Aurinkoinen päivä ennen saderintamaa tarkoitti sitä, että päivä olisi tietenkin vietettävä ulkona. Autolla ei päästäisi minnekään, koska katupyöräilyn MM-kisat tukkivat kunnan tiet, joten junaan ja pois Zürichistä. Kymmenen minuuttia jonnekin, kai luoteeseen päin ja oltiin aivan sumussa. Kukkulat, jotka olin valinnut kohteeksi, olivatkin sumuvyöhykkeellä ja ai juu, ehkä syksyllä olisikin parasta mennä mahdollisimman korkealle, kaiken hutun yläpuolelle.

Aaraussa tarkistin kartasta, että missä tämä kaupunki sijaitseekaan. Aseman edessä, siinä mistä bussit lähtevät, meidät vastaanotti railakas kiroilu, muutoin paikka vaikutti rauhalliselta. Pysäkin luona inforuutu näytti bussin lähtöajaksi ihan jotain muuta kuin sovellus, mutta satunnaisesti tavattu ja ystävällinen kuski kehotti luottamaan jälkimmäiseen ja matka jatkui juohevasti.

Sitä mukaa, kun bussi niitti korkeusmetrejä kiemuraisella tiellä, kohosi luokkaretkitunnelma. Auringon säteet löysivät läpi pilvien ja kun odottelimme kahden valtavan traktorin säätöä edessämme kapealla tiellä, kuului jo nauruntirskahduksiakin. Kaikilla kyydissäolijoilla oli reput selässä, tarve päästä polulle.

Me jäimme pois bussista kaarteen pysäkillä, muut jatkoivat matkaa. Maaseudun, lampaiden ja vihaisen koiran jälkeen selän takana näkyi kohoavan pieniä tötterömäisiä kukkuloita. Ylhäällä, harjanteen kapean polun alussa, oli selvästikin tykätty illanviettopaikka, oli nuotiota, rispaantunut lippu ja toive, että oltaisiin hissukseen.

Paikasta pari metriä alemmas, puunrunkojen välistä sujahti hiiri. Se nakersi tyytyväisenä rungolla kasvavia kellertäviä, pieniä pyöreitä sieniä. Koiran lähestyminen säikähdytti hiiren ja minäkin jatkoin matkaa. Tovia myöhemmin vastaan alkoi tulla tuttua porukkaa bussista. Hei mutta mehän jo tunnetaan!

Matkalla selvisi, ettei tämä ollutkaan lenkki vain Aargaun kantonissa, vaikka sieltä harjannepolulle, Geissfluegratille, lähdettiinkin. Betonimerkit vuosisatojen takaa kertoivat, että oltiin siirrytty Solothurniin ja lopulta Basellandin kantoniin. Luulin myös, että Aargaun kantonin korkein kohta, jota oltiin metsästämässä, oli reitin korkein piste, mutta ei. Solothurniin mentiin ylämäkeä.

Rungosta löytyi metallilaatikko ja kirjanen, jonne pistää puumerkit Aargaun huipun kunniaksi. Edellinen kävijä, siis Randy, oli kirjoittanut huterilla harakanvarpailla näin: “Tämä on Aargaun korkein kohta, mutta näkymät eivät ole kovin kauniit.” Randy osoittautui noin kuusivuotiaaksi, joka juoksenteli metsäpolkua meidän edellämme ja oli pettynyt, ettei huippu ollutkaan niin huippu. Minä myös.

Matkan varrella Chalet Saalhöhen edustalla kaasutti tyylikäs autovanhus, jonka ratin kääntäminen selvästikin vaati kaiken voiman kuskilta. Mietin kuinka se nousee mäkeä ylös; hyvin näytti kiihdyttävän.

Berghaus Schaffmattin luona annettiin periksi kahvihampaan kolotukselle. Hatusta eli 26 Summits Challengen listoilta vedetty reitti oli kiva syyskävely paikassa, jonne en koskaan muuten olisi tajunnut lähteä. Ilmassa tuoksui omena, syksyn lehdet ja otettiin askel kohti punakeltaisia värejä.

En resumen: Esta vez no subimos muy alto, pero pasamos los cantones de Aargau, Solothurn y Baselland.

Kurzgesagt: Das mal sind wir nicht sehr hoch gewandert, aber durch drei Kantone.