Herään kelmeään valoon. Tältä siis tuntuisi, jos olisi digilasit ja elämää katselisi filtterin läpi, ajattelen. Ollaan lähdössä pyöräilemään, koska pihalla kukkii lumikellot ja kevätesikot ja ikkunan aukaistessa peipponen virittelee lauluaan. Hetken mietin, että onko tuota hyvä hengittää. Sitten näen vielä oranssimpia kuvia Alpeilta ja totean, ettei tämä nyt niin paha ole. Ja jos on, niin palataan takaisin.

Tänään meidän piti olla vuorilla lumessa ja auringossa. Olin kytännyt viikon ainutta säältään säällistä päivää, mutta föhn-myrsky, yhtäällä suljetut, toisaalla liukkaat polut pistivät muuttamaan suunnitelmaa. Koska olen retkiasenteella, haluan tälle pyörälenkille eväät mukaan. Ulkolounas siis.

Ensimmäisillä polkaisuilla mäessä kintut antavat ymmärtää, että edellisestä kerrasta on aikaa. Se taisi olla marraskuussa, jonka jälkeen oli turhan vilakkaa ja myöhemmin lumista lähteä näille kukkuloille.

Ensimmisillä tiukoilla polkaisuilla muistan, että jotain on tapahtunut. Väri varpaiden lähellä on vielä tumman sinertävä, muualla jalkaterässä jo haalistumassa. Alkuviikosta treenasin, miltä tuntuu, kun kieräyttää sängyltä viiden kilon painon jalkaterälle.

Mutta sävystä toiseen; tänään ajamme oranssin, Sahara-pölyisen kevään läpi. Metsässä on vielä muutama runko pitkin poikin ja vastaan tuleva vaari kehottaa meitä kääntymään ympäri. Ei kuulemma pääse pyörällä eteenpäin. Myöhemmin ihmettelemme, että missä se este oli. Rusautettiin pyörillä oksien yli. Meitähän ei mikään estä.

Lampaat ovat ulkona, mutta alpakoita, joita yleensä näillä main moikkailen, ei näy. Kiljahtelen, kun ohitan hyttyspilven. Tämä on niin kevättä.

Jään puhaltelemaan, kun kintuista ei irtoa voimaa päästä mäki ylös. Katselen aurinkoa, joka näyttää kuulta. Se yrittää paistaa sumean hiekan läpi. Meille luvattiin, että tänään saa laittaa aurinkolasit päähän. Epäilen sitä vahvasti. Jostain klopottelee hevonen kärryineen; se häviää metsään.

Puolisen kilometriä korkeammalla tulee vastaan pieni talvi. Keskellä tietä on valkea mutkitteleva viiru. Sivusta pääsee ohi. Kun tulemme kohtaan, joka on ajettu puista kaljuksi tuholaisten vuoksi ja jonne on istutettu kokonainen uusi metsä, joka on täysikasvuinen puolen vuosisadan päästä, olemme talvessa. Yritän vingerrellä pyörällä. Ei onnistu.

Työnnän selkä hiessä mäkeä ylös, ajan vähän ja edessä on puoleen sääreen lunta. Taas menee työntöhommiksi. Ollaan vuoren varjoisalla puolella, sen huomaa.

Sama toistuu läikittäin. Toisesta suunnasta tulee paksuilla renkailla varustetuilla pyörillä muutama tyyppi. “Tää on hyvä treeni tasapainolle!” puuskuttaa nainen. Myöntelen, mutten kestä pystyssä omalla kulkuvälineelläni.

Ylhäällä kukkulalla on lumetonta, mutta tuulee. Silti, tämä on eväshetki. Solujen energiavarastot ovat, jos mahdollista, miinuksella. Nälkä ei ole. Olen sen verran poikki noususta ja lumen läpi jyräämisestä, hikoiltuani kaiken nesteen kehosta, että suurimpana on kahvin tarve.

Kypärä pois ja pipo päähän, huppu päälle, kaikki vetskarit kiinni. Kolme kuppia kahvia käynnistää lämmityksen, energiaksi täytetty pikkupatonki. “Pala suklaata goes outdoors!” julistan ja otan kuvan tryffelipallosta Aldon kahvisokeripurkin päällä. Olen selvästi jälleen voimissani.

Mukana on myös muutama konvehti. Syön niistä pari, mutta kummallista kyllä, en jaksa innostua niistä sen kummemmin.

Takasin ajaessa on pipo jätettävä kypärän alle, meno on yhtä alamäkeä ja viima melkoinen. Kohdassa, joka on rytyytystä muhkuraisella kivipolulla on yllättäin mutavirta. Epäilen lentäväni nurin viimeistään tässä. Puristan pyörää kuin viimeistä päivää ja jännitän jokaisen lihakseni. Tässä tulee treeni myös käsivarsille.

Suoraa on tällä tänään vajaan neljän, normaalisti kolmen tunnin reitillä vain kymmenisen minuuttia. Aina mennään joko ylös tai alas. Kun tie kohoaa hyvin loivasti hevostilan viertä, kramppaa sisempi reisilihas aivan hervottomasti. En pysty pitämään jalkaa suorana, enkä ihan koukussakaan. Heiluttelen ja sätkin. Juon lisää vettä. Se tuntuu auttavan.

Sitten meitä vastaan tulee onnellisen oloinen seurue. Pääponi vetää ihan pieniä kärryjä, jossa istuu kaksi tyttöä. Myöhemmin huomaan kolmannenkin, joka on vähän kyyryssä takana ja huolehtii sivussa kulkevasta kakkosponista. Kärryissä on mukana evästä, jotain pientä herkkua ja tytöillä on selvästi hauskaa. He ovat siis liikkeellä omatoimisesti, kruisailevat pitkin maaseutua ja höpöilevät keskenään.

Hymyilyttää, eikä kintutkaan kramppaa. Vasta kuin viimeisessä – ja voi elämän kevät miten pitkässä – mäessä. Tässä kohtaa tulee mieleen, että voisiko sitä nyt vaikka mennä kotiin lepäämään.

En resumen: La vuelta al monte resultó ser más exigente que pensamos: había polvo de Sahara en los pulmones, sudámos todo el liquido del cuerpo, tuvimos que empujar las bicis en la nieve y casi nos congelamos arriba. Pero con un buen cafecito pudimos llegar hasta el final y vimos paisajes como nunca.

Kurzgesagt: Sahara-Staub, Schnee, Mücken, Pferde, Ponys – ein Velotour in Februar ist schon ein Erläbnis. Und positiv, würde ich sagen. Meine Beine sind wahrscheinlich nicht einverstanden.