Advertisements

Henkkaritta ulkomailla eli pyöräretki Liechtensteiniin

Kelasin mielessä repun sisältöä: avaimet, puhelin, pähkinöitä, aurinkorasvaa, huulirasvaa, aurinkolasit. Olin suhteellisen ylpeä siitä, että tällä kertaa vesipullo oli täytetty ja myös mukana, eikä keittiön pöydällä. Puolivälissä matkaa kohti itäistä Sveitsiä, vai lieneekö koillista, joka tapauksessa, tajusin, että lompakko sen sijaan oli kotona. Lähdin liikkeelle ilman rappeniakaan (paikallinen sentti) ja sen lisäksi olin ilman henkkareita ja kohta rajan toisella puolen, vierailla mailla tietymättömillä. Hiukkasen déjà vu -olo; näin on tainnut käydä pari kertaa aiemminkin.

liechtenstein linna 1 p

Siellä se on: Liechtenstein.

Aldo lupasi kuitenkin piffata ruuat ja todistaa henkilöllisyyteni tarvittaessa. Silti oli hiukan orpo olo. En tahdo muista ottaa urheilullisiin aktiviteetteihin koskaan rahaa, koska salille lähden saman repun kera ja aina ilman lompakkoa.

liechtenstein kaupungintalo kai 3 p

Vaduzissa oli vilskettä. Pyöräilijöitä ja muita hampparoijia.

liechtenstein puusilta 2 p

Kanaalin toiselle puolen päästiin puusillan yli.

liechtenstein reitti

Rehevää. Ja vuoria.

Liechtensteinin ja Sveitsin eteläisen rajan paikkeilla jätettiin auto kylään, jonka nimeä kumpikaan ei pistänyt merkille. Toivoimme reitin järjestäjien painottaneen tiukkaa johdonmukaisuutta suunnittelussaan ja johdattavan meidät takaisin samaan pisteeseen. Tosin parkkialue oli reitin ulkopuolella.

Liechtenstein on niitä paikkoja, ettei sinne suuremmin ole asiaa. Pääkaupunki Vaduz on hetkessä nähty ja kultaharkot sekä suuremmat käteisvarat voi tallettaa Zürichissäkin pankkiin. Autolla olemme hurauttaneet ruhtinaskunnan läpi ja katsastaneet linnat ulkopuolelta. Tutustuimme silloin lounaalla vanhukseen, joka kertoi olevansa Chäser. Olimme sen verran noviiseja näillä main, että luulimme kyseessä olevan kaninkasvatuksen (jänis=Hase, juusto=Chäs (sv. saksa)). Ilmankos kommunikaatio vähän takkusi.

liechtenstein kukkaketo ja vuoret

Ach, niin kaunista.

Tänään ajoimme pyörillä Vaduzin paikkeilta pohjoiseen ja tarkastimme tilukset. Siistiä ja hiljaista oli. Kuin Sveitsiä, mutta erilaisin puistonpenkein ja rekkarikyltein. Eikä Sveitsin presidentillä ole linnaa vuoren kupeessa.

Vaduzin keskustassa meitä oli hämmentävä joukkue; kolme bussillista japanilaisia turisteja ja iso lauma pyöräilijöitä. Taidemuseo vaikutti uudelta ja mielenkiintoiselta. Näin myös kyltin, jonka mukaan eräs rakennus kuuluu Liechtensteinin yliopistolle. Siis ruhtinaskunnassa, jossa on vähemmän asukkaita kuin Kotkassa, on oma yliopisto.

liechtenstein sapuska

Fitnesslautanen kalkkunalla ja keskiaikainen ritarin varras.

Lounaan koittaessa en ollut enää ihan varma olimmeko jo palanneet Sveitsiin vai ajelimmeko yhä ruhtinaan mailla; lehmät ja pellot näyttivät samalta joka puolella. Mutta ei, ulkomaanmatka jatkui. Ruokaa tarjoilivat liechtenstanilaiset yhdistykset. Oman annokseni kokosi ja grillasi Liechtensteinin jodlauskerho.

sveitsiläinen linna 4 p

Kappas, taas löytyi linna.

werdenberg 5 p

Näitä katuja olisi ollut kiva kuljeskella ajan kanssa. Tässä kohtaa emme vielä tienneet mitään takana olevasta linnasta.

werdenberg järvi ja linna 8 p

Werdenburgin linna ja linnan järvi.

+25 ja vastatuuli oli oikeastaan aika mukava pyöräilykeli. Vuoret pysyivät etäisinä ohuen usvakerroksen takana. Siellä täällä eteen ilmestyi linna tai rauniot. Kylissä mummelit ja ukkelit vilkuttelivat oletettavasti vakkaripenkiltään ja puutarhoistaan. Olivat tulleet katsomaan viikonlopun showta, ohi ajavia pyöräilijöitä.

Reitti oli kevään ensimmäisiin sunnuntaiajeluihin juuri sopiva; nousua vähän ja lyhyesti. Yhteensä koko lenkistä kertyi noin 50 kilometriä.

Reissun idyllisin paussipaikka löytyi Werdenbergistä. Kaupungin linnan ympäristöä järvineen ja viiniviljelyksineen olisi ollut kiva käydä tutkimassa vähän tarkemmin, mutta jätimme sen toiseen kertaan ja keskityimme jätskiin veden äärellä. Richard Straussin oopperassa Ruusukalvajeeri on muuten prinsessa Marie Thérèse von Werdenberg. Lieneekö Strausskin joskus pyöräillyt näillä seuduilla.

werdenberg softis 7 p

Puoliksi syöty jäätelö. Softis, jos jotakuta kiinnostaa.

En resumen: Una vuelta en bici de Suiza a Liechtenstein: 49 km, al menos 4 castillos, una comida preparada por el club de jodel (no tengo ni idea como se escribe en español. Yodel?) de Liechtenstein, un heladito y muchos rayos de sol.

Kurzgesagt: Eine Velotour Schweiz-Liechtenstein: 49 km, wenigstens 4 Burgen, ein Mittagsessen gekocht vom Jodelclub Liechtenstein, eine Glac399e und vielen Sonnenstrahlen.

 

Advertisements

Sarjakuvafestarit eli mahtava tekosyy matkata Luzerniin

Keväällä iskee aina reissutarve ja onneksi on Luzernin sarjakuvafestivaali Fumetto; se tulee kuin tilauksesta oikeaan aikaan.

Heti näyttelyn ensimmäisestä salista löysin itseni. Siis jos olisin eläin. Tämä olisi ilmeeni:

fumetto 2 harmaa pupu

Urs Meilen Rabbit Portrait lähikuvassa

Varhaiskevään tukkoinen hellepäivä oli niistää mehut heti ensi kättelyssä, mutta onneksi kaupungissa on lähteitä ja kahviloita. Luzern tarjoaa festivaalille muutenkin hyvät kulissit. Yltiökauniiden maisemien vastakohtana on sarjakuvan rosoinen maailma.

fumetto 16 kuohut ja linna

Vihreä vesi alkaa janottaa.

Festivaalikeskuksessa pyörii aina paljon porukkaa, on apetta, välikahvia ja festivaalikamaa. Piirtäjät myyvät omia töitään ja oheistavaraa, merkkejä, kasseja, kortteja, koruja…Suomalaiset eivät olleet niin esillä kuin aiemmin, mutta Ville Rannan L’exilé du Kalevala näytti olevan hyllyssä.

 

fumetto 9 festivaalikamaa

Olis kassii, pussukkaa, paitaa, mitä sais olla?

fumetto 21 merchandice

….ja sit tietyst niit sarjakuvii, kuvii ja piirustuksii.

Koska olin valmistautunut Fumettoon surkeasti, kaikki oli yllätystä. Kuten se, että yksi sisäpiha esitteli latinalaisamerikkalaista sarjakuvaa. Vaikka meidän perhe on jotakuinkin 2/3 costaricalainen, emme tunteneet Edward Brendsin töitä ennakolta. Tai olleet ylipäätään koskaan kuulleet nimeä. Shame on us.

fumetto 10 volcan

fumetto 13 sisäpiha

Täl seinäl oli tämmösii juttui.

fumetto 11 lattarisarjakuva

“Tiedän, sanopa muuta, olet oikeassa, elämä on yksi absurdi  haava.” (En valitettavasti tiedä tämän piirtäjää)

fumetto 12 edward brenes cr

Costaricalaista tuotantoa

Satelliittinäyttelyt oli ripoteltu pitkin kaupunkia ja myös päänäyttelyiden perässä sai juosta kilometrikaupalla. Kellarimaisen varastotilan sisällä keskustan ulkopuolella oli ihana viilennellä ylikuumentuneita jalkoja. Eikä sarjakuvissakaan ollut mitään vikaa. Oikeastaan Miroslav Seculic-Strujan työt olivat päivän mielenkiintoisimpia.

fumetto 17 bunkkeri

Miroslav Seculic-Strujan tuotanto seinillä viileässä

Kellaritilasta jatkettiin vielä matkaa poispäin keskustasta, ohi eksoottisten vihannesmyymälöiden, pitkin likaisia katuja, kylttien mukaan kohti Baselia, rämppääntyneiden talojen viertä. Tähtäimessä “street art”. Kuumien kilometrien jälkeen, toiselta puolen rautatietä joen partaalta löytyi tämä:

fumetto 18 street art

Balz Bosshard tuli  tänne väripurkkeineen taatusti autolla. Tai ainakin pyörällä.

Ei oltu vaikuttuneita. Odotin ainakin kymmenien metrien katutaidetta, mutta että yksi työ. Ja taisi siinä vieressä oli joku pieni toinenkin. Tässä vaiheessa näin enää jäätelönkuvia silmissäni ja olin vähällä heittäytyä jokeen viilentymään.

fumetto 18 luzern linna ja muuri

Luzernin vanhaa muuria tornin ja Alpin kera. Torniin en vieläkään ehtinyt kiivetä. Vielä yhden kerran.

Psykologisesti mielenkiintoista, että vuorien katseleminen viilentää kiehuvaa oloa. En silti päässyt pakkomielteestäni saada jäätelöä, ennenkuin edessäni oli 2 suurta palloa keksillä ja ananaskirsikalla koristeltuna.

fumetto 20 luzern pilatus

Onhan Luzernista pakko laittaa jokunen turistikuva. Pilatus ja Sveitsin lippu ovat klassikot.

Iltasella luovimme aasialaisturistien ohi kohti illallista joen rannalle. Niin kuvittelimme. Kaikilla veden äärellä olevilla pöydillä oli varatut kyltit tai niissä istui jo porukkaa nauttimassa alku-illan drinkkejä. Oli turha yrittää etsiä kivaa ravintolaa hyvällä pöydällä, enää oli kyse vain pöydästä. Saimme ehkä sen viimeisen vapaan ja jäimme odottelemaan ruokaa. Söin korista kaikki leivät. Join veden. Kirjoittelin viestejä. Ihastelimme maisemaa. Kävimme läpi päivän annin. Väsyin. Olin todella nälkäinen. Epäilin valuvani tuolilta pöydän alle ja mietin olisiko se oikea tapa saada ruokaa. Maata voipuneena suu auki ja ripsiä heikosti räpytellen.

Tunnin päästä, sen jälkeen kun naapuripöydässä oli tilattu, syöty  kaksi eri ateriaa, maksettu ja poistuttu, saimme annoksemme. Parsarisotto ei ollut huonon näköinen, ollenkaan, mutta vahvisti säännön: älä koskaan tilaa mitään, mikä kotona on herkullista.

fumetto 21 illallinen

Koska aterioinnin yllä leijui ärtynyt musta pilvi, ravintolapäällikkö piffasi juomat. Ensi kerralla tilaan odotteluun pullon kalleinta viiniä. Ja otan kassiin omat alkusnäkit.

En resumen: Luzern en un día de primavera asoleado es muy bonito, un poco demasiado bonito. Por eso es un buen lugar para un festival de caricaturas. El paisaje, que parece a un escenario, se topa con el mundo áspero de comics. Y, por cierto, tenían esta vez también obras de dibujantes latinoamericanos, hasta de un tico, Edward Brends.

Kurzgesagt: Luzern im Frühling ist sehr schön, sogar ein bisschen zu schön. Und deswegen auch einen guten Ort für ein Comics Festival. Die kulissenhafte Landschaft trifft sich mit der karge Welt von den Comics. Und übrigens, dieses Mal gab es auch Werke von lateinamerikanischen Zeichnern, auch von einem costarricanern, Edward Brends.

Jospa perustaisin utopian Alpille

Sitä vain mietin, että kun Suomesta lähdettiin viime vuosisadalla vaikka minne ja perustettiin ihanneyhteisöjä, utopioita, mielessä parempi elämä ja oma Suomi kivemmissä olosuhteissa, niin ajattelin mikä ettei, voisinhan minäkin.

Tarkemmin ajateltuna esimerkiksi Argentiinan aarniometsä kuulostaa helpommalta paikalta, mutta koska sattumoisin olen jo Sveitsissä, niin eiköhän pysytä tämän maan mahdollisuuksien sisällä.

Silloin aikanaan pistettiin nyssäkkään kupariset kahvipannut ja muut tarve-esineet, tätä nykyä mukaan tuskin tarvitaan paljon. Onhan meillä ikeat ja suomalaistuotteita tarjoavat nettikaupat, niistä sitten vain kännykällä tilataan ainekset omaan pieneen kotimaahan keskellä vierasta valtiota.

keltainen puu oksat p

keltainen puun kukka p

Minun utopiassani saisi ihan suosiolla olla vuodenajat, ei siinä mitään. En kaipaa pelkkää lämpöä ja auringon porotusta, mutta en olisi pahoillani siitä, että kevään puhtoiset ja kirkkaat kukat loistaisivat koko ajan tasaisesti nurmellani. Siitä saisi voimaa ja arkipäivän estetiikkaa. Talvi on luonnollisesti toinen juttu, silloin maillani lepäisi paksu ja muheva kerros lunta.

Utopiani perustaisin Alpille, huolimatta olosuhteiden hankaluudesta. Ja koska se olisi utopia, se kuulostaisi ensin ihan mahtavalta ja toimivalta ja lopulta luultavasti hyytyisi omaan mahdottomuuteensa. Joka tapauksessa, Finopia syntyisi korkealle vuorten väliin jäävään katveeseen, siihen järven viereen. Pihapiiri olisi kuin suoraan Mauri Kunnaksen kirjasta, olisi tupa, aitta, sauna, tietenkin, ja ulkohuussi, kanoja tepastelelmassa ja aamiaisella tuoreita munia. Ehkä pyytäisin Maurin tekemään siitä myös kirjan, jonka itse kyllä kirjoittaisin, hän saisi piirtää kuvat.

Meitä utopialaisia olisi monensorttisia: it-alan osaajia, graafisen alan suunnittelijoita, itseänsä työllistäviä etätyöläisiä, jotka riipin raapin toisivat rahaa yhteisöön. Koska painottaisimme myös fyysistä työtä, meillä olisi pihalla lampaita ja vuohia, ne pitäisi ruokkia ja hoitaa ja käsityöläisinä työstäisimme villasta paitoja, huopaleluja, tossuja, koruja ja niitä myisimme laaksossa toreilla ja turuilla sekä turisteille, jotka patikkaretkillään tulisivat syömään tarjoamiamme korvapuusteja ja loimulohta. Ja tietenkin meiltä löytyisi B&B saunan kera. Siinä olisi puuhasteltavaa myös vieraille; jostain pitäisi riipiä saunaan puita, jyrkiltä vuorten rinteiltä.

primeli ulkona p

Me keittäisimme kahvia puuhellalla ja lukisimme iltaisin kirjoja tuvan lämmössä. Tai reippailisimme vuoren toiselle puolen, ylös ja alas, tekisimme pilates-liikkeitä, jotta keskivartalon pito olisi taattu, eikä kohtalokkaita horjahduksia, “ups, oho” tilanteita kävisi. Talvella nukkuisimme murmeleina paksujen untuvapeittojen alla ja laskisimme kelkalla tai suksilla alas laaksoon pikku-Heidin tapaan.

Siinäpä vasta elämää. Tosin tarkalleen ajateltuna, jotain tämänsuuntaista elän jo nyt. Kevätkukat ovat aukeamassa, illalla luen kirjaa (Paul Austerin New York -trilogiaa tällä hetkellä), parin korttelin päässä on vuohia ja kanoja (ei minun, mutta kuitenkin), korvapuusteja syntyy heti kun ostan hiivan ja vuorenkin kupeessa ollaan, vaikkei se oikeasti ole kuin kukkula. Enkä väitä tätä utopiaksi ja paremmaksi elämäksi. Ihan vain elämäksi.narsissit pEn resumen: Los finlandeses salieron en el siglo pasado a varios lugares en el mundo para vivir mejor en sus utopias finlandesas. En mi utopia viviría tal vez aquí en Suiza en un Alpe. Tendría una finca finlandesa, con ovejas y gallinas y por supuesto un laguito y sauna. Les ofrecería B&B, comida finlandesa, sweateres y productos de felpa a los turistas. Casi siempre habría flores de primavera, tan brillantes y bonitas. En el invierno dormiría como una marmota abajo de mi cobija de plumas y habría nieve hasta la mitad de las ventanas. De vez en cuando bajaría como Heidi o su abuelo con un trineo o esquies al valle. Así sería la vida en mi utopia. Y resulta que casi ya es así. Sólo me falta el sauna. Pero las flores de primavera están floreciendo, ovejas y gallinas hay cerca, no míos, pero en todo caso, y vivo a la par de algo, a la que llaman una montaña, aunque es un cerro. No es vida mejor que en algún otro lado. Sólo la vida.

Kurzgesagt: Die Finnen sind in 1900 zu verschiedenen Orten ausgewandert, in einer Finnische Utopie zu leben. Meine Utopie würde ich wahrscheinlich auf einer Alp gründen (weil ich schon in der Schweiz bin). Ich würde einen Bauernhof auf finnischer Art haben, mit Schafe und Hühner und natürlich einen kleinen See mit Sauna. Da würde ich für die Touristen B&B, finnische Zimtschnecken und vielleicht geräucherter Lachs, Produkte aus Schaafwolle offerieren. Im Winter unter dem Daunendecke schlafen, wie ein Murmeltier und weil es meterweise Schnee gäbe, ab und zu ins Tal wie Heidi (oder der Grossvater) mit einem Schlitten fahren. So wäre mein Leben. Und fast so ist es schon jetzt. Es fählt nur ein sauna. Aber die Frühlingsblumen sind am blühen, Schafe und Hühner gibts in der Nähe (nicht meine, aber trotzdem) und ich wohne neben etwas, das man einen Berg nennt, obwohl er eigentlich einen Hügel ist. Es ist nicht besseres Leben als irgendwo anders. Nur Leben.

 

 

 

Pupu ja hornankattila

Pupu avasi oikean silmänsä ja nosti vasemman korvan pystyyn. Silmä näki lankkukaton, jonka välistä pilkisti aurinko. Svuuh, svaah. Verho heilui tuulessa. Svuuh, svaah. Kohina vaivasi. ”Pistäkää se pesukone pois päältä,” ärähti Roosa-pupu ja käänsi kylkeä. Kone jatkoi pesuaan. Pupu kierähti takaisin selälleen. Vasen silmä räpsähti auki. Sekin näki lankkukaton. Ilma maistui suolalta. Pupu pomppasi pystyyn. Vihdoin perillä! Tämän täytyi olla Costa Rica!

Roosa-pupu juoksi Tyyntämerta kohti käpälien ulkosyrjillä, heikka poltti riivatusti, mutta veteen oli päästävä. Sieltä ne tulivat, svuuh, svaah, valtavat aallot. Se pysähtyi kunnioittavan välimatkan päähän. Kuohupäästä jäljelle jäänyt, säyseä vesi kosketti sitä keveästi ja vetäytyi sitten pois. ”Tuo haluaa leikkiä,” ilahtui pupu.

Playa Granden tuulet pyyhkivät pitkin rantaa, puhalsivat hiekkapilven ja Roosa-Pupun kohti etelää. Olivia, tyttö, jonka taskussa pupu oli viettänyt lentomatkan, sai viime hetkellä ystävänsä korvasta kiinni. ”Huh, se oli melkein menoa,” yski Roosa-Pupu. Olivia ravisteli siitä loput hiekanmurut pois.

 

Tällaista lomaa se oli kaivannut. Pupu juoksenteli tyrskyissä, kellui laguuneissa ja jahtasi rantahiekassa erakkorapuja. Keskipäiväksi se siirtyi varjoon, pitkäjalkaisen lomamökin alle riippukeinuun. Tuuli heilutteli miellyttävästi. Ylhäältä terassilta kuului kahahdus. Joku laahautui pitkin lattiaa, pudotti jotain painavaa ja levitteli sisältöä. Roosa-Pupu pongahti riippukeinussa tikkusuoraksi ja oli hengittämättä. Varkaita! Se hyppäsi keinusta ja hiipi ylös kurkistamaan, vaikka oli pieni ja vähän arka puppeli. ”Jestas, tuohan on lohikäärme!” Otus oli metrin mittainen, sillä oli vaarallisen näköinen harjas ja pitkä häntä. Ja se söi Olivian banaaneja.

puppeli ja iguani

Suomi-puppeli tropiikissa.

Ei autuaan näköinen peto voi olla paha, mietti Roosa-Pupu ja päätti olla pyörtymättä pelosta. ”Hei, se kuiskasi. ”Mitä, hä?” pyöri lohikäärme häntänsä ympäri ja yritti nähdä puhujan. Roosa-Pupu veti itsensä viimeiseltä rappuselta ylös. ”Sitä vain, että oletko sinä lohikäärme?” se rohkeni kysymään. Otus katseli sitä kummissaan.”No, señorita, mielestäni olen iguani.” Se jauhoi banaania. Kuoret valuivat leukapielistä lattialle. ”Hyvä, en ollutkaan ihan valmis kohtaamaan lohikäärmettä. Ehkä vähän isompana,” mietti Roosa-Pupu. ”Minä olen Roosa ja kotoisin Suomesta. Kuulun froteepupujen lajiin, tarkemmin sanottuna yökavereiden sukuun,” se esittäytyi. ”Jaahas. Vaikutat aika turistilta. Voisin näyttää vähän paikkoja, jos kiinnostaa,” ehdotti iguani. ”Minä olen muuten Paco. Hyppää kyytiin,” se huikkasi. Roosa-Pupu tarrasi sen harjaksiin ja veti itsensä ylös. Paco teki parit punnerrukset, syöksyi portaisiin ja laskeutui kuin mahakelkka rantahietikolle.

Paco tarpoi kuumassa hiekassa. Sitä ei vaivannut porottava aurinko. Roosa-pupun korvia kuumotti. Paco pysähtyi hetkeksi. ”Kastele pää, se auttaa!” Vedessä näkyi jotain pyöreää. Roosa-Pupu kahlasi syvemmälle ja upotti päänsä tyrskyyn. Sitä tuijotti kaksi pinkeää silmää. Pupu juoksi takaisin kuivalle maalle. ”Joku katsoi minua,” selitti pupu hätäisenä. ”Pyöreä, ufon kokoinen, neljä jalkaa.” Pacoa nauratti. Se oli merikilpikonna, joka odotteli rantavedessä hämärää, päästäkseen turvallisesti munintapuuhiin.

Aurinko laski nopeasti ja hiekkakärpäset alkoivat nipistellä. Ihmisen mittainen ja hirven painoinen kilpikonna veti itseään hiekkasärkkää kohti. ”Kuule, minä haluaisin tulivuorelle. Olivia, se tyttö, jonka luona minä asun, luki koulukirjasta, että Costa Ricassa on niitä paljon.” kertoi Roosa-Pupu. ”Sinne on matkaa, mutta merikilpikonnan avulla se saattaisi onnistuakin,” mietti Paco. Tuntien uurastamisen jälkeen kilpikonna oli saanut ämpärillisen pingispallojen näköisiä munia turvaan hiekan alle ja kääntynyt jälleen kohti merta. ”Pikkuiset ovat nyt sitten jemmassa, ” aloitti Paco keskustelun tullen lähemmäksi konnaa. ”Toivottavasti jokunen selviytyy mereen asti,” huokaisi emo. ”Meitä ei ole enää monta. Iso osa munista joutuu linnunruuaksi tai kaupiteltaviksi toreille.  Mutta ei auta huolia, täytyy jatkaa matkaa.”  ”Ottaisitko kyytiläisen? Minulla on pohjoisesta vieras, joka haluaisi tulivuorelle.” Paco kysyi ja lisäsi: ”Sinä kun olet kokeneempi uimari.” ”Tuommoinen hippiäinen kyllä voi istua kuorelleni. Kestääkö se merenkäynnissä mukana, on taas toinen asia,” pohti kilpikonna.

Roosa-Pupu tarrasi tiukasti kiinni. Konna lupasi uida pinnassa ja lipui veteen. Suuntana oli pohjoinen ranta. Hopeaviiru valaisi taivasta; tähdenlento. ”Toivon, että pääsen kurkistamaan kraateriin, laavasuihkun kotipesään,” Roosa-Pupu mutisi. Paco ui perässä, pää veden alla liukuen, tehden hännällä uintiliikkeitä.

Kilpikonna jätti kaverukset aamulla rannalle ja palasi kuohuihin. Paco ja Roosa-Pupu pudistelivat enimmät vedet yltään ja lämmittelivät auringossa. ”Jatketaanpas eteenpäin,” kehotti Paco. ”Tuonne,” se nyökkäsi. Rantatien reunassa oli pieni tori. Peräkärryistä myytiin avocadoja ja meloneja. Paco lähti juoksemaan torikauppiaiden ohitse, pupu harjassa roikkuen. Se pysähtyi kauimmaisen peräkärryn luo ja sujahti suojapeitteiden alle. Tämä auto veisi oikeaan suuntaan.

Tie oli kiemurainen ja Roosa-Pupua alkoi pyörryttää. Se tuli peitteen alta haistelemaan raikasta ilmaa. ”Kuule, mistä arvasit, että auto ajaisi vuoristoon?” ”Kärryn kyljessä on tarra ja kuvassa tulivuori,” se vastasi haukotellen.

Roosa-Pupu katseli puiden latvoja, pilviä. Auto pysähtyi. ”Paco,” se töni iguania hereille. ”Tämä on ihan väärä paikka, ei täällä ole tulivuorta, vaan lehmiä ja talo. ”Minkäs teet,” mutisi Paco yhä silmät kiinni. ”Ehkä mañana, se mumisi ja alkoi kuorsata. ”Nyt lohikäärme hereille!” karjaisi Roosa-Pupu niin kovaa kuin froteepupusta lähtee. ”Sinä se jaksat hoputtaa,” valitti Paco. ”Hyvä on.” Paco kurkisti kärryn laidan yli. He olivat juuri siinä missä pitikin. Se hymyili tyytyväisenä ja hiukkasen omahyväisesti.

Roosa-Pupu epäili, että Paco huijasi. Tulivuorta ei näkynyt missään. Pelkkää ylämäkeä ja metsää. Sitä suututti koko hölmö iguani. Puista kuului huutelua. Roosa-Pupu vilkaisi ylös. Apinoita. Ne liikahtelivat hermostuneina, tähtäsivät heitä hedelmillä. ”Kyytiin!” huusi Paco ja lähti jolkottamaan vuorenrinnettä. Apinat huutelivat riemuissaan. Tunkeilijat oli karkoitettu.

puppeli ja rapu

Kaikenlaisia vörniäisiä sitä rannalta löytyykin. Ja sanddollar, hiekkadollari, kuin koru.

Polun pää häämötti. Oli saavuttu metsävyöhykkeeltä aukealle. ”Tämä on jähmettynyttä laava,” Paco näytti Roosa-Pupulle. ”Ihanko totta!” hihkaisi pupu ihastuneena ja hyppäsi maahan iguanin selästä. Se halusi teputella laavarinnettä ylös omin käpälin. Paco suuntasi kohti lähintä kukkulaa. ”Odotas, kun näet,” se myhäili. Ylhäältä avautui näkymä turkoosin siniselle laguunille. Ei laava, ei kipinöitä. Roosa-Pupu tajusi, että häntä oli huijattu. ”Eikö täällä olekaan mitään kiehuvaa?” se kysyi pettyneenä. Paco ei vastannut, vaan lähti kipuamaan kapeaa harjannetta. Roosaa huimasi. Molemmin puolin oli rotkoa. Sen tassut lipesivät hiekkamurujen päällä. Mutta jos kerran Paco jatkoi eteenpäin, niin silloin kyllä pupukin.

Roosa-Pupu ei muistanut koipiensa koskaan tutisseen näin paljon. Toisaalta, se oli aina halunnut tulivuorelle. Päättäväisesti se otti yhden askeleen kerrallaan, hengähti ja astui jälleen eteenpäin. Kraaterin liepeillä se tunsi pienen tärähdyksen ja syvyyksistä nousi savupilvi. Sitten toinen. Tulivuorella oli hikka. Se oli sittenkin elävä! Roosa-Pupu kurkisti kraaterin sisälle ihastuneena. Höyryävä hornankattila. Maa järähti jälleen. Paco näytti levottomalta. Vuori oli liian liikkuvainen. ”On lähdettävä. Jos laavamassa alkaaa purkautua, meidän käy kanttuvei,” iguani huusi pupulle. ”Mutta katso, tuolla on pieniä savupiippuja; niistä puskee höyryä. ”Kyytiin vain,” Paco hoputti. ”Tämä iguani lähtee nyt, se huusi ja alkoi astella harjannetta alaspäin. Paco taisi olla tosissaan. Roosa-Pupu vilkaisi viimeisen kerran kraateriin, otti pienen laavakiven ja juoksi Pacon perään.

Ilta hämärsi niiden laskeutuessa rinnettä alas. Roosa-Pupu yritti karistaa mielestään öisen viidakon vaarat. Ja sitä enemmän sille tuli niitä mieleen. Kissapedot, tarantellat, käärmeet. ”Paco, kai me ehdimme yöksi kotiin?” ”Playa Grandelle? Ehei. Mutta tässä on hyvä yöpaikka.” Iguani kiipesi puuhun. Oksanhaarassa oli kolo. Puuh! Paco puhalsi ötökät pois, riuhtoi lehtiä ja taputti ne pehmeäksi pesäksi. ”Por favor, señorita,” se osoitti punkkaa. Pupu asettui pitkäkseen. Paco kävi viereen oksalle. Ne kuuntelivat öisen metsän siritystä ja tulivuoren kuminaa.

Kun Roosa-Pupu heräsi aamulla, ei Pacoa näkynyt oksalla. Ei myöskään viereisellä, ei alhaalla, eikä ylhäällä. ”Mihin se iguani hävisi, jätti minut yksin viidakkoon,” höpötteli Roosa-Pupu ja läpsytteli käsivarsillaan itseään lämpöiseksi. ”Hrr…” sen hampaat kalisivat. Ei tullut mieleen, että tulivuorella olisi näin kylmä. Sitä lämmitti sentään oma vaaleanpunainen turkki. ”Pacooo!” se huhuili. Maassa lojui jotain harmaanvihreää. Paco. Sen kehon lämpötila oli laskenut yöllä liikaa ja ote oksasta pettänyt. Pupu hyppäsi sen viereen. Se ei näyttänyt vahingoittuneelta, mutta ei kovin elävältäkään. Sen sijaan se tuntui viileltä. Roosa-Pupu yritti lämmittää kaveriaan. Mutta pieni pupu on kovin huono peitto isolle iguanille. Trooppiset lehdet saivat toimittaa lämmikkeen virkaa.

Pupu tutkaili ympäristöä etsien lisää peittoaineksia. Banaani! Toinen! Nekin kävivät saaliista. Varmaankin apinoiden jäljltä, se ajatteli ja pisteli suuhunsa hedelmää. Se jatkoi etsintöjä saniaisia nostellen. Mutta alla kulki vain muurahaisvana, jokaisella kirkkaanvihreä lehdenpala leukojen välissä. Roosa-Pupu törmäsi johonkin pehmeään ja lämpöiseen. ”Ihan rauhallisesti,” se ajatteli, ”sen ei tarvitse olla mitään pelottavaa, onhan viidakoissa mukaviakin pehmoisia asioita, kuten minä.” Roosa-Pupu tunsi kostean hengityksen kasvoillaan. Villisika. ”Hei, minä olen Charlie,” se sanoi mörisevällä äänellä. ”Minä taas Roosa-Pupu.” Sitä kauhistutti, mutta se muisti silti hyvät tavat. ”Hauska tavata!” ”Samat sanat!” mörähti sika. ”Mikäs se tuo tuommoisen epelin tulivuoren juurelle?” kysyi Charlie. ”Loma, ihan vain turistina olen täällä,” selvitti Roosa-Pupu. Se tuumi hetken ja päätti ottaa riskin. ”Kuule, nyt kun on juteltu jo nämä tärkeimmät, voisinko pyytää palvelusta?” se kysäisi. ”No mikä ettei,” totesi Charlie auliisti.

puppeli pystykuva 2

Puppeli kotimaassa. Ehkä kuva keväiseltä piknikiltä.

Charlie ymmärsi hädän. Se ei ollut mikään kovin fiksu, mutta villisian karvan alla sykki lempeä sydän. Se pyyhkäisi kärsällään lehdet pois Pacon päältä, avasi sen suun ja puhalsi höyryävän lämmintä ilmaa Pacon sisuksiin. Sitten se rojahti iguanin viereen. Siinä ne kyhnöttivät tovin. Roosa-Pupu istui kyykyssä Pacon edessä ja yritti nähdä elonmerkkejä. Charlie nousi ylös ja vaihtoi puolta.”Voi, hyvä ystävä, yritä nyt herätä,” pupu puheli hermostuksissaan. ”Nyt voisi auttaa sapuska,” sanoi Charlie. Banaani! Roosa-Pupu raotti kuorta. ”Jo olet otus, jos pystyt vastustamaan tätä makeutta,” Roosa-Pupu sanoi. ”Mmm…nälkä,” sanoi Paco ja raotti silmiään.

Paco tepasteli lämmetäkseen hieman lisää. Charlie vei ne oikopolkua päätien varteen taukopaikalle. ”Mikä näistä menee Playa Grandelle?” kyseli eräs señora bussien vieressä. ”Tuo keltainen,” huikkasi samaa kyytiä odotteleva mies. Matkalaukut, surffilaudat ja kanahäkit oli lastattu katolle. Bussi oli puun varjossa. Sen oksalta Paco hyppäsi Roosa-Pupu selässä tavaroiden sekaan. ”Adios, Charlie, kiitos kaikesta!” huikkasi Paco lähtiäisiksi. Charlie röhkäisi ja kääntyi kannoillaan metsään.

Tuntien notkuvan ja heiluvan matkanteon jälkeen Paco ja Roosa-Pupu olivat takaisin tutulla rannalla. Vähän merisairaina, mutta perillä. Paco juoksi ennätysvauhtia perheensä luo ja sujahti kotikoloonsa. Ja Roosa-Pupu Olivian tuttuun taskuun, laavan kappale käpälässään. Se ei ollut aivan varma, mutta saattoi olla, että tuliperäinen kivi oli yhä vielä lämmin.

 

En resumen: Este es un cuento mio de un conejo peluche finlandés, Roosa, que llega a la Playa Grande en Costa Rica. Nunca a visto unas olas tan grandes, ni hablar de los bichos raros que viven allá. Se topa con una iguana y van juntos en una aventura al Rincón de la Vieja, ya que el conejito quiere ver un volcán de verdad.

Kurzgesagt: Das ist meine Geschichte über ein Kuschelhase, der  in den Ferien nach Costa Rica fliegt. In Playa Grande findet sie – Roosa heisst sie – die grösste Wellen und verschiedene komische Tiere. Mit einem Leguan macht sie ein Abenteuer auf einen Vulkan. Roosa hat nämlich ein echtes Berg mit innerem Feuer noch nie gesehen.

Tarjosimme vieraille sadetta, lunta ja lumivyöryjä

Meille pölähti kaksi tyttöä tropiikista, Keski-Amerikan Sveitsistä, lukion päättäneitä reppureissulaisia. Kokemassa vapautta, junamatkoja, muita maita, muita kieliä ja muin tavoin. Matkapäiväkirjoihin oli jo kertynyt kuvia, lippusia ja lappusia sekä muistiinpanoja monelta viikolta; Sveitsi oli välipiste ennen Italiaa, Espanjaa ja kotia.

ticas luzern lokit

Järviseudun lokit katselevat maisemia.

ticas luzern muuri

Luzernin kaupungin muuria

Aikaa oli vähän, vain viikonloppu ja siitäkin haukkasi osan heidän toisen tuttavansa ylitsepääsemätön tarve viedä teinit tutustumaan Zürichin oopperaan. Saksankielinen kiertokävely ei oikein avautunut costaricalaisille ja sitäpaitsi kotimaan pääkaupungin San Josén Teatro Nacional on kauniimpi, totesivat tytöt.

 

Me puolestamme lupasimme majapaikan, fonduetä, pyykinpesun sekä päivän auringossa hohtavilla Alpeilla. Näin siis jokunen viikko sitten. Myrskyrintaman vyöryessä toinen toisensa jälkeen Euroopan yli, toivomuksena oli, että jos edes pääsisi vuorelle, ei tarvitsisi edes auringon paistaa. Perjantaina näytti siltä, että viikon ainut sateeton päivä osuisi juuri sunnuntaille. Lauantai-iltana mahdollisista kohdepaikoista informoitiin, että voisitte kyllä pysyä kotona; myrskyä luvassa yöllä, lumisaateessa ei näe mitään, kuplahissien toimintaa ei taata ja lumivyöryvaara on ylimmillään.

 

ticas luzernin torni

ticas luzern marroni

Kuumat kastanjat lämmittivät käsiä. Vieraista ne oli aika kummallisia, vaikka muistuttavat tropiikin pejibayea, persikkapalmun hedelmiä vai mitä lienevätkään.

ticas luzern ovinäkymä

Kun kylmä ja märkä on ulkona, ei haittaa.

Sunnuntaina otettiin rauhallisesti, syötiin aamupalaa ja lähdettiin ajelemaan kohti Luzernia. Ehkä edes auton ikkunasta näkyisi vuori. Mutta ei. Mistään ei olisi voinut edes arvata, että lähellä on Alppi. Ilma oli valkoista höttöä, kaatosadetta, vuorilla tuuppasi pari metriä uutta lunta. Idylliset kylät näyttivät vettyneiltä ja surullisilta, Luzernissa kävelivät vain turistit olkapäät kiinni korvissa, paksuin kaulaliinoin ja sateenvarjoin. Mutta kaupunki oli tyttöjen kokemuslistalla ja heitä ei haitannut sade. Suklaakauppakin oli auki.

ticas luzern kahvipaikka

Kahvipaikka. Koristeltu karnevaalimaskein.

Paluumatkalla poikettiin Hirzelissä Pikku-Heidin luojan Johanna Spyrin parin huoneen museossa. Paikkaa pitävä mummeli, Johannan sukulainen, kuvittelimme, kiikutti meille paperilautasella suklaakakkua. Ulkona alkoi tipahdella sormenpään kokoisia lumihiutaleita rauhalliseen tahtiin. “Ihan oikeaa lunta, siis todellista lunta,” hihkui toinen tytöistä. Eikö aiemmin matkalla satanut lunta? “Satoi, mutta sellaista väkivaltaista lunta, joka meni tuulessa sivuttain, tämä on aitoa!”

Siitäkin saatiin ruksi kokemuslistalle. Italian junaan nousi kaksi matkalaista pakaasit täynnä puhtaita vaatteita ja ajatukset jo toisella puolen Alppeja.

En resumen: Nos vinieron un par de backpackers de Suiza Centroamericana. Y en vez de enseñarles los Alpes Suizos blancos, brillando en el sol, como habiamos prometido, estuvimos adentro de una nube grande. Lluvia, viento, más viento, menos viento, más lluvia y en las montañas varios metros de nieve, peligro de avalancha seria. Pero algunas cosas si pudimos ver de la lista de las muchachas. Y lo mas importante: en el pueblo de la escritora de la pequeña Heidi, Johanna Spyri, empezó a caer nieve muy bonito. Según las muchachas: la nieve de verdad.

Kurzgesagt: Wir hatten einen Besuch aus der Schweiz von Mittelamerika. Ein paar Backpackers die die Alpen sehen wollten. Un gerade dann, wenn es regenete. Es regnete mehr, es gab Sturmwind, meterweise Neuschnee in den Alpen und hohes Lawinengefahr. Man konnte gar nicht sagen wo die Bergen sind, so viel hat es geregnet. Aber Luzern fanden wir schon. Und Schokolade. Auf dem Weg zurück nach Zürich, im Dorf von Johanna Spyri, gab es einige schöne Schneeflocken. Richtiger Schnee, meinten die Mädchen.

 

Pyörivällä hissillä pää pyörällä Titlisille

Titlis on se paikka, jonne viemme kyläilijät, Alppi-noviisit ja ystävät tropiikista, ne joille vuoret tai lumi on uusi elementti. Tällä kertaa mukana oli pohjoissaksalainen vieras.

titlis 3 huippu

Nää ihmettelee lunta ja kylmää. Ehkä myös vuoria.

titlis 11vuoria

Tästä alas istualtaan, ellei tossut pidä. Aika monta pyllähdystä todistettiin.

titlis 4 vuoria ja sillan osa

Skywalk-sillan pää päättyy hankeen.

Titlis on myös se vuori, jolla itse töppäilimme ensimmäisinä Sveitsin vuosina. Olin ehkä hatarasti havainnut, että jossain puhuttiin föhnistä ja ehkä myrskystäkin. Eipä vain tullut mieleen, että se jotenkin vaikuttaisi meidän matkailuun. Onhan siellä henkilökuntaa, kai he tietävät kannattaako köysirataa pitää käynnissä vai ei, ajattelin.

Ensimmäinen yritys tyssääntyi siihen, että luukulla oli lappu “kiinni tuulen vuoksi”. Olin siis oikeassa. Vastakkaiselta puolelta löytyi suojainen vuorenseinämä ja päästiin pari pysäkkiä ylöspäin Trübseelle. Kävelimme jäätyneen järven ympäri ja sen reunalle, vähän tietä alemmas oli tehty iglu. Silloin parivuotias tytär ja mies laskeutuivat alas tutkimaan paikkaa. Tuuli alkoi puhaltaa, aina vain kovemmin. Huusimme iglun suutaan, että jatketaanpas matkaa, täällä viuhuu puhuri. Selkä köyryssä, tytär sylissä yritin ottaa askelia ja -PUUUH-. Koko komppania oli maassa, paitsi pitkä ja hoikka äitini.

Takaisin laaksoon päästiin junalla varatunnelin kautta ja tappioiksi oli laskettava vain tuulen mukanaan viemä hattu. Sen jälkeen oli selvää, että säätiedotuksia kannattaisi ehkä kuunnella ja vuoret ovat kuin meri. Ennalta-arvaamattomia.

titlis silta

Hää ottaa itsestään kuvaa Alpeilla.

titlis 7 lukko

Montakohan lukkoa silta kestää, turistien lisäksi?

Tällä kertaa Titlis ei luvannut myrskyä. Saimme muutaman säteen aurinkoa, vähän pilviä ja lopuksi pehmeän lumisateen. Ja vieras laajan näkymän uhkeille Alpeille.

Jos karsastaa turistirysiä, niin tämä ei ehkä ole se oikea paikka, maisemista huolimatta. Huipulle vie vuoristoa esittelevä, pyörivä kuplahissi ja perillä on pieni mäki, ehkä peppumäkeä varten, jäätunneli ja kelloliike. Liikenteessä oli, varsinkin aasialaisia turisteja, heppoisissa asusteissa, pikkulapsia pakkasessa ja tuulessa ilman pipoa tai hanskoja, aikuisia pikkukengissä tai lenkkareissa liukastelemassa. Monet näyttivät piipahtavan selfien verran ulkona ja palasivat takaisin sisälle.

titlis 9 rengasmäki

Tästä lähtee, Alppia alas.

Skywalk-sillalta saa ympäristöön vähän toisenlaisen tuntuman ja näkymän, mutta se ei kyllä vie mihinkään, ainakaan talvella, mitä nyt hyvälle kuvauspaikalle. Monelle vienosti heilahteleva silta näytti olevan urheuskoe, pari peruutti takaisin. Pariisista lähteneet rakkauslukot ovat myös löytäneet Alpit; sillasta roikkui toistakymmentä pariskuntien tunteiden todistetta. Metallisen lukon puutteessa siltaan oli kiinnitetty muutama kangasnauha ja pari tukkakumpparia.

 

titlis 10 pala lunta

Talvinen matkamuisto mukaan.

Ylhäällä turistitungos tuntui jonkin verran ahdistavalta ja lähdimme pysäkkiä alemmas lounaalle ja sen jälkeen vielä yhden hissivälin päähän Trübseelle. Järven ympäri kiertävällä pienellä lenkillä ei ollut juuri ketään. Taivaalta leijaili lumihiutaleita ja oli aivan hiljaista. Välillä hissiaseman kyljestä lumipuistosta kantautui kiljaisu jos toinenkin, ehkä joku törmäsi rengaspulkalla edellä laskevaan. Mitä kauemmas etenimme, sitä hiljaisempaa oli. Hissit katosivat lumisateeseen ja aika tuntui pysähtyneen. Lumi narskui kenkien alla. Talvi tuntui hyvältä. Alhaalla laaksossa ihmettelin, kuinka muutamassa tunnissa olin unohtanut sen vehreyden.

En resumen: Para los que no conocen el invierno o nieve, les enseñaría Titlis. Buena vista a los Alpes, viaje bonito y posibilidad de hacer una vuelta comoda sin congelarse o demasiados peligros. Por su puesto, si uno viene en chancletas, se puede resbalarse por el gindo o con poca ropa, perder un par de dedos por el frío. Pero para que todo vaya bien, tienen a nosótros, guias locales con experiencia 🙂

Kurzgesagt: Wohin mit Besuch? Mit denen, die nicht den Winter oder Schnee kennen, würde ich nach Titlis reisen. Eine schöne, relativ kurze Reise, wunderbare Aussicht und auf dem Weg einige winterliche Aktivitäten, ohne grosses Gefahr sich zu frieren oder verletzen. Klar, wenn man mit Turnschuhen auf dem Weg ist, ist es möglich auszurutschen oder mit zu wenige Kleider sich zu frieren. Aber deswegen sind wir da, die Reiseführer mit Erfahrung 🙂

 

Monet Karhulassa

Syksy uhittelee, puhaltaa ja vihmoo, mutta riehukoon, me tiedämme, että se on sen olemus. Lämmitän kaakaota ja mietin olisiko omenakakulle tarvetta. Miten turhaa mietintää; totta kai sille on tarvetta.

jokipuisto 1

Kaivelen kuvia kesältä ja muistan lämmön ja kirkkauden. Tuurimoottorin kyydissä olin siellä missä pitääkin, merilevän tuoksuisen tuulen pyöriteltävänä. Mikä tuuri, kysyt ehkä. Hyvä tuuri, että mahduimme tuuriin – jota muut kuin kotkalaiset ehkä siis vuoroveneeksi tai vuoroyhteysalukseksi (mitä kauheaa kirjainten tuhlausta!) kutsuisivat.

Sapokan venesatamasta livuimme kantasataman sivulta Summan ohi kohti mangrovea ja krokotiilejä tai siltä se ainakin näytti. Kellertävän vihreä matto veden yllä rajoitti vesitietä niin, että epäilin matkan päättyvän tähän.

jokipuisto 4 vastaantulija

Koht myö mennää sillan alta! Sitä ennen moikattiin vastaantulevan meriläismallisen veneen kipparia.

jokipuisto 5 perillä

Täs on meijän tuurin turistikokoelma. Kaik haluttii tulla kattoo et milt tääl nyt sit oikeest näyttää. Oltiihan myö jo lehest luettu, et hianoo on ja et taas se puutarhuri Laaksonen oli pistänyt parastaan.

Kotka on puhjennut kukkaan, puistoja on siellä täällä, kaunista kaupungin keskellä ja nyt Karhulassakin.  Kierrämme sujauksessa jokipuiston ja harmittelemme, ettei mukana ole evästä, sillä pöydät ja penkit kutsuvat istahtamaan. Käsittämätöntä, että moottoritie kulkee kivenheiton päässä.

Matka pysähtyy taulun eteen ja se on joku Claude Monet´n lumme-aiheisista teoksista. Vaaleanpunaiset vesililjat, valkoiset kaarisillat ja ryöppyävät pajut (kai ne ovat pajuja?) olisivat Monet´n mieleen. Tänne näkisin iltapäiväkävelylle herraskaisia pariskuntia, pitsivarjoin, korissa leivonnaisia, viinirypäleitä ja viltti.

jokipuisto 8 kelt kukat

jokipuisto 7 lumpeet

jokipuisto 10 yleis

jokipuisto 9 kiviputous

Merellä istun täkillä ja syön jäätelöä kananlihalla, tytär kainalossa. Esittelen, kuinka äiti vietti lapsuutensa. Laineilla keinuen, tukka tuulessa liehuen. Tuon saarimaiseman tuntisin missä vain. Kaunissaari, Tuohipöllö, Lehmä.

jokipuisto 13 ulappa

Ulapalla.

jokipuisto 14 kotkan profiili

Ja tämä kaupunki on…?

jokipuisto 12 melkein sapokassa

No et sie sitä tiiä, sehän on tiätyst Kotka!

Ja tuon kaupunkiprofiilin tunnistaisin kaukaakin. Kolme pistetaloa ja oikealla piippu. Se on Kotka.

En resumen: En el verano salimos del centro de Kotka en bote o será barco, tal vez algo en el medio, pasámos entre las islas y por el río a ver algúno de los cuadros de nenúfares de Claude Monet – un parque chiquitillo.

Kurzgesagt: Wir sind im Sommer mit dem kleinen Schiff von Kotka zwischen den Inseln, den Fluss entlang nach Karhula gefahren. Da gab es ein Bild von den vielen mit Wasserlilien von Claude Monet – ein kleiner Park.

 

 

 

“Pahin patikkapolku ikinä” eli Walenpfad

“Ikinä ei olla kävelty näin pahassa paikassa”, oli jotakuinkin tyttären sanat, kun olimme päässeet Waleggiin asti  (1943 m) ja laaksoa avautui joka suuntaan. Vuoristopolku oli nimensä mukaisesti kapea, välillä parin kengän levyinen, kivinen ja savinen, toisinaan vähän leveämpi. Kylmää hikeä pukkasi vierestä lähtevä pudotus alas.

Oppaiden mukaan Walenpfadin reitti Chrüzhütte-Ristis sopii varmalle tallaajalle, jota ei ihan joka kielekkeellä huippaa, mutta myös pienemmille patikoijille, sillä poluilla on tiukoissa paikoissa vaijerit laakson puolella. Mutta juuri siinä, missä oli kosteaa, vierivää kiveä ja kapein polku ylös/alas, oli päätetty, että jätetäänpä tähän aukko. Olen jo kokeillut luiskahdusta muilla reiteillä, tiedän kuinka se tapahtuu: juuri silloin kun luulet, että kenkä tarraa hienosti maastoon. Tässä kohtaa siihen, “oho, hups”-tilanteeseen ei ollut varaa. Askeleen oli pidettävä.

walenpfad 1 bussi

Postibussilla pääse kuplahissille. Kuskia ei hermostuta kapeat kurvit, pakittaminen tai matkustajat, jotka haluavat rotkon reunalla yllättäin jäädä pois.

Reitti on normaalikuntoiselle päivän reissuksi kiva. Saattaisin ottaa mukaan ainakin yhden sauvan per henkilö, vaikka niiden käytöstä ollaan monta mieltä. Tutkimusten mukaan osa onnettomuuksista vuorilla on tapahtunut juuri sauvojen takia, ne ovat joko pettäneet tai niihin on kompastuttu.

walenpfad 6 bannalpsee

Tähän pisteeseen olimme tallanneet jostain tuolta vasemmanpuoleiselta kukkulalta.

Ajoituksessa on pientä haastetta, ellei satu tulemaan lähiseuduilta, sillä reitin molemmissa päissä, käveli sen suuntaan tai toiseen, on kuplahissi ja viimeinen lähtee laaksoon viiden paikkeilla. Jos siis ei halua kävellä alas ja lisätä matkaan toista tuntia lisäpatikkaa, niin pausseilla täytyy katsoa kelloa. Vuoret ja stressi eivät sovi yhteen ja kiireessä kävely rotkon reunalla on aivan järjetöntä ja sitäpaitsi epämiellyttävää.

Tein siksi meille minuuttiaikataulun aamuksi, aamiaisvoileivät laatikkoon autossa nakerrettavaksi ja eväät muutenkin valmiiksi jääkaappin. Mutta tyypilliseen tapaan puolet matkasta meni hermostuneeseen kellonkyttäykseen. Apua, taas on ruuhkaa! Me ei ikinä keritä junaan! Enää kymmenen minuuttia junan lähtöön! Siinä vaiheessa. kun Engelbergin asema oli jo vieressä, jakauduimme kahteen ryhmään, yksi juoksi ostamaan liput ja toinen parkkeerasi auton. Kolme minuuttia myöhemmin minä ja tytär hyppäsimme junaan, mies laukkasi kuin hirvi paljain jaloin vaelluskengät yhdessä ja reppu toisessa kädessä kondutoorin yrittäessä pitää naamaa peruslukemilla. Juna lähti ajallaan ja me kuin ihmeen kautta kyydissä.

walenpfad 3 im oberfeld

walenpfad 4 im oberfeld beizli

Taukopiste. Juustokaupoilla luomutilalla.

walenpfad 5 juusto

Yrttistä juustoa tältä alpilta.

Ideana oli jättää kulkuneuvo reitin viimeiseen pisteeseen Engelbergiin, ajaa junalla Wolfenschiesseniin, ajaa kiemurtelevaa tietä postibussilla Oberrickenbachiin ja nousta kuplahissillä Chrüzhüttelle, kävellä polku Ristisiin ja tulla alas kabiinilla takaisin Engelbergiin.

Lähtö kotoa oli aamun sarastaessa ja aikataulullisesti oltiin polun alkupisteessä viimeisellä hetkellä. Yhtä junaa myöhemmin olisi koko aikataulu romuttunut kuin korttitalo ja retken pitänyt muuttua pienemmäksi lenkiksi.

walenpfad 7 polku harjanteella

Matka jatkuu muutama metri ennen polun edessä näkyvää nypyä vasemmalle alaspäin.

walenpfad 8 levähdyspaikka smog

Walegg. Horisontissa näkyvä raja lienee sitä saastaista ilmaa, jota me alavalla maalla elävät hengitämme.

Im Oberfeld tarjosi hengähdyspaikan nousujen välillä. Pienessä mökissä olisi ollut välipalaa, mutta koska olin täyttänyt repun voileivillä, kananmunilla, porkkanatikuilla ja oman puskan pikkutomaateilla, ostettiin vain mukaan yrttinen luomualppijuusto, joka oli tuotettu viereisen niityn heinää syöneen lehmän maidosta.

Vähän ylempänä istahdettiin kirpakkaan aamuaurinkoon syömään eväitä. Tauko kannatti pitää, sillä haastavimmat pätkät olivat edessä. Sateen jälkeen en tälle reitille lähtisi, enkä edes pienellä liukkaudella. En ole niitä, jotka lähtevät vuorille köysien ja kypärän kanssa ja nousevat tikkaita huipulla, kiipeävät minne vain, mutta toisaalta en myöskään panikoi entiseen tyyliin pudotuksesta, niin kauan kun polku on hyvä.

walenpfad 9 portaat yli piikkilangan

Mikä on tuo hökötys? No nehän on portaat piikkilanka-aidan yli. Huom. punavalkoinen vuoristopolkumerkki.

Tein pikakyselyn viidelle eri-ikäiselle sveitsiläiselle ja kukaan heistä ei pidä patikoimista riskialttiina. Mukava vaellus kauniissa säässä perheen kera saisi minusta olla enintään 25% jännitystä ja loput huoletonta askellusta tai adrenaliinin määrä alkaa nousta turhan korkeaksi ja tärinä kintuissa väsyttää, mikä taas lisää onnettomuusriskiä. Walenpfad on juuri näissä rajoissa. Vuoristopolkujen peruskauraa. Tosin se sveitsiläispariskunta, joka ohitti meidät valokuvauspaussilla yhdessä kapeimmista ja korkeimmista kohdasta, puhisi, että nyt kyllä riitti, eihän tätä enää kestä. Se lohduttaa myös saaristossa syntynyttä.

Vuoristopolut, myös Walenpfad on hyvin merkitty. Loppuvaiheessa ideana oli heittää sydänjärven, Härzliseen, kautta, mutta se kyltti jäi kai huomaamatta ja loppuvaiheen paussi pidettiinkin viimeisen kuplahissiaseman terassilla. Reittivastaavaa hiukan otti pattiin, mutta toisaalta, patikointia kertyi lopulta päivälle yli neljä tuntia ja perheen mielestä siinä oli enemmän kuin tarpeeksi.

walenpfad 10 engelberg

Ihan perillä. Engelberg ja sen luostari.

Jälkeenpäin tytär otti vähän sanojaan takaisin. Reitti ei kuulemma ollutkaan niin kamala, mutta silti ehdottamasti tähänastisista stressaavin.

Jos joku siellä nyt pakkailee kamoja ja olisi lähdössä tallaamaan tätä reittiä, niin halt! Walenpfad on tämän kauden osalta suljettu. Lumi tuli pari päivää meidän retken jälkeen ja polku avautuu patikoijille joskus kesemmällä.

REITTI: Bannalp/Fell-Chrüzhütte 1713m – Urnerstaffel 1690m –  Alp Oberfeld 1861m – Walegg 1943m – Walenalp 1671m – Steinig Stalden 1695m – Rosenbold 1863m – Brunnihütte  1860m – Ristis 1600m

En resumen: Nunca hemos hecho un caminito tan terrible, pensaba la hija, cuando llegamos al punto más alto de una vuelta de 4 horas. El comienzo era angosto, a veces resbaloso y de piedras – y a la par del precipicio. Walenpfad no es fisicamente muy exigente, pero hay que tener un paso firme y andar sin miedo de las alturas. En todo caso, disfrutamos el paseito y era uno de los mejores que hemos hecho: todo tipo de paisajes desde las montañas nevadas hasta bosque de piedras.

Kurzgesagt: Walenpfad war mein Ziel seit langem und endlich haben wir es geschafft. Etwa 4 Std. Marschzeit, ein bisschen Nervosität wegen des Bergwanderwegs und super Aussicht. Es war der letzte Moment – jetzt ist der Weg geschlossen bis nächsten Sommer.

Aurinkoa tänne, mulle, heti

Zürichiläiset ajoivat letkassa kohti aurinkoa, sillä kotona olisi saattanut joutua odottamaan muutaman tunnin sumun hälvenemistä – eihän sitä kukaan kestä! Lauantaina! Mekin olimme autossa, aurinkorasvaa iholla ja aurinkolasit toiveikkaana otsalla odottamassa käyttöä.

glarus 1 kaupunki

Glarusin kaupunki

Suunnitelmassa oli vain se vika, että aurinko oli auton ulkopuolella, me sisällä ja auto ruuhkassa. Olisi pitänyt mennä junalla, kuten kunnon ekologiset reippailijat tapaavat. Mutta maailmanmatkaaja piti noutaa illalla bussiasemalta matkalaukun kanssa; kyllä auto oli nyt ihan perusteltu juttu, ajattelin. Seuraavassa ruuhkakohdassa en enää ollut varma. Ja kun olimme patikkareissun aloituspisteessä Braundwaldissa vasta puoliltapäivin, alkoi iskeä stressi.

glarus 4 kivinen tie

Siellä se polku jossain menee.

Kiire ja vuorilla taivallus eivät oikein sovi yhteen. Ainut mistä yleensä on pidettävä huolta, on mahdollinen viimeinen kuplahissin tai vuoristojunan vuoro, joka saattaa olla yllättävän aikaisin. Mutta sekään ei ole ongelma, jos mukana on hammasharja ja vähän käteistä. Vuoriston kuppilat ovat usein myös Gasthauseja, jotka tarjoavat edulliseen hintaan yösijaa kulkijoille. Jalkapatikka tulee vieläkin halvemmaksi.

glarus 5 gumen merkki

Punavalkoista vuoristopatikkapolkua seuraten kohti Gumenia. Aivan tuoreet merkit.

Meidän kahden hengen ryhmän toinen jäsen halusi kiertää reitin vastapäivään, rankemman kautta, tiukemmalla nousulla. Kaikenkaikkiaan ylämäkeä oli 490 m ja alamäkeä 720 m, väittää Suunto, tosin tiedoista on kadonnut puolen tunnin pätkä, joten luvut on arvioita. Mutta kinttumittari kertoo, että nousua oli ihan riittävästi ja se näkyi myös vesipulloissa. Reipas tahti ja tiukka syysaurinko vaativat kaksi pulloa nestettä per nenä pelkästään ylöspäin mennessä.

glarus 6 kyparatyypit polulla

Silmiä siristäen näkyy kuvan keskipaikkeilla kulkeva polku. Ja jokunen ihminenkin.

Panoramapolku oli juuri sitä mitä luvattiin, yleisnäkymää Glarusin Alpeille, yläkerran naapurin kotiseuduille, ja muille kantonin kukkuloille sekä Oberblegijärvelle. Lunta oli niukasti näkyvissä ja hyvä niin. Polkua riitti ajoittain juuri ja juuri molempien kenkien alle ja se oli kivistä, soraista, toisaalla taas leveää lähes tietä. Kauniiseen kirjottuun villahameeseen sonnustautunut mummeli talsi kivikossa hienostuneen rivakasti mokkasaapikkaissa. Matalissa, mutta sittenkin. Toisentyyppistä varustusta oli kuvan tyypeillä, jotka olivat köysineen ja kypärineen varmaankin matkalla kiipeilemään lähikukkuloille.

glarus 9 hieno vuori

Tää on Glarusin kukkula. Mikä niistä, sen tietäisi naapuri.

glarus 8 luola

Luolan suullakin on reittimerkintä. Hyvä tietää, ettei ole eksynyt tunnelissa.

Matkalle osui myös luola, jossa tuli testattua vaelluskenkien vedenpitävyys. Hyvin toimi, eikä lätäkkö ollut vartta syvempi.

Lähtö oli sen verran äkkipuserrus, ettei matkaan tullut muuta evästä kuin pähkinöitä ja kuivattuja hedelmiä ja pari omenaa, mutta jos tulisin toisen kerran samaan paikkaan, pysähtyisin Kneugratin kohdalla ehdottomasti sytyttämään tulet grillipaikalle. Näkymät on samat kuin tältä valkoiselta penkiltä. Oberblegijärvi kimmeltelee sinisenä alhaalla ja vuoret on niin muhkeat! Järvelle ei tällä reissulla menty, mutta sielläkin on käyty uimassa.

glarus 10 hieno paikka penkille

On aivan juuri maalattu penkki. Hyvässä kohdassa.

Ei-sveitsiläinen patikkamaija tai -jorma saattaa raapia päätään muutamaan otteeseen yrittäessään yhdistää polkujen viittojen ja kartan nimiä. Braundwaldin panoramareitin Kneugrat (kartta)- Chneugrat (kyltti) on arvattavimmasta päästä. Kirjoitusasut vaihtelevat, mutta yleensä ääneen lukeminen valaisee, mistä on kysymys.

Reissun ruokapuoli jäi vähän laihaksi, sillä Gumenin keittiö oli aurinkoisen päivän loppupuolella selvästikin voipuneessa tilassa. Kokki hiihteli viimeisillä voimillaan ja jaksoi tuoda leipä koriin kaksi palaa leipää, yksi minulle keiton kaveriksi, yksi kaikille lopuille jonossa seisoville. Kahvissa sen sijaan oli tarvittava määrä kofeiinia ja sillä päästin perille lähtöpisteeseen. Ja ihan ajoissa noutamaan matkalaukku ja matkailija.

glarus 11 syysvärit

Alas laskeutuessa näkyy myös syksyn värejä.

En resumen: Encontrámos el lugar perfecto de hacer un barbecue en el camino panoramico en Braunwald. Una vista increible a un laguito alpino. Pero sólo nueces y fruta seca en la mochila.

Kurzgesagt: Auf dem Panoramaweg in Braunwald haben wir wahrscheinlich den schönsten Ort zum grillieren gefunden, beim Kneugrat. Schade, dass ich nur nüsse und getrocknete Früchte im Rucksack hatte.

Herra Herra ja hänen kirjansa

“Mitä teit ennenkuin sinusta tuli enkeli?” “Toitko nuo silmät mukanasi vai ostitko ne täältä?” “Ovatko ne lasuurikiveä?” “Ja tuo hymy…Eikö olisi hyvä, että hymyjä markkinoitaisiin ja myytäisiin, niitä kun on niin vähän tässä maailmassa!” Eräs kuubalainen kirjailija-toimittaja oli istahtanut viereeni ja suolsi kaunopuheisia flirttifraaseja kuin liukuhihnalta.

Sitä ennen hän kyseli samalla penkkirivillä istuvalta naiselta mikä hän oli. “Lihansyöjä? Uskovainen? Pidät muurahaisten syömisestä? Yöihminen?” Luulin, että costaricalaiset olivat mestareita iskurepliikeissään, mutta ehkä se ei rajoittunutkaan yhteen kansaan, vaan liittyikin kieleen. Tai Latinalaiseen Amerikkaan.

ra herra 12

ra herra 4

 

Nämä puheenparret olin kirjoittanut päiväkirjaani silloin kauan sitten. Pudistelin kirjasta pölyt, sillä oikeastaan etsin kohtaa kohtaa, jossa tapasin costaricalaisen kirjailija-filosofin Rafael Angel Herran, mutta löysin sitä ennen monta unohtunutta anekdoottia. Halusin kirkastaa kuvaa menneestä, sillä sain postipaketin, jossa oli kolme Herran kirjaa. Ne pääsivät kirjahyllyyni kahden edellisen viereen, sinne lähelle Hermann Hesseä ja Liisa Helve-Sibajaa.

Olimme kirjallisuusseminaarissa Costa Ricassa San Joséssa; minä, Rafael Angel Herra ja se kuubalainen kaunopuheinen kirjailija. Päädyin tapahtumaan kuvittajana, mikä oli mielestäni hilpeää, sillä itse tiesin, etten osaa piirtää edes kissaa. Toinen kuubalainen kirjailija-toimittaja, Antonio Orlando Rodríquez, opetti silloin costaricalaisessa La Universidad Nacionalissa, jossa minä opiskelin ja piirustukseni huomattuaan halusi, että osallistuisin lastenkirjallisuusjulkaisun kuvitukseen. Hänen äitinsä oli lukenut lapsille Muumeja ja sympatiat Suomeen olivat melkoiset. Ja niin olin tapahtumassa keskellä kuvittajia ja kirjailijoita.

ra herra 2

Tämä ei ole Rafael Angel Herran tuotantoa, vaan päiväkirjani menneisyydestä.

ra herra 3

Rafael Angel Herran kanssa satuimme samaan pöytään. “Ai olet Suomesta. Frankfurtin kirjamessuilla näin suomalaisilla kirjoja, joissa luki herra ja kun kerroin sen olevan nimeni, heistä se oli niin hauskaa, että sain kirjan lahjaksi.”

Seminaarin jälkeen en tavannut Herraa enää, mutta sain myöhemmin Suomeen kaksi kirjaa. Ja Facebookin ihmeellisen maailmaa yhdistävän ominaisuuden vuoksi nyt, vuosikymmeniä myöhemmin muutaman lisää.

Yritin miettiä, mikä olisi ollut kirja, joka olisi ollut kirjamessuilla, luultavasti -80 ja -90 luvun taitteessa, ja otsikossa “herra”. Löysin vain Herra Hakkaraisen tarinoita, mutta ne on julkaistu paljon myöhemmin.

Señor Herran kaunokirjalliseen tuotantoon kuuluu novelleja, runoja ja tarinoita. Ajattelin lukea kaikki, muistin virkistykseksi, vanhimmasta uusimpaan. Mutta La divina chusma kuulosti hauskalta ja kansi kutsuvalta, että tartuinkin siihen. Ja huomasin, että espanjani kaipaa päivittämistä. Heti aluksi on myönnettävä, että vaikka se on toinen kotikieleni, kirjan nimi oli hauska vain sillä perusteella, miltä se kuulostaa; “chusma” oli haettava sanakirjasta. Kuubalaista perää oleva sana tarkoittaa siis roskaväkeä. Ja kirjan nimi jumalaista roskaväkeä. (Se on myös ilmestynyt saksaksi, Das göttliche Lumpenpack.)

Kirjan kertoja on papukaija ja kertomukset eläintarinoita, jotkut vain yhden kappaleen, kahden lauseen mittaisia. En tiedä ovatko nykyajan eläintarinat aikuisyleisölle vain Latinalaisen Amerikan ilmiö, mutta suomalaisessa nykykirjallisuudessa ei tämäntyyppistä genreä mielestäni ole. Saatan olla kyllä väärässäkin. Herran kertomukset alkavat jonkun eläimen näkökulmasta ja lopussa on enemmän tai vähemmän brutaali kliimaksi. Kuten kolme hämähäkkiä, jotka saalistaessaan lopulta köyttäytyvät omiin verkkohinsa. Tai etana, joka nähdessään oman kuvansa peilistä liukuu kuvan yli kerta toisensa jälkeen yrittäessään peittää niin ällöttävän ilmestyksen.

Palaan jälleen seminaariin päiväkirjan sivuille. Näköjään eniten vaikutuksen teki se, että eräällä lounaalla tarjoiltiin perunamuussia. Tropiikissa! Siis Keski-Amerikassa!  Nuori minä oli siitä hyvin onnellinen.

Ja sitten se tapaaminen yhden Costa Rican kuuluisimmista kirjailijoista, Joaquín Gutiérrezin kanssa (1918-2000). Me olimme jo istuneet kahvilla aiemmin, sillä hän sattui olemaan vuokraemäntäni veli. Seminaariyleisö kiersi meitä kuin kissa kuumaa puuroa. Puhuimme vuokraemännän kissasta, Joaquín näytti minulle pilapiirroksiaan yleisöstä valitsemistaan ihmisistä, kerroin meidän saarista eteläisessä Suomessa, hän matkoistaan Tortugueron kanaaleissa. “Olen lukenut kaikki teidän kirjanne,” joku fani yritti väliin. “Niin, ahaa. Mutta jos arvaatte, mistä maasta tämä tyttö on, saatte lahjaksi Cocorín.” Nainen jäi ilman palkittua lastenkirjaa.

Seminaarista sain kolme ystävää ja muutaman tuttavuuden. Mietin olisiko päiväkirjat pitänyt tuikata jo aikaa sitten juhannuskokkoon. Mutta näitäkään päiviä en olisi muistanut yhtä kirkkaasti ilman epäselvällä käsialalla kirjoitettuja muistiinpanojani.

En resumen: Me llegó un sobre lleno de libros del escritor costarrisense Rafael Angel Herra. Y ya por la segunda vez. Los primeros recibí hace algunas decadas, después de un Coloquio Internacional de Promoción de Literatura. Yo no sabía exactamente que hacía yo allá, pero estaba entre los ilustradores, aunque para mi era claro que no hubiera podido dibujar ni un gato. Pero el escritor cubano Antonio Orlando Rodríguez pensaba que eran algo que publicar. En el seminario oí los mejores pirópos de mi vida (Qué hiciste antes de ser un anglel? Trajiste esos ojos contigo o los compraste aquí?), causé envidia entre los participantes conversando con el escritor famoso tico, Joaquín Gutierrez. (Y de que conversamos? De nuestras islas en Finlandia, del gato de la dueña de mi casa, que era la hermana de don Joaquín). Y hice varias amistades, como con Rafael Angel Herra.

Kurzgesagt: 5 Bücher von dem costaricanischer Schriftsteller Rafael Angel Herra habe ich jetzt in meinem Bücherregal. Ich habe ihn kennengelernt in einem Seminar von Literatur in Costa Rica, vor vielen, vielen Jahren. Er erzählte mir, dass er in Frankfurter Buchmesse Bücher mit einem Titel mit “Herra” gesehen hatte. Die Finnen haben es lustig gefunden, das sein Name auf Finnisch “ein Herr” bedeutet und haben ihn den Buch geschenkt. Nach dem Seminar hat er mir einige von seinen Büchern nach Finnland geschickt und jetzt – danke soziale Medien – haben wir schon wieder kontakt – und ich 3 neue Bücher zum lesen.

 

%d bloggers like this: