Kuvauskeikka ja kokovartalodippaus alppijärveen

Kuvauskeikka ja kokovartalodippaus alppijärveen

Olen viipottanut viime aikoina kuin Peukaloinen seitsemän peninkulman saappaissa kuvailemassa maisemia, keskellä Sveitsiä, idässä ja lännempänäkin. Appenzellin söpössä pikkukaupungissa vai kyläkö virallisesti lie, tein ehkä ennätyksen. Videomatsku on mainota, mutta valokuvat huonoimpia ikinä. Saappaat ruopivat kärsimättöminä maata. Piti jo päästä nousemaan rinnettä ylös, ettei päivä mene ohi.

Appenzellin söpöjä talosia.
Cute houses in Appenzell
Melkein linna.
Well, this is almost a castle.
Luonnon muovaama penkki.
A natural bench.

Alpsteinissa ilmeni, että pari muutakin ihmistä oli keksinyt lähteä samaan paikkaan. Ikinä en ole nähnyt vastaavaa vyöryä, edes näillä seuduin. Ebenalpin köysirata-asemalla oli silti lyhyehkö jono, mitä on paikallislehdissä valiteltu. Ihmiset ovat kuulemma sulkutilassa treenanneet enemmän kuin tavallisesti ja nyt pinkovat rinteitä ylös jalan. Hissin on kuljettava säännöllisesti, jotta hommassa olisi järkeä, mutta ilman kunnon tienestejä varat eivät riitä ylläpitoon.

Energinen vasikka. A calf with a lot energy.
Tunnetun huipun takaa ilmestyy toinen, Säntis.
Behind the known summit appears another one, Säntis.
Hämähäkin installaatio.
An installation made by a spider.

Metsäpolun yläpäässä, aukean avautuessa, oli kohta, jonka olin miettinyt Reppu ja reitti -kirjan taustaksi. Siinä sitten räpsimään, ihan muina patikoitsijoina. Kivi oli rypelöinen, kirja vinossa, mutta niihän se on, luonto määrää, minä sovellan.

Polun varrelta saatiin alppitilan juustopöydältä vakuuttavat maistiaiset ja reppuun tuli mukaan lisäpainoa. Paussilla viistettiin kunnon siivut – aivan liian nössöä meille voimakkaan juuston ystäville. Eikä edes yhtä hyvää kuin viipale, jonka saimme maistettavaksi.

Kirja osaa poseerata.
The book knows how to pose.
Pikkuinen alppitila.
A small alpinefarm.

Kurvissa, jossa järvi alkaa kumottaa, oli seuraava hetki unohtaa kaikki epämukavuus ja kiusautuneisuus, olla piittaamatta muiden patikoitsijoiden uteliaista katseista. Kyllä, tässä poseeraan tekeleeni kera ja teillekin, hyvät ohikulkijat, voin myydä opuksen, eniten tarjoavalle! Muistutin Aldolle, että myös oikea jalkani saa olla mukana kuvissa. Jostain syystä se tuppaa puuttuumaan.

Tämähän siis oli oma ideani, joten pientä yritystä poseeraukseen!.
Well, it was my idea to take these pictures, so, let´s try to pose.

Orasteleva syksy näkyi varjoissa. Hikinen olo vaihtui värinäksi heti kun ei ollut aurinkoa. Rannalla mentiin pieneen lämpimään läikkään; eväät esiin ja paljon vettä. Pullossa oli enää liru. Entä toinen pullo?! Olin ehkä jättänyt sen repun viereen kirjan kuvauspaikalla tai jättänyt autoon. Ei, ihan varmasti join siitä putouksen luona. Muistan kuinka korkki napsahti auki. Tässä toisessa pullossa on kierrekorkki.

Ei jaksa lähteä ylämäkeen yhden pullon takia. Vai pitäisikö? Onhan ne kalliita. Ja sitäpaitsi lainapullo. Ääh, en kyllä kävele takaisinpäin. No jos sittenkin.

Ei ollut pullo kiven vieressä, mutta meistä tuli alppijuustoa myyvälle naiselle ohjelmanumero, kun kuljimme kolmannen kerran ohi.

Taidekuva hevos-kliseineen.
A artpicture with the horse-cliché.

Pikkuiselta tilalta klopotteli tyyppi hevosineen, ilman satulaa ja muita varusteita, kohti iltaan kääntyvää vuoristomaisemaa. Kaksikko jäi keskelle jorpakkoa seisoskelemaan ja oli niin esteettinen näky, että kamerat räpsyivät ihan vieressäkin. Hevonen turahteli ja tyyppi tutki puhelintaan tupakka suussa.

Jospa menis veteen.
I might go to the lake…
Ei, kääk, en ehkä sittenkään. Nope, maybe not.
No, okei…
Well, ok…
Fischknusperli salaatin kera.
Fischknusperli with salad.
Varjot alkavat lähestyä.
The shadows are coming.

Sen verran otti hermoille tämä ylimääräinen kierros, että lykkäsi pientä hikeä ja olin valmis järveen. Luulin. Veden ylettäessä puoliväliin pohjetta en tuntenut enää varpaita. Tosin en myöskään edellispäivältä kertynyttä lihasväsymystä. Tai ylipäätään yhtään mitään.

Pulahdus toi katsojia ympärille. Että hullut. Aika voitonriemuinen olo siinä vaiheessa, kun taas istuin turvallisesti rannalla auringossa. Eikä edes saunaa missään.

Vesi on kirkastakin kirkkaampaa.
The water couldn´t be more transparent.
Iltavalaistus on niin kaunis.
The evening light is so beautiful.

Niin ja pullomysteerikin selkeytyi. Auton jalkatilassa puolittain penkin alla lojui litra lähes kuumaksi lämmennyttä vettä.

Ja myöhemmin enää vuoriston siluetti.
And later, just a silhouette.

En resumen: Hice una vuelta de recoger material para un video y algunas tomas de mi libro. Cada vez en Alpstein me sorprende la luz y los colores.

Kurzgesagt: Eine runde in den Bergen um Aufnahmen zu machen. Jedesmal sind die Licht und die Farben eine wunderschöne Überraschung in Alpstein.

Kristallipolkua alppimajatalolle

Kristallipolkua alppimajatalolle

Sveitsin läpi ajaessa tulee usein huideltua läpi Urin kantonin. “Ooh vuoret, ooh järvet!” “Juotaisko kahvit täällä, upea paikka!” Ja sitten lopulta on mennä posotettu sinne jonnekin toisaalle, minne matka on vienyt.

Mutta muistatteko Honigbergin Sannan? Vuohileidin Urin vuorilta? Hänen mielestään Isenthal ja Maderanertal ovat Urin kauneimmat paikat. Ja koska omilla listoilla oli ollut jo jonkun aikaa kipuaminen Windgällenhüttelle, niin sinne sitten.

Tämä on jo Uria. Vierwaldstätter-järven viimeinen sakara. This is already Canton Uri, by Vierwaldstättersee.
Tästä katsottuna polku vasemmalla nousee lievästi.
The path on the left doesn´t look very steep from here.
Ihanan rehevää!
So exuberant!
Tässä kohtaa on jo noustu kylän tasolta jo jonkun verran.
Here we have climbed already a bit.
Hei mut täällä ylempänähän on talosia!
There are little houses up here!

Windgällenhütte on sellainen alppimajatalo keskellä kivikkoa parissa tuhannessa metrissä. Alkupätkä taitettiin muutaman hengen köysiratahissillä, siitä noin sata metriä kylän raittia ja lopulta polkusta pitkin yläilmoihin. Plussaa siitä, että vaikka noustiin jyrkästi, lähes koko kipuaminen alle parin kilometrin matkalla, kuljettiin jyrkimmät kohdat kasvuston suojissa. Oli sekä varjoa että reunaa ja niin rehevää, että tuli tropiikkifiilis.

Ylhäältä löytyi vihreää tasankoa ja muhkeaa kiviseinää. Hengähdystauolla pisteltiin voikkuja ja tuijoteltiin vuoria. Suurin osa noususta oli taitettu, mikä ei silti tarkoittanut, etteikö edessä olisi ollut vielä kipuamista.

Kinttuja kivisti alkumatkasta niin, että ajattelin lihassäikeiden repeilevän. Kuka käski mennä kykkäämään painojen kanssa edellisenä päivänä.

Ei patikkaa ilman voileipää.
No hike without a sandwich.
Paussi paikallaan. Really need to rest.
Kivinen tie.
Stoney path.

Kun polkua lieri vastaan iso, ruosteenruskea karvamato, otin käyttöön yhden vaellussauvan. Jos mato kerran kierii, niin yksi suomalainen se vasta kierisikin. Hetken parin ajan vieressä oli sen verran pudotusta, ettei sauvan tuoma lisätuki ollut ainakaan liioiteltua.

Ylhäällä vuorilla ei tähän aikaan syyskuussa ole enää paljon lehmiä, mutta polku kulki poikki pikkuruisen alppitilan, jossa oli vielä täysi meininki meneillään. Moikkasimme emäntää ja vastassa oli lehmä-tilanne. Aitauksesta piti päästä ulos juuri siitä kohtaa, missä diiva seisoskeli. Jo varsin kookkaat pienokaiset olivat vähän taaempana ja yritimme luikahtaa välistä olemattomasti ja vauhdikkaasti, mutta liikaa säntäilemättä. Lehmä-rouva lopulta vain räpsäytti silmiään, mutta lapsukainen huuteli uhmakkaasti lähestyen.

Polku kivien välissä.
A path between the rocks.
Tuonne on tarkoitus pulahtaa.
That´s where we are aiming to jump in.
Näillä paikkein otin yhden sauvan esille. The moment to take out one hiking stick.
Lehmätilanne.
Cowsituation.

Sveitsiläiset akateemikot eivät pelkästään istu kaljalla filosofoimassa ja tietokoneen ääressä tuottamassa tutkimusta, vaan ovat ilmeisen liikkuvaa porukkaa, sillä Windgällenhütte kuuluu Zürichin akateemiselle alppiklubille. Sattumoisin tänä vuonna vietetään 125-vuotisjuhlaa ja sitä vain mietin, että minkälaisissa olosuhteissa täällä on vaellettu ja kiipeilty 1900-luvun alussa. Nykyisinhän tämä on yhtä luksusta. On juokseva vesi, kylmää tosin, mutta silti, tavarantoimitus helikopterilla ja kännykkäpuhelutkin toimivat kunhan kipittää oikealle nyppylälle.

Se mikä majatalon vieressä näyttää järvenpohjalta, on järvenpohjaa. Ilmeisesti kausiluontoisen lätäkön. Kevään vedet ovat kesällä kuivaneet ja nyt aukealla voi pelata alppirantalentopalloa. Ja jos on vielä ylimääräistä energiaa, lähtee vierestä alppivaellusreitti. Vähän etäänpänä virtaa muuten jäätikkö, Hüfifirn.

Ooh näitä maisemia!!
Ooh, this view!
Taustalla Hüfifirn-jäätikkö.
Behind the Windgällenhütte there´s Hüfifirn-glacier.
Sveitsiläinen kristallikauppa.
Swiss cristal-shop.

Maasto alkoi kimmellellä majataloa lähestyessä ja siristelin silmiä, ehkä löytäisin kristallin. Polun varrella oli tarjottimella hyvä valikoima eri kokoisia, kirkkaita, valkean sameita, lilahtavia. Tässä ei tarvittu edes vasaraa, vain pari kolikkoa.

Windgällenhütten edustalla terassilla puhalsi raikas tuuli ja aurinko lämmitti. Vieressä joku makasi penkillä silmät kiinni. Tilattiin sumpit ja minä aprikoosipiiraan, Aldo banaanifrappén. Täältä ei hirveästi tehnyt mieli lähteä pois. Taakse ilmestyi porukka, jotka päättivät yöpyä. Vielä oli tilaa.

Melkein haistan kahvin.
Almost smell the coffee already.
Tällä jaksaa.
With this we´ll get to the valley.

Jännitin pikkuisen alastuloa, sen sanottiin olevan jyrkähkö ja kallioinen. Mielessäni kuvittelin pyöreitä, liukkaita kallioita irtokivin, eikä mitään mihin tarttua kiinni. Onneksi visio oli ihan väärä; nämä olivat täynnä lokosia ja laskeutuminen alas Golzern-järvelle kävi nopeasti ja kätevästi.

Puolivälissä jämähdettiin pöpelikköön; koko tienoo oli sinisenään mustikoita. Niin kauan keräsin, kun kintut jaksoivat pysyä mäessä koukussa, sitten oli pakko antaa periksi. Mutta piirakka näistä syntyi. Alppimustikoista.

Ja koska jäätiin mustikkaan, oli järveen pulahdettava vauhdilla, että ehdittiin vielä viimeiseen hissiin alas laaksoon. Veden pinnalla oli miljoona kuollutta lentomuurahaista, mutta niistä piittaamatta uitin itseni ja tunsin kuinka kintut eheytyivät.

Kylällä alkoi kilkattaa kirkon kello kutsuen väkeä iltamessuun. Aurinko oli sekin jo iltatoimissa, katoamassa huippujen taa.

Kivillä hyppien. Hopping on the stones.
Alppimustikoita. Alpine blueberries.

En resumen: Cantón Uri ha quedado casi sin conocer, pero ahora hicimos una vuelta buenísima en Maderanertal, al Windgällenhütte. Y sin duda, este es uno de los lugares más bonitos de Suiza. Además, aquí crecen arándanos. Puntos extra.

Kurzgesagt: Endlich sind wir zur Windgällenhütte gewandert! Unglaubliche Natur, wunderschöne Berge. Maderanertal, wir werden nochmals zurückkommen!

Tetti, Tytti ja Tatti

Tetti, Tytti ja Tatti

Tateista tulee mieleeni ensinnäkin Kotkassa asunut virolainen keraamikko, jonka sukunimeä maiskuttelin lapsena kielelläni kivana. Se antoi satukirjan auran, sillä yhdistin tatin suoraan Elsa Beskowin kirjaan Tonttulan lapset – heillähän oli sienihatut. Tosin pikkuruiset kärpässienet. Tatin lakki olisi aika jämerä päähine.

Ja sitten tietenkin meidän legendaarinen Tetti, Tytti ja Tatti -trio. Lukioaikanen kahden viulun ja pianon kombo, jonka nimeen vain Tetti sai omansa. Epäilen, että itse olin Tatti. Miksikö? Ehkä olin soitoltani jähmeä kuin tatti, laajasävyinen ja maanläheinen.

Sveitsissä olen luuhannut metsissä ja niiden lähettyvillä löytämättä ainuttakaan syötävää sientä, vaikka tattipaikkojakin on – kuuleman mukaan. Kotkassa kävelylenkillä ei tarvinnut kuin luoda silmäys tien sivuun ja siinä ne olivat. Tatti vei toisen luo, parin harppauksen päähän kolmannen viereen. Tytär katosi jonnekin ja ilmestyi tovin kuluttua puiden alta, kiveltä kivelle harppaillen kuin metsänhenki kädet täynnä iltapalaa.

Sienet muuttavat muotoaan päivässä, kasvaa humahtavat isohattuiseksi, etanan rouskuttamaksi, ohikulkijan tönäisemäksi. Lapissa makailin pitkin varvukkoja, etsin kameralle kulmia alhaalta käsin, jotta saisin pillit ja heltat näkyviin. Täällä missä maastossa lymyää punkkeja ja muita metsän otuksia, en tohdi. Olen silti sitä mieltä, että maailmassa on vähän yhtä innostavia – ja paikallaan poseeraavia – kohteita kuin sienet.

Suomessa samaanit ovat käyttäneet kärpässieniä helpottamaan loveen lankeamista, jonka merkitys ei aivan ensi silmäyksellä avaudu. Englannin turmelemana luen termin rakastumiseen viittaavana, mutta kyse ei sittenkään (kas kummaa) olekaan siitä. (Samaani-termistö on pikkuisen hukassa.) Lovi onkin vainajala ja loveen langetessaan samaani vajoaa transsiin ja piipahtaa tuonpuoleisessa.

Itse pidän näppini kurissa kärpässienten kohdalla, mutta onhan ne kauniita, puna-valkoisia, syksyn saapumisesta kertovia ilopilkkuja metsikössä. Päivän runon omistan kuitenkin tatille:

Tule tatti luokseni,

Vaeltele vankasti,

Levitteleikse rihmastosi,

Nouse mättäälle itiöemäksi

Tämän enempää ei runosuoni kuki ja lupaan, etten yritä julkaista runokirjaa. (“Mikä siis onkaanrunollinen innoittajanne?” “Tässä päivänä eräänä samoilin metsässä. Yllättäin lyriikka alkoi virrata, kun kohtasin tatin.”)

En resumen: Los boletos son los hongos gourmet. Y por dicha, no encontrámos mäs que pudimos llevar.

Kurzgesagt: Die Steinpilze sind die gourmet-Pilzen. Und zum Glück haben wir nicht mehr gefunden, als wir tragen konnten.

Alekoodi Reppuun ja reittiin!

Sain kustantajalta alekoodin, jonka näpyttelemällä pääset tutustumaan Sveitsin vuoristo-olosuhteisiin 25% edullisemmin. Tarjous on siis voimassa seuraavat pari viikkoa, joten käykääpä www.avain.net -sivulla ja näpytelkää verkkokaupan kassalla koodi REPPUREITTI ja -tsädää- kirja on sinun. Toimitus on muuten Suomeen ilmainen, ulkomaille maksullinen.

Kummallisten aikojen matka

Kummallisten aikojen matka

Mietin sitä pikkuisen huonosti nukutun yön jälkeen (myrskytuuli suihki ikkunasta sisään, läpsytteli kylpyhuoneen suihkuverhoja ja poistui, Costa Rican lanko lähetteli viestejä tulvivasta vedestä ja tilanteesta pihalla, naapurin työmaalla aloittivat reippaasti paukutellen ja edellisiin tapahtumiin nähden liian aikaisin), että pitäisikö? Kannattaisiko? Olisiko parempi, jos?

Matkustaminen jakaa ihmisiä. Mutta ehkä te, jotka ette pääse, halua, voi, sittenkin katselette mielellänne kuvia. Ja te, jotka pääsitte, halusitte ja voitte, samoin katselette mielellänne kuvia. Nimittäin Suomesta.

Kaksi vuotta mennä hurahti edellisestä käynnistä sinivalkoisella maaperällä. Eron huomasi tietenkin koronarajoituksina, mutta myös uusina rakennuksina, teinä, liikkeinä. Ihmiset olivat samoja, ihania. Olen iloinen rajoitetuistakin tapaamisista ja uskallan toivoa seuraavaa mahdollisuutta, lisää kohtaamisia.

Siinä vaiheessa, kun en vieläkään voinut uskoa istuvani lentokoneessa, näin Zürichin ja kotitalon ilmasta käsin. (Kyllä se siellä pilkottaa, siristä, siristä!)

Toisessa todellisuudessa olin kuin Liisa Ihmemaassa. Todellakin Helsingissä. Oli pakko puraista välittömästi karjalanpiirakkaa, vahvistaakseni kokemukseni aitouden. Kyllä. Tämä on Suomi ja minä sen kaduilla.

Meri. Heti sen äärelle. Zürichinjärveä on nyt tuijoteltu pari vuotta niin hartaasti, että pitkälle jatkuvan ulapan äärellä tunsin vihdoin hengittäväni kunnolla. Löylyn terassilta meitä ei vienyt sisään edes katon läpi niskaan ja ruokaan valuva rankkasade. Otimme sen mukana mahdollisesti tulevat kolibakteerit lintujen jätöksistä eksoottisena lisänä.

Katselin silmiin lokkeja, jotka tuntuvat zürichiläisiin serkkuihin verrattuna vallattomilta velmuilta. Tämä käänsi selkänsä lokkikarkottimelle ja tarkkaili ranskalaisten saatavuutta.

Aterialla meitä oli terassilla kaksi seuruetta. Se toinenkin Sveitsistä. Mies ihmetteli kauppatorin liepeillä näkyvää rakennusta, jossa oli Ruotsin lippu. Rouva tiesi, että täällä on käytetään molempia lippuja, sekä Suomen että Ruotsin.

Tässä kohtaa aivo nyrjähti, en enää tiennyt mitä katselen. Helsingin tornitaloprofiili puupurjeveneineen oli ilmestynyt sillä aikaa kun olin toisaalla.

Sen jälkeen, kun vaivihkaa olin käynyt ihastelemassa vähän etuajassa ilmestynyttä kirjaani kirjakaupan uutuudet-hyllyssä, siirryin reissun pääkohteeseen Kotkaan. Kaikki paikoillaan. Vanha satama, merimuseo, Sunila ja laivat.

Kotkan muurahaiset ovat suurempia kuin muistankaan.

Täälläkin oli hengitettävä keuhkot täyteen meri-ilmaa. Näkymä on se tutuista tutuin. Paitsi satama. Se on kasvanut Mussalon kärkeen lapsuuteni jälkeen.

Sveitsin jälkeen pohjoisen valo on kuulas ja ihmeellinen. Yritin imuroida sitä muistini täyteen.

Aamu kallioilla on rauhaisa. Liikkeellä on pari lokkia, joutsen, kaksi kalastajaa ja me. Täällä on pysyvyyttä ja turvallisuutta, jota maailmasta puuttuu juuri nyt. Mieleeni tuli jäädä makaamaan vatsalleen kalliolle, pää tietenkin mäessä ylöspäin, ja ladata itseni täyteen maaäidin energiaa. Olisin saattanut valua mereen. Nämä tuppaavat olemaan liukkaita.

Pääsin harmittelemaan, etten ole taidemaalari. Tämän pilvien leikin lätäkössä, taivaan ja maan sulautumisen, olisin halunnut ikuistaa. Niin ja taas sen ihmeellisen hohtavan kuulauden.

Merituuli teki myös selväksi sen, ettei näille seuduille kannata tulla hiukset auki.

Maastossa oli havaittavissa syksymäisiä värejä, ehkä kuitenkin kuivuudesta.

Haistelin varastoon saunan tuoksua, piipusta leijuvaa savua.

Rauha. Mökin ikkunasta voi seurata lokkeja, tiiroja, silkkiuikkuja, satunnaisia ohi soutelijoita tai moottoriveneilijöitä. Tai vain tuijotella veden liikkuvaa pintaa. Laittaa silmät kiinni ja kuunnella liplatusta.

Etsimme saaresta aarteita. Rantakäärmeen nahka, supin läjä ja rikkoontuneita raakun kuoria.

Kannan tämän hellan poltinmerkkiä jalassani, kun kekäle sulatti varvastossun kinttuuni lapsena. Jo silloin rakastin tulen rätinää, uunin luukun loksahdusta.

Syömme eväitä ja soutelemme toisaalle, muille vesille.

Ulpukat ja lumpeet keinahtelevat hetken soutuveneen laineista, sen jälkeen on taas tyyntä.

En resumen: Un viaje, a lo cual ni creía. Los pies en el golfo de Finlandia, viento del mar y el finlandés. Un momento de acordarse se como era yo, cuando vivia allá.

Kurzgesagt: Eine Reise, woran ich nicht glauben konnte. Die Füsse in Finnischer Meerbusen, Meeresbriese und Finnisch. Für ein Moment habe ich mich erinnert, wer war ich, als ich dort wohnte.

Sanna, vuohileidi Isenthalista

Sanna, vuohileidi Isenthalista

Auringossa sinisen turkoonsina kimmeltävä Vierwaldstätter-järvi ja muhkeat vuoret, sen ajattelin kohtaavani, kun ajeltiin aamusella kohti Isenthalia, kylää Urin vuoristossa. Auton ikkunaan alkoi ropsua sadepisaroita ja epäilin ylhäällä olevan vain pilveä tai ehkä kaatosadetta.

Kiersimme järven mutkan toiselle puolen, uusille maille ja mannuille. Isletenistä lähtisi mutkitteleva vuoristotie ylös ja nousu piti ajoittaa niin, ettemme kohtaisi postibussia yhden auton levyisellä kulkureitillä. Aikaa oli hintsusti, mutta Aldo veti mutkia suoraksi costaricalaisella varmuudella ja bussi tuli vastastaan kylässä, siellä missä tilaa jälleen oli. Sannan mukaan on käynyt niinkin, että ylös on päästy autolla, mutta paluuseen ei enää ole riittänyt rohkeutta.

Olisiko tuolla joku herkullinen puska?
I wonder, if there were some green goodies for me?
Jano. Thursty

Honigbergin Sanna Laurén ja Markus Fehlmann asuvat Isenthalissa vuorten keskellä. Kovin monta taloa täällä ei ole, ei myöskään turistivyöryä tai ylipäätään hälinää. Lumivyöryjen ja joen tulvimisen varalta on kaapissa aina parin viikon ruokavarat. Luonto määrittää elämää ja sitä on kuunneltava.

Jätimme auton pikkuruiselle hissiasemalle, eikä laakson kurjasta säästä ollut edes aavistusta. Viimeinen rakennus tien varrella oli Sannan talli. Vuohet Onni, Sulo, Toivo ja Sisu tulivat portille kiinnostuneina tutkimaan vieraita.

Isenthalin laaksoa.
The valley of Isenthal.

Jotta voisimme liikkua laumana, piti meidän tutustua otuksiin. Ja vuohien meihin. Olin juttumatkalla, tekemässä artikkelia vuohivaelluksesta ja siinä asiaan perehtyessä harjailin vuoren kuvetta.

Itäsveitsiläinen rotu, Capra Grigia on harvinainen. Ainakin meidän kylän vuohiin verrattuna nämä olivat valtavan isoja ja vantteria, täyttä jämäkkyyttä. Sarvia täytyi vähän varoa, varsinkin pienimmät olivat vielä teräviä ja Sanna painotti, ettei niihin saa muutenkaan tarrata.

Alunperin ajateltiin nousta vuohien kanssa hissillä ylös, mutta Sisulla ei ollut vielä kokemusta köysiradasta, eivätkä toisetkaan olleet vielä tänä vuonna käyneet ajelulla, joten päädyimme lähtemään patikalle suoraan tallin edestä. Säätä täytyi myös tarkkailla. Pouta tuntui painostavalta; ukkosta oli luvassa puolilta päivin. Siihen mennessä haluttiin olla takaisin.

Hyvin mahdumme kaikki polulle. Tai sen viereen. There´s on the path – or beside- place for all of us.

Vuohet kurvasivat heti ensimmäisille maukkaille ruoho- ja voikukkamättäille ja siitä vähän edemmäs lähipuskiin. Tunsin sielunyhteyttä; ihan kuin minä. Eväältä eväälle. Tahmeahkoon lähtöön tepsivät Sannan huutelut. Kun yksi saatiin mukaan, tulivat toisetkin. Vuohet ovat muuten kaksikielisiä, ne ymmärtävät suomea ja sveitsinsaksaa.

Siellä missä rinne nousi, polku kapeni ja ihminen alkoi hengästyä, kipittivät vuohet varman vauhdikkaasti eteenpäin. Askeleen keveydessä oli mallia otettavaksi.

Metsässä olimme auringolta suojassa, silti juomapaussi oli pidettävä, niin vuohien kuin ihmistenkin. Vuohet tykkäävät myös yrttiteestä, mutta mukana oli ihan vain vettä. Sannalla oli taitettava kuppi, josta hän tarjoili vettä suojateilleen. Lopuksi hän otti hörpyn itsekin. Eläimet ovat ykkössijalla.

Vuohiasetelma, keskipisteessä Sanna.
A goat composition. In the middle, Sanna.

Ylempänä niittyaukealla pidimme paussin, vuohet etsiytyivät varjoon syömään ja lepäämään, me istahdimme ruohomättäälle. Sanna on kouluttautunut Svetsissä vaellusoppaaksi ja tuntee Urin rinteet ja polut kuin omat taskunsa. Markuksen kanssa he tekivät 2017 Urner Alpenkranz vaellusreittien oppaan uusiksi. He vaelsivat yhteen pötköön koko reitistön, 40 Etappia majatalolta majatalolle yhteen pötköön, kahden kuukauden aikana.

Huiput loistivat taustalla ja vieressä valkoisina ja harmittelin vähän, ettei aika ja sää antaneet periksi kiivetä korkeammalle. Laaksossa järven rannassa vallitsee leppeä ilmasto, siellä kasvavat palmut ja viikunat. Ylöspäin noustessa vaihtuvat kasvillisuusvyöhykkeet nopeaan tahtiin, pohjoisempiin lajikkeisiin ja lopulta jäätikköihin ja karuun vuoristoon. Puoli päivää tuntui ehdottomasti liian lyhyeltä ajalta. Tarvitsisin ainakin viikon näille seuduille. Voisin ilmoittautua vapaaehtoiseksi Sannan retkille, vaikka kantamaan vuohien vesipulloja tai muuten vain kuormajuhdaksi.

Sisu ei välitä, vaikka Aldo-ihminen nostaa sen sylkkyyn.
Sisu doesn´t mind the human-Aldo holding him.
Snäkkihetki.
Snacktime.
Hop yli!
Jump to the other side!
Taas jano.
Thursty again.

Sanna kertoi tulevansa päivittäin viimeistään kahdeksalta tallille siivoamaan ja ruokkimaan vuohet. Hän vie eläimet toiselle laitumelle päiväksi, tarkistaa, että niillä on kaikki hyvin ja tuo illalla taas takaisin. Tallissa asustelee myös kukko ja pari kanaa. Tuoreet tipuset ovat kotona pesukorissa lämpölampun alla kasvamassa.

Isenthalin seutu on Sannan mukaan Urin kauneinta seutua, samoin Maderanertal, missä he Markuksen kanssa viettävät kesää. Maderanertal kilkatti mielessäni kelloja. Sielläkään en ole käynyt, mutta olin jokunen viikko sitten suunnitellut sinne patikkaa. Jäi menemättä; sade tuli tielle.

Sisua pökittiin polulla taaemmas, vuohilauman peränpitäjäksi. Pienokainen ei ollut syntynyt täällä ja etsi vielä vähän paikkaansa porukassa. Välillä tunsin jonkun tulevan vierelleni, Sisuhan se siinä. Hetken se tepasteli samaa tahtia, kirmasi sitten muiden vuohien perään.

Pienokainen.
A baby.
Markuksen hunajasatoa.
Markus´ honey harvest.
Kukko pitää yllä järjestystä.
Keeping order.

Pienten purojen kohdalle oli hetken empimistä, mutta kevyellä hypähdyksellä vuohet olivat pian toisella puolen. Alamäessä, kivikossakin, kirmailu yltyi, vauhdikkaat hypyt veivät puolelta toiselle singahtelevia vuohia kohti laaksoa. Välillä pysähdyttiin rapsuttamaan päätä sopivien puunrunkojen kohdilla. “Sarvien väli kutisee”, kertoi Sanna.

Pilvet peittivät taivaan juuri takaisin tullessa. Markus odotti meitä terassilla kahvin ja piirakan kera. Itävallassa mehiläistarhausta opiskellut tarhaajamestari esitteli meille vielä ukkossateessa suojattinsa. Vuosi on ollut hankala, kylmä ja sateinen. Kukat eivät silloin avaudu kunnolla. Markus kertoi, että hänellä oli aiemmin mehiläisiä Luzernissa luostarin alueella, nyt ne ovat täällä. Vuosittain hunajasatoa kertyy satoja litroja.

Sannan järjestää patikoita ja vaelluksia vuohien kanssa sekä ilman, mutta myös joogan kera. Ensin päivä rinteissä ja illalla rentoutus. Tulevaisuudessa siintävät myös suunnitelmat vaelluksista hevosen kera.

Saan sata uutta patikkareitti-ideaa ja yöllä näen unta vuohista. Olen ollut vähän isommassa porukassa vuorilla ja tämä oli niistä ehkä erikoisin joukko. Omapäiset ja persoonalliset otukset olivat kuitenkin mitä parhainta patikkaseuraa.

Kaksi sisukasta. Minä ja Sisu. Two with sisu. Sisu and me.

En resumen: Las caminatas de Sanna en los Alpes de Uri son especiales no solo por el paisaje increible, pero por la compañia. Son rasa Cabra Grigia, enormes con cuernos grandes, pero divertidos y super simpáticos.

Kurzgesagt: Die Wanderungen von Sanna in den Urner Alpen sind einzigartig, nicht nur wegen der wunderschönen Aussicht, aber auch wegen der Gesellschaft. Sie sind Capra Grigia Ziegen, gros, aber lustig und sehr sympatisch.

Feikkikesä

Feikkikesä

Nyt syntyy megakesäpostaus! Kesä on ollut sitä luokkaa, että aurinkoiset hetket on käytettävä heti ja todella siihen tarttuen tai on jo liian myöhäistä. Siksi ajattelin, että menen kesähuuhailemaan kaupungille, tiedättehän, jätskiä herkullisesti kupposessa, ehkä kahvi silmiä siristellen katukahvilassa, nojailua kaiteeseen ja järven sineen tuijottelua, turistien ohittelua ja sen sellaista. Käyn läpi kaikki kesäiset asiat, jotka mieleen juolahtavat.

Huomioitavaa tässä on siis: 1.Uhkarohkeasti jätin sateenvarjon kotiin. 2.Menin kaupunkiin. 3.Uhrasin salireissun. 4. En ollut vuorilla, vaan patikoin urbaanissa ympäristössä.

Zürichin verhoiltu asema. The upholstered main station in Zürich.
On jälkiä siitä, että kaksi ihmistä on käynyt ulkokahvilla.
There are signs, that two people had coffee in the terracecafé.

En kylläkään lähtenyt vaelluskengissä, vaan pitkän pähkäilyn jälkeen laitoin oikein silitetyn puseron päälle ja ulkona hetkisen kuluttua peitin sen villatakilla, tuli vilu, nääs. Kaupungissa huomasin, että siinä oli reikä ja hihat roikkuvat velttoina. Kotona sen rääpälemäisyys ei ollut tehnyt minkäänlaista vaikutusta.

Aurinkoahan ei sitten ollut. Sitä ei kukaan enää jaksa ihmetellä, mutta järveltä nouseva tuuli, sellainen myrskyä ennustava, ja jostain Alpeilta päin pukkaava musta taivasvyöhyke lupaili jotain muuta kuin meteorologi.

Rakkauskin on ruostunut.
Even the love has gotten rusty.
Jotain on tulossa.
Something is coming.

Pikku sortseissaan ja paitasissaan, hellemekoissaan ja muissa kesävehkeissään kaduille uskaltautuneet söivät väristen jäätelöä. Muutamat olivat ennakoineet tilanteen, sen josta Suomessa jo puhutaan, siis syksyn, ja vetäneet päälleen kunnon pompat tai ainakin parkatakkeja, nahkatakkeja ja muita lämmikkeitä.

Siis ei!! Sveitsissähän kesä jatkuu usein vielä syyskuuhun ja nyt se ei ole vielä oikeasti alkanutkaan. Vettä on satanut toukokuusta ja se oikea kesäfiilis on vain jossain menneiden kesien muistoissa.

Jätskikärry ja ulkopaikat varjojen ja markiisien alla.
Ice-cream cart under the (sun)shades and umbrellas.
Suklaapuodista saisi erimakuisia myös lämpimiä kaakaoita.
In the chocolateshop you´d get different cocoas, also warm.

Tämä on siis ollut yhtä feikki kesä kuin nyt tunnelma kaupungilla. Konstruktio, johon halutaan uskoa. Zürichin rautatieasemakin on verhoiltu kankaalla, johon fasaadi on maalattu. Sekään ei ole oikea. Terassikahvilat ovat tyhjillään, jäätelökärryt katoksen alla suojassa sateelta, laivat ajelevat ees taas suht tyhjillään ja lähteet pulputtavat vettä, eikä kenelläkään ole jano.

Tähän on jäänyt.
Left alone.
Kaupungin uusi lähde.
The new fountain of the town.

Olen silti syönyt aamupaloja ulkona, en kaikkia mutta kuitenkin, käynyt uimassa suoraan lenkiltä, patikoinut, vähemmän kuin tavallisesti ihan vain turvallisuussyistä, koska vuorten rinteet ovat vettyneitä ja vettä virrannut yli jokien ja järvien, pyöräillytkin ja mitäs niitä muita kesäasioita on? Reisissä on paarman pistoja, pihalta on syöty kesäkurpitsoita (kasvit ovat venyneet valtavasti, kaikenlaisia kukkia on silti vähemmän) illalla on istuttu katsomassa punaisia auringonlaskuja.

Ainut, mikä on jäänyt väliin, on kuumat yöt, joita en sinällään haikaile. Talon lämmityssysteemi on paukutellut putkia läpi kesäkuukausien, jottei kosteus tunkisi luihin ja ytimiin.

Vedän tässä villasukkia jalkaani ja odottelen perjantaita, seuraavaa sateetonta päivää. Ainakin niin on ennusteltu.

Bulevardilla ei enää onneksi läisky tulviva järvivesi.
No more flooding on the boulevard.
Laivaliikenne pelaa jälleen.
The boats sail again normally.

En resumen: Iba hacer unas tomas de verano, heladito, cafecito en una terraza, gente disfrutando, pero este año ha sido medio complicado el asunto. Hay que ser muy rapido, correr al sol, cuando aparesca o ya se le viene un chubasco o hasta tormenta encima. Ha sido el verano que nunca vino de verdad.

Kurzgesagt: Ich wollte einige Sommer Fotos machen; du weisst schon, Café am Strassencafe, Glace, die Leute am geniessen….aber das Jahr ist anders. Man sollte schnell sein, sonst verliert man den Besuch der Sonne und bekommt Regen oder vielleicht einen Sturm anstatt. Es ist ein Sommer, der eigentlich nie angefangen hat.

Minä ja mun kieli, siis suomen kieli

Minä ja mun kieli, siis suomen kieli

Sähköpostissa kumottelee vahvistukset lennoista Suomeen; aivan käsittämätöntä ja iiihanaaa. Kaikki Suomi-jutut ovat olleet pakasteessa tähän asti. Muistan silloin tällöin pohjoisen uusien perunoiden aromin tillin kera; vahvempi kuin missään tai sen miltä tuntuu saunan jälkeen, mutten toisaalta ole hirveästi kiinnittänyt näihin tuntoihin huomiota. Olen kirjoitellut ihmisten kanssa, en ole sopinut treffejä, tietenkään, koska tämä tilanne, eikä mitään voi suunnitella.

En silti ole hirveästi ikävöinyt, juuri siksi, ettei tulevasta tiedä sitäkään vähää mitä ennen. Mitä sitä turhaan. Kaikki voi muuttua päivässä tai parissa.

Putous. Wasserfall. Waterfall. Catarata.
Lentävä olento. Fliegendes Wesen. Flying creature. Un ser voladora.

Nyt kun vaikuttaa siltä, että ehkä vuoristohiekkaiset kenkäni sittenkin kohtaavat tänä vuonna etelä-Suomen rantahietikon, on päässä alkanut jyllätä. Kuuntelen tikkana kieltä, jota käytetään ajankohtaisohjelmissa, sarjoissa ja tositeeveessä, sillä kuten tytär sanoi, meidän suomi on mummosuomea. Se ajoittuu 90-luvulle, jolloin siirryin yksityiseen kielikuplaan sveitsinsaksan keskelle.

Olen yrittänyt päivittää sanastoani niin, etten ainakaan vaikuta täysin pöntöltä, mutta nuorisokieltä en tietenkään hallitse, se on etuoikeuteni keski-ikäisenä. Silti kirjoitushommissa on tullut erilaisia väittelyn aiheita.

Osan olen pistänyt kotkalaisuuden piikkiin; värikäs sanasto ei aina avaudu ulkopaikkakuntalaisille. Lapsuudenkodissa puheessa on myös vaikutteita on eri puolilta maata. Ja sitten on ne sanat, joita en kai koskaan ole pohjimmiltaan ymmärtänyt tai aina käyttänyt väärin. Todella noloa.

Gladiolukset. Gladiolus. Gladiolen. Gladiolas.
Minä. Me. Ich. Yo.

Ihan juuri, elokuun puolivälissä ilmestyvässä Reppu ja reitti – Patikkapolkujen Sveitsi -kirjassa tarvitsin moneen otteeseen sanaa, joka kuvaisi pyöreää reittiä, siis lähtö ja paluu sijoittuvat yhteen ja samaan pisteeseen. Puhuin ympärilenkistä, jota olemme aina Kotkan perheessä käyttäneet. Sitä ei ollut kuullut kustannustoimittaja, eikä kukaan muukaan kustantamossa. Rengasreitti ja joku toinen, jota en nyt löydä, enkä muista, kyllä ymmärrän, mutta ne eivät todellakaan kuulu omaan arkisanastooni, enintään saariston pyöräreittiä kuvaamaan.

Kotkalaisuuksia osaan jo bongailla teksteistäni aika hyvin ja toisinaan pyrin ne korvaamaan jollain ymmärrettävämmällä sanalla, täällä blogissa taas viljelen kaikkia kukkasia sitä mukaa, kun niitä singahtelee. Sillä kielen diversiteetti lähtee tietenkin omilta juurilta. Sitäpaitsi nyt kukoistavat Lappi-romaanit pitävät nekin sisällään kymmenittäin sanoja, joita ei tunne edes google. Myönnän siis ihan häpeilemättä hakeneeni selityksiä. En ymmärrä aina kaikkea.

Ukkonen. Thunderstorm. Unwetter. Tormenta electrica.
Viljapelto. Cropfield. Getreidefeld. Un campo de cereales.

Sitten on nämä puhekielen uudet jutut, ei pelkästään sanasto. Kuten esimerkiksi intonaatio, puheen sävelkulku. Mielestäni parikymmentä vuotta ulkomailla, kotiespanja ja katusaksa eivät juurikaan kuulu puheessani. Mutta odottakaapas, kun olen Suomen kamaralla. Yhtäkkiä sopertelen ja nuottikin on hukassa.

Helsingissä on selvästikin uusi nuotti, sosiaalisen median puheen kulku. Hyvin monen Insta-storyt kuulostaa samalta kuin Laura Friman, myöskin siis radioääni. Se on uutta. (Julistan minä täältä kaukaa.) Itselleni jäi päälle töiden takia Ylen uutisnuotti ja vielä pari vuotta sen jälkeen, kun olin jättänyt Pasilan, luin lapselle iltasatuja kuulemma samaan tapaan kuin ulkomaanuutisia.

Ja se englanti. Meillä kotona puhutaan sekametelisoppaa, jossa on espanjaa, suomea, saksaa, sveitsinsaksaa, englantia ja ajoittain vielä italiaa ja mitä nyt kohdalle osuukaan. Ja sille on selitys. Mutta – miksi suomenkielisiin sarjoihin on vuorosanoihin kirjoitettu englantia? Siksi, että ainakin pääkaupunkiseudulla (muualta ei ole todisteita) englanti on pesiytynyt ihmisten puheeseen. Englanti on se, joka rytmittää ja maustaa lauseita, vähän puhelimen emojien tapaan. Siitä ulkosuomalaisena ja kieltä hoivaavana tekstinikkarina olen vähän järkyttynyt. Siis OMG.

Joten, see you, gotta go. Miettikää asiaa ja ihmetelkää esim. miten blogin kuvat yhtään liittyy teemaan. Ei sitten yhtään. Tai kyllä sittenkin. Se on se ympäristö, jossa lähellä Alppeja kaikaa myös suomi.

Se lähestyy. It´s coming. Es kommt. Ya viene.

En resumen: Mi finlandés ha estado hibernando, rodeado por español, alemán, alemán suizo, inglés…Pero ojalá pronto tenga la posibilidad de refrescar las expreciones, para no hablar como alguien, quien se quedó en las noventas.

Kurzgesagt: Mein Finnisch hat sich in den letzten Zeiten im Winterschlaf befinden. Bald hat sie hoffentlich eine Chance sich zu erholen, so dass ich nicht so rede, wie jemand der in den 90er Jahren geblieben sei.

Juliette Binochen ja Malojan käärmeen jäljillä

Juliette Binochen ja Malojan käärmeen jäljillä

Pakko päästä Sils Mariaan, ajattelin Sils Marian pilvet -elokuvan jälkeen. Pakko päästä Sils Mariaan ajattelin myös nähtyäni kuvia laaksosta, järvistä ja syksyn väreistä. Vierähti vuosi ja toinenkin, mutta nyt olin Sils Mariassa, Silserseen toisessa päässä.

Itse kylä oli täynnä reipashenkistä ulkoiluporukkaa. Ytimessä maan alla on varmaankin koko kylän kokoinen parkkihalli. Söpö paikka muutoin, ei siinä mitään, mutta selvästikin kokonaan turismin valtaama. Onhan täällä kaikenlaista, Nietschenkin talo. Filosofi vietti täällä seitsemän kesää, kävellen maita ja mantuja ja oletettavasti asioita funtsien.

Kivikkoisia, nämä Sils Marian läheiset rinteet.
The hills are pretty stony near Sils Maria.
Silsersee
Järvessä on myös pari saarta.
A couple of islands in the lake.

Elokuvassa Juliette Binoche, ah, niin ihana ranskalainen näyttelijä, esittää niin ikään näyttelijää, keski-ikääntyvää naista, joka joutuu pohtimaan uransa kulkua – ja tapahtumat sijoittuvat Sils Mariaan.

Itä-Sveitsissä Engadinissa on vuorten välissä peräkkäin kolme järveä. Sääilmiö, jolloin kiemurteleva pilvivyöhyke valuu laaksoon, kutsutaan Malojan käärmeeksi. Elokuvassa näyttelijä on esiintynyt nuoruudessaan saman nimisessä näytelmässä ja kipuaa nykyajassa vuorelle katsomaan laaksoon kiemurtelevaa valkoista käärmettä.

No tämän tietysti halusin nähdä tai ainakin paikan. Itse ilmiö on harvinainen, enkä lopulta odottanut, että se osuisi kohdalle. Leffa on tunnelmaltaan kiinnostavan ahdistava, mutta siitä ei Sils Mariassa kyllä ollut jälkeäkään. Mietin missä rinteessä Juliette patikoi, enkä osaa päättää, oliko se Sils Marian vastarannalla Malojan yläpuolella (todella kivistä jyrkännettä) vai sittenkin vastakkaisessa suunnassa (ehkä enemmän niittyjä?). Jälkimmäinen olisi loogisempi vaihtoehto, sillä ilmeisesti käärme lipuu Italian puolelta. Silti mielessäni se tapahtuu päinvastaisesti.

Vihreä niitty on kosteaa matalikkoa.
Green field is actually a wet bank.
Isolan kylä.
The village Isola.

Koska takana oli 63 tunnin palautuminen (!!) edellisen päivän retkeltä, otettiin Silserseen ympäri kiertävä lenkki sightseeingina. Ajattelin, että ehkä käveltäisiin vain pari tuntia toiseen päähän Malojaan ja takaisin lipuisimme laivalla. Auringossa kinttuja lepuutellen, tarjoilusta nauttien.

Polku oli varjoisaa, helppo ja kevyt kävellä. Ja siksi täynnä porukkaa. Meneillään oli myös parivaljakoiden uinti-juoksu -kisa ja järvestä nousi märkää populaa. Keli oli hyytävä, täällä ollaan 1700 metrin paikkeilla ja tuntui alkusyksyltä. Ei ihme, ettei vedessä näkynyt muita uimareita.

Puurakenteinen, vähän pelottava hotelli Malojassa.
Wooden, a bit spooky hotel in Maloja.
Silsersee Malojasta katsottuna, Sils Maria siis toisessa päässä.
Silsersee seen from Maloja.

Järven sivulla on laajalti kosteikkoa, missä näkyi saappaissa hampparoivia kalastajia matkalla selvemmille vesille. Tällä puolen reitille osuu vain yksi kylä, Isola, jonka perustajaa epäilen suomalaistaustaiseksi. (Tietoa ei kuitenkaan ole vahvistettu ja se on mitä luultavimmin väärä.) Sinne olisin joka tapauksessa voinut jäädä yöpymään. Tuoretta taimenta grillistä, lepotuoleja, aurinkoa, punkka, vuoristomaisema ja järvi.

Toisessa päässä leirintäalueen jälkeen alkoivat joukot hiipua. Malojassa oli hiljaista, vain valtava puurakenteinen luksustyyppinen hotelli näkyi yksinäisenä vähän rannasta etäämmällä.

Toisel puolel järvee, vuoristopoluilla.
On the other side of the lake, on the mountain paths.
Muutaman talon kylä lehmineen.
A village of a couple of houses + cows.
Sammalhan kukkii.
The moss is blooming.
Siellä menen.
There I go.

Laiva osoittautui pieneksi purkiksi ja tarjoilu toiveajatteluksi eli ei sittenkään houkutteleva vaihtoehto. Ajattelin, että kyllä jalka vielä nousee, eikä korkeusmetrejä pitänyt polulla olla yhteensä kuin 300. Myöhemmin, kun noustiin ensin pikkupolkua, sitten isompaa, ohitettiin pari muutaman talon kylää, lehmiä ja päädyttiin kivikkoon, tajusin, että ne metrit on sittenkin jonkun verran, kun palautuminen edellisestä keikasta on vielä meneillään. Ei sillä että olisi kivistänyt paikkoja. Oli vain sellainen olo, ettei tarvitsisi hirveästi liikkua.

Vastakohtien seutua; on jylhää ja kaunista.
It´s pretty but also rugged.
Seuraava kylänen, vähän isompi.
Next village, a bit bigger.
Tässä voisin asua kesän.
I could live here in Summer.

Mutta – ehdottomasti kannatti kävellä loppuun asti. Maisemat vaihtuivat kesäkukkien koristamasta metsästä ankaraan ja kasvittomaan vuoristorinteeseen, lehmien laitumeen, vuohitilaan ja sieltä kivivyöryjen läpi takaisin järvelle. Kivikoissa ei tehnyt mieli aikailla. Varsinkin siellä missä on liikkuvaa vettä, voi olla myös vyöryvää maa-ainesta, ainakin viime aikojen järkyttävien sateiden jälkeen.

Tämäkin talo kävisi.
This would be ok too.
Vihreää niittyosuutta. The green meadows of the way.
Ihan hyvin merkitty reitti.
Pretty well marked this path.

Kyläsen poikki kävellessä tuli mieleen kahvi, mutta ei, täällä tarjottiin vain idyllisiä näkymiä. Kukkia oli jokaisessa mahdollisessa lokosessa, pikkuruisissa penkeissä ja ruukuissa.

Joku ohitti meidät maastokelpoisella autolla, parkkeerasi kylän tienoille, juoksi maatalouskoneelleen (ei tietoa värkin nimestä) ja alkoi työntää aparaattia ja niittää. Vieressä kyykötti pikkulapsi tarkkailemassa varmaankin isänsä hommaa, joka tietää kolme vuotiaana enemmän maataloudesta kuin aikuinen kaupunkilainen.

Loppuvaiheessa aloin nähdä sieluni silmillä kahvilan aurinkoterassin ja itseni siellä kofeiinin ja hiilihydraattien parista. Veikkaisin, että viimeiset pari kilometriä tarvoin pohtien mistä sellainen löytyisi, vähimmällä vaivalla ja parhain herkuin, enkä suinkaan ihastellen faunaa ja flooraa.

Sils Marian pilvet pitänee katsoa uudestaan. Bongaillakseni paikkoja, luonnollisesti. Ja saadakseni elokuvasta vähän enemmän tolkkua.

Loppua kohti seutu on kivisempää.
Getting a bit rocky.
Alhaalla häämöttää Sils Maria.
Down by the lake Sils Maria.
Kivet ovat tällä polulla isompia.
Stones are getting bigger.
Havupuiden keskellä on hyvä olla.
A good feeling being surrounded by the coniferous trees.
Ei pelkkää kivikkoa.
Not only stones.
Sils Mariassakin on sivussa vähän hulppeampi hotelli.
In the woods there´s a hotel, which seems to be a bit towards luxus.

En resumen: Tuve que ir a ver, donde es que filmaron la pelicula con Juliette Binoche, Las nubes de Sils Maria.

Kurzgesagt: Wollte sehen, wo sie den Film Die Wolken von Sils Maria, mit Juliette Binoche, gefilmt hatten.

%d bloggers like this: