Annin mukana Kolumbiaan

Annin mukana Kolumbiaan

Kustantamolle kiitos mahdollisuudesta lukea kirja

Elämäni Kolumbia on kirja, joka kuulostaa Anni Valtoselta, mutta toisaalta myös itseltäni. Muistan kuinka hän opiskeluaikana Tampereella huokaisi: “Miten minusta voi tulla suomen opettaja”. Eräänlainen opettaja Anni lopulta on, kulttuurituntemuksen välittäjä, kahden maan välillä tasapainoileva tuntojen ja tapojen tulkitsija.

Anni Valtonen osallistui teatterin ryhmässä performanssiin naistenpäivänä, jolloin Kolumbian naisjärjestöt marssivat kulkueena läpi Bogotán.

Kirjallisuuden opiskelijoina me molemmat kävimme häikäistymässä latinalaisamerikkalaisen kirjallisuuden kurssilla maagisesta realismista, Anni vain pääsi sitä lähemmäs, Kolumbiaan ja aina Gabriel García Márquezin kylään asti. Oma tieni vei Costa Ricaan ja jo aiemmin Hondurasiin. Meillä molemmilla on latinalaisamerikkalais-suomalaisia lapsia, vaikka omani syntyi kolmannessa maassa, Sveitsissä. Luen siis kirjaa erityisellä lämmöllä.

Elämäni Kolumbia kertoo elämästä välitilassa, kahden maan, kielen ja kulttuurin keskellä ja on kirjoitettu erityisesti heille, jotka ovat kotona useammassa maassa tai kulttuurissa. Anni pohtii sitä, kuinka kertoa Kolumbiasta tarttuen tärkeisiin teemoihin, mutta tukematta kliseitä ja onnistuu siinä upeasti.

Anni kirjoittaa Kolumbiasta oman henkilöhistoriansa ja kokemustensa kautta. Sujuvalla kerronnalla, anekdooteilla tapahtuneista ja kertomuksillaan kohtaamisista eri ihmisten kanssa hän avaa Kolumbiaa tavalla, joka antaa myös uutisiin tietonsa pohjaavalle suomalaislukijalle uutta näkökulmaa.

Kolumbiaa tuskin voi käsitellä puuttumatta sen väkivaltaiseen historiaan ja sisällissotaan. Kirja kertoo rauhansopimuksen toteutumista, ajasta ennen ja jälkeen. Anni kutoo mukaan karjalaiset juurensa, vertaa tapahtumia Kolumbian vaiheisiin ja löytää sieltä yhteneväisyyksiä.

“Kuuntelin koko lapsuuteni ajan isovanhenpieni tarinoita lähtökäskystä ja pakenemisesta. He joutuivat jättämään kotinsa, maatilansa ja koko omaisuutensa Karjalaan, kun talvisota alkoi vuonna 1939. Isovanhempani eivät kotoa lähtiessään tienneet, mihin he olivat menossa. Ainoastaan sen, että heidän pitää päästä turvaan.”

Kolumbialaiset ovat joko joutuneet tyytymään tilanteeseen tai lähtemään pois, jättämään kotinsa, tilansa ja työnsä. Karjalaisten lapsenlapsi ymmärtää syvästi, kuinka tämä vaikuttaa usean sukupolven ajan.

Kolumbiassa traumoja on vasta alettu työstää, rauhansopimus allekirjoitettiin neljä vuotta sitten ja maassa vallitsee ”jännittynyt rauha“. Valtio on viivytellyt lupaustensa toimeenpanon kanssa ja sissijärjestö Farc on tarttunut uudelleen aseisiin.

Bogotán kaupunkikuvaa.

Mielenkiintoista on myös lukea siitä, kuinka suomalainen feministi kokee latinalaisamerikkalaisen macho-kulttuurin. Oman lisänsä siihen tuo toisen polven tulkitsijat, Annin omat pojat, jotka näkevät kolumbialaisen elämäntavan tuttuna ja rakkaana. He osaava silti suhtautua sekä Kolumbian että asuinmaansa Suomen mieskuvaan kypsän kriittisesti.

Latinalainen Amerikka on runsaudensarvi kulttuurisille anekdooteille ja kirja jakaa lukijalle mielenkiintoisia yksityiskohtia kuin karkkeja; mukana on kaiken parantava julkkispappi, marianismia ja vaaran hetkistä.

Kerrontatyyli pysyy kuitenkin jalat maassa, myös asettumatta puolelle tai toiselle. Tasapainoilu poliitiikan, historian, naisen aseman ja kulttuuri-identiteetin sekä viihdyttävyyden välillä onnistuu. Maa, jonne lähdin kirjalliselle matkalle on toinen kuin se Kolumbia, jonka nyt koen tuntevani.

Annille tärkeää rannikkoaluetta.

Kuvat Anni Valtosen albumista

Surettaako Surettatalissa?

Surettaako Surettatalissa?

Vastaan heti kysymykseeni: ei. Surettatalissa hymyilytti ja kovasti. Ja huokailutti koko paikan ihanuus. Kuin satukirjasta konsanaan.

Mutta ennen kuin päästiin vuoristolaaksoon asti, oli taitettava taivalta, pidettävä taukoa ja halailtava aluskasvillisuutta, sillä reuna veti puoleensa. Siksi maa-ainesta kertyi matkalta peukalon kynsien alle aika lailla. En luottanut pelkkään puskaan, vaan junttasin peukalot rinteen pintakerrokseen niin syvälle kuin pystyin. Turvatapiksi.

Hinterrhein, ensimmäinen joki ylitetty.
First river on the way, Hin
terrhein.

Oltiin siis retkellä, Sufersin kylästä ylöspäin, jolla en tarkoita pohjoista, vaan rinnettä ylös. Vihertävän patojärven ympäristö, missä kylä sijaitsee, itä-Sveitsissä, St. Bernardinon solaa kohti matkattaessa aivan Italian rajan tuntumassa, oli jotensakin hämmentävää. Luonto oli isoa, sivilisaatio periaatteessa pientä, toisaalta valtavaa. Kylän vaatimattomuus jäi teiden ja rakennustöiden varjoon, pato oli järjetön mahtavuudessaan. Ja toiseen suuntaan katsottaessa tästä kaikesta ei tarvinnut tietää mitään. Me poistuimme metsätietä ylös ja näimme vain mustikkamättäitä, kirkkaanvihreinä ja kukkivina.

Reitti ei selvästikään ollut mikään turistikohde. Kylässä oli paikkaa parin vieraan kulkuneuvolle ja polulla tyhjää. Järven reunustalla kalastettiin ja hlapsiperheet paistoivat makkaraa. Ylempänä tapasimme alussa kaksi seuruetta, teiden haarauduttua ja vieläkin ylempänä enää yhden ja Surettatalissa vain lehmille ja lampaille paikkoja valmistelevia tyyppejä. Olimme niin ajoissa, ettei edes karjan kesäloma alpilla ollut alkanut.

Alkupätkälle osui tämmöinen mökki. Istahdettiin muina patikoitsijoina murkinalle.
Found this cottage on the way und had lunch sitting on a real table.
Evästä.
Some provisions.
Kahvii.
Coffee
Leipää.
Sandwich.

Olimme myös viikkoa ennen varsinaisen patikkakauden alkua. Talvi oli hento, siksi uskaltauduimme. Etsin tarkoituksella paikan jossa olisi vähän porukkaa, tiedätte miksi. Perhe halusi metsään, sitäkin löytyi. Vuoristovaellusmerkkejä oli maalailtu uudelleen, se kertoi valmistautumisesta kauteen. Juuri siellä missä sitä olisi kaivattu, suuntamerkki oli yhä hetteikön peittämä ja haalistunut.

Alkumatka oli vähitellen kohoavaa metsätietä, joka muuttui kapeammaksi metsäpoluksi ja lopulta kinttupoluksi, josta koitti epämääräinen alppikauriin mentävä reitti. Menimme karhunkävelyä, nojauduimme reunan vastaiseen heinikkoon, tarrasimme sen minkä kykenimme varvukkoon. Edellisenä päivänä oli satanut ja parhaimmillaan puolentoista kengän levyinen polku ei sallinut huonoa askelta.

Saatoin jopa sanoa, että lähdetäänkö takaisin. Pyörsin välittömästi sanani, sillä alaspäin olisi ollut vielä vaikeampi mennä. Puhisten ja keskittyen pääsimme ensimmäiselle lumivyöryesteelle, metalliselle ja vakaalle kehikolle. Istahdettiin hetkeksi lepuuttamaan väsyneitä lihaksia ja pohdittiin jatkoa. Siinä kohtaa näytti siltä, että olisi mentävä telineen alta, mutta heinäinen höttö oli onneton astua. Roikuimme metallissa ja kiitin salitreeniä, tässä kestäisin, vaikka jalat lähtisivät alta.

Tie Hevosen päälle.
The way to Ross Chopf.
Tänne oltiin kavuttu alhaalla näkyvästä Sufersista.
Got already pretty high from the village below.
Ei ole tämäkään huono näkymä.
Not that bad this view either.

Telineen toisessa päässä polkua ei enää ollut. Roikkuen ja varovaisesti palasimme telineen yläpuolelle. Tutkin Suunnon näyttämää reittiä ja katselin taaksepäin, löysin viitan kätköistä, toisen ylempää. Olimme harhautuneet alas, kun piti lähteä ylös.

Patikkareitin ohjeissa kehuttiin matkan monipuolisuutta. Kyllä, sitä se oli. Järveä, lukemattomia puroja, jokia, haastetta, leveää polkua, kipuamista, laaksoa, alppia, lunta. Kaikki muu ohjeissa olikin pielessä. Kartalla reitti kehotettiin kulkemaan vastapäivään, ohjeistuksessa myötäpäivään. Alku oli suunnasta riippumatta outo, mainittua siltaa ei ole olemassakaan.

Kivisempi osuus. Polkua tämäkin.
The path is a bit stony.
Pientä ihmettelyä ilmassa. Että mihin ja miten.
A moment of slight wondering – where to and how??
Merkki piilossa. Onneksi löytyi.
Found this mark finally.

Lounaspaussi tuli pidettyä hyvissä ajoin, olimme voimissamme haasteellisella pätkällä. Kahville oli pysähdyttävä vähän ennen alppilaaksoon saapumista. Vaikeampi pätkä vaati veronsa. Onneksi oli naapurin tekemiä pipareita ja termoksessa sumppia.

Matkalla on myös näköalapaikka, jonne kannattaa kavuta. Ross Chopf, hevosen pää, on kallio kuusien keskellä, jolta avautuu näkymä patojärvelle ja Sufersia reunustaville vuorille. Tähän asti reitti Sufersin eteläpuolelta lähtien on helppokulkuinen ja syykin selvisi viittakyltistä. Zürichin kaupunki on sponsoroinut patikkapolkujen kunnostusta. Tuli mieleen, että voisivat ehkä pistää muutamat frangit lapiotyöhön tästä eteenkin päin, jotta kaupunkilaiset eivät lipsahtaisi polulta. Syy, miksi Zürich on laittanut varojaan tänne kaukaiselle vuorelle, kimmeltelee alapuolella. Ilmeisesti kaupungin energialaitos saa täältä vesivoimaa.

Tässä jo hymyilyttää. Tai ainakin vielä.
Here smiling again. Or is it still?
Toinen sellainen hetki, etten ole ihan varma mikä on polkua ja mikä ei.
Another moment of uncertainty. What is path and what is not?
Täs vain kokeilen, et pysyykö paikallaan. Pysyyhän se.
Testing, if the stone is still or in move.
Viehkeä lammikko, jonka ympäristöstä löytyi lumiraja.
Found some snow and a pond or is it a lake?
Reunakoristeita.
Decorations on the shore.

Suunnon kanssa oli tällä kertaa vähän taas säätämistä. Kellon heikkous on sen akku. Patikka olisi ohjeiden mukaan pitänyt selättää reilussa neljässä tunnissa, mutta kuvaus-, ruoka- ja muine pausseineen meillä meni seitsemän tuntia, varsinaiseen liikkeelläoloon ehkä kuusi. Yleensä on pysytty viittojen ja muiden ohjeiden antamissa ajoissa, joskus oltu nopeampia. Ehkä tämäkin reitti on joskus ollut sellaisessa kunnossa, että sen pystyy reippaasti kävelemään.

Taidetta luonnossa. Esteettinen asetelma.
Art in nature. Very esthetic.
Tässä piti taas arpoa, että mistäs sitä menis.
Again a moment on uncertainty. The way is where?
Jossain matkan varrella, kaunis hetki.
Somewhere on the way, a beautiful moment.
Pimeässä metsässä luulin näitä raaoiksi mansikoiksi. Taitavat olla käpyjä?
In the dark forest I thought these were tiny strawberries. But maybe small cones?

Suunnon akku siis tyhjeni puolessa välissä. Vara-akku oli onneksi matkassa, sillä epämääräisyystekijöitä oli tällä reissulla niin paljon, että kaipasin Suunnon reititystä. Ilman sitä tuskin olisimme päätyneet Surettataliin, vaan olisimme pyyhkäisseet kylttejä seuraamalla jo aiemmin kohti Sufersia.

Kivikkoisen taipaleen jälkeen tuli ensimmäinen satukirjahetki. Roikkuvien kuusenoksien alla väikkyi pieni järvi tai lampi, tiedä häntä. Pintaa peitti siitepöly, rantaa reunusti roina, varmaankin sulavan lumen mukana valunutta metsää. Lunta oli läikkinä sivuilla ja valo oli ihmeellinen. Jos jossain, täällä asuisi maahisia.

Kahvitauko. Ihan ollaan voittajia.
Coffeebrake. Definitely survivers.
Surettatal. Kamera oli valo-olosuihteissa ongelmissa. Mutta aivan ihana laakso.
Surettatal. A bit difficult for camera, too much contrast. But a beautiful, beautiful place.
Surettabach

Tästä eteenpäin taival oli jälleen mukavaa, kivistä mutta kuitenkin tavallista metsäpolkua. Nousimme pimeähköön metsään, ohitimme avoimen portin. Edessä oli aurinkoinen niitty, keltaisia kukkia auringossa, taustalla huumaavan valkoisena hohtava vuori. Kuusiverhon jälkeen näimme laakson koko komeudessaan. Rinteillä elää vuorikauriita, niittyjä laiduntaa kesällä karja. Purossa ui nuijapäitä ja käki kukkui äänen kaikuen seinämästä toiseen. Tiesin laaksosta, mutten osannut odottaa mitään tällaista. Surettabach virtasi voimakkaana ja ylitimme sillan. Tämä oli kääntöpiste.

Melkein padolla.
Almost by the dam.

Kello oli jo paljon, mutta onneksi valoisaa riittää iltayhdeksään. Vuorilla tulee aikaisemmin kylmä, kun aurinko katoaa rinteen taa. Alaspäin kuljimme hämäävästi Schwarzwaldin läpi. Luulin, että se sijaitsee vai eteläisessä Saksassa. Mutta ei, tämäkin oli mustaa metsää ja ansaitusti.

Palasimme järven padon yli ja hetken luulin että joutuisimme kiertämään järven pidemmän kautta. Suunto vei meidät kuitenkin rakennustyömaalle, pätkän tietä, mutta niin näyttivät patikkakyltitkin.

Kirkon kello näytti seitsemää ja Sufersin kylä alkoi juuri jäädä varjoon. Olimme perillä.

Sufers-Ross Chopf-Surettatal-Schwarzwaldchopf-Sufers, 12,5 km, 6 h

Kylä vuoren katveessa. Jälleen Sufersissa.
Village by the mountains. Back in Sufers.
Kirkon kello näyttää seitsemää.
It´s time to go home.

En resumen: un paseo más, a Surettatal, cerca de la frontera de Italia. Este tenía de todo: calle de bosque, caminito, senderito, peligro a la par del gindo, nos perdimos, encontrámos un laguito, un montón de plantas de arándano, y como el clímax del día, un valle alpino con un rio y montaña de nieve. Y lo mejor: no nos topámos con casi nadie.

Kurzgesagt: Eine Wanderung nach Surettatal hatte ein bisschen mehr Überraschungen als gewünscht, z.B. ein Teil des Pfades, wo es fast keinen Platz für beide Füssen gab und der Hang, der zu nah und zu steil war. Aber es gab auch Bilderbuch Momente. Nach dem dunklen Wald war Surettatal etwas wunderschönes. Schneeberg im Hintergrund, grüne Wiese mit Blumen, kristalklares Wasser im Bach. Es hat sich gelohnt, dieses Schwitzen und leiden am Hang.

Huonoja retkiä ei olekaan

Huonoja retkiä ei olekaan

Ollakseni rehellinen, tuona päivänä olin suht pitkään toista mieltä. Ihan vastakkaista. Nimittäin, että huonoja retkiä vasta onkin ja juuri nyt eletään yhtä niistä. Ärtymyksen rajalla, mutta vielä toiveikkaana katselin kulmat lievässä kurtussa kukkuloita, joille ei päässyt, joki jonka ympäristö ei viehättänyt ja polkuviittoja, jotka veivät liian kauas.

Tilanne oli siis tämä. Olin valinnut huolella kohteen, tehnyt eväät, vedellyt aurinkorasvaa, sillä helle oli melkoinen, ja pakannut porukat kasaan. Glarus on kantoni noin tunnin päässä, upeita rinteitä, eikä luksuspaikkoja tai instakohteita eli tilaa, tavallista väkeä tavallisin määrin.

Pienen pieni järvi, nuotion polttoa, kahvit, vähän tepastelua ympäristössä. Siinä kaikki, mitä halusin. Ei sinne kukaan tulisi, me mahtuisimme hyvin, ilman kasvosuojia, ilman stressiä kanssaihmisen hengitysmolekyyleistä.

Vuoria, vettä, aurinkoa. Tältä osin kaikki ok.
Mountains, water, sun. Sounds pretty ok.

Siinä missä tie lähtee pienestä kaupungista siksakkaamaan vähän ylemmäs seisoi oranssiliivinen mies. “Mihin matka? Mitä varten?” No patikoimaan. “Juu ei. Kun on korona ja kaikki, tiedättehän… Ainoastaan, jos olette menossa hotellille tai on muuta tähdellistä asiaa.”

U-käännös ja mietintää. Ei haittaa, sanottiin, ajellaan eteenpäin ja etsitään eväspaikka. Koko laakso vain tuntui olevan kaupunkialueen ulkopuolella yhtä rämppälää, teollisuutta ja asuintaloja. Schwandenin luona luovutettiin. Pysähdyttiin parkkipaikalle, reput selkään ja joen varrelle tallaamaan.

Tästä kohtaa lähdettiin viime vuonna ylös, kohti Leglerhütteä, mahtava retki, sinne haluan uudestaan.

Vesi virtaa. Lupaavaa, vai?
Water flowing. Promising, isn´t it?
Sulkuportti? Kaipaisi pientä ehostusta.
This place might need some fixing. Soon.

Vaelluskengät kopisivat järjettömän kokoisen tuntuisina asvaltilla. Mutta onhan maisema kaunis, kun kääntää katseen ylös, totesin. Vuoret, vehreät. Huumaava aurinko. Ja joki, se on smaragdin värinen, janottavan pirskahteleva. Näin tässä kohtaa myös rappioromantiikkaa.

Tunnin verran jaksettiin tallata, polku vei kauemmas joesta, väliin tuli rakennushalleja. Hiki. Jano. Nälkä. Ei penkkiä, ei niittyä.

Onhan se hitto, puuskahdin ja käänyttiin takaisin.

Autossa oli ainakin sata lämmintä. Onneksi Hilja oli tehnyt popcornia, se on yllättävän lohduttavaa mönkään menneiden suunnitelmien kohdatessa. Ja olisi toiminut hätävarana nuotion sytytysongelmissa. Tiesitkö sen? Hyvin rätisee tuli, vaikkei sytykettä luonnosta löytyisi, kunhan repussa on poppareita. Kosteiden säiden kikka.

Ikivanha paloasema vuoristotaustalla.
Old firestations sits nicely to the mountainscenery.

Ajettiin tietä yhä eteenpäin ja olisin lähtenyt ylittämään solatietä, sieltä olisi varmasti löytynyt sekä polku että eväspaikka. Mutta aika ei olisi riittänyt siihen. Oli tapaaminen illansuussa.

Kotona mentiin suoraan pihalle. Järvimaisema, aurinkoa, höyryävät kahvit termarista, leivät valmiina. Miksi edes lähdettiin täältä minnekään? Tässähän on täydellistä.

En resumen: El cantón Glarus no nos dejó ir al monte. Caminámos un rato por el rio en un día espectacular, pero entre edificios industriales. La pausa de café no lo tuvimos hasta que en casa, por falta de un lugar bonito, por falta de un potrero. Para qué salir si todo está perfecto en nuestro jardín, al frente del lago?

Kurzgesagt: Kanton Glarus wollte nicht, dass wir zur Obersee wandern. Deswegen sind wir am Fluss gelaufen, zwischen Industriegebiet und die Bergen oben mit Sehnsucht geschaut. Zurück zu Hause, im Garten, mit Seesicht haben wir Kaffee aus Thermoflasche serviert und die Sandwiches gegessen. Hat gut geschmeckt. Hätten wir auch ohne die Reise nach Glarus machen können.

Zürichin huipulle

Zürichin huipulle

Ikinä en ole kiivennyt minkään paikan korkeimmalle huipulle. Luulisin. Tai ehkä Kotkassa Haukkavuorelle, 72 metriä merenpinnan yläpuolella.

Zürichin korkeimmalle huipulle Schnebelhornillekaan ei ole tullut kavuttua, sillä onhan meillä kunnon Alppejakin tarjolla. Se on silti ollut patikkalistoillani jo pitkään, kevätkohteena, silloin kun korkeammalla on lunta, mutta vaelluskengät alkavat levottomina kaivata poluille.

Tästä se lähtee!
Here we go!
Mihin? Seuraa matoa.
Were to? Follow the worm.
Muita tielläliikkujia.
Fellow creatures.

Korona ja lockdown tekivät tehtävänsä ja yhtäkkiä kaikki kotipihan ulkopuolinen vaikutti mahdollisuudelta seikkailuun. Patikointi on Sveitsissä ollut sallittua koko pandemian ajan, kunhan ei lähde kauas kotoa, läähätä kanssakulkijan niskaan ja välttää riskipaikkoja, ettei vie sairaaloiden kapasiteettia.

Siispä Schnebelhornille. Sortsit jalkaan, reppu selkään. Polku lähti Stegin asemalta itä-Sveitsissä. Muutama sata metriä katua ja käännyimme polulle, jyrkästi metsään, läpi niittyjen.

Tämmöistä maalaismaisemaa.
Countryside, pretty idyllic.
Kukkuloita. Luontoa.
Hills. Nature.

Painostavan kuuma sai hien pintaan välittömästi. Olin ottanut mukaan takinkin, saattaahan tulla viileä ja olin ihan väärässä. Johdin Aldoakin harhaan ja hän, tropiikin mies ja talvellakin kuumissaan, noitui jo autossa pitkiä housujaan. Sortsit oli onneksi mukana ja ne hän vaihtoi ne heti alkunousun jälkeen, yleisönä kaksi nuorehkoa lehmää, jotka äännähtelivät kannustavasti.

Olin laittanut reitin Suunnon urheilukelloon ja onneksi, sillä sanallinen ohjeistus ja viitat eivät olleet yksiselitteisiä. Vuorella risteilee muutenkin useita polkuja ja tämä oli vain yksi suositus. Yritin laittaa kello paussille siksi aikaa, kun Aldo vaihtoi varustustaan, mutta mitään ei tapahtunut. Kotona huomasin, että kello ei ollut tallentanut matkaa tämän pysähdyksen jälkeen. Hiukan harmitti, sillä olisin halunnut reitin kartalle. Ehkä seuraavalla kerralla muistan laittaa päälle automaattisen paussitoiminnon.

Turvaväli.
Keeping distance.
Tämä olisi voinut olla Costa Ricasta. Väli-Amerikan Sveitsistä.
Somehow this could be from Costa Rica, known as Switzerland of Central America.
Jalka nousee kepeästi.
Going up, up, up…

Kellosta viis, ilma oli upea, mäkeä riitti, väkeä taas ei. Rinteiltä näkyy aina Bodenjärvelle ja Alpeille, myös Itävallan lähimmille huipuille asti. Ilmassa oli tänään jotain huttua; vuoret kumottivat silti horisontissa.

Mitä ylemmäs nousimme, sitä enemmän oli edessä porukkaa ja myös takana. Välit pysyivät hyvinä, jossain vaiheessa vastaan tuli jokunen patikoitsija. Meidät ohitti myös pari maastopyöräilijää, aikamoisia tyyppejä. Reitti ei ole vaikea, mutta keuhkot ja lihakset saavat kyytiä jalankin, puhumattakaan että pyörällä. Yli puolivälin jälkeen maasto alkoi olla niin kivistä ja jyrkkää, että edessä oleva pyöräilijä antoi periksi, nosti pyörän selkään ja nousi loppumatkan menopeliään kantaen.

Zürichistä, myös Zürichin kantonista, tulee mieleen kaupunkiseutu, tiheys, mutta myös pellot ja risteilevät tiet. Tämä polveileva maasto oli rehevää ja maaseutumaista. Vuorella olimme uudelleen alkukeväässä; kotona jo ohi mennyt hedelmäpuiden kukinta oli täällä vielä vauhdissa. Toisaalta oli myös kuin Suomen kesä, maastossa kukki kieloja ja käki kukkui lähes koko matkan.

Poistuttiin reitiltä ja kiivettiin tällekin ristille.
Left the main path to hike up to this hill too.
Niin kaunista!
So beautiful!
Menee se pyörä selässäkin.
Some ride a bike, some carrie.

Kukkulan huipulla, 1292 metrissä, tuuli ja parveili väkeä. Kylttien vieressä oli risti ja siinä pieni kaappi, jonka huomasin vasta kuvasta. Kaapista löytyy kirja, jonne huipun saavuttanut voi laittaa puumerkkinsä.

Väkeä lojui pitkin poikin niittymäisessä rinteessä lepäilemässä. Toisella puolen vuorta on kaksi ravintolaa, koronan vuoksi vielä kiinni, joten eväät oli tuotava itse. Nuotiopaikoilla räiskyi tulet ja puhe sorisi.

Kaukana siintää Bodenjärvi. Luulisin.
From here you can see Lake of Constance. I think.
Huipulla! 1292 m Schnebelhorn.
On the top of Schnebelhorn, 1292 m.

Kuten kuvasta näkyy, olin tietenkin mätsännyt kynsilakan värin kuppiin. Ja jos oikein tarkkoja ollaan, niin myös juomapullon korkkiin sekä repun sisällä olevaan lenksuun.

Vinolla kedolla oli hyvä makailla, liiankin hyvä. Alpit siinsivät, ihmiset vertailivat jalkojensa vapina-astetta, nuotion käry yskitti ja jalalleni laskeutui kärpänen.

Snäkkiä esille ja heti.
Looking for a snack.
Nypy oikealla on vuoren huippu.
On the right hand side the peak.
Mätsäävät värit.
Nailpolish and cup – almost the same color, naturally.
Levällään kuin Jokisen eväät.
Never gonna get up.
Siel ne pilkottaa. Alpit.
There they are, the Alps.
Polku lähtee alas vasemmalla grillaavien ja oikealla istuvien välistä.
The path goes down between the guys barbecueing on the left and the other groups sitting on the right hand side.

Alastulo oli jyrkän, kivisen ja huteranilkkaiselle koordinaatiivisesti haastavan alkupätkän jälkeen helppoa astella. Jossain vaiheessa loppui vesi, siis jälleen näitä vuoden ensimmäisten patikoiden ongelmia. Sitä pitää olla liikaa, vaikka Sveitsissä on pitkin poikin juomapisteitä. Loppuvaiheessa löysimme aivan uuden lähteen, kutsuvasti virtaavine vesineen, mutta varustettuna “Ei juomavettä”-kyltillä.

Tällä puolen Schnebelhornia oli maataloja, kanoja, vuohia, lampaita ja jotain todella outoja otuksia. Olisi pitänyt olla kiikarit, jotta olisi nähty tarkemmin, mutta nämä näyttivät pieniltä sarvipäisiltä laihoilta lehmän ja vuohen välimuodoilta, joilla oli hevosen häntä. Siis mitä häh?

Juomatilanne ratkesi, kun olimme jo takaisin Stegissä. Maauimala oli saanut avata kioskinsa ja porttinsa, vaikkei uimaan päässytkään. Ostettiin vettä ja myyjä esitteli innokkaasti “tosi hyviä mantelisarvia” ja muita myytäviä. Ruohikolle olisi voinut jäädä istuskelemaan, toisin Zürichin kaupungin alueella, mutta “saatte tietysti jatkaa matkaakin”, totesi kioskin mies. Ystävällisiä nämä stegiläiset.

Steg-Schnebelhorn-Tierhag-Sennhütte-Steg

17 km, 5 h 30, n.700 m ylös, n. 700 m alas

Niin kesäistä.
Summerly feeling.
Muhkea kana tervehtii meitä.
A big boy. Or actually a girl.
Herttaisia, nuoria yksilöitä.
So cute, young ones.
Vuori päivässä piristää.
Niin kirkas kullero, ettei kamera pysty tarkentamaan.
So bright color, that the camera can´t focus.

En resumen: En Suiza, pandemia o no, ir de excurciones en la naturaleza está permitido, mientras uno no se va lejos de casa o a lugares de riesgo. Por eso subimos al punto más alto del cantón Zurich, Schnebelhorn, 1292 m.

Kurzgesagt: Zum Glück darf man jetzt wenigstens wandern. Der perfekte Moment den höchsten Berg kanton Zürichs, Schnebelhorn, zu erobern.

Sveitsin kouluelämää: korkeakouluun ilman lukiota

Sveitsin kouluelämää: korkeakouluun ilman lukiota

Tulin Sveitsiin lapsetta, huoletta ja sen kummempaa pohtimatta. Vain vuodeksi, joten pitkän tähtäimen asioihin ei tarvinnut puuttua. Sitten kun meitä oli kolme ja kouluikä lähestyi, piti pohtia jäädäkö vai lähteä. Ensinnäkin kielen, toisaalta koulun vuoksi.

Siinä vaiheessa päätä puristi vain vaimeasti, viidennen luokan vaiheilla se muuttui jomotukseksi ja yläkoulun puolella oltiin jo migreenijamassa. Selvisi, ettei lasta voi vain työntää ovesta ja vastaanottaa valmiina tuotteena toisesta. Uraputken voisi valita, mutta se pitäisi tehdä tietoisesti ja matkalla olisi monta kysymystä.

Tämä löytyi vain screenshotina, valitan…Työ on vanhimpia ja tilauksesta maalattu skateboardiin.
Sorry about the screenshot…This is one of the oldest works, decoration of a skateboard.
Kaurismäen elokuvan Toivon tuolla puolen pokerikohtauksen innoittama, ihmisille etsitty koirahahmot.
This is inspired by film The Other Side of the Hope by Aki Kaurismäki.

Ensimmäisen kerran akateemisen uran mahdollisuutta pohditaan juuri tuossa viidennen luokan paikkeilla. Silloin olisi tehtävä päätös jatkaako lapsi yläkoulussa vai meneekö suoraan pitkään lukioon. Jos valitaan jälkimmäinen, on alettava etsiä pääsykokeeseen valmentavaa kurssia ja tarkistettava finanssit, sillä näistä laskutetaan reippahasti.

Hän. Tytär ja taidekorkeakoulun opiskelija.
Daughter and a artsstudent.

Seuraavan kerran tulee lukiokysymys yläkoulun puolella; toisella tai kolmannella. Vain murto-osa sukupolvesta valitsee lukion, muistaakseni noin neljännes. Ja niistäkin osa karisee matkan varrella pois.

Jos lukio jätetään väliin, on edessä nipullinen muita teitä ja maahanmuuttajavanhemman epätietoinen paniikkihetki. Vuoristo kuvaa sveitsiläistä opetusjärjestelmää ja huipulle on monta polkua. Sieltä sitten valitsemaan, jos sattuu ymmärtämään mistä on kyse.

Useat valitsevat oppisopimuskoulutuksen. Mutta jos viisitoistavuotias sähkömieskokelas jossain vaiheessa huomaakin, että johdot ja virtapiirit ovat ja pysyvät vieraina, ei peliä ole menetetty, eikä tulevaisuus vain eläkkeen odotusta väärän ura valinneena ja tympääntyneenä duunarina.

Viulunrakentajan pajasta yksityiskohta, kontrabasson pää.
A detail of the head of doublebass. (Luthiers studio)
Soittimia samassa paikassa. / Instruments in the studio.

Jos minulle olisi alunperin selitetty ammattikoulutuksen idea rautalangasta vääntäen, olisi paineita vähennetty huomattavasti. Teinin ei siis ole tarkoitus löytää suoraan omaa alaa jo ennen täysi-ikäisyyttä, vaan kokeilla konkreettista työntekoa, jotta on näkökulmaa ja itsetuntemusta jatkaa matkaa koulutustiellä.

Opiskella voi pitkälle, useammankin mutkan kautta. Tämä oli se, mitä suomalaisen peruskoulu-lukio-yliopisto -matkan tehneen oli vaikea sisäistää. Eikä lukio ole välttämättömyys edes korkeakoulupaikkaa havittelevalle.

Pihalla talvella kukkinut katkero.
Gentian found in winter in our garden.

Useimmiten korkeakouluihin ja yliopistoihin vaaditaan joko lukion päästötodistus tai ammatillinen koulutus. Mutta monessa paikassa on myös muita mahdollisuuksia. Esimerkiksi paikka taidekorkeakoulussa, Zürcher Hochschule der Künste eli Zurich University of the Arts, irtoaa myös yläkoulun käyneelle, kunhan näyttöä riittää.

Graafisille aloille vaaditaan silti ennen korkeakoulua puolesta vuodesta vuoteen kestävä valmistava kurssi, myös lukion käyneille. Tämä on jälleen se, jolla rahastetaan. Vuoden kurssista saa pulittaa koulusta riippuen jopa 15 000 frangia, jotakuinkin saman varran euroissa.

Kun kurssi on suoritettu, tarvitaan siellä jo valmisteltu mapillinen töitä. Tytär haki opiskelemaan scientific visualization ja hakuprosessiiin liittyi kotona tehtävä työ ja videohaastattelu. Normaalisti lisänä olisi koetyö paikanpäällä, mutta se skipattiin koronan takia.

Tutkielma tulppaaneista, yksi vedessä, toinen ilman.
A study of tulips, on in water, other on without.
Toinen tutkielma kukista.
Another study of flowers.

Sur dossier-hakijan eli näytön perusteella kouluun pyrkivän kansiota ja töitä arvioidaan tiukemmin kuin lukio- tai ammattikoulutuspohjalta hakevan. Korkeakouluun ei myöskään haluta aivan teinejä. Heti yläkoulun päätyttyä on turha lähettää papereita, myös siksi, että hakukertoja saattaa olla rajoitettu määrä. Tyttärellä niitä oli kaksi.

No, pääsikö? Pääsi. Siitä ollaan erittäin tyytyväisiä ja helpottuneita. Jos vastaus olisi ollut kieltävä, olisi pitänyt ryhtyä etsimään oppisopimuspaikkaa. Korona takia monet ovat jättäneet hakematta, joten paikkoja kyllä olisi. Mutta tie graafiselle alalle Sveitsissä olisi pysähtynyt tähän.

Tilauspotretti kaverista.
A portret of a friend.

Kuvissa on omista kokoelmistani tyttären töitä, vanhimmat vuosien takaa, tuoreimmat hakutöitä. Mappi on korkeakoululla, joten valitettavasti en voi valita sieltä mieluisimpia. Tässä on kuitenkin ne, joita olen ihastellut. Valokuvissa on vähän varjoja ja kummia kulmia, jotka menevät kuvaajan eli minun piikkiin.

En resumen: El sistema educativo de Suiza no es lo más fácil de entender a alguien, quien viene de afuera. Lo más importante es que siempre hay un camino, hasta arriba, si uno quiere.

Kurzgesagt: Die Schulungssystem ist nicht ganz einfach zu verstehen für diejenige, die von aussen kommen. Aber es gibt immer einen Weg, sogar bis ganz oben, wenn man möchte.

Mihinkään en lähtis, vaikka sais

Mihinkään en lähtis, vaikka sais

Pehko sen kun kasvaa, mutta ei sillä niin väliä, minä sen kun käärin nutturaan uusia kierroksia. Muutenkaan en korona-rajoituksista ole milläsäkään. Ravintolat kiinni? Ei haittaa, mieluisampaa ja halvempaa sapuskaa syntyy omassa keittiössä. Vaatekaupat kiinni? Sama se, en muutenkaan ostele vaatteita kuin pakossa. Sosiaalinen elämä pyörii ruudulla? Ei mitään uutta. Pyörin kaiket päivät kotona villasukissa? Aika tavallista. Keskityn syömiseen, nukkumiseen, jonkinlaiseen fyysiseen puristukseen ja töihin? Kuulostaa normiarjelta.

Ei ihan toivotunlainen. / Not quite I´d wish it to be.

Silti tämä viikko on kuin joulu, elämän alku tai kevättä laululintusin. Pohdin minne menisin ensin. Tatuoisinko pikkuvarpaan, värjäisinkö kevään värit kuontaloon, eikö yleislääkärillekin olisi jotain asiaa, nauloja, niitä tarvitsen ehdottomasti johonkin vielä hahmottamatta jääneeseen projektiin ja pihalle lisää kuutoittain multaa ja taimia, vaikka tyttären siemenistä kasvattamat ovat jo tuottaneet kasveja yli ryytimaan neliömäärän, solariumista voisin hakea rusketuksen, nyt kun aurinko on pilvien peitossa – ei silti, että sitä harrastaisin -, fysioterapiassa voisin valittaa, no jotain, aina löytyy kivistävä paikka.

Mutta oikeastaan tämmöinen olen. / But actually this is how I am.

Hengästyn mahdollisuuksista, tästä se lähtee. Rajoituksia on löyhennetty ja lisää pesee parin viikon päästä, silloin aukeavat peruskoulut. Kai.

Elän muutaman päivän korona-elämää lievemmillä rajoituksilla ja huomaan, että se on sitä yhtä samaa. Ei eroa edelliseen kuuteen lockdown-viikkoon. En sittenkään ole hakenut tatuointeja, värjännyt tukkaa tai edes leikkauttanut, rimpauttanut lääkärille, ostanut rakennustarvikkeita, käynyt puutarhaliikkeessä, solariumissa tai fysioterapiassa. Istun kotona läppärin edessä tukka silmillä, pehmeissä vaatteissa, villasukat jalassa. Hampaat on kyllä pesty ja harkitsen harjan käyttämistä. Vieressä kahvia, ulkona sadetta. Seuraavana ohjelmassa ruuanlaittoa, iltapäivällä lisää kahvinjuontia, työntekoa, kenties multaisen maan kuopsutusta ja myöhemmin etäpilatesta. Kaikki hyvin. Enkä tarvitse mitään lisää.

En resumen: Ya están abiertas las peluquerías. Pero que pereza. Mejor dejo así como está y sigo tomando café, aquí, tranquila en casa.

Kurzgesagt: Die Coiffeursalons sind jetzt im vollen Gang. Aber kei Luscht…lieber bleibe ich ruhig zu Hause und trinke weiter Kaffee.

Laiha-Pupun seikkailut 4: tulivuori

Laiha-Pupun seikkailut 4: tulivuori

Pupu avasi oikean silmänsä ja nosti vasemman korvan pystyyn. Silmä näki lankkukaton, jonka välistä pilkisti aurinko. Svuuh, svaah. Verho heilui tuulessa. Svuuh, svaah. Kohina vaivasi. ”Pistäkää se pesukone pois päältä,” ärähti Laiha-pupu ja käänsi kylkeä. Kone jatkoi pesuaan. Pupu kierähti takaisin selälleen. Vasen silmä räpsähti auki. Sekin näki lankkukaton. Ilma maistui suolalta. Pupu pomppasi pystyyn. Vihdoin perillä! Tämän täytyi olla Costa Rica!

Laiha-pupu juoksi Tyyntämerta kohti käpälien ulkosyrjillä, heikka poltti riivatusti, mutta veteen oli päästävä. Sieltä ne tulivat, svuuh, svaah, valtavat aallot. Se pysähtyi kunnioittavan välimatkan päähän. Kuohupäästä jäljelle jäänyt, säyseä vesi kosketti sitä keveästi ja vetäytyi sitten pois. ”Tuo haluaa leikkiä,” ilahtui pupu.

Playa Granden tuulet pyyhkivät pitkin rantaa, puhalsivat hiekkapilven ja Laiha-Pupun kohti etelää. Olivia, tyttö, jonka taskussa pupu oli viettänyt lentomatkan, sai viime hetkellä ystävänsä korvasta kiinni. ”Huh, se oli melkein menoa,” yski Laiha-Pupu. Olivia ravisteli siitä loput hiekanmurut pois.

Tällaista lomaa se oli kaivannut. Pupu juoksenteli tyrskyissä, kellui laguuneissa ja jahtasi rantahiekassa erakkorapuja. Keskipäiväksi se siirtyi varjoon, pitkäjalkaisen lomamökin alle riippukeinuun. Tuuli heilutteli miellyttävästi. Ylhäältä terassilta kuului kahahdus. Joku laahautui pitkin lattiaa, pudotti jotain painavaa ja levitteli sisältöä. Laiha-Pupu pongahti riippukeinussa tikkusuoraksi ja oli hengittämättä. Varkaita! Se hyppäsi keinusta ja hiipi ylös kurkistamaan, vaikka oli pieni ja vähän arka puppeli. ”Jestas, tuohan on lohikäärme!” Otus oli metrin mittainen, sillä oli vaarallisen näköinen harjas ja pitkä häntä. Ja se söi Olivian banaaneja.

 Ei autuaan näköinen peto voi olla paha, mietti Laiha-Pupu ja päätti olla pyörtymättä pelosta. ”Hei, se kuiskasi. ”Mitä, hä?” pyöri lohikäärme häntänsä ympäri ja yritti nähdä puhujan. Laiha-Pupu veti itsensä viimeiseltä rappuselta ylös. ”Sitä vain, että oletko sinä lohikäärme?” se rohkeni kysymään. Otus katseli sitä kummissaan.”No, señorita, mielestäni olen iguani.” Se jauhoi banaania. Kuoret valuivat leukapielistä lattialle. ”Hyvä, en ollutkaan ihan valmis kohtaamaan lohikäärmettä. Ehkä vähän isompana,” mietti Laiha-Pupu. ”Minä olen Laiha-Pupu ja kotoisin Suomesta. Kuulun froteepupujen lajiin, tarkemmin sanottuna yökavereiden sukuun,” se esittäytyi. ”Jaahas. Vaikutat aika turistilta. Voisin näyttää vähän paikkoja, jos kiinnostaa,” ehdotti iguani. ”Minä olen muuten Paco. Hyppää kyytiin,” se huikkasi. Laiha-Pupu tarrasi sen harjaksiin ja veti itsensä ylös. Paco teki parit punnerrukset, syöksyi portaisiin ja laskeutui kuin mahakelkka rantahietikolle.

Paco tarpoi kuumassa hiekassa. Sitä ei vaivannut porottava aurinko. Laiha-Pupun korvia kuumotti. Paco pysähtyi hetkeksi. ”Kastele pää, se auttaa!” Vedessä näkyi jotain pyöreää. Pupu kahlasi syvemmälle ja upotti päänsä tyrskyyn. Sitä tuijotti kaksi pinkeää silmää. Pupu juoksi takaisin kuivalle maalle. ”Joku katsoi minua,” selitti se hätäisenä. ”Pyöreä, ufon kokoinen, neljä jalkaa.” Pacoa nauratti. Se oli merikilpikonna, joka odotteli rantavedessä hämärää, päästäkseen turvallisesti munintapuuhiin.

Aurinko laski nopeasti ja hiekkakärpäset alkoivat nipistellä. Ihmisen mittainen ja hirven painoinen kilpikonna veti itseään hiekkasärkkää kohti. ”Kuule, minä haluaisin tulivuorelle. Olivia, se tyttö, jonka luona minä asun, luki koulukirjasta, että Costa Ricassa on niitä paljon.” kertoi Laiha-Pupu. ”Sinne on matkaa, mutta merikilpikonnan avulla se saattaisi onnistuakin,” mietti Paco. Tuntien uurastamisen jälkeen kilpikonna oli saanut ämpärillisen pingispallojen näköisiä munia turvaan hiekan alle ja kääntynyt jälleen kohti merta. ”Pikkuiset ovat nyt sitten jemmassa, ” aloitti Paco keskustelun tullen lähemmäksi konnaa. ”Toivottavasti jokunen selviytyy mereen asti,” huokaisi emo. ”Meitä ei ole enää monta. Iso osa munista joutuu linnunruuaksi tai kaupiteltaviksi toreille.  Mutta ei auta huolia, täytyy jatkaa matkaa.”  ”Ottaisitko kyytiläisen? Minulla on pohjoisesta vieras, joka haluaisi tulivuorelle.” Paco kysyi ja lisäsi: ”Sinä kun olet kokeneempi uimari.” ”Tuommoinen hippiäinen kyllä voi istua kuorelleni. Kestääkö se merenkäynnissä mukana, on taas toinen asia,” pohti kilpikonna.

Laiha-Pupu tarrasi tiukasti kiinni. Konna lupasi uida pinnassa ja lipui veteen. Suuntana oli pohjoinen ranta. Hopeaviiru valaisi taivasta; tähdenlento. ”Toivon, että pääsen kurkistamaan kraateriin, laavasuihkun kotipesään,” Laiha-Pupu mutisi. Paco ui perässä, pää veden alla liukuen, tehden hännällä uintiliikkeitä.  

Kilpikonna jätti kaverukset aamulla rannalle ja palasi kuohuihin. Paco ja Laiha-Pupu pudistelivat enimmät vedet yltään ja lämmittelivät auringossa. ”Jatketaanpas eteenpäin,” kehotti Paco. ”Tuonne,” se nyökkäsi. Rantatien reunassa oli pieni tori. Peräkärryistä myytiin avocadoja ja meloneja. Paco lähti juoksemaan torikauppiaiden ohitse, pupu harjassa roikkuen. Se pysähtyi kauimmaisen peräkärryn luo ja sujahti suojapeitteiden alle. Tämä auto veisi oikeaan suuntaan.

Tie oli kiemurainen ja Laihaa-Pupua alkoi pyörryttää. Se tuli peitteen alta haistelemaan raikasta ilmaa. ”Kuule, mistä arvasit, että auto ajaisi vuoristoon?” ”Kärryn kyljessä on tarra ja kuvassa tulivuori,” se vastasi haukotellen.

Laiha-Pupu katseli puiden latvoja, pilviä. Auto pysähtyi. ”Paco,” se töni iguania hereille. ”Tämä on ihan väärä paikka, ei täällä ole tulivuorta, vaan lehmiä ja talo. ”Minkäs teet,” mutisi Paco yhä silmät kiinni. ”Ehkä mañana, se mumisi ja alkoi kuorsata. ”Nyt lohikäärme hereille!” karjaisi Laiha-Pupu niin kovaa kuin froteepupusta lähtee. ”Sinä se jaksat hoputtaa,” valitti Paco. ”Hyvä on.” Paco kurkisti kärryn laidan yli. He olivat juuri siinä missä pitikin. Se hymyili tyytyväisenä ja hiukkasen omahyväisesti.

Laiha-Pupu epäili, että Paco huijasi. Tulivuorta ei näkynyt missään. Pelkkää ylämäkeä ja metsää. Sitä suututti koko hölmö iguani. Puista kuului huutelua. Laiha-Pupu vilkaisi ylös. Apinoita. Ne liikahtelivat hermostuneina, tähtäsivät heitä hedelmillä. ”Kyytiin!” huusi Paco ja lähti jolkottamaan vuorenrinnettä. Apinat huutelivat riemuissaan. Tunkeilijat oli karkoitettu.

Polun pää häämötti. Oli saavuttu metsävyöhykkeeltä aukealle. ”Tämä on jähmettynyttä laava,” Paco näytti Laiha-Pupulle. ”Ihanko totta!” hihkaisi pupu ihastuneena ja hyppäsi maahan iguanin selästä. Se halusi teputella laavarinnettä ylös omin käpälin. Paco suuntasi kohti lähintä kukkulaa. ”Odotas, kun näet,” se myhäili.

Ylhäältä avautui näkymä turkoosin siniselle laguunille. Ei laava, ei kipinöitä. Laiha-Pupu tajusi, että häntä oli huijattu. ”Eikö täällä olekaan mitään kiehuvaa?” se kysyi pettyneenä. Paco ei vastannut, vaan lähti kipuamaan kapeaa harjannetta. Pupua huimasi. Molemmin puolin oli rotkoa. Sen tassut lipesivät hiekan päällä. Mutta jos kerran Paco jatkoi eteenpäin, niin silloin kyllä pupukin.

Laiha-Pupu ei muistanut koipiensa koskaan tutisseen näin paljon. Toisaalta, se oli aina halunnut tulivuorelle. Päättäväisesti se otti yhden askeleen kerrallaan, hengähti ja astui jälleen eteenpäin. Kraaterin liepeillä se tunsi pienen tärähdyksen ja syvyyksistä nousi savupilvi. Sitten toinen. Tulivuorella oli hikka. Se oli sittenkin elävä! Laiha-Pupu kurkisti kraaterin sisälle ihastuneena. Höyryävä hornankattila. Maa järähti jälleen. Paco näytti levottomalta. Vuori oli liian liikkuvainen. ”On lähdettävä. Jos laavamassa alkaaa purkautua, meidän käy kanttuvei,” iguani huusi pupulle. ”Mutta katso, tuolla on pieniä savupiippuja; niistä puskee höyryä. ”Kyytiin vain,” Paco hoputti. ”Tämä iguani lähtee nyt, se huusi ja alkoi astella harjannetta alaspäin. Paco taisi olla tosissaan. Laiha-Pupu vilkaisi viimeisen kerran kraateriin, otti pienen laavakiven ja juoksi Pacon perään.

Ilta hämärsi niiden laskeutuessa rinnettä alas. Laiha-Pupu yritti karistaa mielestään öisen viidakon vaarat. Ja sitä enemmän sille tuli niitä mieleen. Kissapedot, tarantellat, käärmeet. ”Paco, kai me ehdimme yöksi kotiin?” ”Playa Grandelle? Ehei. Mutta tässä on hyvä yöpaikka.” Iguani kiipesi puuhun. Oksanhaarassa oli kolo. Puuh! Paco puhalsi ötökät pois, riuhtoi lehtiä ja taputti ne pehmeäksi pesäksi. ”Por favor, señorita,” se osoitti punkkaa. Pupu asettui pitkäkseen. Paco kävi viereen oksalle. Ne kuuntelivat öisen metsän siritystä ja tulivuoren kuminaa.

Kun Laiha-Pupu heräsi aamulla, ei Pacoa näkynyt oksalla. Ei myöskään viereisellä, ei alhaalla, eikä ylhäällä. ”Mihin se iguani hävisi, jätti minut yksin viidakkoon,” höpötteli Roosa-Pupu ja läpsytteli käsivarsillaan itseään lämpöiseksi. ”Hrr…” sen hampaat kalisivat. Ei tullut mieleen, että tulivuorella olisi näin kylmä. Sitä lämmitti sentään oma vaaleanpunainen turkki. ”Pacooo!” se huhuili. Maassa lojui jotain harmaanvihreää. Paco. Sen kehon lämpötila oli laskenut yöllä liikaa ja ote oksasta pettänyt. Pupu hyppäsi sen viereen. Paco ei näyttänyt vahingoittuneelta, mutta ei kovin elävältäkään. Sen sijaan se tuntui viileältä. Laiha-Pupu yritti lämmittää kaveriaan. Mutta pieni pupu on kovin huono peitto isolle iguanille. Trooppiset lehdet saivat toimittaa lämmikkeen virkaa.

 Pupu tutkaili ympäristöä etsien lisää peittoaineksia. Banaani! Toinen! ”Varmaankin apinoiden jäljltä”, se ajatteli ja pisteli suuhunsa hedelmää. Se jatkoi etsintää saniaisia nostellen. Mutta alla kulki vain muurahaisvana, jokaisella kirkkaanvihreä lehdenpala leukojen välissä. Laiha-Pupu törmäsi johonkin pehmeään ja lämpöiseen. ”Ihan rauhallisesti,” se ajatteli, ”sen ei tarvitse olla mitään pelottavaa, onhan viidakoissa mukaviakin pehmoisia asioita, kuten minä.” Pupu tunsi kostean hengityksen kasvoillaan. Villisika. ”Hei, minä olen Charlie,” se sanoi mörisevällä äänellä. ”Minä taas Laiha-Pupu.” Pupua kauhistutti, mutta se muisti silti hyvät tavat. ”Hauska tavata!” ”Samat sanat!” mörähti sika. ”Mikäs se tuo tuommoisen epelin tulivuoren juurelle?” kysyi Charlie. ”Loma, ihan vain turistina olen täällä,” selvitti Laiha-Pupu. Se tuumi hetken ja päätti ottaa riskin. ”Kuule, nyt kun on juteltu jo nämä tärkeimmät, voisinko pyytää palvelusta?” se kysäisi. ”No mikä ettei,” totesi Charlie auliisti.

Charlie ymmärsi hädän. Villisian karvan alla sykki lempeä sydän. Charlie jolkotti Laiha-Pupun kanssa yöpymäpuun luo. Villisika pyyhkäisi kärsällään lehdet pois Pacon päältä, avasi sen suun ja puhalsi höyryävän lämmintä ilmaa Pacon sisuksiin. Sitten se rojahti iguanin viereen. Siinä ne kyhnöttivät tovin. Laiha-Pupu istui kyykyssä Pacon edessä ja yritti nähdä elonmerkkejä. ”Jos saan kysyä, niin mitä nyt on meneillään?” Laiha-Pupu tiedusteli. ”Operaatio lämpöpatteri”, Charlie sanoi. ”Minähän olen kuin uuni. Helposti saan yhden kylmettyneen iguanin lämpimäksi”, villisika totesi. Se nousi ylös ja vaihtoi iguanin toiselle puolen. ”Voi, hyvä ystävä, yritä nyt herätä,” pupu puheli hermostuksissaan. ”Nyt voisi auttaa sapuska,” sanoi Charlie. Banaani! Yksi oli vielä syömättä. Laiha-Pupu raotti kuorta. ”Jo olet otus, jos pystyt vastustamaan tätä makeutta,” Laiha-Pupu sanoi. ”Mmm…nälkä,” sanoi Paco ja raotti silmiään.

Paco tepasteli lämmetäkseen hieman lisää kotimatkaa varten. Charlie vei ne oikopolkua päätien varteen bussien taukopaikalle. ”Mikä näistä menee Playa Grandelle?” kyseli eräs señora. ”Tuo keltainen,” huikkasi samaa kyytiä odotteleva mies. Matkalaukut, surffilaudat ja kanahäkit oli lastattu katolle. Bussi oli puun varjossa. Sen oksalta Paco hyppäsi Laihan-Pupu selässä tavaroiden sekaan. ”Adiós, Charlie, kiitos kaikesta!” huikkasi Paco lähtiäisiksi. Charlie röhkäisi ja kääntyi kannoillaan metsään.

Tuntien notkuvan ja heiluvan matkanteon jälkeen Paco ja Laiha-Pupu olivat takaisin tutulla rannalla. Vähän merisairaina, mutta perillä. Paco juoksi ennätysvauhtia perheensä luo ja sujahti kotikoloonsa. Ja Laiha-Pupu Olivian tuttuun taskuun, laavan kappale käpälässään. Se ei ollut aivan varma, mutta vaikutti kovasti siltä, että tuliperäinen kivi yhä vielä hehkui lämpöä, kun sitä oikein puristi.

Osa 3: Jääluola

Osa 2: Duo

Osa 1: Laiha-Pupu saapuu taloon

Oi niitä aikoja: vapaa liikkuminen

Oi niitä aikoja: vapaa liikkuminen

Tuskin muistan aikoja, jolloin vain lähdin ovesta. Tuosta noin, asemalle, istahdin junaan, ehkä jonkun viereen tai peräti kahden ihmisen väliin.

Kotiportilta on miljoona mahdollisuutta, joista tuskin ennenkään käytin kaikkia. Tässä uudessa todellisuudessa vaihtoehtoja on kolme: ruokakauppa, metsälenkki juosten tai kävellen ja pyöräily.

Vasemmalla viiniköynnöksiä, oikealla hedelmäpuita ja järvi. Ei paha.
On the left hand side grapevines, on the right hand side fruittrees and a lake. Not bad.
Viinitarha.
Vineyard
Tyytyväinen pyöräilijä.
A happy cyclist.
Välimatkaa ajatellen. Joka suuntaan.
Thinking of the distance to all directions.

Elämä on hyvin simppeliä, kaikki juokseminen ja häsääminen eri paikkohin on lytätty korona-leimalla. Tietenkin moni asia on monimutkaistunut tai ainakin on löydettävä uudet keinot, kuinka hoitaa entisiä tavallisuuksia. Perusjutut, ne ovat nyt niitä ainoita ja tärkeitä. Ruoka, hyvinvointi, työt ja niiden metsästys.

Ei tästä oikein muuta voi sanoa, kuin kaunista!
Well, what can I say? Beautiful!
The Hills are Alive…

Ilmojen haltijat ovat olleet suopeita ja aurinko vetänyt ulos alkukesään. Luulin lähiseudun metsien olevan kolutut, mutta ei, uusia polkuja löytyy jatkuvasti. Mäet takaavat kotiovelta lähtien temppuradan, joka saa pulssin kohoamaan ja lihakset töihin. Metsä- ja maalaisteitä pystyy pyöräilemään kaupunkialueille eksymättä monen kymmenen kilometrin verran, korkeusmetrejä syntyy kevyesti 500.

Kuvittelin myös tuntevani lähikylät, silti pyöräretkellä törmään uusiin nimiin, ennennäkemättömiin maaseutualueisiin. Ihmisten välttely pistää valitsemaan teitä, joille ei muulloin lähtisi. Yleensä ne on ne jyrkimmät tai kaukaisimmat. Sekään ei haittaa.

Tätä idyllisyyttä oli pakko jäädä hetkeksi sulattelemaan.
As idyllic as the countryside near Zürich gets.
Täydellistä, nokivariskin oksan nokassa.
Perfect, even the crow in the tree.
Näitä teitä kelpaa ajella.
Very happy to drive these roads.

Meille luvataan piakkoin osittaista paluuta entiseen. En hirveästi kaipaa mitään, paitsi kuntosalia ja vuoria. Maastopyörä alkaa olla väsynyt, jarrut vinkuvat kuin paniikissa oleva hanhi säikäyttäen kanssaliikkujat. Niiden hajoaminen ei silti olisi sekään ongelma. Kylän suljettujen yritysten keskellä kukoistaa kevätsesongista ja pyöräilyn äkillisestä lisääntymisestä nauttiva pyöräkorjaamo.

Kuulostellen ja katsellen jatkamme tätä, mitä se sitten lieneekään. Virukselta pakenemista. Piilottelua paniikilta. Kevytelämää uhan alla.

Kohti auringonlaskua.
Towards the sunset.

En resumen: Eso de salir de casa y ir a quien sabe a donde, se ha convertido en tres opciones: compras, vuelta en bosque corriendo o vuelta en bici. Parece, que así también puedo vivir.

Kurzgesagt: Ausgehen ist zu drei Möglichkeiten geschrumpft: einkaufen, joggen im Wald oder velofahren. Anscheinend so kann ich auch leben.

Laihan-Pupun seikkailut 3: Jääluola

Laihan-Pupun seikkailut 3: Jääluola

Valo oli läsnä. Sarastus. Laiha-Pupu mietti olisiko jo ihan oikeasti aika herätä vai yhä liian aikaista. Vatsassa kutkutteli jännitys, se ihana tunne, kun ollaan vieraassa paikassa ja kaikki on erilaista ja kummallista. Pupu räväytti silmät auki ja heitti paksun höyhenpeitteen sivuun. Yhdellä loikalla se oli ikkunan ääressä ja vetäisi verhot auki. Aamuauringossa kimmelteleli rivistiö vuoria, keskellä terävähuippuisena Matterhorn. Laihis avasi ikkunan ja veti keuhkot vuoristo-ilmaa täyteen. Niin täyteen, että koko turkki meni kananlihalle. -Hrr, se hyrisi ja sulki ikkunan. Kaukana alhaalla oli kyliä, teitä, autoja. Ne olivat pienempiä kuin tulitikkurasiat. Laaksoa reunusti valkohuippuisten vuorten seinämä. Oltiin melkein taivaassa.

Olivia oli varustautunut Alppi-lomalle kahden pupun kera. Uni-Pupu kastoi, asiaankuuluvasti unisena, voisarvea kaakaoon. -Ihawaa, wäidä hawuan kowonakin, se sanoi. -Anteeksi kuinka? kysyi Laiha-Pupu. -Ihanaa, näitä haluan kotonakin, Uni-Pupu toisti nielaistuaan sarven palan. -Ja tietysti myös suklaasarvia, se ahnehti ja kaappasi korista muutaman.

Ensimmäinen aamu vuoristossa oli lupaava. Illalla heidän noustessa köysirataa pitkin kuplahissillä puput luulivat tulleensa hattaraan. Joka puolella, alhaalla, ylhäällä, sekä edessä oli pelkkää valkoista sumua. Mistään ei voinut päätellä olevansa korkealla. Mistään ei vonut myöskään päätellä olevansa jossain, kun hädin tuskin näki omat kenkänsä. Nyt aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta.

-Lähdetäänpäs liikkeelle, hätisti Olivian isä, jo ulkovaatteet päällä. Olivia pakkasi omaan reppuunsa pähkinöitä ja rusinoita. Ulkotaskuun pääsivät puput. Läppä laitettiin kiinni soljella ja sen kummaltakin puolelta, kankaisen katoksen alta, pilkisti pää. -Ei noin tiukalle, henki ei kulje, valitti Uni-Pupu. Olivia löysäsi hihnaa ja puput saivat käpälätkin ulos. -Ei hullumpi tapa patikoida, Laiha-Pupu kehui.

Majapaikan läheltä nousi hissi kohti Bettmerhornin huippua. Ylhäältä näkisi jäätikölle, Euroopan suurimmalle. -Se nimi on Aletsch, kertoi Olivia. Laiha-Pupu maisteli sanaa Jää-tikkö. Jää oli tietenkin jäätynyttä vettä, mutta mikä se -tikkö olisi? Jää-tikku oli varmaan pienempi. Jää-telö kermaista syötävää, vaikkei Laiha-Pupu muistanutkaan kuulleensa puhuttavan -telö:stä. Paitsi töt-telöstä. Tötteröstä tuli töttelö, kun söi liikaa jäätelöä ja kieli jäätyi. Jää-TELÖtöt-TELÖ, se mutisi. Näin monimutkaisten asioiden ajattelu huimasi sen päätä.

Laiha-Pupu ei oikein tiennyt lopulta mitä odottaa, mutta jännittävää sen piti olla, sillä odotuksen kihelmöinti tuntui hissijonossa; monilla oli kamerat käsissä.

Kuplahissi kohosi välillä vaappuen. Mahaa nauratti ja se tuli kaikista ulos kikatuksena. Ylhäällä vuorenhuipulla Olivan jalat tuntuivat raskailta. Isä selitti, että se johtui korkeudesta. Ilma oli ohuempaa. -Ohutta tai paksua, ihan samalta tuntuu nenässä, mietti Laiha-Pupu. Jäätikkö näkyi huipun toisella puolen, laakson pohjalla mutkittelevana ja valkoisena. Sen päällä näytti olevan jäisiä marenkeja.

Isä keräsi joukot ja lähdettiin taivaltamaan. Reitti kulki harjannetta myötäillen. Vielä muutama viikko sitten olisi tarvittu lumikengät, nyt aurinko oli sulattanut polkuja niin, että vaeltaminen sujui vaivatta. Laiha-Pupu ja Uni-Pupu vetivät itsensä ulos taskusta ja istahtivat repun päälle. -Ei hullumpi idea, näin näkee paremmin joka suuntaan, kehaisi Uni-Pupu. Laiha-Pupu nyökytteli ihastellen.

-Isä, haluan tässä valokuvan, huusi Olivia ja kävi kyykkyyn selkä jäätikköön päin aivan kiveyksen reunalle ja hymyili kameralle. Laiha-Pupu lojui lököisästi repun päällä. Uni-Pupu röhnötti, se ei oikein löytänyt mukavaa asentoa. Se nousi pystyyn venytelläkseen. Oliviakin nousi pystyyn. Uni-Pupu lensi kohti jyrkännettä. Laiha-Pupu ojensi sille liian myöhään käden ja seurasi kaaressa. Pudotus ei ollut pitkä, sillä alla oli loivaa rinnettä. Mutta kerran lumeen tupsahdettuaan, puput jatkoivat matkaa pyörien, kasvavina lumipalloina.

Koska Laiha-Pupu oli paljon hintelämpi kuin Uni-Pupu, se tajusi, että pyöriäkseen samaan paikkaan kuin ystävänsä, se tarvitsi lisäpainoa. Sitä ei huvittanut jäädä lojumaan Alpin rinteelle aivan yksin. Jos ollaan vaarassa, niin mieluummin kaverin kanssa, se tuumi. Pyöriessään se nappasi lumen alta pilkistävän sileän kiven ja kävi sen ympärille kuin vyötiäinen. Ja jatkoi kierimistä. Olo oli kuin pesukoneessa, vain vesi puuttui.

Laihan-Pupun silmissä vilisi kaikenlaista, se ei ollut oikein varma siitä, missäpäin oli taivas ja missä maa. Vauhti hidastui ja se kuuli tömähdyksen. -Au! Sen täytyi olla Uni-Pupu. -Au! Sekin oli törmännyt johonkin. Hetken aikaa se tunnusteli jäseniään ja kun maailman pyöriminen tuntui tyyntyneen, se avasi silmänsä. -Katsopas, tultiin ihan täsmälleen samaan paikkaan, se totesi ihastuneena. Puput olivat ryvettyneitä, turkit harmaina ja kuraisina.

Ne olivat päätyneet päin kaatunutta, puolilahoa puunrunkoa. Onneksi. Muutoin ne kierisivät yhä kohti jäätikköä. Sieltä olisi kovin pitkä matka takaisin vuoren harjanteelle. Laiha-Pupu katsoi ylös. Oikeastaan sinne oli kovin pitkä matka jo täältäkin. Tarkemmin ajateltuna aivan mahdoton matka. -Voi hyvä ihme, että jouduttiin tämmöisen paikkaan. Olivia joutuisi etsimään uudet unikaverit, sillä näistä pupuista tuli kertaheitolla Alppien eläimistöä. Eikä takaisin ollut paluuta.

Puput päättivät katsella paikkoja, kun kerran jäätikköseudusta oli tulossa niiden uusi koti. -Vähän niinkuin ympäristöoppia, Laiha-Pupu mietti ja raivasi tieltään oksia. Kallioisen seinämän edessä oli laakea kivi, joka näytti lohjenneen ja jämähtäneen pystyyn. Uni-Pupu harppoi katsomaan paikkaa. Lohkareen yllä kasvoi puita, joiden oksat toimivat kattona. Lumen alta sulaneista heinistä roikkui ohuita jääpuikkoja, jotka heiluivat tuulenvireessä, kimmeltelevänä tuulikellona.

-Tämähän on kuin luola, ihasteli Uni-Pupu, joka oli jo ennättänyt lohkareen ja seinämän väliin. -Ei mutta, täällähän on luola, se hihkui. Laiha-Pupu rämpi minkä ohuilta koiviltaan pystyi. Se pysyi keveänä lumikerroksen pinnalla, mutta liukkaassa ja sohjossa oli vaikea edetä. -Tule nyt, hoputti Uni-Pupu jostain, missä ääni muuttui kumisevaksi. Lohkareen ja vuorenseinän välissä valo oli erilainen, kuultavan sinertävä. Laiha-Pupu meni varovasti pidemmälle. -Huhuu, missä olet? huuteli  Laiha-Pupu. – Jodeliuuu! Uni-Pupu vastasi. Laiha-Pupu käveli eteenpäin ja silmien totuttua hämärään, se tajusi olevansa jääluolassa. Kahden jäämöhkäreen välistä kiivettyään se näki Uni-Pupun, joka istui jäämuodostelmien, veden hiomien luonnon taideteosten ympäröimänä. -Eikö ole mieletöntä? Uni-Pupu hihkaisi. Jostain kajasti valoa, ehkä tunnelissa oli pitemmällä reikä.

-Mennään vielä vähän pitemmälle, Uni-Pupu ehdotti. Valoa riittäisi vielä jonkun matkaa. Ne kiipesivät, hyppelivät, nostelivat koipiaan pienten purojen yli. Kevät teki tuloaan tännekin. Laiha-Pupu meni kahden jääpylvään välistä ja kääntyi ympäri huikatakseen Uni-Pupun paikalle, katosta nimittäin lirisi maistuvaa vettä janon sammuttamiseksi. Sen silmiin kuitenkin osui jotain hämärässä nurkkauksessa. Seinämässä oli kohuma, joka ei ollut jäätä. Sitäpaitsi se näytti liikkuvan. Tai ei, eihän se voinut. Ehkä sittenkin. Kyllä, se aaltoili selvästikin. Laiha-Pupu kavahti taaksepäin, elävästä jäästä se ei ollut kouullut koskaan. Sitäpaitsi kohouma oli kuin joku otus, jotain ryömivää, aaltoilevaa ja elävää. Se ei näyttänyt kovin isolta tai vaaralliselta siinä sätkyessään, mutta mistä sitä tiesi. Laiha-Pupu kääntyi ympäri ja hyppeli rivakkaan tahtiin Uni-Pupun luo, joka oli ihailemassa katosta roikkuvia erimittaisia ja paksuisia jääpuikkoja. -Tuolla on joku, Laiha-Pupu sanoi jännittyneenä ja osoitti nurkkausta vetäen Uni-Pupu mukaan. -Onko luola asuttu? hämmästeli Uni-Pupu. -No, miten sen nyt ottaa, sanoi Laiha-Pupu ja työnsi kaverinsa jääpylväiden läpi ja osoitti aaltoilevaa kummajaista. -Eipä ole moista osunut ennen kohdalle, hämmästeli Uni-Pupu. -Tuo ei voi olla kovin suuri uhka, noin pieni ja laihakin. Sitäpaitsi siinä on jotain tuttua, Laiha-Pupu mietti. Hahmon keskellä nöpötti tupsu, joka heilahteli. Sillä näytti myös olevan kaksi suikeroa korvaa muistuttavaa uloketta. -Jos se ei olisi täysin mahdotonta, sanoisin, että tuossa on puppeli, totesi Laiha-Pupu. -Jolla tosin ei ole kasvoja, pohti Uni-Pupu epäluuloisena. -Onko sinulla häntä samalla puolella kuin kasvot? kysyi Laihis. Uni-Pupu kääntyi tarkastamaan tupsun paikkaa, mietti hetken ja myönsi: -Olet oikeassa. Sillä voi olla kasvot toisella puolella.

Sillä hetkellä otus jälleen kiemurteli. Laiha-Pupu haki luolan edustalta kiven, jolla rikkoa jäätä pupun pään ympäriltä. Uni-Pupukin nakutti ja pamautti, mutta jää vain säröili. Ne väsyivät ja istuivat huohottamaan. Urakka tuntui epätoivoiselta.

-Huhuu, onko täällä ketään? kuului luolan suulta. Puput pomppasivat pystyyn ja hyppelivät valoa kohti. Luolan edessä seisoi reppuselkäinen mies ja hänen takanaan pariskunta. -Täällä, tännepäin, huutelivat puput. Mies sytytti taskulampun. -Mikäs hätä täällä on? hän kysyi. Puput kertoivat siitä, kuinka ne olivat pudonneet, vahingossa löytäneet luolan ja seinässä aaltoilevasta otuksesta. -Tuossa se on, Laiha-Pupu sanoi kiihtyneenä. Otus alkoi aaltoilla, aivan kuin olisi kuullut äänet.  -Eiköhän tämä tästä, mies tuumi ja otti repustaan termospullon. Hän kaatoi kuppiin höyryävää teetä ja alkoi varovasti liruttaaa sitä lusikalla jäistä seinämää pitkin. Ensin irtosi pää, sitten kädet ja lopulta jalat. Pupu tömähti maahan pitkälleen. Niin saattaa käydä, kun on kuukausikaupalla liimautuneena jääseinämään. Laiha-Pupu tuijotti pupua, pupu tuijotti Laihista. Häntä oli näyttänyt tutulta. Kasvojen puolelta otus oli vieläkin tutumpi. Se nimittäin oli Tupsu, Laiha-Pupun pikkusisko. -Laihis, tiesin että tulet apuun, Tupsu hihkaisi maatessaan potsojollaan. Nyt oli sitten siskokin löytynyt.

Reppumies oli tuonut pariskunnan vaellukselle katsomaan luolaa. Sillä aikaa kun he tutkivat uumenia, puput keräsivät nuotiotarpeita. Oppaan repusta löytyi makkarat ja voileivät. Tee oli kulunut Tupsun irrottamiseen. Laiha-Pupu otti lunta käpäläänsä ja imeskeli sitä.

Evästauon jälkeen opas pakkasi puput reppuunsa ja koko retkue lähti kohti Riederalpia, jonne Olivian perheenkin oli määrä vaeltaa. Repussa oli kosteaa ja kylmää, mutta muutaman tunnin patikan päässä olisi lämmin tupa ja lounas. Puput rupattelivat lämpimikseen. Sisarusten edellisestä tapaamisesta oli jo aika tovi ja kuulumisia riitti vaihdettavaksi. Tupsu oli päätynyt perheeseen, joka myöskin vietti lomaa Alpeilla, mutta jo edellisenä vuonna, samoihin aikoihin. Huipulla oli noussut föhn-myrsky, johon perhe ei ollut osannut varustautua, he olivat nimittäin saarelaisia ja ensikertalaisia vuoristossa. Tupsu istui tyttären taskussa, kun navakka tuuli pyyhkäisi takin auki. Helma lepatti kuin purje, tuuli tarttui Tupsuun ja se lensi harjanteen polulta alas aina jääluolan lähettyville.

-Tuo kuulostaa tutulta, hihitti Laiha-Pupu. -Tupsu sai lentää kuin leija, taatusti miellyttävämpää kuin kieriminen, valitti Uni-Pupu. Lentoretkestä toipuakseen Tupsu oli istahtanut kannolle. Alas jäätikölle oli pitkä matka, samoin harjanteelle. Oli alkanut sataa. Läpimärkänä sille juolahti mieleen etsiä suojaa. Hetken kuljeksittuaan se näki kallion seinämää vasten laakean kiven. -Ja sinä löysit luolan! Huudahtivat Laihis ja Uni-Pupu yhteen ääneen. -Aivan, menin sisemmälle, aivan kuten tekin, sinisen valon perässä ja sitten näin jotain jään sisällä. Tupsu oli mennyt lähemmäs, ottanut märillä käpälillään tukea, mennyt vieläkin lähemmäs, likistänyt itsensä kiinni ikijäähän nähdäkseen paremmin, vaikka poskia ja kulmia paleli. Kuva oli yhä epäselvä. Se yritti irrottaa käpälänsä, sekään ei onnistunut. Pupu oli kiikissä.

Siinä Tupsu ihmetteli koko pitkän talven edessään näkyvää kuvatusta ja näinä pitkinä päivinä oli tullut selväksi, että se oli kotilo. Oliko tieto niin tärkeä, että kannatti jumittaa itsensä ikuisuuksiksi jääseinään, oli tietysti toinen juttu. Siinä se oli odotellut kevään tuloa ja jään sulamista. -Olisi pitänyt arvata, ettei isosisko jätä pulaan, se virnisti.

Reppumies oli käärinyt puput kaulaliinaan ja niitä alkoi keinuvassa liikkeessä nukuttaa. Puput havahtuivat aimo tovin myöhemmin juuston tuoksuun. Reppumies pysähtyi ja otti puput repusta ja laittoi ne ikkunalaudalle, jonka alla oli patteri. Ne kaipasivat vielä pientä kuivatusta. Laiha-Pupu katseli muihin pöytiin. Monissa oli keskellä tuikun päällä kattila ja sinne pisteltiin pitkän haarukan päässä leivänpaloja. Juusto venyi, kun haarukka vietiin suuhun. Oi, miten nälkä silläkin oli. Suu, johon leipä katosi vaikutti tutulta. Olivia! -Tuonne! huudahti Laiha-pupu ja hyppäsi kaulaliinakääreessä ikkunalaudalta alas vetäen samaan pakettiin käärityt Uni-Pupun ja Tupsun mukanaan. Laiha-Pupu irrottautui huivista ja juoksi pitkin loikin suoraan Olivian syliin. Se ei haluaisi erota Oliviasta enää ikinä. Ja patikoille lähdettäisiin vain turvaköyden kera.

Lomalta palattuaan Laiha-Pupu saattoi Tupsun veneelle, joka veisi pikkusiskon takaisin kotisaareen. Se halusi varmistaa, että Tupsu pääsisi perille. Tupsu vilkutti kannelta. -Kerrankin riittävän jännittävä ja pitkä loma! se huusi ja nauroi ihastuneena.

Osa 2: Duo

Osa 1: Laiha-Pupu saapuu taloon

Metsästysmatka kaupunkiin

Metsästysmatka kaupunkiin

Ollaan luvattomilla teillä. Siltä minusta tuntuu. Ilmassa leijuu vaara, sellainen näkymätön uhka. Ja silti, on äärettömän kaunis kevätpäivä, aurinko porottaa tunti tunnilta lämpimämmin ja hedelmäpuut puskevat kilpaa valkoisia, vaaleanpunaisia kukkia.

Väistely olisi kunnioittavaa, ellei se olisi pelokasta ja välillä aggressiivista. Sveitsiläisistä on tullut enemmän suomalaisia, usein katsotaan pois ja kaupungissa nyt ei muutenkaan moikkailla. Valitsemme tyhjiä jalkakäytäviä, varjoisampia ja niitä katujen varsia, joilla ei ainakaan ole penkkejä.

Kirsikan kukka./A cherry blossom.

Rantabulevardi puistoineen on suljettu rauta-aidalla. Hyvä on, kävelemme tienviertä. Puikkelehdimme siksakkia, kun jalkakäytäväkin on välillä kiinni. Poliisi ajelee toisaalla megafonista kailottaen: “Pitäkää väliä.” Joen viereisellä vanhankaupungin sivulla on muuten tyhjää, mutta kaupungintalon edustalla on hääpari kauniissa vaatteissaan ja säteillen. Seurueessa on kaksi neljän hengen ryhmää, toinen seisoo sääntöjen mukaisesti kauempana ja pitää sampanjahetkeä.

Poliisilaitoksen edustalle on raivattu parkkipaikkoja. Työvuoroja on lisätty. Sinisissä ja luotiliiveissä naispoliisi ottaa selfien sinisen-vihreänä kimmeltävä joki taustanaan. Samoilla kohdin vastaan tulee itsekseen jupiseva mies. Tytär pelkää, että kohtaamme tahallaan yskijän; niitäkin on.

Ranta on kiinni, joten kävellään tien reunaa tyjällä jalkakäytävällä. /Lakeside is closed so we walk on the peoplefree sidewalk.

7,5 kilometrin jälkeen olemme ohittaneet keskusaseman ja perillä. Ruokakaupoilla. Zero Waste -putiikki Chez Mamie on auki. Ovesta voi astua askeleen verran sisään desinfiointipullolle. Edessä on tiski pleksilaseineen. Sen pitemmälle emme pääse. Kaivamme repuista pussit, pullot ja purkit. Saksalainen nutturapoika täyttää astioita parhaansa mukaan. Nurkassa on korissa puhtaita koukkaimia ja laatikollinen kertakäyttöhanskoja. Varsinkin täällä hygiena on pidettävä kunnossa. Mitään ei ole valmispakkauksessa.

Järvi on kiinni / The lake is closed.
Normaalilta näyttävä näkymä. / This is what normal looks like.
Vanha osa on käynyt läpi ruton ja nyt koronan. / Old part of the city has been through the medieval platue and lives now the corona.

Lehtikaalta ei ole, mutta sen ja ruusukaalin välimuotoa, kalettea, löytyy. Laitan sitä seuraavana päivänä kaalilaatikkoon, sillä kalettesta ei lopulta ole salaattiin, se menee matkalla nahkeaksi. Myös mustapavut on myyty loppuun. Kuivia karpaloita samme, samoin pähkinöitä, palasaippuaa, spagettia ja pieniä kauniita herkkusieniä. Ja ylimääräisenä mukaan otetaan luomu-limonaati.

Kaupassa./In the shop.
Myyjä täyttelee meidän pussukoita ja purkkeja. /Shop clerck looking to fill our jars.
Nahistunutta halvalla. /A bit out of date vegetables in discount.

Reput täynnä hyvästelemme nutturapojan. Nyt on hyvä olo, saalis on mukana ja tehtävä hoidettu. Valoisana tallaamme, tytär oikaisee välillä sukkaa kengässä, asettelee uudelleen. Vielä emme sitä tiedä, muta kantapään alle on muodostumassa hervoton rakkula. Kiristämme tahtia ja ehdin kotiin kuntosalin järjestämään etäpilatekseen.

Oman kylän ulkopuolisessa maailmassa on kummallista. Mutta se on olemassa.

Edellisinä aikoina tässä voi nauttia juomia. /In the past times this was a place to enjoy drinks.

En resumen: Vamos caminando, para evitar transporte público, en la busqueda de comida, a la tienda de zero waste, Chez Mamie. Nos topamos con una flor de cerezo, una policia tomandose un selfie, lago cerrado y una pareja justo casada. Conseguimos arándanos rojos, nueces, jabón, espagueti y champiñónes; misión cumplida. Es raro, afuera de nuestro pueblo. Pero al menos hay vida.

Kurzgesagt: Wir laufen in die Stadt, weil ÖV nicht wirklich attraktiv sei. Eine Reise Richtung Chez Mamie, zero waste -Laden. Es fühlt als wir auf der Jagd wären; ein bisschen gefärlich, sogar spannende. Unterwegs gibt es blütende Kirschbäume, eine Polizistin die ein Selfie nimmt, glühendes Brautpaar und ein gesperrter See. Es ist seltsam hier. Aber die Stadt existiert noch.

%d bloggers like this: