Olenko sittenkin nuuskamuikkusmainen?

Olenko sittenkin nuuskamuikkusmainen?

Yritin miettiä pääni puhki sveitsiläistä patikkaidolia itselleni, mutta ei löydy. On romaaneja, jotka sijoittuvat vuoristoon, henkilöitä, jotka tekevät matkaa, mutta Alppien ykkönen taitaa olla aina vain Heidi. Eikä Heidistä tai isoisästä ole kuitenkaan tähän rooliin, jota haen. Ja jonka ylivoimainen ykkönen on tietenkin Nuuskamuikkunen.

Tein pienen vertailun, olenko jo nuuskamuikkusasteella vai toisen sortin vaeltelija. Tove Janssonin Kevätlaulu oli lähinnä mielessäni, se, kun Nuuskamuikkunen on ollut pitkään reissussa, vaeltanut kaiken päivää halki koskemattomien seutujen ja huhtikuun loppupuolella pohjoisessa, missä varjonpuoleisella rinteillä on vielä lumiläikkiä.

Kulkeminen on kevyttä, reppu melkein tyhjä, eikä huolta mistään. Nuuskamuikkunen on tyytyväinen itseensä, ilmaan ja metsään. Huomisesta ei ole huolta, eikä eilisestäkään ja hän keskittyy hetkeen.

Nuuskamuikkunen tapaa otuksen, joka on niin pieni, ettei sillä ole edes nimeä. Vaikkakin pieni, se ärsyttää, tunnelma on pilalla ja kevätlaulun virittely pilalla.

Sveitsiläinen patikkakirjallisuus on käytännönläheistä ja ohjepitoista. Nuuskamuikkusen tarina taas täyttä pohdintaa elämästä, ystävyydestä, hetkestä ja perusasioista. Molemmissa pointtinsa; edellistä käytän vinkkimielessä, jälkimmäisestä löydän itseni. Vai löydänkö?

  • Nuuskamuikkunen: vaeltaa yksin.
  • Minä: Kotiseudulla kyllä. Ymmärrän tarpeen ja nautin metsässä yksin liikkumisesta, jota tarvitsen silloin tällöin setviäkseni ajatusmyttyä. Vuorella patikoiden ehdottomasti seurassa.
  • Nuuskamuikkunen: Keskittyy hetkeen.
  • Minä: Mitä vaativampi maasto, sitä tärkeämpää. Yleensä kyllä, koska on pakko miettiä mihin mennään ja ihailla ympäristöä, etsiä hienoja juttuja, alppikukkia, jokia, vuoria, murmeleita, laaksoja, vuoristomökkejä, vuoristoheppuja.
  • Nuuskamuikkunen: Vaeltaa vapaana taivaanlintuna sinne, minne mieli ja hetki vie.
  • Minä: En todellakaan. Lähtökohta ja loppupiste aina tiedossa. Variaatiomahdollisuuksia on kyllä, jos vaikka reitti on poikki tai iskee väsy.
  • Nuuskamuikkunen: Vaeltaa yhtä soittoa ties kuinka kauan, viikosta toiseen.
  • Minä: Puuttuu se teltta. Ja evästä pitäisi jossain vaiheessa saada lisää. Yön yli -reissut on kyllä pläänätty, mutta toteutus vielä hakusessa. Vaatii varustusta, johon en ihan ole valmis satsaamaan. Myös vuoristomökki houkuttelee.
  • Nuuskamuikkunen: Ärtyy kontaktinottajista.
  • Minä: Tykkään siitä, että vaihdetaan sana jos toinenkin, mutta pitkään en jaksa jäädä rupattelemaan. Varmaankin molemminpuolista, pitäisi jatkaa eteenpäin. Nämä mikrokohtaamiset ovat monesti kullanarvoisia anekdootteja.
  • Nuuskamuikkunen: Ei kestä rupattelua matkallakaan.
  • Minä: Toisinaan juttelen, toisinaan en. Mitä jyrkempi reitti, sitä enemmän se alkaa olla tyyliin ”Ai kauhee, nyt ei keuhkot enää pysty!” tai ”Pidetäänkö juomatauko.” Mutta tasaisemmalla jutellaan kaikki asiat maan ja taivaan väliltä. Tai huipun ja laakson.
  • Nuuskamuikkunen: Jos pitää kertoa retkistä, lörpöttelee kaiken säpäleiksi. Kuulee vain oman kertomuksensa, kun yrittää muistella minkälaista oli.
  • Minä: Tietenkin kerron retkistä! Ja kaikilla mahdollisilla kanavilla. Se vain vahvistaa muistikuvaa ja saa ehkä muitakin kiinnostumaan paikoista, joista eivät muuten tietäisi. Huomaan myös itse asioita, joihin en välttämättä olisi kiinnittänyt huomiota matkalla.
  • Nuuskamuikkunen: Vaeltaa vaeltamisen vuoksi.
  • Minä: Kyllä. Klisee pitää paikkansa, tärkeintä on matka tai tässä tapauksessa retki. Rakastan myös lähtöä; monesti hektinen, mutta heti kotiportin ulkopuolella on mahtava fiilis, uuden alku.

En resumen: Snufkin es el personaje de Tove Jansson, el del sombrero verde, quien anda por el mundo caminando, por los bosques, en las riveras y disfruta estár sólo. Soy yo cómo el? Un poco sí. Estoy de acuerdo, que lo más importante es el camino y hay que fijarse en el momento. Clisches, pero tienen su parte de la verdad.

Kurzgesagt: Schnupferich ist ein Figur von Tove Jansson, der mit dem grünen Hut, der gerne allein in den Wäldern, an den Flüssen wandert. Bin ich wie er? Ein bisschen schon. Bin einverstanden, dass das wichtigste ist der Weg und man sollte auf dem Moment konzentrieren. Klischees, aber so wahr.

Hangilla helteessä

Hangilla helteessä

Keksin paeta vuorille Zürichin helteitä. Uikkarit mukaan ja vuoristojärvelle, vähän samaan tapaan kuin edellisellä reissulla ja suurin piirtein samoille korkeuksille, 1800 metrin paikkeille.

Köysirataa ei löytynyt navigaattorista ja muutenkin oltiin teillä tietymättömillä. Laakso vaikutti avautuvan salaisesta kohdasta toiseen dimensioon. Muotathalissa eletään vähän syrjässä ja mitä pitemmälle mentiin, sitä epätodennäköisemmältä tuntui, että tien päädystä löytyisi yhtään mitään.

Kabiineja oli koko köysiratasysteemissä tasan yksi, mikä huolestutti tasapainosta huolehtivaa insinööriä. Mutta kuusi pitkää ja paksua parrua, mies lumikenkien kera, kaksi patikoitsijaa ja me mahduimme kyytiin.

Hissiasemalla odottaa yllätys.
A surprise by the station.
Tästä lähdetään, liukastellen, mutta varmasti.
Kind of slippery, but here we go.
Aivan upeaa! Mutta missä kesä?
Incredible, but what about the summer?

Lumikengät herättivät pientä levottomuutta meissä sortseissa liikkeellä olevissa. Asemalla en siis hirveästi yllättynyt, kun polulla oli lunta. Nyppylän takaa avautuva täysin luminen laakso sen sijaan tuli pienenä järkytyksenä.

Glattalpia sanotaan epävirallisesti Sveitsin kylmimmäksi paikaksi, täällä on mitattu ennätyslukemia, 52.2 astetta pakkasta. Ehkä siinä syy tai sitten tavallista lumisemmassa talvessa, mutta kesäkausi ei vielä ole kyllä saapunut.

Talvipatikkamerkkejä ei ollut, mutta seurasimme jalanjälkiä ja gpx:ien avulla päätettiin yrittää järven rantaan. Pienen Gasthausin jälkeen jälkiä oli aina vähemmän, lämpimissä kohdissa vähän puhdasta polkua ja siellä täällä muutama rentukka ja yksi vaivainen littaantunut valkoinen krookus. Takaisin tullessa lämpö oli saanut jo sinisiä katkeroitakin auki.

Polku vie pienelle Gasthausille.
The path brings us to a small Gasthaus.
Aivan mahtavaa!
Very, very happy.
Hm. Jospa sen uinnin siirtäisi toiseen kertaan.
Maybe today is not the day for a swim.

Koska hanki upotti, ei kengän goretex paljon auttanut ja sukat oli märät melko nopeasti. Se ei menoa haitannut, sen sijaan polun alla poikittain järveä kohti virtaavat purot epäilyttivät. Ne kalvavat lumimassaa sisältä käsin ja – hups – ihminen sujahtaa metrin verran alas, ehkä taittaa kinttunsa tai päätyy järveen.

Saharan pöly oli värittänyt lumen kellertäväksi, paikoittain oli punertavaa hiekkaakin. Perhoset näillä main, suht vilakoissa olosuhteissa, olivat tavallista vantterampia ja lentelivät tehokkaasti sinne tänne. Se, joka pysähtyi sukalleni lepäilemään, oli höyhensarjaa. Ehkä siksi voipunut.

Sieltä hän tulee.
There he comes.
Sulava lumi valuu alas jokina.
The melting snow comes down in small rivers.
Laakson ja järven toinen pää. The other end of the valley and the lake.

Siinä kohtaa, missä olin menossa uimaan, oli jäät. Vähän sulaa, niin vähän, ettei sitä juuri vedeksi voinut sanoa. Toisessa päässä laaksoa, siellä missä piti kääntyä vastakkaiselle puolelle, kellui jäälauttoja. Päätin siirtää uinnin kotirantaan.

Järven kiertolenkin käännekohdassa pupu meni pöksyyn. Pohjoisranta oli yhtä lumikenttää ja jyrkkä. Ylhäällä näkyi irtokiveä, lumimassaa ja epäilin kaiken sen valahtavan alas ilman lämmetessä. Tai sitten luiskahtaisin polun pettäessä järveen. Maalailin näitä mielikuvia Aldolle, joka oli ihan, että hän kyllä pistelee menemään, hän joka on syntynyt Tampereella ja aina juoksennellut lumessa.

Melko arktisen näköistä.
Pretty arctic.
Laakso toiseen suuntaan. The valley to the other direction.
Kesä heräilee. The summer waking up.
Paussi.
A break.

Pienen sillan kohdalla pysähdyin kuin aasi. Siitä eteenpäin ei näkynyt enää jälkiä. Kukaan ei siis ollut tänään kulkenut sieltä. En halunnut ruveta pioneeriksi ja pyörsin ympäri.

Vastaan tuli mies suuren kamerasysteemin kanssa, pysähtyi kuvailemaan. Järven ääripäässä mies otti paidan pois ja kaivoi uuden repusta ja jatkoi matkaan pohjoisrantaa myötäillen, ei pudonnut, ei saanut niskaansa vyöryä. Hänen perässään olisin saattanut ehkä mennäkin, mutta me olimme jo palaamassa samaa reittiä.

Katkero.
Enzian.
Aarteita lumella. Treasures on the snow.

Laakso oli upea, samoin olosuhteet, enhän koskaan olisi varta vasten lähtenyt reitille, joka ei vielä ole sula. Gasthausin terassilla törmäsimme lumikenkämieheen. Hän oli vetänyt parrut köyden perässä hissiltä tänne asti ja rakenteli niistä nyt hyllyä tai muuta kalustetta terassille. Ilmeisesti paikan isäntä. Kahvit tuonut toinen tyyppi kertoi, että kesäkuun alussa lunta oli vielä kaksi metriä. Tavallisesti tähän aikaan laaksossa tepastelevat lehmät.

En ole koskaan ollut yhtä lumisessa ja helteissä ympäristössä, mikä oli yhtä aikaa aivan älyttömän ihmeellistä ja upeaa, mutta myös haastavaa. Liukas, sulava lumi ja upottava polku luo hikiset olosuhteet. Ja vaikka olevinaan rasvasin iholle suojaa sain aikaan pahimmat palovammat ikinä. Reisissä on omituisia läikkiä, luultavasti hikoilu, roiskuva lumi, räiskyvä vesi ja ties mikä pyyhki aurinkovoiteet pois.

Luontokuvaaja työssään. Nature photographer in action.
Kuka uskoisi, että täällä vallitsee kesähelle?
Who would think, it´s a hot, summer day?

En resumen: Mi idea escapar el calor de Zurich y ir a nadar a un lago de los Alpes. Tuve que cancelar lo de nadar, pero encontrámos uno de los lugares más increibles que he visto.

Kurzgesagt: Meine idee aus der Hitze von Zürich zu fliehen und in einem Bergsee schwimmen war gut, aber musste abgesagt werden. Sonst war das winterliche Alptal wunderschön.

Suklaat reppuun ja Appenzelliin

Suklaat reppuun ja Appenzelliin

Heti kun kuulin, että Reppu ja reitti -kirja oli lähtenyt painoon -huiskis vain- pyyhkäisin poluille. Tietenkin.

Kirjoituspöydän laatikon reunaan on jo taatusti kulunut käsivarsien kohdat; nojaan siihen, jotten kannattelisi läppärillä kirjoittaessa olkapäitäni. Piti lähteä heiluttelemaan raajoja.

U:n muotoinen reitti vaihtui Y:ksi, kun köysiradalla jumitti. “Ei tuo kulje”, sanoi insinööri jo kaukaa. Innokas patikoitsija sen sijaan väitti: “Kulkee, kulkee, hitaasti, mutta varmasti.”

Appenzellin maaseutua.
Countryside in Appenzell.
Kukka. Mikä?
A flower, but which?
Hervoton ötökkä.
Enormous insect.

Lettipäinen tyttö tuli kertomaan, ettei alpille päästä ihan heti. “Teknisiä ongelmia. Varautukaa odotteluun.” Tekniset ongelmat ja köysirata eivät mielessäni kuulu samaan lauseeseen, joten reititin päivän uudellen.

Pari päivää aiemmin rokotettu insinööri sai määrätä tahdin, mutta todella hikisessä mäessä se olin minä, jonka pulssi huiteli taivaissa. Päätettiin, että ensimmäisellä järvellä pidetään tauko ja mietitään jatketaanko toiselle vai käännytäänkö takaisin. Tauolla päätettiin, ettei todellakaan anneta periksi, vaan tietenkin mennään sinne, minne oli aiottu.

Eka järvi.
Getting to the first lake.
Kukkalaakso vuorten keskellä.
A valley of flowers in between the mountains.
Järkäle ja puu.
A block and a tree.
Onko tuo se missä jotkut hurjapäät kiipeilevät?
Is it there, that some crazy people climb?
Oikealla rinteellä myös kapea polku. On the right side also a narrow path.

Mäessä kuului kiljahduksia sieltä täältä. Ilmassa surrasi kymmenittäin ainakin kuusisenttisiä hyönteisiä, jotka läpsähtivät kasvoihin, käsivarsiin, vatsaan, päähän.

Koska alkuperäinen reitti olisi ollut suurimmalta osin alamäkeä, oli osittain vastakkaiseen suuntaan kuljettu reitti loogisesti ylämäkeä. Metrejä en ollut niin ajatellut, mutta tulivat konkreettisesti ilmi märkänä selkänä ja kasvoja pitkin lorisevana hikenä.

Taivas näytti uhkaavalta yhteen suuntaan, toiseen lupaavalta. Suunnattiin sinne uhkaavaan, kaikesta huolimatta, ja oltiin valmiita U-käännökseen tarvittaessa.

Fählensee.
Pakollinen eväskuva. Obligatory snack-picture.
Hikoilin kaiken energiani.
Sweated all my energy.

Niittykukat loistivat koko kirjossaan; en tiedä johtuuko se korkeudesta ja valon taittumisesta vai mikä lie, mutta värit vuoristossa ovat aivan huumaavat. Voikukat, villiorvokit, kaikki korkealla hehkuvat alppikukat.

Nähtiin luultavasti ne sakarat, joita pitkin kylmäpäiset kiipeävät, vaikkei alla ole kuin kapea harjanne. Tai sitten ne olivat ne toiset, laakson vastakkaisella puolen. Omien jalkojen alla oli sentään kunnon hiekkatie.

Pala suklaata Fählenseellä. Hiking chocolates.

Fählensee, se minne halusin, on jyrkkäreunainen järvi, upean jylhässä ympäristössä. Yksi jos toinenkin vaihtoi paitaa, makasi voipuneena nurmikolla. Joku oli roudannut pienokaisensa kantorinkassa ja lapsi juoksenteli paljain jaloin nurmikolla ilahtuneena vapaudesta.

Pala suklaata -fotosessio oli nopea, sillä mallit alkoivat sulaa auringossa. Tulokset olivat sen mukaisia. Lähes joka kuvaan tunkeutui punapaitainen mies, jota en kuvaamisvaiheessa huomannut lainkaan. Epäilen, että itsekin olin sulamispisteessä ja ainakin nestehukan partaalla. Pari pulloa vettä ei riitä tälle reissulle. Takki on muuten päällä siksi, että itse en tajunnut ottaa mukaan vaihtovaatteita ja hytisin lämmössä.

Vuohipaimen. Goatherd.

Sämtisersee, takana Hoher Kasten.
Sämtisersee and behind Hoher Kasten.
Pörrökukka.
Fluffy flower.
Vaeltaja järvessä 1.
Hikier in the lake 1.
Vaeltaja järvessä 2.
Hikier in the lake 2.

Paluumatkalla uitin jalat järvessä, joka oli peittänyt osan rantaa ja kesäkukkia. Pinta oli koholla varmaankin vielä lumien sulamisen jälkeen. Kuvittelin lämpötilaa hyiseksi, mutta ei. Virkisti kyllä. Jalat eivät halunneet enää palata vaelluskenkiin. Pakotin ja sain loppumatkalta rakkulan. Vaihtoehtoisesti ötökänsyömän. Vielä en ole saanut punaisesta kohoumasta selvää.

Sämtisersee.

En resumen: Siempre hay que estár listo a un cambio de planes. Puede ser, que encontrés algo hasta mejor.

Kurzgesagt: Immer bereit sein, den Plan zu ändern. Vielleicht findest du etwas sogar besseres.

Minä ja Costa Rica 30 vuotta sitten

Minä ja Costa Rica 30 vuotta sitten

Välillä tulee hetkiä, jolloin todella tajuan ajan kulumisen. Kuten sen, että tänä kesänä tulee 30 vuotta siitä, kun laskeuduin Costa Ricaan, San Josén lentokentälle. Se ei ollut ensimmäinen kerta Keski-Amerikassa, mutta olin liikkellä yksin, menossa opiskelemaan yliopistoon, johon olin pitänyt yhteyttä faksilla ja luonnollisesti täysin tietämätön tulevasta. Muun muassa siitä, että asuisin vuosikymmeniä myöhemmin Sveitsissä suomalaiscostaricalaisen perheeni kanssa.

Saavuin Santo Domingo de Herediaan vähän sen jälkeen, kun täydellinen auringonpimennys pimensi koko Costa Rican ja muutama kuukausi siitä, kun maa järisi historiallisella voimalla. Karibian puoleinen ranta kohosi paikoittain lähes kaksi metriä. Päiväkirjasta löydän tapahtumia, jotka päässäni ovat osittain yhdistyneet, jotkut olivat päässeet unohtumaan. Ja onneksi kaikista sivuista ei saa selvää. Patetia ja jonkinlainen kirjallinen uho on huomattavaa, säästän teidät niiltä osilta, mutta tässä muutamia kohtaamisia uuden ja tuntemattoman kanssa:

Heinäkuu: Täällä olen enkä muuta voi. Siitä huolimatta, että Costa Rican koneessa ja kentällä minua epäiltiin sinfoniaorkesterin solistiksi (viulun takia) ja passia ylistettiin kauniiksi, tunnen tulleeni petetyksi. Tämä maa on outo, ei ollenkaan sitä mitä oletin. Espanja kuulostaa oudolta ja maisemat vasta outoja ovatkin. Ei jyrkkiä mäkiä tahi rotkoja.

Sunnuntaina vuokraemäntä vei minut tyttärensä luo Escazún. Talo oli vauras. Autotallissa oli pankki, siksi koko aluetta ympäröi rautaportit ja vartia istui tuolissa tuijottaen kameraan.

Minä, 30 v. sitten. Aldolla on ollut tapana ikuistaa minut hehkeänä. Yöpaita nurinperin, hiukset kampaamatta.
Me, 30 years ago.

Elokuu: Laitoin juuri flanellisen “sukan” kahvikannuun. Mittasin kaksi lusikallista Costa Ricaa ja kunhan vesi kiehuu, kaadan suodattimeen kupillisen vettä . Karvakahvia a lá Costa Rica.

Kotihäähäkki katon rajassa on ilmeisen masentunut. Neljä jalkaa roikkuu alakuloisesti mustan listan alta, eikä se ole puoleen päivään laskeutunut lattiatasolle. Muutenkin sen ympyrät ovat olleet tylsänpuoleiset. Joko kotona tai pöydän alla, missä se seisoo hermostuneesti pingottuneena neljälle jalalleen vai kuusiko niitä on? Kahdeksan? Kävin yöllä vessassa ja laitoin valon keittiöön, jotten astuisi Häkin päälle. Nostin katseeni kohti listaa ja paikka oli tyhjä. Karmean hetken aja luulin, että se oli lähtenyt kokonaan pois luotani, jättänyt minut yksin keskelle Costa Ricaa, mutta aamulla rauhoituin, Häkki oli palannut takaisin yöllisiltä retkiltään.

Talonmies-puutarhuri Beto ja minä kotini edustalla. Hyvin virallinen poseeraus.
The garderer etc. Beto and me posing very officially in front of my house.

Syyskuu: Juuri kun olin nukahtamaisillani, sänky alkoi heilua, pääty kilkatti seinään. Tätä kesti ehkä muutaman sekunnin. Ensimmäinen maanjäristys, kun olen ollut hereillä. Jos tulee pitempi, yritän napata kassin, viltin, kengät ja rahat ja syöksyn ulos . Kaiken varalta kengät on aina sängyn vieressä, samoin kassi.

Vuokraemäntä kertoi, että kadulla oli viime yönä ammuskeltu. Poliisit ja roistot olivat tähtäilleet toisiaan. Limónissa, Atlantin puolella, on ollut kovia tulvia ja ihmisiä on jäänyt kodittomiksi, työttömiksi. He kulkevat San Joséta kohti ja ryöstelevät henkensä pitimiksi. Koko kulmakunta on kaivanut torlakot esiin. Vuokraemäntäkin oli ampunut, kertoi hän silmät innosta kiiluen.

Marraskuu: Olin aamulla putarhassa pitkästä aikaa. Ensin ohitse, ihan vierestä, vilisti orava, samaa lajiketta, jonka kissa nitisti, sitten näin opossumin kiipeilevän hanhien koppien luona ja sitruunapuun ympärillä surrasi kolbri.

Tulin kaupasta ja Beto (talonmies-puutarhuri) kertoi, että joku oli yrittänyt ryövätä talon, tullut pickupilla. Olin puutarhassa ottamassa aurinkoa, sitten tulin suihkuun. Ovi oli auki ja sillä aikaa tyypit olivat teppailleet pihalla, huomanneet, että joku oli sittenkin kotona ja ottaneet lojot. Beton kaveri oli huomannut tyypit ja soittanut poliisit.

Yliopistokaupunki Heredia. Tunnetaan myös kukkien kaupunkina.
University town of Heredia. Known also as the town of flowers.

Tyynenmeren rannalle pääsin amerikkalaisten naapureideni, Suen ja Jimin kanssa. Yhden hotellin ranta on nykyisin pieni kaupunki.

Joulukuu: 11 km ennen Playa Grandea tie muuttui päällystämättömäksi, kiviseksi, kuoppaiseksi, 6 km ennen rantaa kärrypoluksi keskellä rantavuoristoa. Muutama metri vedestä oli yksinäinen, kaunis Las tortugas-hotelli. Syöksyimme heti aaltoihin. Kilometrejä pitkä, tyhjä ranta. Pelikaaneja, perhosia.

Hotellissa oli himmeät valot verhojen takana, ruokasalissa vain kynttilöitä. Merikilpikonnat menettävät suuntavaistonsa, jos näkevät häikäiseviä valoja tullessaan laskemaan munassa. Ne saapuvat nousuveden aikaan, ryömivät koko 600kg ruumiinsa kanssa puhisten ylös särkälle, etsivät hiekan joka on 29, 5 asteista ja kaivavat noin puoli metriä syvän kuopan, pudottavat munat, täyttävät sen ja valuvat taas mereeen. Saattavat olla 2 m pitkiä! Kävelimme pilkkopimeässä rantaa pitkin ja näimme useiden kilpikonnien lähtevän takaisin mereen urakan jälkeen, kahden laskevan munansa.

Taustalla Playa Grande ja sen ainut hotelli siihen aikaan. Playa Grande and it´s only hotel by that time.

Vuokraemäntä oli omalaatuinen ja heitti minut lopulta pihalle, koska kuulemma rikoin esineitä ja varastin häneltä. Silti, sitä ennen hän oli osallisena tapahtumaan, joka lopulta muutti kaiken.

Helmikuu: Jopas jotakin, vuokraemännän sobrina (veljetytär), lääkäri, Ana Cristina, kutsui minut ulos tänä iltana ystäviensä kanssa. Ilahduin. Vuokraemännän mukaan Ana Cristina tykkää kauniiden ihmisten seurasta, rumien kanssa on vaikea olla. Voi olla kyllä vuokraemännän omia tulkintoja, mutta meni halut lähteä.

Ilta oli sittenkin ihan mukava. Ana Cristinan, Randallin ja jonkun (Randallin veli) kanssa. Hauskoja ihmisiä, vaikkeivat ihan mun tyylisiäni. Eivät mitenkään merkittävän mielenkiintoisia. Ajoimme Barban ohi vuorelle Refugioon illalliselle. Sieltä oli näköalat laaksoon. Laskeuduimme vuoreelta alas, piipahdimme Escazússa baarissa, toisessa ja lopulta päädyimme San Josén johonkin kolkkaan. Kahdelta olin aivan puhki, vaikka pojista toinen halusi vielä tanssimaan. Keksivät kauheasti suunnitelmia mitä voisimme tehdä yhdessä ja olin vähän jo hermona. En ajatellut, että vietän heidän kanssaan koko loppuaikani Costa Ricassa.

Randallin veli, Aldo on siis se, joka nyt istuu seinän toisella puolen etäkokouksessa, jonka kanssa join aamukahvit ja nauroin päiväkirjan vanhoille kuville, unohtuneille tapahtumille. Tyyppi osoitti sitkeyttä heti alkuvaiheessa. Kaksi viikkoa ensitapaamisesta hän soitti ja kysyi lähdenkö syömään – suomeksi. Mukana oli kirja “Kuinka oppia suomea kymmenessä päivässä.”

Minä, Liisa ja ystäväni, Liisa, joka tuli kyläilemään.
Me, Liisa and my friend, Liisa, who came to visit.

En resumen: Resulta, que tengo el aniversario de conocer Costa Rica. El país que en total cambió el rumbo de mi vida. El mae, campesino con bigote, según yo, sigue conmigo. Si lo hubiera sabido, hace 30 año.

Kurzgesagt: Es sieht aus, dass ich 30 Jahre Jubileum mit Costa Rica habe. Mit dem Land, das die Richtung meines Lebens veränderte. Der Typ, ein campesino mit Schnurrbart, ist immer noch bei mir. Wenn ich dass gewusst hätte, vor 30 Jahren.

Vuoristojärven ympäri keveästi asvalttia pitkin

Vuoristojärven ympäri keveästi asvalttia pitkin

Jos vain pienen kävelyn heittäisi. Jossain muualla kuin lähiympäristössä, joka on koluttu niin tarkkaan, että jo hiekan ropse kengän alla tuntuu aika tavalla tutulta.

Joten lähelle, mutta uusiin kulisseihin. Eikä ropsu hiekka, jalkojen alla on nimittäin asvalttia. Innerthalin Wägitalersee, siis järvi, on sen verran pieni, että sen ympäri kiertää kolmessa tunnissa, vaikka ottaisi kuvia ja jäisi ihastelemaan kukkia.

Kyselin itseltäni, että mitenkäs sen asvaltin kanssa on. Että tuntuuko petokselta tai liian kaupunkimaiselta. Toisaalta, asvaltillahan sitä kaupungissakin kävellään, joten ei se nyt niin huono juttu ole.

Ongella.
Fishing.
Perheen onkisessio.
Family fishing.
Mökit ja lunta rinteessä.
Huts and snow on the hillside.

Innerthalissa alkaa paljastua miksi asvaltti on sinne vedetty. Rantatörmät ovat jyrkkiä, vesi syö niitä pikkuhiljaa, paikoittain aika vauhdilla. Toisella puolen järveä reitti on talvisin suljettu; niskaan voi tulla lumivyöry. Ilman pitävää mustaa kerrosta tie häviäisi nopeasti järven aaltoihin.

Keväinen meininki Wägitalerseellä.
Springfeeling in the Wägitalersee area

Menomatkalla kylään vastaan tuli seitsemän Lamboghinia ja yksi Maserati. Kivisestä rannasta muistan vuorovesivaihtelun paljastaman pohjan Britannian rannikolla. Sama meininki muutoinkin; ongitaan ja grillaillaan. Epäilen, ettei näillä autoilla tulla ongelle. Mutta mistä sitä tietää.

Korkeimmat huiput ovat pilvien alla; välistä pilkottaa lunta. Vaikka tietä pitkin silloin tällöin pöräyttää mopo tai autokin, on rauhallista.

Tänne varmaan tullaan viettämään kesäpäiviä. Ympäristössä on aistittavissa pientä kyllästymistä vierailijoihin. Telttailusta kerrotaan ropsahtavan sakot, tosin vain vähän enemmän kuin parkkisakko ja huomattavasti vähemmän kuin hotelliyöpyminen. Pysäköinnistä ollaan myös eri mieltä. “Pyydämme: älä edes mieti parkkeeraavasi tähän.”

Tähän ei ole parkkeeraamista.
Don´t even think about parking here.

Niin rauhallista.
So peaceful.
Järveen pulppuava lähde.
A well, that pumps new water to the lake.
Löydettiin pieni putous.
We found a small waterfall.

Sää on kummallinen, ei kylmä, ei lämmin, mutta perille tultaessa tukka on kuin harakanpesä ja kasvot punottavat tehokkaasti.

Sirkat sirittävät aivan hulluna. Minusta keli on niille liian viileä. Ne eivät kuitenkaan mielipiteestäni välitä, vaan jatkavat siritystään.

Kaivattu aurinko näyttäytyy.
Oh, sun, we have been missing you.
Järvenneitona paussilla.
Me, the lakemaid.
Yljäällä olisi vielä talvea.
Winter still to be found.
Lisää valkoisia huippuja. More white peaks.
Vaaleanpunaisia lemmikkejä? Ainakin samaa sukua.
These look like the more common blueones, but are they the same family?

Joltain unohtui kelkka.
Someone forgot the vehicle.
Onko tämä Matterhornin serkku?
Is this Matterhorns cousin?

Juuri ennen Wägitalerseen padon siltaa meitä odottaa toinen, pienempi silta työmaatilassa. Sivussa oleva putous saa vain nopean huomioinnin, sillä on pakko miettiä millä ilveellä saan itseni ylittämään tutisevat metallilevyt, jotka on pantu meitä jalankulkijoita silmälläpitäen. Jokaisella askeleella levy notkahtaa ja toinen heilahtaa.

Kävely tuntuu akillesjänteissä; syytän asvalttia. Siltin virnistän kuin aiemmin näkemäni lammas. Olo on kuin vatsa olisi täynnä alppiheinää, virkistynyt ja raikas.

Etualan tyyppi oli kovin äänekäs.
This guy in front was very loud.
Z-merkittyjä lampaita. Z-marked sheep.
Tässä on tilanne päällä. Ja kiva putous.
Ok, we have situation. And a nice waterfall.
Ylitys ei ollut lempiosuuteni.
Walking to the other side – not my favorite.
Ehkä tulemme takaisin? Maybe we´ll come back?

En resumen: Este caminito alrededor de Wägitalersee es bonito y plano. Le quita un poco de sabor la calle pavimentada, pero en total, no es para tanto. No siempre tiene que ser un trillo en el monte.

Kurzgesagt: Der Weg rund um Wägitalersee ist schön und flach. Das er asphaltiert sei, ist zum Schluss nicht so schlimm. Es muss nicht immer einen Pfad am Hang sein.