Pupu ja hornankattila

Pupu avasi oikean silmänsä ja nosti vasemman korvan pystyyn. Silmä näki lankkukaton, jonka välistä pilkisti aurinko. Svuuh, svaah. Verho heilui tuulessa. Svuuh, svaah. Kohina vaivasi. ”Pistäkää se pesukone pois päältä,” ärähti Roosa-pupu ja käänsi kylkeä. Kone jatkoi pesuaan. Pupu kierähti takaisin selälleen. Vasen silmä räpsähti auki. Sekin näki lankkukaton. Ilma maistui suolalta. Pupu pomppasi pystyyn. Vihdoin perillä! Tämän täytyi olla Costa Rica!

Roosa-pupu juoksi Tyyntämerta kohti käpälien ulkosyrjillä, heikka poltti riivatusti, mutta veteen oli päästävä. Sieltä ne tulivat, svuuh, svaah, valtavat aallot. Se pysähtyi kunnioittavan välimatkan päähän. Kuohupäästä jäljelle jäänyt, säyseä vesi kosketti sitä keveästi ja vetäytyi sitten pois. ”Tuo haluaa leikkiä,” ilahtui pupu.

Playa Granden tuulet pyyhkivät pitkin rantaa, puhalsivat hiekkapilven ja Roosa-Pupun kohti etelää. Olivia, tyttö, jonka taskussa pupu oli viettänyt lentomatkan, sai viime hetkellä ystävänsä korvasta kiinni. ”Huh, se oli melkein menoa,” yski Roosa-Pupu. Olivia ravisteli siitä loput hiekanmurut pois.

 

Tällaista lomaa se oli kaivannut. Pupu juoksenteli tyrskyissä, kellui laguuneissa ja jahtasi rantahiekassa erakkorapuja. Keskipäiväksi se siirtyi varjoon, pitkäjalkaisen lomamökin alle riippukeinuun. Tuuli heilutteli miellyttävästi. Ylhäältä terassilta kuului kahahdus. Joku laahautui pitkin lattiaa, pudotti jotain painavaa ja levitteli sisältöä. Roosa-Pupu pongahti riippukeinussa tikkusuoraksi ja oli hengittämättä. Varkaita! Se hyppäsi keinusta ja hiipi ylös kurkistamaan, vaikka oli pieni ja vähän arka puppeli. ”Jestas, tuohan on lohikäärme!” Otus oli metrin mittainen, sillä oli vaarallisen näköinen harjas ja pitkä häntä. Ja se söi Olivian banaaneja.

puppeli ja iguani
Suomi-puppeli tropiikissa.

Ei autuaan näköinen peto voi olla paha, mietti Roosa-Pupu ja päätti olla pyörtymättä pelosta. ”Hei, se kuiskasi. ”Mitä, hä?” pyöri lohikäärme häntänsä ympäri ja yritti nähdä puhujan. Roosa-Pupu veti itsensä viimeiseltä rappuselta ylös. ”Sitä vain, että oletko sinä lohikäärme?” se rohkeni kysymään. Otus katseli sitä kummissaan.”No, señorita, mielestäni olen iguani.” Se jauhoi banaania. Kuoret valuivat leukapielistä lattialle. ”Hyvä, en ollutkaan ihan valmis kohtaamaan lohikäärmettä. Ehkä vähän isompana,” mietti Roosa-Pupu. ”Minä olen Roosa ja kotoisin Suomesta. Kuulun froteepupujen lajiin, tarkemmin sanottuna yökavereiden sukuun,” se esittäytyi. ”Jaahas. Vaikutat aika turistilta. Voisin näyttää vähän paikkoja, jos kiinnostaa,” ehdotti iguani. ”Minä olen muuten Paco. Hyppää kyytiin,” se huikkasi. Roosa-Pupu tarrasi sen harjaksiin ja veti itsensä ylös. Paco teki parit punnerrukset, syöksyi portaisiin ja laskeutui kuin mahakelkka rantahietikolle.

Paco tarpoi kuumassa hiekassa. Sitä ei vaivannut porottava aurinko. Roosa-pupun korvia kuumotti. Paco pysähtyi hetkeksi. ”Kastele pää, se auttaa!” Vedessä näkyi jotain pyöreää. Roosa-Pupu kahlasi syvemmälle ja upotti päänsä tyrskyyn. Sitä tuijotti kaksi pinkeää silmää. Pupu juoksi takaisin kuivalle maalle. ”Joku katsoi minua,” selitti pupu hätäisenä. ”Pyöreä, ufon kokoinen, neljä jalkaa.” Pacoa nauratti. Se oli merikilpikonna, joka odotteli rantavedessä hämärää, päästäkseen turvallisesti munintapuuhiin.

Aurinko laski nopeasti ja hiekkakärpäset alkoivat nipistellä. Ihmisen mittainen ja hirven painoinen kilpikonna veti itseään hiekkasärkkää kohti. ”Kuule, minä haluaisin tulivuorelle. Olivia, se tyttö, jonka luona minä asun, luki koulukirjasta, että Costa Ricassa on niitä paljon.” kertoi Roosa-Pupu. ”Sinne on matkaa, mutta merikilpikonnan avulla se saattaisi onnistuakin,” mietti Paco. Tuntien uurastamisen jälkeen kilpikonna oli saanut ämpärillisen pingispallojen näköisiä munia turvaan hiekan alle ja kääntynyt jälleen kohti merta. ”Pikkuiset ovat nyt sitten jemmassa, ” aloitti Paco keskustelun tullen lähemmäksi konnaa. ”Toivottavasti jokunen selviytyy mereen asti,” huokaisi emo. ”Meitä ei ole enää monta. Iso osa munista joutuu linnunruuaksi tai kaupiteltaviksi toreille.  Mutta ei auta huolia, täytyy jatkaa matkaa.”  ”Ottaisitko kyytiläisen? Minulla on pohjoisesta vieras, joka haluaisi tulivuorelle.” Paco kysyi ja lisäsi: ”Sinä kun olet kokeneempi uimari.” ”Tuommoinen hippiäinen kyllä voi istua kuorelleni. Kestääkö se merenkäynnissä mukana, on taas toinen asia,” pohti kilpikonna.

Roosa-Pupu tarrasi tiukasti kiinni. Konna lupasi uida pinnassa ja lipui veteen. Suuntana oli pohjoinen ranta. Hopeaviiru valaisi taivasta; tähdenlento. ”Toivon, että pääsen kurkistamaan kraateriin, laavasuihkun kotipesään,” Roosa-Pupu mutisi. Paco ui perässä, pää veden alla liukuen, tehden hännällä uintiliikkeitä.

Kilpikonna jätti kaverukset aamulla rannalle ja palasi kuohuihin. Paco ja Roosa-Pupu pudistelivat enimmät vedet yltään ja lämmittelivät auringossa. ”Jatketaanpas eteenpäin,” kehotti Paco. ”Tuonne,” se nyökkäsi. Rantatien reunassa oli pieni tori. Peräkärryistä myytiin avocadoja ja meloneja. Paco lähti juoksemaan torikauppiaiden ohitse, pupu harjassa roikkuen. Se pysähtyi kauimmaisen peräkärryn luo ja sujahti suojapeitteiden alle. Tämä auto veisi oikeaan suuntaan.

Tie oli kiemurainen ja Roosa-Pupua alkoi pyörryttää. Se tuli peitteen alta haistelemaan raikasta ilmaa. ”Kuule, mistä arvasit, että auto ajaisi vuoristoon?” ”Kärryn kyljessä on tarra ja kuvassa tulivuori,” se vastasi haukotellen.

Roosa-Pupu katseli puiden latvoja, pilviä. Auto pysähtyi. ”Paco,” se töni iguania hereille. ”Tämä on ihan väärä paikka, ei täällä ole tulivuorta, vaan lehmiä ja talo. ”Minkäs teet,” mutisi Paco yhä silmät kiinni. ”Ehkä mañana, se mumisi ja alkoi kuorsata. ”Nyt lohikäärme hereille!” karjaisi Roosa-Pupu niin kovaa kuin froteepupusta lähtee. ”Sinä se jaksat hoputtaa,” valitti Paco. ”Hyvä on.” Paco kurkisti kärryn laidan yli. He olivat juuri siinä missä pitikin. Se hymyili tyytyväisenä ja hiukkasen omahyväisesti.

Roosa-Pupu epäili, että Paco huijasi. Tulivuorta ei näkynyt missään. Pelkkää ylämäkeä ja metsää. Sitä suututti koko hölmö iguani. Puista kuului huutelua. Roosa-Pupu vilkaisi ylös. Apinoita. Ne liikahtelivat hermostuneina, tähtäsivät heitä hedelmillä. ”Kyytiin!” huusi Paco ja lähti jolkottamaan vuorenrinnettä. Apinat huutelivat riemuissaan. Tunkeilijat oli karkoitettu.

puppeli ja rapu
Kaikenlaisia vörniäisiä sitä rannalta löytyykin. Ja sanddollar, hiekkadollari, kuin koru.

Polun pää häämötti. Oli saavuttu metsävyöhykkeeltä aukealle. ”Tämä on jähmettynyttä laava,” Paco näytti Roosa-Pupulle. ”Ihanko totta!” hihkaisi pupu ihastuneena ja hyppäsi maahan iguanin selästä. Se halusi teputella laavarinnettä ylös omin käpälin. Paco suuntasi kohti lähintä kukkulaa. ”Odotas, kun näet,” se myhäili. Ylhäältä avautui näkymä turkoosin siniselle laguunille. Ei laava, ei kipinöitä. Roosa-Pupu tajusi, että häntä oli huijattu. ”Eikö täällä olekaan mitään kiehuvaa?” se kysyi pettyneenä. Paco ei vastannut, vaan lähti kipuamaan kapeaa harjannetta. Roosaa huimasi. Molemmin puolin oli rotkoa. Sen tassut lipesivät hiekkamurujen päällä. Mutta jos kerran Paco jatkoi eteenpäin, niin silloin kyllä pupukin.

Roosa-Pupu ei muistanut koipiensa koskaan tutisseen näin paljon. Toisaalta, se oli aina halunnut tulivuorelle. Päättäväisesti se otti yhden askeleen kerrallaan, hengähti ja astui jälleen eteenpäin. Kraaterin liepeillä se tunsi pienen tärähdyksen ja syvyyksistä nousi savupilvi. Sitten toinen. Tulivuorella oli hikka. Se oli sittenkin elävä! Roosa-Pupu kurkisti kraaterin sisälle ihastuneena. Höyryävä hornankattila. Maa järähti jälleen. Paco näytti levottomalta. Vuori oli liian liikkuvainen. ”On lähdettävä. Jos laavamassa alkaaa purkautua, meidän käy kanttuvei,” iguani huusi pupulle. ”Mutta katso, tuolla on pieniä savupiippuja; niistä puskee höyryä. ”Kyytiin vain,” Paco hoputti. ”Tämä iguani lähtee nyt, se huusi ja alkoi astella harjannetta alaspäin. Paco taisi olla tosissaan. Roosa-Pupu vilkaisi viimeisen kerran kraateriin, otti pienen laavakiven ja juoksi Pacon perään.

Ilta hämärsi niiden laskeutuessa rinnettä alas. Roosa-Pupu yritti karistaa mielestään öisen viidakon vaarat. Ja sitä enemmän sille tuli niitä mieleen. Kissapedot, tarantellat, käärmeet. ”Paco, kai me ehdimme yöksi kotiin?” ”Playa Grandelle? Ehei. Mutta tässä on hyvä yöpaikka.” Iguani kiipesi puuhun. Oksanhaarassa oli kolo. Puuh! Paco puhalsi ötökät pois, riuhtoi lehtiä ja taputti ne pehmeäksi pesäksi. ”Por favor, señorita,” se osoitti punkkaa. Pupu asettui pitkäkseen. Paco kävi viereen oksalle. Ne kuuntelivat öisen metsän siritystä ja tulivuoren kuminaa.

Kun Roosa-Pupu heräsi aamulla, ei Pacoa näkynyt oksalla. Ei myöskään viereisellä, ei alhaalla, eikä ylhäällä. ”Mihin se iguani hävisi, jätti minut yksin viidakkoon,” höpötteli Roosa-Pupu ja läpsytteli käsivarsillaan itseään lämpöiseksi. ”Hrr…” sen hampaat kalisivat. Ei tullut mieleen, että tulivuorella olisi näin kylmä. Sitä lämmitti sentään oma vaaleanpunainen turkki. ”Pacooo!” se huhuili. Maassa lojui jotain harmaanvihreää. Paco. Sen kehon lämpötila oli laskenut yöllä liikaa ja ote oksasta pettänyt. Pupu hyppäsi sen viereen. Se ei näyttänyt vahingoittuneelta, mutta ei kovin elävältäkään. Sen sijaan se tuntui viileltä. Roosa-Pupu yritti lämmittää kaveriaan. Mutta pieni pupu on kovin huono peitto isolle iguanille. Trooppiset lehdet saivat toimittaa lämmikkeen virkaa.

Pupu tutkaili ympäristöä etsien lisää peittoaineksia. Banaani! Toinen! Nekin kävivät saaliista. Varmaankin apinoiden jäljltä, se ajatteli ja pisteli suuhunsa hedelmää. Se jatkoi etsintöjä saniaisia nostellen. Mutta alla kulki vain muurahaisvana, jokaisella kirkkaanvihreä lehdenpala leukojen välissä. Roosa-Pupu törmäsi johonkin pehmeään ja lämpöiseen. ”Ihan rauhallisesti,” se ajatteli, ”sen ei tarvitse olla mitään pelottavaa, onhan viidakoissa mukaviakin pehmoisia asioita, kuten minä.” Roosa-Pupu tunsi kostean hengityksen kasvoillaan. Villisika. ”Hei, minä olen Charlie,” se sanoi mörisevällä äänellä. ”Minä taas Roosa-Pupu.” Sitä kauhistutti, mutta se muisti silti hyvät tavat. ”Hauska tavata!” ”Samat sanat!” mörähti sika. ”Mikäs se tuo tuommoisen epelin tulivuoren juurelle?” kysyi Charlie. ”Loma, ihan vain turistina olen täällä,” selvitti Roosa-Pupu. Se tuumi hetken ja päätti ottaa riskin. ”Kuule, nyt kun on juteltu jo nämä tärkeimmät, voisinko pyytää palvelusta?” se kysäisi. ”No mikä ettei,” totesi Charlie auliisti.

puppeli pystykuva 2
Puppeli kotimaassa. Ehkä kuva keväiseltä piknikiltä.

Charlie ymmärsi hädän. Se ei ollut mikään kovin fiksu, mutta villisian karvan alla sykki lempeä sydän. Se pyyhkäisi kärsällään lehdet pois Pacon päältä, avasi sen suun ja puhalsi höyryävän lämmintä ilmaa Pacon sisuksiin. Sitten se rojahti iguanin viereen. Siinä ne kyhnöttivät tovin. Roosa-Pupu istui kyykyssä Pacon edessä ja yritti nähdä elonmerkkejä. Charlie nousi ylös ja vaihtoi puolta.”Voi, hyvä ystävä, yritä nyt herätä,” pupu puheli hermostuksissaan. ”Nyt voisi auttaa sapuska,” sanoi Charlie. Banaani! Roosa-Pupu raotti kuorta. ”Jo olet otus, jos pystyt vastustamaan tätä makeutta,” Roosa-Pupu sanoi. ”Mmm…nälkä,” sanoi Paco ja raotti silmiään.

Paco tepasteli lämmetäkseen hieman lisää. Charlie vei ne oikopolkua päätien varteen taukopaikalle. ”Mikä näistä menee Playa Grandelle?” kyseli eräs señora bussien vieressä. ”Tuo keltainen,” huikkasi samaa kyytiä odotteleva mies. Matkalaukut, surffilaudat ja kanahäkit oli lastattu katolle. Bussi oli puun varjossa. Sen oksalta Paco hyppäsi Roosa-Pupu selässä tavaroiden sekaan. ”Adios, Charlie, kiitos kaikesta!” huikkasi Paco lähtiäisiksi. Charlie röhkäisi ja kääntyi kannoillaan metsään.

Tuntien notkuvan ja heiluvan matkanteon jälkeen Paco ja Roosa-Pupu olivat takaisin tutulla rannalla. Vähän merisairaina, mutta perillä. Paco juoksi ennätysvauhtia perheensä luo ja sujahti kotikoloonsa. Ja Roosa-Pupu Olivian tuttuun taskuun, laavan kappale käpälässään. Se ei ollut aivan varma, mutta saattoi olla, että tuliperäinen kivi oli yhä vielä lämmin.

 

En resumen: Este es un cuento mio de un conejo peluche finlandés, Roosa, que llega a la Playa Grande en Costa Rica. Nunca a visto unas olas tan grandes, ni hablar de los bichos raros que viven allá. Se topa con una iguana y van juntos en una aventura al Rincón de la Vieja, ya que el conejito quiere ver un volcán de verdad.

Kurzgesagt: Das ist meine Geschichte über ein Kuschelhase, der  in den Ferien nach Costa Rica fliegt. In Playa Grande findet sie – Roosa heisst sie – die grösste Wellen und verschiedene komische Tiere. Mit einem Leguan macht sie ein Abenteuer auf einen Vulkan. Roosa hat nämlich ein echtes Berg mit innerem Feuer noch nie gesehen.

Advertisements

Monet Karhulassa

Syksy uhittelee, puhaltaa ja vihmoo, mutta riehukoon, me tiedämme, että se on sen olemus. Lämmitän kaakaota ja mietin olisiko omenakakulle tarvetta. Miten turhaa mietintää; totta kai sille on tarvetta.

jokipuisto 1

Kaivelen kuvia kesältä ja muistan lämmön ja kirkkauden. Tuurimoottorin kyydissä olin siellä missä pitääkin, merilevän tuoksuisen tuulen pyöriteltävänä. Mikä tuuri, kysyt ehkä. Hyvä tuuri, että mahduimme tuuriin – jota muut kuin kotkalaiset ehkä siis vuoroveneeksi tai vuoroyhteysalukseksi (mitä kauheaa kirjainten tuhlausta!) kutsuisivat.

Sapokan venesatamasta livuimme kantasataman sivulta Summan ohi kohti mangrovea ja krokotiilejä tai siltä se ainakin näytti. Kellertävän vihreä matto veden yllä rajoitti vesitietä niin, että epäilin matkan päättyvän tähän.

jokipuisto 4 vastaantulija
Koht myö mennää sillan alta! Sitä ennen moikattiin vastaantulevan meriläismallisen veneen kipparia.
jokipuisto 5 perillä
Täs on meijän tuurin turistikokoelma. Kaik haluttii tulla kattoo et milt tääl nyt sit oikeest näyttää. Oltiihan myö jo lehest luettu, et hianoo on ja et taas se puutarhuri Laaksonen oli pistänyt parastaan.

Kotka on puhjennut kukkaan, puistoja on siellä täällä, kaunista kaupungin keskellä ja nyt Karhulassakin.  Kierrämme sujauksessa jokipuiston ja harmittelemme, ettei mukana ole evästä, sillä pöydät ja penkit kutsuvat istahtamaan. Käsittämätöntä, että moottoritie kulkee kivenheiton päässä.

Matka pysähtyy taulun eteen ja se on joku Claude Monet´n lumme-aiheisista teoksista. Vaaleanpunaiset vesililjat, valkoiset kaarisillat ja ryöppyävät pajut (kai ne ovat pajuja?) olisivat Monet´n mieleen. Tänne näkisin iltapäiväkävelylle herraskaisia pariskuntia, pitsivarjoin, korissa leivonnaisia, viinirypäleitä ja viltti.

jokipuisto 8 kelt kukat

jokipuisto 7 lumpeet

jokipuisto 10 yleis

jokipuisto 9 kiviputous

Merellä istun täkillä ja syön jäätelöä kananlihalla, tytär kainalossa. Esittelen, kuinka äiti vietti lapsuutensa. Laineilla keinuen, tukka tuulessa liehuen. Tuon saarimaiseman tuntisin missä vain. Kaunissaari, Tuohipöllö, Lehmä.

jokipuisto 13 ulappa
Ulapalla.
jokipuisto 14 kotkan profiili
Ja tämä kaupunki on…?
jokipuisto 12 melkein sapokassa
No et sie sitä tiiä, sehän on tiätyst Kotka!

Ja tuon kaupunkiprofiilin tunnistaisin kaukaakin. Kolme pistetaloa ja oikealla piippu. Se on Kotka.

En resumen: En el verano salimos del centro de Kotka en bote o será barco, tal vez algo en el medio, pasámos entre las islas y por el río a ver algúno de los cuadros de nenúfares de Claude Monet – un parque chiquitillo.

Kurzgesagt: Wir sind im Sommer mit dem kleinen Schiff von Kotka zwischen den Inseln, den Fluss entlang nach Karhula gefahren. Da gab es ein Bild von den vielen mit Wasserlilien von Claude Monet – ein kleiner Park.

 

 

 

“Pahin patikkapolku ikinä” eli Walenpfad

“Ikinä ei olla kävelty näin pahassa paikassa”, oli jotakuinkin tyttären sanat, kun olimme päässeet Waleggiin asti  (1943 m) ja laaksoa avautui joka suuntaan. Vuoristopolku oli nimensä mukaisesti kapea, välillä parin kengän levyinen, kivinen ja savinen, toisinaan vähän leveämpi. Kylmää hikeä pukkasi vierestä lähtevä pudotus alas.

Oppaiden mukaan Walenpfadin reitti Chrüzhütte-Ristis sopii varmalle tallaajalle, jota ei ihan joka kielekkeellä huippaa, mutta myös pienemmille patikoijille, sillä poluilla on tiukoissa paikoissa vaijerit laakson puolella. Mutta juuri siinä, missä oli kosteaa, vierivää kiveä ja kapein polku ylös/alas, oli päätetty, että jätetäänpä tähän aukko. Olen jo kokeillut luiskahdusta muilla reiteillä, tiedän kuinka se tapahtuu: juuri silloin kun luulet, että kenkä tarraa hienosti maastoon. Tässä kohtaa siihen, “oho, hups”-tilanteeseen ei ollut varaa. Askeleen oli pidettävä.

walenpfad 1 bussi
Postibussilla pääse kuplahissille. Kuskia ei hermostuta kapeat kurvit, pakittaminen tai matkustajat, jotka haluavat rotkon reunalla yllättäin jäädä pois.

Reitti on normaalikuntoiselle päivän reissuksi kiva. Saattaisin ottaa mukaan ainakin yhden sauvan per henkilö, vaikka niiden käytöstä ollaan monta mieltä. Tutkimusten mukaan osa onnettomuuksista vuorilla on tapahtunut juuri sauvojen takia, ne ovat joko pettäneet tai niihin on kompastuttu.

walenpfad 6 bannalpsee
Tähän pisteeseen olimme tallanneet jostain tuolta vasemmanpuoleiselta kukkulalta.

Ajoituksessa on pientä haastetta, ellei satu tulemaan lähiseuduilta, sillä reitin molemmissa päissä, käveli sen suuntaan tai toiseen, on kuplahissi ja viimeinen lähtee laaksoon viiden paikkeilla. Jos siis ei halua kävellä alas ja lisätä matkaan toista tuntia lisäpatikkaa, niin pausseilla täytyy katsoa kelloa. Vuoret ja stressi eivät sovi yhteen ja kiireessä kävely rotkon reunalla on aivan järjetöntä ja sitäpaitsi epämiellyttävää.

Tein siksi meille minuuttiaikataulun aamuksi, aamiaisvoileivät laatikkoon autossa nakerrettavaksi ja eväät muutenkin valmiiksi jääkaappin. Mutta tyypilliseen tapaan puolet matkasta meni hermostuneeseen kellonkyttäykseen. Apua, taas on ruuhkaa! Me ei ikinä keritä junaan! Enää kymmenen minuuttia junan lähtöön! Siinä vaiheessa. kun Engelbergin asema oli jo vieressä, jakauduimme kahteen ryhmään, yksi juoksi ostamaan liput ja toinen parkkeerasi auton. Kolme minuuttia myöhemmin minä ja tytär hyppäsimme junaan, mies laukkasi kuin hirvi paljain jaloin vaelluskengät yhdessä ja reppu toisessa kädessä kondutoorin yrittäessä pitää naamaa peruslukemilla. Juna lähti ajallaan ja me kuin ihmeen kautta kyydissä.

walenpfad 3 im oberfeld

walenpfad 4 im oberfeld beizli
Taukopiste. Juustokaupoilla luomutilalla.
walenpfad 5 juusto
Yrttistä juustoa tältä alpilta.

Ideana oli jättää kulkuneuvo reitin viimeiseen pisteeseen Engelbergiin, ajaa junalla Wolfenschiesseniin, ajaa kiemurtelevaa tietä postibussilla Oberrickenbachiin ja nousta kuplahissillä Chrüzhüttelle, kävellä polku Ristisiin ja tulla alas kabiinilla takaisin Engelbergiin.

Lähtö kotoa oli aamun sarastaessa ja aikataulullisesti oltiin polun alkupisteessä viimeisellä hetkellä. Yhtä junaa myöhemmin olisi koko aikataulu romuttunut kuin korttitalo ja retken pitänyt muuttua pienemmäksi lenkiksi.

walenpfad 7 polku harjanteella
Matka jatkuu muutama metri ennen polun edessä näkyvää nypyä vasemmalle alaspäin.
walenpfad 8 levähdyspaikka smog
Walegg. Horisontissa näkyvä raja lienee sitä saastaista ilmaa, jota me alavalla maalla elävät hengitämme.

Im Oberfeld tarjosi hengähdyspaikan nousujen välillä. Pienessä mökissä olisi ollut välipalaa, mutta koska olin täyttänyt repun voileivillä, kananmunilla, porkkanatikuilla ja oman puskan pikkutomaateilla, ostettiin vain mukaan yrttinen luomualppijuusto, joka oli tuotettu viereisen niityn heinää syöneen lehmän maidosta.

Vähän ylempänä istahdettiin kirpakkaan aamuaurinkoon syömään eväitä. Tauko kannatti pitää, sillä haastavimmat pätkät olivat edessä. Sateen jälkeen en tälle reitille lähtisi, enkä edes pienellä liukkaudella. En ole niitä, jotka lähtevät vuorille köysien ja kypärän kanssa ja nousevat tikkaita huipulla, kiipeävät minne vain, mutta toisaalta en myöskään panikoi entiseen tyyliin pudotuksesta, niin kauan kun polku on hyvä.

walenpfad 9 portaat yli piikkilangan
Mikä on tuo hökötys? No nehän on portaat piikkilanka-aidan yli. Huom. punavalkoinen vuoristopolkumerkki.

Tein pikakyselyn viidelle eri-ikäiselle sveitsiläiselle ja kukaan heistä ei pidä patikoimista riskialttiina. Mukava vaellus kauniissa säässä perheen kera saisi minusta olla enintään 25% jännitystä ja loput huoletonta askellusta tai adrenaliinin määrä alkaa nousta turhan korkeaksi ja tärinä kintuissa väsyttää, mikä taas lisää onnettomuusriskiä. Walenpfad on juuri näissä rajoissa. Vuoristopolkujen peruskauraa. Tosin se sveitsiläispariskunta, joka ohitti meidät valokuvauspaussilla yhdessä kapeimmista ja korkeimmista kohdasta, puhisi, että nyt kyllä riitti, eihän tätä enää kestä. Se lohduttaa myös saaristossa syntynyttä.

Vuoristopolut, myös Walenpfad on hyvin merkitty. Loppuvaiheessa ideana oli heittää sydänjärven, Härzliseen, kautta, mutta se kyltti jäi kai huomaamatta ja loppuvaiheen paussi pidettiinkin viimeisen kuplahissiaseman terassilla. Reittivastaavaa hiukan otti pattiin, mutta toisaalta, patikointia kertyi lopulta päivälle yli neljä tuntia ja perheen mielestä siinä oli enemmän kuin tarpeeksi.

walenpfad 10 engelberg
Ihan perillä. Engelberg ja sen luostari.

Jälkeenpäin tytär otti vähän sanojaan takaisin. Reitti ei kuulemma ollutkaan niin kamala, mutta silti ehdottamasti tähänastisista stressaavin.

Jos joku siellä nyt pakkailee kamoja ja olisi lähdössä tallaamaan tätä reittiä, niin halt! Walenpfad on tämän kauden osalta suljettu. Lumi tuli pari päivää meidän retken jälkeen ja polku avautuu patikoijille joskus kesemmällä.

REITTI: Bannalp/Fell-Chrüzhütte 1713m – Urnerstaffel 1690m –  Alp Oberfeld 1861m – Walegg 1943m – Walenalp 1671m – Steinig Stalden 1695m – Rosenbold 1863m – Brunnihütte  1860m – Ristis 1600m

En resumen: Nunca hemos hecho un caminito tan terrible, pensaba la hija, cuando llegamos al punto más alto de una vuelta de 4 horas. El comienzo era angosto, a veces resbaloso y de piedras – y a la par del precipicio. Walenpfad no es fisicamente muy exigente, pero hay que tener un paso firme y andar sin miedo de las alturas. En todo caso, disfrutamos el paseito y era uno de los mejores que hemos hecho: todo tipo de paisajes desde las montañas nevadas hasta bosque de piedras.

Kurzgesagt: Walenpfad war mein Ziel seit langem und endlich haben wir es geschafft. Etwa 4 Std. Marschzeit, ein bisschen Nervosität wegen des Bergwanderwegs und super Aussicht. Es war der letzte Moment – jetzt ist der Weg geschlossen bis nächsten Sommer.

Aurinkoa tänne, mulle, heti

Zürichiläiset ajoivat letkassa kohti aurinkoa, sillä kotona olisi saattanut joutua odottamaan muutaman tunnin sumun hälvenemistä – eihän sitä kukaan kestä! Lauantaina! Mekin olimme autossa, aurinkorasvaa iholla ja aurinkolasit toiveikkaana otsalla odottamassa käyttöä.

glarus 1 kaupunki
Glarusin kaupunki

Suunnitelmassa oli vain se vika, että aurinko oli auton ulkopuolella, me sisällä ja auto ruuhkassa. Olisi pitänyt mennä junalla, kuten kunnon ekologiset reippailijat tapaavat. Mutta maailmanmatkaaja piti noutaa illalla bussiasemalta matkalaukun kanssa; kyllä auto oli nyt ihan perusteltu juttu, ajattelin. Seuraavassa ruuhkakohdassa en enää ollut varma. Ja kun olimme patikkareissun aloituspisteessä Braundwaldissa vasta puoliltapäivin, alkoi iskeä stressi.

glarus 4 kivinen tie
Siellä se polku jossain menee.

Kiire ja vuorilla taivallus eivät oikein sovi yhteen. Ainut mistä yleensä on pidettävä huolta, on mahdollinen viimeinen kuplahissin tai vuoristojunan vuoro, joka saattaa olla yllättävän aikaisin. Mutta sekään ei ole ongelma, jos mukana on hammasharja ja vähän käteistä. Vuoriston kuppilat ovat usein myös Gasthauseja, jotka tarjoavat edulliseen hintaan yösijaa kulkijoille. Jalkapatikka tulee vieläkin halvemmaksi.

glarus 5 gumen merkki
Punavalkoista vuoristopatikkapolkua seuraten kohti Gumenia. Aivan tuoreet merkit.

Meidän kahden hengen ryhmän toinen jäsen halusi kiertää reitin vastapäivään, rankemman kautta, tiukemmalla nousulla. Kaikenkaikkiaan ylämäkeä oli 490 m ja alamäkeä 720 m, väittää Suunto, tosin tiedoista on kadonnut puolen tunnin pätkä, joten luvut on arvioita. Mutta kinttumittari kertoo, että nousua oli ihan riittävästi ja se näkyi myös vesipulloissa. Reipas tahti ja tiukka syysaurinko vaativat kaksi pulloa nestettä per nenä pelkästään ylöspäin mennessä.

glarus 6 kyparatyypit polulla
Silmiä siristäen näkyy kuvan keskipaikkeilla kulkeva polku. Ja jokunen ihminenkin.

Panoramapolku oli juuri sitä mitä luvattiin, yleisnäkymää Glarusin Alpeille, yläkerran naapurin kotiseuduille, ja muille kantonin kukkuloille sekä Oberblegijärvelle. Lunta oli niukasti näkyvissä ja hyvä niin. Polkua riitti ajoittain juuri ja juuri molempien kenkien alle ja se oli kivistä, soraista, toisaalla taas leveää lähes tietä. Kauniiseen kirjottuun villahameeseen sonnustautunut mummeli talsi kivikossa hienostuneen rivakasti mokkasaapikkaissa. Matalissa, mutta sittenkin. Toisentyyppistä varustusta oli kuvan tyypeillä, jotka olivat köysineen ja kypärineen varmaankin matkalla kiipeilemään lähikukkuloille.

glarus 9 hieno vuori
Tää on Glarusin kukkula. Mikä niistä, sen tietäisi naapuri.
glarus 8 luola
Luolan suullakin on reittimerkintä. Hyvä tietää, ettei ole eksynyt tunnelissa.

Matkalle osui myös luola, jossa tuli testattua vaelluskenkien vedenpitävyys. Hyvin toimi, eikä lätäkkö ollut vartta syvempi.

Lähtö oli sen verran äkkipuserrus, ettei matkaan tullut muuta evästä kuin pähkinöitä ja kuivattuja hedelmiä ja pari omenaa, mutta jos tulisin toisen kerran samaan paikkaan, pysähtyisin Kneugratin kohdalla ehdottomasti sytyttämään tulet grillipaikalle. Näkymät on samat kuin tältä valkoiselta penkiltä. Oberblegijärvi kimmeltelee sinisenä alhaalla ja vuoret on niin muhkeat! Järvelle ei tällä reissulla menty, mutta sielläkin on käyty uimassa.

glarus 10 hieno paikka penkille
On aivan juuri maalattu penkki. Hyvässä kohdassa.

Ei-sveitsiläinen patikkamaija tai -jorma saattaa raapia päätään muutamaan otteeseen yrittäessään yhdistää polkujen viittojen ja kartan nimiä. Braundwaldin panoramareitin Kneugrat (kartta)- Chneugrat (kyltti) on arvattavimmasta päästä. Kirjoitusasut vaihtelevat, mutta yleensä ääneen lukeminen valaisee, mistä on kysymys.

Reissun ruokapuoli jäi vähän laihaksi, sillä Gumenin keittiö oli aurinkoisen päivän loppupuolella selvästikin voipuneessa tilassa. Kokki hiihteli viimeisillä voimillaan ja jaksoi tuoda leipä koriin kaksi palaa leipää, yksi minulle keiton kaveriksi, yksi kaikille lopuille jonossa seisoville. Kahvissa sen sijaan oli tarvittava määrä kofeiinia ja sillä päästin perille lähtöpisteeseen. Ja ihan ajoissa noutamaan matkalaukku ja matkailija.

glarus 11 syysvärit
Alas laskeutuessa näkyy myös syksyn värejä.

En resumen: Encontrámos el lugar perfecto de hacer un barbecue en el camino panoramico en Braunwald. Una vista increible a un laguito alpino. Pero sólo nueces y fruta seca en la mochila.

Kurzgesagt: Auf dem Panoramaweg in Braunwald haben wir wahrscheinlich den schönsten Ort zum grillieren gefunden, beim Kneugrat. Schade, dass ich nur nüsse und getrocknete Früchte im Rucksack hatte.

Aurinkoa, kurpitsoita ja kastanjapyrettä

Syyspäivät on ihan mahtavia, ajattelin ja hyppäsin junaan, ajoin Pfäffikoniin, kaupunkiin, jossa en koskaan ole käynyt. Kaupunki oli vain välietappi, koska siellä oli juna-asema. Halusin järvelle ja kiertää sen ympäri, tuntea auringon lämmön, mutta nähdä kellertävää luonnossa.

psee 1 pfaffikon
Löysin järven. Pfäffikersee.

Rantatiellä taivalsin syysmekon helmat heiluen. Lenkkivaatteisiin tai farkkuihin sonnustautuneiden kävelijöiden joukossa olin todellinen outolintu keltapohjaisessa vaatteessani. “Nätti mekko!” totesi nainen toiselle takanani. “Erikoinen,” kuului diplomaattinen vastaus. “Minä kyllä tykkään,” vahvisti edellinen.

psee 2 haikaran pesä
Haikaran vino pesäpaikka.
psee 15 järvi
Kaisloissa on syksyä.

Sen sijaan kahvipaikassa katosin kuvaan anonyymiksi kulkijaksi. Kelta-oranssien, vihertävänharmaiden ja muiden kukertavien köynnöskasvien hedelmien joukossa olin vain yksi vähän suurempi kurpitsa.

psee 6 jucker farm

psee 8 marronileivos
Väittävät leivokseksi. Kastanjapyrettä taikinakupposessa kerman kera.

Istahdin aurinkoon tuplaespressolle ja kastanjaleivokselle, juuri sellaiselle, joita ennen inhosin. En voinut ymmärtää kastanjapyrettä ylipäätään ja vielä vähemmän, sitä, että sitä myytiin herkkuna. Ruskealta spagetilta näyttävä läjä ei mielestäni parantunut kermasta. Mauton ja outo, oli tuomioni. Kunnes muutama vuosi sitten huomasin kaipaavani kastanjoita leivoksen muodossa, sen ilahduttavaa, lempeää syksyn makua.

psee 10 hirvi ja pupu kurpisoista
Kurpitsojen inspiroimaa taidetta. Tai ainakin silmäniloa.
psee 4 raevaurioiset kurpitsat
Rakeiden aiheuttamia rupia.
psee 3 kurpitsoita
Monenmoista kurpitsaa.

Juckerfarmin pelloille iski kesällä kova raekuuro ja puolet sadosta menetettiin. Osa kurpitsoista selvisi jäisestä hyökkäyksestä rokonarvin ja kasvoi kunnioitettavaan kokoon ja myyntilaariin. Olisin ostanut jokusen mukaani, mutta nämä eivät mahtuneet käsilaukkuun.

Järven toisesta ääripäästä löysin suon, joka näytti erehdyttävän kotimaiselta.  Ja sen saunan, jonka lämmössä monet täällä asuvat suomalaiset tuntevat olevansa oikeassa paikassa.

psee 12 seegräben vastarannalta
Seegräben, kurpitsafarmin kotipaikka.
psee 11 suota
Suo.

Lenkin saldo oli vähintäänkin tyydyttävä: seitsemän harmaahaikaraa yhdellä pläntillä, polun vieressä syyskrookuksia, kuumailmapalloja ja liitokoneita taivaan täydeltä, arapapukaija miehen olkapäällä, kovasti aurinkoa, leivoskahvit ja lopuksi vielä roomalaisen linnakkeen rauniot.

psee 14 kyltit
Niin että mihinkäs sitä lähtisi?
psee 13 linna
Siinä se on, roomalainen linnake.
psee 14 meditoija linnan muurilla
Hän keskittyy.

Linnakkeen keskeltä nousi savun huitula. Tällä kukkulalla roomalaiset ehkä grillasivat aikanaan villisikoja tai kaurista iltapalaksi, hörppäsivät punaviiniä saviruukusta. Nyt 2017 isovanhemmat lapsenlapsineen olivat paistaneet retkensä päätteeksi makkaraa. Katselin hetken auringon vetäytymistä ilta-asentoon. Joku nainen meditoi muurilla. Mieleni teki jäädä tuijottelemaan Pfäffikerseen yli, mutta hämärän lähetystyminen muistutti, ettei tiellä ole lamppuja ja matkaa oli vielä jonkin verran.

En resumen: En un día de otoño hice un paseíto por Pfäffikersee, el lago de Pfäffikon, y encontré un pantano, calabazas, siete garcas reales en un campo, un guacamaya en el hombro de un señor, un espresso doble con un quequito de castaña, una fuerte romano, un montón de sol y tranquilidad.

Kurzgesagt: In einem Rundgang um den Pfäffikersee habe ich einen Sumpf, viele Kürbisse, sieben Graureiher auf einem Feld, einen Espresso doble mit Vermicellen, ein Römerkastell, viel Sonne und Ruhe gefunden.

Kuvakertomus Walenseen Rivieralta

Tänne jää auto. Murgiin. Pitää ottaa kuva siltä varalta, ettei väsymykseltä myöhemmin muistettaisi mikä järven kaikista kylistä olikaan se, jonne uskollinen ajokkimme jäi odottelemaan. Tässä paikassa ei kyllä ole mitään nähtävää. Paitsi sen edustalla oleva järvi ja sitä reunustava seinämä. Ikinä en uskoisi, että pystysuoralla olisi joku polku. Ainakaan paikassa, jonne pääsisi ilman hakkua ja turvaköyttä.

riviera murg 1

Murgista junaillaan Walendstadtiin ja huomaan paikallisten kulkevan toppatakeissa ja pipoissa. Lieneekö ihme, kun lämpötila on romahtanut 15 astetta parissa päivässä. Pilvet roikkuvat uhkaavina ja palelee. Walenstadt näyttää aika ankealta harmaassa säässä. Käynnistän Suuntoni reittinavigoinnin ja aloin seurata kellossa näkyvää matoa.

 

riviera walenstadt 2
Walenstadt

riviera kartta

Tässä vaiheessa ei enää palele. Ollaan laitettu vaelluskenkää toisen eteen rivakkaan tahtiin ja noustu puolisen kilometriä. Ja turha väittää vastaan, tämä on aivan selvästi sademetsää. Kosteaa ja rehevää.

walenstadtberg 3 sademetsä

Pysähdymme syömään nopeasti kotona kasatut sandwichit ja tomaatit. Ensin ihmettelen, miksi penkki on selkä opaalin vihreää järveä kohti. Sitten pilvien rakosista vilahtaa jylhä huippu. Olemme lähempänä lumirajaa kuin kuvittelinkaan.

riviera walenstadtberg 2

Yritän laittaa tauon ajaksi Suunnonkin paussille. Ei onnistu, koska en halua laittaa navigointia pois päältä. Lopussa huomaan, ettei vehje rekisteröinyt ollenkaan kuljetun matkan pituutta tai hulluna hakkaavan pulssin lukemia. Mutta tien se näytti hyvinkin luotettavasti.

riviera 8 suunto

Alun nousu on leveää tietä metsässä; huipulla maisemat muuttuvat. Tänne voisin tulla Heidiksi kesäisin. Ketään ei ole missään, vain runsas luomutila ja kyynisinä meitä tutkailevia vuohia ja kenestäkään piittaamattomia kanoja.

riviera 7 puutarha vuorella

riviera 5 puutarha vuorella

riviera 6 puutarha vuorella

Ensimmäinen putous tulee niin korkealta, ettei siitä näy kuin osa täällä metsässä. Olemme alkaneet laskeutua ja polku on muuttunut kiviseksi ja mutaiseksi. Monin paikoin satoi syyskuun koko sademäärä jo kuun ensimmäisinä päivinä. Ajattelen Bondoa, kylää, jonka päälle on romahtanut huipulta kahdesti tonneittain kivimurskaa ja muuta maa-ainesta.

riviera 9 putouksen ylitys

Onneksi on metallinen köysi johon tarttua, etten lipsahda veden mukana rotkoon. Veden voima on valtava, mutta se katoaa kuvassa jonnekin.

riviera 10 putouksen päällä

Alempana ohitamme kivan taukopaikan – taukoa pitämättä. Pitäisi päästä kallioisen niemen toiselle puolen. Niin että miten? ajattelen.

riviera 11 kallioniemi

Mutta tässä kohtaa ollaankin jo ihan sivilisaation parissa. Niemeä reunustaa asvalttitie.

riviera 12 kallioniemen tie

Kun olemme taivaltaneet kolmisen tuntia oppaan arvioimista 4, 5 tunnista, häämöttää määränpää, Quinten. Olemme tallanneet 10.22 km, nousseet noin 600 metriä ja laskeutuneet 560. Lähdimme kylmästä, lähes sateesta, ohitimme syksyvyöhykkeen, näimme keltaisia lehtiä. Ja täällä Quintenissä on kesä.

riviera 13 quinten
Quinten

Kylää mainostetaan itä-Sveitsin Rivierana, sillä täällä kasvavat viikunat, banaani ja palmut. Heti ensimmäisen puutarhan muurilta löydämme pienen kylmälaatikon, josta voi ostaa juustoa. Kopassa vieressä on hilloja. Maksamme 10 frangia ruusunlehtihillosta ja karhunvattuhillosta metalliseen laatikkoon. Toisessa paikassa on kellari täynnä herkkuja, viiniä omista köynnöksistä, sinappia, hunajaa, lisää hilloja.

riviera 15 nätti talo

riviera 14 palmu

riveira 19 talot

riviera 16 kurpitsat ja tyttö

Parin talon kylässä on kirkko ja kaksi ravintolaa. Kuljemme pergolan alta, siitä roikkuu sinisenmustia, vihreitä ja punaisia viinirypäleitä. Vuori nousee kylän takaa suojaavaksi seinäksi. Ellei sitten romahda. Mietin kuinka on talvella.

Kuvan annos on sveitsiläinen palautusruoka. Sisältää proteiinia ja reilusti hiilihydraattia ja saa auringossa paahtuneen, taivalluksella voipuneen patikoijan pystyyn kuin nuutuneen kukan.

riviera 17 jätski

Quinteniin on turha lähteä autolla. Sinne ei nimittäin vie yksikään autotie. Monet tulevat patikoiden, toiset laivalla tai veneellä. Me pääsimme Alvierin kyydillä takaisin toiselle puolelle Murgiin.

riviera 18 vene

riviera 20 laiva ja kylä

Äitinsä kanssa Quintenissä piipahtanut sveitsiläismies kyselee, että mistäs sitä ollaan, Espanjastako. Hän arvaa meidän kävelleen Quinteniin ja toteaa reitin olevan jyrkkä. Ehkä näytämme voipuneilta, sillä hän tarjoaa ystävällisesti kyytiä Walenstadtiin.

riviera 21 quinten kaukaa

Kaukaa katsottuna Quinten näyttää hädin tuskin kylältä, vain muutamalta talolta viiniviljelysten välissä. Pieni helmi.

En resumen: Caminamos la ruta que se ve en el mapa en la rivera de Walensee. Saliendo hacia frío, pareció otoño y llegando era verano puro. Quinten es un pueblo sin carros y lo llaman Riviera de este de Suiza. Allá crecen higos, banano y palmeras. 10,22 km, más o menos 3 horas , ascendiendo 600 m y descendiendo 560 m.

Kurzgesagt: Seit langem wollte ich von Walenstadt nach Quinten laufen und jetzt war das Wetter perfekt: kühl und dunkel beim Bergauf laufen, sonnig und warm in Quinten. Nach dem vielen Regen war der Weg herunter ein bisschen rutschig, aber sonst einfach zum laufen. 10,22 km, etwa 3 Std., asc. 600 m und desc. 560 m. 

 

Kotivuoren huiputus

Näen jo sieluni silmillä, kuinka Matille syntyy otsikosta ironisen lakoninen virnistys. Ne on ne toiset, jotka kiipeävät Elbrusille ja yrittävät huiputtaa Euroopan korkeimman vuoren. Ja ne muut nousevat pienemmille nyppylöille. Kuten Üetlibergille. Ja aina vain uudelleen. Mutta onhan kirjailijoitakin, joiden sanotaan kirjoittavan koko uransa samaa teosta aina uudelleen. Vain uusia versioita. Üetlibergillekin voi nousta varioiden, uudesta pisteestä ja uusin ambitioin.

screenshot uetliberg suunto2

Päivä oli oikeastaan täydellinen kunnon vuoristovaellukselle, jalat kuopsuttivat lähtökuopissa, selasin karttoja ja reittejä läppäri kuumana. Kaikelle oli vaihtoehto, oli lyhyttä, pitkää, korkeaa, kaunista, vuoria ja vähemmän korkeita vuoria. Mutta joukkue romahti. Yksi sairastui, toiselle pukkasi töitä. Pohdin riittäisivätkö reppu ja paperinen ohjeistus netistä kavereiksi. Mutta Aloisin kokemukset olivat tuoreena mielessä. Otti askeleen, iski pään kielekkeeseen, lensi taaksepäin, hajotti kyynärpäänsä ja päätyi selälleen rautatangon viereen, piirun verran rotkosta. Hänellä oli mukana paikkaaja ja auttaja.

uetliberg 4

Huokaisin ja suljin vaellussuunnitelmat tällä erää. Sama ikuinen reitti salille metsän poikki kuulosti kaikkein huonoimmalta idealta, halusin äristä, nousta vähintäänkin Elbrusin sveitsiläiselle vastineelle; onhan ympärilläni kilometreittäin rinteitä, oikeita vuoristoja. Loin katseeni ikkunasta järven toiselle puolen. Siellä se oli, lähin vastine alpille. Üetliberg, jolle muut sveitsiläiset nauravat, kun puhumme vuoresta.

Junassa päätin sivuuttaa vaellukset, vuorikiipeilyn ja piknikretket. Tänään olin matkassa lenkkiasenteella. Unohtakaa ne juoksut urheilukentän tasaista rataa ympäri, tämä vasta on kunnon treeniä, uhosin istuessani pehmeällä junan penkillä ja tankatessani vettä pullosta. Triemlin asemalta ensimmäisessä nousussa pulssi nousi reippaasti kohti toista sataa; ei tästä tule taas mitään, enhän voi hyytyä jo nyt, ajattelin. Metsä suojasi auringolta ja kyltissä ennustettiin 1 h 10 minuutin taivallusta. Pistin nelivedon mielessäni päälle ja jalka nousi kuten pitikin, reippaasti ja hyväntuulisesti.

maisema uetliberg 2
Tuolla alhaalla se on; järven alkupäätä reunustaa Zürich
maisema uetliberg1
Ja ne maisemat joita tulin katsomaan löytyvät toisesta suunnasta.

Üetlibergin huipulla, 869 m, seisoin 40 minuuttia myöhemmin. Maisemapisteessä oli muitakin maastopyöräilijöitä ja pari lenkkeilijää; turistilaumat tulisivat kuitenkin vähän myöhemmin. Täällä porotti ja tyhjensin vesipullon, etsin katseellani kotikylän vihreän kirkontornin ja yritin ottaa kuvaa lumihuippuisista vuorista. Lumet oli vähissä ja vuoret katosivat hellesumuun.

“Alamäkijuoksu ei paranna kuntoa” luin suomalaisesta lehdestä. Jarrutin minkä kykenin ja olin eri mieltä. Pito väheni ja polvet notkuvat, kaarroin kuin ralliautoilija jokaisessa kurvissa ja vedin kaarteet ulkokautta, sillä muuhun en kyennyt. Tunsin olevani lapsi, joka kaartelee täysillä uudella pyörällään.

Kun taas seisoin junassa ja puskin hikeä, kelluin aurinkoisena tyytyväisyydessä. Olin noussut mäkeä, nähnyt maisemia ja kulkenut jonkun matkaa uutta polkuakin, täydellisissä olosuhteissa, upeana päivänä.

triemli uetliberg 6
Lähtö- ja paluupaikka.

venyttely uetliberg 5

screenshot uetliberg suunto

En resumen: Un día perfecto para subir en la montaña de casa, Uetliberg. Este no era ni muy duro, ni un viaje de picnic, sino que un paseito deportivo – sudando, con buena vista y felicidad.

Kurzgesagt: Naturlich wollte ich (schönes Wetter, viel Energie) auf einen Berg steigen. Und das ist Üetliberg auch. (Nicht lachen!!) Dieses Mal vom Bahnhof Triemli bis Utokulm. Und das Ziel wurde erreicht: die Beine waren zitterig, ich habe viel geschwitzt und die Bergen habe ich auch gesehen.