Kävi sitten niin, että ennen oranssinpunaisen ja keltaisen ruskan värittämiä kullanaurinkoisia päiviä lykkäsi talvella. Ne polut, joille olin menossa näinä päivinä ovat kiinni. Alppimajatalot pistivät lapun luukulle: nähdään kesällä.

Nyt sitten mutristelen otsaa ja murisen. Aika monessa kivassa paikassa tuli silti käytyä ja reppu heilahti selkään jo ennen virallisen patikkakauden aloitusta, sillä jos talvi tuli piiru verran liian aikaisin, samoin teki kesä.

Koska ollaan äänestysten luvatussa maassa, pistin perheen laittamaan kesän retket järjestykseen ja etsimään niistä kolme: paras, tylsin ja se loco, ja näistä jälkimmäisistä ei meillä ole ollut puutetta, tuurilla selvitettyjä patikoita tuntuu aina osuvan kohdalle.

Paras: Surettatal, Surettaseen ja Flüeseen

Valitan Zermatt ja Matterhorn – teillä ei ollut asiaa ykkössijalle. Sen sijaan itä-Sveitsi on näköjään kovassa huudossa, varsinkin Sufersin seutu. Hilja tykkäsi eniten Surettatalin retkestä, sillä metsä lupasi mustikkaa, matkalla oli jännitystä, upea kurkistus kalliolta vihertävään järveen ja lopussa mystinen maahisia kuhiseva lammikkoympäristö (ei ole todisteita, mutta vannon, että kohta oli erityinen.) ja sitten se lumoava Suretta-laakso, jota ympäröi lumihuiput ja läpi virtasi raikas joki. Myöhemmin kuulin, että näillä seuduin hiipparoi myös susia. Jaahas.

Aldo taas tykästyi Suretta-järvien alueeseen. Koska pääsi soutelemaan. Ja uimaan. Vuoristossa syntyneelle miehelle vesi on sittenkin tärkeä elementti.

Minä taas kallistuin Flüeseen puoleen. Ei hissejä, ei väkijoukkoja, ei kuppiloita. Vain kiveä, vuoria ja järviä. Tuulta, erämaafiilistä. Maailman ääri. Lähtöpiste viimeinen kylä laaksossa. Mahtavaa.

Tylsin: Forstseeli

Kun katson kuvia Forstseeliltä Appenzellistä, se näyttää kutsuvalta ja ihanalta, mutta sittenkin. Kaikki olemme yhtä mieltä. Tämä oli tylsähkö patikka. Alkupätkä maaseudun tilojen läpi oli viehkeää, mutta nousu niittyjen poikki kulki sähkölinjojen alla, metsä oli joutavanpäiväistä, resuista ja noh, vain hikistä. Pienellä järvellä vallitsi väenpaljous, joka pakotti eteenpäin, seuraava pätkä oli kapea ja jyrkkä, toisella puolen pyyhki tuuli. Tämä jälkimmäinen osa oli mukavampi, kumpuilevia niittyjä, näkymät Säntisille ja muille Appenzellin vuorille, kukkaniittyjä, lehimiä ja vuohia. Mutta silti. Järven seutu oli pettymys.

Patikka a lo loco: Surettatal

Hurjin, hulluin tai päättömin, täysin loco, oli myös Hiljan ykköseksi äänestämä Surettatal. Siitä olemme kaikki yksimielisiä. Alkupätkä oli leveää metsätietä, joka pieneni lopulta poluksi ja muuttui ylhäällä puolentoista kengän levyiseksi vuohen kulkureitiksi, jolla olin ongelmissa ja jouduin pitämään aluskasvillisuudesta tiukasti kiinni. Hiljasta se oli mahtavaa ja Aldo keskittyi katsomaan, että kaikki pysyvät polulla. Tämä oli kyllä mahdottomin polun pätkä ikinä, eikä edes kovin pitkä osuus. Mutta sen jälkeen, juuri kun pääsin jo hengähtämään, edessä oli lumivyöryesteet ja merkki maalattu sen runkoon. Polkua ei näkynyt missään. Yläpuolelta ei päässyt kulkemaan, joten roikuimme rakenteissa ja etenimme juuri telineen alapuolelta, kuin apinat konsanaan. Sitten tuli stoppi, eteenpäin ei päässyt niin millään. Oli palattava merkin luo. Pyörin laitteineni ja paperisine ohjeineni hetken – ja löysin seuraavan merkin visusti heinien alle piiloutuneena. Siitä nousi pienenpieni polku ylöspäin, niin ovelasti, ettei kukaan meistä sitä huomannut. Tällä polulla tuli koko kesälle riittävä adrenaliinipiikki. Mutta koko reitti oli yhtä yllätystä, siitä myös pisteet.

En resumen: Votamos por la mejor caminita del verano, pero cada uno tenía su favorita. La de Hilja: Surettatal, de Aldo: Surettaseen, la mia: Flüeseen. La más aburrida: Forstseeli. La más loca: Surettatal. Y tu favorita?

Kurzgesagt: Wir haben über die beste Wanderung des Sommers abgestimmt, aber es gab keine klare Nummer 1. Für Hilja die beste war: Surettatal, fürAldo: Surettaseen, für mich: Flüeseen. Die langweiligste: Forstseeli. Die loca: Surettatal. Und dein Favorit?