, jonne sujahtaa tyyneen ruokailemaan. Vieressä oli myös penkki linnunpöntöllä, mutta istumaosio oli kärsinyt talvesta.

Aurinko otti ja meni pilveen ja istuessa tuli kylmä kaiken hikoilun jälkeen. Alpin latokuppilasta olisi varmaan saanut kahvia, jota kaipasin, sillä termari jäi täyttämättä ennen lähtöä (äkkipäätös, näets). Silti tuuliset olosuhteet pakottivat paluureitille.

Alamäessä nähtiin erilaisia selviytymistyylejä, yksi veti sivuttain tampaten, toinen töpötteli, kunnes liukui ja oli levitä, otti pari suurta vauhtiaskelta ja joutui juoksemaan loput, kiljuntaa, oho-hups-tilanteita, voimakasta sivuhorjuntaa ja annas-kun-autan-tarjouksia. Itse jouduin turvautumaan uuteen oikea-jalka-johtaa-polvi-koukussa-systeemiin ja vasen oli sivuttain jarruna. Tasapaino pysyi loistavasti, mutta vastaantulija huusi, että hän kyllä väistää polulta hypäten, jos vauhti kasvaa liikaa.

Kahvia saatiin ihan lopussa rinteessä lumirajalla jököttävästä vaunusta. Ei ehkä esteettisin paikka, litslätsmärkää, mutta katseen voi luoda vuoristoon. Itse sumppi oli pahinta ikinä, pikakahvia pulverista ja suolaiset 4 frangia. Mutta lämmintä. Ja seuraavalle lähdölle tulee taatusti mukaan oma termari.

Pilvistä voi aavistaa, että ylhäällä kävi puhuri.
The clouds look like there could be some heavy wind.
Seepramaisema ei lupaa lumisia olosuhteita.
Zebra-hill look doesn´t really promise a real winterhike.
Hissi toimii, samoin rinneravintola.
The lift is working, as well as the sloperestaurant.
Ketä lienevät Figaro, Boy ja Protz? Ehkä täällä kesällä laiduntavat lehmät?
So, who are Figaro, Boy and Protz? The cows who pasture here in summer?
Lämpö on puhaltanut ylempänä.
Warm weather has melted the snow in upper hillside.
Ihan hyväksyttävät talviolosuhteet.
Pretty good winterconditions.
Hei mutta tuollahan on elämää! There´s something happening up there!
Reitti vaikuttaa tasaiselta, pelkkää hämäystä.
The route looks flat, it´s not.
Tästä suunnasta Säntis vaikuttaa pieneltä ja viattomalta.
From here Säntis doesn´t look so intimidating.
Churfirsten ja lumikökkeröt.
Churfirsten and the snowformations.
Hänkin yrittää kestää pystyssä tuulessa.
He also tries to stand straight in the wind.
Ihan ollaan tuulitukkia.
Almost gone with the wind.
Lounas näkymällä. Metallinen viittapylväs heiluu uhkaavasti tuulessa.
Lunch with a view. The metall signpole wings terribly in the wind.
Pakko pistää pää pakettiin, hetkisen kuluttua lisään pipon.
Gotta hide the head and after a while, need also a beanie.
Paluu puolipilvisessä ilta-auringossa.
Back in partly sunny evening.
Lopussa seisoo (paha) kahvi. Ja suklaa.
In the end there´s (bad) coffee. And chocolate.

En resumen: De pronto vino casi la primavera y la nieve se derritió hasta en los montes cercanos. Pero en Arvenbüel pudimos hacer un caminito en la nieve en condiciones bastante invernales. Buena vuelta, café horroroso.

Kurzgesagt: Wir hatten plötzlich fast Frühling und der Schnee ist in den nahen Bergen verschwunden. Aber in Arvebüel konnten wir doch eine Winterwanderung machen. Ein schöner Rundgang, mit schrecklichem Kaffee.

Meillä kävi kevät

Meillä kävi kevät

Täällä taas! Pidin joulun jälkeen vapaata, kuvittelin tarvitsevani ainakin kerran vuodessa ihan puhtaan lomaviikon. Muutamassa päivässä tuli selväksi, että päinvastoin kuin olen aina luullut, kykenin sittenkin tylsistymään. Välipäiville ei ollut kahvilakahvitteluja, elokuvia elokuvatettereissa tai museoissa luuhaamista ja säät pitivät huolen, ettei päiväretkille Zürichin ympäristön vuoristoon ollut oikein myöskään menoa (sadetta, tulvia ja lumivyöryjä). Joten lähdin ulkoiluttamaan uutta urheilukelloa kaupungissa.

Tarkoitus oli kokeilla navigointi-ominaisuutta kotipusikoissa, mutta mieluusti vierailla poluilla. Löysin uuden pätkän yhdistettynä tuttuun ja lähdin kiertämään Witikonin kaupunginosaa metsiä myöten.

Leppeässä ilmassa tuoksui kevät, linnut kantoivat oksia nokissaan ja kaunokaiset, Bellis Perennis, avasivat terälehtensä nurmikoilla loistaen pieninä valkoisina pilkkuina. Ei siis ihan tavallinen joulu-tammikuu. Kadulla ohi sujahti lapsia skeittilautoineen – sortseissa.

Metsässä joen varrella oltiin kanjonissa ja varjossa, viileämmässä ja talvitakkien osastossa. Paitsi me juoksevat, meillä kerrokset kuoriutuivat kilometrien myötä.

Elefanttipurolla laitoin navigoinnin päälle ja kello tuntui entiseen verrattuna älykkäältä ja helpolta. Kunnes suuntaa näyttävä nuoli yhtäkkiä halusikin viedä takaisinpäin. Vika ei ollut ymmärryksessä tai kellossa, vaan reitin gpx-tiedoissa.

Reitti ei lopulta vienyt purossa seisovan elefantin ohi, mutta polun varrella seisova puusta veistetty pää kärsällä kertoi, että paikka oli oikea. Viime päivien puhuri oli kaatanut puita ja aurinko oli jossain kaukana ylhäällä. En ollut muutenkaan ajatellut ottaa kuvia, kunhan pistin juosten, sillä kovin esteettinen ei lumeton, risuinen ja lehdistä muhjuuntunut polku ollut.

Witikonissa reitti vei sen vanhalle kirkolle, jossa entinen naapurimme vihittiin 1900-luvun puolivälissä, luulen muistavani. Kukkula näkyy vanhojen talojen reunustamana tuli mistä suunnasta tahansa ja sen ohi on ajettu taatusti tuhat kertaa, silti vanha osa on jäänyt käymättä.

Kirkon muurilla istui porukkaa nauttimassa auringosta, katselemassa maisemia ja yksi vanhempi pariskunta setvimässä kiivaasti suhdettaan. Portin kyltissä tosin vedottiin rauhalliseen käytökseen kirkkomaan läheisyydessä.

Kontrasti kanjonin varjoisaan lähes sokaisi; miten en ollut tajunnut, että näin läheltä kotia näkyvät Alpit aivan älyttömän upeasti? Zürichinjärven yllä leijui usvaa, mutta lumihuippuja ei peittänyt mikään.

Kukkulalta näkyi myös se, miten moderni piirittää vanhaa. Herttaiset Riegelhäuser eli ristikkotalot ovat jääneet vähemmistöksi ja kaupunki sekä valkoiset laatikkotalojen korttelit kuroneet niittyjä umpeen.

Vain piirun verran viistoon normireiteistä ja olo oli kuin lomalta palatessa. Kello näytti reilut 15 kilomeriä ja 68 tuntia palautumista. Edellinen pitänee paikkansa, jälkimmäinen tuskin. Mutta meillä molemmilla on opettelemista, kellolla ja minulla. Tämän tutustumissession jälkeen olemme valmiita vuoristoon ja tuntemattomille reiteille.

Jokikanjonissa ollaan auringon ulottumattomissa.
The sun doesn´t reach the canyon at this time of the day.
Pahka poikineen. Ja patikkakyltistä näkee, että olemme Zürichissä.
Burl with the family. The hiking sign tells we are in Zurich.
Ristikkotalon oven edessä roikkuu vielä misteli.
The timber framed house has still a misteltoe hangin in front of the door.
Kirkon muurilla istuu porukkaa ihastelemassa maisemia.
The wall is a perfect place to look at the view.
Alpithan ne siellä!
The Alps, indeed!
Kun päätä käänsi kohti Zürichiä, muuttui maisema usvaisemmaksi.
When you turn your head towards Zurich, the view gets misty.
Witikonin uutta ja vanhaa asutusta.
New and old settlement in Witikon.
Turvallisesti kotikukkulalla.
Back on the hometown hill.

En resumen: El tiempo está semi loco y las condiciones en las montañas cercanas malas, así que fui a probar la navegación con mi reloj de deporte nuevo en los bosques de Zurich. Después del cañon en la sombra subimos a la igelicia de Witikon y que increibles eran el sol y los Alpes! Y creo que ahora ya estoy lista para subir a las montañas con este aparato, que me ayuda a navegar hacia los nuevos destinos.

Kurzgesagt: Das Wetter spielt verrückt und deswegen habe ich meine neue Sportuhr in den Wälder von Zürich probiert. Nach dem Schatten im Tobel sind wir auf dem Kirchhügel in Witikon gestiegen und was für ein Kontrast! Wunderschöne Aussicht zu den Alpen und Sonne. -Und jetzt bin ich bereit in den Bergen zu wandern mit den Apparat, der mir zu den neuen Wegen navigieren hilft.

Hangilla hyttynen nenässä

Hangilla hyttynen nenässä

Kävi sitten niin, että urheilukellon säädöt ja muut muuttuivat. Ja vaikka seurasin ohjeita vanhan romuni antamissa puitteissa, kaikki reitit – paitsi yksi mitäänsanomaton – katosivat. Eivät vain tietokoneelta, vaan myös kellosta.

Joten sillä hetkellä, kun huomasin haluavani talvipolulle, piti alka haravoida netistä uusia reittejä.

Zürichin lähiseuduilla ei ole vielä näillä lumilla kovin monta merkittyä talvipatikkapolkua, jonne pääsisi myös ilman hissiä tai vuoristojunaa. Lumettomia tai jäisiä on toki, mutta halusin kunnon hankeen ja aurinkoon.

Just niinkuin odotin!
Just what I expected.
Aivan ihanaa!
Just wonderful!

Glarusin Weissenberge on aurinkoista seutua ja polku lyhyehkö, mutta koska olin testaamassa uuden uutukaisia talvipatikkakenkiä, oli hakusessa keskivertoreitti. Sitäpaitsi kauden ensimmäisellä tärkeintä on lumi, aurinko ja eväät.

Kuplahississä pakkastuuli pyyhki ilmaa koronasta vapaaksi. Räppänättömään aparaattiin oli porattu tai muuten lävistetty soikeita reikiä. Selvästikin tarve pyhittää keinot. Jäätyminen on parempi vaihtoehto kuin sakea kertaalleen hengitetty ilma. Noin niinkuin normaaliaikoinakin.

Pientä ekstaasitunnetta alkoi pulputa, kun näin sinisen taivaan ja valkoiset huiput. Lumi narskui jalkojen alla. Kengät olivat taatusti puolta kevyemmät kuin tavalliset vaelluskengät eli ihanat ja pehmeät, plus lämpimät.

Huomaan ajatelleeni kenkäasiaa aikalailla, sen sijaan viime aikoina panostaminen tyyliin on selvästikin menneiden talvien lumia. Listoille tuli: 1)Peiliin saa katsoa ennen lähtöä 2)Ekologisuuteen voi myös kuulua garderoobin uudistaminen, erityisesti kun ne alkavat levitä käsiin ts. vuosia on kerääntynyt 20. 3)Parturoi mies.

Tässä ei sanat riitä.
No words to describe.
Tossua toisen eteen.
Off we go!
Muutamat jääpuikot.
Some icicles.

Heti polun alkupäässä oli naulakossa liukureita, vieressä mäki. “Palautathan liukurin tähän käytön jälkeen.” Nyökyttelin hyväksyvästi, täällä on ajateltu asiaa, ei haittaa vaikkei olisi omia lumileluja mukana. Polulla oli penkkejä tiheässä, jotta tallaaja voi hetkeksi istahtaa jäädyttämään kankkunsa. Kunhan ensin lapioi lumet tieltä.

Keräilee huttua taivaalle.
Some layers coming up in the sky.
Lounaslaavu näkymällä.
Almost hutlike lean-to with a view.
Suojaisaa on.
Very comfy.

Tänne tullaan kelkkailemaan ja ohi suihkasi perheitä kohti alamäkeä. Me nousimme ylemmäs ja aurinko dippasi pilveen. Samalla hetkellä maisema muuttui valkoisen ja vihertävän sinisestä mustavalkoiseksi. Valo tuntui loppuvan, silti oli pakko pitää aurinkolasit päässä. Ärisin, en lasien vuoksi, vaan siksi, että päivän piti olla iltaan asti yhtä paistetta. No ääh. Silti kaunista.

Infrastruktuuri osoittautui aivan mahtavaksi tällä nysälenkillä. Laavu seisoi igluksi naamioituneena juuri siinä kohtaa, missä sanoin että vatsa ei enää odottele. Laskeuduimme metrin verran hangen päälle lanatulta tieltä alaspäin ja katoksen alla odotteli pöytä ja penkit. Onnittelin itseäni; muistin ottaa mukaan ohuen alustan, jolle istahtaa kylmässä. Jalassa oli siis ihan tavalliset ohuet vaellushousut, ei mitään toppavehkeitä.

Jopa ikkuna polulle.
Even a window to the forestpath.
Evästä.
The snack.
Pöydät ja grillipaikka.
Tables and barbeque.
Maderanertalin mustikat Glarusissa.
The blueberries from Maderanertal in Glarus.

Edellisen päivän retki Wädenswilin kansainväliseen supermarkettiin takasi sen, että mukana oli yksi korvapuusti (muut oli jo syöty), mutta myös reissumiestä. Sillä sehän se pitää ihmisen tiellä, vai mitenkäs se menikään. Parasta oli kyllä pakastimen aarteista löytynyt pala (myös vain yksi, mutta kahtia jaettu) mustikkapiirakkaa. Marjat oli kerätty syksyn alussa Maderanertalin rinteiltä.

Vieressä olisi ollut myös grillipaikka pöytineen ja penkkeineen, mutta niiden olemassaolon voi vain aavistaa. Päällä oli vajaa metri lunta.

Halot, kirveet ja muut tarjoaa talo.
This is what I call service.
Siinä se on. Ja jos ei toimi, vieressä on toinen kirves.
Hier it is and if it doesn´t work, there´s another axe beside.
Ja yhtäkkiä maisema on mustavalkoinen.
And suddenly everything is black and white.

Sen sijaan puuliiteri oli tien vieressä ja saavutettavissa. Tässä kohtaa en voinut olla jo hehkuttamatta parasta infrastruktuuria ikinä. Katon alta löytyi halot, sanomalehteä, mutta myös kaksi kirvestä sekä pihdit. Mäkeä ylös nousevaa vaeltajaa auttaa aikalailla, jos mukana ei tarvitse kantaa kaikkia tykötarpeita.

Mäessä tuli vedettyä nenään yksi talvihyttynen. Niitä pörräsi huomattava määrä hangen yllä ja sopivasti siinä kasvojen korkeudella. Minkälaista lienee kesällä, jos itikat surraa pakkasessakin.

Hetkellisesti olemme sinisessä. For a moment we are in blue.
Sitten keltaisessa.
Then in yellow.
Ilmanvaihto on taattu. The ventilation air is guaranteed.
Kohti Mattia.
Back to Matt.

Koska reitti lopulta päättyi lyhyeen, lähdettiin tallaamaan vielä laakson pohjaa joenviertä Mattista Elmiin. Ylhäältä käsin näytti, ettei matkaa ole kuin kivenheitto. Lisälenkkiä kertyi lopulta kolmisen tuntia ja ilta alkoi näkyä sinenä harmaalla taivaalla. Ei siinä mitään, reitti oli yhtä (melko) suoraa ja (melko) tasaista ja Elmiin ei jääty taivastelemaan. Tulipa käytyä ja mukavahan laaksossa oli kävellä.

Paperikauppa ikkunassa. A papershop in a window.
Joen kivillä on lumihatut. The riverstones have snowhats.
Melko viehkeä talo matkalla. Kind of cute house on the way.
Ratkeama lumessa.
A rip in the snow.

Sivustan rinteillä näkyi pieniä ratkeamia ja vyöryjä. Lumivyöryjen mahdollisuus oli tällä alueella 3 eli ei järin suuri. Jostain ylhäältä kumusi pariin otteeseen rojahduksen ääniä. Siellä minne silmä ei kantanut, tuli avaraa lumimassaa alas ja reilusti.

Elmin rosoiset huiput.
The peaks near Elm.

Venäläisen kenraali Suworowin kasarmi löytyy muuten myös Elmistä. Vuonna 1799 hän ja 20 000 miestä olivat tulleet Italiasta, matkalla Panixer-solan yli kohti keskemmälle Sveitsiä ja lepäsivät hetken täällä. Meneillään oli siis Englannin, Itävallan ja Venäjän yhteinen koitos häätää ranskalaiset Glarusista ja Sveitsistä.

Me pyörsimme Elmissä ympäri ja takaisin palattiin juustotallin kautta. Sillä tottahan matkalla on ainakin yksi juustonmyyntipiste. Jääkaapissa navetan vieressä oli kunnon kimpaleita, miedosta voimakkaaseen alppijuustoon, Martín perheen tuotantoa ja mukaan voi ostaa mukaan myös kirjavat villasukat, jos sattumoisin olisi ollut tarvetta. Maksu tapahtui seinässä olevasta aukosta sisään tai sovelluksella. Täällä vuorilla ollaan ajan tasalla.

Mukaan lähti kaksi palaa juustoa, yksi meille ja yksi naapurin yhdeksänkymppiselle Sylvialle. Hän on Glarusista kotoisin ja ilahtui muuten aivan älyttömästi. “Tästä viillän heti viipaleen!”

Kenraalin kasarmi.
The quarter of the General Suworow.
Täällä hän yöpyi joukkoineen.
Here he stayed overnight before trying to get rid of the French.

Kotona laitettiin talvipäivän jälkeen asiaankuuluvasti fonduet porisemaan, mutta erittäin vastoin sääntöjä. Caquelon eli savinen fonduepata pitäisi uittaa vedessä vähintään puolisentoista tuntia ja antaa kuivua vielä tunnin, eikä meillä nälkäisiä ollut moiseen hienosteluun aikaa. Jotten olisi posauttanut pataa levyllä tuusan nuuskaksi, päätin käyttää tavallista kattilaa. Aldon mielestä menettely oli kaikella tapaa väärin plus todella epäestettistä. Mutta se toimi. Joten kaikille fonduehifistelijöille: metallikattilakin käy.

Sininen iltahetki. The blue moment before sunset.

En resumen: En el primer paseito en la nieve descubrimos Weisseberge y su infraestructura fenomenal. En el lugar de hacer una fogata tenían además de leña, también dos hachas y pinzas. No tenés que traer nada más que algo para comer.

Kurzgesagt: Weissenberge hat eine super Infrastruktur, nicht nur eine Feuerstelle mit Holz sondern auch zwei Axte und sogar Grillzange. Man muss im Rucksack nur etwas zum braten bringen.

Pungerus sumun läpi aurinkoon

Pungerus sumun läpi aurinkoon

On siis joulukuu. Ja vaikka tänään avataan ensimmäinen luukku kalenterista, ikkunasta pilkottaa tuulisen aurinkoinen syys. Muutaman päivän takaisista lumista ei ole jäljellä enää kuin vastapäisen kukkulan rinteen rippeet.

Viikko sitten oltiin lähes samassa, paitsi että aamuun herättiin paksussa sumuvellissä. En ollut ehtinyt ajatella patikkaa sen enempää, mitä nyt keräillyt tavalliset tarpeet kasaan. Ajatuksena oli “jonnekin, aurinkoon!”, eikä kovin pitkä ajomatka houkutellut. Autossa oli vielä kesärenkaat, joten mikään kapea jäinen tie ei tullut kysymykseen.

Eikö tässä ole olennaisimmat?
That´s all you need, right?
Schauenseen (kummitus?)linna.
The (haunted?) castle of Schauensee.
Ehkä linnan vartijan koti? Maybe the house of the guard of the castle?

Pilatus taitaa olla ensimmäinen vuori, jolle olen Sveitsissä noussut. Siis junalla. Rosoisen jyrkkä, vähän uhkaava, kauniin Luzernin kupeessa. Se tuntui hirveän kapoiselta ja terävältä; miten niin huipulla voi kävellä? Kuljimme kapoista pikkupolkua ristille, yhdelle huipun sakaroista. En edes tajunnut korkeutta, puhumattakaan ajatella, etten kaupunkiasussani ollut ehkä aivan asianmukaisesti varustautunut.

Vuoren yhdeltä puolen ylös pääsee vuoristojunalla, toiselta kuplahissillä. Minä ja Aldo lähdettiin jälkimmäisen, Kriensin, aseman vierestä jalan. Suoraan sumuun, kohti huippua, jonka olemassaolon voi vain arvata.

Lähempää linna näyttää ystävälliseltä.
Nearby the castle looks pretty friendly
Toivo auringosta herää.
So, there´s hope of the sun.
Vielä hetki sumua.
Still foggy for a while.

Sumussa maailma pehmenee, äänetkin. Puista ropsui tiivistynyttä harmaata, jalat lierähtivät polkuosuuksilla mudassa. Ensimmäinen osuus oli osittain asvaltoitu, mikä vähän latisti alppifiilistä. Silti niittyjen viertä, ohi leijuva kosteus loi ihmeellisen tilan, jossa olimme yksin. Välillä jostain kuului kopsetta; me metsässä, sauvakävelijä tiellä. Pyöräilijä (mitkä pohkeet hänellä taatusti onkaan!) nousi vauhdilla ja vakaasti; alhaalta nouseva sumu vei hänet mennessään.

Aletaan olla siellä minne haluttiin: auringossa vuoristonäkymällä.
Now we are getting somewhere.
Pakkanen.
Freezing cold.
Alhaalla pilkottaa Luzern ja Vierwaldstättersee.
Luzern and Vierwaldstättersee.

Tovin korkeammalla varjoisat polut olivat jäässä, pikkuisen liukkaat. Taivas alkoi pilkottaa, kasvoihin osui aurinko. Pilvi ja sumumassa oli jäänyt leijumaan alemmas ja oli kaivettava aurinkolasit. Istuin puiselle pöydälle, sillä penkki oli märkä ja kylmä. Natustin kuivaa keksiä ja viritin lasit päähän. Vasta alas tullessa, auringon laskiessa, huomasin ettei koteloa ole enää missään.

Onhan ne vuoret muhkeita.
The mountains are, well, big…

Ajattelin, että nousemme Krieseneggin väliasemalle, toiseksi ylimmälle ennen huippua; katselemme maisemia, nautimme auringosta ja palaamme takaisin. Maailma ei aivan avautunutkaan odotetun malliin, paikka oli tupaten täynnä lapsiperheitä paistamassa makkaroita leikkialueen tuntumassa ja aloin miettiä seuraavaa ja viimeistä asemaa ennen Pilatus Kulmia. Josko sieltä näkisi kunnolla Vierwaldstätterseen?

Syksyllä juoksulenkillä nyrjähtänyt nilkka valitteli jyrkimmissä kohdissa, silti päätettiin kokeilla jatkaa jalan. Ainahan sitä voisi kääntyä ympäri kesken kaiken, kenties palata hissillä. Tosin tiesin kyllä, että kituuttaisin loppuun, kunhan päivää vain riittäisi.

Vielä hetki nousua Fräkmünteggiin – varjossa ja kylmässä.
Still a bit to climb to Fräkmüntegg – in cold shadow.

Puolitoista tuntia lisää nousua, 422 korkeusmetriä Fräkmünteggiin, ilman reittiä kellossa. Syötiin pari pähkinää ja todettiin, että kyllä, tästä se lähtee. Ajatus leppoisasta aurinkokävelystä alkoi muuttua energiatarpeeltaan kunnon patikaksi. Siitä huolimatta, että tunsin itseni vähintäänkin nössöksi polkujuoksijoiden ohitellessa rinteessä. Tämä on selvästikin Luzernin alueen lenkkimaastoa. Yhtään juoksijaa ei ollut kuitenkaan näkynyt aiemmalla osuudella, ehkä paremmat juoksupolut ovat toisella suunnalla?

Tämän takia kannatti kiivetä.
This is why it was worth while to climb.
Tuonne jäi vielä kiipeämättä.
That´s the part left to climb – in Summer.

Fräkmüntegg ei sekään ollut mikään unelmien täyttymys, mutta vuoret, ne sentään näkyivät valkoisina ja uhmakkaina. Tuuli oli kylmä, eikä hikisissä vaatteissa kannattanut jäädä syömään eväitä näille korkeuksille. Katselin kylttejä ja Pilatuksen huippua hiukkasen haikeasti. Kesällä sitten. Jokunen tunti lisää vähän haastavampaa polkua.

Käännöskohdassa oli pakko syödä omenat, että jaksettiin takaisinpäin ja aiemmin rekisteröityyn aurinkoiseen kohtaan, jossa vajan pitkää seinää reunustavalla penkillä istui turvavälein muutakin porukkaa tauolla. Kasvot Pilatukseen päin, tuulelta suojassa päästiin lopulta voileipien kimppuun ja omani katosi parilla haukkauksella. Aivan liian höttöä, aivan liian vähän. Jäljelle jäi tyhjä laatikko ja nälkä.

Kahvipaikka. Coffeeplace.
Hikiset haikkaajat. Sweaty hikers.
Sveitsissä pukilta edellytetään vuorikiipeilytaitoja.
In Switzerland the Santa needs to know how to climb a mountain.
Pilatuksen huipulle tulee ilta.
Evening is reaching the top of Pilatus.

Vähän alempana, yhä auringossa ja vuoristonäkymällä, oli kuitenkin hiihtomökki terasseineen. Ehdimme juuri viimeisille säteille, kun penkeille jo aseteltiin vilttejä, joihin kääriytyä hämärän tullen. Sain myös kahvin seuraksi päivän viimeisen pähkinäsarven. “Se hajosi, anteeksi, emme tietenkään veloita tästä!” Murtunut voitaikinakärki ei haitannut makukokemusta, mutta vakuutuksiani ei kuultu. Kiitos siis sarvesta!

Siinä se nökötti. Aurinkolasikotelo. And there it was waiting me, my sunglass case.
Hämärä saa. Twilight moment.
Kahden kerroksen pilviä, alhaalla ja ylhäällä.
Two layers of clouds, down and up in the sky.

Alempana aloin tiirailla kadonnutta aurinkolasikoteloa. Se nökötti odottamassa pöydällä, jolla olin istahtanut hetken. Kotelon oli täytynyt pudota pöytien väliseen pusikkoon ja joku oli nostanut sen näkyvälle paikalle. Kiitos siitäkin! Ei mikään arvoesine, edellisten lasien kotelo sitäpaitsi, mutta tarpeen.

Iltasumu nousee.
The rising eveningfog.

Aletaan olla sumuvyöhykkeellä.
Getting to the fogzone.
Sieltä se leijuu.
There it comes.

Aurinko laski vähän ennen viittä ja juuri siiheksi laskeuduimme alas uudelleen nousevaan sumuun. Illan rusko taivaalla sai hetkeksi vuoret loistamaan sinivalkoisina. Kun sain kuvausvehkeet viritettyä, oli kaikki jälleen sumuharson peittämää.

Täältä katsottuna huippu on jotenkin lähempänä?!
From down here the peak seems to be quite near!

En resumen: Subimos a la última estación antes de la cima de Pilatus. Neblina, picos, caminos resbalozos, con barro, sin barro. La próxima en la nieve.

Kurzgesagt: Wir sind bis zum letzten Station vom Pilatus gewandert, durch den Nebel, auf den eisigen Wegen. Die nächste machen wir im Schnee.

%d bloggers like this: