Lauantain pääohjelmanumero oli selvä: roinasta piti päästä eroon. Tölkkejä, purkkeja ja muuta oli kerääntynyt korikaupalla ja ne odottivat sievästi rivissä kierrätyskeskuskeikkaa. Laahauduin liian myöhään aamiaiselle, sen verran hitaalla tempolla, että tuli kiire. Kierrätyspaikka sulkee ovensa kello 12. Me olimme paikalla kymmentä vaille.

Olo oli hieman nahkea illan urbaaneista urbaaneimpien juhlien jälkeen; valvominen sekoitti pakan. Silti, sää vaati liikkeelle ja koska omenat kukkivat, lähdettiin suoraan kierrätyskeskuksesta kohti Saksan rajaa ja Bodeninjärveä.

Olin sitä mieltä, että reitti on uusi. Nimet eivät sanoneet mitään; muistikuvia tasan nolla. Tai oli, mutta en tiedä mistä, samoilta seuduilta kuitenkin. Pari sataa metriä myöhemmin olin jälleen kartalla. Tuttu polku.

Jätettiin auto hevosaitauksen viereen nurmelle. Ratsujen karva kiilsi auringossa tummanruskeana, eikä niitä haitannut. Kävin nimittäin kysymässä. Vieressä tilalla ei näkynyt ketään, jossain lähistöllä lakaistiin. Ehkä väki hinauttaisi auton kantonin pääkaupunkiin ja sen saisi maanantaina. Tai soittaisi poliisin paikalle ja lasissa odottaisi QR-koodi sakkoineen.

Huumaava tuomen tuoksu levisi heti metsäpätkän jälkeen. Viivähdin valkoisen keskellä; kuin parfyymipilvessä. Tässä vielä hengittelin syvään. Sää oli kuiva ja helteinen, pelloilla oli menossa kilpa-ajo. Traktorit vetivät täyttä vauhtia kivet singahdellen ja heinä pöllyten. Kuiva sato piti saada talteen, koska kesää riitti kaksi päivää, sen jälkeen lämpötila romahti, tuli sade ja viikon lopulla ehkä lumi.

Rypsipeltojen keltainen menee suoraan aivoon; se jos joku on endorfiinejä tuottava näky. Omenapuissa oli kukkia enemmän kuin koskaan, sanoisin ja olen varmaankin väärässä. Mutta tiheässä silti. Tänään niistä on jäljellä ehkä enää terälehti siellä, toinen täällä, myrskytuuli on riepottanut parin päivän ajan.

Eväsleipiin pistin papumössöä ja salaattia edellispäivältä ja gourmet-osuus tuli marinoiduista punasipulinsuikaleista sekä paahdetuista saksanpähkinöistä ja paprikasta tehdystä tahnasta. Näytti vaatimattomalta, mutta sain aikaan mehevimmät leivät aikoihin. Lounasmaisemana oli sinisenä kimmeltävä Bodeninjärvi; reitti kulki sen yläpuolella rinteessä. Alppirivistöä peitti usva; Säntis oli tunnistettavissa uhkeasta ja aina vähän uhkaavasta olomuodostaan. Ja antennista.

Reinhartin navettakuppilan kohdalla oltiin niin paistuneita ja janoisia, että päätettiin istahtaa kahville varjoon. Aldo inspiroitui bratwursteista ja Ruth-rouva sanoi välittävänsä sanan miehelleen, joka hoitaa grillihommat. Reinhart tosin tuli istahtamaan kahvikuppinsa kanssa ystäviensä pariin ja makkaran toinen puoli kärähti. Sisältä se tosi hyvää, hän vakuutti.

Reinhart halusi esitellä meille myös sisätilat. Siinä missä on pöytiä, hamusi ennenvanhaan heinää lehmä jos toinenkin.

Maalaistie oli tasaista, tunnelma rauhaisa ja jalka lopulta kepeä. Käsivarretkin poltin vasta seuraavana päivänä pyöräillessä, mutta koska nyt on jälleen villapaitakelit, sekään ei ota niin aivoon. Otin myös tyynesti vastaan nenäverenvuodon. Heinänuhaisen herkkä nenä protestoi maalaisilmaa. Yöllä aurinko, rypsipellot ja omenankukat kulkivat pehmeänä elokuvana unissani. Ja jossain naukui kissa.