Juliette Binochen ja Malojan käärmeen jäljillä

Juliette Binochen ja Malojan käärmeen jäljillä

Pakko päästä Sils Mariaan, ajattelin Sils Marian pilvet -elokuvan jälkeen. Pakko päästä Sils Mariaan ajattelin myös nähtyäni kuvia laaksosta, järvistä ja syksyn väreistä. Vierähti vuosi ja toinenkin, mutta nyt olin Sils Mariassa, Silserseen toisessa päässä.

Itse kylä oli täynnä reipashenkistä ulkoiluporukkaa. Ytimessä maan alla on varmaankin koko kylän kokoinen parkkihalli. Söpö paikka muutoin, ei siinä mitään, mutta selvästikin kokonaan turismin valtaama. Onhan täällä kaikenlaista, Nietschenkin talo. Filosofi vietti täällä seitsemän kesää, kävellen maita ja mantuja ja oletettavasti asioita funtsien.

Kivikkoisia, nämä Sils Marian läheiset rinteet.
The hills are pretty stony near Sils Maria.
Silsersee
Järvessä on myös pari saarta.
A couple of islands in the lake.

Elokuvassa Juliette Binoche, ah, niin ihana ranskalainen näyttelijä, esittää niin ikään näyttelijää, keski-ikääntyvää naista, joka joutuu pohtimaan uransa kulkua – ja tapahtumat sijoittuvat Sils Mariaan.

Itä-Sveitsissä Engadinissa on vuorten välissä peräkkäin kolme järveä. Sääilmiö, jolloin kiemurteleva pilvivyöhyke valuu laaksoon, kutsutaan Malojan käärmeeksi. Elokuvassa näyttelijä on esiintynyt nuoruudessaan saman nimisessä näytelmässä ja kipuaa nykyajassa vuorelle katsomaan laaksoon kiemurtelevaa valkoista käärmettä.

No tämän tietysti halusin nähdä tai ainakin paikan. Itse ilmiö on harvinainen, enkä lopulta odottanut, että se osuisi kohdalle. Leffa on tunnelmaltaan kiinnostavan ahdistava, mutta siitä ei Sils Mariassa kyllä ollut jälkeäkään. Mietin missä rinteessä Juliette patikoi, enkä osaa päättää, oliko se Sils Marian vastarannalla Malojan yläpuolella (todella kivistä jyrkännettä) vai sittenkin vastakkaisessa suunnassa (ehkä enemmän niittyjä?). Jälkimmäinen olisi loogisempi vaihtoehto, sillä ilmeisesti käärme lipuu Italian puolelta. Silti mielessäni se tapahtuu päinvastaisesti.

Vihreä niitty on kosteaa matalikkoa.
Green field is actually a wet bank.
Isolan kylä.
The village Isola.

Koska takana oli 63 tunnin palautuminen (!!) edellisen päivän retkeltä, otettiin Silserseen ympäri kiertävä lenkki sightseeingina. Ajattelin, että ehkä käveltäisiin vain pari tuntia toiseen päähän Malojaan ja takaisin lipuisimme laivalla. Auringossa kinttuja lepuutellen, tarjoilusta nauttien.

Polku oli varjoisaa, helppo ja kevyt kävellä. Ja siksi täynnä porukkaa. Meneillään oli myös parivaljakoiden uinti-juoksu -kisa ja järvestä nousi märkää populaa. Keli oli hyytävä, täällä ollaan 1700 metrin paikkeilla ja tuntui alkusyksyltä. Ei ihme, ettei vedessä näkynyt muita uimareita.

Puurakenteinen, vähän pelottava hotelli Malojassa.
Wooden, a bit spooky hotel in Maloja.
Silsersee Malojasta katsottuna, Sils Maria siis toisessa päässä.
Silsersee seen from Maloja.

Järven sivulla on laajalti kosteikkoa, missä näkyi saappaissa hampparoivia kalastajia matkalla selvemmille vesille. Tällä puolen reitille osuu vain yksi kylä, Isola, jonka perustajaa epäilen suomalaistaustaiseksi. (Tietoa ei kuitenkaan ole vahvistettu ja se on mitä luultavimmin väärä.) Sinne olisin joka tapauksessa voinut jäädä yöpymään. Tuoretta taimenta grillistä, lepotuoleja, aurinkoa, punkka, vuoristomaisema ja järvi.

Toisessa päässä leirintäalueen jälkeen alkoivat joukot hiipua. Malojassa oli hiljaista, vain valtava puurakenteinen luksustyyppinen hotelli näkyi yksinäisenä vähän rannasta etäämmällä.

Toisel puolel järvee, vuoristopoluilla.
On the other side of the lake, on the mountain paths.
Muutaman talon kylä lehmineen.
A village of a couple of houses + cows.
Sammalhan kukkii.
The moss is blooming.
Siellä menen.
There I go.

Laiva osoittautui pieneksi purkiksi ja tarjoilu toiveajatteluksi eli ei sittenkään houkutteleva vaihtoehto. Ajattelin, että kyllä jalka vielä nousee, eikä korkeusmetrejä pitänyt polulla olla yhteensä kuin 300. Myöhemmin, kun noustiin ensin pikkupolkua, sitten isompaa, ohitettiin pari muutaman talon kylää, lehmiä ja päädyttiin kivikkoon, tajusin, että ne metrit on sittenkin jonkun verran, kun palautuminen edellisestä keikasta on vielä meneillään. Ei sillä että olisi kivistänyt paikkoja. Oli vain sellainen olo, ettei tarvitsisi hirveästi liikkua.

Vastakohtien seutua; on jylhää ja kaunista.
It´s pretty but also rugged.
Seuraava kylänen, vähän isompi.
Next village, a bit bigger.
Tässä voisin asua kesän.
I could live here in Summer.

Mutta – ehdottomasti kannatti kävellä loppuun asti. Maisemat vaihtuivat kesäkukkien koristamasta metsästä ankaraan ja kasvittomaan vuoristorinteeseen, lehmien laitumeen, vuohitilaan ja sieltä kivivyöryjen läpi takaisin järvelle. Kivikoissa ei tehnyt mieli aikailla. Varsinkin siellä missä on liikkuvaa vettä, voi olla myös vyöryvää maa-ainesta, ainakin viime aikojen järkyttävien sateiden jälkeen.

Tämäkin talo kävisi.
This would be ok too.
Vihreää niittyosuutta. The green meadows of the way.
Ihan hyvin merkitty reitti.
Pretty well marked this path.

Kyläsen poikki kävellessä tuli mieleen kahvi, mutta ei, täällä tarjottiin vain idyllisiä näkymiä. Kukkia oli jokaisessa mahdollisessa lokosessa, pikkuruisissa penkeissä ja ruukuissa.

Joku ohitti meidät maastokelpoisella autolla, parkkeerasi kylän tienoille, juoksi maatalouskoneelleen (ei tietoa värkin nimestä) ja alkoi työntää aparaattia ja niittää. Vieressä kyykötti pikkulapsi tarkkailemassa varmaankin isänsä hommaa, joka tietää kolme vuotiaana enemmän maataloudesta kuin aikuinen kaupunkilainen.

Loppuvaiheessa aloin nähdä sieluni silmillä kahvilan aurinkoterassin ja itseni siellä kofeiinin ja hiilihydraattien parista. Veikkaisin, että viimeiset pari kilometriä tarvoin pohtien mistä sellainen löytyisi, vähimmällä vaivalla ja parhain herkuin, enkä suinkaan ihastellen faunaa ja flooraa.

Sils Marian pilvet pitänee katsoa uudestaan. Bongaillakseni paikkoja, luonnollisesti. Ja saadakseni elokuvasta vähän enemmän tolkkua.

Loppua kohti seutu on kivisempää.
Getting a bit rocky.
Alhaalla häämöttää Sils Maria.
Down by the lake Sils Maria.
Kivet ovat tällä polulla isompia.
Stones are getting bigger.
Havupuiden keskellä on hyvä olla.
A good feeling being surrounded by the coniferous trees.
Ei pelkkää kivikkoa.
Not only stones.
Sils Mariassakin on sivussa vähän hulppeampi hotelli.
In the woods there´s a hotel, which seems to be a bit towards luxus.

En resumen: Tuve que ir a ver, donde es que filmaron la pelicula con Juliette Binoche, Las nubes de Sils Maria.

Kurzgesagt: Wollte sehen, wo sie den Film Die Wolken von Sils Maria, mit Juliette Binoche, gefilmt hatten.

Alppimännyt, henkeni pelastajat

Alppimännyt, henkeni pelastajat

Siellä helteissä on ehkä vaikea kuvitella, että Sveitsissä eletään apokalyptistä sadekesää. Vettä on tullut täysillä ehkä jo kuukauden, pienillä tauoilla, mutta kuitenkin. Järvet ja joet on piripinnassa tai jo yli sen, osassa vuoristoa lumipeite, Zürichin kaupungin alueella myrsky kaatoi puita, tönäisi helikopterin nurin, hajoitti paikkoja. No tätä lähdettiin pakoon, Sveitsin itäiseen sakaraan, missä piti olla suht kuivaa.

Yhtään ei tiedetty mihin ollaan menossa, autojuna tuli eteen ihan puskista ja kylä oli yllättäin kuin vanha töppönen, mukava ja kotoisa.

Zernezin iltaa.
Zernez in the evening.
Iltakävelyllä kurkattiin minkä joen yli lähdetään polulle.
Went to check which river to cross in the morning.
Näkymät hotellin ikkunasta.
The view of the hotel window.

Zernez on Engadinia, missä taloja koristellaan ja ihmisten ystävällisyys tuntuu ylitsepursuavalta. Siis Zürichiin verrattuna.

Pikkuruisen hotellin omistaja halusi ihan välttämättä puhua retoromaania, oli sitä mieltä, että kyllä me espanjan pohjalta sitä ymmärretään. Noh, jotakuinkin. Suomikin auttoi; ei ollut epäilystäkään, mikä oli Tualetta.

Puusilta toimii porttina reitille.
Wooden bridge is the gate to the path.
Zernez

Zernez on ihan kansallispuiston kyljessä ja reitti ylös kohti Chamanna Cluozzaa kohti, siis puiston majataloa, lähti muutama sata metriä hotellilta. Ajattelin, että sinne ja takaisin on varmaan ihan hyvä retki, mutta paikanpäällä todettiin, että tästä voisi vielä jatkaa saman verran eteenpäin ja tulla bussilla takaisin. Infrastruktuuri on ihan mahtava erämaassakin.

Puusillalta lähdettiin peltojen poikki, lehtikuusimetsässä nousevaa vuorta ylös ja lumihuippujen vieressä oltiin ihan pyörryksissä kauneudesta. Pistettiin menemään lopulta koko reitti, kansallispuiston etappi 6, Zernez-Vallun Chafuol. Ja siis täysin autio puoliväliin asti. Ei ketään missään. Muurahaisia lukuunottamatta, siis. Toisella puoliskolla vastaan tuli kaksi alppivaaria ja meidän istuessa tauolla, ohitse kulki hengästynyt nuorukainen.

Ollaan jo suht ylhäällä.
Already climbed a bit.
Ensimmäinen ilmava kohta.
First tricky part of the path.

Siinä vaiheessa, kun sopivan leveä polku oli suljettu ja kierrettiin yläkautta pienempää ja “ilmavaa” reittiä, kuten Honigbergin Sanna osuvasti sanoo, olin, että hm…mutta omaksumallani tekniikalla, aivan pieniä askelia töpöttämällä selvitin kohdan helpohkosti. Kiitin luontoa siitä, että oli kuivaa, sillä näille jyrkänteille, sorapoluille ja avoimille rinteille en todellakaan lähtisi sateen jälkeen.

Hermoni pelastajat: matalat männyt. Hyviä tarrattavaksi. My saviors: the low alpine pines. Good to grab.
Joki ylitettäväksi.
A river to pass.
Vielä pieni nousu majatalolle.
Still a bit up to the Chapanna.
Paussi majatalon pihalla.
A break by the alpine inn.

Luonnonpuistossa ei saa yöpyä muualla kuin majatalossa ja sekin oli vähän vaiheessa eli palvelut oli rajoitettu ruokaan ja vessaan. Meidät vastaanotti kaivuri ja rakennustyömaa; meneillään oli remppa, selvästikin katon teko ja pihamaan muokkaus. Tähän mennessä oltiin noustu n.700 korkeusmetriä, joten mielellään istahdettiin hetkeksi. Sapuskaa lennätetään mökille helikopterilla ja päivällä on tarjolla pientä purtavaa, makkaroita, kaakkuja jne. Omat eväät voi myös pistää pöytään, onneksi, sillä olin ladannut repun täyteen. Juotiin viisi kuppia kahvia ja neljä pientä tuopillista vettä. Hämmästelivät meidän kapasiteettia.

Kyselin jatkosta, sillä oikeastaan en halunnut palata samaa reittiä takaisin, sillä tuntemattomaan on helpompi suhtautua ilman huolta. Oltiin sitä mieltä, että kevyesti taitetaan vielä toiset 700 korkeusmetriä, siitä ei ole kyse. Lähinnä ongelmakohdat kiinnostivat. “Kyllä suomalainen pystyy, jos berliiniläinenkin” totesi penkillä istuva ja kirjoitteleva paljasjalkainen nainen, henkilökuntaa siis, mutta tällä kertaa hän oli vain tullut moikkaamaan partneriaan.

Apua kaapelista.
Help from the cable.

Se kohta, missä polku oli enintään 15 senttiä ja avoimessa rinteessä, olisi varmistettu kaapelilla, meille kerrottiin. Kun sen keskipaikkeilla maasto olikin valunut laaksoon ja pidin koukuissa roikkuvasta turvasta kiinni, mietin kuinka suhtautuisin siihen, että harpatessa heilahtaisin rotkon puolelle. Käsivoimat on hyvät, mutta silti. Oli pakko luottaa kaapeliin, joka on siis sen verran löysä, että antaa periksi.

Aldo odotteli osuuden alussa, ettei kiskoisi turvakaapelia kriittisellä hetkellä. Loikkasin ja taputtelin itseäni henkisestä voitosta.

Haastavampi pätkä, onneksi lyhyt.
The tricky part, luckily short.
Mukavampi osuus.
A much nicer path.
Appenzellin Biber, hyvin makea ja täynnä energiaa. Appenzeller Biber, really sweet and full of energy.
Hymyä riittää, yli kilometri noustu. Still smiling, climbed already more than a kilometer.

Reitti on vuoristopatikkapolku ja vaativa sellainen. Huomaan kehittyneeni, menen hitaasti ja huolellisesti, enkä kuluta voimia panikointiin. Silti vaelluskengät on saatava vaihtoon. Jyrkässä irtokivikohdassa lähdin valumaan alaspäin, polkua, en itse seinämää.

Lehtikuusimetsän ja Cluozzan kanjonin jälkeen noustiin murmelivyöhykkeelle. Niittymäiset rinteet oli täynnä sinne tänne vilkkaasti enemmän tai vähemmän lyllertäviä otuksia, pienokaisista aikamoisen kokoisiin rontteihin. Päästiin lähemmäs kuin ikinä ja yhdessä murmelin kanssa todistettiin saksanhirvien laukkaa ylhäältä kohti laaksoa. (Pieni videopätkä löytyy Instagramin highlights-kohdasta.)

Niityillä on kiva kävellä.
Meadow paths are nice to walk.
Murmelihan se siinä.
A marmot came to say hi.

Niityt oli vaaleanpunaisten ja kirkkaan sinisten alppikukkien läikittämiä ja Murterin kohdilta avautui aivan uskomattomat huippurivit. Ylistin päätöstä jatkaa matkaa ylöspäin ja vielä toistamiseen, kun näimme joitakin kauriita tai ehkä saksanhirvien perhettä jälkikasvuineen ja gemssejä lepäilemässä suojaisessa rinteessä, sekä toisella puolen muutaman gemssin aterioimassa lumiläikkien vieressä.

Zernez on 1473 metrissä, reitin korkein piste 2545 metrissä ja päätepiste 1693 m:ssä, joten pari taukoa piti vielä pitää, varsinkin alaspäin mennessä. Polut oli jyrkkiä, kapeita ja hiekkaisaa “liukasta” riitti. Reunan ihmistä matalammat alppimännyt toi henkistä varmuutta ja toimivat turvaköysinä; roikuin niissä kiinni, kun jalat jatkoivat liukuen matkaa.

Kukkien aika. Time to blossom.
Isompia otuksia aterioimassa. Bigger animals, chamoix, having snack.

Kahdeksan tuntia kertyi yhteensä pelkkää tallaamista, josta osa kyllä meni askeleen ottamisen suunnitteluun ja loput eläinten ja maisemien katseluun. Fysiikka kesti hyvin ja hermoilleni annan kehuja ylenpalttisesti. Lopussa ylitettiin toinen rotko jokineen ja siinä vaiheessa oltiin aika kypsiä bussikyytiin, mutta ei, ihmisestä tiristettiin viimeisetkin mehut, sillä tielle pääsi vain mäkeä ylös.

Huipun toiselta puolen löytyi tämä.
This is what we found on the other side.
Ja nämä…
And these..
Töppöstä toisen eteen ja kohti alamäkeä.
Towards the downhill part
  • Yhteenveto: Vaatii hyvää kuntoa, hyvät kengät, hyvät hermot.
  • Tuloksena: Yksi rakkula jalkapohjassa.
  • Ylistyskategoria: Ihan mahtava reitti, älyttömän upeat maisemat, vähän porukkaa ja runsaasti otuksia.

Tuo veden väri!
The color of the water!
Yli kanjonin.
To the other side of the canyon.
Vähän lähempänä. A bit nearer.

En resumen: Casi 1500 m subiendo y bajando un poco menos en un Parque Nacional Suiza, ruta de Zernez a Vallun Chafuol. Buen reto para la fisica y para los nervios. Pero merece la pena. Vean las fotos.

Kurzgesagt: Fast 1500 Höhenmeter hinauf und ein bisschen weniger herunter in Nationalpark, von Zernez nach Vallun Chafuol. Eine Herausvorderung für den Körper, aber auch für die Nerven. Aber es lohnt sich. Schau mal die Fotos.

Energiapaikka putousten lomassa

Energiapaikka putousten lomassa

Kesä on ollut sellainen, että jos on halunnut tehdä jotain kuivalla kelillä, kiirettä on pitänyt. Churfirstenin sivustalla oli vielä sinistä taivasta; sen jälkeen alkoi kerätä taas pilviä.

Mutta, putouksille oli mentävä ja laskujeni mukaan olisimme ennen kello kuutta takaisin, siis hetkeä, jolloin taivas taas repeäisi.

Weisstannetalissa, Pizolin vuoren juurella, ei juuri turisteja liiku, muutama auto oli parkkeerattu joen sivustalle, siihen missä sanottiin, että “jokipartaalla oleskelu kielletty, pinta saattaa nousta nopeasti myös hyvällä kelillä”. Aldo epäili, että virta veisi kulkuneuvon, mutta siihen se silti jätettiin.

Churfirstenin huiput, aina yhtä upeat.
Churfirsten, always incredible.

Kuvittelin, että poluilla olisi enemmänkin porukkaa, sillä Batöni on yksi Sveitsin monista ns. energiapaikoista. Sveitsiläiset ovat kaikessa jalat maassa -arjessa ja organisaatio-innokkuudessaan hyvinkin taipuvaisia esoteerisiin juttuihin, mitä en oikein tajua. Ehkä tasapainon vuoksi?

Matka ei ole kovinkaan pitkä, mutta nousee melko jyrkästi puolisen kilometriä. Kaatosade, joki ja putoukset pitivät huolta siitä, että ilma oli todella kosteaa; hikoilin kuin porsas ja täysin tropiikkifiiliksissä.

Polku on suht kiva kävellä, muutamaa parin metrin kohtaa lukuunottamatta, missä Lowan vaelluskenkä hävisi Merrelille 0-1. Lowat luistivat kosteassa mudassa ja myös pikkukivillä juuri siinä kapeassa ja viettävässä kohdassa. Tietenkin. Samaan tunki vielä isohko koira, jolle yritin nopeasti selittää, että kuule, tässä ei sittenkään ole paikkaa meille molemmille, mutta kiitos, että olet rotkon puolella. – Toivon tallaavani kengät vaihtokuntoon nopeasti; hermot ei kestä.

Maalaismaisemaa ennen metsää.
Countryside feelings before the woods.
Suojelua. The proteccion.
Lumirajalla.
The snowline.

Reitti ei ole mikään pikkusievä Heidi-idylli. Luonnon brutaali voima on näkyvissä joka paikassa. Vesivirrat ovat kuljettaneet kivikkoa paikasta toiseen, jyränneet uusia väyliä ja tuhonneet kasvustoa. Toisaalta, ei olla kovinkaan korkealla ja siellä missä vihertää, on todella rehevää. Ruoho ja puut olivat kuin Eedenistä ikään; vastakohtana murskeelle.

Täällä pitäisi näkyä vuorikauriita ja ties mitä otuksia, mutta ainut joka nähtiin samassa paikassa mennen tullen, oli saksanhirven puolikas. Ensin ajattelin gemssiä, mutta ne liikkuvat pikemminkin porukoissa ja väritys oli piirun verran toinen. Päätä se piti visusti kuusikossa ja heti kun kädessä oli kiikarit, livahti koko otus piiloon.

Näitä olen nähnyt aiemmin oransseina.
I´ve seen orange ones of these before.
Vastakohtia: vihreää ja kiveä.
The contradictions: green and stone.
Talven jämät.
The rest of the Winter.

Juuri ennen laakson perukoille saapumista, ohitimme joen päällä yhä toista metriä paksuna lepäävän lumikerroksen. Lämpö oli pistänyt lohkot ratkeamaan; sisältä loisti puhtaanvalkoinen, lähes sinertävä valo.

Lohkareet lähempää.
Snowblocks nearer.

Kaarevan laakson kolme putousta pääsee näkemään myös lähempää, jos uskaltaa lähteä hampparoimaan pitkin joenvarsikivikkoa. Kuivalla säällä mikä ettei, sateella en menisi. Kivikon keskellä on valtava kivi, jonka päällä nytkin oli meidän takana kävellyt, kahden koiran ja useamman ihmisen seurue. Tämä on se enerigapisteen huippukohta. Tyypit meditoivat silmät kiinni, kunnes koirat olivat sitä mieltä, että nyt pitäisi jo tapahtua jotain. Olivat jo juoksennelleet itsensä väsyksiin.

Me nousimme vielä riippusillan toiselta puolen kohoavaa polkua parisataa metriä ylöspäin, ajatuksissa, että sieltä avautuisi näkymä kolmannelle putoukselle. Löytyi kyllä penkki, jolla pidettiin paussi, mutta tie jatkui vain ja myöhemmin kartasta katsottuna olisi saatu kävellä tuntikausia tulematta yhtään mihinkään perille.

Joen tuomaa.
Brought by the river.
Rehevämpää jokivartta.
Exuberant riveside.

Ensimmäinen putous. Waterfall no 1.
He ymmärtävät energiajuttuja.
Those guys understand the energy stuff.
Putous nro 2.
Waterfall no2.

Siinä istuskellessa meidät ohitti vanhan metallimiehen näköinen heppu, kaljuuntuva ponnaripää. Mihin lähinnä kiinnitin huomiota olivat ne kengät. Nahkakengät. Mustat, luonnollisesti. Mahtoivat olla täynnä mutaa iltasella. Ja minä kun olin tyytymätön omiin vaelluskenkiini.

Silta ja 3. putous.
The bridge and waterfall no.3
Itse silta.
The bridge itself.
Riippusillan toisella puolen.
On the other side of the hangingbridge
Jos kiivettäis vielä vähän ylemmäs?
Maybe a bit higher?

Alempana jokikivllä yritin kovasti päästä energiaan kiinni. Ainut mitä tunsin, oli jano ja pikemminkin energiapula. En ehkä ollut virittäytynyt oikealle taajuudelle. Aiemmin olisin kuvitellut olevani todella otollinen idealle, nykyisin olen kai realistisempi, etten sanoisi kyyninen. Silti olen sitä mieltä, että luonnosta löytyy energisoivia paikkoja, joissa rauha on aivan omanlaistaan, syvää ja liikkumatonta.

Hiljaista putousten vieressä ei todellakaan ollut; sen huomasimme paluumatkan alussa. Korvissa soi ja tuntui lähes helpottavalta palata polulle. Vuoren takaa läheltä kuului lepatus. Rega-pelastushelikopteri oli noukkinut loukkaantuneen mukaansa, niiltä paikkein missä jokea päällysti lumi.

Putous nro 3. Waterfall no.3
Selvästi sydämellinen alue.
Clearly a very heartfelt place.

Niillä paikkein alkoi myös ripotella vettä. Aldon askel nopeutui, tropiikin mies tietää, että cabeza de agua saattaa syntyä nopeasti. Puita, kiviä, on tulppana, joka yhtäkkiä vapautuu, vesimassa ryntää eteenpäin ja vie kaiken mennessä. Ei kylläkään tällä kertaa ja auto oli paikoillaan siellä minne se jätettiin.

Putousten veden pitäisi olla energisoivaa ja otettiin sitä pullollinen mukaan. Ihan vain varalta. Kai sitä voi pirskotella vaikka kasvoille. Kehottavat myös juomaan, mutta entä jos veteen on luikahtanut ikijäästä sulanut alppiameeba kivikaudelta?

Sisäinen skeptikkoni on selvästikin saanut voiton nuoruuden esoteerikosta.

Ei tunnu virtaukset.
Not feeling it.
Putous 2.
Waterfall no.2

En resumen: Tres cataratas, un lugar de energía y naturaleza brutal. Qué más quiere?! (Cataratas Batöni se encuentran en Weisstannental.)

Kurzgesagt: Drei Wasserfälle, ein Kraftort und Natur brutal. Was braucht man mehr?! (Die Wasserfall Arena Batöni befindet sich in Weisstannetal).

Olenko sittenkin nuuskamuikkusmainen?

Olenko sittenkin nuuskamuikkusmainen?

Yritin miettiä pääni puhki sveitsiläistä patikkaidolia itselleni, mutta ei löydy. On romaaneja, jotka sijoittuvat vuoristoon, henkilöitä, jotka tekevät matkaa, mutta Alppien ykkönen taitaa olla aina vain Heidi. Eikä Heidistä tai isoisästä ole kuitenkaan tähän rooliin, jota haen. Ja jonka ylivoimainen ykkönen on tietenkin Nuuskamuikkunen.

Tein pienen vertailun, olenko jo nuuskamuikkusasteella vai toisen sortin vaeltelija. Tove Janssonin Kevätlaulu oli lähinnä mielessäni, se, kun Nuuskamuikkunen on ollut pitkään reissussa, vaeltanut kaiken päivää halki koskemattomien seutujen ja huhtikuun loppupuolella pohjoisessa, missä varjonpuoleisella rinteillä on vielä lumiläikkiä.

Kulkeminen on kevyttä, reppu melkein tyhjä, eikä huolta mistään. Nuuskamuikkunen on tyytyväinen itseensä, ilmaan ja metsään. Huomisesta ei ole huolta, eikä eilisestäkään ja hän keskittyy hetkeen.

Nuuskamuikkunen tapaa otuksen, joka on niin pieni, ettei sillä ole edes nimeä. Vaikkakin pieni, se ärsyttää, tunnelma on pilalla ja kevätlaulun virittely pilalla.

Sveitsiläinen patikkakirjallisuus on käytännönläheistä ja ohjepitoista. Nuuskamuikkusen tarina taas täyttä pohdintaa elämästä, ystävyydestä, hetkestä ja perusasioista. Molemmissa pointtinsa; edellistä käytän vinkkimielessä, jälkimmäisestä löydän itseni. Vai löydänkö?

  • Nuuskamuikkunen: vaeltaa yksin.
  • Minä: Kotiseudulla kyllä. Ymmärrän tarpeen ja nautin metsässä yksin liikkumisesta, jota tarvitsen silloin tällöin setviäkseni ajatusmyttyä. Vuorella patikoiden ehdottomasti seurassa.
  • Nuuskamuikkunen: Keskittyy hetkeen.
  • Minä: Mitä vaativampi maasto, sitä tärkeämpää. Yleensä kyllä, koska on pakko miettiä mihin mennään ja ihailla ympäristöä, etsiä hienoja juttuja, alppikukkia, jokia, vuoria, murmeleita, laaksoja, vuoristomökkejä, vuoristoheppuja.
  • Nuuskamuikkunen: Vaeltaa vapaana taivaanlintuna sinne, minne mieli ja hetki vie.
  • Minä: En todellakaan. Lähtökohta ja loppupiste aina tiedossa. Variaatiomahdollisuuksia on kyllä, jos vaikka reitti on poikki tai iskee väsy.
  • Nuuskamuikkunen: Vaeltaa yhtä soittoa ties kuinka kauan, viikosta toiseen.
  • Minä: Puuttuu se teltta. Ja evästä pitäisi jossain vaiheessa saada lisää. Yön yli -reissut on kyllä pläänätty, mutta toteutus vielä hakusessa. Vaatii varustusta, johon en ihan ole valmis satsaamaan. Myös vuoristomökki houkuttelee.
  • Nuuskamuikkunen: Ärtyy kontaktinottajista.
  • Minä: Tykkään siitä, että vaihdetaan sana jos toinenkin, mutta pitkään en jaksa jäädä rupattelemaan. Varmaankin molemminpuolista, pitäisi jatkaa eteenpäin. Nämä mikrokohtaamiset ovat monesti kullanarvoisia anekdootteja.
  • Nuuskamuikkunen: Ei kestä rupattelua matkallakaan.
  • Minä: Toisinaan juttelen, toisinaan en. Mitä jyrkempi reitti, sitä enemmän se alkaa olla tyyliin ”Ai kauhee, nyt ei keuhkot enää pysty!” tai ”Pidetäänkö juomatauko.” Mutta tasaisemmalla jutellaan kaikki asiat maan ja taivaan väliltä. Tai huipun ja laakson.
  • Nuuskamuikkunen: Jos pitää kertoa retkistä, lörpöttelee kaiken säpäleiksi. Kuulee vain oman kertomuksensa, kun yrittää muistella minkälaista oli.
  • Minä: Tietenkin kerron retkistä! Ja kaikilla mahdollisilla kanavilla. Se vain vahvistaa muistikuvaa ja saa ehkä muitakin kiinnostumaan paikoista, joista eivät muuten tietäisi. Huomaan myös itse asioita, joihin en välttämättä olisi kiinnittänyt huomiota matkalla.
  • Nuuskamuikkunen: Vaeltaa vaeltamisen vuoksi.
  • Minä: Kyllä. Klisee pitää paikkansa, tärkeintä on matka tai tässä tapauksessa retki. Rakastan myös lähtöä; monesti hektinen, mutta heti kotiportin ulkopuolella on mahtava fiilis, uuden alku.

En resumen: Snufkin es el personaje de Tove Jansson, el del sombrero verde, quien anda por el mundo caminando, por los bosques, en las riveras y disfruta estár sólo. Soy yo cómo el? Un poco sí. Estoy de acuerdo, que lo más importante es el camino y hay que fijarse en el momento. Clisches, pero tienen su parte de la verdad.

Kurzgesagt: Schnupferich ist ein Figur von Tove Jansson, der mit dem grünen Hut, der gerne allein in den Wäldern, an den Flüssen wandert. Bin ich wie er? Ein bisschen schon. Bin einverstanden, dass das wichtigste ist der Weg und man sollte auf dem Moment konzentrieren. Klischees, aber so wahr.

Hangilla helteessä

Hangilla helteessä

Keksin paeta vuorille Zürichin helteitä. Uikkarit mukaan ja vuoristojärvelle, vähän samaan tapaan kuin edellisellä reissulla ja suurin piirtein samoille korkeuksille, 1800 metrin paikkeille.

Köysirataa ei löytynyt navigaattorista ja muutenkin oltiin teillä tietymättömillä. Laakso vaikutti avautuvan salaisesta kohdasta toiseen dimensioon. Muotathalissa eletään vähän syrjässä ja mitä pitemmälle mentiin, sitä epätodennäköisemmältä tuntui, että tien päädystä löytyisi yhtään mitään.

Kabiineja oli koko köysiratasysteemissä tasan yksi, mikä huolestutti tasapainosta huolehtivaa insinööriä. Mutta kuusi pitkää ja paksua parrua, mies lumikenkien kera, kaksi patikoitsijaa ja me mahduimme kyytiin.

Hissiasemalla odottaa yllätys.
A surprise by the station.
Tästä lähdetään, liukastellen, mutta varmasti.
Kind of slippery, but here we go.
Aivan upeaa! Mutta missä kesä?
Incredible, but what about the summer?

Lumikengät herättivät pientä levottomuutta meissä sortseissa liikkeellä olevissa. Asemalla en siis hirveästi yllättynyt, kun polulla oli lunta. Nyppylän takaa avautuva täysin luminen laakso sen sijaan tuli pienenä järkytyksenä.

Glattalpia sanotaan epävirallisesti Sveitsin kylmimmäksi paikaksi, täällä on mitattu ennätyslukemia, 52.2 astetta pakkasta. Ehkä siinä syy tai sitten tavallista lumisemmassa talvessa, mutta kesäkausi ei vielä ole kyllä saapunut.

Talvipatikkamerkkejä ei ollut, mutta seurasimme jalanjälkiä ja gpx:ien avulla päätettiin yrittää järven rantaan. Pienen Gasthausin jälkeen jälkiä oli aina vähemmän, lämpimissä kohdissa vähän puhdasta polkua ja siellä täällä muutama rentukka ja yksi vaivainen littaantunut valkoinen krookus. Takaisin tullessa lämpö oli saanut jo sinisiä katkeroitakin auki.

Polku vie pienelle Gasthausille.
The path brings us to a small Gasthaus.
Aivan mahtavaa!
Very, very happy.
Hm. Jospa sen uinnin siirtäisi toiseen kertaan.
Maybe today is not the day for a swim.

Koska hanki upotti, ei kengän goretex paljon auttanut ja sukat oli märät melko nopeasti. Se ei menoa haitannut, sen sijaan polun alla poikittain järveä kohti virtaavat purot epäilyttivät. Ne kalvavat lumimassaa sisältä käsin ja – hups – ihminen sujahtaa metrin verran alas, ehkä taittaa kinttunsa tai päätyy järveen.

Saharan pöly oli värittänyt lumen kellertäväksi, paikoittain oli punertavaa hiekkaakin. Perhoset näillä main, suht vilakoissa olosuhteissa, olivat tavallista vantterampia ja lentelivät tehokkaasti sinne tänne. Se, joka pysähtyi sukalleni lepäilemään, oli höyhensarjaa. Ehkä siksi voipunut.

Sieltä hän tulee.
There he comes.
Sulava lumi valuu alas jokina.
The melting snow comes down in small rivers.
Laakson ja järven toinen pää. The other end of the valley and the lake.

Siinä kohtaa, missä olin menossa uimaan, oli jäät. Vähän sulaa, niin vähän, ettei sitä juuri vedeksi voinut sanoa. Toisessa päässä laaksoa, siellä missä piti kääntyä vastakkaiselle puolelle, kellui jäälauttoja. Päätin siirtää uinnin kotirantaan.

Järven kiertolenkin käännekohdassa pupu meni pöksyyn. Pohjoisranta oli yhtä lumikenttää ja jyrkkä. Ylhäällä näkyi irtokiveä, lumimassaa ja epäilin kaiken sen valahtavan alas ilman lämmetessä. Tai sitten luiskahtaisin polun pettäessä järveen. Maalailin näitä mielikuvia Aldolle, joka oli ihan, että hän kyllä pistelee menemään, hän joka on syntynyt Tampereella ja aina juoksennellut lumessa.

Melko arktisen näköistä.
Pretty arctic.
Laakso toiseen suuntaan. The valley to the other direction.
Kesä heräilee. The summer waking up.
Paussi.
A break.

Pienen sillan kohdalla pysähdyin kuin aasi. Siitä eteenpäin ei näkynyt enää jälkiä. Kukaan ei siis ollut tänään kulkenut sieltä. En halunnut ruveta pioneeriksi ja pyörsin ympäri.

Vastaan tuli mies suuren kamerasysteemin kanssa, pysähtyi kuvailemaan. Järven ääripäässä mies otti paidan pois ja kaivoi uuden repusta ja jatkoi matkaan pohjoisrantaa myötäillen, ei pudonnut, ei saanut niskaansa vyöryä. Hänen perässään olisin saattanut ehkä mennäkin, mutta me olimme jo palaamassa samaa reittiä.

Katkero.
Enzian.
Aarteita lumella. Treasures on the snow.

Laakso oli upea, samoin olosuhteet, enhän koskaan olisi varta vasten lähtenyt reitille, joka ei vielä ole sula. Gasthausin terassilla törmäsimme lumikenkämieheen. Hän oli vetänyt parrut köyden perässä hissiltä tänne asti ja rakenteli niistä nyt hyllyä tai muuta kalustetta terassille. Ilmeisesti paikan isäntä. Kahvit tuonut toinen tyyppi kertoi, että kesäkuun alussa lunta oli vielä kaksi metriä. Tavallisesti tähän aikaan laaksossa tepastelevat lehmät.

En ole koskaan ollut yhtä lumisessa ja helteissä ympäristössä, mikä oli yhtä aikaa aivan älyttömän ihmeellistä ja upeaa, mutta myös haastavaa. Liukas, sulava lumi ja upottava polku luo hikiset olosuhteet. Ja vaikka olevinaan rasvasin iholle suojaa sain aikaan pahimmat palovammat ikinä. Reisissä on omituisia läikkiä, luultavasti hikoilu, roiskuva lumi, räiskyvä vesi ja ties mikä pyyhki aurinkovoiteet pois.

Luontokuvaaja työssään. Nature photographer in action.
Kuka uskoisi, että täällä vallitsee kesähelle?
Who would think, it´s a hot, summer day?

En resumen: Mi idea escapar el calor de Zurich y ir a nadar a un lago de los Alpes. Tuve que cancelar lo de nadar, pero encontrámos uno de los lugares más increibles que he visto.

Kurzgesagt: Meine idee aus der Hitze von Zürich zu fliehen und in einem Bergsee schwimmen war gut, aber musste abgesagt werden. Sonst war das winterliche Alptal wunderschön.

Suklaat reppuun ja Appenzelliin

Suklaat reppuun ja Appenzelliin

Heti kun kuulin, että Reppu ja reitti -kirja oli lähtenyt painoon -huiskis vain- pyyhkäisin poluille. Tietenkin.

Kirjoituspöydän laatikon reunaan on jo taatusti kulunut käsivarsien kohdat; nojaan siihen, jotten kannattelisi läppärillä kirjoittaessa olkapäitäni. Piti lähteä heiluttelemaan raajoja.

U:n muotoinen reitti vaihtui Y:ksi, kun köysiradalla jumitti. “Ei tuo kulje”, sanoi insinööri jo kaukaa. Innokas patikoitsija sen sijaan väitti: “Kulkee, kulkee, hitaasti, mutta varmasti.”

Appenzellin maaseutua.
Countryside in Appenzell.
Kukka. Mikä?
A flower, but which?
Hervoton ötökkä.
Enormous insect.

Lettipäinen tyttö tuli kertomaan, ettei alpille päästä ihan heti. “Teknisiä ongelmia. Varautukaa odotteluun.” Tekniset ongelmat ja köysirata eivät mielessäni kuulu samaan lauseeseen, joten reititin päivän uudellen.

Pari päivää aiemmin rokotettu insinööri sai määrätä tahdin, mutta todella hikisessä mäessä se olin minä, jonka pulssi huiteli taivaissa. Päätettiin, että ensimmäisellä järvellä pidetään tauko ja mietitään jatketaanko toiselle vai käännytäänkö takaisin. Tauolla päätettiin, ettei todellakaan anneta periksi, vaan tietenkin mennään sinne, minne oli aiottu.

Eka järvi.
Getting to the first lake.
Kukkalaakso vuorten keskellä.
A valley of flowers in between the mountains.
Järkäle ja puu.
A block and a tree.
Onko tuo se missä jotkut hurjapäät kiipeilevät?
Is it there, that some crazy people climb?
Oikealla rinteellä myös kapea polku. On the right side also a narrow path.

Mäessä kuului kiljahduksia sieltä täältä. Ilmassa surrasi kymmenittäin ainakin kuusisenttisiä hyönteisiä, jotka läpsähtivät kasvoihin, käsivarsiin, vatsaan, päähän.

Koska alkuperäinen reitti olisi ollut suurimmalta osin alamäkeä, oli osittain vastakkaiseen suuntaan kuljettu reitti loogisesti ylämäkeä. Metrejä en ollut niin ajatellut, mutta tulivat konkreettisesti ilmi märkänä selkänä ja kasvoja pitkin lorisevana hikenä.

Taivas näytti uhkaavalta yhteen suuntaan, toiseen lupaavalta. Suunnattiin sinne uhkaavaan, kaikesta huolimatta, ja oltiin valmiita U-käännökseen tarvittaessa.

Fählensee.
Pakollinen eväskuva. Obligatory snack-picture.
Hikoilin kaiken energiani.
Sweated all my energy.

Niittykukat loistivat koko kirjossaan; en tiedä johtuuko se korkeudesta ja valon taittumisesta vai mikä lie, mutta värit vuoristossa ovat aivan huumaavat. Voikukat, villiorvokit, kaikki korkealla hehkuvat alppikukat.

Nähtiin luultavasti ne sakarat, joita pitkin kylmäpäiset kiipeävät, vaikkei alla ole kuin kapea harjanne. Tai sitten ne olivat ne toiset, laakson vastakkaisella puolen. Omien jalkojen alla oli sentään kunnon hiekkatie.

Pala suklaata Fählenseellä. Hiking chocolates.

Fählensee, se minne halusin, on jyrkkäreunainen järvi, upean jylhässä ympäristössä. Yksi jos toinenkin vaihtoi paitaa, makasi voipuneena nurmikolla. Joku oli roudannut pienokaisensa kantorinkassa ja lapsi juoksenteli paljain jaloin nurmikolla ilahtuneena vapaudesta.

Pala suklaata -fotosessio oli nopea, sillä mallit alkoivat sulaa auringossa. Tulokset olivat sen mukaisia. Lähes joka kuvaan tunkeutui punapaitainen mies, jota en kuvaamisvaiheessa huomannut lainkaan. Epäilen, että itsekin olin sulamispisteessä ja ainakin nestehukan partaalla. Pari pulloa vettä ei riitä tälle reissulle. Takki on muuten päällä siksi, että itse en tajunnut ottaa mukaan vaihtovaatteita ja hytisin lämmössä.

Vuohipaimen. Goatherd.

Sämtisersee, takana Hoher Kasten.
Sämtisersee and behind Hoher Kasten.
Pörrökukka.
Fluffy flower.
Vaeltaja järvessä 1.
Hikier in the lake 1.
Vaeltaja järvessä 2.
Hikier in the lake 2.

Paluumatkalla uitin jalat järvessä, joka oli peittänyt osan rantaa ja kesäkukkia. Pinta oli koholla varmaankin vielä lumien sulamisen jälkeen. Kuvittelin lämpötilaa hyiseksi, mutta ei. Virkisti kyllä. Jalat eivät halunneet enää palata vaelluskenkiin. Pakotin ja sain loppumatkalta rakkulan. Vaihtoehtoisesti ötökänsyömän. Vielä en ole saanut punaisesta kohoumasta selvää.

Sämtisersee.

En resumen: Siempre hay que estár listo a un cambio de planes. Puede ser, que encontrés algo hasta mejor.

Kurzgesagt: Immer bereit sein, den Plan zu ändern. Vielleicht findest du etwas sogar besseres.

Vuoristojärven ympäri keveästi asvalttia pitkin

Vuoristojärven ympäri keveästi asvalttia pitkin

Jos vain pienen kävelyn heittäisi. Jossain muualla kuin lähiympäristössä, joka on koluttu niin tarkkaan, että jo hiekan ropse kengän alla tuntuu aika tavalla tutulta.

Joten lähelle, mutta uusiin kulisseihin. Eikä ropsu hiekka, jalkojen alla on nimittäin asvalttia. Innerthalin Wägitalersee, siis järvi, on sen verran pieni, että sen ympäri kiertää kolmessa tunnissa, vaikka ottaisi kuvia ja jäisi ihastelemaan kukkia.

Kyselin itseltäni, että mitenkäs sen asvaltin kanssa on. Että tuntuuko petokselta tai liian kaupunkimaiselta. Toisaalta, asvaltillahan sitä kaupungissakin kävellään, joten ei se nyt niin huono juttu ole.

Ongella.
Fishing.
Perheen onkisessio.
Family fishing.
Mökit ja lunta rinteessä.
Huts and snow on the hillside.

Innerthalissa alkaa paljastua miksi asvaltti on sinne vedetty. Rantatörmät ovat jyrkkiä, vesi syö niitä pikkuhiljaa, paikoittain aika vauhdilla. Toisella puolen järveä reitti on talvisin suljettu; niskaan voi tulla lumivyöry. Ilman pitävää mustaa kerrosta tie häviäisi nopeasti järven aaltoihin.

Keväinen meininki Wägitalerseellä.
Springfeeling in the Wägitalersee area

Menomatkalla kylään vastaan tuli seitsemän Lamboghinia ja yksi Maserati. Kivisestä rannasta muistan vuorovesivaihtelun paljastaman pohjan Britannian rannikolla. Sama meininki muutoinkin; ongitaan ja grillaillaan. Epäilen, ettei näillä autoilla tulla ongelle. Mutta mistä sitä tietää.

Korkeimmat huiput ovat pilvien alla; välistä pilkottaa lunta. Vaikka tietä pitkin silloin tällöin pöräyttää mopo tai autokin, on rauhallista.

Tänne varmaan tullaan viettämään kesäpäiviä. Ympäristössä on aistittavissa pientä kyllästymistä vierailijoihin. Telttailusta kerrotaan ropsahtavan sakot, tosin vain vähän enemmän kuin parkkisakko ja huomattavasti vähemmän kuin hotelliyöpyminen. Pysäköinnistä ollaan myös eri mieltä. “Pyydämme: älä edes mieti parkkeeraavasi tähän.”

Tähän ei ole parkkeeraamista.
Don´t even think about parking here.

Niin rauhallista.
So peaceful.
Järveen pulppuava lähde.
A well, that pumps new water to the lake.
Löydettiin pieni putous.
We found a small waterfall.

Sää on kummallinen, ei kylmä, ei lämmin, mutta perille tultaessa tukka on kuin harakanpesä ja kasvot punottavat tehokkaasti.

Sirkat sirittävät aivan hulluna. Minusta keli on niille liian viileä. Ne eivät kuitenkaan mielipiteestäni välitä, vaan jatkavat siritystään.

Kaivattu aurinko näyttäytyy.
Oh, sun, we have been missing you.
Järvenneitona paussilla.
Me, the lakemaid.
Yljäällä olisi vielä talvea.
Winter still to be found.
Lisää valkoisia huippuja. More white peaks.
Vaaleanpunaisia lemmikkejä? Ainakin samaa sukua.
These look like the more common blueones, but are they the same family?

Joltain unohtui kelkka.
Someone forgot the vehicle.
Onko tämä Matterhornin serkku?
Is this Matterhorns cousin?

Juuri ennen Wägitalerseen padon siltaa meitä odottaa toinen, pienempi silta työmaatilassa. Sivussa oleva putous saa vain nopean huomioinnin, sillä on pakko miettiä millä ilveellä saan itseni ylittämään tutisevat metallilevyt, jotka on pantu meitä jalankulkijoita silmälläpitäen. Jokaisella askeleella levy notkahtaa ja toinen heilahtaa.

Kävely tuntuu akillesjänteissä; syytän asvalttia. Siltin virnistän kuin aiemmin näkemäni lammas. Olo on kuin vatsa olisi täynnä alppiheinää, virkistynyt ja raikas.

Etualan tyyppi oli kovin äänekäs.
This guy in front was very loud.
Z-merkittyjä lampaita. Z-marked sheep.
Tässä on tilanne päällä. Ja kiva putous.
Ok, we have situation. And a nice waterfall.
Ylitys ei ollut lempiosuuteni.
Walking to the other side – not my favorite.
Ehkä tulemme takaisin? Maybe we´ll come back?

En resumen: Este caminito alrededor de Wägitalersee es bonito y plano. Le quita un poco de sabor la calle pavimentada, pero en total, no es para tanto. No siempre tiene que ser un trillo en el monte.

Kurzgesagt: Der Weg rund um Wägitalersee ist schön und flach. Das er asphaltiert sei, ist zum Schluss nicht so schlimm. Es muss nicht immer einen Pfad am Hang sein.

Tältäkö maailma toisessa suunnassa näyttää?

Tältäkö maailma toisessa suunnassa näyttää?

Kukkivissa puissa on lumovoimaa, jota en ennen edes ymmärtänyt. Ehkä se on se valtava määrä, jonka näen ympärilläni? Ehkä se hypetys kaikissa visuaalisissa medioissa?

Joka tapauksessa uskon kirsikan, omenan, päärynän, hasselpähkinän, ties minkä puun tuijotteluun käytetyn ajan hyödyllisyyteen. Se hivelee elämässä muhjuuntunutta ihmistä, koronan säikäyttämää, arjen tönimää, muuten vain talven jälkeen riutunutta.

Siksi lähdemme retkelle ihan toiseen suuntaan kuin tavallisesti. Koilliseen. Sinne, missä vuoret ovat vähän etäämmällä, pellot kumpuilevat ja koko paikka on yhtä maalaistorin tuotteiden kasvuympäristöä. Siis maalle. Ja järven reunamaan.

On Zürichissäkin järvi, mutta Bodensee tuntuu lähes mereltä, kun juna-asemalta tunnelista nousee pimeästä aurinkoon ja edessä on se suuri sininen. Lautalle nousee autoja, ihmisiä ja se on menossa toiseen maahan. Saksa, siis ulkomaa! Se on lähempänä kuin aikoihin.

Romanshornissa teemme pienen lenkin ennen seuraavan junan lähtöä, onhan katsahdettava järvelle. Täällä tuntuu erilaiselta, saksakin kuulostaa jo enemmän pohjoisen naapurin tavalta puhua. Jännittävää; pitkästä aikaa joku toinen maa konkreettisesti aivan lähietäisyydellä. Vielä tovi sitten oli yhtä jännittävää mennä naapurikuntaan kauppaan. Otamme peniä, arkoja askelia kohti entistä elämää.

Thurgau on se, missä kasvaa hedelmiä, vihanneksia, viljaa. Kukkatilanne on sellainen, että jos haluaa omenapuun nähdä valkoisessa asussaan, se on tehtävä nyt. Asian varmistukseksi voi kilauttaa omenankukka-hotlineen. Siellä tiedetään reaaliaikainen tilanne. Että kannattaako lähteä vai pitäisikö odottaa seuraavaan vuoteen.

En tietenkään soita. Omenankukat vetävät matkaan, mutta jos niitä ei ole, niin sitten ei ole.

Silti ilahdun ja huokailen, kun näen ensimmäiset valkoiset rivistöt. Olin valinnut reitin, joka nousee lievästi ylöspäin, jotta näemme järvelle asti. Maailma tuntuu avarammalta kuin aikoihin.

Maalaispoika-Aldo nauttii, kun kuljemme peltojen poikki, väistelemme traktoreita, moikkaamme kyntäjää. Kuulemma ei mitään eksotiikkaa, ihan normijuttu. Siis Costa Ricassa. Zürichissä päin olen kuullut hermostuneista maanviljelijöistä, jotka paikkaavat tallustajien jättämiä jälkiä, iskevät kieltotauluja maastoon. “Ei tästä!” “Tässä kasvaa hyötykasvi!” Kun kaupunkilaiset eivät tajua. Täällä hedelmäpuupolku kulkee varta vasten pellon viertä, sen keskellä tai poikki. Aivastan.

Aurinko lämmittää, föhn puhaltaa kuumuutta pois. Maatilalla myydään kuivattuja omeaviipaleita, päärynää – ja jätskiä. Olen testannut useammassa paikassa tarjontaa ja pienet itsetehdyt jäätelöt ovat aina hellyyttäviä ja useimmiten vaatimattomia. Silti jätän kahdesta 7, 60 Fr ihan tyytyväisenä. Tuen paikallista tuotantoa, ajattelen.

Avaan purkin, isken lusikan ja makuhermot räjähtävät. Tämä on täydellistä suklaajäätelöä! Maistan myös vadelmaa ja se on vadelmaisempaa kuin mikään aiempi jäätelö. Julistan Familie Oelerin Thurgaun ellei koko Sveitsin jäätelömestareiksi.

On ihmeellistä tallata kilometrejä ihan vain lenkkareissa tepastellen, ilman kilometrin nousua, ilman jyrkkiä reunoja, happivajetta. Keskityn ihasteluun ja tunnen, kuinka hengitän omenankukkia, luonto siirtyy sisääni, olemme yhtä ja keveitä.

Olen onnenkuplissa – tai ainakin heti sen jälkeen, kun olen istahtanut hetkeksi syömään voileipiä järveä katsellen – ja ne vain lisääntyvät, nyt on vuorossa rakkauskuplat. Huomaa että on kevät. Näen nimittäin aivan tuoreen varsan emänsä kanssa. Huterin koivin uusi tulokas imee ravintoa, horjahdellen kääntyy ympäri ja istahtaa maahan lepäämään. Onko mitään näin hellyyttävää?

Toisella maatilalla haetaan karsinasta nelipäiväinen karitsa. Se on kai jäänyt vähemmälle ravinnolle, sillä luvassa on tuttipullosta lisämuonaa. “Äiti odottelee tuolla, me tullaan kohta takaisin”, selittää emäntä hellästi karitsalle.

Loppua kohti föhn keräilee voimia, heiluttaa omenan oksia, ravistelee kukkia. Myöhäisempien lajikkeiden juuri auenneet kukat antavat tuulen roipottaa, mutta mehiläisillä on ongelmia tähtäyksen suhteen. Tuuli kääntää suuntaa ja peltojen sivussa olevasta yksinäisestä omenapuusta sataa yllemme valkoisia terälehtiä.

Portti ulapalle.
A way to opean waters.

Melkein meri.
Almost sea.
Bodenjärvi omenapuiden toisella puolen.
Lake Constance behind the appletrees.
Omenapuun kukka.
Apple flower.

Monta eri vihreää.
Many different greens.
Tämä perhe tekee parhaat jätskit.
This family makes the best icecreams.
Maalaisromantiikkaa.
Romantic countryside feeling.
No ne omenapuut. Ja pari voikukkaa.
The appletrees. And a couple of dandelions in the seedphase.
Vain ihanaa.
Just wonderful.
Olenko sittenkin omenapuu? Samalta näyttää.
Am I an appletree? Looks pretty much the same. Just missing the flowers.
Kukkia joka suunnassa.
Flowers in every direction.
Jopa kappelilla on omat kukkivat omenapuunsa. Even the chaple has it´s own appletrees.
Onhan nää nättei.
Very pretty.
Ihan tuore varsa huterine koipineen.
A fresh foal with it´s shaky legs.
Löytyipä vielä kukkiva kirsikkakin.
Still one cherrytree blooming.
Silta purosen poikki pellolta pellolle.
A bridge over a stream, from one field to another.
Lounasta kasuaalisti Bodenjärveä katsellen ja tuoreen omenatarhan vierustalla.
Lunch beside a new apple orchard, looking to the Lake Constance.
Ensin keltaista, sitten valkeanvihertävää. Jos olisin mehiläinen, sekoaisin. First yellow, then greenishwhite. If I were a bee, I´d probably go mad.
Tästä sitten pellonviertä. Virallinen polku.
Beside the field or between the fields. The official path.
Nelipäiväinen karitsa.
For days old baby lamb.
Pelto valmiina uusiin juttuihin.
A field ready for new things.
Vielä kerran: omenan kukka.
Once again: appleflower.

En resumen: Cerca del Lago de Constanza crecen arboles de frutas y por su puesto hay un teléfono, donde llamar para saber, si todavía están floreciendo. Nos fuimos en el último momento a ver el paisaje con manzanos blancos, llenos de flores. Un poco diferente, que en las montañas, esta caminata, pero increible de todos modos.

Kurzgesagt: Ab und zu tut es gut zur eine andere Richtung zu gehen. Eine Wanderung am Bodensee zwischen den blütenden Afpelbäumen war bestimmt ganz anders als in den Bergen. Leichter, natürlich, aber auch wunderschön.

Mä katson maalaismaisemaa – poljen ja hikoilen

Mä katson maalaismaisemaa – poljen ja hikoilen

Minä pyörän päällä. Sata metriä poljettu.

-Mun keuhkot on ihan finaalissa.

Pari polkaisua lisää.

-Joo, en kyllä jaksa ylös asti.

Vaihdan pienemmän vaihteen.

Ei irtoa, edes seuraavaan risteykseen.

Nelisen tuntia myöhemmin veto loppuukin urheilukellosta ennen minua, patteri on tyhjä ennen kotia. Aldon Sportstrackerin mukaan kasassa on lopulta 48 km ja suht hulppeat 800 korkeusmetriä.

Kukapa olisi uskonut, puhisen, enkä tunne itseäni edes väsyneeksi.

Normiretki lähimmälle kukkulalle on jo sekin sitä luokkaa, että välillä on pakko vain jäädä puhaltamaan. Hiekkamäkiä on jyrkkyysluokkaa “hevonenkin sutii, kun klopottelee ylös”, joita ei todellakaan pysty nousemaan ajaen. Ja niitä, joita kyllä polkee, mutta kun sitä vain jatkuu, jatkuu ja kaarteen jälkeen alkaa seuraava, on pakko odottaa hetkinen ja antaa pulssille mahdollisuus rauhoittua.

Nyt istun kotona mukavasti pöydän ääressä ja lipittelen laihaa kahvia (kahvikone on yhä takuuhuollossa ja purujen lasku meni jotenkin sekaisin) ja ihmettelen näitä huimia näkymiä valokuvissa. Kuvia on vähän, sillä mitä rankempi reissu, sitä vinommassa horisontit, sitä vähemmän ihmisiä, sitä nopeampia “hei räpsään tästä vielä kuvan”-tilanteita, joissa hiki valuu silmiin, aurinko pistää päähän ja kädet sekä reidet tutisee siihen malliin, ettei vinoissa mäissä juuri valokuvataidetta synny.

Kahden matalapaineen välissä kaksi aurinkoista päivää viikonloppuna lähentelee jo lottovoittoa. Siitä nyt muistona polvesta ylöspäin 20 cm kevätrusketus ja heleänpunainen nenänpää. Koska edellisellä sortsikerralla ylhäällä odotti hyytävä viileys ja idästä meitä kohti lelluva sumu, en enää lähde näihin aikoihin ilman takkia ja välikerrosta. Ei tullut niille tarvetta.

Imuroin silmilläni hunajantuoksua ja kirkasta keltaista rypsipelloilta, kukkivien omenapuiden ja vuorten valkoista. Kirsikkana päällä käki, joka kukkui kuuluvasti jälkimmäisellä järvellä. Siellä kosteikossa häntä suorana hiippaili myös kettu. Kuvittelisin, että paikka oli saalistajalle kuin jättimäinen puffetti. -Mitä saisi olla? Pesivää sorsaa? Nokikanaa? Entä sammakkoa väijyvää harmaahaikaraa?

Mutta tätä ennen oli selvitettävä mäki kukkulalle. Sieltä olisimme tavallisesti lasketetelleet mäkiä alas, rytyyttäneet kivikkoa, nousseet vielä toista, sillä maisemat ovat matkalla huimat, varsinkin nyt vuorineen, hedelmäpuineen, ja lopulta kotiin. Huipun nurmikolla eväsleivillä katseltiin kuitenkin toiseen suuntaan, sen puolen järvelle ja putkahti mieleen, että josko. Ja oikeastaan, mikä ei. Alun väsymys? Mitä välii.

Alasmeno maalaisteitä, mutta asvalttia, fiuuuu. Ja tasaista järvensivua? No problem. Lisäkilometrejä tavalliseen? Tänne vain. Lopussa edessä oleva nousu vuorelle, jonka toisella puolen olisi koti, tuntui olevan kaukana tulevaisuudessa, sellaisessa, jossa on voimia ja lihakset innokkaat.

Greifensee ei ole kovin miellyttävä viikonloppuna; liian tiheää, liian liikennöity. Mutta järvensivun tiiviin neljänneksen jälkeen olimme yksin. Tai siis ketun ja sitä kuvaavan miehen kanssa.

Loin viimeiset kaipaavat katseet vuoriin, täällä ne tuntuivat olevan entistäkin valkoisempina, lähempänä ja massiivisina. Sen jälkeen siihen tummaan metsään, jonne heti jyrkästi nouseva tie veisi.

-En kyllä jaksa enää, varsinkaan tuota.

Ja aloin polkea.

Puolivälissä oli pakko hengähtää. Ongelma on siinä, kuinka päästä vauhtiin uudelleen. Slalom-tyyli, ensin sivulle, sitten toiselle ja lopulta suoraan ylös. Polkaisin ja olin päätyä tien vasemmanpuoleiseen ojaan. Polkaisin toiseen suuntaan, sama juttu. Ei ollut polkaisu kuten päivän alussa, siis riittävän vauhdikas ja voimallinen. Joten työntämään. Tossua toisen eteen.

Seuraavan pienen leventymän kohdalla olin jälleen pyörän päällä ja puuskuti-puuskuti myös vuoren päällä. Ja saavuimme kotikylälle kuin maailmanvalloittajat. Tämähän oli jo hyvä alku Tour de Suisse:lle.

Johtopäätös: kaunis kevät vie pitkälle myös epäilevän matkalaisen.

Voimalähteenä: värit, valo, tuoksut ja äänet. Ja myös parit sandwichit.

Kukkulalla. Järvi nro 1, Zürichinjärvi.
On the hill. The lake nro 1, lake Zurich.
Keltainen. Hunajalta tuoksuva.
Yellow. Smells like honey.
Maalaisseutua.
Countryside.
Seuraava järvi, Greifensee.
Next lake, Greifensee.
Kylä Greifenseen partaalla. Yllättäin nimeltään Greifensee.
The village by Greifensee-lake. Surprisingly called Greifensee.
Ilta saa.
Turning to evening.

En resumen: Dificil de creer, pero aunque en el comienzo no hay energy, en total se puede subir en bisi 800 m y andar 47 km. Al monte, al lago y de vuelta al otro monte.

Kurzgesagt: Kaum zu glauben, dass obwohl man am Anfang keine Energie hat, sei es möglich 800 Höhenmeter und 47 km mit dem Velo zu besiegen.

Uppoan kevätjuttuihin, mutta missä kevät?

Uppoan kevätjuttuihin, mutta missä kevät?

Keväällä….

  • Istun kahvilla ulkona, syön illalla kevyessä auringon lämmössä terassilla. (Todellisuus: kahvit olen juonut työpöydän ääressä, pari kertaa on illallistettu ulkona, sitten tuli lumi, kylmä ja tarve kääriytyä huopaan. Sisällä.)
  • Ruopsutan ja kuokin puutarhassa innokkaana kuin mustarastas madon etsinnässä. (Todellisuus: en. Mutta sain roudattua kellarista pelakuut ulos, vaihdoin niihin mullat ja nyt ne ovat sateen ja tuulen ryöpyttäminä ikkunalla. Aika surkeilta näyttävät. Riivin myös kielojen ympäriltä rikkaruohot sekä kukkineiden krookusten lehdet pois, jotta ne pääsisivät kukoistamaan.)
  • Liihottelisin kevätmekossa ympäriinsä. (Todellisuus: en liihota, en mekossa enkä talvitakissa. Jalassa on villasukat ja nukuin kaksi hupparia päällekkäin, etten jäätyisi.)
  • Söisin ekan ihanan yleellisen jäätelön kauniissa ympäristössä, mieluiten kimmeltävän järven partaalla. (Todellisuus: muistelen syöneenin jäätelöitä, tötteröitä, luultavasti edellisessä elämässä, siinä johon ei kuulunut K-kirjainta. Mutta maaliskuun vai oliko se huhtikuun alun välikesässä, kun olin jo sortseissa ja luulin näin jatkuvan syksyyn, enkä aavistanut tulevaa lumisadetta, toin kotiin pienen Gasparini-yrityksen artesaani-jätskit. Helle painoi niin, että oli otettava kylmäkassih kaupasta mukaan. Toinen asiakas kertoi juuri tulleensa järveltä ja hänen jäätelönsä valui pitkin käsivarsia.)
  • Söisin parsoja ja mansikoita lähellä tuottajia, mieluiten maalaiskylän terassilla. (Todellisuus: on syöty. Ei maalaiskylän terassilla, vaan kotona. Viimeiset, valkoiset, sulivat suuhun. Silti kaipaan meidän kevätretkeä parsojen luo. Parsat tosin ovat näillä keleillä vetäytyneet takaisin multiin, eivätkä tule enää tänä vuonna esille.)
  • Juoksentelisin pitkin vuorten laaksoja, missä kevätkukat kukkivat, krookukset, vuokot ja sellaiset karvaiset Alppikukat, joiden nimeä en ikinä muista. (Todellisuus: Lunta. Ei kukkia.)

Joten, olen päättänyt pysyä sisällä villasukka-villapaita-huppari -komboineni ainakin sunnuntaihin, jolloin pitäisi olla lämmintä ja paistetta. Kuten kuvista näkyy, lähiseuduilla luonto kukoistaa ja olen käynyt kylillä lämmittämässä sieluani huokailemalla sinisateen ihanuutta, tulppaanien määrää, kirsikan kukkia.. Kevättä on siis tullut hengitettyä.

Tällä pienellä talolla on kaikki: sinisade, magnolia ja päärynä. Kaikki kauniita kukkiessaan.
This small house has it all: wistaria, magnolia, pear.
Tämä on syksyä. Toukokuussa.
This is fall. In May.
Kylän keskusaukiota koristaa monta upeaa kirsikkaa.
The main plaza has a row of spectaculous cherrytrees.
Näyttävät chileiltä. Ovat lehtinuppuja.
Look like chilies, but are leafbuds.
Ei aurinkoa, ei vuoria, mutta tulppaaneissa riittää.
No sun, no mountains, but a looot of tulips.
Lempipuutarhani. Tuossa pöydän ääressä joisin iltapäiväteetä olkihattu päässä.
My favorite garden. Here I´d sit to zip my afternoon tea, wearing a strawhat.
Näitä kaivelin esille kasvustosta. Onnekseni ovat vuosien saatossa myös lisääntyneet. These are liking the place where they grow, every year a couple more.

En resumen: Esta primavera no puede decidirse, si venir o no. Pero las flores, ellas si saben. Es el momento.

Kurzgesagt: Dieser Frühling kann sich nicht entscheiden – soll ich jetzt erscheinen oder vielleicht später? Aber die Blumen, sie wissen es. Es ist Zeit.

%d bloggers like this: