Videotaiteesta en osaa sanoa, onko teos valonvilahduksia huonosti kuvattuna, tekotaiteellisuutta, ihan vain laadukasta vai kansainvälisesti mullistavaa, estetiikan normit ilmaan heittävää riemullista roiskintaa.

Sveitsiläisen Pipilotti Ristin näyttelyssä mieltä ja aisteja pyöritellään, vaivataan, hierotaan. Ehkä tältä tuntuu aivosauna? Mielihyväkeskuksen kutittaminen höyhenellä? Sielun paijaus?

Vaihdan painoa jalalta toiselle. Pitääkö videot katsoa alusta loppuun vai vain häivähdyksiä? Entä lopusta alkuun? Onko niillä ylipäätään alku? Tai loppu? Päädyin häivähdyksiin. Osa teoksista on heijastettu kankaille, alushousuista tehtyyn kristallikruunuun, parisängyn lakanalle, valtaville seinille. Pieniä videoita löytyy käsilaukuissa olevista kristallipalloista, ensiapukaapista ja simpukasta. On pyörivää liikettä, vettä, avaruudellisuutta, alkulimaa, pehmeää, ylikypsää hedelmää, värejä, elinvoimaisuutta.

Ihmiset kompastelivat hämärässä, jumittuivat kiinni kuulokkeiden johtoihin, mies kuristaa huomaamattaan viereistä naista yrittäessään laittaa kuulokkeet päähänsä, sillä osa johdosta on kietoutunut naisen kaulalle. Lapset kiljahtelivat pienet taskulamput käsissä. Minusta vasemmalla seisovan miehen sylissä on virkeäkatseinen vauva. Se raaputtaa kynsillä valkoisia viiruja käsivarteeni.

Toisessa tilassa ollaan olohuoneessa, istuskellaan sohvilla ja nojatuoleissa; kristallimetsän takana loikoillaan kokolattiamatolla ja katsellaan. Tyydyn siihen etten ymmärrä yhtään mitään. Vastaanotan vain.

Pipilotti Rist: Your Saliva is my Diving Suit in the Ocean of Pain, Kunsthaus Zürich

En resumen: De videoarte no pretendo saber nada, pero esta exposición era un sauna para el cerebro. O acosiquilló mi hipocampo con una pluma. Y hizo cariñitos a mi alma.

Kurz:gesagt: Ich weiss eigentlich nichts über Videokunst. Aber diese Austellung war wie ein Sauna für das Gehirn. Oder wie das Gefühl, wenn eine Feder den Hippocampus berührt. Und es hat auch meine Seele gestreichelt.