Viikonloppuna piti päästä pois jatkuvasta sumuisesta pilvivaipasta. Huippuhaasteen sivustolle kirjautuminen tökki yhä, mutta kohteiden tiedot oli vapautettu.

Nüenchammin lähelle, Zürichinjärvestä seuraavan Walenseen yläpuolelle pääsee vajaassa tunnissa. Aamupalaa ei tarvinnut kiirehtiä ja uumoilin, että päivästä tulisi stressitön, aurinkoinen ja yhtä nautintoa. Juuri sopiva patikkakauden lopussa.

Kurkiaura ja ensin 16 mustavalkoista haikaraa pellolla, sitten 26 seuraavalla kostealla niityllä toimivat lupaavina enteinä. Tuolihissin luona ei ollut ketään muita kuin henkilökunnan henkilö, mikä sekin laskettiin plussiin.

Se, että säätietojen mukaan alin lämpötila oli seudulla seitsemisen astetta, osoittautui vääräksi siinä vaiheessa rinnettä, kun jalka alkoi lipsahdella. Varjossa oli kuuraa ja seinämä, jota polku kipusi, aika lailla kasviton, heinää ja pikkukukkia lukuunottamatta. Kiviä ja heinäisiä askelmia täytyi varoa; ne olivat myös liukkaita joko jatkuvasta kosteudesta, huurteesta tai mutakerroksesta. Jossain vaiheessa päätin kaivaa vaellussauvan avuksi, niillä main, kun polku kapeni entisestään ja pehmeänsavisen maan päällä oli jäätä. Kengät painoivat askel askeelta enemmän, mutakerros pohjassa kasvoi ja pito väheni.

Autiomökillä hankalin osuus oli selvitetty. Joku näytti yöpyneen penkillä viltin alla. Näissä maisemissa olisi kiva herätä. Täällä voisin odotella pelastajaa tai kevättä, jos en uskaltaisi alas, ajattelin.

Loppupätkä oli kuin lumessa tarpomista ylämäessä, rankkaa ja yhtä luiskahtelua. Nüenchammin huipulla olin hämmästynyt siitä, etten kierinytkään mutarullana rinnettä alas. Olin siis yhä hengissä.

Maisemathan oli aivan mahtavat, huippuja joka suuntaan, sininen järvi, pehmeä pilvivaippa alapuolella. Nälkä ei ollut yhtään, ehkä ylimaallisen keskittymisen syytä, mutta syötiin silti leivät. Ristin luona energinen nuorten miesten porukka lankutti ja teki punnerruksia. Itse keskityin eväisiin. Matkalla oli yritetty saada lisäpotkua Glarusin päärynäleivonnaisesta, mikä on käytännössä pelkkää hedelmäsokeria kuidulla.

Vieressä kohosi rosoisen kivinen Mürtschenstock, puolisen kilometriä korkeampi kuin Nüenchamm. Uhkeasta vuoresta tuli mieleen Pizzo Leonen viereinen huippu. Se oli Ticinon välimerellisissä maisemissa kylmän ja karun oloinen. Kuvista en sitä tunnetta enää tavoita.

Siinä murkinoidessa mietin, etten ole varma selviänkö alasmenosta. Polku näytti todella kapealta ja jos se olisi samaa luokkaa ja yhtä liukas kuin nousu, joutuisin varmaankin etenemään istualtaan. Epäilin joutuvani lopettamaan sesongin pelastushelikopterin kyydissä. “Haloo, auttaisiko joku? Miä en nyt kyl uskalla tulla täältä alas.”

Vaikka kosteaa mutaa kertyi kenkien pohjiin senttikaupalla ja sitä piti kaivaa pois kaviokoukulla, siis vaellussauvalla, loppureitillä voin jo katsella maisemiakin, siis seuraavan askeleen kohdan lisäksi. Huomasin myös, että kädetkin olivat kurassa ja osa vuorta lähti mukaan kynsien alla.

Toisella puolen vuorta avautui pumpulinen pilvipeite. Aurinko lämmitti kasvoja ja syksy tuntui hyvältä. Kuljimme metsän läpi ja Walenseellekin oli purjehtinut pilviä illan tullen. Otettiin parit kuvat ihan rauhassa, kunnes tuli mieleen, ettei hissi ehkä kuljekaan auringonlaskuun eli viiteen asti. Viisi minuuttia ennen aseman sulkeutumista istuttiin kyytin tuoliin numero 52. Hissi on kuulemma Sveitsin hitain. Livuimme varjosta kohti sumukerrosta, hiljaisessa ja viilenevässä illassa. Viileä värisytti, kun kintut rentoutuivat. Kotona kaataisin kuppiin kuumaa kaakaota, päällä tietenkin kermatötterö.

En resumen: Muy resbaloso, mucho barro y vistas increibles en Nüenchamm. Estoy felíz, que llegué a casa entera.

Kurzgesagt: Es war super rutschig, viel Schlamm und die Aussicht unglaublich!