Halloota talvihorrorista

Halloota talvihorrorista

Tähän asti on mennyt ihmisten välttelyn suhteen todella hyvin. Olen onnistunut valitsemaan lähes täydellisiä retkipaikkoja, joten kerrankos sitä sitten erehtyy.

Lauantai on yleensä se parempi päivä viikonlopusta. Osa väestöstä juoksentelee kaupungilla, toreilla ja turuilla, joten luonnossa on tilaa. Sunnuntaina tiet täyttyvät varsinkin iltaa kohti, kun kaikki, sekä päiväreissulaiset että viikonlopun viettäjät palaavat kotiin.

Wildhaus on itä-Sveitsissä, lähellä ja kivaa seutua. Ja viime lauantaina tosi kaunista – sekä ihan hirveää.

Samaan paikkaan oli ilmeisesti päättänyt lähteä koko Zürichin kantoni, ajattelin. Myöhemmin selvisi, että sen lisäksi myös kaikki saksalaiset. Sveitsi vetää, kun naapureilla on paikat kiinni.

Kotoa lähdettiin sumussa.
The morning started foggy.
Aurinko on löytynyt.
We found the sun.
Autojen rivi on kuin helminauha. It´s not a pearl string, but parked cars.
Tämmöinen patikkapolku hissille.
Hiking towards the lifts.
Jo aika lähellä hissiä.
Pretty promising, lift nearby.

Lähdettiin matkaan suht ajoissa, joka oli lopulta liian myöhään, koska ensimmäinen, toinen ja kolmas parkkipaikka olivat täynnä. Neljä avutonta liikenteenohjaajaa seisoskeli ja katseli virtaa. Juu, ajakaa vain pitemmälle. Minne? Laakson päähän? Mieluiten Itävaltaan? Hornankuuseen?

Kulkupelille löytyi lokonen äärimmäisestä rivistä. Ne ressukat, jotka tulivat perässä, joutuivat peruuttamaan takaisin jonossa ja pysäköimään kenties seuraavaan kylään – tai kyllästyivät ja lähtivät kotiin.

Patikointi alkoi siis jo laaksosta. Tallasin autojonon vieressä jäistä tietä, koska pelto upotti polveen. Vasta puolisen kilometriä myöhemmin hoksasin, että autojonon ja parkissa olevien toiselta puolen löytyi talvikävelytie. Kuvittelin sen olevan hiihtäjille, luistelijoille siis, ja kaiken ärtymyksen sivussa kärsin tajuttomista tunnontuskista tuhotessani latua kenkä upoksissa.

Köysiradan lippujonossa helpotti hieman. Vain muutama edessä ja minuuteissa istuttiin hississä menossa ylöspäin.

Ylhällä avautui hulabaloo, joka juhli endemiaa pandemian sijaan. Maskeja ei käyttänyt kukaan – paitsi rinneravintolan vessassa – ja surpussa höngittiin minne sattuu.

Patikkapolulla sydämellinen vastaanotto.
Heartwarming hikingpath.
Kannatti sittenkin hikoilla parkkijonossa.
It might have been worth while sweating in the parking line.

Katsoin kelloa huolestuneena, koska patikkareitti oli arvioitu paussitta neljäksi tunniksi. Enää ei ollut aikaa näin pitkään. Urheilukello kai aavisti jo valmiiksi hermostuneen tilan ja ryppyili. Tai sitten vain täpinöissäni ja tajuttomassa auringossa painelin liian nopeasti, hitaasti, pyyhkäisin väärin, huidoin ja sohin ja kulutin seuraavat kallisarvoiset minuutit yleissähläämiseen.

Reitin pää oli siis kateissa sekä ruudulla, että käytännössä. Jo aiemmin olen huomannut, että näillä seuduilla kyltteihin panostetaan mahdollisimman vähän. Että kyllä ne löytää, jos haluaa. Ihmismassassa ei näkynyt mitään osviittaa kävelyreittiin, mutta pari kävelijää tuli yhdeltä suunnalta, joten sinne. Siis väärään suuntaan. Paluu takaisin.

Pienen pieni Winterwanderwege – viitta löytyi köysiratajonon ja muiden massojen massojen takaa. Samalla kun vierestä suihkasi T-hississä mukavasti matkaavia laskettelijoita, me tallaajat hikoilimme ylämäessä pöperöisessä lumessa.

Pullo tyhjäksi heti alussa.
The bottoms up already in the beginning.
Varjoa ja aurinkoa.
Shadow and sun.

Muutama sata metriä eteenpäin stressi oli mennyttä, pulssi nakutti tiukasti muuten vain, sellaisella terveellä tavalla. Metsässä käveli pari muuta, lumi kimmelsi, aurinko lämmitti kasvoja ja alhaalla lelluva sumu näytti täältä käsin pumpulikerrokselta.

Kellon GPX:ät olivat ihan pielessä, mutta matkalta löytyi pari selventävää karttaa. Reitin suoran osuuden jälkeen edessä oli ikäänkuin kolme erillistä silmukkaa tai rengasta ja päätettiin koukata ensin vasemmalta, tullessa oikealta. Viimeisen paikkeilla oli selvää, ettei päivää enää riittänyt kahden tunnin lisäsilmukkaan. Hiukan otti aivoon, sillä paljon ei puuttunut, mutta viimeiseen hissiin oli ehdittävä ja sapuskapaussikin pidettävä.

Pikkuruisia lumivyöryjä.
Small avalaches.
Ylös ja alas.
Up and down.
Lumikenkäilijöitä liikkeellä.
Snowshoers on the way.
Tässä on pätsi. Ei tuulta, kovasti aurinkoa.
A lot sun, no wind.
Toisen puolen huippuset.
The peaks on the other side.

Kiivettiin korkeimmalle kohdalle ja vetäistiin jumppamatto pyrstön alle, ihan vain polun reunaan, koska sivussa upotti. Edessä oli särmäinen vuori, aurinko porotti päin pärstää, joten mikäpä tässä. “En tiedä pitäisikö sanoa, mutta tuolla edessä rakennusten luona on ihana penkki” tiedotti ohikulkeva neropatti. Siis ei pelkästään istumapaikka, vaan myös wunderschön.

Natustin viimeiset patikoitsijan piparkakut, jalan muotoiset, luonnollisesti. Täällä vallitsi rauha. Ja oikeastaan reitti oli yksi parhaista. Tarpeeksi pituuttakin, jos siis olisi ollut aikaa.

Alppitila lumen ympäröimänä.
An alpine farmhouse surrounded by snow.
Ihanteellista. Idyllic.
Leiri seuraavalle nyppylälle.
On the left is our snackspot.
Minä ja karmea nälkä. Me, very hungry.
Patikkapiparit.
Hikers cookies.

Paluumatkalla reitti oli varjoisa ja sinisessä tuli viileä. Hissien luona lähenevä ilta näkyi seudun rauhoittumisena. Päätettiin napata lähtiäisiksi kioskikuppilasta kahvit. Ihmisenä olen selvästikin huonoa materiaalia; en opi kokemastani. Vuoden toinen kahvi kodin ulkopuolella ja linja jatkuu pulverina. En sanoisi, että se oli pahaa, mutta ehdottoman mitätöntä. Ensi kerralla ne omat sumpit mukaan.

Laaksossa autojen helminauha oli alkanut liikkua. Costaricalainen kovapää päätti mennä sieltä, missä on tilaa eli pellon poikki. Kilometri umpihangessa polvea myöten on omiaan tiristämään loputkin mehut ihmisestä.

Takaisin varjossa.
Back in the shadow.
Säntishän se siellä.
That´s Säntis.
Huono kahvi nro 2.
This years 2. bad coffee.
Laskettelijatkin menossa kohti laaksoa.
The skiers also going towards the valley.
Hissillä alas.
Down with the lift.
Kuu Wildhausin yllä.
The moon over Wildhaus.

Kintut pääsivät lepoasentoon välittömästi, eikä autosta tarvinnut liikahtaa minnekään ylimääräistä tuntia myöten. Mateleva ruuhka nimittäin alkoi parkkipaikalta ja jatkui seuraavat 30 kilometriä. Jottei olisi niin ottanut päähän, järjesti luonto upean auringonlaskun. Shown loppuhuipennuksena sujahdimme pilkkopimeässä paksuun sumukerrokseen.

Seuraavakin päivä oli vuorilla täydellinen. Annoin olla. Juoksin kotiseudulla kevyesti lumettomilla, mutta kauniin huurteisilla metsäteillä puron vartta, enkä todellakaan tuntenut sen kummempaa retkitarvetta. Hyvin harvinaista, joten kirjattakoon se muistiin.

Ajetaan kohti auringonlaskua. Ja sumua.
Driving towards sunset. And the fog.

En resumen: Creí que eramos yo y el cantón Zurich completo en las montañas de Wildhaus, pero en total por ahí andaba además todo Alemania.

Kurzgesagt: Ich dachte alle aus Kanton Zürich waren in Wildhaus am Samstag, aber zum Schluss war da auch das ganze Deutschland.

Minä vuorella, missä lumi?

Minä vuorella, missä lumi?

Tänään Sveitsissä herättiin koko maassa pakkaslukemiin tai no, jossain taisi olla lähellä nollaa, mutta kuitenkin. Itäisessä osassa oli miinusasteita melkein 30. Tuntuu käsittämättömältä, että viikko sitten Zürichiin tupsahti välikevät aurinkoineen, lämpöineen ja kukkineen.

Tietenkin siitä nautittiin, mutta silti. Tuli olo, että ei, haluan talven. Zürichin ympäristössä lähes kaikki talvipatikkapolut olivat palanneet takaisin kesämuottiin, siis lumettomiksi, mutta en silti olisi jaksanut matkustaa päiväreissua varten kovin kauas tai ylös.

Lumirajan piti pyyhkiä jossain parin kilometrin korkeudessa, silti Zürichinjärvestä seuraavan, Walenseen yläpuolella 1200 m:stä löytyi auki oleva talvipatikkareitti. Ei lumivyöryvaaraa tai muita häiritseviä tekijöitä. Vain märkä, huomautettiin sivustolla.

Alhaalta katsottuna tilanne ei näyttänyt kovin talviselta. Yhtä vihreää seepraa koko vuoristo. Jalkaan vetäisin kesäkakauden vaelluskengät, koska epäilin varpaille tulevan joka tapauksessa hikiset olosuhteet.

Ylös Arvenbüeliin asti oli puhdasta asvalttia, parkkipaikalla tilaa ja rinteessä laskettelijoita, joten kaikki hyvin. Patikkareitti ei ole kovin pitkä ja eestaas-polku, mutta kelpaa sunnuntain hikilenkiksi.

Lunta oli alun keväisen osuuden jälkeen enemmän kuin olin odottanut, edessä valkoista polkua ylös asti. Pöperöistä kylläkin ja reitti oli pudotettu ylärinteeltä siihen, missä edellisvuonna kulkivat vain lumikenkäilijät. Sääoloista johtuen, sillä ylempänä oli suurelta osin vihreää.

Kohti Vorher Höhin huippua kuljettiin teepaidoissa, välikerroksen hihat ylhäällä, punakoina ja hikisinä. Alaspäin tulevat näyttivät palaavan naparetkeltä, huivit tiukasti kaulan ympärillä, pipot, huput, aurinkolasit, kaikki paikoillaan. Me vasta liikkeelle lähteneet, viattomat, emme tienneet ylhäällä puhaltavasta puhurista. Myöhemmin etsin mainintoja Föhn-myrskystä tai muusta tiukasta tuulesta, enkä löytänyt mitään. Silti laella oli seisottava jalat harallaan ja puhelimesta pidettävä kiinni kaikin sormin (siksi yksi myös kuvassa), jottei olisi päädytty alas laaksoon lento-oravan lailla.

Onneksi eväspaussille oli lato ja sen edessä puolittainen kieppi, jonne sujahtaa tyyneen ruokailemaan. Vieressä oli myös penkki linnunpöntöllä, mutta istumaosio oli kärsinyt talvesta.

Aurinko otti ja meni pilveen ja istuessa tuli kylmä kaiken hikoilun jälkeen. Alpin latokuppilasta olisi varmaan saanut kahvia, jota kaipasin, sillä termari jäi täyttämättä ennen lähtöä (äkkipäätös, näets). Silti tuuliset olosuhteet pakottivat paluureitille.

Alamäessä nähtiin erilaisia selviytymistyylejä, yksi veti sivuttain tampaten, toinen töpötteli, kunnes liukui ja oli levitä, otti pari suurta vauhtiaskelta ja joutui juoksemaan loput, kiljuntaa, oho-hups-tilanteita, voimakasta sivuhorjuntaa ja annas-kun-autan-tarjouksia. Itse jouduin turvautumaan uuteen oikea-jalka-johtaa-polvi-koukussa-systeemiin ja vasen oli sivuttain jarruna. Tasapaino pysyi loistavasti, mutta vastaantulija huusi, että hän kyllä väistää polulta hypäten, jos vauhti kasvaa liikaa.

Kahvia saatiin ihan lopussa rinteessä lumirajalla jököttävästä vaunusta. Ei ehkä esteettisin paikka, litslätsmärkää, mutta katseen voi luoda vuoristoon. Itse sumppi oli pahinta ikinä, pikakahvia pulverista ja suolaiset 4 frangia. Mutta lämmintä. Ja seuraavalle lähdölle tulee taatusti mukaan oma termari.

Pilvistä voi aavistaa, että ylhäällä kävi puhuri.
The clouds look like there could be some heavy wind.
Seepramaisema ei lupaa lumisia olosuhteita.
Zebra-hill look doesn´t really promise a real winterhike.
Hissi toimii, samoin rinneravintola.
The lift is working, as well as the sloperestaurant.
Ketä lienevät Figaro, Boy ja Protz? Ehkä täällä kesällä laiduntavat lehmät?
So, who are Figaro, Boy and Protz? The cows who pasture here in summer?
Lämpö on puhaltanut ylempänä.
Warm weather has melted the snow in upper hillside.
Ihan hyväksyttävät talviolosuhteet.
Pretty good winterconditions.
Hei mutta tuollahan on elämää! There´s something happening up there!
Reitti vaikuttaa tasaiselta, pelkkää hämäystä.
The route looks flat, it´s not.
Tästä suunnasta Säntis vaikuttaa pieneltä ja viattomalta.
From here Säntis doesn´t look so intimidating.
Churfirsten ja lumikökkeröt.
Churfirsten and the snowformations.
Hänkin yrittää kestää pystyssä tuulessa.
He also tries to stand straight in the wind.
Ihan ollaan tuulitukkia.
Almost gone with the wind.
Lounas näkymällä. Metallinen viittapylväs heiluu uhkaavasti tuulessa.
Lunch with a view. The metall signpole wings terribly in the wind.
Pakko pistää pää pakettiin, hetkisen kuluttua lisään pipon.
Gotta hide the head and after a while, need also a beanie.
Paluu puolipilvisessä ilta-auringossa.
Back in partly sunny evening.
Lopussa seisoo (paha) kahvi. Ja suklaa.
In the end there´s (bad) coffee. And chocolate.

En resumen: De pronto vino casi la primavera y la nieve se derritió hasta en los montes cercanos. Pero en Arvenbüel pudimos hacer un caminito en la nieve en condiciones bastante invernales. Buena vuelta, café horroroso.

Kurzgesagt: Wir hatten plötzlich fast Frühling und der Schnee ist in den nahen Bergen verschwunden. Aber in Arvebüel konnten wir doch eine Winterwanderung machen. Ein schöner Rundgang, mit schrecklichem Kaffee.

Meillä kävi kevät

Meillä kävi kevät

Täällä taas! Pidin joulun jälkeen vapaata, kuvittelin tarvitsevani ainakin kerran vuodessa ihan puhtaan lomaviikon. Muutamassa päivässä tuli selväksi, että päinvastoin kuin olen aina luullut, kykenin sittenkin tylsistymään. Välipäiville ei ollut kahvilakahvitteluja, elokuvia elokuvatettereissa tai museoissa luuhaamista ja säät pitivät huolen, ettei päiväretkille Zürichin ympäristön vuoristoon ollut oikein myöskään menoa (sadetta, tulvia ja lumivyöryjä). Joten lähdin ulkoiluttamaan uutta urheilukelloa kaupungissa.

Tarkoitus oli kokeilla navigointi-ominaisuutta kotipusikoissa, mutta mieluusti vierailla poluilla. Löysin uuden pätkän yhdistettynä tuttuun ja lähdin kiertämään Witikonin kaupunginosaa metsiä myöten.

Leppeässä ilmassa tuoksui kevät, linnut kantoivat oksia nokissaan ja kaunokaiset, Bellis Perennis, avasivat terälehtensä nurmikoilla loistaen pieninä valkoisina pilkkuina. Ei siis ihan tavallinen joulu-tammikuu. Kadulla ohi sujahti lapsia skeittilautoineen – sortseissa.

Metsässä joen varrella oltiin kanjonissa ja varjossa, viileämmässä ja talvitakkien osastossa. Paitsi me juoksevat, meillä kerrokset kuoriutuivat kilometrien myötä.

Elefanttipurolla laitoin navigoinnin päälle ja kello tuntui entiseen verrattuna älykkäältä ja helpolta. Kunnes suuntaa näyttävä nuoli yhtäkkiä halusikin viedä takaisinpäin. Vika ei ollut ymmärryksessä tai kellossa, vaan reitin gpx-tiedoissa.

Reitti ei lopulta vienyt purossa seisovan elefantin ohi, mutta polun varrella seisova puusta veistetty pää kärsällä kertoi, että paikka oli oikea. Viime päivien puhuri oli kaatanut puita ja aurinko oli jossain kaukana ylhäällä. En ollut muutenkaan ajatellut ottaa kuvia, kunhan pistin juosten, sillä kovin esteettinen ei lumeton, risuinen ja lehdistä muhjuuntunut polku ollut.

Witikonissa reitti vei sen vanhalle kirkolle, jossa entinen naapurimme vihittiin 1900-luvun puolivälissä, luulen muistavani. Kukkula näkyy vanhojen talojen reunustamana tuli mistä suunnasta tahansa ja sen ohi on ajettu taatusti tuhat kertaa, silti vanha osa on jäänyt käymättä.

Kirkon muurilla istui porukkaa nauttimassa auringosta, katselemassa maisemia ja yksi vanhempi pariskunta setvimässä kiivaasti suhdettaan. Portin kyltissä tosin vedottiin rauhalliseen käytökseen kirkkomaan läheisyydessä.

Kontrasti kanjonin varjoisaan lähes sokaisi; miten en ollut tajunnut, että näin läheltä kotia näkyvät Alpit aivan älyttömän upeasti? Zürichinjärven yllä leijui usvaa, mutta lumihuippuja ei peittänyt mikään.

Kukkulalta näkyi myös se, miten moderni piirittää vanhaa. Herttaiset Riegelhäuser eli ristikkotalot ovat jääneet vähemmistöksi ja kaupunki sekä valkoiset laatikkotalojen korttelit kuroneet niittyjä umpeen.

Vain piirun verran viistoon normireiteistä ja olo oli kuin lomalta palatessa. Kello näytti reilut 15 kilomeriä ja 68 tuntia palautumista. Edellinen pitänee paikkansa, jälkimmäinen tuskin. Mutta meillä molemmilla on opettelemista, kellolla ja minulla. Tämän tutustumissession jälkeen olemme valmiita vuoristoon ja tuntemattomille reiteille.

Jokikanjonissa ollaan auringon ulottumattomissa.
The sun doesn´t reach the canyon at this time of the day.
Pahka poikineen. Ja patikkakyltistä näkee, että olemme Zürichissä.
Burl with the family. The hiking sign tells we are in Zurich.
Ristikkotalon oven edessä roikkuu vielä misteli.
The timber framed house has still a misteltoe hangin in front of the door.
Kirkon muurilla istuu porukkaa ihastelemassa maisemia.
The wall is a perfect place to look at the view.
Alpithan ne siellä!
The Alps, indeed!
Kun päätä käänsi kohti Zürichiä, muuttui maisema usvaisemmaksi.
When you turn your head towards Zurich, the view gets misty.
Witikonin uutta ja vanhaa asutusta.
New and old settlement in Witikon.
Turvallisesti kotikukkulalla.
Back on the hometown hill.

En resumen: El tiempo está semi loco y las condiciones en las montañas cercanas malas, así que fui a probar la navegación con mi reloj de deporte nuevo en los bosques de Zurich. Después del cañon en la sombra subimos a la igelicia de Witikon y que increibles eran el sol y los Alpes! Y creo que ahora ya estoy lista para subir a las montañas con este aparato, que me ayuda a navegar hacia los nuevos destinos.

Kurzgesagt: Das Wetter spielt verrückt und deswegen habe ich meine neue Sportuhr in den Wälder von Zürich probiert. Nach dem Schatten im Tobel sind wir auf dem Kirchhügel in Witikon gestiegen und was für ein Kontrast! Wunderschöne Aussicht zu den Alpen und Sonne. -Und jetzt bin ich bereit in den Bergen zu wandern mit den Apparat, der mir zu den neuen Wegen navigieren hilft.

Tuntoja ja tuoksuja

Tuntoja ja tuoksuja

Viime vuonna riuduin olemattomia joulumarkkinoita ja toreja haikeasti ajatellen. Puoli joulua oli sammutettu menojen typistämisen myötä, ajattelin. Olenko nyt käynyt seisoskelemassa massassa Glühwein-muki kädessä? Olenko syönyt hollantilaisia ranskalaisia keltaisella soossilla? Olenko natustanut ylihinnoiteltua ja kuivahkoa loimulohta fondue-katkuissa aukiolle kyhätyn hirsitalon vieressä? En.

Mutta olisin voinut. Ja juoksennella kaupoissa lahjapakaasit paperikasseissa. Silti – en.

Joulustressi – josta kyllä myös nautin, sillä se tietää kivoja juttuja nopeassa tahdissa – on pientä, kuten koko elämä näinä päivinä. Silti jostain syystä tämä harvempiin asioihin keskittyminen on antanut tilaa tunnelmalle. Harvoin olen ollut näin jouluisissa fiiliksissä jo muutama viikko ennen joulua.

Jouluisia tervehdyksiä naapureilta ja tuttavilta.
Christmas greetings from the neighbours and friends.
Illalla lumettomuus ei pistä silmään.
In the evening you don´t really pay attentions to the snowless December.

Koska lunta ei ole, panostan tuoksuihin ja makuihin. Rivissä on putelit täynnä neilikkaa, kanelia, inkivääriä, muskottiakin ripaus. Sitruksiin pistellyt neilikat ja tähtianikset ihan vain sinällään herättelevät aisteja.

Kokeilin punajuuricarpacciota, jonka resepti ei varsinaisesti kuulostanut houkuttelevalta, mutta kuva, se oli hersyvä ja herkullinen. Oma tuotokseni oli jotain muuta, lähinnä laimeaa lohiasetelmaa, mutta siihenkin on syynsä. Punajuurilajikkeen sisältä löytyi ihana pinkki valkoisin raidoin. Keitettäessä niistä tuli kellertäviä ja sisältä paljastui lohen tai verigreipin vaaleanpunertava hailakka. Sitruuna, kapriksia, tilliä. Yllättäin tarjolla oli jouluinen kalalautasta muistuttava makyhdistelmä.

Tämä on siis punajuurta.
So, this is actually beetroot.
Costaricalainen joulukakku, yritys nro xx.
Costarrican X-mas cake, trial number xx.

Costaricalainen joulukakkuyritelmä numero xx on ehkä paras tähän mennessä. Ohjeet ovat kotikutoisia ja aina hiukkasen epämääräisiä. Edellisvuotinen ei suostunut kypsymään ja tästä Aldon mielestä puuttuu rommia. Hän valeli kakkupalansa reilulla otteella ja kummasti kuulemma parani.

Muutama joulutorttukin on paistettu, samoin pari pellillistä pipareita. Kuusi seisoo paikallaan ja valuu pihkaa, mikä saattaa aiheuttaa ongelmia. Toiveinani oli se kuusi, jota kukaan ei ostaisi, mieluusti klenkku ja vähän ressukka, sellainen pelastettava yksilö. Tässä on pari kellertävää oksaa, mutta muutoin kelpo puu lähiseudun maatilallisen tiluksilta. Perheen mielestä se myös näyttää suomalaiselta.

Enää on käärittävä banaaninlehtiin costaricalaiset tamalekset, jotta tropiikki maistuisi tarpeeksi loppuvuodessa, muutoin olen valmis.

Villasukat jalkaan, kynttilöihin tulet ja joulu, tervetuloa.

Koristelupuuhat vaiheessa. Mutta tuoksuja on.
Decoration still on the go, but at least there are christmassy aromas.

En resumen: Una Navidad más con limitaciones da el chance de concentrarse en las cosas más importantes – en los olores y sabores navideños, en el ambiente. La producción de los tamales está ligeramente atrasado, pero hoy vamos a hacer estos paqutitos comibles y manana seguramente desayunarémos los primeros. Chocolates y galletas hemos estado probando desde el comienzo del mes y los experimentos con el queque de Navidad tico siguen. Está vez estámos ya bastante cerca de algo, que podría ser rico. Un poco más de ron y creo que ya! Feliz Navidad!

Kurzgesagt: Ein Weihnachten mit Beschrenkungen gibt es eigentlich eine chance zu den Wichtigen zu konzentrieren, wie die Düfte, Geschmäcke, die Stimmung. Die Weichnachtspfefferkuchen und Schokolade habe ich schon seit anfangs Dezember genossen und die Costarricanische Tamales, die wie essbare grüne Geschänke sind, werden wir heute noch machen. Dann bin ich bereit für die Festtage. Frohe Weihnachten!

Hangilla hyttynen nenässä

Hangilla hyttynen nenässä

Kävi sitten niin, että urheilukellon säädöt ja muut muuttuivat. Ja vaikka seurasin ohjeita vanhan romuni antamissa puitteissa, kaikki reitit – paitsi yksi mitäänsanomaton – katosivat. Eivät vain tietokoneelta, vaan myös kellosta.

Joten sillä hetkellä, kun huomasin haluavani talvipolulle, piti alka haravoida netistä uusia reittejä.

Zürichin lähiseuduilla ei ole vielä näillä lumilla kovin monta merkittyä talvipatikkapolkua, jonne pääsisi myös ilman hissiä tai vuoristojunaa. Lumettomia tai jäisiä on toki, mutta halusin kunnon hankeen ja aurinkoon.

Just niinkuin odotin!
Just what I expected.
Aivan ihanaa!
Just wonderful!

Glarusin Weissenberge on aurinkoista seutua ja polku lyhyehkö, mutta koska olin testaamassa uuden uutukaisia talvipatikkakenkiä, oli hakusessa keskivertoreitti. Sitäpaitsi kauden ensimmäisellä tärkeintä on lumi, aurinko ja eväät.

Kuplahississä pakkastuuli pyyhki ilmaa koronasta vapaaksi. Räppänättömään aparaattiin oli porattu tai muuten lävistetty soikeita reikiä. Selvästikin tarve pyhittää keinot. Jäätyminen on parempi vaihtoehto kuin sakea kertaalleen hengitetty ilma. Noin niinkuin normaaliaikoinakin.

Pientä ekstaasitunnetta alkoi pulputa, kun näin sinisen taivaan ja valkoiset huiput. Lumi narskui jalkojen alla. Kengät olivat taatusti puolta kevyemmät kuin tavalliset vaelluskengät eli ihanat ja pehmeät, plus lämpimät.

Huomaan ajatelleeni kenkäasiaa aikalailla, sen sijaan viime aikoina panostaminen tyyliin on selvästikin menneiden talvien lumia. Listoille tuli: 1)Peiliin saa katsoa ennen lähtöä 2)Ekologisuuteen voi myös kuulua garderoobin uudistaminen, erityisesti kun ne alkavat levitä käsiin ts. vuosia on kerääntynyt 20. 3)Parturoi mies.

Tässä ei sanat riitä.
No words to describe.
Tossua toisen eteen.
Off we go!
Muutamat jääpuikot.
Some icicles.

Heti polun alkupäässä oli naulakossa liukureita, vieressä mäki. “Palautathan liukurin tähän käytön jälkeen.” Nyökyttelin hyväksyvästi, täällä on ajateltu asiaa, ei haittaa vaikkei olisi omia lumileluja mukana. Polulla oli penkkejä tiheässä, jotta tallaaja voi hetkeksi istahtaa jäädyttämään kankkunsa. Kunhan ensin lapioi lumet tieltä.

Keräilee huttua taivaalle.
Some layers coming up in the sky.
Lounaslaavu näkymällä.
Almost hutlike lean-to with a view.
Suojaisaa on.
Very comfy.

Tänne tullaan kelkkailemaan ja ohi suihkasi perheitä kohti alamäkeä. Me nousimme ylemmäs ja aurinko dippasi pilveen. Samalla hetkellä maisema muuttui valkoisen ja vihertävän sinisestä mustavalkoiseksi. Valo tuntui loppuvan, silti oli pakko pitää aurinkolasit päässä. Ärisin, en lasien vuoksi, vaan siksi, että päivän piti olla iltaan asti yhtä paistetta. No ääh. Silti kaunista.

Infrastruktuuri osoittautui aivan mahtavaksi tällä nysälenkillä. Laavu seisoi igluksi naamioituneena juuri siinä kohtaa, missä sanoin että vatsa ei enää odottele. Laskeuduimme metrin verran hangen päälle lanatulta tieltä alaspäin ja katoksen alla odotteli pöytä ja penkit. Onnittelin itseäni; muistin ottaa mukaan ohuen alustan, jolle istahtaa kylmässä. Jalassa oli siis ihan tavalliset ohuet vaellushousut, ei mitään toppavehkeitä.

Jopa ikkuna polulle.
Even a window to the forestpath.
Evästä.
The snack.
Pöydät ja grillipaikka.
Tables and barbeque.
Maderanertalin mustikat Glarusissa.
The blueberries from Maderanertal in Glarus.

Edellisen päivän retki Wädenswilin kansainväliseen supermarkettiin takasi sen, että mukana oli yksi korvapuusti (muut oli jo syöty), mutta myös reissumiestä. Sillä sehän se pitää ihmisen tiellä, vai mitenkäs se menikään. Parasta oli kyllä pakastimen aarteista löytynyt pala (myös vain yksi, mutta kahtia jaettu) mustikkapiirakkaa. Marjat oli kerätty syksyn alussa Maderanertalin rinteiltä.

Vieressä olisi ollut myös grillipaikka pöytineen ja penkkeineen, mutta niiden olemassaolon voi vain aavistaa. Päällä oli vajaa metri lunta.

Halot, kirveet ja muut tarjoaa talo.
This is what I call service.
Siinä se on. Ja jos ei toimi, vieressä on toinen kirves.
Hier it is and if it doesn´t work, there´s another axe beside.
Ja yhtäkkiä maisema on mustavalkoinen.
And suddenly everything is black and white.

Sen sijaan puuliiteri oli tien vieressä ja saavutettavissa. Tässä kohtaa en voinut olla jo hehkuttamatta parasta infrastruktuuria ikinä. Katon alta löytyi halot, sanomalehteä, mutta myös kaksi kirvestä sekä pihdit. Mäkeä ylös nousevaa vaeltajaa auttaa aikalailla, jos mukana ei tarvitse kantaa kaikkia tykötarpeita.

Mäessä tuli vedettyä nenään yksi talvihyttynen. Niitä pörräsi huomattava määrä hangen yllä ja sopivasti siinä kasvojen korkeudella. Minkälaista lienee kesällä, jos itikat surraa pakkasessakin.

Hetkellisesti olemme sinisessä. For a moment we are in blue.
Sitten keltaisessa.
Then in yellow.
Ilmanvaihto on taattu. The ventilation air is guaranteed.
Kohti Mattia.
Back to Matt.

Koska reitti lopulta päättyi lyhyeen, lähdettiin tallaamaan vielä laakson pohjaa joenviertä Mattista Elmiin. Ylhäältä käsin näytti, ettei matkaa ole kuin kivenheitto. Lisälenkkiä kertyi lopulta kolmisen tuntia ja ilta alkoi näkyä sinenä harmaalla taivaalla. Ei siinä mitään, reitti oli yhtä (melko) suoraa ja (melko) tasaista ja Elmiin ei jääty taivastelemaan. Tulipa käytyä ja mukavahan laaksossa oli kävellä.

Paperikauppa ikkunassa. A papershop in a window.
Joen kivillä on lumihatut. The riverstones have snowhats.
Melko viehkeä talo matkalla. Kind of cute house on the way.
Ratkeama lumessa.
A rip in the snow.

Sivustan rinteillä näkyi pieniä ratkeamia ja vyöryjä. Lumivyöryjen mahdollisuus oli tällä alueella 3 eli ei järin suuri. Jostain ylhäältä kumusi pariin otteeseen rojahduksen ääniä. Siellä minne silmä ei kantanut, tuli avaraa lumimassaa alas ja reilusti.

Elmin rosoiset huiput.
The peaks near Elm.

Venäläisen kenraali Suworowin kasarmi löytyy muuten myös Elmistä. Vuonna 1799 hän ja 20 000 miestä olivat tulleet Italiasta, matkalla Panixer-solan yli kohti keskemmälle Sveitsiä ja lepäsivät hetken täällä. Meneillään oli siis Englannin, Itävallan ja Venäjän yhteinen koitos häätää ranskalaiset Glarusista ja Sveitsistä.

Me pyörsimme Elmissä ympäri ja takaisin palattiin juustotallin kautta. Sillä tottahan matkalla on ainakin yksi juustonmyyntipiste. Jääkaapissa navetan vieressä oli kunnon kimpaleita, miedosta voimakkaaseen alppijuustoon, Martín perheen tuotantoa ja mukaan voi ostaa mukaan myös kirjavat villasukat, jos sattumoisin olisi ollut tarvetta. Maksu tapahtui seinässä olevasta aukosta sisään tai sovelluksella. Täällä vuorilla ollaan ajan tasalla.

Mukaan lähti kaksi palaa juustoa, yksi meille ja yksi naapurin yhdeksänkymppiselle Sylvialle. Hän on Glarusista kotoisin ja ilahtui muuten aivan älyttömästi. “Tästä viillän heti viipaleen!”

Kenraalin kasarmi.
The quarter of the General Suworow.
Täällä hän yöpyi joukkoineen.
Here he stayed overnight before trying to get rid of the French.

Kotona laitettiin talvipäivän jälkeen asiaankuuluvasti fonduet porisemaan, mutta erittäin vastoin sääntöjä. Caquelon eli savinen fonduepata pitäisi uittaa vedessä vähintään puolisentoista tuntia ja antaa kuivua vielä tunnin, eikä meillä nälkäisiä ollut moiseen hienosteluun aikaa. Jotten olisi posauttanut pataa levyllä tuusan nuuskaksi, päätin käyttää tavallista kattilaa. Aldon mielestä menettely oli kaikella tapaa väärin plus todella epäestettistä. Mutta se toimi. Joten kaikille fonduehifistelijöille: metallikattilakin käy.

Sininen iltahetki. The blue moment before sunset.

En resumen: En el primer paseito en la nieve descubrimos Weisseberge y su infraestructura fenomenal. En el lugar de hacer una fogata tenían además de leña, también dos hachas y pinzas. No tenés que traer nada más que algo para comer.

Kurzgesagt: Weissenberge hat eine super Infrastruktur, nicht nur eine Feuerstelle mit Holz sondern auch zwei Axte und sogar Grillzange. Man muss im Rucksack nur etwas zum braten bringen.

Neilikan tuoksu, tuo ilmassa leijuva joulu

Neilikan tuoksu, tuo                                              ilmassa leijuva joulu

Heräsin tänään aivan joulutunnelmissa. Olin nukkunut melkoisen rokuliin harmaudessa, jossa päivä todennäköisesti ei valkene. Tunnelma oli pehmeän kiireetön (siihen asti siis, kunnes tajusin, ettei ole joulu tai edes viikonloppu.) Tuoksu enteili lupaavasti. Nenäni hajuepiteeliin leijui pöydälle jääneeltä lautaselta neilikan tuoksuisia joulun molekyylejä. Joulukuusen lisäksi paras loppuvuoden aromi!

Neilikka on ollut se mauste, joka usein jää vanhenemaan kaapissa. Purkki dinosaurusajoilta, sisältö todennäköisesti samoin. Tömäkkä lisuke lähinnä jouluisiin ruokiin. Toisinaan myös, ripaus sinne, ropaus tuonne, lähinnä aasialaisiin tai Lähi-Idän resepteihin. Sitten se taas jää purnukoiden ja purkkien takariviin odottelemaan vuoden loppua.

Varsinainen tuoksupommi, tämä lautanen!
This plate works like a Christmas booster in the room!

Kuvittelin aina, että joulun tärkein kaveri on kaneli. Toisaalta, sitä käytän läpi vuoden. Samoin inkivääriä, kardemummaa ja mitä niitä on. Myös thtianis on ehdottomasti loppuvuoden kategoriaa, mutten välitä sen makeasta imelyydestä muutoin kuin pienenä sivuheittona makupaletissa. Kauneuskisat tähti kyllä voittaa.

Neilikka sen sijaan on se, joka terästää maun, palauttaa sen oikealle mallilleen ja tuo tunteen, tässä se on, täydellisyys. Glögiin, punssiin, kinkun koristeeksi, appelsiiniin tuikattuna, pipareihin, kaikkiin näihin tarvitaan neilikkaa.

Kun ilma viilenee, pistelen useammin puuroa, sitä kauraista, mutta joulun alla sekin kaipaa lisämakua, jottei arkisuus olisi liian hyökkäävää. Heittelen mukaan rouskuvaa, varsinkin saksanpähkinöitä, kenties luumuja, taateleita, oman puun kuivattuja viikunoita – ja kanelin, inkiväärin sekä kardemumman lisäksi ripottelen päälle neilikkaa. (Yksi versio on tietenkin kaki-hedelmän kera, sitä hillomaista oranssia ihanuutta. Siihenkin sopivat nämä kaikki mausteet ja nyt on juuri sesonki). Ja edessä on joulun maulta hehkuva päivä.

Kaakaoon ripoteltuna neilikalla on sama efekti, luonnollisesti, mutta sitä juon vähän harvemmin. Sen sijaan kokeilin maustettua kahvia, jonka ystävä en kyllä ole, varsinkaan niiden ylimakeiden litkujen, joita monissa kahviloissa tarjoillaan. Periaatteeni on, että kahvi kahvina ja lisukkeet päälle. Silti välillä tekee mieli jotain määrittämätöntä tehostusta, joka ei osaa muotoutua jälkiruokasuklaaksi tai muuksi herkuksi. Silloin ripaus maustekombinaatiota ja ruuttaus kermaa tekevät tehtävänsä. Kahviparka jää kakkoseksi ja muuttuu joksikin muuksi. Mutta aistit! Ne hurmaantuvat.

En resumen: Clavos de olor son una especia, la que uso poco. Tal vez cocinando comidas asiaticas o del Medio Oriente. Pero no hay navidad sin clavos de olor! Si te falta un poco el átmosfera navideña, añade una pizca del polvo oscuro con una aroma fuerte y ya está! Llegó la navidad!

Kurzgesagt: Gewürznelken benutze ich wenig, aber je näher sind wir die Weihnachten, desto öfter greife ich nach diesen komischen pflanzlichen Nägeln. Falls es etwas von der Stimmung fehlt – mehr Gewürznelken und voilà, Weihnachten ist da! Im Luft, auf der Zunge und in der Seele.

Pungerus sumun läpi aurinkoon

Pungerus sumun läpi aurinkoon

On siis joulukuu. Ja vaikka tänään avataan ensimmäinen luukku kalenterista, ikkunasta pilkottaa tuulisen aurinkoinen syys. Muutaman päivän takaisista lumista ei ole jäljellä enää kuin vastapäisen kukkulan rinteen rippeet.

Viikko sitten oltiin lähes samassa, paitsi että aamuun herättiin paksussa sumuvellissä. En ollut ehtinyt ajatella patikkaa sen enempää, mitä nyt keräillyt tavalliset tarpeet kasaan. Ajatuksena oli “jonnekin, aurinkoon!”, eikä kovin pitkä ajomatka houkutellut. Autossa oli vielä kesärenkaat, joten mikään kapea jäinen tie ei tullut kysymykseen.

Eikö tässä ole olennaisimmat?
That´s all you need, right?
Schauenseen (kummitus?)linna.
The (haunted?) castle of Schauensee.
Ehkä linnan vartijan koti? Maybe the house of the guard of the castle?

Pilatus taitaa olla ensimmäinen vuori, jolle olen Sveitsissä noussut. Siis junalla. Rosoisen jyrkkä, vähän uhkaava, kauniin Luzernin kupeessa. Se tuntui hirveän kapoiselta ja terävältä; miten niin huipulla voi kävellä? Kuljimme kapoista pikkupolkua ristille, yhdelle huipun sakaroista. En edes tajunnut korkeutta, puhumattakaan ajatella, etten kaupunkiasussani ollut ehkä aivan asianmukaisesti varustautunut.

Vuoren yhdeltä puolen ylös pääsee vuoristojunalla, toiselta kuplahissillä. Minä ja Aldo lähdettiin jälkimmäisen, Kriensin, aseman vierestä jalan. Suoraan sumuun, kohti huippua, jonka olemassaolon voi vain arvata.

Lähempää linna näyttää ystävälliseltä.
Nearby the castle looks pretty friendly
Toivo auringosta herää.
So, there´s hope of the sun.
Vielä hetki sumua.
Still foggy for a while.

Sumussa maailma pehmenee, äänetkin. Puista ropsui tiivistynyttä harmaata, jalat lierähtivät polkuosuuksilla mudassa. Ensimmäinen osuus oli osittain asvaltoitu, mikä vähän latisti alppifiilistä. Silti niittyjen viertä, ohi leijuva kosteus loi ihmeellisen tilan, jossa olimme yksin. Välillä jostain kuului kopsetta; me metsässä, sauvakävelijä tiellä. Pyöräilijä (mitkä pohkeet hänellä taatusti onkaan!) nousi vauhdilla ja vakaasti; alhaalta nouseva sumu vei hänet mennessään.

Aletaan olla siellä minne haluttiin: auringossa vuoristonäkymällä.
Now we are getting somewhere.
Pakkanen.
Freezing cold.
Alhaalla pilkottaa Luzern ja Vierwaldstättersee.
Luzern and Vierwaldstättersee.

Tovin korkeammalla varjoisat polut olivat jäässä, pikkuisen liukkaat. Taivas alkoi pilkottaa, kasvoihin osui aurinko. Pilvi ja sumumassa oli jäänyt leijumaan alemmas ja oli kaivettava aurinkolasit. Istuin puiselle pöydälle, sillä penkki oli märkä ja kylmä. Natustin kuivaa keksiä ja viritin lasit päähän. Vasta alas tullessa, auringon laskiessa, huomasin ettei koteloa ole enää missään.

Onhan ne vuoret muhkeita.
The mountains are, well, big…

Ajattelin, että nousemme Krieseneggin väliasemalle, toiseksi ylimmälle ennen huippua; katselemme maisemia, nautimme auringosta ja palaamme takaisin. Maailma ei aivan avautunutkaan odotetun malliin, paikka oli tupaten täynnä lapsiperheitä paistamassa makkaroita leikkialueen tuntumassa ja aloin miettiä seuraavaa ja viimeistä asemaa ennen Pilatus Kulmia. Josko sieltä näkisi kunnolla Vierwaldstätterseen?

Syksyllä juoksulenkillä nyrjähtänyt nilkka valitteli jyrkimmissä kohdissa, silti päätettiin kokeilla jatkaa jalan. Ainahan sitä voisi kääntyä ympäri kesken kaiken, kenties palata hissillä. Tosin tiesin kyllä, että kituuttaisin loppuun, kunhan päivää vain riittäisi.

Vielä hetki nousua Fräkmünteggiin – varjossa ja kylmässä.
Still a bit to climb to Fräkmüntegg – in cold shadow.

Puolitoista tuntia lisää nousua, 422 korkeusmetriä Fräkmünteggiin, ilman reittiä kellossa. Syötiin pari pähkinää ja todettiin, että kyllä, tästä se lähtee. Ajatus leppoisasta aurinkokävelystä alkoi muuttua energiatarpeeltaan kunnon patikaksi. Siitä huolimatta, että tunsin itseni vähintäänkin nössöksi polkujuoksijoiden ohitellessa rinteessä. Tämä on selvästikin Luzernin alueen lenkkimaastoa. Yhtään juoksijaa ei ollut kuitenkaan näkynyt aiemmalla osuudella, ehkä paremmat juoksupolut ovat toisella suunnalla?

Tämän takia kannatti kiivetä.
This is why it was worth while to climb.
Tuonne jäi vielä kiipeämättä.
That´s the part left to climb – in Summer.

Fräkmüntegg ei sekään ollut mikään unelmien täyttymys, mutta vuoret, ne sentään näkyivät valkoisina ja uhmakkaina. Tuuli oli kylmä, eikä hikisissä vaatteissa kannattanut jäädä syömään eväitä näille korkeuksille. Katselin kylttejä ja Pilatuksen huippua hiukkasen haikeasti. Kesällä sitten. Jokunen tunti lisää vähän haastavampaa polkua.

Käännöskohdassa oli pakko syödä omenat, että jaksettiin takaisinpäin ja aiemmin rekisteröityyn aurinkoiseen kohtaan, jossa vajan pitkää seinää reunustavalla penkillä istui turvavälein muutakin porukkaa tauolla. Kasvot Pilatukseen päin, tuulelta suojassa päästiin lopulta voileipien kimppuun ja omani katosi parilla haukkauksella. Aivan liian höttöä, aivan liian vähän. Jäljelle jäi tyhjä laatikko ja nälkä.

Kahvipaikka. Coffeeplace.
Hikiset haikkaajat. Sweaty hikers.
Sveitsissä pukilta edellytetään vuorikiipeilytaitoja.
In Switzerland the Santa needs to know how to climb a mountain.
Pilatuksen huipulle tulee ilta.
Evening is reaching the top of Pilatus.

Vähän alempana, yhä auringossa ja vuoristonäkymällä, oli kuitenkin hiihtomökki terasseineen. Ehdimme juuri viimeisille säteille, kun penkeille jo aseteltiin vilttejä, joihin kääriytyä hämärän tullen. Sain myös kahvin seuraksi päivän viimeisen pähkinäsarven. “Se hajosi, anteeksi, emme tietenkään veloita tästä!” Murtunut voitaikinakärki ei haitannut makukokemusta, mutta vakuutuksiani ei kuultu. Kiitos siis sarvesta!

Siinä se nökötti. Aurinkolasikotelo. And there it was waiting me, my sunglass case.
Hämärä saa. Twilight moment.
Kahden kerroksen pilviä, alhaalla ja ylhäällä.
Two layers of clouds, down and up in the sky.

Alempana aloin tiirailla kadonnutta aurinkolasikoteloa. Se nökötti odottamassa pöydällä, jolla olin istahtanut hetken. Kotelon oli täytynyt pudota pöytien väliseen pusikkoon ja joku oli nostanut sen näkyvälle paikalle. Kiitos siitäkin! Ei mikään arvoesine, edellisten lasien kotelo sitäpaitsi, mutta tarpeen.

Iltasumu nousee.
The rising eveningfog.

Aletaan olla sumuvyöhykkeellä.
Getting to the fogzone.
Sieltä se leijuu.
There it comes.

Aurinko laski vähän ennen viittä ja juuri siiheksi laskeuduimme alas uudelleen nousevaan sumuun. Illan rusko taivaalla sai hetkeksi vuoret loistamaan sinivalkoisina. Kun sain kuvausvehkeet viritettyä, oli kaikki jälleen sumuharson peittämää.

Täältä katsottuna huippu on jotenkin lähempänä?!
From down here the peak seems to be quite near!

En resumen: Subimos a la última estación antes de la cima de Pilatus. Neblina, picos, caminos resbalozos, con barro, sin barro. La próxima en la nieve.

Kurzgesagt: Wir sind bis zum letzten Station vom Pilatus gewandert, durch den Nebel, auf den eisigen Wegen. Die nächste machen wir im Schnee.

Zürichin joulu alkaa joulutorista

Zürichin joulu alkaa joulutorista

Ulkona on synkeän pimeää, patterikello tikittää ja kädet uppoutuvat taikinakulhoon. Tunnen itsessäni heräävän sisäisen mummon. Analogisesta radiosta voisi tulla musiikkia, mutta vielä ei ole edes kahvi valmis, se alkaa vasta pikkuhiljaa tuoksua. Olen leipomavalmiina jo ennen seitsemää – ja vielä lauantaina.

Koska on pimeää ja ilmassa kahvi ja kaneli kietoutuvat yhteen, tuntuu joululta. Mietin sytyttääkö kynttilän, mutta kädet, ne ovat syvällä taikinassa.

Valmis korillinen pullia tuntuu yllättävän painavalta ja houkuttelee haukkaamaan. Kokeilen sormella (pestyllä ja erittäin puhtaalla), kyllä, ne ovat lämpöisen pehmeitä.

Pullat lähtevät kohti Zürichin suomalaista perinteistä joulutoria. Samoin laatikollinen kirjojani.

Sirkku tulee dokumentoimaan meidät kirjapöydän takana. Kuva on autenttinen; kaulukset sojottavat eri suuntiin, hiukset pöyhöiset ja paita on ruttuinen, sillä aamun huiske ja hulina ottavat veronsa. Silmänpusseista ei ehkä kannata edes puhua.

Minä ja Helena Väisänen

Reppu ja reitti – patikkapolkujen Sveitsi pääsee Luomajoen Hannun kipukirjojen viereen. Ensin apua kipujen ymmärtämiseen ja hoitoon ja sitten patikoimaan. Tai miten päin vain. (Ehkä Hannulla olisi tähän jokin mielipide?) Ja kun on tauon paikka, pullakahvien seuraksi Väisäsen Helenan dekkari Kuoleman tuoksu (linkki on kyllä äänikirjaan, varsinainen laajemassa kuvassa alla).

Vuoden tapahtumapaussin jälkeen joulutorin kuhina on innostunutta. Pohjoisia tuotteita ja varsinkin niitä tuttuja makuja, sinappia, laatikoita, pullia ja pipareita on odotettu. Niin ja Sirkun perinteisen tiimin jouluateria; ilman sitä joulutorilta puuttuisi se lämmin sydän.

Otan metrin eron pullakoriin ja kirjoihin, istahahdan hetkeksi pöydän ääreen joululautasen kera. Pari suikulaista perunaa, laatikoita, kinkkua, rosollia. Raija asettelee persiljat kauniisti, jotta kuvistani tulee mahdollisimman esteettisiä. Nälkä ja aikainen herääminen sumentavat ajatuksen kulun ja sillä samalla hetkellä, kun lautanen osuu pöytään, tarraan haarukkaan ja upotan sen höyryävään perunaan. Tästä ei ole paluuta. Syön innokkaasti ja täyttymyksen tunteella puoli lautasta tyhjäksi. Energia löytää tien aivoihin ja kauhistun. Ne kuvat. Lautanen on työmaa, jonka kauneuden ymmärtää vain tyytyväinen vatsa.

En ehdi edes päästä pahoittelemaan tilannetta, kun parilla harppauksella olen takaisin täyttämässä pullapusseja ja kertomassa kirjoista. Puhun niin, että loppupäivän joudun säästelemään raakkuvaa ääntäni. Sosiaalisuusöverit, todellakin. En muista koska olisin nähnyt niin monet tutut kasvot ja jutellut näin pitkään yhtäjaksoisesti.

Myös suomalaista kirjallisuutta kääntävän kustantamo Antiumin Beat Hüppin levittää kirjansa pöydälle. Meiltä kysellään, tulemmeko ensi vuonnakin. Kyllä, jos vain on tuotantoa mitä myydä. (Niin ja jos joku jäi ilman Reppua ja reittiä, lähetä viestiä. Jos saan kasaan tarpeeksi tilauksia, pyydän paketillisen yhdellä kertaa, jotta postikulut saadaan pienemmiksi.)

Ja pandemiaa tai ei, Joulupukki on paikalla, eikä kohtaamishetken maagisuus jää jälkeen aiempien sukupolvien kokemuksesta. (Tytär aikanaan sanoi pukille toivovansa timanttisormusta ja kyyninen vastaus “Niinhän ne kaikki…” hämmensi hiukan, muttei kuitenkaan ollut täysin tyrmäävä. Ja joulupukki oli todellinen vielä muutaman vuoden.)

En resumen: Para nosótros en Suiza la navidad empieza de la feria tradicional de los finlandeses. Esta vez yo participé con mis rollos de canela y mi nuevo libro.

Kurzgesagt: Für uns in der Schweiz fängt die Weihnachten auf dem finnischen Weihnachtsmarkt. Dieses mal war ich dabei mit meinen Zimtschnäcken und mit meinem neuen Buch.

Kun syksy kuvottaa – oikeasti

Kun syksy kuvottaa – oikeasti

Siinä vaiheessa, kun lehtiä ropisee maahan, on lenkillä aktiivisesti tiedostettava mikä kuukausi on menossa. Lokakuusta eteenpäin eletään hälytystilaa, lehtiä on maassa sikana ja niiden alla kavalia kiviä.

Sen se tekee, kun hakeutuu maahan, jossa on enemmän lehtensä varistavia kuin havupuita. Eli oma vika. Myönnän. Mutta lehtikirjo huumaa; ruskean, keltaisen ja oranssin sävyt täplittävät maata kuin parastakin tilkkutäkkiä. Ja se tuoksu! Se on sama joka kolkassa. Maatuvan, kostean syksyn multainen aromi. Melkein parasta. Ellei lasketa kesäistä kuusimetsää muurahaisen tuulahduksella.

Sujahdan portaat alas jokivarren kanjoniin, jarruttelen lehtien päällä, jotten valuisi alas kuin Linnanmäen vekkulassa. Otan kenties muutaman juoksuaskeleen ja siinä se on. Outo olo vatsassa. Syksy ei vain huumaa, mutta myös huimaa.

Käännän katseen jokeen tai purohan se tällä hetkellä on. Lehdet vilahtelevat ohi liikkeen nopeudella. Ylhäällä puissa on tasaisempaa värimattoa, mutta silti, on räpyteltävä silmiä saadakseni kirjavuuden hallintaan. Ei sillä, että se auttaisi mitenkään.

Välillä on pakko pysähtyä. Yhteen tasaiseen väriläiskään keskittyminen lieventää kuvotusta. Taivasta ei puiden keskeltä oikein näe, sininen tai harmaa, värillä ei ole niin väliä, kunhan tasaisen yhdenmukainen. Huomaan sienirykelmän, sekin sopii, sillä ne ovat vain ruskeita.

Nousen kivelle, sieltä katsottuna laikukas maisema on kauempana ja hallittavampi. Seison hetken ja annan vatsan rauhoittuna. Sitten taas mentiin.

Syksypahoinvointi iskee vain jalan kulkiessa ja lehtipeitteellä. Epäilen sitä matkapahoinvoinnin sukulaiseksi. Siis mitä hittoa universumi?

Kerään todisteita luonnosta syksyn kauneudesta ja ihmeellisyydestä (omenankukkia marraskuussa!!), sillä yhtäkaikki, tämä on parasta vuodessa. Hetki, jolloin pistämme kesän pakettiin ja siirrymme kohti pimeää aikaa.

P.S. Se viime postauksen outo “kukka” onkin hedelmä ja sisältä paljastui viikkoa myöhemmin siemen. Marjolle kiitos vinkistä, se lienee Euonymus phellomanus ja jos ei aivan, niin ainakin samaa sukua.

Tämä on sitä kirjavuutta. Ei kylläkään pahimmillaan, koska aika ruskeaa ja vettynyttä.
The source of my autumnnausea, the leaves on the ground.

Rauhoittavat sienet.
Calming mushrooms.
Veteen tuijottelu auttaa aina.
Staring to the water helps always.
Perspektiiviä vähän ylempää.
Perspective from a bit higher level.
Nämä nyt vain on söpöjä.
These are just cute.
Kevään herkkyyttä syksyllä.
The delicacy of spring in autumn.
Tämä omenan nuppunen on vasta avautumassa.
This applebud is just about to open.
Euonymus phellomanus?
Tämä vihreä rauhoittaa.
Calming green.
Tässä kohtaa kirjavuus on tarpeeksi kaukana.
Here the colorfulness is far enough.

En resumen: En el otoño las hojas cafés, anaranjadas, amarillas y rojas decoran el piso. Y a mi me causan algun cierto cinetosis otoñal. Será por mi origen del país de los pinos, donde se caen menos hojas en el piso? Quien sabe. En todo caso, el otoño sigue siendo mi estación favorita.

Kurzgesagt: Im Herbst dekorieren die orange, rote, gelbe und braune Blätter den Wald. Und verursacht mir eine gewisse Übelkeit. Vielleicht, weil ich im Land den Föhren geboren bin. Wer weiss. Aber, sowieso, Herbst bleibt mein Lieblingsjahreszeit.

Syysjuttuja kotosalla

Syysjuttuja kotosalla

Loppuvuodesta kello alkaa nakuttaa nopeammalla tahdilla, oletko huomannut? Tekemisiä ropisee jatkuvasti lisää; kirjaan kotitreenin lomassa muistuvia juttuja kalenterin sivuun käsialalla, josta en myöhemmin saa mitään tolkkua. Jos nousisin jumppamatolta seisomaan, prosessi helpottuisi, mutta toisaalta, kintut ovat jo väsyneet ja yläasennosta eksyisin hyvin helposti istahtamaan tuolille ja treeni…se saattaisi unohtua.

Joka tapauksessa, siirrettyjen töiden listalla, niitä jotka hälyttävät jo punaisella ja piti olla jo hoidettuna näinä marraskuun päivinä, on useita. Kaikkiin liittyy sana “raivaus”. Kuten piha, joka alkaa olla Edenin tilassa. Tai mistä minä siitä tiedän, epäilen vain, että sielläkin etenivät köynnökset ja villit sekä uusia maita mahtavia etsivät kasvit. Meillä se tarkoittaa nilkan korkuista heinää, sellaista rypylälehtistä, leveästi kasvavaa salaattia muistuttavaa voikukan lehtikasvustoa, pihan ristiin rastiin ylittävää ja yhä ylös yrittävää murattia sekä punaviinimarjaa ja muita puskia kuristavaa kiiviä.

Sää oli törkeän hieno, aamulla utuisen punertava, vilakka ja iltapäivällä yhtä aurinkoa, silti vielä varjossa puraisevaa keliä. Mutta vuoristohommat oli pakko unohtaa, vaikka olisi ollut tienoita lumikerroksella ja syksyn sekä talven koristamia maisemia. Kylmästi ohitin kaikki ajatukset retkestä.

Lenkillä lähitienoolla ei enää niin ottanut päähän, edes vaikka kauppareissu oli vielä tiedossa. Tuli jätettyä sekin viikonlopulle ja myöhään, siihen hetkeen, kun jäljellä ei ole kuin viimeiset onnettomat käntyt leipähyllyissä ja tomaateista rangat. Mutta siis lenkkipolulla oli luvattoman kaunista.

Metsässä tuntematon lehtipuu työnsi vaaleanpunaista kukkaa. Näitä ihmeitä, joita yhä vielä löytyy luonnosta, jota en tunne lapsesta lähtien. Siis että syksylläkin voi olla kasveja, jotka ovat koko kevään ja kesän odottaneet pääsevänsä kukkaan.

Harmaahaikara järvellä kulki reunoja, ehkä sieltä löytyi kohmeisia sammakoita tai pikkukaloja. Tepastelimme myös hetken yhdessä hiekkatietä. Harvinaisen piittaamaton yksilö.

Pihan raivauksessa alku on vaikein, vauhtiin päästyä taas ei saa lopetettua. Vasta kun kädet alkoivat krampata, tajusin, että pitää irroittaa heinästä. Siihen mennessä oli tullut tehtyä monta pöntöllistä tulosta. Suurin yllätys oli, että kukkien ja heinikon takaa paljastui muurin reunasta kaksi komeaa lehtikaalia. Vähän etanansyömiä, mutta tummanvihreitä ja pontevia.

Kiivi sen sijaan oli ottanut varmalla otteella kiinni kaikesta lähellä olevasta, kuten punaviinimarjasta, mustaviinimarjasta, ruususta ja aitauksesta. Sen varret kiertyvät tiukasti ja muuttuvat lähes kiivikovaksi, vai mitenkäs sitä sanotaankaan. Saksilla oli hommaa, mutta sain erävoiton. Nyt näkyy taas järvi ja puskat hengittävät päästyään kuristusotteesta.

Ruokalistalle eivät vielä päässeet omat kurpitsat, jotka siis odottelevat vuoroaan pihapöydällä auringossa, vaan kaupan ryhmyläinen xx-lajike. Se on varmaa tavaraa, toimii hyvin täytettynä. Höyryävä kurpitsa täytettynä valkosipulilla, punasipulilla, maissilla ja fetalla sekä reippaalla tujauksella mausteita on kaikinpuolin ihanaa, niin ulkomuodoltaa kuin maultaan.

Ja koska on syksy ja pimeä tulossa, tarvitaan lisukkeita myös kahville. Joudun ehkä muuttamaan Suomeen siksi, että olen kehittänyt riippuvuussuhteen Fazerin Crunchy salted caramel -pötköön. Ja syksyllä tunne vahvistuu, sillä pitäähän ihmisenkin varustautua talveen. Varastoja on kerättävä.

Palkinto sille, joka nimeää puun.
A prize for the one, who names the tree.
Lampaat sulautuvat ympäröistön väreihin.
The sheep disappear to the colors of the environment.
Kurkistus harmaahaikaroiden pesimäniemeen.
That´s where the grey heron have the nests.
Harmaahaikara ottaa lojot.
The grey heron decides to leave.
Kaksi omaa, yksi muualta.
Two from our garden, one from somewhere else.
Näyttää viattomalta, mutta on kaamea kuristaja.
Looks innocent, but is a horrible choker.
Astia ja ruoka samassa. The dish and the meal combined.
Jösses, täällähän kasvaa lehtikaali. Good grief, we do have kale here!
Palkinto töiden jälkeen. Taputapu
The reward after work. Well done.

En resumen: A veces hay que tratar de olvidarse, que el dia seria perfecto para ir al monte y solo empezer a hacer las cosas de la lista, como trabajar en el jardín, que por cierto, es mucho más bonito y comodo justo en un dia perfecto. Y hablando de lo bonito, así es el el otoño también en casa. Un corridito en los colores del final del año, en un día fresquito, pero asoleado es para disfrutar a lo máximo.

Kurzgesagt: Manchmal muss man es nur vergessen, dass das Wetter perfect für einen Ausflug in den Bergen wäre. Es ist doch auch angenehmer den Garten für Wintermodus zu bearbeiten, wenn die Sonne scheint. Und joggen – macht mehr spass ohne Hagel und Eiskalten Regen. Als Belohnung: gefüllter Kürbis und Kaffee mit Liebelingsschoggi.

%d bloggers like this: