Koti vaikuttaa päivänselvältä asialta – sitä kuitenkaan olematta. Jäin miettimään omaa käsitystäni kodista sen jälkeen, kun Zürichissä pidetyssä paneelikeskustelussa käsiteltiin asiaa. Tai oikeastaan olen miettinyt sitä useasti ja varsinkin silloin, kun yritin tiivistää identiteettiäni itselleni Hausfrau – kotona Sveitsissä -kirjaa hahmotellessani. Olen nimittäin muuttanut muistikuvani mukaan 17 kertaa. Koillisesta itään, idästä länteen, lännestä kaakkoon, kaakosta Hondurasiin, Hondurasista takaisin Suomen kaakkoon, koillisesta Hämeeseen, piipahdus Norjassa, sen jälkeen Hämeestä Costa Ricaan, Costa Ricasta Hämeeseen, Hämeestä Kaakkoon, Kaakosta Helsinkiin ja sieltä Sveitsiin. Ja näissä eri asuinpaikoissa asunnoista toisiin.

Opiskelijana – ja siis kirjallisuuden opiskelijana – pidin oikeana todeta, että kotini on siellä missä kirjani. Nyt kypsemmällä iällä koti ei ole enää mikään jämähtänyt kohta tai yksi asia, vaan perusmuodoltaan se muistuttaa mehiläisparven aaltoilua itseni ja rakkaiden ihmisten ympärillä ja kulkee mukanani, vähän samantyyppisenä kokoonpanona kuin etana kotiloineen, kun siirrän itseäni kohdasta toiseen. Se on se paikka, jonne olen asettanut hammasharjani, josta löydän aamupalani, jossa on sänkyni. Se on myös se paikka, jossa tiedän tärkeimmät arkipäivän koordinaatit: ruokakaupan, postin, lenkkipolut ja kuntosalin.

Koti yhdistetään yleensä turvallisuudentunteeseen. Mutta monelle se on myös paikka josta on paettava. Meidän perheemme on etuoikeutettu, sillä olemme luksussiirtolaisia ja voimme sanoa, että koteja ei ole vain yksi, vaan peräti kolme. Mehiläisparvesta on syntynyt ja lähtenyt liikkeelle sisarparvia. Olemme kotona Sveitsissä, Suomessa ja Costa Ricassa. Jokaisesta näistä kolmesta maasta löytyy koti, jossa on tärkeitä ihmisiä ja kodikas olo. Vaikkemme ole aina läsnä.

Koti nähdään myös mielentilana. Se missä voit olla oma itsesi ja tuntea olevasi perillä. Yhteiskunnassa sen pitäisi olla paikka, jossa oikeutesi tunnustetaan. Tässä kohtaa olen kodistani hieman epävarma. Olen virallisesti oman kyläni ja kantonini asukas, maksan veroja, mutta olen ilman äänioikeutta. En voi vaikuttaa siihen mihin veroni käytetään. Enkä ilmaista mielipidettäni, kun asioista päätetään. Mutta koska olen tässä yhdessä pisteessä viettänyt jo melkein kaksikymmentä vuotta (huh!), pidän sitkeästi kiinni oikeudestani sanoa että tämäkin on – koti.

 

“Being at home in the post-migratory society” -paneelikeskustelu, vetäjänä Laura Hirvi (Director, Finnland-Institut Berlin), keskustelijoina Katharina Morawek (Artistic director, Shedhalle Zürich) ja Ahmed Al-Nawas (Art Curator, Helsinki)

 

En resúmen: En una discusión en Zürich hablaron del tema casa. Yo soy suertero, tengo tres. En Finlandia, en Costa Rica y en Suiza. En todos estos países tengo gente querida y me siento segura – o sea, en casa.

Kurzgesagt: En un Podiumsdiskussion in Zürich hat man über das Thema “das Zuhause” gesprochen. Ich habe Glück, weil ich drei habe, in Finnland, in Costa Rica und in der Schweiz. In diesen Ländern habe ich für mich wichtige Leute und in denen fühle ich mich sicher – also, zu Hause.