Suklaat reppuun ja Appenzelliin

Suklaat reppuun ja Appenzelliin

Heti kun kuulin, että Reppu ja reitti -kirja oli lähtenyt painoon -huiskis vain- pyyhkäisin poluille. Tietenkin.

Kirjoituspöydän laatikon reunaan on jo taatusti kulunut käsivarsien kohdat; nojaan siihen, jotten kannattelisi läppärillä kirjoittaessa olkapäitäni. Piti lähteä heiluttelemaan raajoja.

U:n muotoinen reitti vaihtui Y:ksi, kun köysiradalla jumitti. “Ei tuo kulje”, sanoi insinööri jo kaukaa. Innokas patikoitsija sen sijaan väitti: “Kulkee, kulkee, hitaasti, mutta varmasti.”

Appenzellin maaseutua.
Countryside in Appenzell.
Kukka. Mikä?
A flower, but which?
Hervoton ötökkä.
Enormous insect.

Lettipäinen tyttö tuli kertomaan, ettei alpille päästä ihan heti. “Teknisiä ongelmia. Varautukaa odotteluun.” Tekniset ongelmat ja köysirata eivät mielessäni kuulu samaan lauseeseen, joten reititin päivän uudellen.

Pari päivää aiemmin rokotettu insinööri sai määrätä tahdin, mutta todella hikisessä mäessä se olin minä, jonka pulssi huiteli taivaissa. Päätettiin, että ensimmäisellä järvellä pidetään tauko ja mietitään jatketaanko toiselle vai käännytäänkö takaisin. Tauolla päätettiin, ettei todellakaan anneta periksi, vaan tietenkin mennään sinne, minne oli aiottu.

Eka järvi.
Getting to the first lake.
Kukkalaakso vuorten keskellä.
A valley of flowers in between the mountains.
Järkäle ja puu.
A block and a tree.
Onko tuo se missä jotkut hurjapäät kiipeilevät?
Is it there, that some crazy people climb?
Oikealla rinteellä myös kapea polku. On the right side also a narrow path.

Mäessä kuului kiljahduksia sieltä täältä. Ilmassa surrasi kymmenittäin ainakin kuusisenttisiä hyönteisiä, jotka läpsähtivät kasvoihin, käsivarsiin, vatsaan, päähän.

Koska alkuperäinen reitti olisi ollut suurimmalta osin alamäkeä, oli osittain vastakkaiseen suuntaan kuljettu reitti loogisesti ylämäkeä. Metrejä en ollut niin ajatellut, mutta tulivat konkreettisesti ilmi märkänä selkänä ja kasvoja pitkin lorisevana hikenä.

Taivas näytti uhkaavalta yhteen suuntaan, toiseen lupaavalta. Suunnattiin sinne uhkaavaan, kaikesta huolimatta, ja oltiin valmiita U-käännökseen tarvittaessa.

Fählensee.
Pakollinen eväskuva. Obligatory snack-picture.
Hikoilin kaiken energiani.
Sweated all my energy.

Niittykukat loistivat koko kirjossaan; en tiedä johtuuko se korkeudesta ja valon taittumisesta vai mikä lie, mutta värit vuoristossa ovat aivan huumaavat. Voikukat, villiorvokit, kaikki korkealla hehkuvat alppikukat.

Nähtiin luultavasti ne sakarat, joita pitkin kylmäpäiset kiipeävät, vaikkei alla ole kuin kapea harjanne. Tai sitten ne olivat ne toiset, laakson vastakkaisella puolen. Omien jalkojen alla oli sentään kunnon hiekkatie.

Pala suklaata Fählenseellä. Hiking chocolates.

Fählensee, se minne halusin, on jyrkkäreunainen järvi, upean jylhässä ympäristössä. Yksi jos toinenkin vaihtoi paitaa, makasi voipuneena nurmikolla. Joku oli roudannut pienokaisensa kantorinkassa ja lapsi juoksenteli paljain jaloin nurmikolla ilahtuneena vapaudesta.

Pala suklaata -fotosessio oli nopea, sillä mallit alkoivat sulaa auringossa. Tulokset olivat sen mukaisia. Lähes joka kuvaan tunkeutui punapaitainen mies, jota en kuvaamisvaiheessa huomannut lainkaan. Epäilen, että itsekin olin sulamispisteessä ja ainakin nestehukan partaalla. Pari pulloa vettä ei riitä tälle reissulle. Takki on muuten päällä siksi, että itse en tajunnut ottaa mukaan vaihtovaatteita ja hytisin lämmössä.

Vuohipaimen. Goatherd.

Sämtisersee, takana Hoher Kasten.
Sämtisersee and behind Hoher Kasten.
Pörrökukka.
Fluffy flower.
Vaeltaja järvessä 1.
Hikier in the lake 1.
Vaeltaja järvessä 2.
Hikier in the lake 2.

Paluumatkalla uitin jalat järvessä, joka oli peittänyt osan rantaa ja kesäkukkia. Pinta oli koholla varmaankin vielä lumien sulamisen jälkeen. Kuvittelin lämpötilaa hyiseksi, mutta ei. Virkisti kyllä. Jalat eivät halunneet enää palata vaelluskenkiin. Pakotin ja sain loppumatkalta rakkulan. Vaihtoehtoisesti ötökänsyömän. Vielä en ole saanut punaisesta kohoumasta selvää.

Sämtisersee.

En resumen: Siempre hay que estár listo a un cambio de planes. Puede ser, que encontrés algo hasta mejor.

Kurzgesagt: Immer bereit sein, den Plan zu ändern. Vielleicht findest du etwas sogar besseres.

Minä ja Costa Rica 30 vuotta sitten

Minä ja Costa Rica 30 vuotta sitten

Välillä tulee hetkiä, jolloin todella tajuan ajan kulumisen. Kuten sen, että tänä kesänä tulee 30 vuotta siitä, kun laskeuduin Costa Ricaan, San Josén lentokentälle. Se ei ollut ensimmäinen kerta Keski-Amerikassa, mutta olin liikkellä yksin, menossa opiskelemaan yliopistoon, johon olin pitänyt yhteyttä faksilla ja luonnollisesti täysin tietämätön tulevasta. Muun muassa siitä, että asuisin vuosikymmeniä myöhemmin Sveitsissä suomalaiscostaricalaisen perheeni kanssa.

Saavuin Santo Domingo de Herediaan vähän sen jälkeen, kun täydellinen auringonpimennys pimensi koko Costa Rican ja muutama kuukausi siitä, kun maa järisi historiallisella voimalla. Karibian puoleinen ranta kohosi paikoittain lähes kaksi metriä. Päiväkirjasta löydän tapahtumia, jotka päässäni ovat osittain yhdistyneet, jotkut olivat päässeet unohtumaan. Ja onneksi kaikista sivuista ei saa selvää. Patetia ja jonkinlainen kirjallinen uho on huomattavaa, säästän teidät niiltä osilta, mutta tässä muutamia kohtaamisia uuden ja tuntemattoman kanssa:

Heinäkuu: Täällä olen enkä muuta voi. Siitä huolimatta, että Costa Rican koneessa ja kentällä minua epäiltiin sinfoniaorkesterin solistiksi (viulun takia) ja passia ylistettiin kauniiksi, tunnen tulleeni petetyksi. Tämä maa on outo, ei ollenkaan sitä mitä oletin. Espanja kuulostaa oudolta ja maisemat vasta outoja ovatkin. Ei jyrkkiä mäkiä tahi rotkoja.

Sunnuntaina vuokraemäntä vei minut tyttärensä luo Escazún. Talo oli vauras. Autotallissa oli pankki, siksi koko aluetta ympäröi rautaportit ja vartia istui tuolissa tuijottaen kameraan.

Minä, 30 v. sitten. Aldolla on ollut tapana ikuistaa minut hehkeänä. Yöpaita nurinperin, hiukset kampaamatta.
Me, 30 years ago.

Elokuu: Laitoin juuri flanellisen “sukan” kahvikannuun. Mittasin kaksi lusikallista Costa Ricaa ja kunhan vesi kiehuu, kaadan suodattimeen kupillisen vettä . Karvakahvia a lá Costa Rica.

Kotihäähäkki katon rajassa on ilmeisen masentunut. Neljä jalkaa roikkuu alakuloisesti mustan listan alta, eikä se ole puoleen päivään laskeutunut lattiatasolle. Muutenkin sen ympyrät ovat olleet tylsänpuoleiset. Joko kotona tai pöydän alla, missä se seisoo hermostuneesti pingottuneena neljälle jalalleen vai kuusiko niitä on? Kahdeksan? Kävin yöllä vessassa ja laitoin valon keittiöön, jotten astuisi Häkin päälle. Nostin katseeni kohti listaa ja paikka oli tyhjä. Karmean hetken aja luulin, että se oli lähtenyt kokonaan pois luotani, jättänyt minut yksin keskelle Costa Ricaa, mutta aamulla rauhoituin, Häkki oli palannut takaisin yöllisiltä retkiltään.

Talonmies-puutarhuri Beto ja minä kotini edustalla. Hyvin virallinen poseeraus.
The garderer etc. Beto and me posing very officially in front of my house.

Syyskuu: Juuri kun olin nukahtamaisillani, sänky alkoi heilua, pääty kilkatti seinään. Tätä kesti ehkä muutaman sekunnin. Ensimmäinen maanjäristys, kun olen ollut hereillä. Jos tulee pitempi, yritän napata kassin, viltin, kengät ja rahat ja syöksyn ulos . Kaiken varalta kengät on aina sängyn vieressä, samoin kassi.

Vuokraemäntä kertoi, että kadulla oli viime yönä ammuskeltu. Poliisit ja roistot olivat tähtäilleet toisiaan. Limónissa, Atlantin puolella, on ollut kovia tulvia ja ihmisiä on jäänyt kodittomiksi, työttömiksi. He kulkevat San Joséta kohti ja ryöstelevät henkensä pitimiksi. Koko kulmakunta on kaivanut torlakot esiin. Vuokraemäntäkin oli ampunut, kertoi hän silmät innosta kiiluen.

Marraskuu: Olin aamulla putarhassa pitkästä aikaa. Ensin ohitse, ihan vierestä, vilisti orava, samaa lajiketta, jonka kissa nitisti, sitten näin opossumin kiipeilevän hanhien koppien luona ja sitruunapuun ympärillä surrasi kolbri.

Tulin kaupasta ja Beto (talonmies-puutarhuri) kertoi, että joku oli yrittänyt ryövätä talon, tullut pickupilla. Olin puutarhassa ottamassa aurinkoa, sitten tulin suihkuun. Ovi oli auki ja sillä aikaa tyypit olivat teppailleet pihalla, huomanneet, että joku oli sittenkin kotona ja ottaneet lojot. Beton kaveri oli huomannut tyypit ja soittanut poliisit.

Yliopistokaupunki Heredia. Tunnetaan myös kukkien kaupunkina.
University town of Heredia. Known also as the town of flowers.

Tyynenmeren rannalle pääsin amerikkalaisten naapureideni, Suen ja Jimin kanssa. Yhden hotellin ranta on nykyisin pieni kaupunki.

Joulukuu: 11 km ennen Playa Grandea tie muuttui päällystämättömäksi, kiviseksi, kuoppaiseksi, 6 km ennen rantaa kärrypoluksi keskellä rantavuoristoa. Muutama metri vedestä oli yksinäinen, kaunis Las tortugas-hotelli. Syöksyimme heti aaltoihin. Kilometrejä pitkä, tyhjä ranta. Pelikaaneja, perhosia.

Hotellissa oli himmeät valot verhojen takana, ruokasalissa vain kynttilöitä. Merikilpikonnat menettävät suuntavaistonsa, jos näkevät häikäiseviä valoja tullessaan laskemaan munassa. Ne saapuvat nousuveden aikaan, ryömivät koko 600kg ruumiinsa kanssa puhisten ylös särkälle, etsivät hiekan joka on 29, 5 asteista ja kaivavat noin puoli metriä syvän kuopan, pudottavat munat, täyttävät sen ja valuvat taas mereeen. Saattavat olla 2 m pitkiä! Kävelimme pilkkopimeässä rantaa pitkin ja näimme useiden kilpikonnien lähtevän takaisin mereen urakan jälkeen, kahden laskevan munansa.

Taustalla Playa Grande ja sen ainut hotelli siihen aikaan. Playa Grande and it´s only hotel by that time.

Vuokraemäntä oli omalaatuinen ja heitti minut lopulta pihalle, koska kuulemma rikoin esineitä ja varastin häneltä. Silti, sitä ennen hän oli osallisena tapahtumaan, joka lopulta muutti kaiken.

Helmikuu: Jopas jotakin, vuokraemännän sobrina (veljetytär), lääkäri, Ana Cristina, kutsui minut ulos tänä iltana ystäviensä kanssa. Ilahduin. Vuokraemännän mukaan Ana Cristina tykkää kauniiden ihmisten seurasta, rumien kanssa on vaikea olla. Voi olla kyllä vuokraemännän omia tulkintoja, mutta meni halut lähteä.

Ilta oli sittenkin ihan mukava. Ana Cristinan, Randallin ja jonkun (Randallin veli) kanssa. Hauskoja ihmisiä, vaikkeivat ihan mun tyylisiäni. Eivät mitenkään merkittävän mielenkiintoisia. Ajoimme Barban ohi vuorelle Refugioon illalliselle. Sieltä oli näköalat laaksoon. Laskeuduimme vuoreelta alas, piipahdimme Escazússa baarissa, toisessa ja lopulta päädyimme San Josén johonkin kolkkaan. Kahdelta olin aivan puhki, vaikka pojista toinen halusi vielä tanssimaan. Keksivät kauheasti suunnitelmia mitä voisimme tehdä yhdessä ja olin vähän jo hermona. En ajatellut, että vietän heidän kanssaan koko loppuaikani Costa Ricassa.

Randallin veli, Aldo on siis se, joka nyt istuu seinän toisella puolen etäkokouksessa, jonka kanssa join aamukahvit ja nauroin päiväkirjan vanhoille kuville, unohtuneille tapahtumille. Tyyppi osoitti sitkeyttä heti alkuvaiheessa. Kaksi viikkoa ensitapaamisesta hän soitti ja kysyi lähdenkö syömään – suomeksi. Mukana oli kirja “Kuinka oppia suomea kymmenessä päivässä.”

Minä, Liisa ja ystäväni, Liisa, joka tuli kyläilemään.
Me, Liisa and my friend, Liisa, who came to visit.

En resumen: Resulta, que tengo el aniversario de conocer Costa Rica. El país que en total cambió el rumbo de mi vida. El mae, campesino con bigote, según yo, sigue conmigo. Si lo hubiera sabido, hace 30 año.

Kurzgesagt: Es sieht aus, dass ich 30 Jahre Jubileum mit Costa Rica habe. Mit dem Land, das die Richtung meines Lebens veränderte. Der Typ, ein campesino mit Schnurrbart, ist immer noch bei mir. Wenn ich dass gewusst hätte, vor 30 Jahren.

Vuoristojärven ympäri keveästi asvalttia pitkin

Vuoristojärven ympäri keveästi asvalttia pitkin

Jos vain pienen kävelyn heittäisi. Jossain muualla kuin lähiympäristössä, joka on koluttu niin tarkkaan, että jo hiekan ropse kengän alla tuntuu aika tavalla tutulta.

Joten lähelle, mutta uusiin kulisseihin. Eikä ropsu hiekka, jalkojen alla on nimittäin asvalttia. Innerthalin Wägitalersee, siis järvi, on sen verran pieni, että sen ympäri kiertää kolmessa tunnissa, vaikka ottaisi kuvia ja jäisi ihastelemaan kukkia.

Kyselin itseltäni, että mitenkäs sen asvaltin kanssa on. Että tuntuuko petokselta tai liian kaupunkimaiselta. Toisaalta, asvaltillahan sitä kaupungissakin kävellään, joten ei se nyt niin huono juttu ole.

Ongella.
Fishing.
Perheen onkisessio.
Family fishing.
Mökit ja lunta rinteessä.
Huts and snow on the hillside.

Innerthalissa alkaa paljastua miksi asvaltti on sinne vedetty. Rantatörmät ovat jyrkkiä, vesi syö niitä pikkuhiljaa, paikoittain aika vauhdilla. Toisella puolen järveä reitti on talvisin suljettu; niskaan voi tulla lumivyöry. Ilman pitävää mustaa kerrosta tie häviäisi nopeasti järven aaltoihin.

Keväinen meininki Wägitalerseellä.
Springfeeling in the Wägitalersee area

Menomatkalla kylään vastaan tuli seitsemän Lamboghinia ja yksi Maserati. Kivisestä rannasta muistan vuorovesivaihtelun paljastaman pohjan Britannian rannikolla. Sama meininki muutoinkin; ongitaan ja grillaillaan. Epäilen, ettei näillä autoilla tulla ongelle. Mutta mistä sitä tietää.

Korkeimmat huiput ovat pilvien alla; välistä pilkottaa lunta. Vaikka tietä pitkin silloin tällöin pöräyttää mopo tai autokin, on rauhallista.

Tänne varmaan tullaan viettämään kesäpäiviä. Ympäristössä on aistittavissa pientä kyllästymistä vierailijoihin. Telttailusta kerrotaan ropsahtavan sakot, tosin vain vähän enemmän kuin parkkisakko ja huomattavasti vähemmän kuin hotelliyöpyminen. Pysäköinnistä ollaan myös eri mieltä. “Pyydämme: älä edes mieti parkkeeraavasi tähän.”

Tähän ei ole parkkeeraamista.
Don´t even think about parking here.

Niin rauhallista.
So peaceful.
Järveen pulppuava lähde.
A well, that pumps new water to the lake.
Löydettiin pieni putous.
We found a small waterfall.

Sää on kummallinen, ei kylmä, ei lämmin, mutta perille tultaessa tukka on kuin harakanpesä ja kasvot punottavat tehokkaasti.

Sirkat sirittävät aivan hulluna. Minusta keli on niille liian viileä. Ne eivät kuitenkaan mielipiteestäni välitä, vaan jatkavat siritystään.

Kaivattu aurinko näyttäytyy.
Oh, sun, we have been missing you.
Järvenneitona paussilla.
Me, the lakemaid.
Yljäällä olisi vielä talvea.
Winter still to be found.
Lisää valkoisia huippuja. More white peaks.
Vaaleanpunaisia lemmikkejä? Ainakin samaa sukua.
These look like the more common blueones, but are they the same family?

Joltain unohtui kelkka.
Someone forgot the vehicle.
Onko tämä Matterhornin serkku?
Is this Matterhorns cousin?

Juuri ennen Wägitalerseen padon siltaa meitä odottaa toinen, pienempi silta työmaatilassa. Sivussa oleva putous saa vain nopean huomioinnin, sillä on pakko miettiä millä ilveellä saan itseni ylittämään tutisevat metallilevyt, jotka on pantu meitä jalankulkijoita silmälläpitäen. Jokaisella askeleella levy notkahtaa ja toinen heilahtaa.

Kävely tuntuu akillesjänteissä; syytän asvalttia. Siltin virnistän kuin aiemmin näkemäni lammas. Olo on kuin vatsa olisi täynnä alppiheinää, virkistynyt ja raikas.

Etualan tyyppi oli kovin äänekäs.
This guy in front was very loud.
Z-merkittyjä lampaita. Z-marked sheep.
Tässä on tilanne päällä. Ja kiva putous.
Ok, we have situation. And a nice waterfall.
Ylitys ei ollut lempiosuuteni.
Walking to the other side – not my favorite.
Ehkä tulemme takaisin? Maybe we´ll come back?

En resumen: Este caminito alrededor de Wägitalersee es bonito y plano. Le quita un poco de sabor la calle pavimentada, pero en total, no es para tanto. No siempre tiene que ser un trillo en el monte.

Kurzgesagt: Der Weg rund um Wägitalersee ist schön und flach. Das er asphaltiert sei, ist zum Schluss nicht so schlimm. Es muss nicht immer einen Pfad am Hang sein.

Toukokuun ajatuksia

Toukokuun ajatuksia

Teen inventaariota aivokopassa, laahmin luutulla kasaan pölyttyneitä ideoita, ajatuksia, ihan mitä vain, saadakseni kokoon jotain käyttökelpoista ja ehkä rakentavaakin.

Pieni on kasa. Ripaleita ja paljon ei-mitään.

Hajanaisia lauseenpätkiä, joista moni liittyy herkkuihin.

  • Maailmanlaajuisen epidemian aikana voi syödä kolme jälkkäriä päivässä. Varsinkin, jos sitä viimeistä haikaillessa ei muista, että kaksi on jo takana.
  • Näillä hoodeilla rennoin olento on (vieraileva) kissa. Tarkkailen tasaista hengitystä ja yritän oppia sen magmamaisesta valumatyylistä auringon lämmittämällä ulkorappusella. Zen-tila on lähellä. Minullakin.
  • Kesää on turha odotella. Se on jo täällä. Lupiinien kukat rehottavat auki, etanat lipuvat nälkäisinä armeijoina ruohon poikki rangosta kohti seuraavaa vehreää kasvia. Luontoa ei kiinnosta helle tai aurinkotuolit. Se vain puskee läpi, kun on aika. Sinnikkyydessä on opittavaa.
  • Tästä tulee mieleen seuraava: omistautuneisuus. Onko sitä enää vai huiskimmeko vain läpi elämän? Meidän talon seinää koristavat punainen ja keltainen köynnösruusu, joiden sadasta kukasta tuuli pöllyttää ilmoille tuoksua. Värit toistuvat puutarhassa ja kertovat talon entisen isännän kuulumisesta Zürichin seppien kiltaan, jonka viiristä löytyvät samat värit. Mitä värejä minun kukkapenkissäni pitäisi olla? Mille olen omistautunut elämässäni? Liittyykö siihen joku väri?
  • Vihreä. Sen sävyjä on keväällä enemmän kuin koko vuonna. Ihana lehtikaton tuore, kirkkaan herkkä, lähes läpinäkyvä vihreä valoa vasten on lempivärini. Ja sammaleen tumma, männynneulasen sävy. Ja ne muut siltä väliltä.
  • Totean, etten taida olla ole omistautunut millekään asialle. Pitäisikö? Lasketaanko samoilu luonnossa, jos se hyödyttää vain minua?
  • Oliko banaanikakkua vielä?

Seuraavat ajatukset liimautuvat toisiinsa, ei niistä ole eriteltäviksi.

Päätän siirtyä mielipiteisiin. Jospa minulta löytyisi sellainen, kannanotto johonkin akuuttiin aiheeseen.

Joo. Ei sittenkään.

En resumen: Sólo unos pensamientos esporádicos:

  • Durante una pandemia mundial está justificado comer tres postres por día, especialmente si empezando el terzero uno no se acuerda que ya había bajado dos.
  • El gato (del vecino) es el ejemplo perfecto del estado zen. Se cae como magma por una escalera, relajado y durmiendo.
  • Dedicación. Todavía existe? En el jardín hay rosas amarillas y rojas, los colores del gremio de los herreros, en que pertenecía nuestro vecino. Cuáles colores deberían florecer en mi jardín?
  • Verde. En la primavera hay mil tonos de verde. Caminar en la naturaleza se considera como dedicación, aunque sólo aprovecho yo?
  • Habrá todavía queque de banano?

Kurzgesagt: Nur einige diffuse Gedanken:

  • Während eine Pandemie ist es ok drei Desserts zu essen, besonders, wenn man beim dritten schon vergessen hat, dass zwei schon im Bauch sind.
  • Die (nachbar) Katze ist ein Beispiel vom Zen. Entspannt und schlafend trieft er langsam die Treppen herunter.
  • Hingabe. Gibt es noch? Im Garten die Rosen sind rot und gelb, weil unser Nachbar ein Mitglied er Schmieden Zunft war. Welche Farben sollte ich in meinem Garten haben?
  • Grün. Im Frühling gibt es tausend verschiedene Töne. Das ist meine Farbe.
  • Gibt es noch Bananenkuchen?

Tältäkö maailma toisessa suunnassa näyttää?

Tältäkö maailma toisessa suunnassa näyttää?

Kukkivissa puissa on lumovoimaa, jota en ennen edes ymmärtänyt. Ehkä se on se valtava määrä, jonka näen ympärilläni? Ehkä se hypetys kaikissa visuaalisissa medioissa?

Joka tapauksessa uskon kirsikan, omenan, päärynän, hasselpähkinän, ties minkä puun tuijotteluun käytetyn ajan hyödyllisyyteen. Se hivelee elämässä muhjuuntunutta ihmistä, koronan säikäyttämää, arjen tönimää, muuten vain talven jälkeen riutunutta.

Siksi lähdemme retkelle ihan toiseen suuntaan kuin tavallisesti. Koilliseen. Sinne, missä vuoret ovat vähän etäämmällä, pellot kumpuilevat ja koko paikka on yhtä maalaistorin tuotteiden kasvuympäristöä. Siis maalle. Ja järven reunamaan.

On Zürichissäkin järvi, mutta Bodensee tuntuu lähes mereltä, kun juna-asemalta tunnelista nousee pimeästä aurinkoon ja edessä on se suuri sininen. Lautalle nousee autoja, ihmisiä ja se on menossa toiseen maahan. Saksa, siis ulkomaa! Se on lähempänä kuin aikoihin.

Romanshornissa teemme pienen lenkin ennen seuraavan junan lähtöä, onhan katsahdettava järvelle. Täällä tuntuu erilaiselta, saksakin kuulostaa jo enemmän pohjoisen naapurin tavalta puhua. Jännittävää; pitkästä aikaa joku toinen maa konkreettisesti aivan lähietäisyydellä. Vielä tovi sitten oli yhtä jännittävää mennä naapurikuntaan kauppaan. Otamme peniä, arkoja askelia kohti entistä elämää.

Thurgau on se, missä kasvaa hedelmiä, vihanneksia, viljaa. Kukkatilanne on sellainen, että jos haluaa omenapuun nähdä valkoisessa asussaan, se on tehtävä nyt. Asian varmistukseksi voi kilauttaa omenankukka-hotlineen. Siellä tiedetään reaaliaikainen tilanne. Että kannattaako lähteä vai pitäisikö odottaa seuraavaan vuoteen.

En tietenkään soita. Omenankukat vetävät matkaan, mutta jos niitä ei ole, niin sitten ei ole.

Silti ilahdun ja huokailen, kun näen ensimmäiset valkoiset rivistöt. Olin valinnut reitin, joka nousee lievästi ylöspäin, jotta näemme järvelle asti. Maailma tuntuu avarammalta kuin aikoihin.

Maalaispoika-Aldo nauttii, kun kuljemme peltojen poikki, väistelemme traktoreita, moikkaamme kyntäjää. Kuulemma ei mitään eksotiikkaa, ihan normijuttu. Siis Costa Ricassa. Zürichissä päin olen kuullut hermostuneista maanviljelijöistä, jotka paikkaavat tallustajien jättämiä jälkiä, iskevät kieltotauluja maastoon. “Ei tästä!” “Tässä kasvaa hyötykasvi!” Kun kaupunkilaiset eivät tajua. Täällä hedelmäpuupolku kulkee varta vasten pellon viertä, sen keskellä tai poikki. Aivastan.

Aurinko lämmittää, föhn puhaltaa kuumuutta pois. Maatilalla myydään kuivattuja omeaviipaleita, päärynää – ja jätskiä. Olen testannut useammassa paikassa tarjontaa ja pienet itsetehdyt jäätelöt ovat aina hellyyttäviä ja useimmiten vaatimattomia. Silti jätän kahdesta 7, 60 Fr ihan tyytyväisenä. Tuen paikallista tuotantoa, ajattelen.

Avaan purkin, isken lusikan ja makuhermot räjähtävät. Tämä on täydellistä suklaajäätelöä! Maistan myös vadelmaa ja se on vadelmaisempaa kuin mikään aiempi jäätelö. Julistan Familie Oelerin Thurgaun ellei koko Sveitsin jäätelömestareiksi.

On ihmeellistä tallata kilometrejä ihan vain lenkkareissa tepastellen, ilman kilometrin nousua, ilman jyrkkiä reunoja, happivajetta. Keskityn ihasteluun ja tunnen, kuinka hengitän omenankukkia, luonto siirtyy sisääni, olemme yhtä ja keveitä.

Olen onnenkuplissa – tai ainakin heti sen jälkeen, kun olen istahtanut hetkeksi syömään voileipiä järveä katsellen – ja ne vain lisääntyvät, nyt on vuorossa rakkauskuplat. Huomaa että on kevät. Näen nimittäin aivan tuoreen varsan emänsä kanssa. Huterin koivin uusi tulokas imee ravintoa, horjahdellen kääntyy ympäri ja istahtaa maahan lepäämään. Onko mitään näin hellyyttävää?

Toisella maatilalla haetaan karsinasta nelipäiväinen karitsa. Se on kai jäänyt vähemmälle ravinnolle, sillä luvassa on tuttipullosta lisämuonaa. “Äiti odottelee tuolla, me tullaan kohta takaisin”, selittää emäntä hellästi karitsalle.

Loppua kohti föhn keräilee voimia, heiluttaa omenan oksia, ravistelee kukkia. Myöhäisempien lajikkeiden juuri auenneet kukat antavat tuulen roipottaa, mutta mehiläisillä on ongelmia tähtäyksen suhteen. Tuuli kääntää suuntaa ja peltojen sivussa olevasta yksinäisestä omenapuusta sataa yllemme valkoisia terälehtiä.

Portti ulapalle.
A way to opean waters.

Melkein meri.
Almost sea.
Bodenjärvi omenapuiden toisella puolen.
Lake Constance behind the appletrees.
Omenapuun kukka.
Apple flower.

Monta eri vihreää.
Many different greens.
Tämä perhe tekee parhaat jätskit.
This family makes the best icecreams.
Maalaisromantiikkaa.
Romantic countryside feeling.
No ne omenapuut. Ja pari voikukkaa.
The appletrees. And a couple of dandelions in the seedphase.
Vain ihanaa.
Just wonderful.
Olenko sittenkin omenapuu? Samalta näyttää.
Am I an appletree? Looks pretty much the same. Just missing the flowers.
Kukkia joka suunnassa.
Flowers in every direction.
Jopa kappelilla on omat kukkivat omenapuunsa. Even the chaple has it´s own appletrees.
Onhan nää nättei.
Very pretty.
Ihan tuore varsa huterine koipineen.
A fresh foal with it´s shaky legs.
Löytyipä vielä kukkiva kirsikkakin.
Still one cherrytree blooming.
Silta purosen poikki pellolta pellolle.
A bridge over a stream, from one field to another.
Lounasta kasuaalisti Bodenjärveä katsellen ja tuoreen omenatarhan vierustalla.
Lunch beside a new apple orchard, looking to the Lake Constance.
Ensin keltaista, sitten valkeanvihertävää. Jos olisin mehiläinen, sekoaisin. First yellow, then greenishwhite. If I were a bee, I´d probably go mad.
Tästä sitten pellonviertä. Virallinen polku.
Beside the field or between the fields. The official path.
Nelipäiväinen karitsa.
For days old baby lamb.
Pelto valmiina uusiin juttuihin.
A field ready for new things.
Vielä kerran: omenan kukka.
Once again: appleflower.

En resumen: Cerca del Lago de Constanza crecen arboles de frutas y por su puesto hay un teléfono, donde llamar para saber, si todavía están floreciendo. Nos fuimos en el último momento a ver el paisaje con manzanos blancos, llenos de flores. Un poco diferente, que en las montañas, esta caminata, pero increible de todos modos.

Kurzgesagt: Ab und zu tut es gut zur eine andere Richtung zu gehen. Eine Wanderung am Bodensee zwischen den blütenden Afpelbäumen war bestimmt ganz anders als in den Bergen. Leichter, natürlich, aber auch wunderschön.

Mä katson maalaismaisemaa – poljen ja hikoilen

Mä katson maalaismaisemaa – poljen ja hikoilen

Minä pyörän päällä. Sata metriä poljettu.

-Mun keuhkot on ihan finaalissa.

Pari polkaisua lisää.

-Joo, en kyllä jaksa ylös asti.

Vaihdan pienemmän vaihteen.

Ei irtoa, edes seuraavaan risteykseen.

Nelisen tuntia myöhemmin veto loppuukin urheilukellosta ennen minua, patteri on tyhjä ennen kotia. Aldon Sportstrackerin mukaan kasassa on lopulta 48 km ja suht hulppeat 800 korkeusmetriä.

Kukapa olisi uskonut, puhisen, enkä tunne itseäni edes väsyneeksi.

Normiretki lähimmälle kukkulalle on jo sekin sitä luokkaa, että välillä on pakko vain jäädä puhaltamaan. Hiekkamäkiä on jyrkkyysluokkaa “hevonenkin sutii, kun klopottelee ylös”, joita ei todellakaan pysty nousemaan ajaen. Ja niitä, joita kyllä polkee, mutta kun sitä vain jatkuu, jatkuu ja kaarteen jälkeen alkaa seuraava, on pakko odottaa hetkinen ja antaa pulssille mahdollisuus rauhoittua.

Nyt istun kotona mukavasti pöydän ääressä ja lipittelen laihaa kahvia (kahvikone on yhä takuuhuollossa ja purujen lasku meni jotenkin sekaisin) ja ihmettelen näitä huimia näkymiä valokuvissa. Kuvia on vähän, sillä mitä rankempi reissu, sitä vinommassa horisontit, sitä vähemmän ihmisiä, sitä nopeampia “hei räpsään tästä vielä kuvan”-tilanteita, joissa hiki valuu silmiin, aurinko pistää päähän ja kädet sekä reidet tutisee siihen malliin, ettei vinoissa mäissä juuri valokuvataidetta synny.

Kahden matalapaineen välissä kaksi aurinkoista päivää viikonloppuna lähentelee jo lottovoittoa. Siitä nyt muistona polvesta ylöspäin 20 cm kevätrusketus ja heleänpunainen nenänpää. Koska edellisellä sortsikerralla ylhäällä odotti hyytävä viileys ja idästä meitä kohti lelluva sumu, en enää lähde näihin aikoihin ilman takkia ja välikerrosta. Ei tullut niille tarvetta.

Imuroin silmilläni hunajantuoksua ja kirkasta keltaista rypsipelloilta, kukkivien omenapuiden ja vuorten valkoista. Kirsikkana päällä käki, joka kukkui kuuluvasti jälkimmäisellä järvellä. Siellä kosteikossa häntä suorana hiippaili myös kettu. Kuvittelisin, että paikka oli saalistajalle kuin jättimäinen puffetti. -Mitä saisi olla? Pesivää sorsaa? Nokikanaa? Entä sammakkoa väijyvää harmaahaikaraa?

Mutta tätä ennen oli selvitettävä mäki kukkulalle. Sieltä olisimme tavallisesti lasketetelleet mäkiä alas, rytyyttäneet kivikkoa, nousseet vielä toista, sillä maisemat ovat matkalla huimat, varsinkin nyt vuorineen, hedelmäpuineen, ja lopulta kotiin. Huipun nurmikolla eväsleivillä katseltiin kuitenkin toiseen suuntaan, sen puolen järvelle ja putkahti mieleen, että josko. Ja oikeastaan, mikä ei. Alun väsymys? Mitä välii.

Alasmeno maalaisteitä, mutta asvalttia, fiuuuu. Ja tasaista järvensivua? No problem. Lisäkilometrejä tavalliseen? Tänne vain. Lopussa edessä oleva nousu vuorelle, jonka toisella puolen olisi koti, tuntui olevan kaukana tulevaisuudessa, sellaisessa, jossa on voimia ja lihakset innokkaat.

Greifensee ei ole kovin miellyttävä viikonloppuna; liian tiheää, liian liikennöity. Mutta järvensivun tiiviin neljänneksen jälkeen olimme yksin. Tai siis ketun ja sitä kuvaavan miehen kanssa.

Loin viimeiset kaipaavat katseet vuoriin, täällä ne tuntuivat olevan entistäkin valkoisempina, lähempänä ja massiivisina. Sen jälkeen siihen tummaan metsään, jonne heti jyrkästi nouseva tie veisi.

-En kyllä jaksa enää, varsinkaan tuota.

Ja aloin polkea.

Puolivälissä oli pakko hengähtää. Ongelma on siinä, kuinka päästä vauhtiin uudelleen. Slalom-tyyli, ensin sivulle, sitten toiselle ja lopulta suoraan ylös. Polkaisin ja olin päätyä tien vasemmanpuoleiseen ojaan. Polkaisin toiseen suuntaan, sama juttu. Ei ollut polkaisu kuten päivän alussa, siis riittävän vauhdikas ja voimallinen. Joten työntämään. Tossua toisen eteen.

Seuraavan pienen leventymän kohdalla olin jälleen pyörän päällä ja puuskuti-puuskuti myös vuoren päällä. Ja saavuimme kotikylälle kuin maailmanvalloittajat. Tämähän oli jo hyvä alku Tour de Suisse:lle.

Johtopäätös: kaunis kevät vie pitkälle myös epäilevän matkalaisen.

Voimalähteenä: värit, valo, tuoksut ja äänet. Ja myös parit sandwichit.

Kukkulalla. Järvi nro 1, Zürichinjärvi.
On the hill. The lake nro 1, lake Zurich.
Keltainen. Hunajalta tuoksuva.
Yellow. Smells like honey.
Maalaisseutua.
Countryside.
Seuraava järvi, Greifensee.
Next lake, Greifensee.
Kylä Greifenseen partaalla. Yllättäin nimeltään Greifensee.
The village by Greifensee-lake. Surprisingly called Greifensee.
Ilta saa.
Turning to evening.

En resumen: Dificil de creer, pero aunque en el comienzo no hay energy, en total se puede subir en bisi 800 m y andar 47 km. Al monte, al lago y de vuelta al otro monte.

Kurzgesagt: Kaum zu glauben, dass obwohl man am Anfang keine Energie hat, sei es möglich 800 Höhenmeter und 47 km mit dem Velo zu besiegen.

Uppoan kevätjuttuihin, mutta missä kevät?

Uppoan kevätjuttuihin, mutta missä kevät?

Keväällä….

  • Istun kahvilla ulkona, syön illalla kevyessä auringon lämmössä terassilla. (Todellisuus: kahvit olen juonut työpöydän ääressä, pari kertaa on illallistettu ulkona, sitten tuli lumi, kylmä ja tarve kääriytyä huopaan. Sisällä.)
  • Ruopsutan ja kuokin puutarhassa innokkaana kuin mustarastas madon etsinnässä. (Todellisuus: en. Mutta sain roudattua kellarista pelakuut ulos, vaihdoin niihin mullat ja nyt ne ovat sateen ja tuulen ryöpyttäminä ikkunalla. Aika surkeilta näyttävät. Riivin myös kielojen ympäriltä rikkaruohot sekä kukkineiden krookusten lehdet pois, jotta ne pääsisivät kukoistamaan.)
  • Liihottelisin kevätmekossa ympäriinsä. (Todellisuus: en liihota, en mekossa enkä talvitakissa. Jalassa on villasukat ja nukuin kaksi hupparia päällekkäin, etten jäätyisi.)
  • Söisin ekan ihanan yleellisen jäätelön kauniissa ympäristössä, mieluiten kimmeltävän järven partaalla. (Todellisuus: muistelen syöneenin jäätelöitä, tötteröitä, luultavasti edellisessä elämässä, siinä johon ei kuulunut K-kirjainta. Mutta maaliskuun vai oliko se huhtikuun alun välikesässä, kun olin jo sortseissa ja luulin näin jatkuvan syksyyn, enkä aavistanut tulevaa lumisadetta, toin kotiin pienen Gasparini-yrityksen artesaani-jätskit. Helle painoi niin, että oli otettava kylmäkassih kaupasta mukaan. Toinen asiakas kertoi juuri tulleensa järveltä ja hänen jäätelönsä valui pitkin käsivarsia.)
  • Söisin parsoja ja mansikoita lähellä tuottajia, mieluiten maalaiskylän terassilla. (Todellisuus: on syöty. Ei maalaiskylän terassilla, vaan kotona. Viimeiset, valkoiset, sulivat suuhun. Silti kaipaan meidän kevätretkeä parsojen luo. Parsat tosin ovat näillä keleillä vetäytyneet takaisin multiin, eivätkä tule enää tänä vuonna esille.)
  • Juoksentelisin pitkin vuorten laaksoja, missä kevätkukat kukkivat, krookukset, vuokot ja sellaiset karvaiset Alppikukat, joiden nimeä en ikinä muista. (Todellisuus: Lunta. Ei kukkia.)

Joten, olen päättänyt pysyä sisällä villasukka-villapaita-huppari -komboineni ainakin sunnuntaihin, jolloin pitäisi olla lämmintä ja paistetta. Kuten kuvista näkyy, lähiseuduilla luonto kukoistaa ja olen käynyt kylillä lämmittämässä sieluani huokailemalla sinisateen ihanuutta, tulppaanien määrää, kirsikan kukkia.. Kevättä on siis tullut hengitettyä.

Tällä pienellä talolla on kaikki: sinisade, magnolia ja päärynä. Kaikki kauniita kukkiessaan.
This small house has it all: wistaria, magnolia, pear.
Tämä on syksyä. Toukokuussa.
This is fall. In May.
Kylän keskusaukiota koristaa monta upeaa kirsikkaa.
The main plaza has a row of spectaculous cherrytrees.
Näyttävät chileiltä. Ovat lehtinuppuja.
Look like chilies, but are leafbuds.
Ei aurinkoa, ei vuoria, mutta tulppaaneissa riittää.
No sun, no mountains, but a looot of tulips.
Lempipuutarhani. Tuossa pöydän ääressä joisin iltapäiväteetä olkihattu päässä.
My favorite garden. Here I´d sit to zip my afternoon tea, wearing a strawhat.
Näitä kaivelin esille kasvustosta. Onnekseni ovat vuosien saatossa myös lisääntyneet. These are liking the place where they grow, every year a couple more.

En resumen: Esta primavera no puede decidirse, si venir o no. Pero las flores, ellas si saben. Es el momento.

Kurzgesagt: Dieser Frühling kann sich nicht entscheiden – soll ich jetzt erscheinen oder vielleicht später? Aber die Blumen, sie wissen es. Es ist Zeit.

Lähde mun mukaan Zürichiin!

Lähde mun mukaan Zürichiin!

Ei ole tullut käytyä viime päivinä kaupunkia pidemmällä, sillä olen askarrellut videota – teille. Tulossa on nimittäin virtuaalireissu Zürichiin!

Homma toimii niin, että virtuaalimatkojen sivulta varataan haluttu reissu, jonka siis saa sveitsiläisen lounaan hinnalla, parilla kympillä. Reissu kestää noin puolitoista tuntia ja pitää sisällään suomenkielisen live-opastuksen ja se toteutetaan Zoom-sovelluksella.

Matka taltuttaa pikkuisen reissunälkää, mutta saattaa myös lisätä sitä. Siitä tuskin tulee ongelmaa, sillä kohteita on monta. Voit käväistä viikon sisällä Japanissa, Laosissa, Irlannissa tai vaikka Islannissa.

Olen kipitellyt kamera kädessä ympäri Zürichiä, joten sinun kinttusi eivät tällä matkalla suuremmin väsy. Voit keskittyä katselemaan paikkoja, napostella ehkä siinä sivussa suklaapalan tai toisen ja pistää fonduet porisemaan autenttisen tunnelman luomiseksi.

Käykääpä klikkailemassa Naantalin matkakaupan virtuaalimatkojen sivua! Pian nähdään!

(Ensimmäinen 12.5, seuraavat 15.5, 26.5, viimeinen 5.6)

En resumen: Voy a guiar un tour virtual de Zurich y vos también estás bienvenido. Lo único es, que es en finlandés…

Kurzgesagt: Ich werde ein virtual Tour (auf Finnisch…) in Zürich führen!

Ekosaippuaa muratista, häh?

Ekosaippuaa muratista, häh?

Murattia riittää. Zürichissä se kasvaa vauhdilla ja sen lisäksi, että se peittää hyvin nopeasti koko puutarhan alleen, se kiertää ja kiemurtelee ylöspäin ja -hups- koko talo on muratin sisällä.

Olen riipinyt lehtiä ja sen tarraavia varsia irti puista, tolpista, juuria maasta, lentänyt selälleni, sadatellut, saanut allergiaoireita siitä irtoavasta pölystä (siitepölyä?), inhonnut ja myös tykännyt, sillä muratti kutoi verkon meidän ja naapureiden väliin.

Tämä se on. Muratti, se kiipeävä.
Ivy, the climbing one.

Keittiössä porisi kattilassa tyttären ekosaippua, jota kuulemma syntyy muratista. Meillä on yritetty siirtyä lähemmäs luontoa kaikessa kulutuksessa, mutta tämä herätti hieman ristiriitaisia tunteita. Oletko varma, ettei tuloksena ole myrkytys? Miten niin saippuaa? Ja onko litku turvallista?

Eikö näissä ole jotain suonimaista?
Aren´t these like veins?

Ajatus siitä, että pesuneste astioille tulisi puutarhasta on viehättävä. Ei muovipulloja ja lisäksi uusiutuvaa ja edullista. Muratissa on saponiineja ja saponaria-kasvisuvun juuria on ennenvanhaan käytetty saippuan tapaan. Saponiinit voivat myös aiheuttaa vatsavaivoja, mutta niitä on esimerkiksi palkokasveissa. Saippuamaiset saponiinit voivat myös olla antibakteerisia, kertoo luonnonlääketiede.

Saponiinit pullossa ja pesukokeilu.
Saponins in the bottle and first washing try.

Reseptin mukaan lehdet laitetaan kattilaan veteen, keitellään kansi päällä ja valmista tuli. Jäähtyneenä saippua pullotetaan ja meillä siihen laitettiin vähän laventelia tuoksuksi. Lehtiä pitäisi voida laittaa suoraan esimerkiksi pesukoneen luukun sisälle pesuainetabletin tapaan. Sitä, minkälaista mössöä sihtiin päätyy, osaan vain kuvitella. Ehkä sekin toimii?

Pesuaineen pitäisi säilyä joitakin viikkoja. Noin viikon päästä se tuoksahtaa lievästi levälle – mutta pesee lasin. Kalkkisen veden ympäristössä kiinnostavaa olisi seurata, kertyykö kasaumia ja näkeekö lasista yhä läpi pitemmän pesujakson jälkeen.

Muratin myrkyllisyys myös on jäänyt takaraivoon hermostuttavan tiukasti. Voinko oikeasti luottaa puhdistavani lasin? Teenkö ekoteon vai tarjoilenko vettä myrkyllä?

Näyttää puhtaalta ja kirkkaalta.
Looks bright and clean.

En resumen: Siempre pensé, que hiebra sería venenoso. Resulta que las hojas contienen saponinas, las que funcionan como jabones ecologicos. Maravilloso, ya que hiebra crece por todo lado, es gratis y facil de conceguir, sin empaque. Y parece que funciona, pero me quedo con una dudilla. Me enveneno o no me enveneno?

Kurzgesagt: Ich dachte immer, dass Efeu giftig wäre. Die Blätter enthalten Saponin, die wie Ökoseife funktionieren. Wunderbar, weil wir mehr als nötig Efeu haben, er ist gratis, einfach zu kriegen und ohne Packung. Es sieht aus, dass die Efeuseife funktioniert, aber ich bleibe mit einem Verdächtli. Vergifte ich mich oder nicht?

Antisammaloitumassa

Antisammaloitumassa

Tosiasia: me olemme olosuhteiden nykyisessä jamassa sammaloituva kansakunta. “Vierivä kivi ei sammaloidu” on aina ollut yksi lempi sananlaskuistani ja olen alkanut huolestua vierimättömyydestäni.

En vieri henkisesti, fyysisesti enintään lieriskelen nykäyksittäin ja keveästi. Arki alkaa muistuttaa kallion elämää, jähmeää ja todellakin paikallaan pysyvää. Silloin tällöin sitä vavisuttaa järistys jos toinenkin, mutta varsinaista liikettä se tuskin on.

Olen kyllä kiireinen, tekemisiä aamusta iltaan. Perustila lähentelee kuitenkin jämähdystä.

Ajattelen kulttuuria aina useammin, eikä Netflix oikein enää riitä tai musiikki omista luureista, kuvat taiteesta Instagramissa. Museoon pääsisi ihan luvalla, eikä tarvitse edes kurkistella ikkunoista, vaan ihan rohkeasti astua sisään. Sammal vain painaa olkapäillä.

Siksi kävin antisammaloitumassa kaupungilla. En tiennyt, että tällaisia väkijoukkoja missään edes liikkuu. Olin projektin perässä, liikuskelin kamera kädessä videota kuvaten ja kuulin olevani “sellainen selfie-ihminen” ja “blogiin kuvaaja”. Siis todellinen vuorovaikutushetki oikeiden ihmisten kanssa.

Jos siristät silmiäsi, näet, että rannassa oli muutama muukin antisammaloitumassa. Tässä kohtaa kaupungin energia on aurinkoista, ylvästä ja ylöspäin kohottavaa.

Fyysisen antisammaloitumisen lisäksi tarvitaan henkistä herätystä, ärsykkeitä.

Katselin jossain vaiheessa vain kenkiäni, koska ihmiset alkoivat väsyttää pitkän sammalkauden jälkeen. Siinä missä vasemmalla jonotettiin sisään liikkeeseen hakemaan uusia lävistyksiä ja tatuointeja, huomasin kenkieni oikealla puolella maan rajassa lähteen. Siis koirille.

Rudolf Koller maalasi yli sata vuotta sitten realistisia ja klassisia eläinaiheisia taideteoksia. Hänen muistokseen laitettiin kaupungin koirille juomapaikka. Kuivalta näytti, kenties vielä ei ole tarpeeksi kevät.

Kollerista tuli siis päivän taide-elämys, oli pakko googlata, että kuka ja mitä. En ole tämänsorttisten maalausten ylin ystävä, mutta ovathan eläintaulut ja lähde inhimillisiä ja siinä mielessä sykähdyttäviä.

Matalalta katolta löysin yllättäin alppikukkia, en muista näiden karvaisten ja pinkkien nimeä, mutta miellän ne aina vuokoiksi, mitä ne siis eivät ole. Vastavaloa vasten syntyi kukkien profiilirintama, jota jäin kuikuilemaan pitkäksi toviksi. Olisin tarvinnut tikkaat päästäkseni lähemmäs. Meidän välissä oli lisäksi aita.

Pitkiä rappuja alas harppoessani valkoiset kukat puussa loivat herkän verkon taustan vihreälle kirkontornille. Mikä puu? Mikä kirkko? Molempia on kaupungissa niin paljon, etten jaksanut vaivautua nimityksiin. Tyydyin näkymään, joka ihan yksinkertaisesti vain oli herkkä. Kevään sielua.

Pulut olivat aktiivisella tuulella ja niitä väistellessäni jäin huomaamattani miettimään keskellä olevaa hökötystä. Siis vilkaisin, en ajatellut. Palasin ja todellakin ajattelin. Rautapiikit ovat yleinen keino estää lintuja istumasta aidoille, patsaille, muistomerkeille, pylväille. Mutta nuo enkelit? Entä se Sveitsin vaakunalla varustettu hamehelmainen, joka vaikuttaa enkeleimmältä kaikista?

Ensinnäkin, seivästetyissä enkeleissä on jotain väärää. Ja vaikka asetelma oliskin harkittu, pelkästään teline, miksi se on kalteriovessa? Suojelevatko enkelien päät Sveitsi-enkeliä? Mikä tämä oikein on?

Huomaan tulleeni ravistelluksi, suorastaan kuulen kuinka sammal rapisee maahan.

Vanhankaupungin kaduilla liehuivat Sveitsin liput. En tiedä onko tämä ylentävää vai alentavaa. Sammalet alkoivat kivuta jalkoja pitkin ylös, mutta päästivät irti ja jäivät jälkeen. Sillä onhan liehuva lippu kaunis. Se tosiasia, että juhla, jota varten ne on laitettu, on peruttu, on vain todettava ja huokaistava. Ehkä ensi vuonna.

Aukiolla kuvailen kasuaalisti, apunani laite, jota en osaa käyttää. Siitä keskittynyt ilme. Tietenkin pressiklubin edessä. Joka siis on kahvila.

Ja huomatkaa likaisen kellertävät kenkien reunat. Näin saattaa käydä, kun ei muista käydä antisammaloitumassa. Kengätkin alkavat siirtyä ajasta ikuisuuteen, muuttua osaksi luontoa.

Koska haahuilin, eksyin myös paikkoihin, joissa en ikinä ole käynyt. Pikkuisen normireittien sivussa ja löydän uuden maailman. Tämä se vasta rapisuttaa sammalkuorta, innostuin.

Näkökulmaa ei tarvitse muuttaa edes täysin toiseen suuntaan, kun löytää aarteita. Rakennusten reunusten patsaat ja tornit näkyivät lähempää kuin koskaan, valo oli ihmeellisen sumea ja samalla kirkas.

Aivan aseman lähellä on vielä kohtaaminen villan edessä kasvavan magnolian kanssa. Viereinen hautausmaa on rauhallinen. Miten voimme olla aivan kaupungin keskustassa?

Kierroksen jälkeen jalat on ihan romuna ja kipuan pyörän selkään tyytyväisenä. Lorvehtiminen on rankkaa, mutta puhdistavaa.

Tunnen pyyhkineeni kaikki sammaloitumisen kerrokset pois kehostani. Olen liikuttanut raajojani väsymykseen asti, käynyt jossakin itseni ulkopuolella ja tehnyt pesäeron sammalpesääni. Vapise sammalyhteiskunta! Pyörin yhä ja vielä vauhdilla!

En resumen: No sé si sabías, pero si uno no rueda, se queda cubierto de musgo. Así que fui a rodar un poquito, para quitarme la capa verde.

Kurzgesagt: Vielleicht weisst du das nicht, aber wenn man nicht rollt, wird man mit Moos bedekt. Deswegen bin ich ein bisschen rollen gegangen, um die grüne Schicht loszuwerden.

%d bloggers like this: