Eskapismia marraskuulle

Eskapismia marraskuulle

Jos odottelee ihannehetkeä haaveilulle, sanoisin, että juuri nyt ollaan siinä pisteessä. Pehmeä harmaus, tihkuttavat pilvet ja sähkönsäästön luoma tarve sytytellä vieläkin useammin kynttilöitä turruttaa ajatukset surraavaksi mytyksi, missä ei hirveästi liiku mitään nopeaa ja särmikästä, sen sijaan haahuilen tulevassa, katselen menneitä.

Jasmin Ngo on Costa Ricassa; seuraan stooreja IG:ssä kuin hakien elämän eliksiiriä. Minäkin haluan palmujen keskelle, missä pikkuruiset sammakot kurnuttavat täyttä huutoa, laiskiaiset liikkuvat asiaankuuluvalla hitaudella ja ruokana on papuja, ananasta, papaijaa.

Mietin, että josko jo ensi vuonna sinne tropiikkiin, samalla editoin virtuaalimatkaa Sveitsin retkistä ja elän maisemia uudelleen. Käyn läpi kuvia ja huomaan, että upeita on liikaa, mitä näillä kaikilla tekee?

Grimsin patikka oli ihmeellinen, maidonvihreä vesi ja kalliot. Siksi laitan kuvakavalkaadin tähän peräperää. Ja samaan aikaan selailen jo talvipatikkareittejä, sillä talvi on jo vuorten huipuilla. Kunhan se levittäytyy alemmas, vetäisen talvipalttoon päälle, täytän termarin kuumalla ja lähden taivaltamaan rutisevaan hankeen.

Nyt pidän sadetta, mutta viikonloppuna starttaavat joulutorit. Ehkä käyn haistelemassa Glühweinia ja syömässä kuuman letun.

Tästä kuvasta tuli puhelimeni tausta.
This foto is now the background picture of my phone.
Matkalla ylitettiin pari kaunista kivisiltaa. A couple of nice stone bridges on the way.
Tämä on jäätikkökaivo.
This is a so called moulin.
Kalassa.
Fishing.
Polku kulkee tästä.
This is the path.
Tyypit tauolla.
Some guys havin a snack.
Polku on nirhattu kallion kylkeen.
The path has been carved on the side of the rock.
Maastopyöräilijät kyselivät, onko reitillä vielä sortumia.
The mountainbikers were asking, if there were still landslides on the way.
Reitti Grimsel Hospizille kulkee tavallisesti patoa myöten, nyt se oli rempasssa.
The path goes normally on the dam, which was now repaired.
Legendaarinen Grimselin Hospiz.
Legendary Grimsel Hospiz.
Maan uumenissa on kristalleja.
Deep in the ground there are crystals.
Rakennustöitä.
Constructionsite.
Karussa maisemassa värit korostuu.
In this bare nature the colors seem even more intense.
Tämä tarkoittaa, että luvassa oli mustikkapiirakkaa.
This means, we got some bilberrypie.
Mun lepohetki.
My siestamoment.
Vuorilla sapuska on melko tömäkkää.
In the mountains the food is pretty heavy.

En resumen: Noviembre en Europa es el mes oscuro, de lluvia, ojalá nieve. El momento perfecto para pensar en el verano pasado, paseitos que hicimos en los Alpes – y en los viajes futúros, ojalá con palmeras, sol y ceviche.

Kurzgesagt: November in Europa ist der Monat der Dunkelheit, Regen und hoffentlich Schnee. Ein perfecter Moment an den vergangenen Sommerwanderungen – und an den neuen Reisen zu denken.

Satumainen laakso ja murmelia menussa

Satumainen laakso ja murmelia menussa

Melkein vahingossa tuli nähtyä aivan upea ruska, löydettyä oranssinpuna, syvän keltainen. Edellisen päivän palmut Luganossa unohtuivat välähdyksessä; ketä kiinnostaa alati vihreä ja tylsä palmu, kun väriloisto avautuu laaksossa, jonne pääsee vain jalan.

Aamulla olin herännyt jo kuudelta, sillä majapaikan ilmastointisysteemi tuuppasi voisarven tuoksua. Nälkä heräsi heti. Sarvi ei ollut kovin kummoinen, mutta täydensi muuta aamupalaa ja täytti aamuvarhaisesta heränneen croissant-tarpeen.

Olin pitkään halunnut nähdä Foroglion kylän, joka on valittu yhdeksi Sveitsin kauneimmista ja ajattelin, että samalla keikalla voitaisiin nousta Calnègian laaksoon.

Seutu ei ollut aivan uutta, sillä polun alkuun vievässä Bavonan laaksossa asuu ystäviämme. Tien varrella on koru toisensa jälkeen ja kivirakennukset ihmeellistä. Lohkareiden onkalotkin on otettu käyttöön ja kallioinen lippa suojaa ylhäältä tippuvilta yllätyksiltä.

Foroglio on suosittu paikka, kesällä sinne varmaan jonotetaan. Nyt syksyllä liikkellä oli muutamia porukoita. Eräs iäkäs rouva kiirehti meidän luokse kertomaan patikkasovelluksen kätevyydestä, sieltä löytyy samasta reitit ja yhteydet. “Koska kuulin, että puhutte espanjaa.”

Foroglion kylän vieressä on putous, jonka viertä lähdimme nousemaan rappuja ylös. Täällä ei sovellus olisi auttanut reittien kanssa, kellokin näytti vain kauniisti heijastuvia syyslehtiä reitin sijaan. Ehkä vika oli satelliitissa, ehkä syy joku muu. Tekniikan toimimattomuus tuskin haittaa ketään, polku on Val Calnègiaan asti hyvin merkitty.

Puntidin muutaman talon rykelmä on sekava, kivien rytmittämä. Kauempaa asumuksia tuskin havaitsee, niin hyvin ne istuvat maisemaan. Joki on se sama, joka putoaa alas Foroglioon muhkeana putouksena. Toiselle puolen virtaa pääsimme tietenkin kivistä ladotun kaarisillan yli. Roomalaisten aikuinen sekin, sanovat.

Puntidista eteenpäin polku nousee yhä, mutta kuljimme joen viertä, keltaisen keskellä, kohti uusia putouksia ja terävänä laakson päässä odottavaa bhuippua ja paistetta. Aurinko ylsi retken alkupuolella hetkeksi korkeiden seinämien väliin ja takaisin kävellessä selkää lämmittäen.

Määränpään lähettyvillä oli jälleen silta joen yli, modernimpi kylläkin. Ilmeisesti aiempi riippusilta on lähtenyt veden matkaan, tämä oli puusta ja uuden näköinen. Silta vie Gerraan, jonka asumuksia tuskin huomaa, ne ovat järkäleiden katveeseen ja osittain allekin rakennettuja suojia karjalle, ihmisille tai juustolle.

Calnègian kivitalot olivat samaa sarjaa kuin aiemmatkin matkalle osuneet, pieniä, pinnalta eläväisiä ja toisiinsa tukeutuvia. Paikassa vallitsi syyspäivänä rauha. Kesällä niityille tuodaan lehmiä laiduntamaan. Kapeassa laaksossa ollaan todellakin kuin herrankukkarossa. Istahdimme kivelle syömään leipiä ja tuijottelemaan käsittämättömän keltaista maisemaa. Sveitsissä ei kovin maailman ääreen pääse, mutta täällä tuntui siltä. Olimme toisessa aikakaudessa, siellä missä luonto määrää elämää, perinteet pitävät hengissä.

Takaisin palattiin samaa reittiä, vaihtoehtoa ei ollut, sillä aurinko oli jo alhaalla. Gerran kohdalla mies kysyi italiaksi, että onko vielä pitkä matka Calnègiaan. “No mitä siellä on, kannattaako mennä? Lisää kivitaloja?!” hän hymähti ja käveli sillan poikki kameravarustuksensa kera.

Foroglion Osteria La Froda oli vielä auki ja päätettiin syödä iltapalaa ennen monen tunnin ajoa kotiin. Ruokalista on perinteinen, vanhoja reseptejä ja lähiruokaa vaalitaan. Kaikki tarjoiltiin polentan kera tai perunamuussilla ja lihalla, kuten näillä seuduin varmaan on aina ollut. Valittavana oli tavallisten porsaan ja naudan lisäksi murmelia tai vuohea ja kasvissyöjälle lähinnä tattarinuudeleita juustolla ja vihanneksilla tai polentaa juustolla. Päätettin kokeilla ekstreemiä eli leikkeleitä perinteiseen tapaan, leipää ja salaattia. Kun edessä oli erilaisia kuivalihoja ja makkaroita reippaalla rasvamäärällä olin lannistua, mutta Aldo testasi myös laardia, valkoinen viipale sitä itseään. Olen syönyt pitkään lähes kasvispohjaista ruokaa ja tämä oli kyllä tuhti satsi, eikä tule toistumaan enää ikinä. Tulipa ruokailtua, kuten calnegialaiset ikään, perinteitä ja vanhoja valmistustapoja vaalien.

Sabbione

Viimeinen kylä ennen Forogliota.
The last village before Foroglio.
Foroglio
Foroglion putous.
The waterfall by Foroglio.
Foroglio on pieni mutta kaunis.
Foroglio is small but pretty.
Reitti kateissa, jäljellä vain lehtiä.
The route missing, only leaves left.
Pikkuisen noustu joen tasolta.
Already some vertical meters behind.
Portaita ylös.
Up we go.
Puntidin silta näkyvissä.
The bridge of Puntid is on the sight.
Väriä on maisemassa pisteinä.
The whole place is like a painting.
Puntidin silta on sekin kivestä.
The bridge in Puntid is made of stones, of course.
Vesi virtaa kivien lomassa.
The water flows between and over the stones.
Pari-kolme putousta näkyvissä.
A couple of waterfalls on the mountains.
Tämä on Calnègia.
This is Calnègia.
Täällä kaikki on kivestä.
Here everything is made of stone.
Punainen piste: minä.
The red spot: me.
Nättejä sieniä.
Pretty shrooms.
Sillan toisella puolen kiven alla onkalo.
On the other side of the bridge there´s a small cave.
Paljon kiviä, joilla leikkiä.
A lot of stones to play with.
Perinteitä lautasellinen. Salaatti tuskin kuuluu niihin.
A plate full of traditions. The salad might not be part of it.

En resumen: Pensé que la culminación de este paseito iba ser el pueblo de Foroglio y su catarata, pero en total la belleza increible nos tocó unas horas después llegando caminando en el valle de Calnègia. Los arboles en colores de otoño brillaban en el sol y entre los montes había una tranquilidad asombrosa.

Kurzgesagt: Ich dachte der Höhepunkt wäre Foroglio und der Wasserfall, aber die unglaubliche Schönheit haben wir erst nach ein paar Stunden laufen in Calnègiatal gefunden. Die Bäume in Herbstfarben haben gescheint und zwischen den Bergen herrschte eine sagenhafte Ruhe.

Syysvärejä ja aprikoosipiirakkaa

Syysvärejä ja aprikoosipiirakkaa

Tykkään syksymetsistä. Sateessa, auringossa, sumussa, ihan mitä vain. Vähän olin silti odottanut syysvärien loistoa auringossa, mutta olkoot, ajattelin.

Sääkartalla Sveitsi oli pilvien alla, mutta Baselin suuntaan luvattiin kolmea tuntia paistetta. Vetelin aurinkovoidetta varmuuden vuoksi kasvoihin. Myöhemmin vuorella pää pilvissä virnistin optimismilleni.

Mutta päivän kristalli oli taskussa. Tuliaisiksi. Se saatiin mukaan jo ennen Wasserfallenin hissiä. Jotenkin herttaista, että metallinen rahalaatikon kansi ei ollut edes kiinni.

Hissin luona on zipline-rata, sinne jää lapsiperheitä. Porukkaa tallaa jonossa ensimmäisille nuotiopaikoille, sen jälkeen on rauhallisempaa. Voin vain kuvitella trafiikkia aurinkoisena päivänä. Selvästikin tykätty ulkoilualue Jura-vuoristossa; tänne voi tulla läpi vuoden.

Huipulta, seudun korkeimmalta kohdalta, piti nähdä joka suuntaan, Saksaan, Mont Blancille Ranskaan, ylipäätään Alpeille. Meille avautui valkea huttu, molemmin puolin kapeaa kannasta. Pilvimassa lellui yli, sivuttain ylhäältä alas, alhaalta ylös. Äänet kantautuivat vaimeina, jostain kuului aavemaisesti naurua. Ja huuliharpun säveliä. Kiinalainen Nuuskamuikkunen soitteli polun syrjässä haikeaa melodiaa, toinen kuvasi puhelimella.

Kulkutautien pyhimys Rochus matkasi ruton riehuessa näillä main Roomasta Mümliswiliin ja loukkaantui vakavasti suistuttuaan harjanteelta. Paikalle rakennettiin kappeli, nykyisen edeltäjä.

Polku on kuin silvottua kiveä, ei ihme, että täällä kompastellaan. Lipulla koristetun sääaseman jälkeen ollaan kuitenkin ihan kunnon tiellä, joka vie kohti surkeaa kulinaarista kokemusta, Bergrestaurant Vogelbergiä.

En kestä istua kylmältä sumussa ja tuulessa terassilla, joten sisään tupatentäyteen tupaan. Palvelu on kummallisen ynseää, ei tervehdystä, ei kiitosta, ei mitään. Kahvi kuin vettä, snapsilla terästetty samoin. Isäntä ripittää viereisen pöydän porukkaa, eivät olleet huomanneet käteismaksusta muistuttavaa kylttiä. Aprikoosipiirakka on hyvää, se on läheiseudun konditoriasta, hinta sen sijaan järkyttävä. Myöhemmin luen terävää kritiikkiä paikasta; laatu, tunnelma, kaikki on surkeaa.

Pilvet lipuvat syrjään, oranssi ja keltainen paljastuu. Aidatulla niityllä laiduntaa hevosia; mutta porttihan on auki! Hepoja on siellä täällä, toistakymmentä, pitkin niittyjä, ruohoa hamuamassa. Yksi vilkaisee meitä ja kääntää selän. Aina noita kaksijalkaisia.

Päivän aarteet.
The treasure of the day.
Ei vielä pilvien tasolla.
Not yet by the clouds.
Nuo valkoiset ovat sieniä.
Those white things are shrooms.
Polku päättyy jyrkänteen reunalle.
The path ends by the ridge.
Portti.
A gate to the fields.
Niin mut jos tämä putoaa päälle?
Yeah, but if this falls…?
Siinä se lelluu, pilvimassa.
There it hangs, the cloud.
Kohti pilveä.
Towards the cloud.
Kappeli polulla.
A chapel on the path.
Eväshetki.
Snacktime.
Tällä jaksaa vaikka kuuhun: Glarusin päärynäleipä pähkinöillä.
With this you can walk till the moon; pearbread with nuts from Glarus.
Kapea harjanne.
A narrow ridge.
Sienet mätsää syysväreihin.
Mushrooms that match the fallcolors.
Ihan olen energinen, vaikkakin turvonnein silmin.
Full of energy, despite of baggy eyes.
Tässä olisi sitten sitä maisemaa.
Here´s the marvellous view.
Sääasema.
The weatherstation.
Häikäisee ihan sikana, vaikka sumuista. Taustalla Alpit.
Totally dazzeled by the sun. I mean by the fog. Alps on the background.

Ja yhtäkkiä esirippu repesi.
And suddenly the white curtain opened.

Pikkuisen hurmaannun.
Loving this!
Surkea kuppila.
A miserable mountainrestaurant.
Ulkonäkö pettää, todella huono kahvi. Mutta konditorian piirakka on hyvää.
Horrible coffee, but the cake from a pastryshop is tasty.
Herttinen, tuollahan on lisää kukkuloita.
Gosh, there´s more hills.
Loppuun pieni nousu.
A short uphill climbing.
Näitä heppoja oli vapaana pitkin poikin.
There were horses here and there, walking freely to the best spot of green.

En resumen: Fuimos a Wasserfallen en la busqueda de colores de otoño. Habia, pero rodeado por las nubes. Bonito en todo caso.

Kurzgesagt: Wir sind nach Wasserfallen gefahren um goldener Herbst zu suchen. Trotz Nebel und Wolken haben die Farben schön geleuchtet.

78 km rankkasateessa

78 km rankkasateessa

Kostea viikonloppu oli todella sananmukainen ja vettä lotisee tänäänkin. Mutta jalassa on kuivat sukat, eikä kasvoja pitkin valu vesi, toisin kun lauantain lenkillä ja sunnuntain pyöräilytapahtumassa.

Kalastajat olivat kesän kuivuuden jälkeen saapuneet metsän jokivarteen. Harmaahaikara tuijotti meitä hetken, palasi sitten omiin toimiinsa eli tarkkailemaan vedenalaista liikehdintää tuoreen snäkin toivossa.

Sieniä näkyi siellä täällä ja saksanpähkinät värittivät polkua, rusahtelivat kengän alla. Joku kyläläinen oli tullut jumppakassin kera pähkinään ja lattoi juuri valtaisaa saalistaan jemmaan, jatkaakseen seuraavan pussin täyttämistä. Tungin taskuun niin paljon kuin mahtui ja juostessa se tuntui heiluvalta vesimelonilta taskussa. Ei varsinaisesti helpottanut askellusta.

Nyt on kaloja.
Now there are fish again.
Kiharakampaus.
Curly hairstyle.
Nää pitävät sadetta.
A rainy moment to rest.
Vihreät verhot pähkinäsaaliin ympärillä ovat viikunanlehtiä.
The green curtains are figleaves.

Sadetutka lupaili sunnuntaina Zürichinjärvelle vähäsateista osuutta iltapäivään asti. Päätin, että jos aamulla ei tulisi vettä siinä määrin, että vaatteet kastuisivat välittömästi, lähdettäisiin järven toiseen päähän vievään pyöräilytapahtumaan. Ensimmäiset 10 km mentiin omia polkuja, kukkulan viiniviljelysten kautta lähtöpisteeseen Meileniin. Puhallettu kaariportti heilahteli tihkussa ja tuulessa surkean yksinäisenä. Ei soittokuntaa, ei väentungosta, ei myslipötköjä tai jätskejä ilahduttamaan polkijaa.

Ajeltiin melko yksin ja vauhdilla eteenpäin, suunnitelmien mukaan ainakin siihen asti, kunnes sade estäisi näkyvyyden. Stoppi tuli yllättäin 7 km ensimmäistä etappia eli Rapperswilin linnakaupunkia.

Sunnuntain fiilis. Harmaa ja kostea. The feeling of Sunday: gray and wet.
Tilaa tiellä.
Almost nobody there.
Rapperswil häämöttää.
There´s Rapperswil.
Ekat täällä.
We were the first here.

Edessäni ajoi neljä rinnakkain täyttäen kaistan, heidän vieressä kaksi peräjälkeen ohitusmeiningillä. Lähdin kiihdyttämään samaa vauhtia, ajatuksenani vetää näidenkin ohi. Edessäni oleva teki yllättäin jonkun ihme liikkeen sivulle, minä hätäjarrutuksen. Aldo perässä samoin, niin tiukan, että päätyi syleilemään asvalttia.

Tien sivussa tarkastettiin tappiot ja todettiin, että laastari oli repusta loppu ja desinfiointiliina kuivunut. Hurjalta näyttänyt lento oli kuitenkin pintapuolinen, vaikkakin törkeät jäljet jättävä, joten eteenpäin.

Rapperswilissa oltiin päivän ensimmäisinä asiakkaina koputtelemassa ensiapuvaunun ovelle. Desinfinointisession jälkeen pohdittiin sadetilannetta, joka oli kääntymässä rankaksi. Jos vielä vähän eteenpäin, Bächlihofin kurpitsafarmille, ajattelin. Sieltä löytyisi katosta ja ruokaa.

Varsinaisesta gourmet´sta ei ollut kyse, kun ladoin lautaselle sapuskaa, mutta kuumaa ja täyttä energiaa. Höyryävä kahvi lämmitti, eikä edes ottanut niin päähän se, että varapaita oli litimärkä ja kylmä. Olin tunkenut reppuun kaksi vesipulloa, joista toinen oli törmäyksessä auennut ja kastellut kaiken, lompakkoa myöten.

Rankkasade lounaan päätteeksi pisti jälleen pohtimaan jatkoa. Toisaalta, housut oli jo likomärät, lenkkarit kuin veteen upotetut pesusienet. Tähän parikymmentä kilometriä lisää järven toiseen ääreen ei pahentaisi tilannetta.

Kuumaa sapuskaa.
Hot food.
Kurpitsat sateessa.
The pumpkins in rain.
Muutama lajike siinä. A couple of different pumpkinvarieties there.

Vedin sadetakin hupun päähän, sen päälle kypärän ja pyyhin vettä satulalta. Ajeltiin ohi luostarin, sekö talon, jonne täkäläinen psykoanalyytikko C.G.Jung purjehti järven toisesta päästä ollakseen rauhassa. Rauhassa oltiin mekin; rankkasade oli hyydyttänyt vähäisenkin osanoton. Tie oli autoilta suljettu ja ne muutamat pyöräilijät istuskelivat juoma- tai ruokatauolla katosten alla odottelemassa sateen laantumista.

Lupasin itselleni Schmerikonissa kaakkupalan ja jättikupillisen kahvia. Perillä oli tarjolla pyörähuoltoa, lounasta ja olutta. Missä oli kaikki kahviteltat, kuppikakut ja suklaakakkuja myyvät vapaaehtoiset? Riehakas lopputapahtuma? Torvisoitto?

Katoksen päälle kertyi vesimassoja joita poika tökki sormellaan tyhjäksi. “Saisiko olla burgeri?” ehdotti mummeli hymyillen. Torjuin sen, mutta nyökkäsin letulle. Aldolle kanelisokerilla, minulle Nutellalla. Ja sitä kahvia.

Proosalliseltahan annos näytti ja kahvi oli surkeaakin laihempaa, mutta kuuma lettu suussa olin tyytyväinen. Tällä jaksaisi kotiin.

Schmerikonista takaisin ajeltiin rantatietä niittyjen viertä. Ilmavirta ja sade heilutteli kolmen ilmapallon rykelmää ensin yhtäälle, sitten se leijaili toisaalle. Kaksi lehmää katseli kiinnostuneena lähestyvää spektaakkelia, kolmas kauhistui ja rynni toisaalle. Pallot seurasivat lehmää ja se päätti lähteä kokonaan toiseen suuntaan. Laskeutumispaikaksi valikoitui niityn keskipiste. Pelokas lehmä kävi haistelemassa niitä varmistaakseen, että härpäke on eloton, eikä esimerkiksi jättimäinen surviainen. Perästä tuli kaksi muuta vasikoineen. Koska tilanne oli vielä epävarma, ne jättivät pienokaisensa vähän taaemmas, kunnes totesivat, ettei tässä ole hätää. Palloista ei olisi uhkaa.

Useimminten Slow up, oli se sitten Zürichinjärvellä tai muualla Sveitsissä, osuu aurinkoiselle, lämpimälle päivälle. Zürichissä on syksyn viimeinen tapahtuma; ripaus kesää on tuntunut ihanalta. Sade & pyöräily ei koskaan ole ollut lempikomboni, mutta jotain hauskaa hulluutta tässäkin oli. Plussia lisäsi huomio, ettei lenkki tuntunut juuri missään. Ei karmeaa väsymystä, eikä kipeitä lihaksia. Ja tasapuolisuuden nimissä olimme molemmat, mies ja minä, toinen silmä turvonneena seuraavana päivänä. Loppumatkasta sade vaimentui ja ilmassa lenteli hyttysiä, joista yhden matka päättyi verkkokalvolleni.

Kuuma lettu ja laiha kahvi.
Hot crepe and very bad coffee.
Kuka sinä olet ja miksi makaat laitumellani?
Who are you and why are you on my lawn?
Harmaa Rapperswil.
Grey Rapperswil.
Kello jäi päälle lounaan ajaksi. Mutta kilometrit täsmää.
Forgot to stop the watch during the lunchbrake, but the kilometers match.

En resumen: Una vuelta en bici en la lluvia. 78 km a la par del lago de Zurich, hasta Schmerikon. Positivo: cansancio minimo, crepa caliente, casi nadie en la calle. Negativo: una caida, mal café y un mosquito en el ojo.

Kurzgesagt: Slow up in Zurich, von Meilen bis Schmerikon im Regen. Positiv: minimal Muskelkater, eine heisse Crêpe, fast niemand auf der Strasse. Negativ: ein Sturtz, schlechter Kaffee und eine Mücke im Auge.

Viiniköynnösten keskellä

Viiniköynnösten keskellä

Niinhän se on, että mikä tahansa muuttuu tiukassa auringonpaisteessa rusinaksi. Rypäleen sokeripitoisuus kuivuudessa ja lämmössä kasvaa, omani sen sijaan laski kuin lehmän häntä. Siis verensokeri. Ja nestehukan negatiiviset vaikutuksethan kyllä tiedetään. Siihen ei auttanut edes desi raikasta viiniä.

Yritin olla vastuullinen toipuja ja antaa rauhan vyöruusulle. Ei vuoristopatikkaa, ei tuntien raskasta nousua. Se, että kilometrejä kertyi 15 ja aurinko porotti täysillä koko päivän päätin jättää huomiotta. Myös sen, että vyöruusussa pitäisi välttää aurinkoa. Koska ei oltu vuorella. Ainakaan isolla.

Mutta yhä silti – mahtava reissu, plussia reilusti enemmän kuin miinuksia. Vuorilla oli epävakaata, joten ajoituskin istui täydellisesti. Vajaa kolme tuntia ja olimme Genevenjärvellä Lavauxin rinteillä, viiniköynnösten välissä huumaavan kauniissa ympäristössä.

Se mikä johti rusinoitumiseen, oli väärä mielikuva. Kuvittelin, että siellä missä on viiniä, on tietenkin kahviloita ja ravintoloita tai ainakin yksi avonainen per kylä. Ensimmäisessä, Rypäle Caféssa St. Saphorinin kylässä olisi maistunut kupposellinen kahvia. Isäntä torjui hymyillen edellisenkin seurueen, ehei, mitään ei nautita ennen lounasta. Aamukahviaika oli selvästikin ohi. Illalla palatessa käytiin koputtelemassa saman kuppilan ovea. Ehei, illalliseen on vielä tunti, ruokaa saa vasta sitten.

Vatsani ja Lavaux:n alue ovat selvästikin eri rytmissä. Seuraavassa kylässä olisi jollain suunnalla ollut ruokapaikka, mutta siinä vaiheessa oli jo mutusteltu väliomenat ja ajateltiin, että jatketaan matkaa. Viininmaistajaisten kohdalla testattiin jääkylmää Dezaleyta ja St. Saphorinia, jonka jälkeen oli pakko syödä repusta leivät, murina alkoi olla sitä tasoa.

Viinin kylkeen olisi ollut tarjolla tukuisa kuivamakkara ja patonkia, mutta makkara ei kuumuudessa herättänyt vastakaikua. Myöhemmin kaduin ronkelia suhtautumistani, sillä makkara mahassa on parempi kuin vatsalaukku tyhjänä.

Sama linja jatkui, joko ruokapaikat olivat poissa reitiltä tai kiinni. Paluumatkalla kurvattiin suoraan huoltoaseman kauppaan hakemaan sandwichit. Erittäin antiklimaattista, mutta jälkkärijäätelön jälkeen en enää ainakaan ollut otsaryppyinen ruuattomasta päivästä.

Viinisatoa oltiin paikoittain keräämässä, myös prosessoimassa. Ensimmäisten kylien välillä oli muutoinkin trafiikkia, kävelijöitä ja rypäileiden valokuvaajia. Mitä pitemmälle tallattiin, sitä rauhallisempaa tiellä oli.

Yöllä näin unta viininkeruusta, poimi satoa kotioven yläpuolelta. Aurinko oli kuin Genevenjärvellä. Sitä syntyikö rypäleistä viiniä, en tiedä. Mielikuva tilanteesta oli niin vahva, että oli mentävä pihalle sadonkorjuuseen. Pari kiloa rypäleitä, sanoisin, siis ilman punnitsemista. Ei ehkä yhtä makeita kuin etelämmässä, mutta omia.

Rypäleet talteen.
Grapes to prosess.
St. Saphorin.
Café du Raisin, jonne tulimme joko liian ajoissa tai myöhään.
Café du Raisin, where we always got either too early or too late.
St. Saphorinin holvikaarikuja. An archalley in St. Saphorin.
Tästä lähdetään St. Saphorinin läpi.
The beginning of the hike trough St. Saphorin.
Portaat St Saphorinin kirkolle.
The stairs to the church of St Saphorin.
Köynnöksiä ja Genevenjärvi.
Grapewines and the lake Geneva.
Rikkaruohotkin on kauniita sinistä vasten.
Even the weed is cute against the blue.
Kyllä, täällä on viiniä.
Yes, there´s wine.
Sata kuvaa järvestä ja köynnöksistä.
Hundred pictures of the lake and the wine.
Olisko nämä jo valmiita?
Aren´t these already ready to be picked?
Monachonin kellarit.
The cellars of Monachon.
Ja tämä kylä oli?
And this village was?
Mahdollisuus maistiaisiin.
A possibility to taste Lavaux´s wines.
Kaksi rusinaa ja pari desiä kylmää viiniä.
A couple of raisins and two deciliters of cool wine.
Portaat köynnöksille.
Stairs to the grapewines.
Joku on ottanut maistiaisia.
Someone has tasted these already.
Dezaleyn rypäleitä.
Dezaley grapes.
Linnako sä oot?
Are you a castle?
Jo nälkäinen.
Already hungry.
Demierren ja Filsin viiniä.
Wine of Demierre and Fils.
Onhan täällä nyt kaunista!
It really is beautiful here!
Prosessoidut rypäleet.
Processed grapes.
Ihana!
Charming!
Viiniä siellä, viiniä täällä.
Wine here, wine there.
Siisti kellari.
A tidy cellar.
Olisiko viimeinen kylä?
Maybe the last village?
Ja viimeiset rypäleet. And the last grapes.

En resumen: Cuando el clima en las montañas está desestable, es el momento de ir al lago de Ginebra, en el area de Lavaux, a caminar enre los viñedos. El sol te llena, los colores están llenos vida y el vino refresca.

Kurzgesagt: September ist perfekt für einen Ausflug nach Lavaux. Eine Wanderung durch den Weinterassen von St. Saphorin ist herrlich. Wer unterwegs Essen möchte, sollte nur aufpassen – die Restaurants sind nicht jeder Zeit zum Essen geöffnet.

Haikaroita ja kurpitsoita

Haikaroita ja kurpitsoita

Yritin tainnuttaa kaikki houkuttelevat ajatukset vuoristosta. Teoriatasolla toteutettavissa, mutta sen verran on järkeä jäljellä, ettei kroppa ehkä sittenkään vielä kestä.

Vyöruusu on periaatteessa siis tainnutettu, käytännössä ei ihan. Koska oli sunnuntai, niin ehkä sitten sunnuntaikävelylle.

Pfäffikonin järven seutu on oikeastaan yksi niistä paikoista, joita viikonloppuna pitäisi välttää. Väkijoukot, lapsiperheet, juoksijat, kävelijät, pyöräilijät ja taivastelijat, kaikki ovat liikkeellä. Suurin osa porukasta virtaa Pfäffikonista suorinta reittiä Juckerfarmin elämysmaatilalle. Rauhallisempaa on heti aamusta tai myöhään iltapäivällä.

Me lähdettiin kävelemään jonkunlaisen kanaalin jälkeen järvensivua myötäpäivään. Heti kaislikon jälkeen oli puu pesineen. Haikara liikehti jotain touhuten; vasemmalta viereen lennähti toinen. Kaksi, eikä vauvan vauvaa.

Joku valokuvaaja kuvaili tapahtumaa kameran ja pitkän putken kanssa, minä ja Aldo kännykällä. Uusi puhelin vakuuttaa, mutisin. Kuka jaksaa raahata helteessä kuvauskalustoa, kun kevyemmälläkin pärjää? Se että kuva ei isolla ruudulla olekaan yhtä tarkka kuin puhelimen näytössä, on vain käytännön ongelma. Avaa tietokoneen ruudun sijaan blogi puhelimella ja kas, jopas on hyvä kuva haikaroista.

Syyskuun aurinkoiset päivät on ihania, ei enää sitä paksua kuumuutta, mutta yhä lämpöä, jonka voi antaa painua ihoon muistoksi kesästä. Tämän sunnuntain aurinko tosin jätti mukavan tunteen lisäksi rinnuksiin ja niskaan punaisen muistutuksen. Ollaan vuoden talvea lähestyvällä puoliskolla, mutta aurinkorasvan pitäisi yhä kuulua ulkoilutarpeistoon.

Järveä reunustava rantatie on osittain päällystetty. Pistelin vauhdilla menemään, kunnes ranka alkoi notkua ja päässä sumentua. Kymmenisen kilometriä sen jälkeen, kun on vain tullut käveltyä kotona, on sittenkin kohtalainen matka.

Elämys- ja kurpitsafarmin meininki kaikui kauas järvelle. Laahauduin viimeiset metrit rypälekujan läpi kukkulalle kuin tryffelipossu saaliin toivossa. Jossain oli tulet ja tuoksui makkaralle. Täällä tarjoillaan lähiruokaa; bratwurstissakin on kurpitsaa. Tarjolla oli myös kurpitsarisottoa ja -keittoa, plus muuta syötävää sisätiloissa, jonne en jaksanut tunkeuta.

Pieni pyöräilyreppu ei ole ehkä paras väline kuskata kurpitsoita, joten jouduttiin vaikean valinnan eteen. Useita pieniä? Yksi iso? Rypyläinen, vihreä, oranssi, pitkulainen vain kummallinen? Koska myskikurpitsa on yksi parhaista, päädyin siihen ja lisäksi tietysti yksi lähikaupasta harvemmin löytyvä spagettikurpitsa, siitä saa mukavan aterian. Kotona tajusin, että jälkimmäinen jäi ostamatta. Pakko mennä toisen kerran.

Olin tehnyt uudella reseptillä omenakakun, jossa oli enemmän hedelmää kuin kakkua ja päällä vaniljainen tuorejuustokerros murulla. Se ja kahvi mielessä kaahattiin kotiin. Huoltoaseman kautta. Kuuma vaati viilennystä eli vaniljajätskiä lisäksi. Oikeastaan kakku toimii paremmin ilman sitä, mutta vyöruusu, se tuntuu vähemmän, kun edessä on muhkea lautasellinen herkkua.

Pfäffikersee.
Lake Pfäffikon.
Yksi haikara.
One heron.
Kaksi haikaraa, eikä vieläkään vauvaa. Two heron and still no baby.
Veneet odottelemassa.
Boats waiting.
En yhtään ole poikki, muuten vain poseeraan.
Not tired, just posing.
Tasaista joka suuntaan. Taustan vuoret pilvien takana.
Flat to all directions. The mountains in the background are behind the clouds.
Rauniot.
The ruins.
Syksyn krookuksia otuksilla.
The fall crocus with some creatures.
Seegräben ja elämystila.
Seegräben and an adventurefarm.
Laituri.
A dock.
Rypälekujaa pitkin perille.
Through a grapealley to the farm.
Tapahtumien keskuspaikka.
The center of action.
Muutama kurpitsa.
Some pumpkins.
Kurpitsakala.
Pumpkinfish.
Omenoita lilasta keltaiseen.
Apples from violet to yellow..
Lopulta omenakaakulle.
And finally some applecake.

En resumen: un paseito tranquilo alrededor del lago de Pfäffikon. Perfecto para el domingo y además en el final un pedazote de queque de manzana con heladito.

Kurzgesagt: der Sonntagsspaziergang rund um den Pfäffikersee kann auch gemütlich sein, wenn man früh geht.

Ukkonen Alpeilla? Ukkonen Alpeilla!

Ukkonen Alpeilla? Ukkonen Alpeilla!

Kartan sadetta vuorilla, mikäli mahdollista. Ukkosta kuin ruttoa. Avoimelta rinteeltä ei löydy suojaa ja ihmisparka on villinä raivoavan tuulen ja sateen saartamana, ehkä tönimänä, irtonaisena ulokkeena ja ukkosenjohdattimena.

Tutkin lähtiessä kaikki mahdolliset sääsivustot, ennusteet ja arvelut ja niiden mukaan säädän ohjelmaa. Ja jos vaikuttaa siltä, että päivän loppupäähän ajoittuu myräkkä, jätän vaellussauvat kotiin, sillä epäilen niiden vain lisäävän mahdollisuutta saada tärskyn taivaalta.

Aurinko paistoi aamulla lämpimästi ja olin jo vaihtanut plääniä moneen kertaan. Suuntaan vai toiseen? Ylös ja alas? Vai ylös, kiertäen ja junalla? Mennäkö ollenkaan?

Firstille nousevalle päivän ensimmäiselle hissille oli odottelemassa vain kourallinen porukkaa. Sillä se sää. Kysyin vielä lähtiessä tietäviltä ja sanoivat, että poutaa riittää hyvälle vaellukselle. Uskoin. Ja lähdettiin.

Aamun rauha oli ihmeellinen, näillä seuduin tuppaa olemaan tungosta. Kauris oli samaa mieltä, se hypähteli rennon kevyesti ja pysähteli haukkaamaan ruohoa. Murmeleiden vihellyksiä kuului puolelta jos toiseltakin, mutta ihan lähikontaktia ei saatu. Useampi huomioi kulkijat ja jähmettyi patsaaksi varmuuden vuoksi. Sillä meistä ei tiedä. Saatamme olla vihollisia.

Ennen viimeistä siksakkia Faulhornin huipulle tie oli täynnä. Juttelin lehmälle, että josko se antaisi tilaa. Juttelin myös sähköaitaa virittelevälle isännälle, sillä hän paikallisena varmaan tietäisi säästä. “Ei mitään hajua”, hän sanoi ja räpläsi puhelinta. Sieltä varmistettuaan uskalsi kehottaa matkaan. Jos huipulle nousun jälkeen jatkaisimme välittömästi matkaa, ehtisimme ohittaa säälle armottomimmat kohdat ennen rajuilmaa3.

Vilkaisimme maisemat, söimme lounaan sijaan vahvistavat patukat ja lähdimme reippahasti alamäkeä, tasaista, ylämäkeä ja kohti uutta, sinistä järveä ja turkoosia järveä.

Paljaalla harjanteella ylle liiti valtava lintu. Nostin pään ylös ja olin horjahtaa, tunsin olevani maailman huipulla. Siivenväli ja leveys ei antanut epäilykselle sijaa. Alppikotka! Sen perässä tuli jokunen pienempi, joista en saanut selvää. Väittäisin että haukkoja, mutta miksi ne lentäisivät kotkan perässä? Kotkan jälkikasvua?

Maasto oli murenevaa, joka mutkan takana uudenlaista. Välillä Grand Canyon -tyyppistä, toisinaan selvää Alppia niittyinen, sitten valkeahkoa outoa kivikkoa.

Ukkosesta ei ollut jälkeäkään, silti katsoin kelloa ahkerasti. Matkaa riitti ja piti saada energiaa. Pötköistä sitä saa, päätin. Niillä pääsee perillea asti. Ei, tarvitaan sittenkin lounasta.

Louhikon alla näkyi Männdlenenin vuoristomökki, mutta kunnon ruokailu veisi liikaa aikaa. Alamäkikivikon puolivälissä oli selvää, ettei asiakkaita juuri ollut. Ehkä sittenkin. Jotain, mikä ei vaatisi valmistusta.

Päivän kasviskeitto oli kaasulla höyryävänä, samoin siihen kuuluvat ohuet makkarat. Korillinen leipää ja puoli litraa vettä lisäksi. Isäntä kertoi, että tänne asti patikoineiden olisi pelastushelikopterin tyyppien mukaan pitänyt helteillä juoda jo 2,5 litraa. Edellisinä päivinä oli tullut useita uupumuksen partaalla. Taju saattaa mennä yllättäin pelkästään nestehukasta. Olivat kuulemma juoneet vettä, kuten asiaan kuuluu. Kun isäntä tiukkasi määrää, oli se vain joitakin desejä.

Tuuli puhalsi raikkaasti. Isäntä tuli kiikareiden kanssa, kotka istui lähinyppylällä tarkkailemassa maastoa. Kyselin mielipidettä säästä ja mies pyöritti päätä. Ei ole tulossa sadetta, ei tänne.

Mutta meillä oli vielä matkaa sinne, minne oli luvattu ukkosta. Isoa louhikkoa seurasi kivimuruinen rinne, kapeaa ja viettävää. Sitä en olisi sateella ilman sauvoja selvittänyt.

Mutka mutkalta, alas ja ylös, lähestyimme Schynige Platten harjannetta ja muutaman harhautuneen pisaran lisäksi avautui näkymä järville, Brienzerseelle ja oletettavasti Thunerseelle. Sinisenharmaa, lilahtavakin, välkkyviä salamia ja jokunen jyrähdys. Siellä se oli, vuorten toisella puolen.

Katselin kolmea edessä avautuvaa reittiä auringossa, sinisen harmaata taustaa ja päätimme vielä mennä äärimmäistä, harjanteen reunimmaista. Sieltä kurvaisimme suojaista polkua mahdollisimman suoraan kohti asemaa.

Jokunen sata metriä ennen Schynige Platten rakennuksia nousi pyörteinen tuuli. Yritin kiskoa takkia ylleni, se halusi lentää taivaalle, kädessä oleva kännykkä myös. Pilvet tulivat kovaa kyytiä ukkosen puolelta peittämään meidät, laskeutuivat viereen, alemmas laaksoon, pyörähtivät takaisin. Maisema vaihtui sekunneissa moneen kertaan.

Sade yltyi rankaksi, kun olimme jo aseman katoksen alla. Rakeet ja sateenkaari tulivat bonuksena, samoin tieto siitä että alas vievä juna oli peruttu. Siihen oli iskenyt salama. Aseman ihminen haalareissa käveli koira perässään hakemaan tikkaat; menivät yhteen suuntaan, sitten toiseen, mies puuhasteli jotain sähkölaitteiden kanssa, koira makoili odottaen.

Istuin portaalle ja vedin pitkähihaista päälle. Puolitoista tuntia myöhemmin päivän viimeinen juna pääsi tuksuttelemaan ylös vuorelle. Hitaasti jarrutellen laskeuduttiin alas laaksoon, yhdellä pysähdyksellä. Lehmä pyrki raiteille. Esikouluikäinen lehmipoika huopahattu päässä, oksa kädessä, komensi kantturoita pysymään poissa tieltä. Nainen, ehkä äiti, tuli myös hätiin, mutta siinä vaiheessa tilanne oli jo hallussa.

Aamu on lupaava.
Promising morning.
Patikalla nämäkin.
These were hiking too.
Alpit.
The Alps.
Patikkakaveri. The hiking pal.
Faulhorn huiputettu.
The peak of Faulhorn climbed.
Sininen ja turkoosi järvi.
Blue and turquoise lake.
Pientä kiveä tiellä.
Some stones on the way.
Sapuskapaikka Berghaus Männdlenen (2344 m) poterossa.
The lunchplace Berghaus Männdlenen (2344 m)
Energiaa loppumatkalle. Onneksi syötiin, matka venyi.
Energy for the rest of the way. Didn´t know that it was gonna be a looong way.
Kivikossa ei juuri ole multaa, mutta kukkia riittää.
There´s almost no soil, but a plant finds a way to grow.
Tämä on alppivuoristoa.
This is Alps.
Tämäkin on alppivuoristoa.
This is Alps too.
Alppikannusruoho. Erittäin pieniä kukkia.
Linaria alpina, very small pretty flowers.
Meidän polku kulkee harjannetta ukkosen ja auringon rajalla.
Our path is the one just on the border of the sun and storm.
Tällö puolella vallitsee ukkosolosuhteet.
The stormside.
Dauben näköalapaikalta pyyhkäistiin möhkäreen vierestä vasemmalta alas.
Beside the weird stone there´s our way down towards the station.
Tie sulkeutuu.
The path is closing.
Apua mie lennän.
Help I´m gonna fly.
Selviän ehkä sittenkin.
Might survive after all.
Lehmät järjestykseen.
Putting the cows in order.

En resumen: Un par de cientos de metros antes de la estación de Schynige Platte se nos vino la tormenta encima. Un espectáculo increible y por dicha, no hasta que en el final. Al tren tuvimos que esperar 1,5 horas, ya que le pegó un relámpago.

Kurzgesagt: Ein Gewitter in den Bergen möchte ich immer vermeiden. Aber es war ein super Show und zum Glück waren wir schon in der Nähe vom Bahnhof Schynige Platte.

Uusi känny töissä solapoluilla

Uusi känny töissä solapoluilla

Ei ehkä kaikkein viisainta, mutta kuinka vaikeaa se lopulta voi olla? Siis uuden kännyn ja sen kameran käyttöönotto, heti suoraan työreissulla. Kamera-appi auki ja napsnaps. Kuvia miljoona ja kyllä sieltä käyttökelpoisia löytyy.

Tienpäällä tai siis polulla vuoristossa, Grimselin solatien maastossa, tuli mieleen, että ehkä olisi pitänyt pari muutakin juttua miettiä ennen lähtöä. Kuvien formaatti on selvästikin eri kuin edellisessä puhelimessa; pitkulaisia ja laihoja otoksia.

Heti lähtiessä Zürichistä matkalle osui kaksi massiivista tukkoa liikenteessä, mikä oli aiheuttaa dominoefektinä juoksureissun ylös vuorelle ja takaisin. Halusin auringossa ylös, ihan vain kuvausvalon takia. Niin ja olisi ollut kiva ehtiä takaisin alppijuustolaan ja juustokaupoille ennen sulkemisaikaa. Ei ehditty, mutta myivät juustot silti. Ystävällistä väkeä.

Kahvipaikassa oltiin niin myöhään, että aprikoosipiiraasta oli jäljellä vain yksi pala. Puolentoista kämmenen viipaleesta riitti molemmille; kokonaisenkin olisin haarukoinut. Ihanan ilmavaa ja aprikoosien alla reilusti mantelirouhetta.

Matkanvarrelta löytyi mustikoita, liian aikaista, mutta helteet ovat tehneet tehtävänsä. Takaisin tallatessa eväslaatikko oli tyhjä ja täyttyi marjoista. Istuin kivellä, jalat kohti rotkoa ja yritin ylettää mahdollisimman pitkälle alas, sillä siellä varvut olivat tietenkin täydempiä kuin missään muualla.

Epäilin saalista alle puoleksi litraksi, mutta se osoittautui seitsemäksi desiksi, riittävästi Mamman marjapiirakkaan sekä vielä muffinsseihinkin. Vuoden ekat alppimustikat.

Kohti vuoria Lungererseen ohi.
Lake Lungern, towards the mountains.
Moikattiin alppijuustolan possuja ja lähdettiin patikoimaan.
Said “hi” to the pigs of an alpine cheesefactory and started the hike.
Siellä pilkottaa joku jäätikkö.
There´s a glaciar.
Maadoitus käynnissä.
Grounding myself.
Taivasta.
The sky.
Ja mitenkäs etukamera pelaa?
How does the frontcamera work?
Pakolliset snäkit.
Obligatory snacks.
Lepohetki.
Time to rest.
Zoomi ei oikein riittänyt, mutta tyyppejä kiipeilemässä.
Zoom isn´t really enough, but anyway, there are some people climbing up.
Järvellä.
By the lake.
Aprikoosipiirakkaa. Apricotpie.
Mustikoita! Rotko ei näy kuvassa, mutta siellä se on.
Bilberries! The canyon doesn´t seem much in the picture, but it´s there.
Muutama jo laatikossa.
Some already in the box.

En resumen: Tal vez hubiera sido bueno probar la camara del nuevo teléfono antes de ir a un gig de trabajo en el paso de Grimsel. Pero bueno, el viaje era increible y así son una gran parte de las fotos. Y además encontrámos blueberries, suficiente para un quequito y todavía a unos muffins.

Kurzgesagt: Vielleicht wäre es gut gewesen, das neue Handy und Kamera ein bisschen mehr zu studieren bevor einer Arbeitsereise. Aber Fotos gibt es schon und Heidelbeere habe ich auch gefunden, genug für einen Kuchen und dazu noch Muffins.

Alppien kyy – check!

Alppien kyy – check!

Tähän olisi tietty kiva laittaa kuva tummana sukkelaan kiemurtelevasta kyystä, jonka päälle olin todella lähellä astua. Käärme oli ensimmäinen, jonka olen nähnyt lähes parissa tuhannessa metrissä, joten reaktio oli sen mukainen. Kiljahdus ja askel taaksepäin ylämäkeen. Apua en saa kännykän kameraa päälle, nyt se menee jo tonne, ääh, kuvassa on vain nurmikkoa.

Suhtaudun käärmeeseen varovaisesti, mutta innostuneesti. Glarusin kantonissa kyyt saattavat olla tummanmustia, tämä oli minusta hyvinkin musta, mutta kuvio selkeän vaalea. Aldon mukaan kyy oli enimmäkseen vaalea. Pidän itseäni luotettavampana todistajana, sillä otus oli minun edessä, kymmenisen senttiä vaelluskengän kärjestä.

Oltiin siis nousemassa Leglerhüttelle, missä on käyty aiemminkin, mutta nyt toista kautta, ympyräreittinä ja järvien ohi.

Mettmerseeltä polku lähtee heti rivakasti ylöspäin ja meitä on kolme-neljä seuruetta peräjälkeen askeltamassa. Jättäydymme kuvailemaan kukkia ja järveä; suma hajoaa.

Suunta ylös.
Up we go.
Mehikasvi kukkii.
A blooming succulent.
Välillä tasaisempaa.
Not that steep – for a short while.
Gemssi.
Chamois.

Matzlenfurggle on risteys, jossa kaikki tuntuvat hengähtävän. Osa jatkaa tästä eteenpäin hetken verran suht tasaista maastoa, meitä odottaa paletillinen siksakkia ja suoraa, välillä ylös, toisinaan alas ja taas ylös.

Tauolla risteyksessä toisen seurueen lapsi alkaa yhtäkkiä kailottaa, yrittää säikäyttää lähelle hypähdellen nousevan gemssin. Otus pysähtyy kuuntelemaan ja katsoo mikä on meininki. Ehkä se tajuaa, ettei tuosta ole vaaraksi. Isä hiljentää pojan ja me muut ihailemme kepeää kapuamista heinikkoiselle vuorelle.

Seuraava luontokokemus onkin se käärme. Välissä huomaan, että mustikanvarvuissa näkyy raakileita. On hiljaista, vain tuuli humisee, se pyyhkii vihreitä rinteitä niin, että punaiset, valkoiset, siniset ja keltaiset kesäkukat hulmuilevat aaltoina.

Nousut ovat kaikki lyhyitä ja nopeasti kohoavia. Nälkä on muistuttanut pariin kertaan olemassaolostaan. Päässäni järvet sijoittuvat viimeisen vuorenharjanteen toiselle puolen, niin muistan ne nähneeni ylhäältä, Leglerhütteltä. Ja kartastakin.

Luontoa.
Nature.
Vesi on kirkasta ja kivet punertavan vihertäviä.
Clear water and some reddish and greenish stones.
Jo tallattua polkua.
Path already hiked.
Alppiruusut kukassa.
Blooming alpine roses.

Koipien tutina on energiapulassa sitä luokkaa, että päätän lounaskiven olevan tässä. Siihen istumme, lämmitetylle istuinpaikalle. Muhkea lumella koristeltu Glarusin vuorijono edessämme, alppiruusuja punaisina ketoina. Mutustelen leipiä tyytyväisenä, vaikka olinkin luvannut evästauon järvien luona. Tämäkin kohta on vailla vertaa.

Tajuan yhtäkkiä, että olen hävittänyt pienen pussukan, joka roikkui repusta. Matkapyyhe! Aldo muistelee nähneensä hissiaseman lähellä naisen, joka pisti pussukan reppuunsa. Hän ei silti ollut tajunnut, että se saattaisi olla minun. Läksytän itseäni, sillä muistan ajatelleeni, että se olisi laitettava varmempaan kohtaan. Vain puoli kesää käytetty! Miten nyt saan itseni kuivattua?!

Toinen miinus reissulle: Housujen takapuolen saumassa on reikä. Nousu vaati veronsa. Saatan tarvita uudet vaellushousut.

Reput selkään, eteenpäin. Ohitsemme kulkee vauhdilla puolijuoksua pinkovia lapsia, tässä on tasaisempaa hetken verran. Vajaa sata metriä ja notkahdelmassa edessämme kimmeltävät ne järvet. Olimme eväsleivillä siis aivan niiden vieressä.

Uiminen sai jäädä, koska ei ollut pyyhettä ja toisaalta, tuuli oli niin voimallinen, pilvet taivaalla risteileviä, ettei ollut tarvettakaan. Jalat olisin uittanut, mutta toisaalta olimme vetreitä paussin jälkeen. Mutisin jotain hyvästä suuntavaistosta ja kartanlukutaidosta. Kolmiuloitteinen pläänäys meni pieleen; en sittenkään ole sisäistänyt vuorten seinämiä ja notkahdelmia.

No kato, järvi.
Oh, a lake!

Viimeinen pätkä nousua ja olemme mökillä. Järvien luona ohi on kulkenut jonkun verran porukkaa, ylämäessä tapaamme pari retkuetta, mutta ylhäällä, siellä on hiljaista. Hüttestä tulee joku kysymään jäämmekö yöksi. Voi mieli tekisi, mutta…Joten päädymme vain kahviin ja omenaluumupiirakkaan.

Paluumatka kulkee aiemmalta reissulta tuttua reittiä, neljästi lumikenttien poikki. Kohtaamme murmelin, toisen nuoren gemssin, joka hypähtelee vähän kauemmas meitä tarkastelemaan ja kauempana kolme saksanhirviperhettä pienokaisineen. Jokaisella on kaksi pientä vasaa.

Nilkat ovat jostain syystä todella väsyneet. Syytän alun nälkää, se tekee oloni huteraksi ja kostautuu myöhemmin. Olisi pitänyt syödä se leipä jo silloin, kun tunsin vähäistä energiapulaa. Vasen nilkka muljahtaa kahdesti ikävästi. Se ei ole vielä toipunut viime vuoden rusahduksesta. Hidastamme hieman.

Melkein ylhäällä.
Almost up.
Leglerhütte.
Leglerhütten pihamaata.
The garden of Leglerhütte.
Mun snäkki.
My snack.
Makkarat riippumassa.
The salamis hanging.

Reppu on myös tavallista painavampi, sen tunnen jaloissani. En tiedä kuinka sain aikaan lähes yhdeksän kilon lastin. Takki, pitkähihainen ja vetskarihousuihin puntit, ne otin mukaan, koska oltiin menossa yli 2000 metriin. Ja varmuudeksi vaellussauvat (400 g), jotka lopulta toin vain repun koristeeksi. Noin kilon kamera, siltä varalta, että kännykkä ja sen viimeisiä hengähdyksiä vetelevä akku simahtaisi kokonaan. Kirkkaassa auringossa on silti turha alkaa arpoa kameran asetuksia, jos ne eivät ole aivan selkeinä mielessä. Joten kamerakin kävi lomareissulla Glarusin Alpeilla.

Kiesissä laakson asemalla hissin ovet avautuivat ja katseeni osuu pienellä tuolilla seinän vieressä olevaan pakettiin. Pyyhe! Minun! Kyllä, te voitte ottaa sen mukaan, siitä vain! Pilatukselle noustessa pudotin aurinkolasit pöydän ja penkin väliin, sieltä samaiselta rinteen piknik-pöydältä ne löytyivät takaisin tullessa. Ja nyt tämä. Kuinka todennäköistä on että vuorilla löytää kadottamansa? Erittäin, ainakin kun se tapahtuu Sveitsissä.

Hissiaseman jääkaapista ostamme vielä kimpaleet Glarusin Alppien juustoa. Yksi meille, toinen yläkerran Sylvialle, alkuperäiselle glarusilaiselle. Saamme kiitoskortin.

Teistä kahdesta on tullut niin sisukkaita patikoitsijoita. Se tekee minut onnelliseksi, että te vaellatte läpi Sveitsin ja Glarusin. Mekin yövyimme aikanaan usein Leglerhüttellä ja Engi Seelillä ja toimme ajatuksissamme kaunista maailmaa mukanamme kotiin. Näitä kuvia näette tekin silmissänne vielä vuosien jälkeen.

Talven jämiä.
Some rests of the winter.
Hyvin tarraa uudet kengät.
New boots seem to be working.
Suomen luontoa vuorilla.
Finnish nature in the mountains.
Merkkikivi joka haluaa isona olla vuori.
A markstone that would like to be a mountain.
Suovillaa.
Cottongrass.
Tuolta voi katsella luontoa.
There you can observe the nature.
Mettmensee.

En resumen: A la la cabaña alpina de Legler hemos ya subido antes, pero esta vez la ruta era diferente y nos llevó por unos lagos. Vimos una víbora, gamuzas y tres familias de ciervos cómunes. Un día increible, aunque se me rompieron los pantalones y casi perdí el paño de viaje. O sea, lo perdí y lo encontré. Me estaba esperando en la estación de la condola. Sólo en Suiza!

Kurzgesagt: Wir sind schon zur Leglerhütte gewandert, aber das Mal haben wir den Weg bei den Seen gewählt. Minuspunkte: eine Kreuzotter, verlorene Reisetuch und kaputte Wanderhosen. Pluspunkte: eine Kreuzotter, Gämse und Rothirsche, Wähe auf der Hütten Terrasse, Glarner Lanschaft, der Reisetuch der mich beim Talstation wartete.

%d bloggers like this: