Paikat jäässä

Paikat jäässä

Sisällä +15, siihen on tultu. Ihan vapaaehtoisesti, kylläkin, mutta silti vahingossa. Patterit on pienellä lämmityskulujen takia ja ne jää jumiin, jos termostaattiin ei vähään aikaan koske. Ja sitten tarvitaan villasukat, pari villapaitaa ja tietokoneen ääressä istun toukkana peittoon kääriytyneenä.

Ulos lähtiessä poistan kerroksia, lenkille tarvitaan vain ne normaalit. Pari pakkasastetta ei päätä huimaa, mutta luonto alkaa kangistua.

Virtaavaa vettä on joka reitin varrella; sivuille on kangistunut vihreitä lehtiä jääkerroksen alle, joesta pistävistä oksista roikkuu talttamaisia jääpuikkoja ja putoukset, ne ovat suuria pakkasen taideteoksia. Sahalaitapuikot rivissä rinteessä, ryhmyläiset sammakonkutua imitoiva jääpallermatto tyynemmässä suvannossa, suihkeen ja roiskeen keskellä muhruista jääseinämää.

Ja se pieni läpinäkyvä jääpallo, kupla, joka oli jäätynyt oksan ympärille, pinnalla pieniä lumihiutaleita! Sattuman tuottama koriste-esine.

Kirsikka, joka jo ehti innostuia kukkimaan on hieman huonovointinen. Nuput ovat valmiina odottelemassa seuraavaa lämpöaaltoa; tuleekohan tähän tänä vuonna lainkaan satoa?

En resumen: La naturaleza se está congelando, pero yo no.

Kurzgesagt: Die Natur ist am frieren, ich nicht.

Alppiaurinkoa 1900 metrissä

Alppiaurinkoa 1900 metrissä

Puskettiin sumun läpi huurteiselle köysirata-asemalle, toiveissa aurinkoa ja edes pikkuisen lunta. Kovin suuret odotukset eivät olleet, sillä selvää on, että tänä vuonna talvi on vuorillakin xs kokoa tai peräti olematon.

Stöckalpin hissi lipui vihreiden rinteiden yllä; keskellä mutkitteli valkoinen luiru, jota myös laskettelumäeksi kutsutaan. Se oli kuitenkin vain surkea jäänne jostain menneiden aikojen vauhdin hurmasta.

Ylhäällä piristyi sekä talvi että mieli; aurinko kimmelsi ja herttinen, kukkulat olivat pyöreitä ja valkoisia. Etelärinteissä paistoi sisäkumi eli ruoho ja talvipatikkapolku oli paikoittain niin huonossa hapessa, että kenkä upposi mutaiseen vesilöllöön. Silti suurimman osan matkaa alla narskui lumi.

Aurinko porotti ihanasti ja sormeen porautui ensimmäinen rusketusraita sormuksen ympärille, huolimatta aurinkorasvasta. Sen olen oppinut; talvella hanskoitta kulkiessa on syytä lotrata suojavoidetta. Täysin palovammoitta en silti selvinnyt, sillä uusi vesipullo, joka on myös termari, oli yllättävän tehokas ja poltin kielen siemaistessani suun täyteen kostuketta.

Tammikuu näkyi iltapäivässä varhain laskeutuvasta varjosta. Pilkkijöitä se ei näyttänyt häiritsevän, minua sen sijaan alkoi syysvehkeissä paleltaa, vaikka tarvottiin koko ajan rivakasti eteenpäin.

Alhaalla laaksossa oli vieläkin viileämpi, ehkä joesta hönkäävän kosteuden takia. Silti sen vierustalla oli maasta pukertanut joukko leskenlehtiä. Vuoden ensimmäiset.

Yhtä sumua.
Foggy on the way.
Sumu jäi alas ja ollaan huurrerajalla.
We left the fog behind and are there, where white frost covers the grass.
Talviurheilurinne. Slope for wintersports.
Tämä on jo lupaavaa.
This is promising.
Ylhäällä Melchseen asemalla.
Up by the Melchsee cablecar station.
Hissi vetää suksiporukkaa kohti rinnettä.
A lift pulls the skiers etc towards the slopes.
Tyytyväistä porukkaa.
Very happy to be here.
Talvipolku on osittain märkä.
A bit wet this winterhiking path.
Maistuisko sullekin? Kuivamakkaraa särpimeksi.
Would you like some?
Bündner Gerstensuppe eli Graubündenin ohrakeittoa nakeilla.
Soup from Graubünden with sausages.
Pilkkijät Melchseellä.
Icefishing on the lake Melch.
Täyttää hoipakkaa tunnelin läpi vanhalta hissiasemalta uudelle.
Through a tunnel from the old cablecar station to the new one.
Sehän on leskenlehti.
One of the first Spring flowers.

En resumen: tuvimos que subir a 1900 metros, para encontrar el invierno, pero valia la pena.

Kurzgesagt: wir mussten bis 1900 m steigen um den Winter zu finden, aber es hat sich gelohnt.

Vesivärimaisemia ja sakkolappu

Vesivärimaisemia ja sakkolappu

Olihan siitä maininta, että näillä seuduin pitää maksaa parkkimaksu. Noustiin kiemurtelevaa tietä ylös ja ohitettiin parkkipaikka lippukoneineen, jatkettiin eteenpäin, toisen parkkipaikan ohi, kilometrejä kertyi, tie pieneni, mukuloitui, kapeni ja metsittyi. Siinä missä ei päästy enää eteenpäin ei maksumahdollisuutta ollut.

Rustasin kaupan kuitin toiselle puolelle “Liebe Murgtaler, ei tajuttu tätä parkkihommaa, mutta maksetaan takaisinpäin mennessä, liebe Grüsse Aldo ja Liisa” Ihan kohteliaisuussyistä laitoin Aldon ensin. Hän ei kyllä hyväksynyt lappua, jätin sen silti tuulilasiin. Ei todellakaan lähdetty enää kiemurtelemaan mäkeä alas ensimmäiselle parkkipaikalle pysäköintimaksun takia. Ihan sama, mutisin. Se olkoon minun joululahjani, koska kahden hengen ryhmänjohtajana hoksasin homman liian myöhään.

Mielikuvissani patikka, jolla noustaan melkein kilometri ylemmäs alppijärville, tarkoittaa karua maisemaa, kapeaa polkua rotkon reunalla, siksakkia kalliossa, kaukana kasvustosta. Todellisuus olikin sammaleista satumetsää, kiviportaita, alppiniittyjä, sembramäntyjä ja heinäistä kivikkoa.

Oltiin Glarusin klassikkoreitillä ja huokailin, että siis miten en tajunnut tulla tänne aiemmin. Lähellä kotia, silti sopukka ei-missään. Siis siinä mielessä, ettei vuorten väliseen laaksoon Murgtaliin kanna mobiiliverkko, ylös ei pääse hissillä, eikä palveluja näin syksyllä ole minkään sorttisia.

Polku Merlenistä rutistaa ihmisestä kaiken mehun heti alkuun. Näin repuissa useampia 2l litran vesipulloja, eikä se ole liioittelua. Vaikka kuljimme matalalla paistavan auringon ulottumattomissa suurimman osan ajasta ja lämpötila oli ehkä 12, irrotin housujen vetskarilahkeet melkein alussa ja paita oli litimärkä ylös asti. Murgseehütte oli kiinni; juotava oli kannettava itse.

Tallasimme vesistöjen viertä, ohi kuohuvien putousten ja alppilaaksosta seuraavaan. Murgbach oli sen verran täynnä, että päälle roiskui viilentävää pirskettä. Vieressä oli puusta veistetty pää runonparren kera. Pään sisältä, siitä aivojen kohdalta, löytyi muovikuoresta metallilaatikko ja kirja. Siihen saa ohikulkija kirjoittaa värssynsä. “Kiitos, että löysin tämän polun!” raapustan. Aldo jää luomaan runonparsia, minä yritin viilentyä putouksen vesisumussa.

Ylempänä kasvusto oli havupuista, osa korkeita, toiset muutaman metrin, leveälle levittyviä mäntyjä. Heinä oli syksyn lyttäämää, keltaisen ruskeaa. Oltiin Alpeilla, silti korvissani soi Ultra Bran “Savanni nukahtaa, iltapäivän aurinkoon, myös me nukahdamme, me väsyneet leijonat…”

Välissä syötiin leivät; mukana ei ollut mitään kovin ihmeellistä. Hiljan tekemät suklaapiparit jätettiin kahvin kaveriksi Murgseefurggelin luo, korkeimpaan kohtaan, missä siirryimme Glarusin kantonista St.Galleniin ja nähtiin alhaalla ensimmäinen Murginjärvi. Oltiin 1983 metriä merenpintaa korkeammalla. Lokakuun loppu, eikä missään pienenpientä lumiläikkää enempää talvea.

Reitin kolme järveä ovat kyljikkäin. Siellä näyttivät monet pitävän eväspaussin. Samasta kohtaamispisteestä löytyi myös majatalo, joka siis jostain syystä oli aloittanut talvilevon viikkoa ennen kuun päättymistä.

Alaspäin mentiin vauhdilla, matka oli lyhyt ja viettävä. Maiseman värit muistuttivat villapaitaa, pehmeän lempeää ruskeaa, punertavaa, kellertävää ja veteen heijastuvat vuoret kuin peilikuvia, toisinaan siveltimellä sameaksi laveerattu.

Autolla selvisi, etteivät rakkaat terveiset vedonneet Murglaakson väkeen. Neljänkympin QR-koodi odotti maksajaa.

Aika hämärää aamupäivällä, aurinko ei kanna tänne asti.
Pretty dark in the morning, the sun is still behind the mountain.
Tästä ylös, rehevän kaunista metsäpolkua.
Up we go; beautiful forestpath.
Selän takana Churfirstenin vuoret ja Walensee.
Behind the back Churfirsten and lake Walen.
Ensimmäisen alppilaakson tavarahissi. Tai ehkä tällä tuodaan vuohia, lampaita?
The gondola to bring stuff to the alpinevalley. Or maybe goats or sheep?
Syksyn valo on kaunis.
The autumnlight is beautiful.
Muutamat kukat vielä voimissaan.
Some flowers still going strong.
Putouksena ryöppyävän joen vierestä löytyy kirja.
Beside a river there´s a book to write some verses.
Aldo luo runoutta. Luulen.
Aldo is creating poetry. I think.
Tähän oli pysähdyttävä tuulen ja vesiroiskeen raikastettavaksi.
Had to stop here to get some refreshment from the splashing river and wind.
Navetta näkyvissä.
A cattleshed in sight.
Voinko muuttaa kesäksi tänne?
Could I move here for the summer?
Kostea kalliopolku.
A wet and rocky path.
Olisiko tämä sembramänty?
Is this swisspine?
Tämä saattaa tulla yllätyksenä, mutta eväänä leivät.
Might be surprising, but we had sandwiches for snack.
Joessa vilahtelee pieniä kaloja.
Small fishes in this river.
Minusta ihan savannia.
Looks like savanna for me.
Murgseefurggel, 1983 m.
Tälle nousulle tarvitsen kahvia.
To this hike you really need your coffee.
Kultainen sieni, joka siis kasvaa lehmänläjässä.
A golden shroom growing on cowpat.
Kahden järven välisen muhkuran luona myös majatalo.
Between the two lakes there´s the alpine hut.
Kuten sanottu, valo on upea!
As said before, the light was incredible!
Matalaa männykköä.
Some pines.
Lehdet ovat suurelta osin pudonneet, tässä vielä ruskaa.
There are almost no leaves, nut here still some yellow ones.
Lievästi viettävä polku dippaa lopulta jyrkästi laaksoon.
The slightly down going path dips suddenly sharply to the valley.
Siellähän on jälleen putous.
Another waterfall.
Tässä tajuttiin vesivärien todellinen merkitys. Here we realised the real meaning of watercolors.
Raikasta vettä.
Refreshing water.

En resumen: Esta vuelta en el valle de Murg era definitivamente uno de mis favoritos. Casi un kílometro de subida, un paisaje increible, luz de otoño lindísimo y tan remoto, que no funciona el teléfono, pero en total no tan lejos de Zurich. Nos vino una multa de parqeo, por chapas, pero que importa, que lo usen para la infraestructura.

Kurzgesagt: Glarner klassiker war wirklich ein Topwanderung. Sportlich, aber nicht gefährlich, mit Wasserfällen, Flüssen, super Aussicht. Ziemlich nahe Zürich, aber so weit, dass ein Handy nicht funktioniert. Wenn man bis Merlen fährt, sollte man die Parkgebühr schon beim ersten Parkplatz bezahlen. Oder dann die 40 Franken Busse später zahlen. Wie wir.

Syysvärejä ja aprikoosipiirakkaa

Syysvärejä ja aprikoosipiirakkaa

Tykkään syksymetsistä. Sateessa, auringossa, sumussa, ihan mitä vain. Vähän olin silti odottanut syysvärien loistoa auringossa, mutta olkoot, ajattelin.

Sääkartalla Sveitsi oli pilvien alla, mutta Baselin suuntaan luvattiin kolmea tuntia paistetta. Vetelin aurinkovoidetta varmuuden vuoksi kasvoihin. Myöhemmin vuorella pää pilvissä virnistin optimismilleni.

Mutta päivän kristalli oli taskussa. Tuliaisiksi. Se saatiin mukaan jo ennen Wasserfallenin hissiä. Jotenkin herttaista, että metallinen rahalaatikon kansi ei ollut edes kiinni.

Hissin luona on zipline-rata, sinne jää lapsiperheitä. Porukkaa tallaa jonossa ensimmäisille nuotiopaikoille, sen jälkeen on rauhallisempaa. Voin vain kuvitella trafiikkia aurinkoisena päivänä. Selvästikin tykätty ulkoilualue Jura-vuoristossa; tänne voi tulla läpi vuoden.

Huipulta, seudun korkeimmalta kohdalta, piti nähdä joka suuntaan, Saksaan, Mont Blancille Ranskaan, ylipäätään Alpeille. Meille avautui valkea huttu, molemmin puolin kapeaa kannasta. Pilvimassa lellui yli, sivuttain ylhäältä alas, alhaalta ylös. Äänet kantautuivat vaimeina, jostain kuului aavemaisesti naurua. Ja huuliharpun säveliä. Kiinalainen Nuuskamuikkunen soitteli polun syrjässä haikeaa melodiaa, toinen kuvasi puhelimella.

Kulkutautien pyhimys Rochus matkasi ruton riehuessa näillä main Roomasta Mümliswiliin ja loukkaantui vakavasti suistuttuaan harjanteelta. Paikalle rakennettiin kappeli, nykyisen edeltäjä.

Polku on kuin silvottua kiveä, ei ihme, että täällä kompastellaan. Lipulla koristetun sääaseman jälkeen ollaan kuitenkin ihan kunnon tiellä, joka vie kohti surkeaa kulinaarista kokemusta, Bergrestaurant Vogelbergiä.

En kestä istua kylmältä sumussa ja tuulessa terassilla, joten sisään tupatentäyteen tupaan. Palvelu on kummallisen ynseää, ei tervehdystä, ei kiitosta, ei mitään. Kahvi kuin vettä, snapsilla terästetty samoin. Isäntä ripittää viereisen pöydän porukkaa, eivät olleet huomanneet käteismaksusta muistuttavaa kylttiä. Aprikoosipiirakka on hyvää, se on läheiseudun konditoriasta, hinta sen sijaan järkyttävä. Myöhemmin luen terävää kritiikkiä paikasta; laatu, tunnelma, kaikki on surkeaa.

Pilvet lipuvat syrjään, oranssi ja keltainen paljastuu. Aidatulla niityllä laiduntaa hevosia; mutta porttihan on auki! Hepoja on siellä täällä, toistakymmentä, pitkin niittyjä, ruohoa hamuamassa. Yksi vilkaisee meitä ja kääntää selän. Aina noita kaksijalkaisia.

Päivän aarteet.
The treasure of the day.
Ei vielä pilvien tasolla.
Not yet by the clouds.
Nuo valkoiset ovat sieniä.
Those white things are shrooms.
Polku päättyy jyrkänteen reunalle.
The path ends by the ridge.
Portti.
A gate to the fields.
Niin mut jos tämä putoaa päälle?
Yeah, but if this falls…?
Siinä se lelluu, pilvimassa.
There it hangs, the cloud.
Kohti pilveä.
Towards the cloud.
Kappeli polulla.
A chapel on the path.
Eväshetki.
Snacktime.
Tällä jaksaa vaikka kuuhun: Glarusin päärynäleipä pähkinöillä.
With this you can walk till the moon; pearbread with nuts from Glarus.
Kapea harjanne.
A narrow ridge.
Sienet mätsää syysväreihin.
Mushrooms that match the fallcolors.
Ihan olen energinen, vaikkakin turvonnein silmin.
Full of energy, despite of baggy eyes.
Tässä olisi sitten sitä maisemaa.
Here´s the marvellous view.
Sääasema.
The weatherstation.
Häikäisee ihan sikana, vaikka sumuista. Taustalla Alpit.
Totally dazzeled by the sun. I mean by the fog. Alps on the background.

Ja yhtäkkiä esirippu repesi.
And suddenly the white curtain opened.

Pikkuisen hurmaannun.
Loving this!
Surkea kuppila.
A miserable mountainrestaurant.
Ulkonäkö pettää, todella huono kahvi. Mutta konditorian piirakka on hyvää.
Horrible coffee, but the cake from a pastryshop is tasty.
Herttinen, tuollahan on lisää kukkuloita.
Gosh, there´s more hills.
Loppuun pieni nousu.
A short uphill climbing.
Näitä heppoja oli vapaana pitkin poikin.
There were horses here and there, walking freely to the best spot of green.

En resumen: Fuimos a Wasserfallen en la busqueda de colores de otoño. Habia, pero rodeado por las nubes. Bonito en todo caso.

Kurzgesagt: Wir sind nach Wasserfallen gefahren um goldener Herbst zu suchen. Trotz Nebel und Wolken haben die Farben schön geleuchtet.

78 km rankkasateessa

78 km rankkasateessa

Kostea viikonloppu oli todella sananmukainen ja vettä lotisee tänäänkin. Mutta jalassa on kuivat sukat, eikä kasvoja pitkin valu vesi, toisin kun lauantain lenkillä ja sunnuntain pyöräilytapahtumassa.

Kalastajat olivat kesän kuivuuden jälkeen saapuneet metsän jokivarteen. Harmaahaikara tuijotti meitä hetken, palasi sitten omiin toimiinsa eli tarkkailemaan vedenalaista liikehdintää tuoreen snäkin toivossa.

Sieniä näkyi siellä täällä ja saksanpähkinät värittivät polkua, rusahtelivat kengän alla. Joku kyläläinen oli tullut jumppakassin kera pähkinään ja lattoi juuri valtaisaa saalistaan jemmaan, jatkaakseen seuraavan pussin täyttämistä. Tungin taskuun niin paljon kuin mahtui ja juostessa se tuntui heiluvalta vesimelonilta taskussa. Ei varsinaisesti helpottanut askellusta.

Nyt on kaloja.
Now there are fish again.
Kiharakampaus.
Curly hairstyle.
Nää pitävät sadetta.
A rainy moment to rest.
Vihreät verhot pähkinäsaaliin ympärillä ovat viikunanlehtiä.
The green curtains are figleaves.

Sadetutka lupaili sunnuntaina Zürichinjärvelle vähäsateista osuutta iltapäivään asti. Päätin, että jos aamulla ei tulisi vettä siinä määrin, että vaatteet kastuisivat välittömästi, lähdettäisiin järven toiseen päähän vievään pyöräilytapahtumaan. Ensimmäiset 10 km mentiin omia polkuja, kukkulan viiniviljelysten kautta lähtöpisteeseen Meileniin. Puhallettu kaariportti heilahteli tihkussa ja tuulessa surkean yksinäisenä. Ei soittokuntaa, ei väentungosta, ei myslipötköjä tai jätskejä ilahduttamaan polkijaa.

Ajeltiin melko yksin ja vauhdilla eteenpäin, suunnitelmien mukaan ainakin siihen asti, kunnes sade estäisi näkyvyyden. Stoppi tuli yllättäin 7 km ensimmäistä etappia eli Rapperswilin linnakaupunkia.

Sunnuntain fiilis. Harmaa ja kostea. The feeling of Sunday: gray and wet.
Tilaa tiellä.
Almost nobody there.
Rapperswil häämöttää.
There´s Rapperswil.
Ekat täällä.
We were the first here.

Edessäni ajoi neljä rinnakkain täyttäen kaistan, heidän vieressä kaksi peräjälkeen ohitusmeiningillä. Lähdin kiihdyttämään samaa vauhtia, ajatuksenani vetää näidenkin ohi. Edessäni oleva teki yllättäin jonkun ihme liikkeen sivulle, minä hätäjarrutuksen. Aldo perässä samoin, niin tiukan, että päätyi syleilemään asvalttia.

Tien sivussa tarkastettiin tappiot ja todettiin, että laastari oli repusta loppu ja desinfiointiliina kuivunut. Hurjalta näyttänyt lento oli kuitenkin pintapuolinen, vaikkakin törkeät jäljet jättävä, joten eteenpäin.

Rapperswilissa oltiin päivän ensimmäisinä asiakkaina koputtelemassa ensiapuvaunun ovelle. Desinfinointisession jälkeen pohdittiin sadetilannetta, joka oli kääntymässä rankaksi. Jos vielä vähän eteenpäin, Bächlihofin kurpitsafarmille, ajattelin. Sieltä löytyisi katosta ja ruokaa.

Varsinaisesta gourmet´sta ei ollut kyse, kun ladoin lautaselle sapuskaa, mutta kuumaa ja täyttä energiaa. Höyryävä kahvi lämmitti, eikä edes ottanut niin päähän se, että varapaita oli litimärkä ja kylmä. Olin tunkenut reppuun kaksi vesipulloa, joista toinen oli törmäyksessä auennut ja kastellut kaiken, lompakkoa myöten.

Rankkasade lounaan päätteeksi pisti jälleen pohtimaan jatkoa. Toisaalta, housut oli jo likomärät, lenkkarit kuin veteen upotetut pesusienet. Tähän parikymmentä kilometriä lisää järven toiseen ääreen ei pahentaisi tilannetta.

Kuumaa sapuskaa.
Hot food.
Kurpitsat sateessa.
The pumpkins in rain.
Muutama lajike siinä. A couple of different pumpkinvarieties there.

Vedin sadetakin hupun päähän, sen päälle kypärän ja pyyhin vettä satulalta. Ajeltiin ohi luostarin, sekö talon, jonne täkäläinen psykoanalyytikko C.G.Jung purjehti järven toisesta päästä ollakseen rauhassa. Rauhassa oltiin mekin; rankkasade oli hyydyttänyt vähäisenkin osanoton. Tie oli autoilta suljettu ja ne muutamat pyöräilijät istuskelivat juoma- tai ruokatauolla katosten alla odottelemassa sateen laantumista.

Lupasin itselleni Schmerikonissa kaakkupalan ja jättikupillisen kahvia. Perillä oli tarjolla pyörähuoltoa, lounasta ja olutta. Missä oli kaikki kahviteltat, kuppikakut ja suklaakakkuja myyvät vapaaehtoiset? Riehakas lopputapahtuma? Torvisoitto?

Katoksen päälle kertyi vesimassoja joita poika tökki sormellaan tyhjäksi. “Saisiko olla burgeri?” ehdotti mummeli hymyillen. Torjuin sen, mutta nyökkäsin letulle. Aldolle kanelisokerilla, minulle Nutellalla. Ja sitä kahvia.

Proosalliseltahan annos näytti ja kahvi oli surkeaakin laihempaa, mutta kuuma lettu suussa olin tyytyväinen. Tällä jaksaisi kotiin.

Schmerikonista takaisin ajeltiin rantatietä niittyjen viertä. Ilmavirta ja sade heilutteli kolmen ilmapallon rykelmää ensin yhtäälle, sitten se leijaili toisaalle. Kaksi lehmää katseli kiinnostuneena lähestyvää spektaakkelia, kolmas kauhistui ja rynni toisaalle. Pallot seurasivat lehmää ja se päätti lähteä kokonaan toiseen suuntaan. Laskeutumispaikaksi valikoitui niityn keskipiste. Pelokas lehmä kävi haistelemassa niitä varmistaakseen, että härpäke on eloton, eikä esimerkiksi jättimäinen surviainen. Perästä tuli kaksi muuta vasikoineen. Koska tilanne oli vielä epävarma, ne jättivät pienokaisensa vähän taaemmas, kunnes totesivat, ettei tässä ole hätää. Palloista ei olisi uhkaa.

Useimminten Slow up, oli se sitten Zürichinjärvellä tai muualla Sveitsissä, osuu aurinkoiselle, lämpimälle päivälle. Zürichissä on syksyn viimeinen tapahtuma; ripaus kesää on tuntunut ihanalta. Sade & pyöräily ei koskaan ole ollut lempikomboni, mutta jotain hauskaa hulluutta tässäkin oli. Plussia lisäsi huomio, ettei lenkki tuntunut juuri missään. Ei karmeaa väsymystä, eikä kipeitä lihaksia. Ja tasapuolisuuden nimissä olimme molemmat, mies ja minä, toinen silmä turvonneena seuraavana päivänä. Loppumatkasta sade vaimentui ja ilmassa lenteli hyttysiä, joista yhden matka päättyi verkkokalvolleni.

Kuuma lettu ja laiha kahvi.
Hot crepe and very bad coffee.
Kuka sinä olet ja miksi makaat laitumellani?
Who are you and why are you on my lawn?
Harmaa Rapperswil.
Grey Rapperswil.
Kello jäi päälle lounaan ajaksi. Mutta kilometrit täsmää.
Forgot to stop the watch during the lunchbrake, but the kilometers match.

En resumen: Una vuelta en bici en la lluvia. 78 km a la par del lago de Zurich, hasta Schmerikon. Positivo: cansancio minimo, crepa caliente, casi nadie en la calle. Negativo: una caida, mal café y un mosquito en el ojo.

Kurzgesagt: Slow up in Zurich, von Meilen bis Schmerikon im Regen. Positiv: minimal Muskelkater, eine heisse Crêpe, fast niemand auf der Strasse. Negativ: ein Sturtz, schlechter Kaffee und eine Mücke im Auge.

Ei vuorta, ei kukkulaa

Ei vuorta, ei kukkulaa

Viime päivät olen vaellellut, huoneesta toiseen, pihalle ja sisään, postilaatikolle ja pesutupaan. Kerran peräti muutaman kilometrin kotiovelta parisataa metriä ylemmäs. Autolla tulin takaisin.

Ruusu rinnassa on saanut uuden merkityksen. Vedän viruslääkettä jo kuudetta päivää. Raaputan infernaalisesti oikeaa puolta yläselästä. Paikkoja ei enää jäydä, terävä hermotus on laantunut, mutta kärsin paikallaanolosta. Ensi viikolla saan taas uida, olla auringossa ja urheillakin. Jos vyöruusu suo.

Olen myös hypistellyt kristallia. Niiden väitetään auttavan lähes kaikkeen. Minusta se on vain hieno ja tällä hetkellä ainut kontakti vuoriin. Ja sen pudotin ikkunasta. Grillin päältä kivilaatalle ja se osa, joka ei ole kristallia lohkesi, katosi. Se, joka teki siitä epätäydellisen kristallin ja siksi täydellisen hypisteltäväksi. Voisi tietenkin kysyä, miksi ylipäätään pitelin kristallia ikkuna-aukossa hyppysissäni. No valon takia. Tietenkin. Jotta se läpäisisi särmät ja näkisin kristallin sisään.

Aamuyöstä heräsin raapimaan ja koska uni kaikkosi kokonaan, suunnittelin tekeillä olleen artikkelin ja ruuat. Päivän tapahtuma on ollut aamiainen pihalla, sillä silloin on vielä varjoa. Kaurapuuro alkoi äkkiä kyllästyttää, siitä huolimatta, että joukossa oli pähkinöitä, kurpitsansiemeniä, kuivattuja aprikooseja ja muuta. Surautin sen sauvasekoittimella pannukakkuainekseksi ja söin ihastuneena vaahterasiirapin kera. Paras pohja ikinä.

Lauantaina – samoin aamupalalla – näin pieniä kohoumia järvellä, kuin jättimäisiä sadepisaroita olisi osunut pintaan. Muina kiikarikyylinä tarkkailin järven ylitystä terveellisen välimatkan takaa, kahvia lipitellen. Kylän uintitapahtuma on selvästi kärsinyt joko inflaatiosta tai koronasta. Porukkaa oli vähemmin kuin koskaan ja viimeiset kauhoivat pelottavan hitaasti. Onneksi pelastusveneet ja muut gondolierit olivat lähettyvillä varmuuden vuoksi.

Ja aamupalasta muihin ruokiin: kurpitsat ovat ilmaantuneet peltojen laitaan ja hain ensimmäisen risottoon. Myskikurpitsa oli pikkuisen minusta vihertävä, sisältä vaaleahkon kellertävä, etten sanoisi raaka. Pilkoin sen silti onnellisena raastamiseen soveltuviksi palasiksi. Helteen taittumisessa syyskuuksi on puolensa: kurpitsat.

Lopuksi vielä muita elämää maustavia asioita, nimittäin Rikostarinoita maailmalta on kuulemma tullut painosta. Homma siis etenee. Vastaan Sveitsin osuudesta; muuta odottelen jännittyneenä!

Siellä niitä tulee. Uimareita.
There they come, the swimmers.
Tämä kaurapuuro maistuu mahtavalta.
This outmeal is tasty!
Lupiinin uudet lehdet punertaa. The new leaves of lupine are reddish.
Valtava ja ihana. Myskikurpitsa.
Huge and fabulous, a butternut squash.
Kattauksessa voisi olla toivomisen varaa, mutta taivas pistää parastaan.
The setting of the table could be more elegant, but look at the sky!

En resumen: Nada de montes, nada de caminatas. O sí, pero solo de un cuarto al otro.

Kurzgesagt: Keine Wanderungen, oder schon, von einem Zimmer zu das andere.

Ukkonen Alpeilla? Ukkonen Alpeilla!

Ukkonen Alpeilla? Ukkonen Alpeilla!

Kartan sadetta vuorilla, mikäli mahdollista. Ukkosta kuin ruttoa. Avoimelta rinteeltä ei löydy suojaa ja ihmisparka on villinä raivoavan tuulen ja sateen saartamana, ehkä tönimänä, irtonaisena ulokkeena ja ukkosenjohdattimena.

Tutkin lähtiessä kaikki mahdolliset sääsivustot, ennusteet ja arvelut ja niiden mukaan säädän ohjelmaa. Ja jos vaikuttaa siltä, että päivän loppupäähän ajoittuu myräkkä, jätän vaellussauvat kotiin, sillä epäilen niiden vain lisäävän mahdollisuutta saada tärskyn taivaalta.

Aurinko paistoi aamulla lämpimästi ja olin jo vaihtanut plääniä moneen kertaan. Suuntaan vai toiseen? Ylös ja alas? Vai ylös, kiertäen ja junalla? Mennäkö ollenkaan?

Firstille nousevalle päivän ensimmäiselle hissille oli odottelemassa vain kourallinen porukkaa. Sillä se sää. Kysyin vielä lähtiessä tietäviltä ja sanoivat, että poutaa riittää hyvälle vaellukselle. Uskoin. Ja lähdettiin.

Aamun rauha oli ihmeellinen, näillä seuduin tuppaa olemaan tungosta. Kauris oli samaa mieltä, se hypähteli rennon kevyesti ja pysähteli haukkaamaan ruohoa. Murmeleiden vihellyksiä kuului puolelta jos toiseltakin, mutta ihan lähikontaktia ei saatu. Useampi huomioi kulkijat ja jähmettyi patsaaksi varmuuden vuoksi. Sillä meistä ei tiedä. Saatamme olla vihollisia.

Ennen viimeistä siksakkia Faulhornin huipulle tie oli täynnä. Juttelin lehmälle, että josko se antaisi tilaa. Juttelin myös sähköaitaa virittelevälle isännälle, sillä hän paikallisena varmaan tietäisi säästä. “Ei mitään hajua”, hän sanoi ja räpläsi puhelinta. Sieltä varmistettuaan uskalsi kehottaa matkaan. Jos huipulle nousun jälkeen jatkaisimme välittömästi matkaa, ehtisimme ohittaa säälle armottomimmat kohdat ennen rajuilmaa3.

Vilkaisimme maisemat, söimme lounaan sijaan vahvistavat patukat ja lähdimme reippahasti alamäkeä, tasaista, ylämäkeä ja kohti uutta, sinistä järveä ja turkoosia järveä.

Paljaalla harjanteella ylle liiti valtava lintu. Nostin pään ylös ja olin horjahtaa, tunsin olevani maailman huipulla. Siivenväli ja leveys ei antanut epäilykselle sijaa. Alppikotka! Sen perässä tuli jokunen pienempi, joista en saanut selvää. Väittäisin että haukkoja, mutta miksi ne lentäisivät kotkan perässä? Kotkan jälkikasvua?

Maasto oli murenevaa, joka mutkan takana uudenlaista. Välillä Grand Canyon -tyyppistä, toisinaan selvää Alppia niittyinen, sitten valkeahkoa outoa kivikkoa.

Ukkosesta ei ollut jälkeäkään, silti katsoin kelloa ahkerasti. Matkaa riitti ja piti saada energiaa. Pötköistä sitä saa, päätin. Niillä pääsee perillea asti. Ei, tarvitaan sittenkin lounasta.

Louhikon alla näkyi Männdlenenin vuoristomökki, mutta kunnon ruokailu veisi liikaa aikaa. Alamäkikivikon puolivälissä oli selvää, ettei asiakkaita juuri ollut. Ehkä sittenkin. Jotain, mikä ei vaatisi valmistusta.

Päivän kasviskeitto oli kaasulla höyryävänä, samoin siihen kuuluvat ohuet makkarat. Korillinen leipää ja puoli litraa vettä lisäksi. Isäntä kertoi, että tänne asti patikoineiden olisi pelastushelikopterin tyyppien mukaan pitänyt helteillä juoda jo 2,5 litraa. Edellisinä päivinä oli tullut useita uupumuksen partaalla. Taju saattaa mennä yllättäin pelkästään nestehukasta. Olivat kuulemma juoneet vettä, kuten asiaan kuuluu. Kun isäntä tiukkasi määrää, oli se vain joitakin desejä.

Tuuli puhalsi raikkaasti. Isäntä tuli kiikareiden kanssa, kotka istui lähinyppylällä tarkkailemassa maastoa. Kyselin mielipidettä säästä ja mies pyöritti päätä. Ei ole tulossa sadetta, ei tänne.

Mutta meillä oli vielä matkaa sinne, minne oli luvattu ukkosta. Isoa louhikkoa seurasi kivimuruinen rinne, kapeaa ja viettävää. Sitä en olisi sateella ilman sauvoja selvittänyt.

Mutka mutkalta, alas ja ylös, lähestyimme Schynige Platten harjannetta ja muutaman harhautuneen pisaran lisäksi avautui näkymä järville, Brienzerseelle ja oletettavasti Thunerseelle. Sinisenharmaa, lilahtavakin, välkkyviä salamia ja jokunen jyrähdys. Siellä se oli, vuorten toisella puolen.

Katselin kolmea edessä avautuvaa reittiä auringossa, sinisen harmaata taustaa ja päätimme vielä mennä äärimmäistä, harjanteen reunimmaista. Sieltä kurvaisimme suojaista polkua mahdollisimman suoraan kohti asemaa.

Jokunen sata metriä ennen Schynige Platten rakennuksia nousi pyörteinen tuuli. Yritin kiskoa takkia ylleni, se halusi lentää taivaalle, kädessä oleva kännykkä myös. Pilvet tulivat kovaa kyytiä ukkosen puolelta peittämään meidät, laskeutuivat viereen, alemmas laaksoon, pyörähtivät takaisin. Maisema vaihtui sekunneissa moneen kertaan.

Sade yltyi rankaksi, kun olimme jo aseman katoksen alla. Rakeet ja sateenkaari tulivat bonuksena, samoin tieto siitä että alas vievä juna oli peruttu. Siihen oli iskenyt salama. Aseman ihminen haalareissa käveli koira perässään hakemaan tikkaat; menivät yhteen suuntaan, sitten toiseen, mies puuhasteli jotain sähkölaitteiden kanssa, koira makoili odottaen.

Istuin portaalle ja vedin pitkähihaista päälle. Puolitoista tuntia myöhemmin päivän viimeinen juna pääsi tuksuttelemaan ylös vuorelle. Hitaasti jarrutellen laskeuduttiin alas laaksoon, yhdellä pysähdyksellä. Lehmä pyrki raiteille. Esikouluikäinen lehmipoika huopahattu päässä, oksa kädessä, komensi kantturoita pysymään poissa tieltä. Nainen, ehkä äiti, tuli myös hätiin, mutta siinä vaiheessa tilanne oli jo hallussa.

Aamu on lupaava.
Promising morning.
Patikalla nämäkin.
These were hiking too.
Alpit.
The Alps.
Patikkakaveri. The hiking pal.
Faulhorn huiputettu.
The peak of Faulhorn climbed.
Sininen ja turkoosi järvi.
Blue and turquoise lake.
Pientä kiveä tiellä.
Some stones on the way.
Sapuskapaikka Berghaus Männdlenen (2344 m) poterossa.
The lunchplace Berghaus Männdlenen (2344 m)
Energiaa loppumatkalle. Onneksi syötiin, matka venyi.
Energy for the rest of the way. Didn´t know that it was gonna be a looong way.
Kivikossa ei juuri ole multaa, mutta kukkia riittää.
There´s almost no soil, but a plant finds a way to grow.
Tämä on alppivuoristoa.
This is Alps.
Tämäkin on alppivuoristoa.
This is Alps too.
Alppikannusruoho. Erittäin pieniä kukkia.
Linaria alpina, very small pretty flowers.
Meidän polku kulkee harjannetta ukkosen ja auringon rajalla.
Our path is the one just on the border of the sun and storm.
Tällö puolella vallitsee ukkosolosuhteet.
The stormside.
Dauben näköalapaikalta pyyhkäistiin möhkäreen vierestä vasemmalta alas.
Beside the weird stone there´s our way down towards the station.
Tie sulkeutuu.
The path is closing.
Apua mie lennän.
Help I´m gonna fly.
Selviän ehkä sittenkin.
Might survive after all.
Lehmät järjestykseen.
Putting the cows in order.

En resumen: Un par de cientos de metros antes de la estación de Schynige Platte se nos vino la tormenta encima. Un espectáculo increible y por dicha, no hasta que en el final. Al tren tuvimos que esperar 1,5 horas, ya que le pegó un relámpago.

Kurzgesagt: Ein Gewitter in den Bergen möchte ich immer vermeiden. Aber es war ein super Show und zum Glück waren wir schon in der Nähe vom Bahnhof Schynige Platte.

Hellepaussi

Hellepaussi

Heräsin ihanaan aamuun – pilviä! Miten hyvältä tuntuu viileämpi aamu, ulkona yli kymmenen astetta vähemmän ja sisällä, no asteen verran.

Viikonloppuna mittari pyyhki punaisella, näillä seuduin kai jossain 35 asteessa. Nyt istuin rauhassa lehteilemässä aamun uutisia, siemailen kahvia, enkä tunne tarvetta mennä enää ikinä minnekään.

Helteellä on kaksi mahdollisuutta, joko pysytellä järvessä tai nousta pariin tuhanteen metriin vuorille. Mietin viikonloppuna jälkimmäistä, mutta koska otsoniluvut olivat nekin korkeat ja autossa istuminen on kuumassa ja ruuhkassa karmeaa, päätin jäädä istumaan pimeään kotiin. Ikkunat kiinni, verhot kiinni, luukut kiinni.

Naputtelin rästijuttuja kokoon, siivosin vessan, luin lehtiä. Tein kyllä ihmiskokeen, kävin kaupassa jalan. Otin reissusta kuvan todisteeksi ja ruusut osuivat korvan taa. Vielä tällä hetkellä kännykän kamera jaksoi ottaa kokonaisia kuvia.

Kadut olivat tyhjät, torillakin vaimeaa. Mäen jälkeen kaupan viileys tuntui ihanalta. Myös niistä sadasta muusta, jotka ovat ostoksilla. Puoli kylää on paennut kylmäaltaiden äärelle.

Kuumimpana hellepäivänä selviää, ettei kännykkääni ole tarkoitettu näihin olosuhteisiin. Se kuumenee kaikista toiminnoista ja saan otettua vain puolikkaita kuvia – ja ruutu pimenee. En halua luopua vanhasta toimivasta, tähänhän saa tilattua uuden akun. Niitä löytyy Zürichistä kolme. “Otetaanko kaikki?” kysyy Aldo. Nauran – ja kadun hetkeä myöhemmin. Ehkä luuri kestää vielä pidempään kuin uusi akku. Ehkä elokuun kuumassa tarvitsen seuraavan.

Zürichinjärven rantakadulla eletään kuin Floridassa, porukkaa suihkaa uikkareissa tai kylpytakki auki lepattaen, pyyhe olkapäillä kohti vihreää viileää. Varjot on kysyttyjä ja vedessä yllättäin tilaa. Rantojen uimalat sen sijaan ovat ihmismassoja, tungosta. Niissä on palveluja, suihkut ja syötävää.

Eräänä kuuman päivän aamuna (tulihan se kuuma selväksi?) olin sitä mieltä, että jos olen käynyt lenkillä Costa Ricassa rannalla, se onnistuu myös Zürichissä. Tosin Tyynellämerellä jolkottelin aamukuudelta, nyt kello oli jo puoli yksitoista. Läiskin aurinkorasvaa ja katua pitkin metsään. Kanjonissa kulkevaa jokivartta oli ihana kulkea, juoksusta oltiin aika kaukana, mutta väliäkö sillä. Täällä olivat kai ne loput zürichiläiset. Varjossa, matalassa joen lirussa asteli kiveltä veteen ja taas kivelle vanhempia lapsineen, nuotiopaikoilla leiskui tuli ja ylempänä pikkuruisen järven vieressä niityllä oli sama meininki.

Ylimmässä pisteessä vilja- ja heinäpeltojen keskellä auringossa sen sijaan ei ollut ketään. Aika nopeasti ymmärsin miksi. Ilma ei liikkunut ja kuumuus musersi. Pää ei ollut vielä niin paistunut, etteikö se olisi osannut muistuttaa järven viileydestä. Siispä suoraa tietä alas veteen.

Puolivälin jälkeen vesipullo oli tyhjä, jano karmea. Oli kurvattava lähimmälle lähteelle, mistä kertyi lisäkilometrejä. Mutta vesitankkauksen jälkeen oli hyvä.

Järven laineissa kelluessa vielä parempi. Sen sijaan nousu mäkeä ylös kotiin karmea. Paljasjaloin kävely oli vielä siedettävää järven tasolla, mutta mitä ylemmäs mentiin, sitä kuumempi oli asvaltti. Juoksin kantapäillä viimeiset metrit ja melkein talon portilla oli pakko vetää hätäisesti kengät jalkaan. Ei enää senttiäkään asvaltilla tai edes kivilaatoilla. Sain poltettua jalkapohjat niin, että ne olivat arat vielä seuraavanakin päivänä.

Illalla huomasin, että tilanne olkapäissä ja yläselässä oli toinen kuin olin kuvitellut. Läähmin paksun kerroksen viilentävää rasvaa. Hihaton lenkkipaita oli siis huono idea, voiteista huolimatta.

Nyt ikkunat ovat levällään, ovet myös. Kuulen sateen ropinan. Tunnen kuinka ajatus kirkastuu ja toivon ihmettä, joka elvyttäisi puhelimen. Jos on asiaa, lähetä minulle sähköpostia.

Mie.
Me.

Ei ole terassilla kahvittelijoita.
No coffeedrinkers at the terrasse.
Monenlaista vihreää. Melkein keltaista.
Different greens, almost yellow.
Joutsenpariskunta oli liikkeellä poikasineen. A swan family was on the way with its offspring.
Auringonlasku kuin Saharasta.
A sunset like in Sahara.
Liljat tykkää kuumasta.
These lilies don´t mind the heat.
Putouksen äärellä on raikasta.
Refreshing by the waterfall.

Kristallikaupoilla paratiisissa

Kristallikaupoilla paratiisissa

Amsteg on siinä, missä Sveitsin läpi ajettaessa liikenne usein sakkaa. Laakso kapenee tunnelia kohti ja pienet kylät ovat moottoritiesiltojen katveessa. Mietin sitä, millaista täällä oli ennen isoja väyliä ja jatkuvaa, jyräväävää liikennettä.

Pohdinnan keskeytti nopeasti nykyisyys, joka osoittautui solmuiseksi ja riitaiseksi. Amstegin rampin jälkeen oltiin joka suuntaan suihkaavien liittymien ja teiden keskellä, eikä gps auttanut. Köysiradan osoite oli kylän pääkatu, mutta ohiajamamme viitta oli ennen kylää. Hätäisesti kiljahtelin, kun mies aikoi kääntyä ympäri – takaisin moottoritielle. Ei sinne ainakaan, ihan minne tahansa muualle. Epämääräisen kiemurtelun jälkeen ajettiin eteenpäin.

Seuraavassa kyltissä oli myös Arnisee ja kuplahissin kuva. Oikea suunta, ajattelin. Kun Amstegin kylä oli ohitettu, tie kiemurteli kapeana kallion viertä, olin valmis u-käännökseen. Takaisin lähtöpisteeseen.

Kipakan väittelyn jälkeen käännyttiin vasemmalle ensimmäiseltä hissikyltiltä ja päädyttiin lopulta sinne minne piti, hissin parkkipaikalle. Tietä ei tunne mikään kartta tai gps, eikä se todellakaan ole kylän pääkatu.

Hissillä kukaan ei enää muistanut hankalaa alkua, sillä olimme nousemassa ilmoihin mitä ilmeisimmin lelulla. Painoin vihreää nappia ja tiedotin ylös, että meitä olisi kolme tulossa. Ahtaaseen hissiin mahtui neljä, matkatavarat eli reput laitettiinn sen ulkopuolelle sivulootaan. Pohdin kestävätkö vesipullot taskuissa, vaellussauvat repussa. Kulkuväline oli niin nafti, että istumme todellakin kuin sillit suolassa. Seisomaan tuskin olisimme pystyneet. Penkeillä oli lämmikkeet kankun alle. Viehättävää.

Hisseissä en yleensä kärsi korkeudesta, mutta jotenkin olo tuntui pieneltä tässä heilahtelevassa mikrokabiinissa jyrkänteen vieressä.

Laakson ahtaus, liikenne ja muu tuska oli ylhäällä yhtä kaukana kuin kuu maasta. Olimme rantautuneet tai siis lipuneet paratiisiin. Värit olivat kirkkaammat, vallitsi rauha ja kiireettömyys. Meitä ennen matkustaneet istuivat jo mökin terassilla olusilla ja vilkuttivat.

Jäätiin suoraan aseman vieressä olevalle kristallilaatikolle. Tytär hamusi useita, minä löysin oman ja mielestäni parhaan, parin-kolmen sentin kantikkaan kristallin, josta maksoin frangin laatikkoon ja tulin onnelliseksi.

Aarre taskussa katseltiin alkukesän kukkaniittyjä ja tallattiin eteenpäin. Olisin voinut jäädä tähän ja olla täysin tyytyväinen retkeen.

Koska porukassa oli kaksi lenkkari-ihmistä ja yksi korona-keuhkoinen, oli itse patikka kevyt ja alas viettävä. Sitäpaitsi ylempänä on vielä paikoittain lunta. Näillä varustuksilla ja voimilla ei lähdetty liukastelemaan; tänään oli kyse vain ihanasta kesäpäivästä.

Kuljimme Arniseen ohi, metsien ja niittyjen poikki, toisinaan kedolla hädin tuskin seurattavaa polkua, kukat polvia kutkutellen, ohi meitä nihkeästi tiiravien lehmien, heinää niittävien urilaisten. Honigbergin Sanna kertoi, että Urin kantonissa eletään vielä suht samalla lailla kuin vuosikymmeniä sitten. Siksi ehkä tämä levollisuus.

Ostimme alppiperheen itsepalvelukojusta paketin juustoa, vaikka epäilin sen paistuvan repussa. Kuusi ja puoli frangia, sen verran pudottelin kolikoita metalliseen latikkoon kimpaleesta ohittamiemme lehmien maidosta tehdystä juustosta.

Kukkakehdossa kuhisi, ruskeita selkiä liikahteli, välillä heilahti häntä, toisinaan ylös katsahti sarvipää suussa nippu heinää ja kukkia. Alkukesän huuma oli selvästikin vienyt mukanaan nämä lehmät. Ne olivat onnellisia hamuamastaan keltasinisestä kukkavalikoimasta.

Gurtnellen kylässä polku oli kadota, mutta se löytyi lopulta kirkon sivusta, talojen välistä. Hetkeä pidemmällä gpx-reitin tilalla oli kaksi taloa. Pihan päässä varttui umpikuja, joten oli seurattava alaspäin mutkittelevaa autotietä ja siltä poikkeavia alkuperäistä alempana kulkevia patikkapolkuja.

Gurtnellen Wileristä oli paluu bussilla takaisin Arniseen hissin luo lähtöpisteeseen. Mielikuvissani istahtaisimme sitä ennen aurinkoon kahville ja muhkealle jäätelöannokselle. Kylässä ei ollut mitään auki olevaa kahvilaa, vain hotellin tyhjä ja ankea parin pöydän terassi, maisemat rautatien suojavallille.

Pysäkin läheltä löytyi pieni kyläkauppa, jonka tiskin takana roikkui kuivamakkaroita narulla ja ikkunaa koristivat paikalliset piiraat ja mikä tärkeintä, kylmäkaapissa oli jätskiä. Mutta huom, täällä pelaa vain käteinen, “Sveitsin frangi”, totesi myyjä. Ei kortti, ei sovellukset. Sveitsiläiset setelit ja kolikot.

Kuplahissi Arniseelle. Matkatavarat kulkevat ulkopuolella.
Arnisee gondola. Luggage travels outside.
Laaksoa halkoo moottoritie
There´s a highway passing the valley.
Kristalleja kaupan!
Crystals to purchase.
Minkä ottais?
Which one?
Tänne voisin jäädä. Taustalla hissiasema.
I could stay here. On the background the liftstation.
Vihreää ja kukkia!
Green and flowers!
On se järvikin ihan nätti.
The Arnilake is also pretty.
Ylempää kulkee myös reitti Gurtnelliin, mutta sinne seuraavalla kerralla.
There´s also a higher path to Gurtnellen, but that´s for next time.
Matkalla samat huiput, mutta maisemat muuttuvat korkeuden mukaan.
The same peaks but the view is different depending of the altitude.
Mun aarre.
My precious.
Äiti ja lapsi.
Mom and the child.
Onnellinen lehmä.
Happy cow.
Orvokkeja kallion kupeessa.
Violets by the rock.
Kukkakedon läpi. Passing the flowerfield.
Gurtnellen kylä.
The hamlet of Gurtnellen.
Gurtnellen Wilerissä eletään monessa tasossa: joella kalastaja, ylempänä kylää, päällä moottoritie.
In Gurtnellen Wiler there´s life in different levels: by the river there´s a fisher, on the next level the village and higher up the highway.
Amstegissa hissiasemalle vie joen ylittävä kävelysilta.
In Amsteg there´s a small bridge over the river to the gondolastation.
Matkalla vielä kuppi kahvia Urnerseellä. A cup of coffee on the way by the lake Uri.

En resumen: Pasando Suiza uno ni se da cuenta, que de Amsteg para arriba hay un paraiso.

Kurzgesagt: Wenn man richtung Süden in der Schweiz fährt, merkt man vielleicht gar nicht, dass es oberhalb vom Amsteg ein Paradies gibt.

Ihan pihalla

Ihan pihalla

Toukokuun parasta ovat olleet ulkoaamupalat. Niitä tässä mietin, kun istun sisällä ja viime viikon 30 asteesta on jäljellä 15.

Se hyvä puoli kosteassa ja viileämmässä on, että tuli tehtyä pihahommia. Kesä pörähti käyntiin niin vauhdilla, että kukkakalenterissani kääntyi sivu muutaman päivän välein: lumikellosta krookukseen, krookuksesta kirsikankukkaan, kirsikankukasta magnolian kautta omenankukkaan, omenankukasta – okei, nyt meni muisti. Joka tapauksessa puutarhaunikot tuli ja meni vauhdilla; onneksi pelloilla yhä kukitaan. Ja pionit ovat nyt parhaimmillaan. Se kesän paras, laventeli, jota kuljen haistelemassa istutukselta toiselle, on puolestaan aloittelemassa.

Kysyn vain, että mitä jää heinäkuulle, kun kaikki ihanuudet on jo nähty? Vai onko tämä vain alkukesän huumaa, jonka runsauden jälkeen ihminen ei enää jaksa reagoida luonnon kukkeuteen?

Koska mullan kapsutus on väsyttävää, pitää välillä tehdä muutakin (saan tämän kuulostamaan siltä, kuin ahkeroisin puutarhurina tuntikausia. Se on todellisuudessa tunti, puolitoista, sen jälkeen sormet eivät pysty tarraamaan rikkaruohoon, puristusote on mennyttä ja peukalo krampissa). Siispä pyörällä mäkeä ylös niitä unikoita tarkastamaan.

Viljapelto, yleensä spelttiä, kirkkaan oranssinpunaisine läikkineen on hyvä palkinto; ensimmäinen etappi saavutettu, puoliväliin noustu vuorelle. Se että lyhyen jyrkän pätkä yläpäässä on meneillään draama, häiritsee luontoon keskittymistä. Saksalainen pariskunta levittää ympäristöön negatiivista energiaa.

Järkyttävän hengästynyt nainen on lähellä leviämistä työntäessään raskasta sähköpyöräänsä viimeisiä metrejä ja mies seisoo ylempänä arrogantisti kommentoiden. “Älä anna minulle komentoja!” pystyy nainen hengenvedon välissä tiuskaisemaan.

Kohtaamme pariskuntaan vielä toisen kerran. Mies ei anna naisen levähtää hetkeäkään. Epäilemme, että tiet eroavat ennen kuin he pääsevät päämääräänsä.

Ylhäällä Pfannenstielissä on sumeat näkymät. Eväslaatikossa jämiä edellisiltä retkiltä, murusia ja palasia, joita tuskin edes evääksi voi mainostaa.

En uskonut, että tauon jälkeen jaksaisimme tänne asti, sitä paitsi toisen pyörän jarrut on siinä kunnossa, että olisi ehkä ollut parempikin pysyä alempana. Salitreenin muutamat muutokset ovat kuitenkin saaneet enemmän aikaan kuin vuosien uurastus. Nyppylällä oltiin sukkelammin ja kevyemmin kuin koskaan.

Alan miettiä pitempää pyörälenkkiä, sellaista yöpymisten kera. Mille järvelle? Minkä solan yli? Tour de Suisse?

Hyväntekeväisyyspulla marketista ja ekoja sveitsiläisiä mansikoita.
A charity bun from the market and first Swiss strawberries.
Molemmat köynnösruusut, punainen ja keltainen, kukkivat kuin viimeistä päivää.
Both climbing roses, red and yellow, are blooming like crazy!
Nämäkin kukoistavat.
These do blossom too.

Tauon paikka. A break.
Mun lempparit. My favorites.
Vielä nupulla. Still a bud.
Mikä tää on? Näitä oli erikokoisia, parisenttisiäkin ja ne tarttui iholle. What is this?
There were different sizes, even 2 cm long, and they got stuck on the skin.
Ei näitä ehkä evääksi voi kutsua.
This might not be even a snack, but anyway…
Sumuista ja ukkostavaa on.
Some foggy views; a thunderstorm coming up.

En resumen: Trabajo de jardín obligatorio de la epoca, una vuelta en bici, muchos chubascos. Nada más esta vez.

Kurzgesagt: Gartenarbeit, Velotour, Gewitter und Schauer. Das ist alles dieses Mal.

%d bloggers like this: