Virtuaalireissu vuoristoon!

Virtuaalireissu vuoristoon!

Nyt olisi mahdollisuus lähteä katsomaan Sveitsin Alppeja minun luotsaamanani. Reissupäiviä on tällä erää kolme: 17.11, 30.11 ja 10.12. Matkan voit buukata virtuaalimatkojen verkkosivulta.

Retket tehdään Zürichistä käsin ja aluksi piipahdetaan katsomassa Appenzellin värikkäitä ja nättejä taloja. Alpeilla patikoimme kolmeen kohteeseen ja näemme ylös kiemurtelevia teitä, alppijärviä ja lumihuippuja.

Tervetuloa mukaan!

Viimeinen vilkaisu syksyyn luisevassa St.Martinissa

Viimeinen vilkaisu syksyyn luisevassa St.Martinissa

Vuorilla tupruttaa lunta ja mieli tekisi kovasti alkaa suunnitella talviretkiä, mutta palaan vielä hetkeksi viime päiviin. Syksy, aah syksy, se on ollut niin kaunis.

Paitsi että eilisestä siis sataa, tääällä missä emme ole vuorilla.

Viimeiseksi lumettomaksi patikaksi tältä vuodelta jäänee reissu Calfeisentaliin ja St. Martinin kylään, jolle antaisin vuoden markkinointipalkinnon. Useasta lähteestä, kuten yhden auton mentävän vuoristotien alussa olleessa kyltistä, selvisi, että kylä on 1300-luvulta, upea ja ihmeellinen, ehdottomasti nähtävä.

Patikka oli tyssätä jo ennen alkua seuraavaan kylttiin patosillalla: iso punainen renkula ja VERBOT edetä autolla. Jalan kohtasimme seuraavan kilven: “Vettä on tullut niin roimasti, että myös jalankulku kylään kielletty.” Koska se oli käännetty katselemaan järvelle, tulitsimme varoituksen menneeksi.

Yksi kutsu, kaksi kieltoa. Tässä vaiheessa kylä alkoi vaikuttaa oudolta.

Järven turkoosi lumosi, patikkapolku tunnelissa muistutti minkälaista elämä on kaivostyöläisillä. Takaisin ulkoilmassa oloa varjosti pelko ylhäältä lierivistä kivistä, josta myöskin ilmoitettiin kyltillä. Se tosin vauhditti matkaa.

St. Martin on Walser-kylä eli joskus 500-luvulla liikenteeseen lähteneen kansan yksi etappi. 1300-luvulla tänne tultiin Rhônen liepeiltä. Sitä vain mietin että matka on mahtanut olla hikinen ja jyrkkien seinämien varjossa sekä kylmä että vaarallinen. Lumivyöryt, turpoileva joki, vierivät kivet.

Siksi kai muutaman hengen hautuumaa on ylempänä ja turvassa kukkulalla, josta näkee alas joelle ja kylään. Kirkolle on matkaa – tai kirkolta on matkaa.

Sitäpaitsi, miten päätös juuri tähän jäämisestä on tehty? Ei, emme mene laakealle niitylle, vaan vuorten kätköön. Ehkä se on ollut turvallinen soppi. St.Martin on vieläkin maailmalta piilossa.

Taloja oli lopulta kourallinen, eivätkä ne eronneet muista vuoristomökeistä muutoin kuin että kunnossapitoa olisi voitu harrastaa. Ehkä kylä kukoistaa kesällä?

Wirtschaft, kestikievari, oli niin kiinni, että ikkunaluukutkin oli suljettu. Terassi oli pakoillaan, mutta erittäin vähän kutsuva. Täällä oli kylmä, ilta ja yksi pakettiauto parkissa. Kahdessa ikkunassa kajasti valo, muiden ovilla luki Privat. Ei kovin kutsuvaa.

Kahdella harppauksella oli kylä kuljettu. Selvästi metsästäjäkansaa, sillä ovien kamanoita koristivat kallot.

Kirkko on seissyt tässä pitkään, eikä edes juuri kylän vierestä pyyhkäissyt tulvavesi ole sitä vuosisatojen aikana heilauttanut. Ohjeissa kehotettiin menemään sisään, anna energian virrata sisääsi. Löin nenäni oven ikkunaan. Sisällä värisi sähkölamppu ja lukko oli tiukasti kiinni.

Energiat kyllä alkoivat virrata, vai lieneekö hermostus, kun näin kylän entiset asukkaat pinossa kappelin vierustalla. Kysyn vain että miksi? Eikö heitä jaksettu kantaa hautausmaalle (tämä selittäisi sen, miksi ristejä oli vain kolme.) Vai ovatko nämä luut pyhimysten?

Kukaan ei vastannut kysymyksiini. Istahdin kirkon päätyseinämää vasten, rotkon reunalle rakennetulle penkille ja tuijottelin kanjonin iltavalaistukseen. Ei ihme, että Walserit päättivät pysähtyä juuri tänne. Itsekin olisin jäänyt, ellei vatsaa olisi jäytänyt järkyttävä nälkä.

Ylhäällä aurinkoa ja syysvärejä.
In the mountain sun and fallcolors.
St. Martinin aurinko osuu vain läikkänä järveen.
The sun of St. Martin shows only as a spot in the lake.
Ilta tulossa.
The evening.
Patikan lähtö- ja paluupaikka: St.Martin.
The start and end of the hike: St.Martin.
Kylässä on metsästäjiä.
There are hunters in the village.
Ravintola vasemmalla.
The restaurant on the left.
Kirkko. Church.
Ei pääsyä sisälle. No entrance.
Aiempia asukkaita? Levätköön rauhassa. The old inhabitants?May they rest in peace.
Tuonne kiivettiin. (kts. ed. postaus) (Pahoittelut kuvan laadusta.) The first part of the climbing. (Check the previous post) (Sorry about the quality of the picture)
Joseph Martinin mökki.
The hut of Joseph Martin.
Asutusta. The settlement.
Hyvin yksityinen ovi.
Very privat door.
Ilta.
Evening.
Takaisin luolan läpi.
Back through the tunnel.
Ja lopussa odottaa valo.
And in the end there´s light.

En resumen: Los Walser vinieron a St. Martin en los 1300 y me pregunto, cual era la razón de quedarse aquí, en el medio de los picos austeros y a la par de aguas violentas, que seguramente varias veces casi se lo llevaron al pueblo. Pero – buena decisión. La iglecia y las casitas que en aquellos tiempos construyeron, siguen aquí.

Kurzgesagt: Die Walser sind in St Martin seit 1300 gewesen und meine Frage wäre, warum sind sie da geblieben, in der Mitte von den steilen Bergen, neben der aggressigen Flüssen. Aber es war eine gute Entscheidung. Die Kirche und die Häuser, damals gebaut, sind immer noch da.

Ruskapatikka – kun halusin halata maailman isointa kuusta

Ruskapatikka – kun halusin halata maailman isointa kuusta

St. Martin St. Gallenissa kuulostaa siltä, mitä syksyllä tarvitsee: energiaa. Väittävät, että sieltä löytyy useita voimapaikkoja ja lisäksi maailman jykevin kuusi. Ei sillä, että olisin herkkä väitetyille väreilyille, mutta ikivanhan kuusen voimaan kyllä uskon.

Alku vaikuttaa päinvastaisesti. Viimeiset kilometrit kylään eivät taitukaan autolla kuten luvattu, vaan tie on suljettu liikenteeltä. Joten kulkuneuvo jää patosillalle. Aldo ei kuulemma koskaan vapaaehtoisesti jättäisi autoa niin epävarmaan kohtaan. Minusta padon sortumistilanteessa auton menettäminen olisi pieni huoli.

Joten jalan eteenpäin mars. Yhden kaistan tie on tasainen ja kulkee patojärven reunaa. Kahdesti marssimme kivisen muhruisessa kapeassa tunnelissa. Järvi, padottu tai ei, on huumaavan turkoosi. Tässä huomaan energiat ja lumoudun kokonaan ruskankeltaisen ja turkoosin yhdistelmästä. Taas kerran mietin villapaitaa. Näillä väreillä. Jos suunnittelen, kutooko joku?

St. Martinin kylän liepeillä tajuan miksi autoliikenne on poikki. Kylä oli täpärästi välttynyt päätymästä joen vietäväksi. Mutta toisaalta, se on jököttänyt paikoillaan jo 1300-luvulta lähtien, joten kohta on kai valittu huolella. (Kylästä lisää seuraavassa postauksessa)

Tavaraa, siis puita, kiviä, hiekkaa, vettä, on tullut kahdelta suunnalta vuorilta ja massa vienyt sillan sekä ison alueen ympäristöstä. Jokiuomassa riittää leveyttä ja laveutta, niukasti vettä.

Pohjilla jolkottaa otus. Muhevahäntäinen kettu hypähtelee, tutkiskelee ja kun olen ottamassa kuvaa, se huomaa ihmiset ja saa sätkyn, ryntää siksakkia ylös joenvarrelle, missä lopulta on pöheikköä.

Ensimmäiseen yhdistettyyn energia- ja kulttipaikkaan on kaksi tietä, meillä valittuna jyrkempi ja nopeampi vaihtoehto. Polku ja todennäköisesti sille viittaavat kyltit vain ovat jäänyt kaiken roinan alle. Luotan Suuntoon kuin raamattuun ja lähdin vinttamaan metrien korkuisen epämääräisen kasan yli, kohti kanjonin päätyä, oletettua suuntaa.

Suunto on kuitenkin yhtä pihalla kuin minä. Aldo sen sijaan löytää roinaosuuden jälkeen porrasmaisen ja rapaisen liukkaan polun, joka nousee tiukasti ylös. Sinne.

Huippu ja risti löytyvät ja tässä kohtaa jalkani vapisevat. Energian lisääntymisen sijaan tunnen, kuinka paikka imee voimista loputkin. On pakko istahtaa ja syödä pari rypälettä. Kapea tornimainen huippu sortuu taatusti jokeen seuraavan tulvamaisen sateen aikana.

Loppuretki on ainoastaan hikistä, joten siitä pisteet reitille. Seuraavaksi etsimme kuusta ja kyltin mukaan myös Friedhöfliä, pientä hautausmaata. Muutama risti rinteessä; rauhallinen paikka levätä.

Samalta reitiltä löytyvä kuusi loistaa poissaolollaan. Kävelemme polkua eteenpäin ja olemme todella sivussa gpx:ien osoittamalta reitiltä. Tovin jälkeen pyörrämme ympäri. Maailman suuri kuusi? Ihan sama. Läpimitan piti olla 1,84 metriä. Se pitänee paikkansa, mutta maailman suurin se ei ilmeisesti kuitenkaan ole. Kotona pitkään selailun jälkeen löydän jonkun postaaman käsin piirretyn kartan. Kuuselle olisi ollut vielä matkaa. Olisi vain pitänyt uskoa, ei epäillä.

Kontrastit kanjonissa ovat aivan uskomattomat. Olen heittää luurillani alppinaakkaa. Kuvat eivät meinaa onnistua millään. Sen lisäksi henki huuruaa. Alkumatka kuljetaan kirpakassa pakkassäässä ja varjossa, mitä ylemmäs mennään sitä enemmän on kesä, kissankelloja ja heinän tuoksua.

Eikä juuri ketään missään. Koko pätkällä näemme kourallisen väkeä. Lehmätkin on viety jo alavammille maille, murmelit vetävät hirsiä koloissaan.

Hengitän värejä, huokailen keltaista ja sen sävyjä.

Malanseralpilla istahdamme kaltevalle niitylle ja kaivamme kullanarvoiset eväät esille. Suomesta roudattu ruispala maistuu ihanalta, jälkkäriksi Kotkassa iskän kasvattamasta kesäkurpitsasta Tytin leipomaa kakkua. Eipä sekään kesäkurpitsa tiennyt nousevansa meren tasolta yli 1800 metriin.

Laskeudun melko vastentahtoisesti aurinkoiselta alpilta on kanjonin varjoon. Silmät tottuvat pikkuhiljaa, eikä ole yhtä kylmä kuin aamusella. Lehtikuuset ja koivujen muutamat jäljellä olevat lehdet loistavat keltaisina ja kukapa olisi ajatellut, että ne pääsevät erityisesti oikeuksiinsa järven turkoosia vasten.

Voimalliset värit tunkeutuvat silmiä pidemmälle, tuntuvat tulevan mukaan kotiin. Siihen kyllä uskon. Luonnon väriterapiaan.

Sumuvyöhykkeellä.
Fogzone.
Lupaavaa!
Very promising!
Padon sivussa kalliossa on luolastoja.
By the dam there are some kind of holes.
Tämmöinen vuoristopatikkapolku. This kind of mountain hiking path.
Koivun viimeiset lehdet.
The last leaves of birch.
Reikä tunnelissa.
A hole in the tunnel.
Kettu säntää salamana pakoon.
The fox running for his life.
Tuhoaluetta ja St.Martin. Distruction area and St Martin.
Ensimmäinen voimakohta.
First energyplace.
Lehtipuu, jonka oksilla kasvaa kaksi kuusta.
A hardwoodtree with two spruces.
Pieni hautuumaa. A tiny cementery.

Vuoret. Mountains.
Apina vuorella? Tästä vuorelle?
A monkey in the mountain? Here to the mountain?
Polku varjossa. A path in the shadow.

Ruskaa. Fall colors.
Vihdoin auringossa. Finally in the sun.

Lisää syksyvärejä ja vähän talvea. More fall colors and a bit of winter.
Paussi. Time to rest.
Ruisleipää Suomesta. Ryebread from Finland.

Tyytyväiset patikoitsijat.
Happy hikers.
Yhä aurinkoisessa osassa.
Still in the sunny part.
Lehtikuusi. Larch.
Päivä kääntyy iltaan.
Turining to evening.
Hämärämpää, mutta keltainen näkyy yhä. Darker, but you still see the yellow.
St Martinin liepeillä. Almost in St Martin.

En resumen: La lema del viaje, El afuera nos espera! Fuimos a buscar lugares de buena energia. Y encontrámos terápia de colores.

Kurzgesagt: Wir haben Kraftorte gesucht und sind in Farbtherapie gelandet.

Suomalainen etuilee tasa-arvoisesti

Suomalainen etuilee tasa-arvoisesti

Kukapa ei tykkäisi pitkistä ja hitaalla tempolla toteutetuista matkoista, yhtä rentoilua ja nautintoa. Silloin, kun nesteet piti alkaa laittaa muovipussukoihin ja huolehtia, ettei kallis vesipullo ja linkkuveitsi unohdu käsikassiin, voihkittiin matkustamisen vaikeutta.

Nyt se on enää pieni yksityiskohta koko säätämisen repertuaarissa. Ensin on selvitettävä matkustusrajoitukset, kuinka kentällä tällä kertaa on improvisoitu uudet rutiinit ja reitit, montako tuntia niihin on laskettava ja löytyvätkö tarpeistosta kaikki tarvittavat passit (matkustusasiakirja, boarding- ja koronapassi).

Mutta ihminenhän on sopeutuva eläin, muistutan hikoillessani kentällä.

Lyhyt yllätysreissu isän 80-vuotissyntymäpäiville lutviutuu kuitenkin ranskalaisten viivojen mukaisesti. Muistan melkein kaikki, jopa lunastaa lipun lentokenttäjunaan. Se että mekon kanssa ei ole sukkahousuja, on pieni lapsus, enkä jaksa huolehtia siitäkään, että pikkukengätkin ovat unohtuneet.

Kentän kioskilla jonottelen junalippua ja suklaa, turvavälin säilyttäen. Minun ja tiskin välissä ei ole ketään, myyjä vain touhuilee vielä jotain muuta.

Vasemmalta kurvaa mies laukkunsa ja lehtensä kanssa. Siihen eteeni, sen enempää vilkuilematta.

Suomalaisena hikeennyn etuilusta. Sveitsiläisenä hikeennyn ylipäätään epäkohteliaisuudesta. Olen tottunut siihen, että otetaan katsekontakti, kumpikos meistä nyt onkaan vuorossa? Usein saan kohteliaan viittauksen mennä ensin. Myös myyjät ovat tikkana. Tämä rouva on kyllä odottanut pitempään.

Sama toistu koneen ovella, kun nousemme portaita useamman henkilön rivistössä. Ei puhettakaan edes sveitsiläisestä vetoketjusysteemistä. Sitä vain mennään, kuka sattuu työntämään jalkansa sukkelammin eteenpäin.

Suomalaisena en tietenkään voi puhua “naiset ensin”-kohtelusta positiivisena ilmiönä, koska se on keskiaikaista ja tarkoitettu suojelemaan heikompia, mitä emme missään tapauksessa ole.

Sveitsiläinen vanhahtavalta vaikuttava kohteliaisuus on toisinaan myös muilla sävyillä koristeltu, nimittäin ylimielisyydellä tai on vähintäänkin holhoavaa. On silti myönnettävä – vaikka päälleni sataisi nyt koko lasti feministisitä tulikiveä – että parhaimmillaan kohtelias ele tuntuu mukavalta.

Sillä lopulta, kysehän on huomioon ottamisesta. Oli vastassa kuka tahansa.

Hetken hengähdys koneessa, adios Alpit.
A moment to rest in the plain, adios Alps.
Bussille kurvasin lähimmän kirjakaupan kautta ja siellähän se uusin kirjani oli.
On the way to the bus, checked the nearest bookshop and there it was, my newest book.
Perillä. Kotkassa loistavat Aalto-festivaalin valot.
In Kotka there´s a lightfestival.
Ruskassa on uusia sävyjä.
Fall colors have new shades.
Syksyn värejä sisällä ja ulkona.
Fallcolors inside and outside.
Ilta on pitkä, kuulas ja vilakka.
Evening is long, clear and coldish.
Takaisinpäin ja välisnäkkiä.
A Snack on the way back.
Ekan snäkin kahvi oli niin pahaa, että oli kokeiltava seuraavaa.
The coffee in the first snackplace was awful, so here´s the next cup.
En muista autoteillä koskaan kohdanneeni näitä tuhansia järviä.
Finland, the country of thousands of lakes.
Sveitsi, vuoret ja pilvikerrokset. Switzerland, mountains and cloudlayers.
Aurinko ja me laskeudumme. The sun and us, we are landing.

En resumen: Finlandeses se colan de vez en cuando, no importa quien esté al frente. Tal vez tiene que ver con lo de avanzar en la manera más fluido posible. Si lo confrontás, no lo hacen por mala gente o como un gesto descortés. Pero si, estoy de acuerdo. Inconsiderado si es.

Kurzgesagt: Die Finnen springen ab und zu die Warteschlange, egal wer dran sei. Wenn jemand eine Chance weiterzugehen sieht, nimmt man sie auch. Es sei nicht böse gemeint oder absichtlich unhöfflich. Aber ja, ich bin einverstanden, rücksichtlos ist es schon.

Patikan pelastava alppivaarin käsi

Patikan pelastava alppivaarin käsi

Syksyllä täytyy olla tikkana säiden kanssa, jos haluaa aurinkoon. Sitä luulee, että tätä tämä nyt on, yhtä harmautta, sumua ja pilveä. Odottelee taivaan repeämistä. Vetää verhot kiinni ja paketoituu peittoon.

Sääihmiset huutelivat kuitenkin, että nyt liikkeelle, upeat olosuhteet, kauas näkyy valtavan hyvin, hopihopi vuorille.

Mikä ihana tunne, kun hissin noustessa hiljaisessa pilvessä harmaille kasvoille alkoi pikkuhiljaa loistaa aurinko. Se lämmön kontrasti, kylmä koppi, yhä reilusti lämmittävät säteet.

Harmaan hutun jälkeen aurinkoa.
Sun after the gray cotton wool.
Churfirstenin huiput toisella puolen.
The peaks of Churfirsten on the other side.

Jonkinlainen syyslaiskotus ja varmaankin monet tekemiset rästissä pistivät lähtemään vain lähelle. Ei mitään pitkää matkantekoa, ajatuksena vain nousta vielä tänä vuonna kävellen yli 2000 metriin, sillä hyvin pian olisi jo talviset olosuhteet.

Maschgenkammin asemalla kuhisi lapsiperheitä, kaikenlaisia porukoita, auringonnälkäisiä. Kiersimme lämmön puolelle. En ollut edes miettinyt retkeä kovin tarkkaan, kunhan ylhäällä ja jonnekin. Levitin asemalta mukaan tarttuneen kartan ja näytin, että mitä jos tuonne ja sitten tänne.

Patikan alku: Maschengamm.
Start of the hike: Maschgenkamm
Ensimmäinen tauko: Leist.
First break: Leist.
Maailma on pilvimerta.
The world is a cotton wool sea.

Seitsemän huipun patikka oli ollut mielessä joku aika sitten, mutta laskin tunteja ja päivää, hetkeä, jolloin oltaisiin varjossa, koska aurinko menisi vuoren taa. Oli liian kylmä olla rinteessä enää niihin aikoihin, joten päädyttiin kolmeen huippuun. Neljännen olisi saanut heti lähtiessä ylitettyä, mutta otettiin rauhallisesti, sightseeingin kannalta ja nautiskellen.

Leistille noustiin 2222 metriin. Aika hyvä ja tasainen lukema hymisin. Churfirstenin huiput pistivät pilvimassasta esiin kuin lohikäärmeen selkä. Polku nousi mukavasti, mudassa olin liukua takaperin. Paikoittain maa oli niin jäässä, ettei edes sauvaa tarrannut kiinni.

Terävämpiä pikkuhuippuja.
Sharp small peaks.
Gulmenin huippu näyttää liukkaalta ja missä polku?
The peak of Gulmen seems slippery and whatabout the path?
Kuvatodiste, että Rainissaltsin huipulla olin vielä hengissä.
A document to show, I was at the Rainissalts peak still alive.

Jo melkein ylhäällä tuli toppi. Kaarteessa polku oli kapea, pudotus tietenkin vieressä ja edessä ehkä metrin pätkä jäistä, alaspäin viettävää parinkymmenen sentin polkua. Puntaroin, että minne saan sauvat, kuinka jarrutan, jos kenkä lipeää. Hikoilinkin hiukkasen ja myöhemmin huomasin purreeni huulen rikki. Takaa kuului ranskaksi ohjetta (koska me puhuimme espanjaa). Aldo kertoi jälkeenpäin, että mies kehotti kävelemään kuin kotona. Juupa juu, kotona olisin jo varmaan lentänyt selälleni, iskenyt kallon maahan ja makaisin tajuttomana reippaan askellukseni takia.

Alppivaarin manööveri oli sitä luokkaa, että nyt epäilen selässä lepatelleen siivet. Hän ohitti ensin Aldon ja tuli taakseni. Kerroin, että kenkäni eivät ihan satavarmasti pidä tuossa ja vaari naurahti, kyllä ne pitää. Painauduin seinämää vasten ja hän sauvoineen muineen, lyhyine jalkoineen, koukkasi rotkon kautta ohitseni ja hyppelehti huonon kohdan yli.

Kirkassilmäinen alppimenninkäinen ojensi kätensä ja minä tartuin. Uskoin ja astuin.

Nyt ajateltuna voin visualisoida monta tilannetta, kuten esim. että olisin horjahtanut vaarin mukaan vetäen. Sain vain pienen henkisen köyden ja selvisin ihan hyvin.

Se on se jää, johon suomalainen suhtautuu hyvin kunnioittavasti. Varsinkin kaltevilla pinnoilla. Tavallisena kuivana kesäpäivänä tuskin olisin paikkaa edes sen kummemmin ihmetellyt.

Rainissaltsin huipulla henkilö, vasemmalla pieni piste.
A person on Rainissalts, a dot left hand side.
Gulmenilla on talvisemmat olosuhteet. Lumisissa kohdissa ei juuri kuvailtu.
By Gulmen it gets wintery. No pictures of the snowy parts.
Ylhäällä!
Made it!

Mies jatkoi matkaa mahdottomalla vauhdilla, välillä mudassa liukastellen, silti tiukasti vetäen.

Huipulla puhaltelin hetken ihan vain maiseman takia. Nyt oli hetki keskittyä siihen. Maailma oli jaettu kahteen osaan, pilvien alapuolelle ja yläpuolelle.

Pieni saksalainen tyttö äitinsä ja isoäitinsä kanssa tuli iloisena letit heiluen ja totesi äidilleen: “Enhän ole kirjoillut kovinkaan paljon tähän mennessä?” Äiti siihen: “Et ainakaan ensimmäisen tunnin aikana”. Seuraavalla huipulla isoäiti oli varmaankin se, joka oli päästänyt ärräpäitä suustaan. Hän levisi maahan istumaan jalat harallaan uupumuksesta. “Sinä saat levätä, me jatketaan matkaa!” totesi tyttö.

Joka suunnassa upeita vuoria.
To all directions great mountain views.
Tästä sitten hoipakkaa alas.
And downhill we go!
Syksyn ensimmäinen lumipallo. Ja katse silti vuoristossa.
First snowball and still just concentrating in the mountains.

Toinen huippu oli lähinnä tasanko ja valmistelua seuraavaan. Pohdimme mitä siitäkin tulisi, sillä jyrkkä rinne oli valkoinen, eikä polkua missään. Päätettiin mennä katsomaan. Otin kuvan dokumentiksi – tänne asti olen päässyt, jatkosta ei ole tietoa.

Huipun juurella vastaantulijat vakuuttivat, että hyvä on nousta. Polku olikin lumeton, mutta paikoittain jalan alla oli jäätä ja sen alla mutaa, niin oudolta kuin se vaikuttaakin.

Tuolta ylhäältä tultiin tiukasti jarrutellen. Näyttää mukavammalta tältä puolelta.
Gulmen doesn´t seem that bad from this side.
Sächerseeli
Lampi. A pond.
Polkua. The path.

Huiput ovat pieniä, mutta oltiin sen verran ylhäällä, että vuoristomaisemia on joka suuntaan. Gulmenilla hikiset patikoitsijat näyttivät iloisen tyytyväisiltä, pyörivät ympäri kameroineen; älyttömän kaunista.

Housut sain rapaan polveen asti ja Aldon mukaan kangas on hiutunut jo vaarallisesti kankun kohdalta (tämä on pistettävä muistiin seuraavaa keikkaa ajatellen). Kengissä oli vielä kotonakin parin sentin kuiva mutakerros.

Tästä eteenpäin mentiin vain alaspäin, Gulmenin heinäistä rinnettä jarrutellen. Koukkasimme matkalla pienen järven kautta, joka oli tuttu ennestään ja sieltä takaisin kohti lähtöpistettä. Paitsi että pilvikerros oli painunut alemmas ja skippasimme hissin, jatkoimme vuoristopolkua vielä alemmas.

Vuoristohotelli Seebenalp. Mountain hotel Seebenalp.
Vähän vähemmän pilviä, mutta silti.
A bit less clouds, but still.

Tuuli puhalsi todella kylmästi, käsissä ei ollut tuntoa, mutta en jaksanut kaivaa hanskoja repusta. Pienet lammikot olivat jäässä, kasvustoa peitti huurekerros. Ilmassa tuoksui tuleva talvi.

Rompsoteltiin mäkeä alas kilometrin verran, sinne missä pilvet velloivat rinnettä kohti, peittivät yhtäkkiä näkymän ja virtasivat taas toisaalle.

Niin ja kuinkas ovat olosuhteet nyt? Voit käydä katsomassa live-kamerasta näkymiä – valkoista on!

Lehdet huurteessa aurinkoisen päivän jälkeenkin. The leaves are frozen even after a sunny day.
Syksyn värejä. Fallcolours.

En resumen: Las montañas

Kurzgesagt: Die Bergen!

