Välillä osuu eteen houkutuksia. Paikka vetää ja kiehtoo, kuvia vilisee silmissä ja tekee mieli lähteä, vaikka taustalla koputtelee muistutus: ei välttämättä sittenkään ole sitä mitä luulet.
Cauma-järvi Flimsissä on yksi niistä. Pettymysten polku kaikenkaikkiaan.
Retken jälkeen katson kuvia läppärin näytön kokoisina ja mietin, että ehkä sittenkin ymmärsin koko patikan väärin. Siellähän on selvästi ihanaa.
Cauma ja Cresta ovat pikkujärviä molemmat ja edellisen maine oli selvillä. Se näkyy sosiaalisessa mediassa vihreänä, ihannejärvenä. Arvasin, että vaikka on pakkasta ja marraskuu, ihmisiä olisi liikkeellä. Siitä eteenpäin kuvittelin jatkavani pikkupolkua toiselle järvelle, jossa olisi vähemmän liikennettä. No ei.
Järvet ovat pikkuruisia, ja Caumalla on myös infrastruktuuria. Ei palveluissa ole mitään vikaa, tietenkään, paikka on varmasti kesällä lapsiperheiden paratiisi, mutta mielessäni järvimaisema kumotteli rakentamattomana. Siihen kuvaan ei kuulu iso terassiravintola, uimala-alue ja leikkikenttä. Minä kun halusin vain luontoa.
Noh, toisaalta, päiväkävelyksi mukiinmenevä. Maisemista löytyi kauneutta, emmekä saaneet koronaa. Menisinkö uudelleen? En. Enkä lähtisi ylipäätään ajamaan toista tuntia tämän lenkin takia. Samalta seudulta löytyy kiinnostavampiakin reittejä.
En resumen: No creas las fotos increibles de la media social. Cuanto más bonitas, tanto más gente, más infraestructura, menos naturaleza. Lagos Cauma y Cresta son bonitillos, pero hay muchos otros lugares en Suiza, donde vale más la pena de ir a hacer una camintata.
Kurzgesagt: Nicht an den super Fotos in Social Media vertrauen. Je bezaubernde die Bilder, desto mehr Leute, Infrastruktur – und weniger Natur. Die Seen Cauma und Cresta sind schön, aber es gibt viele andere Orte in der Schweiz, wo es sich mehr lohnt zu wandern.
Alppien perheessä Hörnli olisi varmaankin se esikoululainen. Mittaa on näinä päivinä 1133 metriä merenpinnan yläpuolella. “Kyllä sinusta vielä iso kasvaa”, lohduttelisi Monte Rosa, nimensä perusteella äiti, jonka huippu, Doufourspitze, yltää 4634 metriin.
Silti nyppylällä on jo ihan varteenotettava vuoren persoonallisuus. Se kohoaa sukkelasti ylöspäin, sivustalla on kapeaa polkua niille, joita se kiinnostaa ja huipulta näkyy kauas.
Sumu velloi autotiellä matkalla vuoren juurelle. Kuvittelin seikkailua harmaan kostean villan keskellä kohti tuntematonta. “No mitäs!” pääsi patikan alkupisteessä. Yhtä aurinkoa. Sumu oli jo jäänyt alemmas. Täällä oli enää hutun rippeet.
Siellä se pysytteli pitkään, paksuna vaippana järven ja tasangon yllä. Meille suotiin harson läpi lämmintä aurinkoa marraskuussa.
Rinteessä on piste, jossa yhtyy kolme kantonia: Zürich, St Gallen ja Thurgau. Silti tämä on meidän zürichiläisten vuori. Ihan vain minun. Eikä kenenkään muun.
Tainnutan omistushaluisen itseni, mutta katselen silti ihmismassaa huipulla hiukkasen ärtyisästi. Olimme nousseet toiselta puolen ypöyksin. Virta patikoi suorempaa ja leveämpää tietä.
Huttu peittää vuoristojonon niin, että horisontissa on vain aavistus teräväkärkisistä ja lumihuippuisista. Mutta siellä ne ovat. Täältä niitä on hyvä katsella. Tiedetään vuorten olemassaolosta muutoinkin, nähtiinhän ne viereiseltä ja Zürichin korkeimmalta, Schnebelhornilta.
Selailen nyt muistiinpanojani kotona. Hörnli on mielessä paikkana auringossa. Sen huomaa myös puhelimeen kirjoitetuista lauseista. Kävellessä ja häikäistyneenä auringosta.
“Bauma suoraa, 250 kai, noustu, aökoi bergwanderweg. Alas tullessa bauerhofin kohdalla reitiltä. Sivussa. Ei saa mennä pois tieltä. Ternerito, hoffladem, maksaa, jauhelihaa, tripas, munuaosia. 50 mon Stegiin.”
Kolmea kieltä ja siansaksaa, siinä ne tärkeimmät. Ei niin mitään tolkkua.
Silti väliäkö tuolla. Tärkein on tässä: Zürichissäkin voi nousta vuorelle.
En resumen: También en Zurich se puede subir en montañas. Hörnli es el lugar del sol en un día de neblina.
Kurzgesagt: Auch in Zürich kann man Berge erobern. Hörnli ist der ort der Sonne an einem nebligen Tag.
Huokaisten istahdin autoon. Näin itseni Costa Ricassa Playa Grandella, meidän perheen lempirannalla. Siellä meitä juuri jaettaisiin porukoihin, te keräätte roskia noiden palmujen luota, te taas tästä, missä on merikilpikonnan jälkiä, pitäkää välimatkaa ja maskit päällä. Heikka menisi varpaan väleihin ja varoisin simpukoita, joissa on piikkejä, eivätkä pistoskohdat jalkapohjassa parane millään. Vetelisin maskin ympärille aurinkorasvaa ja paitaa selän ylle. Minä kuuluisin ryhmään, joka menee kohti Tamarindon päätä, jokiuoman lähelle, silläkin uhalla, että sinne saattaa erehtyä krokotiili. Enää en silti kahlaisi puoleen sääreen, kuten aiemmin.
Playa Grandella oli siis viikonloppuna rannan siivoustalkoot. Minä sen sijaan matkalla Badeniin. Matka se sekin on, 25 km päässä kotoa. Tehtäväkin oli tärkeä, lähdimme noutamaan suklaajoulukalenteria Päivin putiikista.
Costa Rican haikailuun on syynsä. Marraskuu ensinnäkin. Sitä tuskin tarvitsee hirveästi avata. Toisaalta emme ole käyneet aikoihin. Ja nyt, matkailun jumitilanteessa, mahdollisuudet ovat entistäkin rajoitetummat.
Sveitsissä paistoi aurinko, kuin Playa Grandella konsanaan. Zürichin tökkivän liikenteen aloimme päästä reissuvireeseen. Joulun alta on peruttu yksi toisensa jälkeen tapahtumia, niitä kivoja tunnelman nostattajia. Tänä vuonna ei ole suomalaisten joulutoria, eikä kaupungin keskustan joulumarkkinoita. Badenissakin olemme usein adventin aikana piipahtaneet, sillä pienen vanhankaupungin keskellä tunnelma on lämpimän jouluisa.
Toni Arealin, entisen jugurttitehtaan, nykyisen taideyliopiston kohdilla aloimme lämmetä. Jees! Retki! Baden! Vierailu Suomi-tunnelmaan kotimaan kielellä!
Muutama minuutti siitä olimme liikennevaloissa. Edestä menee tien poikki ratikkaraiteet ja parinkymmenen metrin päässä on seuraavat valot. Epäilen, että valot eivät olleet synkassa, sillä muuta selitystä en keksi. Joka tapauksessa tajusin jarrutuksesta, että se ei riitä. Rekisterikilpemme taipui kohdatessa edellä ajavan perän.
Zürich on pieni, ahdas ja liikenne nopeita ratkaisuja vauhdilla. Siihen nähden ihmeellistä, että tämä on ensimmäinen peltivaurio 20 vuoden aikana. Ja vaurioina vain pieni kolaus kuskin itsetunnolle.
Joten asioiden selvittelyn jälkeen: Baden, täältä tullaan!
Vanhankaupungin kaduilla olimme jälleen raiteillamme, kuin turistit konsanaan. Ensimmäiseen ruutuun otin katunäkymän, jossa roikkuu jouluvalot odottavina. Myöhemmin katsoin kuvaa tarkemmin. Kyllä, olin ikuistanut virastotalon ja poliisilaitoksen ympäristöineen. Tänään poliisi oli näköjään päivän sana.
Badenista en ole oikein osannut päättää mikä se on. Vanha osa on kaunista, mutta se tuntuu jääneen uuden, sekaisehkon rakentamisen keskelle puristuksiin. Ehkä pitäisi kerran tulla vain tepastelemaan. Kylpylävierailulle. Sitten tulevaisuudessa, koronan haalistuttua muistoksi.
Finnis.chin kohdalla aina unohdan kaiken muun aikomani. Sillä askeleella, kun putiikki osuu silmiini, ovat valokuvat huonoja huolimatta ikivanhoista ja kuvauksellisista rakennuksista ikkunoineen, kukkaruukkuineen ja seinämaalauksineen. Ja se suomalaisen designin liike jää lähes aina kuvaamatta. Päivi samoin. Astun sisään ja se on sitten siinä.
Ovella muistutan rutiininomaisesti, että keittiöni on ahdas, kaapit liian täynnä astioita ja mitään en tarvitse. Se on julmaa, sillä jo vuosia olen katsellut riisiposliinisia kahvikuppeja sillä silmällä ja olisin valmis investoimaan pellavaisiin keittiöpyyhkeisiin, ellei niitä olisi kaapissa sata jo valmiiksi. Suomalainen loksahtaa silti Päivillä paikoilleen. Tuntuu kodilta, vaikka meidän todellisessa kodissa Zollikonissa ollaan todella kaukana suomalaisesta designista ja tyylistä. Se on kai se pohjoismainen henki, jota on välillä hyvä hengittää.
Niin, niitä kuvia. Ei ole. Sen sijaan lastasimme perheen yhteiskaahminnalla kassin täyteen suklaita, pipareita ja tietenkin sen Fazerin kalenterin, joka on yleellisyyttä ulkomailla ja varsinkin korona-tilanteessa. Ja koska Aldo on Leviksille ja marimekolle uskollinen kuulemma loppuun asti, mukaan lähti myös yksi teepaita niiden useiden reikäisten tilalle.
Kaartavalta mukulakivikadulta löysimme kuppikakkuputiikin ja meistä päivän dramaattisuus vaati lunastamaan mukaan kolme herkkua välipalaksi. Pysähdyimme Limmat-joen varteen avaamaan rasian, jossa kaikesta varovaisuudesta huolimatta oli tapahtunut liikettä. Yksi törötti päällään, toinen sivuttain, kolmas kellistyneenä. Päivän teema oli selvästikin kolarointi.
Tötterökakut saatiin laahmittua kokoon ja haukkauksen kohdilla ulkomuoto ei enää haitannut ketään. Kakkunen vatsassa oli joka tapauksessa tyytyväinen olo.
Päivi kertoi, että jouluvalojen sytytyksen ohessa olisi luvassa tunnelmaa; ehkä silloin palaamme. Luen myös joen varrella olevasta jalkakylvystä. Ohikulkija voi istahtaa penkille ja sujauttaa viluiset jalkansa höyryävään termaaliveteen ja tuijotella joelle. Sitäkin haluan kokeilla. Kunhan ajat sen sallivat.
En resumen: Nuestro destino hoy era Baden, para ir a recoger design y chocolates finlandeses de la tienda Finnis.ch. El paseito resultó ser de dos accidentes – pero no nos dejó con mal sabor. Al carro solo se le dobló la placa y los cupcakes los disfrutamos en todo caso, un poco aplastados, pero ricos. Y regresamos a casa con una bolsa, que nos rescata la navidad. Memorias de sabores nordicos.
Kurzgesagt: Baden ist immer schön, obwohl die zwei kleine Unfälle hätten wir verzichten wollen. Schaden waren zum Glück winzig – und nach Hause sind wir mit einem Sack voll von nordische Geschmackserinnerungen von Finnis.ch gekommen.
Fondue on täydellistä lohturuokaa koronasyksyyn, jossa nökötetään yksin tuvassa ja pelätään maailman puolesta. Lämpö, rasvaisuus, viinin ja juustojen sulautuminen yhteen levittää lähikortteliin sveitsiläisen alppimajan atmosfäärin (ja pysyy kotona taatusti muutaman päivän ajan railakkaasta tuuletuksesta huolimatta), viestin siitä, että täällä ollaan mekin. Samassa jamassa.
Entä mikä on fonduen, foccaccian ja Flammkuchenin rakkauslapsi? No tietenkin fondue-foccaccia. Näin väitettiin kaupan ruokaohjevihkosessa ja siinä olin, heti ihan pakkomielteessä. Tätä on saatava ja heti. Pimeässä, sateisessa ja kylmässä syksyssä on helppo himoita näitä kaikkia. Fonduetä juuston takia. Foccacciaa suolaisen snäkin tarpeeseen. Flammkuchenia, rapeaa ja ranskankermaista.
Resepti vaikutti tarpeeksi helpolta toteuttaa töiden lomassa illan tullen. Vehnätaikina – ei ongelmaa, sipulit pilkottuna pannulle – järjestyy, päälle fondue-sekoitus kaupasta valmiina ja rosmariinia pihan puskasta – huiskis vaan.
Siinä vaiheessa, kun nälkä alkoi kolkutella, hapuilin taikinakulhoa ja etsiskelin hiivaa. Silmäilin reseptiä puolihuolimattomasti ja – apua! Valmistukseen tarvittaisiin yli kolme tuntia.
Aiemmat foccaccia-ohjeet olivat olleet simppeleitä ja nopeita. Tässä sekoitetaan ensin taikinan aineet ja annetaan levähtää puoli tuntia. Sitten nostellaan kulmista (mistä kulmista??) ja taitellaan – taas lepäämään puoleksi tunniksi ja sama toistetaan kolmesti. Tässä vaiheessa olin hermoraunio ja päätin käyttää oikopolkua onneen.
Annoin taikinan kohota aikansa ja leipaisin sen piirakaksi, sipulit olivat pehmeitä, päälle fonduejuustot ja mausteet, ja uuniin.
Tuoksu oli mahtava ja leipuri tyytyväinen. Veitsi kädessä iskin kiinni. Lätty oli mahdoton saada kahtia. Olin jo ottaa sakset käyttöön, mutta sahalaitainen Fiskarsiin leipäveitsi näytti tehonsa ja sain sen lopulta kappaleiksi.
Perhe jauhoi leuat väsyneiksi sen verran kuin pystyi. Resepti ei siis ole hätähousuille. Sitä, toimisiko se paremmin pitemmällä nostatusajalla ja taikinan taittelulla, en tiedä. Enkä koskaan tule tietämään. Ei minun hermoilla. Resepti päätyi kierrätyspaperien joukkoon.
En resumen: Hice una fondue-foccaccia, que suena una combinación extra perfecta: lo salado y pasta suave de foccaccia con todo el queso de fondue. El resultado era algo inmasticable. Y el problema era muy probablemente el cocinero. Advertencia a los que tratan cocinar lo mismo: no tomen el camino corto preparando la pasta.
Kurzgesagt: Fondue-foccaccia klingt perfekt für mich; viel Käse und Zwiebeln in der Form von einer Foccaccia. Resultat war aber sehr steif, unmöglich zu kauen. Das Problem war anscheinend die Köchin. Für die jenige die das Gleiche kochen möchten: nicht die Abkürzung nehmen bei dem Teig machen.