Katselin kuvasatoa ja edellisen satsin nimeksi olin laittanut “huhtikuun kesä”. Tällä viikolla se on “huhtikuun talvi”. Tuiskukuvia en teille edes laita, Suomessa takatalvi on sen verran selvästi esillä, ettei tarvitse alkaa sen kummemmin availla asiaa.

Viikonlopun anti oli mielessäni harmaata täynnä ja kun avasin kansion, se olikin vihreää täynnä ja sitä ihanaa, kevään tuoretta vihreää. Kylmä ei ole puita hyydyttänyt, lehdet ovat revähtäneet täyteen kokoonsa. Lumi peitti hetken hennon nahkeita lehtiä ja painoi oksia. Metsä on niin rehevää ja mehevää, kontrastina muutaman viikon takaiselle pelkkien runkojen ja oksien harmahtavan ruskealle.

Sain huomautuksen, että edellisestä postauksesta puuttuivat kuvatekstit. Ensinnäkään en ole aavistanut, että joku niitä lukee ja toisaalta unohtamista en ainakaan myönnä. Kiireessä on hypättävä yli siitä mistä pääsee. Mutta siis palaan nyt ruotuun.

Nenä jäässä ja kasvot märkinä, hanskat kädessä ja talvisissa vaatteissa oli hämmentävää ajatella, että viikko sitten hikoilimme helteessä. Jokivarren polulla ainut merkki pikaisesta kesästä oli veden keskelle ilmestynyt kivipatsas. Joku oli siis kahlannut täällä kuumissaan.

Varmuuden vuoksi naulakossa roikkuu kokoelma eri vuodenaikojen vaatteita. Uikkarit ovat valmiina kassissa, käsineet lipastolla. Koskaan ei tiedä, mitä ulko-oven takaa löytyy.

En resumen: Se nos volvió el invierno. Pero todo está muy verde.

Kurzgesagt: Wir sind zurück im Winter. Aber alles ist schön grün.