Hullunhieno maisemareitti – mutta miten on Sveitsiin matkustuksen laita?

Hullunhieno maisemareitti – mutta miten on Sveitsiin matkustuksen laita?

Viime vuonna lumi tuli vuorille jo syyskuussa ja siitä oppineena panikoin, että taas käy niin. Pitäisi nimittäin vielä päästä hakemaan kuvamateriaalia lumihuippujen keskeltä, mutta jalat vahvasti hiekkapoluilla, ei hangessa.

Bernin Alpit on varmaan se, minne kerran elämässään Sveitsiin tuleva suuntaa. Itse suhtaudun Jungfraujochin seutuun pikkuisen varauksella, sillä onhan siellä upeaa, mutta ne massat, jonot, bussilastilliset väkeä…

Grindelwaldin aamuruuhkaa.
Trafficjam in Grindelwald in the morning.
Hissien takana oleva häkkyrä on zipline; täyttä vauhtia lentäen laaksoon.
Behind the cablecar there´s zipline, if you like to fly to the valley.
Vuoren viertä kulkee Cliff walk.
In First there´s also a Cliff walk.

Viikon sääkartta alueella näytti vain yhtä suotuisaa päivää, joten kamat reppuun ja menoksi. Parit ylimääräiset akut, gimbal eli kuvauskahva ja muu tarpeisto kuormajuhdalle (Aldo) ja evästä sen verran ettei pyörryttäisi ensimmäiseen mäkeen.

Jo Firstin köysiradan kuulutuksissa kuului kansainvälisyys. Vilkkaasta turismista kielivät myös jonotusajasta kertovat taulut. Matkan välipysäkeillä on tekemistä kaikenikäisille ja sorttisille matkaajille, on leikkikenttiä, potkulautoja, jonkinlaisia mäkiautoja ja ylhäällä myös zipline eli alas voi myös suihkata köysiradalla roikkuen tai peräti vatsallaan vaakatasossa, jos niin haluaa.

Firstin asema näköalaterasseineen.
First with it´s panorama terrace.
Tästä kohti pilviä ja järveä.
Towards the clouds and lake.
Ota nyt vain se kuva vastavaloon…
Just take the picture, don´t care about the lightning.
Bachalpsee

Ensimmäinen etappi Bachalpseelle oli leveää hiekkatietä ja porukkaa siedettävä määrä. Järveltä eteenpäin merkit muuttuivat vuoristopatikkareitiksi, mutta koko matka oli rotkotonta ja helppo kävellä. Ellei siis oteta lukuun jyrkkyyttä.

Suurin osa porukasta jäi järvelle, joten tunnelma rauhoittui mukavasti. Lehmät olivat tyyniä ja poseerasivat vähän kyllästyneen oloisina.

Mutta me jatketaan matkaa.
But we´ll continue our way.
Tapaaminen. An encounter.

Risteyksessä pistämme seuraavan vaihteen päälle ja viimeinen nousu vie Faulhornille, pyöreähkölle vuorenhuipulle 2681 metriin. Iäkäs nainen epäröi kaltevuutta ja tulevia reunoja. Patikkakumppani toteaa, että jos huippaa, niin käännytään takaisin. Eivät luovuttaneet, vaan pääsivät ylös asti.

Mitä ylemmäs noustaan, sitä paremmat maisemat.
The higher we hike, the better the view.
Vuoriston vartijalehmä. A mountain gatekeeper-cow.
Näen alhaalla todella epäilyttävää liikehdintää.
I see some very suspicous movement down there.

Lakanat liehuivat tuulessa kuivumassa. Toisella puolen vuorta oli pelkkää pilvimassaa, kunnes kävi puhallus – ja yhtäkkiä olikin näkymät alas turkoosille Briezin- ja Thuninjärvelle.

Olimme sellaisella lohkareella, että rakennejuttuja ei huvittanut alkaa pohtia. Tai maanjäristyksiä.

Faulhorn. Huippu näkyvissä.
Faulhorn, peek ahoy!
Selvästikin lumirajalla.
On the snowline, obviously.
Lumirajan yläpuolella.
Over the snowline.
Majatalon pyykkipäivä.
Laundryday in the Gasthaus.
Heinien takana melko vaikuttava pudotus. Behind the hey there´s a kind of impressing fall.

Majatalon ravintolan terassi oli vinossa alaspäin, tajusin, ja sisäelimet yrittivät yhtäkkiä pitää kiinni ruumiista, etteivät valuisi laaksoon.

Vieressä vegaaninainen vaikeroi ruokalista edessä ja taipuu lopulta keittoon, jossa siinäkin oli kermaa. Lista oli lyhyt, eikä hanavettä pyytäväkään saanut haluamaansa. Täällä ei nimittäin ole juoksevaa vettä. Kaikki tuodaan helikopterilla.

Brienzinjärvi ilmestyy pilvien takaa.
Lake Brienz appeared behind the clouds.
Kyllä, tämä on Sveitsiä.
Yes, it´s Switzerland.
Huipulla tuulee.
It´s windy on the peak.
Thuninjärvi vasemmalla, Brienzin oikealla.
Lake Thun on the left, lake Brienz on the right.
Perinteinen ateria, soppa kahdella nakilla.
A traditional snack: a soup with two sausages.

Alas oli vajaan kilometrin verran laskeutumista, suht kivikkoista. Ketään ei näy missään. Jostain lohkareiden lomasta alempaa kuului kirkas jodlaus. “Tää on niin Sveitsi-klisee koko paikka!” Myöhemmin odoteltiin postibussia Bussalpilla ja lojuin lepotuolissa lumivuoria tuijotelleen, vettä siemaillen. Vierestä katetulta terassilta kantautui jälleen jodlaus. Se on samainen Sämi, postibussikuski, joka viettää vapaapäiväänsä. Hän kertoi olevansa 48-kertainen Sveitsin jodlausmestari. Uskon, sillä äänen hallinta on aivan käsittämätön.

Tästä posotetaan vajaa kilometri alaspäin. Siis korkeuseroa.
Here we go, about 1 km downhill. Vertical meters.
Ylhäällä majatalo.
Up on the peak, there´s the gasthaus.
Tavarantoimitus majatalolle.
Stuffdelivery to the gasthaus.
Outo huippu.
Weird peak.
Tiiviit kukat.
A compact flower setting.

Näillekin poluille on juuri nyt ehkä paras aika tulla, sillä syyslomat eivät ole vielä alkaneet ja massaturismi odottelee. Suomalainen pääsee lentäen Sveitsiin, jos taskussa on EU:n koronatodistus. Sen lisäksi on täytettävä maahantulolomake. Koronapassi avaa ovet myös ravintoloiden sisätiloihin, museoihin, konsertteihin, leffaan yms. Sitä tarvitaanko passia myös vuoriston hisseissä tulevana talvena, ei vielä ole päätetty.

Bussialppi aika lähellä.
Bus Alp quite near.
Tämä murmelipienokainen teki kuten on neuvottu, ei pidä liikkua ennenkuin vaara jatkaa matkaa.
This little guy did as tought, didn´t move, till we got on our way.
Pikkuisen jano. A bit thursty.
Ilta-aurinko Briezinjärvellä.
Eveningsun by the lake Brienz.

En resumen: Estas pensando en venir a Suiza? Si no venís de un país de alto riesgo, no hay ningún problema. Sólo hace falta un certificado de Covid y un formulario de entrada. En realidad, por el momento el asunto está mejor que desde hace tiempo, no hay montónes de turistas y los suizos tampoco tienen vacaciones. Y si querés seguir planeando, ve mis fotos del blog.

Kurzgesagt: Gerade jetzt ist es fast perfekt in der Schweiz zu reisen – es gibt keine grosse mengen von Touristen und die Schweizer haben auch keine Ferien. Schau mal die Fotos im Blog – wer kann die Bergen nicht besuchen wollen?!

Kuvauskeikka ja kokovartalodippaus alppijärveen

Kuvauskeikka ja kokovartalodippaus alppijärveen

Olen viipottanut viime aikoina kuin Peukaloinen seitsemän peninkulman saappaissa kuvailemassa maisemia, keskellä Sveitsiä, idässä ja lännempänäkin. Appenzellin söpössä pikkukaupungissa vai kyläkö virallisesti lie, tein ehkä ennätyksen. Videomatsku on mainota, mutta valokuvat huonoimpia ikinä. Saappaat ruopivat kärsimättöminä maata. Piti jo päästä nousemaan rinnettä ylös, ettei päivä mene ohi.

Appenzellin söpöjä talosia.
Cute houses in Appenzell
Melkein linna.
Well, this is almost a castle.
Luonnon muovaama penkki.
A natural bench.

Alpsteinissa ilmeni, että pari muutakin ihmistä oli keksinyt lähteä samaan paikkaan. Ikinä en ole nähnyt vastaavaa vyöryä, edes näillä seuduin. Ebenalpin köysirata-asemalla oli silti lyhyehkö jono, mitä on paikallislehdissä valiteltu. Ihmiset ovat kuulemma sulkutilassa treenanneet enemmän kuin tavallisesti ja nyt pinkovat rinteitä ylös jalan. Hissin on kuljettava säännöllisesti, jotta hommassa olisi järkeä, mutta ilman kunnon tienestejä varat eivät riitä ylläpitoon.

Energinen vasikka. A calf with a lot energy.
Tunnetun huipun takaa ilmestyy toinen, Säntis.
Behind the known summit appears another one, Säntis.
Hämähäkin installaatio.
An installation made by a spider.

Metsäpolun yläpäässä, aukean avautuessa, oli kohta, jonka olin miettinyt Reppu ja reitti -kirjan taustaksi. Siinä sitten räpsimään, ihan muina patikoitsijoina. Kivi oli rypelöinen, kirja vinossa, mutta niihän se on, luonto määrää, minä sovellan.

Polun varrelta saatiin alppitilan juustopöydältä vakuuttavat maistiaiset ja reppuun tuli mukaan lisäpainoa. Paussilla viistettiin kunnon siivut – aivan liian nössöä meille voimakkaan juuston ystäville. Eikä edes yhtä hyvää kuin viipale, jonka saimme maistettavaksi.

Kirja osaa poseerata.
The book knows how to pose.
Pikkuinen alppitila.
A small alpinefarm.

Kurvissa, jossa järvi alkaa kumottaa, oli seuraava hetki unohtaa kaikki epämukavuus ja kiusautuneisuus, olla piittaamatta muiden patikoitsijoiden uteliaista katseista. Kyllä, tässä poseeraan tekeleeni kera ja teillekin, hyvät ohikulkijat, voin myydä opuksen, eniten tarjoavalle! Muistutin Aldolle, että myös oikea jalkani saa olla mukana kuvissa. Jostain syystä se tuppaa puuttuumaan.

Tämähän siis oli oma ideani, joten pientä yritystä poseeraukseen!.
Well, it was my idea to take these pictures, so, let´s try to pose.

Orasteleva syksy näkyi varjoissa. Hikinen olo vaihtui värinäksi heti kun ei ollut aurinkoa. Rannalla mentiin pieneen lämpimään läikkään; eväät esiin ja paljon vettä. Pullossa oli enää liru. Entä toinen pullo?! Olin ehkä jättänyt sen repun viereen kirjan kuvauspaikalla tai jättänyt autoon. Ei, ihan varmasti join siitä putouksen luona. Muistan kuinka korkki napsahti auki. Tässä toisessa pullossa on kierrekorkki.

Ei jaksa lähteä ylämäkeen yhden pullon takia. Vai pitäisikö? Onhan ne kalliita. Ja sitäpaitsi lainapullo. Ääh, en kyllä kävele takaisinpäin. No jos sittenkin.

Ei ollut pullo kiven vieressä, mutta meistä tuli alppijuustoa myyvälle naiselle ohjelmanumero, kun kuljimme kolmannen kerran ohi.

Taidekuva hevos-kliseineen.
A artpicture with the horse-cliché.

Pikkuiselta tilalta klopotteli tyyppi hevosineen, ilman satulaa ja muita varusteita, kohti iltaan kääntyvää vuoristomaisemaa. Kaksikko jäi keskelle jorpakkoa seisoskelemaan ja oli niin esteettinen näky, että kamerat räpsyivät ihan vieressäkin. Hevonen turahteli ja tyyppi tutki puhelintaan tupakka suussa.

Jospa menis veteen.
I might go to the lake…
Ei, kääk, en ehkä sittenkään. Nope, maybe not.
No, okei…
Well, ok…
Fischknusperli salaatin kera.
Fischknusperli with salad.
Varjot alkavat lähestyä.
The shadows are coming.

Sen verran otti hermoille tämä ylimääräinen kierros, että lykkäsi pientä hikeä ja olin valmis järveen. Luulin. Veden ylettäessä puoliväliin pohjetta en tuntenut enää varpaita. Tosin en myöskään edellispäivältä kertynyttä lihasväsymystä. Tai ylipäätään yhtään mitään.

Pulahdus toi katsojia ympärille. Että hullut. Aika voitonriemuinen olo siinä vaiheessa, kun taas istuin turvallisesti rannalla auringossa. Eikä edes saunaa missään.

Vesi on kirkastakin kirkkaampaa.
The water couldn´t be more transparent.
Iltavalaistus on niin kaunis.
The evening light is so beautiful.

Niin ja pullomysteerikin selkeytyi. Auton jalkatilassa puolittain penkin alla lojui litra lähes kuumaksi lämmennyttä vettä.

Ja myöhemmin enää vuoriston siluetti.
And later, just a silhouette.

En resumen: Hice una vuelta de recoger material para un video y algunas tomas de mi libro. Cada vez en Alpstein me sorprende la luz y los colores.

Kurzgesagt: Eine runde in den Bergen um Aufnahmen zu machen. Jedesmal sind die Licht und die Farben eine wunderschöne Überraschung in Alpstein.

Kristallipolkua alppimajatalolle

Kristallipolkua alppimajatalolle

Sveitsin läpi ajaessa tulee usein huideltua läpi Urin kantonin. “Ooh vuoret, ooh järvet!” “Juotaisko kahvit täällä, upea paikka!” Ja sitten lopulta on mennä posotettu sinne jonnekin toisaalle, minne matka on vienyt.

Mutta muistatteko Honigbergin Sannan? Vuohileidin Urin vuorilta? Hänen mielestään Isenthal ja Maderanertal ovat Urin kauneimmat paikat. Ja koska omilla listoilla oli ollut jo jonkun aikaa kipuaminen Windgällenhüttelle, niin sinne sitten.

Tämä on jo Uria. Vierwaldstätter-järven viimeinen sakara. This is already Canton Uri, by Vierwaldstättersee.
Tästä katsottuna polku vasemmalla nousee lievästi.
The path on the left doesn´t look very steep from here.
Ihanan rehevää!
So exuberant!
Tässä kohtaa on jo noustu kylän tasolta jo jonkun verran.
Here we have climbed already a bit.
Hei mut täällä ylempänähän on talosia!
There are little houses up here!

Windgällenhütte on sellainen alppimajatalo keskellä kivikkoa parissa tuhannessa metrissä. Alkupätkä taitettiin muutaman hengen köysiratahissillä, siitä noin sata metriä kylän raittia ja lopulta polkusta pitkin yläilmoihin. Plussaa siitä, että vaikka noustiin jyrkästi, lähes koko kipuaminen alle parin kilometrin matkalla, kuljettiin jyrkimmät kohdat kasvuston suojissa. Oli sekä varjoa että reunaa ja niin rehevää, että tuli tropiikkifiilis.

Ylhäältä löytyi vihreää tasankoa ja muhkeaa kiviseinää. Hengähdystauolla pisteltiin voikkuja ja tuijoteltiin vuoria. Suurin osa noususta oli taitettu, mikä ei silti tarkoittanut, etteikö edessä olisi ollut vielä kipuamista.

Kinttuja kivisti alkumatkasta niin, että ajattelin lihassäikeiden repeilevän. Kuka käski mennä kykkäämään painojen kanssa edellisenä päivänä.

Ei patikkaa ilman voileipää.
No hike without a sandwich.
Paussi paikallaan. Really need to rest.
Kivinen tie.
Stoney path.

Kun polkua lieri vastaan iso, ruosteenruskea karvamato, otin käyttöön yhden vaellussauvan. Jos mato kerran kierii, niin yksi suomalainen se vasta kierisikin. Hetken parin ajan vieressä oli sen verran pudotusta, ettei sauvan tuoma lisätuki ollut ainakaan liioiteltua.

Ylhäällä vuorilla ei tähän aikaan syyskuussa ole enää paljon lehmiä, mutta polku kulki poikki pikkuruisen alppitilan, jossa oli vielä täysi meininki meneillään. Moikkasimme emäntää ja vastassa oli lehmä-tilanne. Aitauksesta piti päästä ulos juuri siitä kohtaa, missä diiva seisoskeli. Jo varsin kookkaat pienokaiset olivat vähän taaempana ja yritimme luikahtaa välistä olemattomasti ja vauhdikkaasti, mutta liikaa säntäilemättä. Lehmä-rouva lopulta vain räpsäytti silmiään, mutta lapsukainen huuteli uhmakkaasti lähestyen.

Polku kivien välissä.
A path between the rocks.
Tuonne on tarkoitus pulahtaa.
That´s where we are aiming to jump in.
Näillä paikkein otin yhden sauvan esille. The moment to take out one hiking stick.
Lehmätilanne.
Cowsituation.

Sveitsiläiset akateemikot eivät pelkästään istu kaljalla filosofoimassa ja tietokoneen ääressä tuottamassa tutkimusta, vaan ovat ilmeisen liikkuvaa porukkaa, sillä Windgällenhütte kuuluu Zürichin akateemiselle alppiklubille. Sattumoisin tänä vuonna vietetään 125-vuotisjuhlaa ja sitä vain mietin, että minkälaisissa olosuhteissa täällä on vaellettu ja kiipeilty 1900-luvun alussa. Nykyisinhän tämä on yhtä luksusta. On juokseva vesi, kylmää tosin, mutta silti, tavarantoimitus helikopterilla ja kännykkäpuhelutkin toimivat kunhan kipittää oikealle nyppylälle.

Se mikä majatalon vieressä näyttää järvenpohjalta, on järvenpohjaa. Ilmeisesti kausiluontoisen lätäkön. Kevään vedet ovat kesällä kuivaneet ja nyt aukealla voi pelata alppirantalentopalloa. Ja jos on vielä ylimääräistä energiaa, lähtee vierestä alppivaellusreitti. Vähän etäänpänä virtaa muuten jäätikkö, Hüfifirn.

Ooh näitä maisemia!!
Ooh, this view!
Taustalla Hüfifirn-jäätikkö.
Behind the Windgällenhütte there´s Hüfifirn-glacier.
Sveitsiläinen kristallikauppa.
Swiss cristal-shop.

Maasto alkoi kimmellellä majataloa lähestyessä ja siristelin silmiä, ehkä löytäisin kristallin. Polun varrella oli tarjottimella hyvä valikoima eri kokoisia, kirkkaita, valkean sameita, lilahtavia. Tässä ei tarvittu edes vasaraa, vain pari kolikkoa.

Windgällenhütten edustalla terassilla puhalsi raikas tuuli ja aurinko lämmitti. Vieressä joku makasi penkillä silmät kiinni. Tilattiin sumpit ja minä aprikoosipiiraan, Aldo banaanifrappén. Täältä ei hirveästi tehnyt mieli lähteä pois. Taakse ilmestyi porukka, jotka päättivät yöpyä. Vielä oli tilaa.

Melkein haistan kahvin.
Almost smell the coffee already.
Tällä jaksaa.
With this we´ll get to the valley.

Jännitin pikkuisen alastuloa, sen sanottiin olevan jyrkähkö ja kallioinen. Mielessäni kuvittelin pyöreitä, liukkaita kallioita irtokivin, eikä mitään mihin tarttua kiinni. Onneksi visio oli ihan väärä; nämä olivat täynnä lokosia ja laskeutuminen alas Golzern-järvelle kävi nopeasti ja kätevästi.

Puolivälissä jämähdettiin pöpelikköön; koko tienoo oli sinisenään mustikoita. Niin kauan keräsin, kun kintut jaksoivat pysyä mäessä koukussa, sitten oli pakko antaa periksi. Mutta piirakka näistä syntyi. Alppimustikoista.

Ja koska jäätiin mustikkaan, oli järveen pulahdettava vauhdilla, että ehdittiin vielä viimeiseen hissiin alas laaksoon. Veden pinnalla oli miljoona kuollutta lentomuurahaista, mutta niistä piittaamatta uitin itseni ja tunsin kuinka kintut eheytyivät.

Kylällä alkoi kilkattaa kirkon kello kutsuen väkeä iltamessuun. Aurinko oli sekin jo iltatoimissa, katoamassa huippujen taa.

Kivillä hyppien. Hopping on the stones.
Alppimustikoita. Alpine blueberries.

En resumen: Cantón Uri ha quedado casi sin conocer, pero ahora hicimos una vuelta buenísima en Maderanertal, al Windgällenhütte. Y sin duda, este es uno de los lugares más bonitos de Suiza. Además, aquí crecen arándanos. Puntos extra.

Kurzgesagt: Endlich sind wir zur Windgällenhütte gewandert! Unglaubliche Natur, wunderschöne Berge. Maderanertal, wir werden nochmals zurückkommen!

Alekoodi Reppuun ja reittiin!

Sain kustantajalta alekoodin, jonka näpyttelemällä pääset tutustumaan Sveitsin vuoristo-olosuhteisiin 25% edullisemmin. Tarjous on siis voimassa seuraavat pari viikkoa, joten käykääpä www.avain.net -sivulla ja näpytelkää verkkokaupan kassalla koodi REPPUREITTI ja -tsädää- kirja on sinun. Toimitus on muuten Suomeen ilmainen, ulkomaille maksullinen.

Kummallisten aikojen matka

Kummallisten aikojen matka

Mietin sitä pikkuisen huonosti nukutun yön jälkeen (myrskytuuli suihki ikkunasta sisään, läpsytteli kylpyhuoneen suihkuverhoja ja poistui, Costa Rican lanko lähetteli viestejä tulvivasta vedestä ja tilanteesta pihalla, naapurin työmaalla aloittivat reippaasti paukutellen ja edellisiin tapahtumiin nähden liian aikaisin), että pitäisikö? Kannattaisiko? Olisiko parempi, jos?

Matkustaminen jakaa ihmisiä. Mutta ehkä te, jotka ette pääse, halua, voi, sittenkin katselette mielellänne kuvia. Ja te, jotka pääsitte, halusitte ja voitte, samoin katselette mielellänne kuvia. Nimittäin Suomesta.

Kaksi vuotta mennä hurahti edellisestä käynnistä sinivalkoisella maaperällä. Eron huomasi tietenkin koronarajoituksina, mutta myös uusina rakennuksina, teinä, liikkeinä. Ihmiset olivat samoja, ihania. Olen iloinen rajoitetuistakin tapaamisista ja uskallan toivoa seuraavaa mahdollisuutta, lisää kohtaamisia.

Siinä vaiheessa, kun en vieläkään voinut uskoa istuvani lentokoneessa, näin Zürichin ja kotitalon ilmasta käsin. (Kyllä se siellä pilkottaa, siristä, siristä!)

Toisessa todellisuudessa olin kuin Liisa Ihmemaassa. Todellakin Helsingissä. Oli pakko puraista välittömästi karjalanpiirakkaa, vahvistaakseni kokemukseni aitouden. Kyllä. Tämä on Suomi ja minä sen kaduilla.

Meri. Heti sen äärelle. Zürichinjärveä on nyt tuijoteltu pari vuotta niin hartaasti, että pitkälle jatkuvan ulapan äärellä tunsin vihdoin hengittäväni kunnolla. Löylyn terassilta meitä ei vienyt sisään edes katon läpi niskaan ja ruokaan valuva rankkasade. Otimme sen mukana mahdollisesti tulevat kolibakteerit lintujen jätöksistä eksoottisena lisänä.

Katselin silmiin lokkeja, jotka tuntuvat zürichiläisiin serkkuihin verrattuna vallattomilta velmuilta. Tämä käänsi selkänsä lokkikarkottimelle ja tarkkaili ranskalaisten saatavuutta.

Aterialla meitä oli terassilla kaksi seuruetta. Se toinenkin Sveitsistä. Mies ihmetteli kauppatorin liepeillä näkyvää rakennusta, jossa oli Ruotsin lippu. Rouva tiesi, että täällä on käytetään molempia lippuja, sekä Suomen että Ruotsin.

Tässä kohtaa aivo nyrjähti, en enää tiennyt mitä katselen. Helsingin tornitaloprofiili puupurjeveneineen oli ilmestynyt sillä aikaa kun olin toisaalla.

Sen jälkeen, kun vaivihkaa olin käynyt ihastelemassa vähän etuajassa ilmestynyttä kirjaani kirjakaupan uutuudet-hyllyssä, siirryin reissun pääkohteeseen Kotkaan. Kaikki paikoillaan. Vanha satama, merimuseo, Sunila ja laivat.

Kotkan muurahaiset ovat suurempia kuin muistankaan.

Täälläkin oli hengitettävä keuhkot täyteen meri-ilmaa. Näkymä on se tutuista tutuin. Paitsi satama. Se on kasvanut Mussalon kärkeen lapsuuteni jälkeen.

Sveitsin jälkeen pohjoisen valo on kuulas ja ihmeellinen. Yritin imuroida sitä muistini täyteen.

Aamu kallioilla on rauhaisa. Liikkeellä on pari lokkia, joutsen, kaksi kalastajaa ja me. Täällä on pysyvyyttä ja turvallisuutta, jota maailmasta puuttuu juuri nyt. Mieleeni tuli jäädä makaamaan vatsalleen kalliolle, pää tietenkin mäessä ylöspäin, ja ladata itseni täyteen maaäidin energiaa. Olisin saattanut valua mereen. Nämä tuppaavat olemaan liukkaita.

Pääsin harmittelemaan, etten ole taidemaalari. Tämän pilvien leikin lätäkössä, taivaan ja maan sulautumisen, olisin halunnut ikuistaa. Niin ja taas sen ihmeellisen hohtavan kuulauden.

Merituuli teki myös selväksi sen, ettei näille seuduille kannata tulla hiukset auki.

Maastossa oli havaittavissa syksymäisiä värejä, ehkä kuitenkin kuivuudesta.

Haistelin varastoon saunan tuoksua, piipusta leijuvaa savua.

Rauha. Mökin ikkunasta voi seurata lokkeja, tiiroja, silkkiuikkuja, satunnaisia ohi soutelijoita tai moottoriveneilijöitä. Tai vain tuijotella veden liikkuvaa pintaa. Laittaa silmät kiinni ja kuunnella liplatusta.

Etsimme saaresta aarteita. Rantakäärmeen nahka, supin läjä ja rikkoontuneita raakun kuoria.

Kannan tämän hellan poltinmerkkiä jalassani, kun kekäle sulatti varvastossun kinttuuni lapsena. Jo silloin rakastin tulen rätinää, uunin luukun loksahdusta.

Syömme eväitä ja soutelemme toisaalle, muille vesille.

Ulpukat ja lumpeet keinahtelevat hetken soutuveneen laineista, sen jälkeen on taas tyyntä.

En resumen: Un viaje, a lo cual ni creía. Los pies en el golfo de Finlandia, viento del mar y el finlandés. Un momento de acordarse se como era yo, cuando vivia allá.

Kurzgesagt: Eine Reise, woran ich nicht glauben konnte. Die Füsse in Finnischer Meerbusen, Meeresbriese und Finnisch. Für ein Moment habe ich mich erinnert, wer war ich, als ich dort wohnte.

%d bloggers like this: