“Tämä käyrä tässä, ei, missä se nyt on, hetkinen. Aa, tuossa. – Siis, katsokaahan, tämä on se testi, jota te ette läpäissyt.” Keuhkosairauksien erikoislääkäri katsoa tapitti minua odottaen jonkinlaista vastausta. Aivan, tässä ei ole mitään uutta, ajattelin, mutta sanoin vain “Okei”.
Astmaoireita on ollut pitkään, tullut ja mennyt, mutta viime vuonna en päässyt niistä eroon. Tästä lääkärikäynnistä ei ollut sen enempää hyötyä kuin että kaikki testit on nyt tehty ja astma todettu. Lääkäri oli kaikessa kokeneisuudessaan vähäsanainen ja hiljaisesti ylimielinen tai kenties vain kyllästynyt ja kävi siksi säästömoodilla, eikä viitsinyt valaista tilannetta sen enempää. “Siis tämä on astma?” kysyin. “Kyllä.” Keskustelu oli kuin Kaurismäen leffasta. Lääkettä samaan tapaan kuin tähän mennessä ja kun ei ole oireita, ei tarvitse ottaa. Puoli tuntia ennen urheilua yksi lisäannos. Kiitos ja näkemiin.
Vuosikymmen sitten tai varmaan siitä on jo enemmänkin aikaa, juoksin tasaisella järven reunaa. Oli reilut +30, upea ilma – ja sakea ilma. Vedin keuhkot täyteen, eikä se tuntunut riittävän. Kaupungin yllä oli varmaankin saasteet tapissa, kuten usein tällaisina päivinä, mutta silloin en sitä rekisteröinyt. Silmissä alkoi pimetä ja näin tähtiä. Jossain vaiheessa oli pakko pysähtyä järven ja jalkakäytävän välissä olevalle muurille. Maailma palasi näkökenttään ja jatkoin matkaa. Tämä oli luultavasti ensimmäinen kerta, kun sain astmaoireita, sitä ymmärtämättä.
Sen jälkeen sain yleislääkäriltä puhallustestin jälkeen lääkkeet, siltä joka vaikeni aina pitkäksi aikaa, katosi jonnekin mietintöjen maailmaan ja jolta varovaisesti kyselin, että onko tämä nyt tässä. Hän ei uskonut astmaan, koska keuhkokapasiteettini ylitti kaikki odotukset, mutta koska oireet muutoin täsmäsivät, sain paketin mukaani.
Olen juossut, käynyt salilla, pilateksessa, pyöräillyt, patikoinut vuorilla ja hyvin on pyyhkinyt. Paitsi nyt. Keväästä lähtien juoksu on ollut pysähdyksiä ja hengenvetoja täynnä, pyöräily samoin ja pilateksessakin keuhkot ovat toisinaan aivan liian puristuksissa, että voisin unohtaa astman. Olen tehnyt hengitysharjoituksia, juonut kurkuma-inkiväärishotteja ja yrittänyt hämätä oireita ajattelemalla muuta. Silti mäkeä kävellessä jouduin pysähtymään ja vetämään henkeä.
Tämänhetkinen sää ei tunnu auttavan, sillä vaikka kostean väitetään olevan hyvä astmaiselle, on kylmä kostea minulle epämiellyttävä. Zürichiä peitti hyytävä sumu usean päivän ajan ja se tuntui tunkeutuvan luihin ja ytimiin. Lähdimme silti lenkille ja kiedoin kaulan ympärille paksuimman löytämäni huivin. Tiesin hikoilevani kuin porsas, mutta väliäkö tuolla, kunhan saisin hengitettävän ilman siedettävämmäksi. Liikkeellä näin kuvajaiseni heijastuvan naapurikylän lihakaupan ikkunaan ja kyllä, pankkirosvolta näytin. Nenän yli vedetty huivi kuitenkin toimi, pystyin juoksemaan paremmin kuin aiemmin.
Hengityspausseilla kuvailin luontoa, ihmettelin lintuja ja kauniita jäämuodostelmia. Rupattelin Aldon kanssa ja vältin ärsyyntymistä; lihakset halusivat juosta, vaikka keuhkoputket pistivät vastaan. Kotona luin liikunnasta ja astmasta, saamatta kovinkaan paljon hyödyllisiä vinkkejä. Lähes kaikissa lähteissä urheilun todetaan hyväksi, vaikkakin lenkkeily saattaa pahentaa oireita. Suomalaisissa teksteissä myös toistuu riskiurheilun kohdalla “Alpeilla vaeltaminen”. Sveitsiläinen lääkäri taas kehotti menemään vuorille, mieluiten kahdeksi viikoksi vuodessa.
Nostin nyt lääkityksen ohjeiden mukaisesti samaan kuin kesän ja pölytyskauden pahimpina päivinä ja taas kulkee happi.
Huomaan, ettei liikunta ole ainut joka on tökkinyt. Ajatuskin alkaa kulkea.
En resumen: Asma me trata de frenar, sin poder. Los vueltas siguen.
Kurzgesagt: Asthma versucht mich zu bremsen, ohne Erfolg. Die Bewegung macht weiter.
Pala Suklaata 