Täytyy sanoa, että selailtuani aamun uutiset ja muun maailman tuuppaaman materiaalin, olen aika sanaton. Suomen Euroviisuveto on ihan omaa luokkaansa, sitä luokkaa, jonka huumori ei oikein tavoita – mutta huom – yritän ymmärtää kansaani. Costa Ricassa kuollut rotta lennonjohtotornissa pysäytti liikenteen kahdeksi tunniksi. Hajuhaittaa ja kärpäsiä. Entä kolmannessa kotimaassa? Bernissä mies tuhosi puistoalueella moottorisahalla 150-vuotiaan lehmuksen sellaiseen kuntoon, että se piti kaataa.
Näiden jälkeen en enää muista, oliko minulla jotain suunnitelmaa siitä, mitä kirjoittaa luontokuvien pohjalta. Jotain herkkää ja ilahduttavaa, ehkä rauhoittavaa. Mutta zen on mennyttä.
Tänään tarvitsen hengitysharjoituksia ja muistutuksia siitä, että maailmassa on tehty ja tehdään taidetta, on ihmisiä, jotka ovat lahjakkaita, joilla on sanottavaa ja on myös niitä, jotka sitä arvostavat. Höpöily on sekin tärkeää, mutta roskaa ja älyttömyyttä tuntuu pursuavan joka suunnasta. Tuutteja vain on aina enemmän ja kaikkien ulottuvilla.
Tästä päästään viihteeseen ja kyllä, olen viihteen suuri kannattaja. Mutta hyvän. Toivon, että se ei ole kuoleva sara, vaan yhä jaksetaan ja pystytään panostamaan älykkääseen dialogiin, hauskoihin ja ilahduttaviin ja elähdyttäviin sarjoihin, elokuviin, kirjoihin, niihin joiden jälkeen olo on kevyt ja hattarainen, eikä murskaantunut ja lohduton. Ja kyllä, olen myös katharsoivan viihteen – sekä taiteen – kannattaja. Saa olla räiskettä ja räminää, mutta ei mäiskäistynä ruudulle sen kummemmin suunnittelematta.
Ja taiteesta viihteen kautta luontoon: se on elähdyttävää, palauttavaa, rauhoittavaa, aina laadukasta. Siis kunhan kukaan ei ilmesty paikalle sen moottorisahan tai muun tuhosuunnitelman kera.
Tuulitukka, ei kun siis kukka. Flying in the wind.Täällä tuoksuu valkosipuli, siis karhunlaukka kukassa.Ja siis kuva ei ole vinossa, portaat ja puut kylläkin, myös maasto. It smells like garlic, but it´s the blooming ramsons.Kuivissa kohdissa kukkii. In the dry spots there´s life.Ehkä jotain tulossa? Maybe something coming up?Nättiä ja rauhoittavaa. Beautiful and so peaceful.Illan viimeisiä säteitä. Last sunbeams of the evening.Pääosassa lemmikeistä taaimmaisin, joka yrittää kurkistaa muiden takaa. The pretty flower behind the others is a bit shy, but trying to be the star of the foto.Vihreän-punainen lehtikatto. Green and red leave ceiling.
En resumen: Viendo las noticias de hoy, está claro que la gente está loca y viendo mis fotos la naturaleza creo que lo mejor para el Zen es ir y quedarse en el bosque. Para siempre.
Kurzgesagt: Die Nachrichten sind jeden Tag verrückter und wahrscheinlich das beste für das Zen wäre es in den Wald zu gehen und dort für immer bleiben.
Että kun luulen muistavani paikannimen, kannattaa tarkistaa kaksi kertaa. Etukirjain ei sittenkään riitä, se tuli selväksi, kun jäätiin junasta Rüschlikonissa ja huomattiin, ettei polun alkua löydy ja seuraava juna oikeaan paikkaan, Richterswiliin, menee puolentunnin päästä.
Mutta ei siinä mitään, käveltiin rantaan katsomaan Zürichinjärven laineita, toisessa päässä kumottavia Alppeja ja takaisin asemalle, joka tosin oli rakennustyömaa.
Harvoin on puoli tuntia ollut niin pitkä, mutta Richterswilissä kaikki oli jo mennyttä, sillä uusi ongelma oli tyriä koko patikan. Testasin sveitsiläistä karttasivusta map.geo.admin.ch puhelimessa ja sehän lopetti pelaamisen ensimmäisten parin sadan metrin jälkeen. Se herjasi, että selaimen yksityisyysasetukset ovat pielessä, mutta homma ei toiminut vaikka vaihdettiin kaikki, sanottiin joo ihan kaikkeen, vaihdettiin selaimia ja kokeiltiin kahdella puhelimella. (Jos kiinnostaa, reitti on täällä.)
Siinä vaiheessa aikaa oli suhraantunut jo puolitoista tuntia kotoa lähdöstä. Tukeuduttiin sitten vain pelkkään karttaan ilman sijaintia ja maaston patikkareittimerkkeihin. Eikä muuten eksytty ollenkaan, ei tullut edes epäröinnin hetkeä. Hyvin retro meininki, melkein kuin paperikartan varassa suunnistamista.
Polku kulki siis Richterswilistä koukkaillen ja kiemurrellen rinteitä ylös Schönenbergiin. Alussa se vei jokikanjonia pitkin, vehreässä ja vihreässä metsässä, peltojen sivua ensimmäiselle järvelle, maalaismaisemassa, kylän poikki, alas Sihl-joen varrelle ja jälleen nousten kohti päätepistettä. 600 vertikaalimetriä tarkoitti, että vaikka oli hiukan pilvistä, ei takkia kyllä tarvittu.
Kahvia olisi ollut tarjolla lehmien paikkeilla eli Hüttnerseen yläpuolella. Kuului olevan pari suomalaistakin paikalla (kyllä, teidät bongattiin välittömästi). Tupaten täynnä oleva paikka olikin ainut avoinna oleva. Ehkä sää ei vielä vakuuttanut ja kesäkuppilat odottavat lämpimämpää.
Järven ja mäen välissä meiltä kysyttiin ystävällisesti, että tarvitaanko apua reitin kanssa. “Kun teillä on se puhelin käsissä…” sanoi nainen. Ehkä näillä main on tavattu epätietoisia tallaajia. Olin kyllä vain ottamassa kuvaa tien kaltevuudesta varoittavasta kyltistä. Luulin seuraavan ohikulkijan tiedustelevan samaa ja ehdin jo ihmetellä, että mikä meissä julistaa eksyneisyyttä, mutta hän olikin etsimässä sinistä lippalakkia. Kyllä, olimme nähneet sen, nimittäin vuohien luona. “Ei, ehei, sinne asti en kyllä lähde,” mies tuumi ja palasi autolleen.
Perillä Schönenbergissä olin ihan valmis sille kahville, jota ei vielä oltu saatu ja kello oli jo puoli viisi. Kylän kirjaston yhteydessä näytti olevan myös kahvia, mutta se nyt oli sunnuntaina aivan kiinni. Ainut ravintola, nimeltään Rössli, kuten joka kylässä, oli vielä puoli tuntia auki, juuri sopivasti bussin tuloon asti. “Kahvia? Ei nyt onnistu, laitoin jo kahvikoneen päältä ja me suljemme tänään jo nyt.” Se siitä sitten. Ei minkäänlaista ymmärrystä väsynyttä kulkijaa kohtaan.
Syötiin omenat lopulta penkillä väristen. Olivat laittaneet katajan niin, että se oli meidän ja alppimaiseman välissä. Mutta kun niskan laittoi kieroon, pystyi lepuuttamaan kankkua, rouskuttamaan omenaa ja keskittymään maisemaan.
Oltiin erittäin tyytyväisiä silti retkeen, kaunista ja vaihtelevaa. Mutta seuraavalle lähden kyllä ne gpx:ät kellossa.
Ihan hyvin ajoissa lähdössä Zürichistä. Leaving Zurich, latesh, but not that bad. Hetkinen kesti, kun tajuttiin, että ihan väärä paikka. Totally wrong place to start the hike.Ei niin huono paikka, tämä Rüeschlikon. Not that bad this Rüeschlikon.Ihan nätti maisemakin Zürichinjärvelle. Nice view to the lake Zurich.Taas kartalla. Nyt on oikea polku. On the map again, the right path.Sternenweiher. Ja mäki jatkuu. And it goes up.Jonkun verran jo noustu järven tasolta. Already a bit higher.Puu kukkulalla, hyvin sveitsiläistä. A lonely tree on the hill, very Swiss.Ja lehmiä, tietty. And cows, of course!Mahdollinen kahvipaikka, jonne ei mahduttu. Coffeeplace without place.Tämä on Sihl-joki, joka virtaa Zürichin läpi. This is Sihl, that flows through Zurich.Alettiin olla lumirajalla. Almost on the snowlevel.Erikoinen systeemi, kanavassa virtasi osa Teufenbachweiherin vettä. Special arrangement, a chanel in a lake.Ei kahvia täälläkään. Ihan kiinni. No coffee here either.Schönenbergissä on hulppeat maisemat silti. Schönenberg has nice view though.
En resumen: Este caminito cerca de Zurich se fue desde el comienzo mal. Fuimos a Rüschlikon en vez de Richterswil. No era una sorpresa, que no encontré el camino correcto de ahí. En el pueblo correcto, sistema de mapas dejó de funcionar, así que encontrar de un mapita en el teléfono, nos tomó un ratito. En total lo logramos, no nos perdímos más y caminamos por los rios, laguitos y bosques con una vista a los Alpes. La próxima vez no salgo sin la ruta en mi reloj.
Kurzgesagt: Anfang war nicht so ganz optimal, wir sind in Rüschlikon ausgestiegen anstatt Richterswil, Karten der Schweiz Seite hat nicht funktioniert. Aber zum Schluss sind wir durch Tobeln gelaufen, schöne Weiher gesehen und bis zum Alpen. Aber nächstes mal werde mit Suunto navigieren.
Katselin kuvasatoa ja edellisen satsin nimeksi olin laittanut “huhtikuun kesä”. Tällä viikolla se on “huhtikuun talvi”. Tuiskukuvia en teille edes laita, Suomessa takatalvi on sen verran selvästi esillä, ettei tarvitse alkaa sen kummemmin availla asiaa.
Viikonlopun anti oli mielessäni harmaata täynnä ja kun avasin kansion, se olikin vihreää täynnä ja sitä ihanaa, kevään tuoretta vihreää. Kylmä ei ole puita hyydyttänyt, lehdet ovat revähtäneet täyteen kokoonsa. Lumi peitti hetken hennon nahkeita lehtiä ja painoi oksia. Metsä on niin rehevää ja mehevää, kontrastina muutaman viikon takaiselle pelkkien runkojen ja oksien harmahtavan ruskealle.
Sain huomautuksen, että edellisestä postauksesta puuttuivat kuvatekstit. Ensinnäkään en ole aavistanut, että joku niitä lukee ja toisaalta unohtamista en ainakaan myönnä. Kiireessä on hypättävä yli siitä mistä pääsee. Mutta siis palaan nyt ruotuun.
Nenä jäässä ja kasvot märkinä, hanskat kädessä ja talvisissa vaatteissa oli hämmentävää ajatella, että viikko sitten hikoilimme helteessä. Jokivarren polulla ainut merkki pikaisesta kesästä oli veden keskelle ilmestynyt kivipatsas. Joku oli siis kahlannut täällä kuumissaan.
Varmuuden vuoksi naulakossa roikkuu kokoelma eri vuodenaikojen vaatteita. Uikkarit ovat valmiina kassissa, käsineet lipastolla. Koskaan ei tiedä, mitä ulko-oven takaa löytyy.
Kohti vihreää. Towards the green.Vettä virtaa iloisesti. The waterfall is full and happy.Kolmihaarainen putous. Three-pronged waterfall.Mun lempivihreä, kevään vihreä. My favorite green, spring green.Joku on käynyt joessa kasaamassa kivipatsaan. Someone went to the river to make a stonestatue.Reitti vie läpi japanilaisen puutarhan. The path tooks us through a japanise garden. Herkkiä ja tuoksuvia. Delicate with a sweet smell.Terassi, missä haluaisin nauttia kahvit. A terrasse, where I´d like to enjoy a cup of coffee.
En resumen: Se nos volvió el invierno. Pero todo está muy verde.
Kurzgesagt: Wir sind zurück im Winter. Aber alles ist schön grün.
Lauantain pääohjelmanumero oli selvä: roinasta piti päästä eroon. Tölkkejä, purkkeja ja muuta oli kerääntynyt korikaupalla ja ne odottivat sievästi rivissä kierrätyskeskuskeikkaa. Laahauduin liian myöhään aamiaiselle, sen verran hitaalla tempolla, että tuli kiire. Kierrätyspaikka sulkee ovensa kello 12. Me olimme paikalla kymmentä vaille.
Olo oli hieman nahkea illan urbaaneista urbaaneimpien juhlien jälkeen; valvominen sekoitti pakan. Silti, sää vaati liikkeelle ja koska omenat kukkivat, lähdettiin suoraan kierrätyskeskuksesta kohti Saksan rajaa ja Bodeninjärveä.
Olin sitä mieltä, että reitti on uusi. Nimet eivät sanoneet mitään; muistikuvia tasan nolla. Tai oli, mutta en tiedä mistä, samoilta seuduilta kuitenkin. Pari sataa metriä myöhemmin olin jälleen kartalla. Tuttu polku.
Jätettiin auto hevosaitauksen viereen nurmelle. Ratsujen karva kiilsi auringossa tummanruskeana, eikä niitä haitannut. Kävin nimittäin kysymässä. Vieressä tilalla ei näkynyt ketään, jossain lähistöllä lakaistiin. Ehkä väki hinauttaisi auton kantonin pääkaupunkiin ja sen saisi maanantaina. Tai soittaisi poliisin paikalle ja lasissa odottaisi QR-koodi sakkoineen.
Huumaava tuomen tuoksu levisi heti metsäpätkän jälkeen. Viivähdin valkoisen keskellä; kuin parfyymipilvessä. Tässä vielä hengittelin syvään. Sää oli kuiva ja helteinen, pelloilla oli menossa kilpa-ajo. Traktorit vetivät täyttä vauhtia kivet singahdellen ja heinä pöllyten. Kuiva sato piti saada talteen, koska kesää riitti kaksi päivää, sen jälkeen lämpötila romahti, tuli sade ja viikon lopulla ehkä lumi.
Rypsipeltojen keltainen menee suoraan aivoon; se jos joku on endorfiinejä tuottava näky. Omenapuissa oli kukkia enemmän kuin koskaan, sanoisin ja olen varmaankin väärässä. Mutta tiheässä silti. Tänään niistä on jäljellä ehkä enää terälehti siellä, toinen täällä, myrskytuuli on riepottanut parin päivän ajan.
Eväsleipiin pistin papumössöä ja salaattia edellispäivältä ja gourmet-osuus tuli marinoiduista punasipulinsuikaleista sekä paahdetuista saksanpähkinöistä ja paprikasta tehdystä tahnasta. Näytti vaatimattomalta, mutta sain aikaan mehevimmät leivät aikoihin. Lounasmaisemana oli sinisenä kimmeltävä Bodeninjärvi; reitti kulki sen yläpuolella rinteessä. Alppirivistöä peitti usva; Säntis oli tunnistettavissa uhkeasta ja aina vähän uhkaavasta olomuodostaan. Ja antennista.
Reinhartin navettakuppilan kohdalla oltiin niin paistuneita ja janoisia, että päätettiin istahtaa kahville varjoon. Aldo inspiroitui bratwursteista ja Ruth-rouva sanoi välittävänsä sanan miehelleen, joka hoitaa grillihommat. Reinhart tosin tuli istahtamaan kahvikuppinsa kanssa ystäviensä pariin ja makkaran toinen puoli kärähti. Sisältä se tosi hyvää, hän vakuutti.
Reinhart halusi esitellä meille myös sisätilat. Siinä missä on pöytiä, hamusi ennenvanhaan heinää lehmä jos toinenkin.
Maalaistie oli tasaista, tunnelma rauhaisa ja jalka lopulta kepeä. Käsivarretkin poltin vasta seuraavana päivänä pyöräillessä, mutta koska nyt on jälleen villapaitakelit, sekään ei ota niin aivoon. Otin myös tyynesti vastaan nenäverenvuodon. Heinänuhaisen herkkä nenä protestoi maalaisilmaa. Yöllä aurinko, rypsipellot ja omenankukat kulkivat pehmeänä elokuvana unissani. Ja jossain naukui kissa.
Huhtikuun vuoristorataan on totuttu, mutta yli 25 astetta tuntuu päätä huimaavalta. Tunnelma on erikoinen kellahtavassa valossa, sillä Saharan pöly ei päästä aurinkoa läpi.
Kesä muistuttaa olemassaolostaan hyttysinä, niitä on joka paikassa, myös silmässä. Pyörälenkillä sain samaan silmään kaksi ja hintaa niille kertyi 30 frangia per inisijä. Allergiatipat eivät auttaneet punotukseen, homma eskaloitui, pussi roikkui sekä yllä että alla ja vasta toiset tipat sekä voide tekivät tehtävänsä.
Muita kesän iloja: patterit voi laittaa pois päältä ja talvivaatteet kiikuttaa vintille. Kunnes seuraavien päivien säätiedot kertoivat lähestyvästä kylmyydestä; yöllä hallanvaara ja eilen, päivä sen jälkeen kun olin viipottanut hihattomassa kesäpaidassa, piti kaulaan jälleen kietoa huivi ja takin alle laittaa villapaita.
Ja sitten ne kukat! Zürich on todellakin puhjennut kukkaan. Magnolioiden hiipuessa tulee aina hieman haikea olo, nytkö se on jo ohi, kunnes silmä löytää uudet ihanuudet, monet upeat kirsikat, juuri nyt ne pallomaiset rykelmät, jotka koristavat myös kotikylän aukion reunaa.
Päärynöissä ja kirsikoissa näkyy olevan kukkia tiheikön lailla, hommia on kokonaiselle pölyttäjien pilvelle. Meidän pikkuruinen hapankirsikka on kuin valkoinen, kukkaisa hahmo, joka moikkailee pitkillä tuulessa heilahtelevilla käsivarsillaan. Ja se tarkoittaa kirsikankukkajuhlan hetkeä. Piknik-liina nurmelle, sushit esille ja Saharan pehmentämässä lämmössä, kirsikan vieressä, nautimme kesästä – siis keväästä, tietenkin.
En resumen: En Zurich las temperaturas se cambian de un día al otro: hoy verano, mañana invierno. Pero los arboles de manzana, pera y cereza floreciendo, están más bonitos que nunca!
Kurzgesagt: Wunderschöne die blühende Fruchtbäume. Und das Wetter? Verrückt wie immer im April.
Pääsiäinen. Saharan keltaista ja föhnin pöllyttämää. Sadetta, sädettä. Kokkausta, kokeilua, sadattelua ja syömistä. Laitoin kananmunien päälle nätisti keväisiä kukkien lehtiä, sujautin nailonsukkaan ja kurkumaveteen, punaisten sipulinkuorien veteen. Tulos: outoja läikkiä, vaaleaa kellertävää, tummempaa oranssihtavaa, sellaista, miltä terrakotta kuulostaa, mutta ehkä punertavampaa.
Ja tein tietenkin pääsiäiskuppikakkuja, banaanillisia ja päällä tuorejuustokuorrutus, kauniisti pursotettuna, pääsiäisrakeilla koristeltuna. Tämä siis viime vuonna. Tänä vuonna valitsin uuden vegaanisen tuorejuuston, joka ensin sekoittui kuten kuvaan kuuluu ja kakkusen päällä erkaantui. Pursottimen kärjet olivat myös lainassa, joten läiskäisin töhnää muffinsin päälle ja työnsin jääkaappiin. Miettiköön siellä oloansa.
Tulos: jokaisen kondiittorin painajainen. Testimaistajien arvio: sikahyviä. Joten keskiarvo kohtalainen. Munien kuoria ei kukaan enää kuoriessa miettinyt.
Siinä rankkasateen ja Saharan pimentämän auringon välissä saatiin syödä pääsiäisbrunssi leppeässä lämmössä, pienessä auringossakin. Ikuinen ilon aihe on Bärlauch Zupfbrot, karhunlaukka nyhtöleipä, josta tein puolet pienemmän version ja ahh, yksi parhaista sesonkituotteista ikinä. Sillä juuri nyt metsien pohjaa peittävät suikuraiset lehdet, huomenna niissä ehkä on jo kukat ja se oli sitten siinä. On odoteltava seuraavaa vuotta.
Pashasta ei ole kuvia, ne jää usein ottamatta, koska keskityn saamaan palan lautaselleni (joka aina tietenkin tarttuu, hajoaa, leviää) ja siihen hetkeen, kun pehmeä rahkakerma tapaa kielen, tarttuu kitalakeen, kun mantelit rapsuvat ja kuiva-aprikoosin hapan herää eloon, rusinan makeuden tasoittamana.
Laittelen nyt koristeita riviin, matka kellaria kohti alkakoon. Pääsiäinen, olit kaikessa runsaudessasi lempeä ja virvoittava. Ensi vuoteen!
En resumen: La pascua la pasamos comiendo, como se ve en las fotos. Lo de teñir huevos con las hojas de la cebolla morada y cúrcuma no me salió así como queria, pero igual los comimos. Lo más importante, todos los huevos escondidos los encontramos. Ahora. No en el calor del verano y por el olor.
Kurzgesagt: Ostern ist sehr Ostern gewesen. Viel gegessen, viel gefaulenzt. Eierfärben ist nicht ganz optimal gegangen, aber who cares.
Vedin tiukasti kaulaliinan solmuun, viileä tuuli tuntuu lämpimien päivien jälkeen entistäkin kalseammalta. Tihku kihartaa hiuksia, eikä tänään tunnu kevään hyväilevä ote, vaan se raaka puoli. Kaupunki on jo hiljenemässä, pääsiäisenä monet ajavat kohti aurinkoa, lentävät toisaalle.
Kierrän lähteeltä toiselle, sillä jossain vaiheessa palmusunnuntain jälkeen vanhankaupungin lähteet puhkeavat kukkaan. Ne koristellaan punaisin, keltaisin, oranssein ja valkoisin, aniliininpunaisin, vaaleanpunaisin, ties minkä värisin ruusuin, jotka vetävät ihastelemaan, poseeraamaan, kuvaamaan.
Ruusujen piikit viittaavat pääsiäisen tapahtumiin ja orjantappurakruunuun; Reformoitu kirkko on siis kukkainvaasion takana. Suurin osa tuskin miettii taustoja, mutta värit ja valtava määrä virtaavassa vedessä keinahtelevia ruusuja ja nuppuja ilahduttaa kaikkia ohikulkijoita.
Edellisenä iltana en löytänyt vielä kukan kukkaa ja aloin mielessäni kehitellä skenaarioita kirkon säästöohjelmasta, maailmantilanteen epätoivosta ja solidaarisuudesta. Mutta tänään Helmhausin lähteeseen laitettiin laatikoista juuri viimeisiä kukkia, kun saavuin sen ääreen. Joten sain kun sainkin kuvani, joilla toivottaa hyvää pääsiäistä. (Katso ruusuja, sulje silmäsi ja haistat ruusutarhan.)
Hmm….ei vielä kukan kukkaa.
En resumen: en la Semana Santa, la iglesia decora unos fuentes en Zurich con rosas, además de ser muy bonito, también es un simbolo de la corona de espinas.
Kurzgesagt: Verschiedene Brunnen in der Altstadt sind im Ostern festlich mit Rosen geschmückt; super schön, aber die Dornen stehen auch symbolisch für die Krone aus Dornen.
Kirkkaan sininen taivas, valkoiset ja makealta tuoksuvat magnoliat, pyöräily kaupunkiin, kävely kukkapuiden alla, kirsikkapuiden keskellä, leivos ranskalaistyyppisestä Garde-Manger patisseriesta, sinne tänne haahuilua, aurinkolasien asettelua, lämpöä selässä. Se oli sunnuntain suunnitelma.
Ja koska sää, niin myös mutta. Yritän tästä kaivaa sen kultareunuksen, enkä edes väkisin. Olihan päivä melko joutava, hidas aamu, päiväunet, sateen ropinaa ja harmauden pehmentämää oloa. Ei sellaista kirkasta kevään iloa, voimasysäystä lihaksissa. Jossain välissä taisin saada aikaan järjestystä ja listoilta pari asiaa pois, se oli hyvä ja lonksahdutti olon lähtösuuntaan. Katselin ikkunasta sadetta ja laitoin takin päälle, hupun suojaamaan hiuksia.
Vaaleanpunaisen kirsikkapuun edessä keltainen postilaatikko kirkui väärää kohtaa. Äiti ja pieni tyttö olivat laittaneet ykköset päälle, korkkarit ja mustat sukkahousut, huulipunaa, kiharretut hiukset ja kauniit mekot. Isoa kameraa kantava antoi ohjeita, kuinka poseerata niin että postilaatikko jäisi piiloon. Puu on hetken verran kadun koristehelmi.
Puistossa valkoisten magnolioiden rivi – niiden aikaisten, joiden terälehdet ovat sikin sokin ja siksi niin viehättäviä – tuoksui hiekkakäytävän yllä kuin parfyymipilvi. Kukat tuskin erottuivat valkoista pilvitaivasta vasten, vain profiilit erottuivat kuvissa.
Vaaleanpunavalkoisten magnolioiden alle oli asteteltu tuolit ja pöytä. Nuput olivat vielä suppuiset, joistakin karvakuori rapsahtanut auki ja pari terälehteä puski ulos. Tulevat lämpimät päivät saisivat tämänkin upeuden täyteen loistoonsa.
Takaisin kävellessä happi oli tehnyt tehtävänsä, sadekin hiipunut. Yöllä näin leppeitä unia tuulessa heilahtelevista valkoisen magnolian terälehdistä.
En resumen: Así es la primavera. A veces de sol, a veces de lluvia, siempre con flores.
Kurzgesagt: So ist der Frühling. Manchmal sonnig, manchmal regnerisch, immer mit Blüten.
Koko viikko meni aika lailla harakoille. Siinä mielessä, etten todellakaan ollut hyödyksi. Kuten vaikka ahkerat pörrääjät kevätkukissa, joilla on sesonki vakaasti käynnissä. Itse makasin maanantain vaakatasossa kuunnellen mitä vatsassa tapahtuu ja kuumetta mitaten, loppuviikon periaatteessa terveen kirjoissa, töitä vasurilla hoidellen ja päiväunia nukkuen. Se hyvä puoli oli, ettei tarvinnut mennä kauppaan. Ruokaa ei kulunut.
Voimat palasivat kinttuihin perjantai-iltana ja kun en enää pudotellut kuppeja ja kävellyt päin seiniä, tuli tarve päästä ulos. Ihana kevät hurisee jatkuvasti eteenpäin, enkä halua pudota kelkasta, jäädä paitsi. Piti tarkistaa ne ensimmäiset jonkun sortin kirsikan kukat – hyvin kukinta aluillaan. Ja Balgristin valtavat magnoliat – tiheällä karvalla päällystetyt nuput jo rakoilevat. Karhunlaukat peittävät metsänpohjaa ja rinteitä; pitäisi kerätä talteen, jotta saan tehtyä pääsiäisen hitiksi nousseen nyhtöleivän. Siinä vaiheessa, kun valkeat kukat aukeavat, on jo liian myöhäistä.
Ulkoilmasta huumaantuneena energisoiduin niin, että sain myös hoidettua käytävien, nähtävien, koettavien listoilta pois taidenäyttelyn ja yhden elokuvan. Villa Meier-Severinissä on ison lähiseudun taiteilijaryhmän töitä esillä kerran vuodessa ja heräsin siihen huomatessani katiskamateriaalia taivaalla. Ne ovat varmaankin pilviä, ymmärsin. Isossa puutarhassa kimmeltää illalla värikkäitä juttuja, kaukaa ei pysty päättelemään ovatko ne keijukaisia vai kukkasia. Osa kipuaa puunrunkoa ylös, jotkut kasvavat ruohikosta. Yhden tunnistan sieneksi ja toisen kukaksi.
Sisällä on hauskoja ideoita, älykkäitä oivalluksia ja myös töitä, joita en varsinaisesti taiteeksi tunnista. Mutta itseni löysin. Mietin, olisiko vauhdikkaan oloinen pitkäraajainen mekkohenkilö pitänyt tuoda kotiin.
Aldo suhtautui ajatukseen Wim Wendersin leffasta Perfect Days ihan, että joo ei. Yleisten vessojen siivojasta Tokiossa kertova elokuva kuulostaa niin masentavalta, ettei tule kuuloonkaan. Mutta ehkä kevät vaikutti, herätti mielenkiinnon ja astelimme lähes sata vuotta illasta iltaan elokuvia pyörittänyttä Uto-teatteria kohti. Pienen ja kapean sisäänkäynnin perällä lipunmyyntiluukku on sekaisen nuhruinen, vanhanaikainen ja varmaankin alkuperäinen. Siinä seisoskellessa kannattaa nostaa katse ylös, sillä sinisessä kupolikatossa kimmeltävät kultaiset tähdet. Tämä oli varmaankin viimeinen kerta näissä tiloissa; paikka suljetaan kuun lopussa.
Leffa oli juuri sopiva sateiselle sunnuntaille, pienieleinen ja hurmaava. Toimintaleffojen kannattajakin myönsi, että kannatti. Tunnelma jäi kuplimaan aurinkoa useammalle päivälle. Kuuntelen parhaillaan päätöskappaletta, Nina Simonen Feeling Good. Se olkoon tämänkertaisen postauksen äänetön taustamusiikki.
Pörrääjä työssä. A hard working creature.Ekat huitukkamagnoliat auki. The first magnolias.Villa Meier-SeveriniLöysin itseni näyttelystä. (Rachel Duc: The future is unwritten – sarjasta yksi) Found myself in the exhibition Koko paikassa on kaurismäkeläistä nuhruisuutta. The whole place has this certain Kaurismäki-feeling. Viimeinen kerta varmaankin tässä salissa. Most probably last time in this movietheater.
En resumen: La primavera avanza. Fuimos a ver arboles floreciendo, en una exposición de arte (de donde encontré a mi misma) y en el cine (la película de Wim Wenders, Perfect days.). La canción para el feeling de ahora: Nina Simone, Feeling Good.
Kurzgesagt: Wir haben Blumen und Blüten gesehen, Kunst (ich habe mich selbst gefunden) und einen Film (Wim Wenders, Perfect days). Das Stück für das heutige Gefühl:Nina Simone, Feeling Good.
Uhmattiin Wildhausista jäänyttä rasittavan reissun muistoa ja lähdettiin lauantaina ajelemaan, vähän aikaisemmin kuin normaalisti, varmuuden vuoksi. Tasaisella oli sumua, vuorilla kaunista eli väkeä olisi liikkeellä, päättelin. Viikonloppu, sama juttu.
Kun ruuhkaa ei ollutkaan, oltiin tietty ainoastaan tyytyväisiä. Ei edes hissin lippukassalla tai ylhäällä polulla. Sen olisi saattanut aavistaa verkkokameran kuvan perusteella, sillä Oberdorfin laskettelurinne oli vihreä. Kapea, valkoinen rantu kulki hissille, tekolunta, jotta suksityypit pääsisivät etenemään.
Talvipatikkareitti kulki suljetun hiihtohissin viertä. Siinä mutaisessa nurmessa mäkeä tarpoessa tuli mieleen, että olisihan sitä voinut kävellä kesäistä hiekkapolkuakin pitkin. Mutta kun talvireitti oli yhä merkitty pinkein seipäin, niin sitä sitten.
Ensimmäiset kevään merkit, alppiananakset, kuten Aldo sanoi, tunkivat mättäästä pontevina vihreinä pallukoina. Epäilen, että ne ovat todellisuudessa valkoisia kukintoja, sen verran pääsin näkemään nuppujen raoista.
Vasta 1200 metrissä alkoi näkyä läikkiä luonnon talvesta, ensin pieniä kasoja varjossa, sitten sohjoa ja lopulta polku, alla kolmisenkymmentäsenttiä lunta.
Lumen keskellä kulkevan ruohoisen reitin päässä oli liikettä, kaksi isoa kaurista lähti vauhdilla pinkomaan metsän suojiin. Muita vastaantulijoita ei tavattukaan. Peipposet lauloivat innolla ja maasto oli rauhoittunut laskettelijoiden kaikottua. Pienen mökin toisella puolen istuskeli nainen lempeässä säässä kirja käsissään, edessä vuorijono ja savua tuprutteleva pieni grilli. Hänkin nautti keväästä.
Talven lannistaman ruohon välistä pilkotti jotain valkoista. Aurinkoista rinnettä koristivat pikkuruiset, peukalonkynnen kokoiset krookukset, kuin pienet helmet. Istahdettiin siihen eväille, annettiin säteiden lämmittää. Katseltiin vuoria, Itävaltaan asti. Puhelinoperaattori oli jo ilmoittanut, että muistathan roaming-kulut. Niin lähellä itäistä naapuria ei oltu, mutta katveessa selvästikin.
Skihaus Gamperfinin pienellä terassilla oli jo väkeä lounaalla. Hikisimmät olivat nousseet maastopyörillä toiseltä puolen laaksosta; iloisten naisten joukko tilasi patikoinnin jälkeen snapsilla ja kermavaahdolla terästetyt kahvit. Meihin vetosi kahvi ja minuun schlorzifladä, piirakka, jonka sisällä on päärynäpyrettä ja kermalla, koska olihan paluuta ajatellen varmistettava energiat.
Tämä viimeinen pätkä, siis kirjanaisen talolta kahville ja toista kautta takaisin, jäi edellisellä reissulla näkemättä, koska ruuhkien takia tuli kiire; piti kiiruhtaa viimeiselle hissille. Nyt aikaa oli reilusti ja onneksi, koska Skihausilta lähtiessä ylämäessä talvivaelluskenkä alkoi jälleen vaivata. Oikea pohjallinen valuu kantapäähän ja olin jo saanut uudet, mutta ongelma on yhä sama. Perillä kantapää oli punainen ja sitä peitti litteä rakkula. Illalla lähetin taas viestiä valmistajalle, että mitäs nyt. Kuulemma voin lähettää kengät takaisin. Saa nähdä millä kävelen ensi talvena.
Vihreää on. It´s very green.Laskettelurinteen tasainen pätkä heikossa hapessa. Doesn´t really invite to downhill skiing.Aldon mielestä alppiananas, muut saattavat olla toista mieltä. Alpine pineapple, says Aldo, others might have a different opinion. Jee, talvessa. Jei, in Winter!Kesäinen polku, talvi sivuilla. Winter on the sides of the paths.Mökki, jonka toisella puolen nainen kirjan kanssa. A hut and a lady on the other side reading a book. Minikrookus. A tiny crocus. Eväät talven jälkeisellä nurtsilla. Enjoyingsandwiches sitting on the grass; first time after winter. Ja tottahan vielä kahveet. Of course also a coffee brake.
Pala Suklaata 