Nyt on ollut sellainen suma kaikenlaisia kesäprojekteja, että vain valitut palat Italian puolelta. Käväisin syksyn projekteja ajatellen pohjois-Italiassa ja edessä oli pieni haaste. St Bernardinon kautta saattoi kivivyöryn jälkeen olla vielä tukkoista, odottelua ja jonoa. Gotthardin tunnelin reitti taas loma-aikojen ja St Bernardinon tilanteen takia entistäkin ruuhkaisempi. Joten lähdettiin seikkailemaan.

Splügenpass, solatie Italian ja Sveitsin rajalla, oli jo osittain tuttu, sillä siellä oli käyty kipuamassa vuoristojärville. Oli ihan mahtava retki, tykkäsin tosi paljon seudusta ja puhumattakaan patikan jälkeisestä jättimäisestä ateriasta. Jo silloin mietittiin, että olisi mielenkiintoista nähdä kuinka tie jatkuu Italian puolella.

Sveitsistä kiemurteleva ja nouseva tie on haastava, vaikka olisit vain autolla liikkeellä, ja sama jatkuu Italiassa, alaspäin. Onneksi tällä kertaa edessä ei ollut autojonoa, vaan tyhjää tietä, pari pyöräilijää.

Lounasnälkä iski tietenkin tieosuuden loppupuolella, missä oli enää baari pienen lammikon äärellä. Olin jo ihan voimaton, kun tunnit kuluivat, eikä mitään ollut missään. Kuulun niihin, joilla on aina syötävää mukana – paitsi nyt. Mielikuviin ei pitäisi luottaa. Italiassa ei ole aina ruokaa tarjolla.

“Comon rantakylissä on taatusti safkaa!” Ei. Tai kyllä. Mutta kyliin ei päässyt. Moottoritie kulki tunnelista tunneliin ja kaikki ulos vievät rampit olivat – tadaa!- kiinni.

Kun ensimmäinen mahdollisuus poistua vuoren sisältä vihdoin tuli, tarrattiin siihen. Mikä kylä? Ei aavistustakaan. Nälkä oli niin karmea, helle tainnuttava, etten osannut ajatella muuta kuin kartassa näkyvää pistettä auki olevasta ruokapaikasta. Siinä vaiheessa kun matkakumppani totesi, että tuohon ei mennä, koska ollaan rannalla, eikä tässä ole järvinäkymää olin valmis pyörtymään. Siitä huolimatta kiihdytin tahtia, nuuskin paikkoja kuin tryffelipossu – pastaa? – pizzaa? ja istahdin pikkukylän viimeiseen paikkaan. Eli täytetty panini, koska tämä olikin baari. Voisin syödä niitä viisi, ajattelin, mutta lopulta sienillä, artisokan sydämillä ja ties millä täytetty jättimäinen juttu sai olon rauhoittumaan ja olin oikeastaan aika täynnä.

Loppumatkan pidin huolta siitä, ettei enää kävisi näin. Ruokaa ennen katastrofia. Helle oli sitä luokkaa, että jälkikoronatilanteessa eniten teki mieli vettä; olin kuin nuutunut kukka suurimman osan aikaa, jatkuvasta nestetankkauksesta huolimatta. Ja ihan periaatteesta – koska Italiassa – halusin kerran eteeni affogaton, jäätelöä kahvilla.

Summa summarum: Italiassa oli paljon kauniita sisäänkäyntejä kukkineen. Sekä holvikaaria. Ja ihmisiä. Sveitsissä puolestaan maailman parhaat vessat.

En resumen: El camino por Splügenpass de Suiza a Italia es pura curva, pero más interesante que las otras opciones. Y Italia? Caliente.

Kurzgesagt: Der Passstrasse (Splügenpass) nach Italien ist super im vergleich zu den anderen möglichkeiten. Und Italien? Heiss.