Ei ole tullut käytyä viime päivinä kaupunkia pidemmällä, sillä olen askarrellut videota – teille. Tulossa on nimittäin virtuaalireissu Zürichiin!
Homma toimii niin, että virtuaalimatkojen sivulta varataan haluttu reissu, jonka siis saa sveitsiläisen lounaan hinnalla, parilla kympillä. Reissu kestää noin puolitoista tuntia ja pitää sisällään suomenkielisen live-opastuksen ja se toteutetaan Zoom-sovelluksella.
Matka taltuttaa pikkuisen reissunälkää, mutta saattaa myös lisätä sitä. Siitä tuskin tulee ongelmaa, sillä kohteita on monta. Voit käväistä viikon sisällä Japanissa, Laosissa, Irlannissa tai vaikka Islannissa.
Olen kipitellyt kamera kädessä ympäri Zürichiä, joten sinun kinttusi eivät tällä matkalla suuremmin väsy. Voit keskittyä katselemaan paikkoja, napostella ehkä siinä sivussa suklaapalan tai toisen ja pistää fonduet porisemaan autenttisen tunnelman luomiseksi.
Murattia riittää. Zürichissä se kasvaa vauhdilla ja sen lisäksi, että se peittää hyvin nopeasti koko puutarhan alleen, se kiertää ja kiemurtelee ylöspäin ja -hups- koko talo on muratin sisällä.
Olen riipinyt lehtiä ja sen tarraavia varsia irti puista, tolpista, juuria maasta, lentänyt selälleni, sadatellut, saanut allergiaoireita siitä irtoavasta pölystä (siitepölyä?), inhonnut ja myös tykännyt, sillä muratti kutoi verkon meidän ja naapureiden väliin.
Tämä se on. Muratti, se kiipeävä. Ivy, the climbing one.
Keittiössä porisi kattilassa tyttären ekosaippua, jota kuulemma syntyy muratista. Meillä on yritetty siirtyä lähemmäs luontoa kaikessa kulutuksessa, mutta tämä herätti hieman ristiriitaisia tunteita. Oletko varma, ettei tuloksena ole myrkytys? Miten niin saippuaa? Ja onko litku turvallista?
Eikö näissä ole jotain suonimaista? Aren´t these like veins?
Ajatus siitä, että pesuneste astioille tulisi puutarhasta on viehättävä. Ei muovipulloja ja lisäksi uusiutuvaa ja edullista. Muratissa on saponiineja ja saponaria-kasvisuvun juuria on ennenvanhaan käytetty saippuan tapaan. Saponiinit voivat myös aiheuttaa vatsavaivoja, mutta niitä on esimerkiksi palkokasveissa. Saippuamaiset saponiinit voivat myös olla antibakteerisia, kertoo luonnonlääketiede.
Saponiinit pullossa ja pesukokeilu. Saponins in the bottle and first washing try.
Reseptin mukaan lehdet laitetaan kattilaan veteen, keitellään kansi päällä ja valmista tuli. Jäähtyneenä saippua pullotetaan ja meillä siihen laitettiin vähän laventelia tuoksuksi. Lehtiä pitäisi voida laittaa suoraan esimerkiksi pesukoneen luukun sisälle pesuainetabletin tapaan. Sitä, minkälaista mössöä sihtiin päätyy, osaan vain kuvitella. Ehkä sekin toimii?
Pesuaineen pitäisi säilyä joitakin viikkoja. Noin viikon päästä se tuoksahtaa lievästi levälle – mutta pesee lasin. Kalkkisen veden ympäristössä kiinnostavaa olisi seurata, kertyykö kasaumia ja näkeekö lasista yhä läpi pitemmän pesujakson jälkeen.
Muratin myrkyllisyys myös on jäänyt takaraivoon hermostuttavan tiukasti. Voinko oikeasti luottaa puhdistavani lasin? Teenkö ekoteon vai tarjoilenko vettä myrkyllä?
Näyttää puhtaalta ja kirkkaalta. Looks bright and clean.
En resumen: Siempre pensé, que hiebra sería venenoso. Resulta que las hojas contienen saponinas, las que funcionan como jabones ecologicos. Maravilloso, ya que hiebra crece por todo lado, es gratis y facil de conceguir, sin empaque. Y parece que funciona, pero me quedo con una dudilla. Me enveneno o no me enveneno?
Kurzgesagt: Ich dachte immer, dass Efeu giftig wäre. Die Blätter enthalten Saponin, die wie Ökoseife funktionieren. Wunderbar, weil wir mehr als nötig Efeu haben, er ist gratis, einfach zu kriegen und ohne Packung. Es sieht aus, dass die Efeuseife funktioniert, aber ich bleibe mit einem Verdächtli. Vergifte ich mich oder nicht?
Tosiasia: me olemme olosuhteiden nykyisessä jamassa sammaloituva kansakunta. “Vierivä kivi ei sammaloidu” on aina ollut yksi lempi sananlaskuistani ja olen alkanut huolestua vierimättömyydestäni.
En vieri henkisesti, fyysisesti enintään lieriskelen nykäyksittäin ja keveästi. Arki alkaa muistuttaa kallion elämää, jähmeää ja todellakin paikallaan pysyvää. Silloin tällöin sitä vavisuttaa järistys jos toinenkin, mutta varsinaista liikettä se tuskin on.
Olen kyllä kiireinen, tekemisiä aamusta iltaan. Perustila lähentelee kuitenkin jämähdystä.
Ajattelen kulttuuria aina useammin, eikä Netflix oikein enää riitä tai musiikki omista luureista, kuvat taiteesta Instagramissa. Museoon pääsisi ihan luvalla, eikä tarvitse edes kurkistella ikkunoista, vaan ihan rohkeasti astua sisään. Sammal vain painaa olkapäillä.
Siksi kävin antisammaloitumassa kaupungilla. En tiennyt, että tällaisia väkijoukkoja missään edes liikkuu. Olin projektin perässä, liikuskelin kamera kädessä videota kuvaten ja kuulin olevani “sellainen selfie-ihminen” ja “blogiin kuvaaja”. Siis todellinen vuorovaikutushetki oikeiden ihmisten kanssa.
Jos siristät silmiäsi, näet, että rannassa oli muutama muukin antisammaloitumassa. Tässä kohtaa kaupungin energia on aurinkoista, ylvästä ja ylöspäin kohottavaa.
Fyysisen antisammaloitumisen lisäksi tarvitaan henkistä herätystä, ärsykkeitä.
Katselin jossain vaiheessa vain kenkiäni, koska ihmiset alkoivat väsyttää pitkän sammalkauden jälkeen. Siinä missä vasemmalla jonotettiin sisään liikkeeseen hakemaan uusia lävistyksiä ja tatuointeja, huomasin kenkieni oikealla puolella maan rajassa lähteen. Siis koirille.
Rudolf Koller maalasi yli sata vuotta sitten realistisia ja klassisia eläinaiheisia taideteoksia. Hänen muistokseen laitettiin kaupungin koirille juomapaikka. Kuivalta näytti, kenties vielä ei ole tarpeeksi kevät.
Kollerista tuli siis päivän taide-elämys, oli pakko googlata, että kuka ja mitä. En ole tämänsorttisten maalausten ylin ystävä, mutta ovathan eläintaulut ja lähde inhimillisiä ja siinä mielessä sykähdyttäviä.
Matalalta katolta löysin yllättäin alppikukkia, en muista näiden karvaisten ja pinkkien nimeä, mutta miellän ne aina vuokoiksi, mitä ne siis eivät ole. Vastavaloa vasten syntyi kukkien profiilirintama, jota jäin kuikuilemaan pitkäksi toviksi. Olisin tarvinnut tikkaat päästäkseni lähemmäs. Meidän välissä oli lisäksi aita.
Pitkiä rappuja alas harppoessani valkoiset kukat puussa loivat herkän verkon taustan vihreälle kirkontornille. Mikä puu? Mikä kirkko? Molempia on kaupungissa niin paljon, etten jaksanut vaivautua nimityksiin. Tyydyin näkymään, joka ihan yksinkertaisesti vain oli herkkä. Kevään sielua.
Pulut olivat aktiivisella tuulella ja niitä väistellessäni jäin huomaamattani miettimään keskellä olevaa hökötystä. Siis vilkaisin, en ajatellut. Palasin ja todellakin ajattelin. Rautapiikit ovat yleinen keino estää lintuja istumasta aidoille, patsaille, muistomerkeille, pylväille. Mutta nuo enkelit? Entä se Sveitsin vaakunalla varustettu hamehelmainen, joka vaikuttaa enkeleimmältä kaikista?
Ensinnäkin, seivästetyissä enkeleissä on jotain väärää. Ja vaikka asetelma oliskin harkittu, pelkästään teline, miksi se on kalteriovessa? Suojelevatko enkelien päät Sveitsi-enkeliä? Mikä tämä oikein on?
Huomaan tulleeni ravistelluksi, suorastaan kuulen kuinka sammal rapisee maahan.
Vanhankaupungin kaduilla liehuivat Sveitsin liput. En tiedä onko tämä ylentävää vai alentavaa. Sammalet alkoivat kivuta jalkoja pitkin ylös, mutta päästivät irti ja jäivät jälkeen. Sillä onhan liehuva lippu kaunis. Se tosiasia, että juhla, jota varten ne on laitettu, on peruttu, on vain todettava ja huokaistava. Ehkä ensi vuonna.
Aukiolla kuvailen kasuaalisti, apunani laite, jota en osaa käyttää. Siitä keskittynyt ilme. Tietenkin pressiklubin edessä. Joka siis on kahvila.
Ja huomatkaa likaisen kellertävät kenkien reunat. Näin saattaa käydä, kun ei muista käydä antisammaloitumassa. Kengätkin alkavat siirtyä ajasta ikuisuuteen, muuttua osaksi luontoa.
Koska haahuilin, eksyin myös paikkoihin, joissa en ikinä ole käynyt. Pikkuisen normireittien sivussa ja löydän uuden maailman. Tämä se vasta rapisuttaa sammalkuorta, innostuin.
Näkökulmaa ei tarvitse muuttaa edes täysin toiseen suuntaan, kun löytää aarteita. Rakennusten reunusten patsaat ja tornit näkyivät lähempää kuin koskaan, valo oli ihmeellisen sumea ja samalla kirkas.
Aivan aseman lähellä on vielä kohtaaminen villan edessä kasvavan magnolian kanssa. Viereinen hautausmaa on rauhallinen. Miten voimme olla aivan kaupungin keskustassa?
Kierroksen jälkeen jalat on ihan romuna ja kipuan pyörän selkään tyytyväisenä. Lorvehtiminen on rankkaa, mutta puhdistavaa.
Tunnen pyyhkineeni kaikki sammaloitumisen kerrokset pois kehostani. Olen liikuttanut raajojani väsymykseen asti, käynyt jossakin itseni ulkopuolella ja tehnyt pesäeron sammalpesääni. Vapise sammalyhteiskunta! Pyörin yhä ja vielä vauhdilla!
En resumen: No sé si sabías, pero si uno no rueda, se queda cubierto de musgo. Así que fui a rodar un poquito, para quitarme la capa verde.
Kurzgesagt: Vielleicht weisst du das nicht, aber wenn man nicht rollt, wird man mit Moos bedekt. Deswegen bin ich ein bisschen rollen gegangen, um die grüne Schicht loszuwerden.
Bertastrasse on se, minne nykyisin ryhmävaelletaan katsomaan kirsikankukkia. Viime vuonna ei juuri oman korttelin ulkopuolelle ollut menoa, joten nyt ajateltiin, että josko kävelyreissu toimisi keväthuvituksena.
17 kilometria katua pitkin, toiselle puolen kaupunkia, kuulosti kyllä melkeinpä vierailulta kuussa. Vuoristossa en olisi juuri silmääni räpäyttänyt, vetänyt vain nauhat tiukalle ja lähtenyt ovesta ulos. Olemme kai kaupungin laiskuttamia. On ratikoita, busseja, junia, laivoja. Pysäkki joka 300 metrin päässä.
Seefeldin kaupunginosassa, juuri siinä kaupungin rakastetuimman pizzerian edessä, loisti kirkkaankeltainen seinä ja edessä valkoisten kukkapuiden rivistö. Harmaana talvipäivänä olen käynyt katsomassa keltaista seinää, nyt katu näytti vieläkin kukoistavammalta.
Lempparini, aprikoosinkukat. Apricot blossoms, my favorites.
Ensimmäiset kukat löytyivät läheltä, omalta pihalta. Aprikoosi kukki alkuviikosta, pääsiäisenä niistä oli enää jäljellä ruttuiset jäänteet. Valo kuultaa terälehtien läpi kauniisti ja olisin radikaalisti sitä mieltä, että nämä valkoisen, keltaisen ja punaisen reunustamat kukat ovat vieläkin herkempiä kuin kirsikan.
Vaaleanpunainen yllätys löytyi matkanvarrelta, kohdasta, jota en ollut aiemmin edes rekisteröitynyt. Parkkipaikan ja junaraiteen välistä. Julmetusti kukkia, tiheässä ja tiiviisti. En tiedä minkä sortin kirsikasta on kyse, mutta ihailin sitä suunnattomasti ja iloitsin sattumasta.
Työkenttää pörriäisille. Some workingarea for the bees and friends.Seefeldin kevättä. Spring in Seefeld.Keltainen talo. A yellow house.
Magnoliat ovat myös vauhdissa, ne ikisuosikkini. Zürichin rantapromenaadin toisessa päässä Zürichhornissa keltainen isokukkainen oli vielä avautumaisillaan. Karvaiset, vaaleanruskeat nuput olivat antaneet periksi, longahdelleet, taipuneet, yrittäneet pitää kiinni asennostaan. Keltainen oli ylväänä ulkona, muttei vielä täydessä loistossaan.
Keltainen magnolia. A yellow magnolia.
Kaupungin toisella puolen, Bertastrassen päässä vilkaisin vain kerran ja nopeasti ja ääh. Puuthan näyttivät ruskeilta. Missä oli vaaleanpunainen loisto? Hämmentyneenä nappasin pari kuvaa, sillä arkkitehtuuri on yhä viehkeää, vaikkakin kasvavan kaupungin tungussa urbaaniuden turmelemaa. Vieressä myytiin vegaaneja wrappejä. “Löytyiskö Bratwurstia?” huikkasi tyyppi pyörän päältä. Ilmeisesti wrappityyppien kavereita. Ja varmaankin usein tehty kysymys.
Kävelimme kadun toiseen päähän, Idaplatzin paikkeilla risteävällä kadulla kukkivat yhä valkeat kirsikat. Sivukadulla huomasin talorivistön pyöreähköt linjat. Kukapa arvaisi, että nämä vanhat kaupunkiasumukset ovat jääneet kaupungin jalkoihin. Vanha Wiedikon on mahtanut olla upeaa aluetta. Rinteessä katselee keskustaan suuria villoja. Väliin jäävän niityn alareunassa ollaan piknikillä. Tänne ei kuulu läheltä pyyhkivä moottoritie.
Berta, missä ne kukat on?? Berta, where are the blossoms??Täällä kukkivat vielä valkoiset kirsikankukat, mutta meneillään oli joku poliisioperaatio, joten en mennyt lähemmäs kuvaamaan. There are behind some white cherrieblossoms but also a police operation, so couldn´t take a picture nearer.Wiedikonin kaunokainen. A beauty of Wiedikon.
Kivinen ja tornilla varustettu rakennus veti meitä mäkeä ylös; se on kantonin lukio. Vieressä näköalapaikalla Wiedikonin kirkko, jota en sitäkään ollut koskaan nähnyt. Jos etsit magnolioita, niitä on jostain syystä aina kirkkojen ympäristössä muutama. Kukat olivat muhkeita ja kukkulalta näkyy aina urbaanin yli Käferbergille, luulisin, ehkä pitemmällekin.
Olimme kuin vieraassa kaupungissa, ratikat vievät aina samoja teitä, autolla hurautetaan ulos tai sisään pääväyliä käyttäen ja jalankin menot ovat samoilla seuduilla. Ylitämme Sihl-joen ja löydämme synagogan. Suunta järvelle päin on selvä, mutta missä kohti tarkemmin olemme, lienee vain googlen tiedossa. Schanzengrabenilla, Zürichin muinaisjäänteen reunalla, siis vallihaudan sivussa, alkavat suunnat selvitä. Vesiväylän päässä siintävät nimittäin Alpit.
Taustalla havaittavissa myös magnolia. You may find a magnolia in the picture.Vallihaudan jämää. Täällä kasvaa palmut ja muut. Old moat area, here do grow the palmtrees and otherones too.
Järvellä huomaamme tuulen yltyneen myrskyksi, siitä varoittavat valot vilkuttavat ja hiekkatien päälle nousee pyörteitä. Toisella puolen järveä lehahtaa ilmaan pilviä – siitepölyä? Pölyä? Kukkivien puiden terälehtiä?
Tukka meinaa irrota päästä. Jotkut yrittävät epätoivoisesti puistoalueella grillata. Olisin halunnut tässä vaiheessa istahtaa hetkeksi, syödä vaikka jäätelön, nauttia auringosta. No ei. Nälkä oli huutava ja tuuli pakotti eteenpäin.
Myrskytuuli tekee pilvimuodostelmia. Stormy wind making cloudformations.Siipirataslaiva pyörii lähteäkseen ulapalle. Paddelwheelship turning to leave to open waters.Or at least further.Tämäkö on se föhn? Is this what they call föhn?
Toisessa päässä puistoaluetta oli suojaisempaa, penkeillä istuksi porukkaa ja jotkut urheat surffasivat pompahdellen pienellä haita muistuttavalla laudalla ja päätyivät muutaman metrin jälkeen upoksiin. Jätimme ihmisjoukot ja suuntasimme kotikylään, joka harvoin, mutta tänään näytti olevan Alpeilla.
Kuvittelimme, että sää oli hurja, miten viileää kesäpäivien jälkeen. Vähänpä tiesimme. Seuraavana aamuna kylmänarat magnoliat saivat ylleen lumipeitteen.
Huomatkaa turvavälit. Myrskytuulessakin pidettävä. Notice the distance between the people. Even in the stormy wind.Kotikylä Alpeille. Homevillage in the Alps.
En resumen: Los arboles están en pleno florecimiento. Los cerezos en la calle de Berta, a los cuales en realidad fuimos a ver, ya se habían pasado. Pero encontrámos otros, hasta magnolias amarillas. En el final el viento casi se nos lleva. Pensábamos, que el tiempo estába loco. Pero eso nos esperaba en el día próximo: el piso blanco de nieve.
Pala Suklaata 